Kitabı oku: «Kim: Koko maailman pikku ystävä», sayfa 19

– Jos ammutte, huusi Hurree, – tulevat he alas ja tappavat meidät.

Minä olen pelastanut toverinne, herra. Tämä on hyvin vaarallista.

– Hitto vieköön, Kim ajatteli ääneensä englanniksi. – Tämä on kova paikka, mutta luulenpa, että tämä on itsepuolustusta. – Kim koetteli povessaan Mahbubin lahjaa ja epäröiden – hän ei ollut käyttänyt pientä pyssyänsä muuta kuin ampuakseen eräitä koelaukauksia Bikaner-erämaassa – veti liipaisinta.

– Mitä sanoinkaan, herra! Babu tuntui itkevän. – Tulkaa tänne auttamaan. Me olemme kaikki kolme suuressa pulassa.

Ampuminen lakkasi. Kuului kompuroivia liikkeitä, ja Kim riensi hämärissä noituen kuin kissa tai raaka sotilas.

– Haavoittivatko he sinua, chela? kuului laaman ääni ylempää.

– Eivät. Entä sinua? – Kim tunkeutui pihkaiseen männikköön.

– Olen vahingoittumaton, lähdetään pois. Seuraamme näitä miehiä

Shamleghin lumirajalle.

– Mutta emme ennenkuin olemme tehneet oikeutta, huusi ääni. – Minulla on sahibien pyssyt … kaikki neljä. Menkäämme alaspäin.

– Hän löi pyhää miestä, me näimme sen! Meidän karjamme ehtyy, vaimomme lakkaavat synnyttämästä, lumi vyöryy alas kotiin mennessämme… Ja sitäpaitsi he ovat kohdelleet meitä pahoin.

Pieni männikkö oli täynnä valittavia kantajia, säikähtyneitä ja juuri tuon kauhun vallassa valmiita niihin hyvänsä. Muuan heistä, Ao-chungin mies, veti kärsimättömänä vireeseen pyssynsä ja aikoi lähteä alaspäin.

– Odota vähän, pyhä mies, he eivät voi mennä kauas, odota kunnes palaan.

– Tämä ihminen on kärsinyt vääryyttä, sanoi laama koskettaen otsaansa.

– Siitäpä syystä juuri, vastasi mies.

– Jos tämä ihminen antaa sen anteeksi, silloinhan teidän kätenne ovat vapaat. Sitäpaitsi saavutatte ansiota tottelemalla.

– Odota, niin lähdemme kaikki yhdessä Shamleghiin, väitti mies itsepäisesti.

Hetkisen vain, sen verran kuin tarvitaan panoksen työntämiseksi pyssyyn, epäröi laama. Sitten hän kohosi ja pani sormensa miehen olkapäälle.

– Etkö kuullut? Minä sanon, ettei saa tappaa, minä, joka olen Such-zenin luostarin esimies. Tahtoisitko sinä uudelleen syntyä rottana tai käärmeenä tai matona jonkun hirveän pedon vatsassa? Sitäkö sinä haluat…?

Ao-chungin mies vaipui polvilleen, sillä laaman ääni kaikui kuin tiibettiläinen paholaisrumpu.

– Ai, ai! huusivat spitiläiset. – Älä kiroo meitä … älä kiroo häntä. Hän oli vain niin innoissaan, pyhä mies… Pane pois pyssy, sinä hullu!

– Viha synnyttää vihaa! Paha tuottaa pahaa. Nyt ei saa enää tappaa. Anna papin pieksäjien kärsiä tekojensa seurauksista. Elämän pyörä kulkee tarkkaan, hiuskarvaakaan hairahtumatta! He saavat syntyä monta kertaa – kärsimyksiin.

Hän painoi päänsä alas ja nojasi raskaasti Kimin olkapäähän.

– Minä olin joutumaisillani suureen onnettomuuteen, chela, hän kuiskasi. – Minä olin kiusauksessa sallia hänen ampua, ja täällä Tiibetissä he olisivat kärsineet hitaan ja katkeran kuoleman… Hän löi minua kasvoihin. – Näin sanoen laama vaipui raskaasti huoaten maahan, ja Kim kuuli hänen kiihtyneen sydämensä lyövän ja sykkäilevän.

– Ovatko he vahingoittaneet häntä hengenvaarallisesti? kysyi äskeinen innokas Ao-chungin mies toisten mykkinä katsellessa.

Kim kumartui laaman puoleen hädissään. – Ei, huusi hän innokkaasti, – tämä on vain heikkoutta. – Sitten hän muisti olevansa valkoinen mies ja että hänellä on valkoisen miehen matkatarpeet käytettävinään. – Avatkaa vasut. Niissä saattaa olla lääkkeitä.

– Oh, kyllä minä ymmärrän, sanoi mies nauraen.

– Enpä suotta ole ollut viittä vuotta Yankling sahibin shikarrina.

Tunnen tuon lääkkeen ja olen maistanutkin sitä. Katsohan.

Hän veti povestansa esiin pullon huokeata paloviinaa, jota myydään

Lehissä, ja kaatoi taitavasti hiukan laaman hampaiden väliin.

– Näin tein, kun Yankling sahib loukkasi jalkansa Astorin luona. Olen jo kaivellut noita vasuja, mutta jaamme ne oikeudenmukaisesti Shamleghissa. Anna hänelle vielä, se on hyvää lääkettä. Koettelehan! Hänen sydämensä toimii nyt paremmin. Laske hänen päänsä maahan ja hiero vähän hänen rintaansa. Jos hän olisi odottanut rauhassa, sillä aikaa kun minä olisin selvittänyt asiamme sahibin kanssa, ei tätä olisi milloinkaan tapahtunut. Mutta ehkäpä he ajavat meitä takaa. Silloin ei olisi väärin ampua heitä heidän omilla pyssyillään, vai mitä?

– Toinen heistä luullakseni sai jo maksun, mutisi Kim. – Minä potkaisin häntä sydänalaan vyöryessämme alaspäin. Olisi kai ollut paras surmata oitis hänet. Soisinpa, että niin olisin tehnyt.

– Kyllähän kelpaa kerskua urhoollisuudesta, kun ei asu täällä Rampurissa, sanoi muuan miehistä, jonka maja oli muutaman mailin päässä rajahin rappeutuneesta palatsista. – Jos joudumme huonoon huutoon sahibien keskuudessa, ei kukaan meistä halua palkata shikarrikseen.

– Niin, mutta nämä eivät olekaan Englannin sahibeja eivätkä sellaisia hauskoja miehiä kuin Fostum sahib tai Yankling sahib. Nämä ovat aivan muukalaisia eivätkä osaa puhua englantia niinkuin sahibit.

Samassa laamakin yski ja nousi istumaan, etsien rukousnauhaansa.

– Ei saa tappaa ketään, mutisi hän. – Pyörä on oikeamielinen, paha seuraa pahasta.

– Ei, pyhä mies. Me olemme kaikki täällä. – Ao-chungin mies siveli nöyränä hänen jalkojaan. – Ketään ei surmata, jollette määrää. Levätkää nyt vähän. Laitamme tähän pienen lepopaikan ja myöhemmin, kuun noustua, lähdemme Shamleghiin lumirajalle.

– Tuollaisen iskun perästä on parasta nukkua, sanoi muuan mies.

– Takaraivossani tuntuu huumausta ja pakotusta. Anna minun panna pääni povellesi, chela. Minä olen vanha mies, mutta en ole päässyt vapaaksi intohimoista… Meidän täytyy muistaa asioiden alkusyytä.

– Antakaa tänne peite. Me emme uskalla sytyttää nuotiota, etteivät sahibit näkisi.

– Paras lähteä Shamleghiin. Sinne ei kukaan meitä seuraa, sanoi levoton Rampurin mies.

– Minä olen ollut Fostum sahibin shikarrina ja nyt olen Yankling sahibin palveluksessa. Olisin hänen mukanaan juuri nyt, jollei tuo kirottu beegar olisi tullut. Käske kahden miehen vartioida alempana pyssyineen, etteivät sahibit enää tee mitään hullutuksia. Minä en jätä tätä pyhää miestä.

He istuivat vähän loitommalle laamasta ja kuunneltuaan hiukan lähettivät kiertämään vesipiipun, jonka säiliönä oli vanha saapasmustepullo. Punaisen sytytyshiilen hehku piipun kulkiessa kädestä käteen valaisi kapeita kiiluvia silmiä, korkeita kiinalaisia poskipäitä ja härkämäisiä kauloja, jotka katosivat mustiin hartioitten ympäri käärittyihin villaliinoihin. He näyttivät jonkin salaperäisen luolan peikoilta … keskustelemaan kokoontuneilta vuorikääpiöiltä. Ja kun he keskustelivat, vuoripurot solisivat heidän ympärillään hiljentyen vähitellen yökylmän jäähdyttäessä niitä ja sulkiessa niiden uomat.

– Kuinka uljaana hän seisoi edessämme, sanoi muuan spitiläinen ihaillen. – Muistan vanhan karhun Ladakhissa, jota Dupont sahib ampui osumatta ja joka seisoi juuri niinkuin hän. Dupont sahib oli hyvä shikarri.

– Ei kuitenkaan niin hyvä kuin Yankling sahib. – Ao-chungin mies otti siemauksen viinapullosta ja lähetti sen kiertämään. – Nyt kysyn: onko toista mieltä?

Kukaan ei huolinut tarttua heitettyyn riitahaasteeseen. – Lähdemme Shamleghiin, kun kuu nousee. Siellä jaamme saaliimme oikeudenmukaisesti. Minä tyydyn tähän uuteen pieneen pyssyyn ja sen panoksiin.

– Mahtanevatkohan karhut olla pahoja vain sinun seudullasi? kysyi muuan miehistä, imien piippuaan.

– Ei, mutta myskikyhmyt ovat nykyään kuuden rupeen hinnassa, ja sinun naisesi voivat saada telttakangasta ja joitakin keittoastioita. Sen kaiken päätämme Shamleghissa ennen aamunkoittoa. Sitten menemme kukin tahollemme ja muistamme, ettemme ole olleet milloinkaan noiden sahibien palveluksessa, jotka voivat syyttää meitä tavaroittensa varastamisesta.

– Hyvähän sinun on niin puhua, mutta mitä rajahimme sanoo?

– Kuka hänelle kertoisi? Nuoko sahibit, jotka eivät osaa kieltämme, vaiko tuo babu, joka omia tarkoituksiaan varten antoi meille rahaa? Johtaisiko hän sotajoukon meitä vastaan? Mitäpä todistuksia olisi? Ne tavarat, mitä emme tarvitse, heitämme Shamleghin kuiluun, minne ei yksikään ihminen vielä ole jalkaansa astunut.

– Kuka Shamleghissa asuu tänä kesänä? (Paikka oli vain kolmen, neljän majan laidunkeskus).

– Shamleghin nainen. Hän ei tietääkseni ainakaan rakasta sahibeja. Toiset voimme lepyttää pienillä lahjoilla, ja näistähän riittää meille kaikille. – Hän taputteli lähimmän vasun pulleata kylkeä.

– Mutta … mutta…

– Minä olen sanonut, etteivät ne ole oikeita sahibeja. He olivat ostaneet eläintennahat ja sarvet Lehin basaarista. Tunsinhan minä ne merkeistä. Muistattehan kun näytin niitä teille jo retkellä.

– Niin olivat. Ne olivat kaikki ostettuja päitä ja nahkoja. Muutamissa oli koitakin.

Se oli pätevä todistus, ja kyllähän Ao-chungin mies tunsi toverinsa.

– Ja jos asiat vallan hullusti käyvät, kerron kaikki Yankling sahibille. Nämä olivat papin pieksäjiä. He pelottivat meitä. Me pakenimme! Kuka voi tietää, mihin me tavarat pudotimme? Luuletteko, että Yankling sahib sallisi minkään alankomaan poliisin tulla tänne vuorten yli häiritsemään hänen metsästystään? Simlasta on pitkä matka Chiniin, ja vielä pitempi Shamleghista kuilulle.

– Olkoon niin, mutta minä kannan sinne ison kiltan (vasun). Sen punakantisen, jonka sahibit itse sulloivat joka aamu.

– Siitäpä nähtiin, sanoi Shamleghin mies viisaasti, – ettei tuollaisista sahibeista ole mihinkään. Kukapa olisi milloinkaan kuullut Fostum sahibin tai Yankling sahibin tai pienen Peel sahibinkaan, joka valvoo öisin ampuakseen pöllöjä, minä sanon, kuka on kuullut näiden sahibien milloinkaan tulleen vuoristoon tuomatta mukanansa keittäjää ja kantajia ja – kaikenmoisia hyväpalkkaisia ja suuriäänisiä palvelijoita? Mitäpä nämä voisivat? Mitä tuosta kiltasta sanot?

– En mitään erikoista, muuta kuin että se on täynnä kirjoituksia – kirjoja ja papereita, joihin he kirjoittivat, ja kummallisia koneita, aivan kuin taikakaluja.

– Ne kaikki joutuvat Shamleghin kuiluun.

– Niinpä kyllä, mutta jos sillä solvaisimme sahibien jumalia? En tahtoisi kirjoituksia sillä tavalla pidellä, enkä minä ymmärrä niiden messinkijumalia. Ne eivät ole sopivaa saalista yksinkertaisille vuoristolaisille.

– Vanhus nukkuu vielä! Me kysymme hänen oppilaaltaan. – Ao-chungin mies otti vielä rohkaisuryypyn ja paisui ylpeyttä johtaja-asemassaan.

– Tässä on, hän kuiskasi, – kilta, jonka sisällystä emme ymmärrä.

– Mutta minä ymmärrän, vastasi Kim varovasti. Laama huokasi luonnollisessa, terveellisessä unessaan, ja Kim oli juuri ajatellut Hurreen viimeisiä sanoja. Ollen osallisena suuressa pelissä hän tunsi juuri nyt kunnioitusta babua kohtaan. – Tuo kilta on täynnä hyvin ihmeellisiä asioita, eikä se ole hupsuille aiottu.

– Senhän minä sanoin, huusi kantaja. – Luuletko sen ilmaisevan meidät?

– En, jos annatte sen minulle. Minä teen tyhjäksi sen taikavoiman.

Muuten siitä kyllä on teille paljon harmia.

– Pappi pitää aina huolen osastaan, sanoi Ao-chungin mies paloviinan rohkaisemana.

– Ei se minulle lainkaan tärkeä ole, vastasi Kim viekkaasti. —

Jakakaa se vain keskenänne, niin saatte nähdä mitä seuraa.

– En ainakaan minä. Minä vain laskin leikkiä. Määrää sinä, mitä teemme. Onhan tässä meille enemmän kuin liikaa. Me lähdemme Shamleghista tiehemme heti aamun koitteessa.

He järjestivät ja suunnittelivat lapsellisia pikku aikeitaan vielä jonkin tunnin, mutta Kimiä värisytti sekä kylmä että jännitys. Tilanteen hullunkurisuus kiinnitti hänen sielunsa sekä irlantilaista että itämaista puoliskoa. Siinä olivat pelättävän pohjoisen valtakunnan lähettiläät, ehkäpä omassa maassa yhtä mahtavia kuin Mahbub tai eversti Creighton, äkkiä avuttomiksi lyötyinä. Toisen heistä hän tiesi joutuneen kyvyttömäksi liikkumaan joksikin aikaa. He olivat antaneet lupauksia kuninkaille. Ja tänä iltana he viettivät yönsä jossakin alempana ilman karttojaan, ilman ruokaa ja ilman telttoja ja pyssyjä – ja, lukuunottamatta Hurree babua, ilman oppaitaan. Eikä tämä heidän suuren pelinsä tuhoutuminen, tuo säikkynyt karkaaminen yöhön (Kim ihmetteli, mille miehille he selostuksensa siitä antaisivat) ollut Hurree babun enempää kuin Kiminkään ansiota, vaan tapahtui aivan yksinkertaisesti, sievästi ja ehdottomasti, niinkuin silloin, kun nuoret innokkaat poliisit vangitsivat Mahbubin fakiiriystävät Umballassa.

– Siellä he ovat kaiken puutteessa, ja nyt on hiton kylmä! Ja täällä ovat kaikki heidän tavaransa. Kyllä he ovat kiukuissaan! Säälittää Hurree babua.

Kim olisi voinut säästää sääliänsä, sillä vaikka bengalilainen sillä hetkellä kärsikin katkerasti ruumiissaan, oli hänen mielensä pöyhkeä ja reipas. Noin mailin verran alempana, muutaman pienen metsikön reunassa, istui kaksi puoleksi paleltunutta miestä, toinen väliin pahoin sairas, ja he sättivät vuorotellen toisiansa, vaihteen vuoksi mitä pisteliäimmin solvaten babua, joka näytti olevan aivan poissa suunniltaan kauhistuksesta. He vaativat häntä suunnittelemaan jotakin toimintamuotoa.

Tämä vastasi, että heidän pitäisi olla onnellisia päästyään hengissä pulmasta ja että kantajat lienevät jo päässeet kuulomatkan ulkopuolelle, jolleivät väijyneet heitä. Vielä lisäsi hän, että rajah, hänen herransa, asui yhdeksänkymmenen mailin päässä, ja kaukana siitä, että lainaisi heille rahaa ja saattajia Simlaan, hän pikemminkin vangitsisi heidät kuultuaan, että he ovat pappia lyöneet. Hän kuvasi tuon synnin ja sen seuraukset niin suuriksi, että he käskivät hänen puhua muusta. Babu jatkoi, että heidän ainoa toivonsa oli hiipiä kylästä kylään, kunnes pääsivät sivistyneisiin seutuihin. Ja vieläkin sadannen kerran kyynelsilmin hän kyseli korkeilta tähdiltä, "miksikä sahibit olivat lyöneet pyhää miestä".

Kymmenen askelta olisi vain tarvittu, jotta Hurree olisi heti päässyt kokonaan heidän saavutettavistaan pimeyteen, lähimmän kylän suojaan ja lämpimään, ruuan ääreen, ja sinne liukaskielinen tohtori olisi ollut tervetullut. Mutta hän kärsi mieluummin kylmää, nälkää ja pahoja sanoja, vieläpä lyöntejä näiden kunnianarvoisain isäntiensä luona. Nojaten puun runkoa vasten hän tuhisteli nenäänsä synkän näköisenä.

– Entä oletteko ajatellut, sanoi eheänä säästynyt mies kiukkuisesti, miltä me näytämme noiden alkuasukasten silmissä vaeltaessamme vuoristossa?

Hurree babu oli tuskin juuri muuta ajatellutkaan muutamaan tuntiin, mutta eipä huomautus ollut hänelle aiottukaan.

– Me emme voi vaeltaa! Minä tuskin pystyn astumaan askeltakaan, valitti Kimin uhri.

– Ehkäpä pyhä mies on armollinen rakastavassa lempeydessään, muutoin…

– Lupaan itselleni sen erinomaisen hyvin, että tyhjennän revolverini tuon nuoren teeskentelijän ruumiiseen, kun ensi kerran tapaamme, oli hyvin epäkristillinen vastaus.

– Aina vain revolvereista ja kostamisista! Hurree painautui alemmaksi. Riita oli uudelleen viriämässä. – Ettekö lankaan ajattele tappioitamme? Kaikki tavarat! – Hän kuuli puhujan kirjaimellisesti tanssivan ruohomatolla. – Kaikki mitä meillä oli! Kaikki mitä vaivalla oli hankittu! Kahdeksan kuukauden työ! Ymmärrättekö mitä se merkitsee! Mehän osaamme tulla toimeen itämaalaisten kanssa! Kyllä olette tehnyt kauniisti!

Miehet riitelivät keskenään useallakin kielellä, ja Hurree hymyili. Kiltat olivat Kimin hallussa, ja niissä oli kahdeksan kuukauden hyvän valtiotaidon tulokset. Eihän ollut mitään keinoja lähettää tietoja pojalle, mutta häneen voi luottaa. Sitäpaitsi hän saattoi järjestää matkan vuoriston kautta niin, että sekä Hilas että Bunar niin hyvin kuin neljänsadan mailin pituinen vuoristotie säilyttäisivät kertomuksen tulevillekin miespolville. Sellaiset miehet, jotka eivät pysty pitämään omia kantajiansa kurissa, eivät nauti vuoristossa suurtakaan arvoa, ja vuoristolaiset ovat hyvin herkkiä huumorille.

– Enpä olisi tehnyt tätä itsekään paremmin, ajatteli Hurree. – Ja hiisi vie, kun nyt sitä ajattelen, minähän sen järjestinkin. Olinpa aika vikkelä! Juuri laskeutuessani alaspäin sen suunnittelin! Tapaus kyllä tuli sattumalta, mutta sittenkin vain minä sen pystyin järjestämään, ja se maksoikin vaivan. Ajatellapa vain, mitä se moraalisesti vaikutti noihin ihmisiin! Heillä ei ole mitään sopimuskirjoja, ei papereita, ei minkäänlaisia asiakirjoja, ja minä saan olla heidän tulkkinansa. Kuinka makeasti naurankaan everstin kanssa tästä. Toivoisinpa, että heidän paperinsakin olisivat minulla, mutta eihän voi yht'aikaa olla kahdessa paikassa. Se on selvää.

XIV

Kuun noustua lähtivät varovaiset kantajat liikkeelle. Nukkumisesta ja lääkkeestä vahvistunut laama ei tarvinnut enää muuta kuin Kimin olkapään tuen astuessaan äänettömästi ja nopeasti eteenpäin. He seurasivat täplikästä ruohikkoa noin tunnin verran, kiersivät kallion kielekkeen ja kiipesivät sitten aivan uuteen vyöhykkeeseen, joka ei lainkaan näkynyt Chini-laaksoon.

Avara vuoristolaidun levisi viuhkan muotoisesti lumirajalle asti. Sen alasyrjässä oli pieni täplä tasaista maata, jossa oli muutamia mullasta ja hirsistä kyhättyjä majoja. Heti niiden takana, sillä ne olivat vuoristolaistapaan asetetut jyrkänteen äärimmäiselle reunalle, avautui kaksituhatta jalkaa syvä Shamlegh-kuilu, minne ei vielä yhdenkään ihmisen jalka ollut astunut.

Miehet eivät ryhtyneet saalista jakamaan, ennenkuin laama oli saatettu parhaaseen huoneeseen ja Kim oli hänen jalkansa pessyt muhamettilaiseen tapaan.

– Me lähetämme ruokaa, sanoi Ao-chungin mies, – ja punaisen kiltan. Aamunkoitteessa ei ole enää ketään, joka olisi todistamassa yhdeltä tai toiselta puolen. Jos kiltassa on jotakin, mitä ei tarvita … katso tänne!

Hän osoitti ikkunaa, joka antoi hangilta heijastavan kuunvalon täyttämään tyhjyyteen, ja heitti sinne tyhjän pullon.

– Ei tarvitse kuunnella sen putoamista. Siinä on maailman loppu, sanoi hän ja pyörähti tiehensä.

Laama katseli ikkunasta, pitäen käsillään molemmista ikkunanpielistä, ja hänen silmänsä loistivat kuin keltaiset opaalit. Suunnattomasta syvyydestä hänen edessänsä kohosivat valkoiset huiput kuutamoiselle taivaalle. Muu kaikki oli yhtä tummaa kuin tähtien lomissa oleva pimeä taivas.

– Nämä ovat todellakin minun vuoriani, sanoi hän hitaasti. – Tällaisessa paikassa tulisi ihmisen asua nostettuna maailman yläpuolelle, erotettuna turhista nautinnoista ja ajatellen suuria asioita.

– Niin, jos hänellä on chela valmistamassa teetä hänelle ja peittämässä häntä makuutilalleen ja karkottamassa pois tunkeilevat lehmät.

Savuava lamppu paloi seinäkomerossa, mutta täysikuun valo himmensi sen. Tuossa omituisessa valossa askarrellen eväskopan ääressä näytti Kim pitkältä aaveelta.

– Ai! Vieläkin on päässäni, huolimatta vereni rauhoittumisesta, ääniä ja jyskytystä, ja niskassani kuin puristava nuora.

– Se ei ole ihme. Isku oli kova. Saakoon hän, joka sen antoi…

– Mutta ilman omia intohimojani ei olisi tullut mitään onnettomuutta.

– Mitä onnettomuutta? Sinä olet pelastanut nuo sahibit kuolemasta, jonka he satakertaisesti ansaitsevat.

– Sinä et ole hyvin tarkannut saamaasi opetusta, chela. – Laama paneutui lepäämään levitetylle villamatolle, ja Kim jatkoi ilta-askareitaan. – Isku oli vain varjo, joka sattui varjoon. Paha itsessään – jäseneni ovat viime aikoina väsyneet! – kohtasi minussa olevan pahan, suuttumisen, vihan ja halun kostaa pahaa pahalla. Se kuohutti vereni, sai sisuni kapinoimaan ja korvani soimaan.

Laama nautti tulikuumaa teetä juhlallisella arvokkuudella, ottaen polttavan kupin Kimin kädestä. – Jos olisin pysynyt kiihkottomana, olisi paha isku aiheuttanut vain ruumiillista vahinkoa, naarmun tai mustelman, mikä on vain harhanäkyä. Mutta mieleni ei ollut suunnattu yleviin asioihin, sillä heti syttyi minussa himo antaa spitiläisille tilaisuus tappaa. Sen vastustamisesta tuli sieluni runnelluksi enemmän kuin tuhannesta iskusta. Vasta sitten, kun olin lausunut siunauksia (hän tarkoitti buddhalaisten autuuksia), saavutin rauhan. Mutta se paha, joka tuon silmänräpäyksen varomattomuudesta pääsi alkuun minussa, tuottaa seurauksensa loppuun asti. Elämän pyörä kulkee järkähtämättä, rahtuistakaan hievahtamatta oikealta tieltä. Pane mieleesi opetus, chela.

– Se on liian korkeata minulle, mutisi Kim. – Minä olen vieläkin järkkynyt. Mutta iloinen olen, että kuritin tuota miestä.

– Minä tunsin sen nukkuessani polvellasi siellä metsässä. Se häiritsi minua unissani. Sinun sielussasi oleva paha vaikutti minun sieluuni. Toiselta puolen, – hän irrotti rukousnauhansa, – olen saavuttanut ansiota pelastamalla kaksi ihmishenkeä … niiden hengen, jotka tekivät minulle vääryyttä. Nyt minun täytyy muistaa asioiden alkusyytä. Sieluni pursi on vaarassa haaksirikkoutua.

– Nuku, että saat voimia, se on viisainta.

– Minun täytyy mietiskellä. Tarvitsen sitä enemmän kuin tiedätkään.

Päivän koittoon asti, tunnin toisensa perästä, kuun valon vaalentuessa korkeilla huipuilla ja komeilla vuorenrinteillä kiertelevän synkän vyön vähitellen näyttäytyessä hennon vihertäväksi metsäksi laama tuijotti kiinteästi seinään. Silloin tällöin hän valitteli. Lukitun oven ulkopuolella, suojatta jääneen karjan kokoontuessa pyrkimään vanhaan omettaansa, rupesivat Shamleghin miehet ja kantajat saalistansa jakamaan ja hurjastelemaan. Ao-chungin mies oli heidän johtajansa, ja kun he kerran olivat avanneet sahibien säilykeruuat ja huomanneet ne hyviksi, eivät he enää keskeyttäneet herkutteluansa. Shamleghin kuilu sai osakseen hylkytavaran.

Kun Kim levottomasti nukuttuaan, pahoja unia nähtyään, pistäytyi ulos hampaitaan puhdistamaan aamukylmässä, puhutteli häntä verevä nainen, puettuna turkooseilla koristettuun päähineeseen.

– Toiset ovat menneet. He jättivät sinulle tämän kiltan, niinkuin lupasivat. Minä en rakasta sahibeja. Mutta sinä annat meille taikakeinon vastalahjaksi. Me emme tahtoisi tämän pienen Shamleghimme joutuvan huonoon huutoon – tapaturman vuoksi. Minä olen Shamleghin nainen. – Hän katsoi Kimiin rohkeasti ja kirkkain silmin, toisella tavoin kuin muut vuoriston naiset.

– Varmasti teen sen. Mutta se täytyy tehdä salaisuudessa.

Nainen kohotti raskaan kiltan niinkuin lelun ja heitti sen omaan majaansa.

– Nyt ulos ja sulje ovi! Älä anna kenenkään lähestyäkään sitä ennenkuin olen saanut kaiken valmiiksi.

– Mutta jäljestäpäin saanemme kai puhua?

Kim tyhjensi kiltan lattialle – siinä oli koko ryöppy maanmittauskojeita, kirjoja, päiväkirjoja, kirjeitä, karttoja ja omituisen hajuisia alkuasukkaitten ilmoituksia. Pohjimmaisena oli koristeltu kotelo, jonka sisässä oli sinetillä suljettu, kullalla ja kuvilla koristettu asiakirja, jollaisia kuninkaat lähettävät toisilleen. Kim pidätti ihastuksesta henkeänsä ja katseli tavaroita sahibin kannalta.

– Näitä kirjoja en tarvitse. Sitäpaitsi niissä on logaritmeja luullakseni. – Hän pani ne syrjään. – Kirjeitä en ymmärrä, mutta eversti Creighton saa niistä kyllä selvän. Ne täytyy kaikki säilyttää. Kartat, tietysti – he piirtävät paremmin kuin minä. Kaikki alkuasukkaitten tiedonannot, totta kai! Ja varsinkin murasla, – hän haisteli kirjailtua koteloa. – Tämän on antanut joko Hilas tai Bunar, ja Hurree babu puhui totta. Tämä on hyvä saalis. Toivoisinpa että Hurree tietäisi… Kaikki muu täytyy heittää ikkunasta.

Hän käänteli hienoa prismakompassia ja teodoliitin (mittauskojeen) kirkasta huippua. Mutta eihän sahib oikeastaan voi varastaa, ja näistä voisi tulla myöhemmin epämukavia ilmiantajia. Hän erotti erilleen kaikki käsikirjoitukset, kartat ja alkuasukkaitten kirjeet. Niistä syntyi pehmeä kimppu. Kolme isoa kirjaa samoinkuin viisi kulunutta taskukirjaakin hän pani syrjään.

– Kirjeet ja murasla täytyy minun panna nuttuni sisäpuolelle vyöhön ja nuo käsinkirjoitetut kirjat eväskoppaan. Se tulee olemaan painava. Muutapa en luule tarvitsevani. Jos sellaisia olikin, ovat kantajat heittäneet ne kuiluun, niin että siitä ei sen enempää. Nyt on teidänkin vuoronne.

Hän asetti vasuun kaikki, mitä aikoi heittää pois, ja kohotti sen ikkunalaudalle. Tuhatkunta jalkaa alempana lepäsi pehmeä väikkyvä usva, johon aamuaurinko ei vielä ollut säteitään luonut. Ja siitäkin vielä tuhannen jalkaa alempana oli satavuotias männikkö. Hän saattoi nähdä viheriät latvat niinkuin pehmeän sammalkerroksen, kun tuulenpuuska ohensi usvaa.

– En luule kenenkään lähtevän etsimään teitä.

Nurinpyörähtävä vasu tyhjensi sisällyksensä pudotessaan. Teodoliitti sattui ulospistävän kallion syrjään ja pamahti kuin pommi. Kirjat, mustepullot, värilaatikot, kompassit ja viivoittimet näyttivät muutaman silmänräpäyksen mehiläisparvelta. Sitten ne hävisivät, ja vaikka Kim kurottautuen ikkunasta ulospäin heristi nuoria korviansa, ei minkäänlaista ääntä tullut kuilun pohjasta.

– Viidelläsadalla, tuhannellakaan rupeella ei voisi niitä ostaa, ajatteli hän apeamielisenä. – Sääli oli niitä hukata, mutta minulla on kaikki muu, kaikki mitä he tekivät, luullakseni. Mutta miten saisin sanan Hurree babulle ja mitä olisi tehtävä? Ja vanhukseni on sairas. Nämä kirjeet täytyy kääriä öljykankaaseen. Se on tehtävä kaikkein ensiksi. Muutoin ne hikeentyvät… Ja minä olen aivan yksin.

Hän kääri ne sievään kääryyn taivuttaen kankean tahmean öljykankaan kulmista, sillä hän oli jo tottunut toimimaan täsmällisesti kuin vanha metsästäjä pyyntiretkillään. Ja sitten hän latoi kirjat hyvin huolellisesti eväsvasunsa pohjalle.

Nainen koputti ovelle.

– Mutta ethän sinä ole tehnyt mitään taikaa, – sanoi hän katsellen ympärilleen.

– Ei sellaista tarvitakaan. – Kim oli kokonaan unohtanut pikkuisen puhelun tarpeellisuuden. Nainen nauroi hänen hämmennyksekseen epäkunnioittavasti.

– Niin, ei suinkaan sinua varten. Sinähän voit pelkällä silmäniskulla lumota. Mutta ajattelepa meitä ihmisparkoja sinun mentyäsi. Kaikki olivat illalla liiaksi juovuksissa kuunnellakseen naisen puhetta. Mutta ethän sinä ollut juovuksissa?

– Minä olen pappi. – Kim oli saavuttanut rauhallisuutensa, ja koska nainen ei suinkaan ollut ruma, hän päätti säilyttää papillisen arvokkuutensa.

– Minä varoitin noita miehiä siitä, että sahibit ovat vihaisia, panevat toimeen tutkimuksen, ilmoittavat kaikki rajahille. Heidän joukossaan on myöskin eräs babu. Kirjureilla on kerkeä kieli.

– Siinäkö sinun huolesi syy? – Hänen mielessään syntyi täysin valmis tuuma, ja hän hymyili iloisesti.

– Ei kaikki, sanoi nainen, ojentaen kättänsä, joka oli peitetty hopeaan kiinnitetyillä turkooseilla.

– Siitä voin sinut vapauttaa hyvin pian, jatkoi Kim nopeasti. – Tuo babu on juuri sama hakim, joka matkaili vuoristossa Ziglaurin kautta. Kuulit kai hänestä? Minä tunnen hänet.

– Hän kyllä kielii palkinnon toivossa. Sahibit eivät voi erottaa vuoristolaisia toisistaan, mutta babuilla on tarkat silmät sekä miehiin että naisiin nähden.

– Haluaisitko viedä minulta sanan hänelle?

– Ei ole mitään, jota en tekisi puolestasi.

Kim kuuli kohteliaisuuden tyynesti, repäisi lehden muistikirjasta ja kirjoitti kulumattomalla lyijykynätuherruksella … melkein samaan tapaan kuin pikku pojat piirrellessään seinille: "Hallussani on kaikki mitä he ovat kirjoittaneet, piirustukset seudusta ja monta kirjettä. Varsinkin murasla. Ilmoita mitä on tehtävä. Olen Shamleghissa lumirajalla. Vanhus on sairaana."

– Vie tämä hänelle. Tämä tukkii hänen suunsa. Hän ei ole voinut ehtiä pitkälle.

– Ei suinkaan. He ovat vieläkin tuolla metsässä. Meidän lapsemme menivät heitä katsomaan aamun koittaessa ja ovat huudolla ilmoittaneet, kun he lähtivät liikkeelle.

Kim näytti hämmästyneeltä. Samassa kuului lammaslaitumelta kimakka ääni. Paimentava lapsi oli toistanut sen kuultuaan toisen lapsen päästävän samanlaisen äänen laakson alemmalla rinteellä.

– Mieheni ovat myöskin siellä puita kokoamassa. – Hän otti pähkinöitä povestaan, halkaisi sievästi yhden ja rupesi syömään. Kim ei ollut tietävinään mistään.

– Etkö tiedä, mitä pähkinä merkitsee, pappi? – kysyi nainen ja ojensi hänelle kuorenpuoliskot.

– Sepä oli oivallisesti ajateltu. – Kim taittoi paperipalan pähkinänkuorten väliin. – Onko sinulla vahaa, jolla voisi nämä kiinnittää?

Nainen huokasi syvään, ja Kim heltyi.

– Ei maksua ennenkuin asia on toimitettu. Vie tämä babulle ja sano, että sen lähetti loitsun poika.

– Niinpä todellakin, noita, joka on sahibin näköinen.

– Ei, vaan loitsun poika. Ja kysy tuleeko vastausta.

– Mutta jos hän kohtelee minua karkeasti? Minä … minä pelkään.

Kim nauroi. – Hän on luullakseni hyvin väsynyt ja hyvin nälkäinen.

Vuoret ovat huonoja makuutovereita. Ja olethan sinä – hänen kielellään oli sana äiti, mutta hän sanoikin: sisar – viisas ja kekseliäs nainen.

Nyt kaikki kylät tietävät, mitä on tapahtunut sahibeille. Eikö niin?

– Tietävät kyllä. Ziglaurissa tiedettiin jo puolenyön aikaan ja huomenna tiedetään jo Kotgarhissa. Kaikkialla ovat asukkaat sekä pelossaan että vihoissaan.

– Siihen ei ole mitään syytä. Kehota heitä antamaan ruokaa sahibeille ja päästämään heidät rauhassa menemään. Heidät täytyy saada hiljaisuudessa pois laaksoistamme. Varastaminen on toista ja tappaminen toista. Babu kyllä ymmärtää asian, eikä mitään jälkiseurauksia tule. Mutta joudu, minun täytyy hoitaa opettajaani, kun hän herää.

– Olkoon niin. Kun asia on toimitettu, sanoit, tulee palkka. Minä olen Shamleghin nainen, ja rajahin alamainen. En ole tavallinen lasten synnyttäjä. Shamlegh on sinun kavioineen, sarvineen, vuotineen, maitoineen ja voineen. Käytä hyväksi.

Nainen lähti, hopeisten kaulanauhain kilahdellessa leveällä povella, kohti puolentoistatuhannen jalan korkeudessa loistavaa aamuauringon valoa. Nyt Kim taas ajatteli kansankielellä kiinnittäessään vahalla öljykankaan kulmia kääryssään: – Kuinka voi mies seurata suuren pelin tietä, kun naiset ainaisesti kiusaavat häntä? Kahluupaikalla oli Akrolan tyttö; kyyhkyslakan takana oli keittäjän vaimo, muita lukuunottamattakaan, ja nyt tuli tämä! Kun olin lapsi, oli se kyllä paikallaan, mutta nyt olen mies, eivätkä he tahdo pitää minua miehenä. Pähkinöitä tosiaankin! Hoh, hoh. Tasangolla puhutaan manteleista!

Sitten hän lähti hankkimaan ruokaa kylästä. Ei enää kerjuumaljalla, kuten kävisi laatuun tasangolla, vaan niinkuin ruhtinas. Shamleghin kesäasukkaina oli vain kolme perhettä: neljä naista ja kahdeksan tai yhdeksän miestä. Kaikilla oli runsaasti ruokasäilykkeitä ja erilaisia juomia kiinaseoksesta valkoiseen venäläiseen paloviinaan asti, sillä kaikki olivat saaneet osansa edellisen illan saaliista. Sievät eurooppalaiset teltat oli jo leikelty ja jaettu, ja aluminikattiloita näkyi liesillä.

Kaikki pitivät laaman sielläoloa riittävänä suojana kaikkia seurauksia vastaan ja toivat Kimille auliisti parastansa, vieläpä astiallisen changia, ohraolutta, jota saadaan Ladakhista. Sitten he asettuivat lämmittelemään auringonpaisteeseen, istuen jalat riippuvina äkkijyrkänteiden partaalla, lörpötellen, nauraen ja tupakoiden. He arvostelivat Intiaa ja sen hallitusta yksinomaan sen kokemuksen nojalla, minkä olivat saaneet matkailevista sahibeista, jotka olivat käyttäneet heitä ja heidän ystäviänsä shikarrinansa. Kim sai kuulla juttuja, kuinka muutamat sahibit, jotka jo parikymmentä vuotta olivat maanneet haudoissaan, olivat ampuneet harhaan pyydystäessään karhuja, vuorikauriita ja muita eläimiä, ja jokainen yksityiskohta kerrottiin niin tarkkapiirteisesti kuin puunlatva salaman iskiessä kuvastuu taivasta vasten.