Kitabı oku: «Kim: Koko maailman pikku ystävä», sayfa 18

XIII

"Se, joka menee vuoristoon, palaa äitinsä luokse."

He olivat kulkeneet Sewalikharjujen ja troopillisen Doonin kautta, sivuuttaneet Mussoorien ja suuntasivat matkansa pohjoiseen päin kapeita vuoristopolkuja pitkin. Päivä päivältä he joutuivat syvemmälle kukkuloiden väliin, ja päivä päivältä Kim huomasi laaman taas saavuttavan miehen voimat. Doonin pengermillä hän oli nojautunut pojan olkapäätä vasten ja halukkaasti levähdellyt pysähdyspaikoilla. Mussoorien tiellä hän oli rohkaissut itsensä niinkuin metsästäjä, joka näkee loitompana tutun metsänrinteen. Ja vaikka olisi odottanut hänen vaipuvan väsymyksestä maahan, kiersi hän vain pitkän kauhtanansa kiinteämmin ympärilleen, veti rintansa täyteen kirkasta ilmaa ja jatkoi matkaansa, niinkuin vain vuoristolainen kykenee. Tasangolla syntynyt ja tasangolla kasvanut Kim hikoili ja huohotti aivan ihmeissään.

– Tämä on minun maatani, sanoi laama. – Verrattuna Such-zeniin tämä on tasaisempaa kuin riisipelto.

Ja vakain, voimakkain askelin hän kiipesi ylöspäin. Mutta vasta heidän laskeutuessaan jyrkästi alaspäin kolmetuhatta jalkaa kolmessa tunnissa hän jätti Kimin kauas jälkeensä, sillä pojan selkää pakotti hänen koettaessaan alamäessä kulkuaan hillitä, ja hänen isovarpaansa oli heinistä punotun sandaalirihman syövyttämä. Deodarmetsien harvain varjojen ja tammistojen läpi, moniväristen koivikkojen ja mäntymetsien kautta, sieltä liukkaille päivänpolttamille ruohikkoisille rinteille ja taas takaisin metsien siimekseen, kunnes tammi vaihtui bamburuokoihin ja laakson palmuihin, laama riensi väsymätönnä.

Katsellen hämärissä taakse jättämiään vuorijonoja ja himmeää kiemurtelevaa tietä, jota myöten he olivat tulleet, suunnitteli laama vuoristolaisen tavalla, joka on tottunut laajoihin näköaloihin, uusia uria huomiseksi tai pysähtyen jonkin korkealla olevan aukeaman reunalla, josta näköala avautui Spitiin ja Kuluun, ojensi kätensä kaihoisasti näköpiirin lumihuippuja kohti.

Aamun koitteessa rusottivat lumihuiput kirkkaan punaisina tumman sinen yläpuolella, kun Kedarnath ja Badrinath, vuoriston kuninkaat, ensimmäisinä loistivat auringon valossa. Kaiken päivää ne paistoivat kuin sula hopea auringossa, ja illalla pukeutuivat jälleen jalokiviinsä.

Aluksi ne henkäilivät lauhkeita tuulia matkustajien tielle, tuulia, joita oli hyvä tavata jättiläislohkareiden yli kiipeillessä, mutta muutaman päivän kuluttua, heidän saavutettuaan yhdeksän- tai kymmenentuhannen jalan korkeuden, rupesivat tuulet puremaan. Kim soi mielellään erään vuoristokylän asukkaille tilaisuuden saavuttaa ansiota lahjoittamalla hänelle karkean sarkanutun. Laama oli hiukan hämmästynyt siitä, että joku paheksui noita purevia tuulia, jotka olivat puhaltaneet vuodet hänen hartioiltaan.

– Nämä ovat vasta matalampia vuoria, chela. Ei tämä ole vielä kylmää, ennenkuin tulemme oikeaan vuoristoon.

– Ilma ja vesi on hyvää ja ihmiset ovat kyllä hyviä, mutta ruoka on perin huonoa, valitti Kim. – Ja me kuljemme kuin olisimme hulluja – tai englantilaisia. Ja sitten yön aikana paleltaa.

– Ehkäpä vähäisen, mutta vain sen verran, että vanhat jäseneni iloitsevat auringonpaisteesta. Emmehän aina saa nauttia pehmeistä vuoteista ja ylellisestä ruuasta.

– Voisimmehan ainakin pysyä tiellä.

Kim olisi tasankomaalaisen tavoin mieluummin pysytellyt kovaksi tallatulla tiellä, joka vajaan kuuden jalan levyisenä kiemurteli vuoristossa. Mutta laama, ollen tiibettiläinen, ei voinut välttää kiusausta käyttää oikoteitä pitkin kivisiä rinteitä ja rotkojen poikki. Hän selitti ontuvalle oppilaalleen, että vuoristolainen tietää vaistomaisesti vuoristopolun suunnan, ja vaikka alhaalla riippuvat pilvet saattaisivatkin eksyttää oikotietä hakevan vieraan, eivät ne vähintäkään häirinneet ymmärtäväistä miestä.

Niinpä, samoiltuaan pitkät ajat seuduissa, joissa kulkemista sivistyneessä maailmassa pidettäisiin varsin ankarana vuoristourheiluna, he saattoivat joutua kiipeämään satulamaisen pääharjun yli, siitä taas väistämään jonkin sortuneen vyörymän ohi ja sitten metsän läpi neljänkymmenen viiden asteen kulmassa tielle jälleen. Pitkin matkaa he sivuuttivat vuoristolaiskyliä – savi- ja multamajoja, joiden rungossa näkyi hirsiäkin, väliin karkeasti kirveellä veistettyjä. Ne riippuivat niinkuin pääskyspesät jyrkänteillä, kerääntyneinä pieniksi ryhmiksi kolmituhatjalkaisen rinteen puoliväliin, puristuen jonkin kallion kulmaan, joka tarjosi suojaa myrskytuulia vastaan. Toisin paikoin niitä oli sijoitettu pikku ruohokentille, joista sai vähän kesälaidunta, mutta jotka talvella saivat olla kymmenen jalkaa lumen alla.

Näiden majojen asukkaat, keltaiset, rasvaiset, sarkaan puetut ihmiset lyhyine paljaine säärineen ja eskimolaisia muistuttavine kasvonpiirteineen pistäysivät hyvin halukkaasti vieraita katsomaan ja palvelemaan. Tasangoilla olivat ystävälliset ja kohteliaat ihmiset kohdelleet laamaa niinkuin pyhää miestä ainakin. Mutta vuoristolaiset palvelivat häntä niinkuin miestä, joka on hyvin läheisessä liitossa kaikkien paholaisten kanssa. Heidän uskontonsa on melkein kokonaan alkuperästään kuollutta buddhalaisuutta, pääasiallisesti luonnon palvelusta, haaveellista niinkuin heidän jylhä maansa, monipiirteistä kuin heidän kukkuloittensa pengermätkin. Siitä huolimatta he myönsivät tuolle korkealle hatulle, kilisevälle rukousnauhalle ja kiinalaisille pyhille kirjoituksille suuren arvovallan ja samalla kunnioittivat miestäkin.

– Me näimme sinun tulevan Euan tummilla rinteillä, sanoi muuan betah, joka antoi heille juustoa, piimää ja kivikovaa leipää illalliseksi. – Sitä tietä emme käytä usein, paitsi kun poikivat lehmät eksyvät kesällä. Siellä puhaltelee kallioiden lomista äkillisiä tuulia, jotka saattavat heittää miehen kumoon ihan tyynenä päivänä. Mutta mitäpä sellaiset ihmiset välittäisivät Euan paholaisesta?

Huolimatta siitä, että jokaista jännettä pakotti ja päätä huimasi syviin laaksoihin katsellessa ja jalat olivat käyneet aroiksi varpaitten epätoivoisesti ponnistellessa rosoisissa raoissa, saattoi Kim iloita päivän retkistä, tuntea sellaista iloa, jota Xavierin poika kokee voitettuaan toverinsa neljännesmailin kilpailussa tasaisella maalla. Vuoristossa hän hikoili ghin ja sokerin pois jäsenistään, ja kuiva, raitis ilma, joka jylhissä vuoren solissa ankarasti ravisteli häntä, vahvisti ja karaisi hänen rintaansa. Ja jyrkänteet kehittivät uusia lujia lihaksia hänen sääriinsä ja vartaloonsa.

Kulkiessaan he usein keskustelivat Elämän pyörästä … ja sitäkin suuremmalla syyllä, koskapa he, kuten laama sanoi, olivat vapautuneet sen näkyvistä kiusauksista. Lukuunottamatta harmaata kotkaa ja silloin tällöin loitompana nähtyä karhua, joka kaiveli ja pöllytti maata rinteillä, tai joskus aamunkoitteessa kohtaamaansa julmaa täplikästä pantteria, joka söi hiljaisessa laaksossa kaatamaansa vuohta, ja silloin tällöin värikkäitä lintuja, olivat he yleensä kahdenkesken tuulien ja tuulessa heiluvien ruohojen joukossa. Naiset nokisissa majoissa, joiden kattojen yli he kulkivat rinnettä laskeutuessaan, olivat epämiellyttäviä ja epäsiistejä, monen miehen vaimoja, ja sairastivat kaulapöhöä. Miehet olivat puunhakkaajia, jolleivät viljelleet maata, nöyriä ja uskomattoman lapsellisia.

Jottei kuitenkaan soveliasta seuraa puuttuisi, lähetti kohtalo heille ystävällisen Dacca-lääkärin, jonka he tapasivat tiellä ja joka maksoi ruuastaan hyvillä pöhölääkkeillä ja neuvoilla kotirauhan palauttamiseksi. Hän näytti tuntevan nämä vuoret yhtä hyvin kuin vuoristomurteetkin ja selitti laamalle tarkalleen, minkälaisia seudut olivat Ladakhiin ja Tiibettiin päin. Hän sanoi heidän voivan palata tasangolle milloin hyvänsä, vaikka niille, jotka pitävät vuoristosta, tuo edessäoleva tie saattoi olla huvittava.

Tätä kaikkea ei selitetty yhdellä kertaa, vaan iltahetkinä kivisillä puintilavoilla, kun potilaitten jo poistuttua lääkäri tupakoi ja laama otti nuuskaa ja Kim taas tarkasteli ruohokatoilla syöviä pieniä lehmiä tai haaveili katsellen vuorijonojen välisiin sinisiin laaksoihin. Ja erikoisia keskusteluja pidettiin metsissä, kun lääkäri etsi parantavia ruohoja ja Kim, ollen hänkin lääkärin oppilas, seurasi silloin häntä.

– Näettekös, herra O'Hara, en, hitto vieköön, tiedä mitä tekisin tavatessani nuo urheilijat. Mutta jos tahdot oleskella minun päivänvarjoni näkymissä, se kun on erinomainen merkkikohta, tuntuu minusta paremmalta.

Kim tarkasteli kukkularyteikköä. – Tämä ei ole minun maatani, hakim.

Helpompaa olisi karhun taljasta löytää täi.

– No, se on taas minun vahvimpia puoliani. Hurreella ei ole mitään kiirettä. He olivat vast'ikään Lehissä. He olivat ilmoittaneet tulleensa Kara Korumista sarvineen ja vuotineen ja kaikkine tavaroineen. Pelkään vain heidän lähettävän kaikki kirjeensä ja muut vaaralliset todistuskappaleet takaisin Venäjän alueelle. Tietenkin he kulkevat itään päin niin pitkälle kuin pääsevät – vaikkapa vain näyttääkseen, etteivät ole lainkaan olleet läntisissä valtioissa. Sinä et tunne vuoristoa?

Hän piirteli oksalla maahan. – Katso! Heidän olisi pitänyt tulla Srinagarin tai Abbottabadin kautta. Se on heille lyhyt tie pitkin jokea Bunjin ja Astorin ohi. Mutta he ovat tehneet lännessäpäin joitakin kepposia. Siispä – hän piirsi viivan vasemmalta oikeaan – he kulkevat itäänpäin Lehiin (ah, siellä on kylmä!) ja sitten alas Indus-jokea Han-léheen asti (tunnen tien) ja Bushakriin ja Chinilaaksoon. Tämän olen saanut selville johtopäätöksellä ja tiedustelemalla ihmisiltä, joita parannan mainiosti. Ystävämme ovat kauan aikaa toimittaneet tyhjää ja aiheuttaneet sellaisia vaikutelmia, että useat heidät tuntevat. Saat nähdä, että saavutamme heidät jossakin Chinilaaksossa. Ole hyvä ja pidä silmällä päivänvarjoa.

He näkivät tuon päivänvarjon nyökkäilevän laaksoissa ja vuorten rinteillä. Ja aikanaan laama ja Kim, joka kulki kompassin avulla, sen taasen tapasivat, kun lääkäri iltaisin pysähtyi myymään voiteitansa ja lääkkeitänsä. – Me tulimme sieltä ja sieltä. – Laama viittasi epämääräisesti taakse, ja päivänvarjo puolestaan myönsi kohteliaasti heidän kulkeneen hyvin.

He vaelsivat muutaman lumisen vuorisolan kautta kylmässä kuunvalossa, ja laama pilkkasi lempeästi Kimiä, vaikka itse vajosikin polvia myöten lumeen, niinkuin baktrialainen kameeli – sitä lumiseuduilla kasvanutta, lyhytkarvaista lajia, joka tulee vuoristosta alas Kashmir Seraihin. Sitten kuljettuaan löysälumisten kenttien yli he häätyivät myrskyä pakoon muutamaan tiibettiläisten leiriin, jotka kiiruhtivat alaspäin pienine lampaineen, joista jokainen oli saanut kantamuksekseen säkillisen boraksia. Ja edelleen he kulkivat ruohorinteiden yli, joilla vielä oli lumitäpliä, ja metsien läpi toisille nurmikoille.

Koko matkansa aikana he eivät olleet huomanneet Kedarnath- ja Badrinath-vuorten muuttaneen hahmoa, ja vasta monen päivän matkan perästä erotti Kim, kiivettyään muutamalle mitättömälle kymmenentuhannen jalan korkuiselle kummulle, että molempien jättiläisten olkapäänmutkat tai huiput olivat vähän muuttuneet.

Lopuksi he saapuivat pienoismaailmaan: penikulmien pituiseen laaksoon, jossa korkeat kummut olivat syntyneet vuoriston rinteiltä vyöryneistä jätteistä. Siinä ei yhden päivän kävely, siltä heistä tuntui, kuljettanut heitä pitemmälle kuin unennäkijän askeleet jouduttavat häntä painajaisen ahdistaessa. He kiersivät tuntikausien vaelluksella kukkulan, ja katso, se oli vain pieni ulospistävä osa suuresta kokonaisuudesta! Silmien eteen avautui heidän äsken näkemänsä pieni peltotilkku nyt suurena ylätasankona, joka ulottui pitkälle laaksoon. Ja kolme päivää myöhemmin se taas näytti kämmenen levyiseltä laakson pohjalla.

– Totisesti, jumalat täällä asuvat, sanoi Kim laakson hiljaisuuden ja kamalasti leviävien, sateen jälkeen katoavien pilvivarjojen hämmästyttämänä. – Tämä paikka ei ole ihmisille sovelias.

– Kauan, kauan aikaa sitten, sanoi laama melkein itsekseen, – kysyttiin mestariltamme, onko maailma ikuinen. Tähän ylevä mestari ei vastannut mitään… Ceylonissa ollessani muuan viisas etsijä vahvisti sen vanhalla palinkielisellä ennustuksella. Kun tiedämme vapauttamisen tien, on kysymys hyödytön. Mutta katso ja ymmärrä, mitä harhanäky merkitsee, chela! Nämä ne ovat oikeita vuoria! Ne ovat samankaltaisia kuin minun vuoreni Such-zenissä. Missään muualla ei sellaisia ole.

Heidän yläpuolellaan, vielä suunnattomasti paljon korkeammalla, kamara yleni lumipeitteeseen, ja satojen mailien matkalla idästä länteen kuin viivoittimella vedetyllä lumiharjalla pysähtyi viimeinen koivu matkallaan ylöspäin. Sen yläpuolella taistelivat kalliot järkäleinä ja kärkinä nousten, kohottaakseen päänsä valkoisen vaipan läpi. Ja niidenkin yläpuolella, muuttumattomina maailman alusta alkaen, mutta muuttuen auringon ja pilvien joka vivahduksessa, lepäsi ikuinen lumi. He voivat erottaa sen pinnassa täpliä ja railoja, missä myrsky ja vaeltavat pyörretuulet olivat pyörineet. Heidän alapuolellaan luisui metsä sinivihreänä monipenikulmaisena vaippana, ja metsän alapuolella oli kylä pienine vainiopenkereineen ja jyrkkine laitumineen. He tiesivät, että kylän alapuolella, joskin ukkosmyrskyn peittämänä, lepäsi kaksitoista tai viisitoista sataa jalkaa alempana kostea laakso, jonne vuoriston purot keräytyivät.

Tapansa mukaan oli laama kuljettanut Kimiä karjapolkuja ja oikoteitä myöten, kaukana valtatieltä, jota myöten Hurree babu, tuo "arka raukka", oli kulkenut kolmea päivää aikaisemmin sellaisessa myrskyssä, että yhdeksän englantilaista kymmenestä olisi sitä välttänyt. Hurree ei ollut mikään metsämies, liipaisimen napsahdus saattoi hänet muuttamaan väriänsä, mutta niinkuin hän itse sanoi, hän oli "hyvä vainuilija", eikä hän ollut syyttä suotta tutkinut avaraa laaksoa kiikarillaan. Sitäpaitsi näkyy kulunut valkoinen telttakangas viheriää taustaa vasten sangen kauas. Hurree babu oli nähnyt kaikki, mitä oli tahtonutkin nähdä, istuessaan Ziglaurin puintilavalla kahdenkymmenen mailin päässä linnuntietä ja neljänkymmenen mailin päässä tietä kulkien … nähnyt kaksi pientä pistettä, jotka eräänä päivänä olivat juuri lumirajan alapuolella ja seuraavana päivänä olivat ehkä siirtyneet kuusi tuumaa vuorenrinnettä alaspäin.

Päästyään kerran käyntiin ja ryhdyttyään työhön kykenivät hänen tukevat paljaat säärensä tekemään hämmästyttävän pitkiä matkoja. Ja siitäpä syystä Kim ja laama jäivät kahdenkesken odottamaan myrskyn ohimenemistä vuotavassa vuorimajassa Ziglaurissa, jolla aikaa rasvainen ja märkä, mutta aina hymyilevä bengalilainen, puhuen parasta englanninkieltä, vaikkakin jokapäiväisimmin puhetavoin, teki tuttavuutta parin likomärän ja leinin vaivaaman muukalaisen kanssa.

Hän oli monia hurjia tuumia hautoen saapunut ukkosen kantapäillä, joka oli pirstonut petäjän heidän leiriään vastapäätä ja siten saanut pari tusinaa kantajaa vakuuttuneiksi siitä, ettei päivä ollut sovelias matkan jatkamiseen, vieläpä saanut heidät heittämään kantamuksensa maahan ja häviämään tiehensä. He olivat muutaman vuoristorajahin alamaisia, joka käytti heidän palvelustaan, sellainen on tapa, omaksi ansiokseen. Heidän mieskohtaisten vaikeuksiensa lisäksi nämä sahibit olivat jo uhanneet heitä pyssyillänsä. Useimmat heistä tunsivat sekä pyssyt että sahibit ennestään, sillä olivathan he pohjoisten laaksojen oppaita ja metsästäjiä, innokkaita pyytämään karhuja ja kauriita, mutta sillä tavoin heitä ei ollut kohdeltu milloinkaan ennen. Niinpä siis metsä otti heidät syliinsä, ja huolimatta sadatteluista ja huudoista he pysyivät poissa.

Babun ei siis tarvinnut olla olevinaan mielipuoli, sillä hän oli jo miettinyt toisen keinon ollakseen tervetullut. Hän riisui märät vaatteensa, pani kiiltonahkakengät jalkoihinsa, avasi sinivalkoisen päivänvarjonsa ja ilmestyi vieraiden eteen – hiukan horjuen ja sydämen levottomasti sykkiessä viitan alla – hänen kuninkaallisen korkeutensa, Rampurin rajahin asiamiehenä. "Miten voi palvella teitä, herrat?"

Muukalaiset olivat mielissään. Toinen oli silminnähtävästi ranskalainen, toinen venäläinen, mutta he puhuivat englantia melkein yhtä hyvin kuin babu. He pyysivät heti häntä ystävällisesti auttamaan. Heidän alkuasukaspalvelijansa olivat sairastuneet Lehissä. He olivat rientäneet eteenpäin, kun halusivat viedä metsästyssaaliinsa Simlaan ennenkuin koi pääsi nahkoja turmelemaan. Heillä oli suosituskirje (babu kumarsi kunnioittavasti kädet rinnalla) kaikille hallituksen virkamiehille. Ei, he eivät olleet tavanneet muita metsästysretkikuntia matkallaan. Ja heillä oli hyvät varastot. He tahtoivat vain päästä matkaan niin pian kuin suinkin.

Hurreen onnistui tavata piiloutunut vuoristolainen metsässä ja vähän puheltuaan ja pienen hopearahan annettuaan (eihän valtion palveluksessa voi olla perin säästäväinen, vaikka tuhlaus pakotti Hurreen sydäntä) hän sai kaikki yksitoista kantajaa takaisin. Huomasivathan he babun ainakin pystyvän todistamaan, jos heitä huonosti kohdeltaisiin.

– Minun kuninkaallinen herrani tulee olemaan hyvin suuttunut, mutta nämä ihmiset ovat vain rahvasta ja hyvin tietämättömiä. Jos herrat hyväntahtoisesti unohtaisivat tämän ikävän asian, olisin hyvin iloinen. Pian sade loppuu ja silloin voimme jatkaa matkaa. Oletteko metsästäneet? Se on jaloa huvia.

Hän puikahti ketterästi toisen kiltan luota toisen luo ollen järjestelevinään noita suippopäisiä vasuja. Englantilaiset eivät tavallisesti ole tuttavallisessa suhteessa alkuasukkaihin, mutta eivät he sentään löisi ystävällistä babua, joka on sattunut vahingossa kaatamaan kiltan. Mutta toisaalta eivät he tarjoisi ryyppyä ystävällisellekään babulle, enempää kuin kutsuisivat häntä ruuallekaan.

Nämä muukalaiset tekivät tuon kaiken ja kyselivät ahkerasti … etupäässä naisista, joihin kysymyksiin Hurree vastaili kernaasti ja avomielisesti. He antoivat hänelle lasillisen paloviinan kaltaista kirkasta juomaa ja sitten hiukan lisää, ja hetken kuluttua hänen vakavuutensa hävisi kokonaan. Hän tuli sopimattoman vallankumoukselliseksi ja rupesi puhumaan erittäin halveksivasti hallituksesta, joka oli pakottanut hänet käymään valkoisten koulua, mutta ei ollut antanut hänelle valkoisen miehen palkkaa, ja hän lörpötteli sorrosta ja kärsimästään vääryydestä, kunnes hänen kansansa surkeus sai hänet itkemään. Sitten hän hoiperteli tiehensä laulaen bengalilaisia rakkauslauluja ja vaipui maahan märän puunrungon viereen. Eipä milloinkaan ollut muukalaiselle näytetty surkeampaa esimerkkiä Englannin vallan vaikutuksesta Intian oloihin.

– Tuollaisia he kaikki ovat, sanoi toinen urheilijoista ranskankielellä. – Kunhan ehdimme varsinaiseen Intiaan, saatte nähdä. Haluaisin tavata tuota rajahia. Saattaisihan siellä saada tilaisuuden sanoa hyvän sanan. Mahdollistahan on, että hän on kuullut meistä ja haluaa osoittaa hyväntahtoisuuttaan.

– Meillä ei ole aikaa. Meidän täytyy päästä Simlaan niin pian kuin mahdollista, vastasi toveri. – Minä olisin toivonut, että tiedonantomme olisivat jo Hilasista tai ainakin Lehistä päässeet matkaan.

– Englantilainen posti on parempi ja varmempi. Muistahan, että meillä on kaikki edut ja helpotukset. Tämä typeryys on, Herra nähköön, aivan uskomatonta.

– Se on ylpeyttä … ylpeyttä, joka ansaitsee ja saa rangaistuksensa.

– Niin kyllä! Toista on tässä leikissä kohdata mannermaalaisia vakoojia. Siinä on vaarojakin, mutta nämä ihmiset – pyh – tämä on liian helppoa. Ylpeyttä … ylpeyttä vain, ystäväni.

– Mitähän hiton hyötyä on siitä, että Chandernagore on niin lähellä Kalkuttaa, tuumi Hurree kuorsaten suu auki märällä sammaleella maaten, – jollen voi ymmärtää heidän ranskaansa. He puhuvat niin tavattoman nopeasti. Parempi olisi ollut katkaista heti heidän petolliset kurkkunsa.

Kun hän jälleen ilmestyi, oli hänellä kova päänsärky – ja katuvaisena vaivasi häntä pelko, että hän juovuksissa on ehkä puhunut liikoja. Hän rakasti Englannin hallitusta, sehän oli kaiken hyvinvoinnin ja kunnian lähde, ja hänen rampurilainen isäntänsä oli samaa mieltä.

Siihenpä vieraat rupesivat häntä pilkkaamaan ja muistuttelemaan hänen äskeisiä puheitaan, kunnes askel askeleelta ivaten, sulavasti nauraen ja taitavasti kiehtoen saivat babun luopumaan puolustuksestaan ja pakotetuksi puhumaan – totuutta. Kun Lurgan sai myöhemmin kuulla tämän, valitti hän ääneensä, ettei saanut olla noiden tyhmien tarkkaamattomien kantajien sijassa, jotka pitäen ruohomattoa päänsä päällä, vesipisaroiden lotistessa heidän askeleittensa jäljissä, odottivat sään selkenemistä.

Kaikki näiden miesten tuntemat sahibit, karkeasti puetut, mutta aina iloiset, toivat palatessaan uudelleen entisille metsästysmailleen mukanansa palveluskuntansa, jotka usein olivat vuoristolaisia. Nämä sahibit matkustivat ilman seuruetta. Siispä he olivat köyhiä ja tietämättömiä, sillä ei kukaan järkevä sahid noudattaisi bengalilaisen neuvoja. Mutta tämä bengalilainen, joka ilmestyi tiesi mistä, oli antanut kantajille rahaa ja koetteli puhua heidän murrettaan. Kun he olivat tottuneet huonoon kohteluun omien kansalaistensa puolelta, epäilivät he tässä olevan jonkin satimen ja olivat valmiina pakenemaan, jos tilaisuus sattuisi.

Sateen lakattua ja puhtaan maanhajuisen ilman suloisesti tuoksuessa babu lähti opastamaan heitä vuorten rinteitä alaspäin, astuen kantajien etupäässä ylpeänä, mutta muukalaisten jäljessä hyvin nöyränä. Hän ajatteli monia erilaisia asioita. Pieninkin niistä olisi sanomattomasti kiinnittänyt hänen matkatoverinsa mieltä. Mutta hän oli miellyttävä opas ja aina valmis huomauttamaan kuninkaallisen herransa alueiden kauneudesta. Hän kansoitti vuoriston kaikella, mitä heidän mielensä teki pyydystää: antiloopeilla, vuorivuohilla ja karhuilla. Hän saattoi keskustella kasvitieteestä ja kansatieteellisistä asioista asiantuntemuksella, ja hänellä oli ehtymätön varasto kaikenlaisia paikallisia tarinoita: muistettakoon, että hän oli ollut viisitoista vuotta valtion palveluksessa.

– Tuo mies on todella merkillinen, sanoi pitempi vieras. – Hän on kuin jokin outo ilmestys.

– Hän edustaa muutostilassa olevaa Intiaa, Lännen inhottavaa sekoitusta, vastasi venäläinen. – Me ymmärrämme, miten on käytävä asioihin itämaalaisten kanssa.

– Hän on menettänyt oman maansa eikä ole saanut uutta tilalle. Mutta hän vihaa tulisesti voittajiaan. Olisitpa kuullut, mitä hän minulle uskoi eilisiltana.

Juovikkaan päivänvarjostimensa takana Hurree babu koetti jännittää korviansa ja aivojansa kuunnellakseen nopeasti puhuttua ranskaa ja piti tarkoin silmällä muuatta kiltaa, joka oli täpötäynnä karttoja ja asiakirjoja. Se oli tavallista suurempi, päällystetty kaksinkertaisella punaisella öljykankaalla. Hän ei halunnut kaikkia niitä varastaa. Hän tahtoi vain tietää, mitä niistä oli otettava ja miten tehokkaimmin voisi sen tehtyään pujahtaa tiehensä. Hän kiitti kaikkia Intian jumalia ja Herbert Spenceriä, että oli vielä jotakin arvokasta varastettavaksi.

Toisena päivänä tie kohosi jyrkästi ruohikkoiselle rinteelle metsän yläpuolelle, ja siinä he auringon laskiessa kohtasivat vanhan laaman istumassa jalat ristissä salaperäisen piirroksen edessä, jota hän selitti harvinaisen kauniille, vaikka likaiselle nuorukaiselle. Kirjava päivänvarjo oli ilmestynyt näkyviin puolen päivämatkan päässä, ja Kim oli ehdottanut, että pysähdyttäisiin, kunnes se saapuisi heidän luoksensa.

– Haa! sanoi Hurree babu yhtä kekseliäänä kuin saapasjalkakissa. – Tässä taitaa olla joku tämän seudun arvokas, pyhä mies. Ehkäpä minun kuninkaallisen herrani alamaisia.

– Mitä hän tekee? Jotakin hyvin kummallista.

– Hän selittelee pyhää kuvaa, kaikki käsin piirrettyä.

Molemmat muukalaiset seisoivat paljastetuin päin ilta-auringon paisteessa, joka heitti hohdettansa kullanloistoiselle nurmikolle. Tyytymättömät kantajat olivat iloissaan häiriöstä ja laskivat taakkansa.

– Katsohan, sanoi ranskalainen. – Se muistuttaa kuvaa uskonnon synnystä … ensimmäinen opettaja ja ensimmäinen oppilas. Onko hän buddhalainen?

– Ehkäpä jotakin pilaantunutta lahkoa, vastasi toinen.

– Täällä vuoristossa ei ole oikeita buddhalaisia. Mutta katsohan hänen vaatteittensa poimuja ja sitten noita julkeita silmiä. Mistä johtuu, että tällaisia nähdessään tuntee kuuluvansa perin nuoreen kansaan? – Puhuja heilutti sitä sanoessaan kiihkeästi pitkää ruokoa. – Me emme ole vielä painaneet leimaamme minnekään, ymmärrätkö, ja se minua harmittaa. – Hän oli vihoissaan noille rauhallisille kasvoille ja laaman koko asennossa ilmenevälle tyyneydelle.

– Kärsivällisyyttä. Kyllähän me piirrämme merkkimme yhdessä, me ja teidän nuori kansanne, mutta sillävälin voit piirtää hänen kuvansa.

Babu lähestyi nyt pystypäisenä, mikä ei ollenkaan sopinut hänen nöyrään puheeseensa eikä salaperäiseen silmäniskuunsa, jonka hän Kimille antoi.

– Pyhä mies, nämä ovat sahibeja. Minä paransin lääkkeelläni toisen heistä vilustumisesta ja lähden Simlaan saadakseni pitää huolta hänen täydellisestä parantumisestaan. He haluavat nähdä piirustuksesi…

– Sairaiden parantaminen on aina hyvä asia. Tämä on Elämän pyörä, sanoi laama, – sama, jota näytin sinulle Ziglaurin majassa sateen sattuessa.

– Ja he tahtoisivat kuulla sinun selittävän sitä.

Laaman silmät kirkastuivat, kun ilmeni uusia kuulijoita. – Tämä ylevän

Tien selittäminen on aina hyvä. Ymmärtävätkö he hindukieltä niinkuin

Ihmeitten talon kuvien hoitaja?

– Ehkäpä vähän.

Yhtä innostuneena kuin uuteen leikkiin syventynyt lapsi laama kohotti päätänsä ja lausui syvällä äänellä jonkinlaisen alkurukouksen, ennenkuin alotti varsinaisen selityksen. Vieraat nojasivat vuorisauvoihinsa ja kuuntelivat. Kim istuen nöyränä maassa tarkasteli auringon punaista loistetta heidän kasvoillaan ja pitkien varjojen yhtymistä ja jakaantumista heidän takanaan. Heillä oli oudonnäköiset säärykset ja kummalliset vyöt, jotka epämääräisesti muistuttivat erästä kirjan kansikuvaa Xavierin kirjastossa. Nuoren luonnontutkijan seikkailut Meksikossa oli sen nimi. He olivat tosiaan kertomuksen oivan herra Sumichrastin näköisiä eivätkä lainkaan sellaisia "tunnottomia lurjuksia", joiksi babu oli heidät kuvaillut. Mullanväriset mykät kantajat istuivat pelokkaina parin-, kolmenkymmenen askeleen päässä, ja babu, jonka pitkän pjivun liepeet heilahtelivat kuin merkkilippu kylmässä viimassa, seisoi jonkinlaisena suojelijana heidän vieressään.

– Nämä ovat ne miehet, kuiskasi Hurree sillä aikaa kuin vieraat seurasivat ruohonkorren liikkeitä taivaasta helvettiin ja jälleen takaisin. – Kaikki heidän kirjansa ovat tuossa suuressa punaisessa kiltassa. – Kirjat ja kartat ja selostukset. Ja olen nähnyt kuninkaan kirjeen, jonka joko Hilas tai Bunar oli kirjoittanut. He vartioivat sitä mitä huolellisimmin. He eivät ole vielä lähettäneet mitään takaisin Hilasista tai Lehista. Sen verran tiedän varmasti.

– Ketä heillä on seurassaan?

– Vai nuo kantajat. Palvelijoita heillä ei ole. He ovat niin tarkkoja, että itse keittävät ruokansakin.

– Mutta mitä minun on tehtävä?

– Odota ja pidä silmällä. Jos vain saan tilaisuuden, niin saat tietää, mitä papereita on etsittävä.

– Nämä asiat sopisivat paremmin Mahbub Alin kuin bengalilaisen hoidettaviksi, sanoi Kim nyrpeästi.

– On muitakin keinoja päästä mielitiettynsä luokse kuin seinän luhistaminen.

– Tässä on se helvetti, joka on määrätty ahneille ja saitureille. Sen toisella puolella on himo ja toisella kyllästyminen. – Laama innostui selittelemään, ja toinen vieraista piirusti hänen kuvansa illan nopeasti hämärtyessä.

– Tämä riittää, sanoi mies lopuksi karskisti. – En voi ymmärtää häntä, mutta piirroksen haluaisin saada. Hän on etevämpi taiteilija kuin minä. Kysykää häneltä, tahtooko hän sen myydä.

– Hän sanoo: "Ei, herra", vastasi babu. Laama ei tietenkään olisi ollut halukas luovuttamaan kuvaansa kenelle hyvänsä maantienkulkijalle, enempää kuin arkkipiispa taipuisi panttaamaan temppelinsä pyhät astiat. Tiibetissä on yllin kyllin Elämän pyörän huokeita jäljennöksiä, mutta laama oli taiteilija samoin kuin oman luostarinsa varakas esimies.

– Ehkäpä kolmessa, neljässä päivässä, jos huomaan, että sahib on etsijä ja ymmärtäväinen mies, saattaisin itse piirustaa hänelle toisen. Mutta tätä käytetään oppilaan opettamiseen. Selitä hänelle, hakim.

– Mutta hän tahtoo ostaa sen … nyt.

Laama pudisti hitaasti päätänsä ja rupesi käärimään kokoon Pyöräänsä. Venäläinen, joka ei nähnyt muuta kuin likaisen vanhan miehen tekevän kauppaa paperipalasta, heitti hänelle kourallisen rupeita ja tempasi puoleksi piloillaan kuvaa, joka repesi laaman käsissä. Kauhistunut mutina kuului kantajien joukosta, joista muutamat olivat Spitistä ja tavallaan hyviä buddhalaisia. Laama nousi ylös häväistyksestä pahastuneena. Hänen kätensä tavoitteli raskasta rautaista kynäkoteloa, joka on papin puolustusase, ja babu vääntelehti pelosta.

– Näethän – näethän, miksi tarvitsin todistajia; he ovat perin tunnottomia ihmisiä. Kuulkaas, herra, älkää lyökö pyhää miestä.

– Chela! Hän on häväissyt Kirjoitettua Sanaa!

Se oli liian myöhäistä. Ennenkuin Kim ehti estää, oli venäläinen lyönyt vanhusta suoraan kasvoihin. Seuraavassa hetkessä hän oli jo vyörymässä rinnettä alaspäin Kim kurkussaan. Isku oli herättänyt kaikki piilossa olleet tuntemattomat irlantilaiset pahat henget pojan veressä, ja vihollisen äkillinen kaatuminen teki loput. Laama vaipui puoleksi pökertyneenä polvilleen ja kantajat hävisivät kantamuksineen vuorelle yhtä pian kuin tasangon ihmiset juoksevat tasaisella maalla. He olivat nähneet pyhyyden häväistyksen, ja heidän täytyi paeta ennenkuin jumalat ja vuoriston pahat henget kostaisivat. Ranskalainen juoksi laaman luokse revolveriansa tavoitellen, nähtävästi aikoen siepata hänet panttivangiksi. Ryöppy teräviä kiviä … vuoristolaiset ovat tarkkoja linkoojia … karkotti hänet takaisin, ja eräs ao-chungilainen kantaja tempasi laaman syrjään. Kaikki tapahtui yhtä nopeasti kuin pimeys peitti vuoriston.

– He ovat vieneet kaikki tavarat ja pyssyt, kirkui ranskalainen, ampuen umpimähkään hämyyn.

– Älkää ampuko, herra, älkää ampuko. Minä riennän pelastamaan, huusi

Hurree juosten rinnettä alas ja syösten hämmästyneen ja ihastuneen

Kimin luo, joka iski hengästyneen vihamiehensä päätä kalliota vasten.

– Riennä takaisin kantajien luokse, kuiskasi babu hänelle. – Heillä

on tavarat. Paperit ovat punaisessa kiltassa, mutta tarkasta kaikki.

Ota heidän paperinsa ja varsinkin musarla (kuninkaan kirje). Riennä!

Toinen mies tulee!

Kim syöksähti ylöspäin. Revolverin luoti kimmahti kalliosta hänen vieressään, ja hän kyyristyi kuin metsäkana.