Kitabı oku: «Kim: Koko maailman pikku ystävä», sayfa 8

VI

Sangen varhain seuraavana aamuna pantiin valkoiset teltat kokoon, ja ne hävisivät näkyvistä, kun maverickit lähtivät syrjätietä marssimaan Umballaan.

Kulku ei sivuuttanut edellisen illan levähdyspaikkaa, eikä Kim, joka tallusteli kuormastovaunujen mukana sotilaiden vaimojen huomautuksien esineenä, tuntenut itseänsä niin rohkeaksi kuin edellisenä iltana. Hän huomasi olevansa tarkoin vartioitu … isä Viktor toisella puolella ja herra Bennett toisella.

Aamupäivällä joukko pysähtyi. Kameelilla ratsastava lähetti toi päällikölle kirjeen. Tämä luki sen ja kääntyi puhumaan eräälle majurille. Vaikka Kim oli puoli mailia jäljempänä, kuuli hän voimakkaan ja iloisen hälinän, joka asteittain siirtyi häneen asti paksun tomun läpi. Sitten joku taputti häntä selkään huutaen: – Sanopa, mitenkä tiesit, sinä pieni noidanpoika! Isä Viktor, koettakaa saada hänet selittämään.

Ratsu pysähtyi hänen viereensä, ja hänet nostettiin papin eteen satulaan.

– No niin, poikani, eilisiltainen ennustuksesi on toteutunut, olemme saaneet määräyksen lähteä Umballasta rintamalle huomisaamuna.

– Mitä se merkitsee? kysyi Kim, sillä puhe rintamasta ynnä muusta oli aivan outoa hänelle.

– Me lähdemme sotaan, niinkuin sanoit.

– Tietysti te menette sotaan. Minähän sanoin eilen illalla.

– Niin sanoit, mutta pimeyden valtojen nimessä, kuinka sen tiesit?

Kimin silmä välähti. Hän puristi huulensa yhteen, nyökäytti päätänsä ja näytti hyvin salaperäiseltä. Pappi ratsasti eteenpäin tomupilvessä, ja sotamiehet, kersantit ja aliupseerit haastelivat keskenään pojasta. Rykmentin päällikkö, joka ratsasti joukon etunenässä, katseli häntä hyvin ihmeissään.

– Ehkäpä hän oli kuullut joitakin basaarihuhuja, sanoi hän.

– Mutta sittenkin… Hän vilkaisi kädessään olevaan paperiin. —

Kummallista, asiahan päätettiin vasta viimeisten kahden päivän kuluessa.

– Onko sinunlaisia poikia useampia Intiassa? kysyi isä Viktor, – vai oletko sinä jonkinlainen lusus naturae (luonnon oikku)?

– Nyt kun olen teille sen ilmaissut, sanoi poika, – tahdotteko antaa minun palata vanhukseni luokse? Jollei hän ole jäänyt tuon Kulun naisen seuraan, pelkään hänen kuolevan.

– Siitä päättäen, mitä näin, pystyy hän yhtä hyvin pitämään huolta itsestään kuin sinäkin. Et pääse. Sinä olet tuonut meille onnea, ja me aiomme tehdä sinusta miehen. Saat mennä takaisin kuormastovaunuille, ja illalla tulet luokseni.

Lopun päivää Kim huomasi saavansa osakseen kunnioittavampaa huomiota noiden monen sadan valkoisen miehen taholta. Kertomus hänen leiriin ilmestymisestään, tieto hänen sukuperästään ja hänen ennustuksestaan ei ollut suinkaan menettänyt sisällyksestään mies mieheltä toistettuna. Eräs muodottoman lihava valkoinen nainen, joka istui suurella makuuvaatekuormalla, kysyi pojalta salaperäisesti, luuliko Kim hänen miehensä palaavan sodasta. Kim mietti vakavana asiaa ja sanoi hänen palaavan, jonka perästä nainen antoi hänelle ruokaa.

Monessa suhteessa tämä pitkä jono, jossa soittokunta silloin tällöin kajautteli säveliä ja kaikki puhuivat ja nauroivat iloisesti, muistutti jotakin Lahoren kaupungin juhlaa. Tähän asti ei ollut näkynyt oireitakaan kovasta työnteosta, jonka vuoksi Kim päätti kaikesta sydämestään antautua mukaan.

Iltapuolella tuli heitä vastaan soittokuntia, jotka sävelin saattoivat heitä leiripaikalle, Umballan rautatieaseman lähelle. Siitä koitui mielenkiintoinen yö. Toisten rykmenttien miehet tulivat tervehtimään maverickejä, ja nämä puolestaan kävivät vastatervehdyksillä. Lähetit riensivät kutsumaan heitä takaisin ja kohtasivat toisia lähettejä samoilla asioilla, ja hetken perästä raikuivat torvet hurjasti kutsuen lisää lähettejä ja upseereja palauttamaan järjestystä. Maverickit olivat tunnettuja vilkkaudestaan, ja nytkin täytyi vanhaa mainetta pitää yllä.

Mutta seuraavana aamuna he kokoontuivat asemasillalle erinomaisessa kunnossa ja järjestyksessä, ja Kim, joka jäi jälkijoukkoon sairaiden ja naisten sekä poikien mukana, huomasi olevansa huutamassa innokkaita jäähyväisiä junien poistuessa.

Sahibina oleminen oli tähän asti ollut peräti hauskaa, mutta hän käsitteli sittenkin varovasti sitä seikkaa. Hänet johdettiin rumpalipojan vartioimana takaisin tyhjiin, valkoisiksi laastittuihin leiriparakkeihin, joiden lattiat olivat täynnä rikkoja ja paperipalasia ja joissa kaikui kovin ontolta hänen siellä astellessaan. Alkuasukkaiden tapaan hän kyyristyi kokoon eräälle makuuvaatteista tyhjennetylle vuoteelle ja nukahti. Äkäinen mies tuli sisään, herätti hänet ja sanoi olevansa koulun opettaja. Se riitti saamaan Kimin sulkeutumaan kuoreensa.

Hän kykeni ennestään nipin napin ottamaan tolkun englanninkielisistä poliisimääräyksistä, koska ne koskivat hänen omaa mukavuuttaan. Ja monien vieraiden joukossa, jotka olivat käyneet hänen holhoojansa, ennenmainitun naisen luona, oli ollut eräs hullunkurinen saksalainen, joka maalaili kulisseja kuljeskelevalle teatteriseurueelle. Hän kertoi Kimille olleensa mukana "barrikaadeilla vuonna 48" ja sen vuoksi – ainakin Kim oli ymmärtänyt niin – hän opettaisi poikaa kirjoittamaan, jos vain saisi ruokaa. Kim oli vaivoin saatu niin pitkälle, että hän oppi yksityiset kirjaimet, mutta ei hän juuri lempein tuntein niitä muistellut.

– En minä osaa mitään. Menkää tiehenne, sanoi Kim, joka aavisti pahaa. Silloin mies tarttui häntä korvaan ja laahasi hänet eräässä sivurakennuksessa olevaan huoneeseen, jossa tusinan verran rumpalipoikia oli istumassa, ja käski hänen olla hiljaa, jollei hän muutakaan osaisi. Sen hän kyllä onnistui suorittamaan. Mies selitteli jotakin, piirteli valkoisia viivoja mustalle taululle ainakin puolen tuntia, ja Kim puolestaan jatkoi keskeytettyä untansa. Hän ei lainkaan pitänyt asioiden nykyisestä tilasta, sillä tämähän oli juuri se koulu ja koulujärjestys, jota välttääkseen hän oli kaksi kolmattaosaa nuoresta elämästään kuluttanut. Äkkiä pisti hänen päähänsä mainio aatos, ja hän ihmetteli, miksei hän jo aiemmin ollut sitä keksinyt.

Mies laski lopuksi pojat ulos, ja ensimmäisenä ulos kuistille päivänpaisteeseen hyökkäämässä oli Kim.

– Hoi siellä! Pysähdy! huusi kimakka ääni hänen takanaan. – Minun on pidettävä huolta sinusta, enkä saa laskea sinua näkyvistäni. Minne aiot mennä?

Huutaja oli se rumpalipoika, joka oli häntä seurannut koko aamupäivän, lihava ja kesakkonaamainen, noin neljäntoista ikäinen viikari. Kim inhosi häntä anturoista lakinrihmoihin saakka.

– Basaariin … ostamaan makeisia … sinulle, – sanoi Kim hetken mietittyään.

– Hohoi, basaarit ovat rajojen ulkopuolella. Jos sinne menemme, saamme selkäämme. Tule takaisin.

– Kuinka lähelle voimme mennä? – Kim ei ymmärtänyt, mitä rajoilla tarkoitettiin, mutta hän tahtoi olla kohtelias … ainakin sillä kertaa.

– Kuinka lähelle? Kuinka kauas, tarkoitat kai. Voimme mennä tuonne puun luokse, tuossa tien vieressä.

– Minä menen sitten sinne.

– Hyvä on. En minä tule. On liian kuuma. Voinhan pitää silmällä sinua täältä. Ei hyödytä yrittää karata. Jos sen teet, tuntevat he sinut vaatteistasi. Ne ovat rykmentin vaatteet. Kuka hyvänsä vartiosotilas toisi sinut takaisin pikemmin kuin lähdit.

Tämä ei vaikuttanut Kimiin niin paljon kuin tieto siitä, että nuo vaatteet näännyttäisivät hänet, jos hän yrittäisi karata. Hän käveli hitaasti basaareille vievän tien kulmauksessa kasvavan puun luokse ja katseli ohi kulkevia alkuasukkaita. Useimmat heistä olivat alimpaan kastiin kuuluvia parakkipalvelijoita. Kim huusi eräälle lakaisijalle, joka heti vastasi tarpeettomilla hävyttömyyksillä, luullen ettei eurooppalaispoika voisi niitä ymmärtää. Matalalla äänellä terävästi lausuttu vastaus hämmästytti häntä. Kim purki koko vangitun sielunsa kiukun siihen, kiitollisena myöhäisestäkin tilaisuudesta saada sättiä jotakuta sillä kielellä, jota hän parhaiten taisi. – Mene nyt basaariin lähimmän kirjeenkirjoittajan luo ja käske hänen tulla tänne. Minä haluaisin lähettää kirjeen.

– Mutta … mutta mikä valkoisen miehen poika sinä olet, joka tarvitset basaarista kirjeenkirjoittajaa? Eikö parakeissa ole koulunopettajaa?

– Kyllä, ja helvetti on täynnä samanlaisia. Tee niinkuin käsken, sinä Lal Begin palvelija! (Kim tunsi kadunlakaisijain jumalan.) – Juokse asialleni tai puhumme pian uudelleen keskenämme.

Mies lähti kiireesti asialle. – Siellä on valkoinen poika leirillä odottamassa puun alla, eikä hän kuitenkaan ole valkoinen poika, änkytti hän ensimmäiselle kirjeenkirjoittajalle, jonka kohtasi. – Hän tarvitsee sinua.

– Maksaako hän? kysyi hienostunut kirjanoppinut, keräten kirjoituspöytänsä ja kynänsä ja sinettivahansa kokoon.

– En tiedä. Hän ei ole muiden poikain kaltainen. Mene katsomaan, kyllä se maksaa vaivan.

Kim hyppeli kärsimättömänä, kun hoikka nuori kirjuri tuli näkyviin. Niin pian kuin arveli äänensä tulevan kuulluksi, lähetti hän miehelle sadatustulvan vastaan.

– Minä tahdon maksun ensiksi, sanoi kirjuri. – Haukkumasanat ovat korottaneet hintaa. Mutta mikä sinä olet, joka tuolla tavoin puettuna käytät sellaista kieltä?

– Sen saat selville kirjeestä, jonka kyhäät. Et ole sellaista juttua milloinkaan kuullut. Mutta minulla ei ole kiirettä. Toinenkin kirjoittaja kyllä kelpaa minulle. Umballa on niitä yhtä täynnä kuin Lahorekin.

– Neljä annaa, määräsi kirjuri istuutuen ja levittäen kirjoitusvehkeensä parakin katoksen suojaan.

Totuttuun tapaansa Kim lyyhähti hänen viereensä … niinkuin vain alkuasukkaat voivat tehdä … kiusoittavan ahtaista housuista huolimatta.

Kirjuri katseli häntä salavihkaa.

– Sellaista hintaa pyydetään vain sahibeilta, sanoi Kim. – Ilmoita nyt minulle oikea hinta.

– Puolitoista annaa. Mutta mistä tiedän, ettet juokse tiehesi, kun olen laatinut kirjeen?

– En saa mennä loitommaksi tuota puuta, ja sitäpaitsi on postimerkki vielä tarpeen.

– Postimerkistä en saa mitään ansiota. Vielä kerran, minkälainen valkoinen poika sinä olet?

– Se tulee sanottavaksi kirjeessä, joka on lähetettävä Mahbub Alille, hevoskauppiaalle Lahoren Kashmir Seraihin. Hän on ystäväni.

– Ihme ja kumma! mutisi kirjuri pistäen ruokokynän mustepulloon. —

Kirjoitetaanko kirje hindi-kielellä?

– Tietenkin. Siis Mahbub Alille. Aloita nyt! "Minä olen tullut vanhan miehen seurassa Umballaan asti junalla. Umballassa jätin tiedot ruskean tamman sukujuuresta."

Puutarhassa näkemänsä jälkeen hän ei tahtonut kirjoituttaa mitään valkoisesta oriista.

– Odotahan vähän. Mitä tekemistä ruskealla tammalla on? Onko se Mahbub

Ali tuo suuri hevoskauppias?

– Kukapa muu? Minä olen ollut hänen palveluksessaan. Ota enemmän mustetta. Jatka nyt. "Minä tein, kuten määräys oli. Sitten läksimme jalkaisin Benaresiin päin, mutta kolmantena päivänä tapasimme erään rykmentin." Onko se kirjoitettu?

– Kyllä, pulton, mutisi kirjuri, olen pelkkänä korvana.

– "Menin heidän leiriinsä ja jouduin kiinni, ja sen kaulassani olleen taikakalun avulla saatiin selville, että minä olin erään rykmentin miehen poika, ihan niinkuin sanottiin siinä ennustuksessa punaisesta härästä, joka oli yleisenä puheenaiheena basaarissa."

Kim antoi tämän nuolensa painua kirjurin sydämeen, selvitti kurkkunsa ja jatkoi:

– "Eräs pappi antoi minulle vaatteet ja uuden nimen … toinen pappi oli kumminkin hullu. Vaatteet ovat kovin raskaat, mutta minä olen nyt sahib, ja sydämeni on myöskin raskas. He lähettävät minut kouluun ja lyövät minua. Minä en pidä täkäläisestä ilmasta enkä vedestä. Tule senvuoksi tänne ja auta minua, Mahbub Ali, tai lähetä minulle vähän rahaa, sillä minulla ei ole riittävästi millä maksaa kirjurille, joka kirjoittaa tämän."

– 'Joka kirjoittaa tämän.' Oma on vikani, että annoin pettää itseni.

Sinä olet yhtä viekas kuin Husain Bux, joka väärensi rahaston sinetit

Nucklaossa. Mutta kylläpä se oli kertomus! Oli totisesti! Voiko se mitenkään olla tosi?

– Ei hyödytä kertoa valheita Mahbub Alille. Parempi on auttaa hänen ystäviänsä ja lainata heille postimerkki. Kun raha saapuu, maksan takaisin.

Kirjoittaja mutisi epäilevästi, mutta otti esiin postimerkin, sulki kirjeen, antoi sen Kimille ja meni tiehensä. Mahbub Alin nimi oli hyvin mahtava Umballassa.

– Sillä tavalla pääset jumalten suosioon, huusi Kim hänen jälkeensä.

– Maksa minulle kaksin verroin, kun raha saapuu, huusi mies olkansa takaa hänelle.

– Mitä sinä toimitit tuon neekerin kanssa? kysyi rumpalipoika, kun Kim palasi katokseen. – Minä pidän silmällä sinua.

– Minä vain puhuin hänen kanssaan.

– Sinä puhut niinkuin neekerikin, vai mitä?

– En toki! Minä puhun vain vähän. Mitä me nyt teemme?

– Torvet puhaltavat päivälliselle ihan tuossa paikassa. Hyväinen aika! Olisinpa halunnut mennä rintamalle rykmentin mukana. On kamalaa olla täällä pelkässä koulunkäynnissä. Etkö sinäkin vihaa sitä?

– Kuinkas muuten!

– Minä juoksisin tieheni, jos tietäisin minne mennä. Mutta, kuten miehet sanovat, tässä viheliäisessä Intiassa on vain niinkuin irralleen päässyt vanki. Ei voi paeta joutumatta heti takaisin tuoduksi. Se suorastaan kiduttaa minua.

– Oletko ollut Englannissa?

– Sieltä tulin juuri vasta viimeisten joukko-osastojen mukana, äitini keralla. Luulenpa olleeni Englannissa. Mikä tietämätön kerjäläisnulikka sinä oletkaan! Sinä olet ilmeisesti katuojassa kasvanut. Etkö olekin?

– Olen kai. Kerroppa minulle jotakin Englannista. Myöskin minun isäni tuli sieltä.

Vaikka Kim ei sitä sanonutkaan, ei hän tietenkään uskonut sanaakaan siitä, mitä rumpalipoika jutteli Liverpoolin esikaupungista, joka edusti hänelle Englantia. Mutta sillä tavoinhan kului ikävä odotusaika päivälliseen asti … vaikka sekin oli kehnonpuoleinen, vain poikien ja muutamain riviinkykenemättömien sotilasten tarpeeksi järjestetty muutaman parakin nurkkaan. Ellei olisi kirjoittanut Mahbub Alille, olisi Kim jo aivan masentunut. Hän oli tottunut alkuasukasten huolettomaan elämään, mutta tämä ilmeinen yksinäisyys valkoisten miesten joukossa painoi häntä kovin. Hän oli siitä syystä kiitollinen, kun iltapäivällä eräs juureva sotilas vei hänet isä Viktorin luo, joka asui toisessa sivurakennuksessa harjoituskentän toisella laidalla. Pappi luki juuri punaisella kirjoitettua englanninkielistä kirjettä. Hän katseli Kimiä vielä kiinnostuneempana kuin milloinkaan ennen.

– No, mitä pidät nyt elämästäsi, poikani? Et paljoakaan, vai mitä? Kovaahan tämmöinen on … hyvin kovaa kesyttämättömälle metsäneläimelle. Kuuntelehan. Olen saanut aivan hämmästyttävän kirjeen ystävältäsi.

– Missä hän on? Voiko hän hyvin? Oh! Jos hän osaa toimittaa kirjeitä, on kaikki hyvin.

– Sinä siis pidät hänestä?

– Tietenkin pidän hänestä. Hän piti minusta.

– Niin näyttää tästä kirjeestä päättäen. Hän ei osaa kirjoittaa englanninkielellä. Eihän?

– Ei toki. Ei ainakaan minun tietääkseni, mutta tietenkin hän tapasi kirjurin, joka osasi kirjoittaa englanninkielellä aivan hyvin, ja niin hän saattoi kirjoittaa. Ymmärrätte kai.

– Sepä selittää sen seikan. Tiedätkö mitään hänen raha-asioistaan?

Kimin kasvoista saattoi nähdä, ettei hän tiennyt.

– Minäkö tietäisin?

– Sitäpä juuri kysyin. Kuulehan nyt, voitko käsittää tätä. Sivuutamme ensimmäisen osan… Tämä on kirjoitettu Jagadhirin tiellä… "Istun tiepuolessa vakavissa mietteissä ja luottaen siihen, että Te, kunnianarvoisa isä, hyväksytte aikomukseni, jonka pyydän panemaan toimeen Kaikkivaltiaan Jumalan tähden. Kasvatus on mitä suurin siunaus, jos se on parasta lajia, muutoin siitä ei ole mihinkään." Totisesti sattui vanha mies tällä kertaa ihan oikeaan! "Jos Te, kunnianarvoisa isä, suostutte tähän ja annatte hänelle parhaimman kasvatuksen Xavierissa niillä ehdoilla, jotka sovimme kuluvan kuun 15 päivänä teltassanne" … aivan liikemiehen tapaan tämä! … "on kaikkivaltias Jumala antava Teille siunauksensa kolmannessa ja neljännessä polvessa ja" … kuulehan nyt! … "luottakaa nöyrän palvelijanne lupaukseen maksaa sen suorittamiseksi vuosittain kolmesataa rupeeta kunnollisesta kasvatuksesta pyhän Xavierin laitoksessa Lucknowissa. Mutta myönnettäköön toki vähän aikaa, jotta saan lähettää sen mihinkä paikkaan hyvänsä Intiassa kunnianarvoisa isä itse päättää. Teidän palvelijallanne ei nyt ole paikkaa, mihin päänsä kallistaa, mutta hän lähtee Benaresiin junalla, koska vanha nainen ahdistaa häntä liian paljolla puheella sen johdosta, että hän ei halua asua Saharunporessa toimien hänen kodissaan." Mitä maailmassa hän mahtanee tarkoittaa?

– Nainen on pyytänyt häntä jäämään kotipapiksensa Saharunporeen. Hän ei tahtonut siihen suostua jokensa vuoksi. Se nainen oli todellakin puhelias.

– Sinusta se kaiketikin on aivan selvää. Mutta se käy yli minun ymmärrykseni. "Siis lähden Benaresiin, jossa saan osoitteen ja lähetän rupeet pojalle, joka on silmäteräni, ja kaikkivaltiaan Jumalan tähden pitäkää huolta hänen kasvatuksestaan, ja anova palvelijanne, niinkuin hänen velvollisuutensakin hänelle määrää, on aina ylenmäärin rukoileva. Tämän on kirjoittanut Allahabadin yliopiston pääsytutkinnossa reputettu Sobro Satai jokeaan etsivän Such-zenin papin, kunnianarvoisan Teshoo laaman puolesta, ja osoitteeni on Tirthankers-temppeli, Benares. – J.K.: Muistakaa hyväntahtoisesti, että poika on silmäteräni ja että rupeita lähetetään kolmesataa vuodessa. Kaikkivaltiaan Jumalan tähden"… Onko tämä nyt hulluutta vai todeksi tarkoitettu esitys? Minä kysyn sinulta, koska en itse kykene lainkaan päättelemään.

– Hän sanoo antavansa minulle kolmesataa rupeeta vuodessa, ja hän kyllä ne antaakin.

– Vai niin, sekö on sinun vakaumuksesi?

– Tietysti. Kun hän kerran niin sanoo!

Pappi vihelsi. Sitten hän puhui Kimille kuin vertaiselleen.

– Enpä usko sitä, mutta saammehan nähdä sitten. Sinun olisi tänään tullut lähteä Sanawarin sotilasorpokotiin, jossa rykmentti kustantaisi sinua, kunnes tulisit kyllin vanhaksi päästäksesi riveihin. Sinut kasvatettaisiin Englannin kirkon jäseneksi. Bennett on niin järjestänyt. Toiselta puolen, jos sinut lähetettäisiin pyhän Xavierin laitokseen, saisit paremman kasvatuksen ja … uskonnon. Ymmärrätkö pulmaani?

Kim ei kuitenkaan ajatellut mitään, näki vain mielikuvituksessaan laaman matkaamassa etelään päin junassa eikä ketään mukana kerjäämässä hänelle.

– Kuten useimmat ihmiset, aion käyttää aikaa hyväkseni. Jos sinun ystäväsi lähettää rahaa Benaresista … kautta pimeyden voimien, mistäpä tuollainen maantien kerjäläinen saisi ne kolmesataa rupeeta! … toimitan sinut Lucknowiin ja maksan matkasi, sillä enhän voi koskea noihin koottuihin varoihin, jos kerran aion … niinkuin teenkin … kasvattaa sinut katolilaiseksi. Jollei hän lähetä, täytyy sinun mennä sotilasorpokotiin rykmentin kustannuksella. Myönnän hänelle kolmen päivän odotusajan, vaikka en usko koko juttua. Ja vaikka rahat tulisivatkin … niin ehkäpä ne myöhemmin saattaisivat jäädä tulematta … mutta sitähän en voi auttaa. Me voimme ottaa vain askeleen kerrallaan tässä maailmassa, Jumalan kiitos. Ja ne lähettivät Bennettin rintamalle ja jättivät minut tänne. Eihän hän voi vaatia, että kaikki tapahtuisi hänen mielensä mukaan.

– Ei kylläkään, sanoi Kim välinpitämättömästi.

Pappi kumartui eteenpäin. – Antaisinpa koko kuukauden palkan saadakseni tietää, mitä tapahtuu sinun pienessä pyöreässä päässäsi.

– Ei siellä mitään tapahdu, sanoi Kim raapien päätänsä. Hän mietiskeli, lähettäisiköhän Mahbub Ali hänelle edes yhtä kokonaista rupeeta… Jos hän lähettäisi, voisi sillä maksaa kirjurin ja kyhätä kirjeitä laamalle Benaresiin. Ehkäpä Mahbub Ali tulisi tapaamaan häntä, kun hän ensi kerran saapuisi tuomaan hevosia etelään. Kai hänen täytyi tietää, että juuri hänen Umballaan tuomansa kirjeen seurauksena oli tämä suuri sota, josta miehet ja pojat niin äänekkäästi keskustelivat aterialla ollessaan. Mutta jollei Mahbub Ali sitä tiennyt, ei sitä ollut hyvä hänelle kertoakaan. Hän oli ankara pojille, jotka tiesivät tai luulivat tietävänsä liian paljon.

– No niin, kunnes saamme tarkempia tietoja, isä Viktorin ääni keskeytti hänen mietiskelynsä, – voit mennä ulos ja leikkiä toisten poikien kanssa. Ne opettavat sinulle jotakin … vaikka en luule sen sinua erityisesti huvittavan.

Päivä kului hitaasti loppuunsa. Kun hän aikoi mennä nukkumaan, opetettiin hänelle, miten vaatteet pannaan laskoksiin ja saappaat vuoteen viereen; toiset pojat tietenkin nauraa tirskuivat ja ivasivat häntä. Aamulla hän heräsi torvien toitotuksiin, ja opettaja otti hänet aamiaisen jälkeen huostaansa, työnsi hänen eteensä lehden, jossa oli aivan järjettömiä merkkejä, antoi niille yhtä järjettömiä nimiä ja löi häntä syyttä suotta. Kim mietti, antaisiko hänelle oopiumia, jota saisi parakkien lakaisijalta, mutta muisti samassa, että kun he kaikki söivät yht'aikaa (mikä oli erittäin vastenmielistä Kimille, joka syödessään mieluimmin kääntyi selin muihin), saattaisi teko olla vaarallinen. Sitten hän yritti karata, juosta siihen kylään, jonka pappi oli aikonut antaa oopiumia laamalle … siihen kylään, jossa vanha sotilas asui. Mutta porttien tarkkasilmäiset etuvartijat käännyttivät takaisin pienen punapukuisen pojan.

Sitäpaitsi housut ja takki ahdistivat yhtä paljon ruumista kuin sieluakin, jonka vuoksi hän hylkäsi suunnitelman, antoi itämaisen tavan mukaan ajan kulua ja heittäytyi kärkkymään tilaisuutta. Kolme kiduttavaa päivää kului nyt sillä tavoin tilavissa, kumajavissa valkoisissa huoneissa.

Hän kuljeskeli iltapäivisin rumpalipojan seurassa ulkona, ja toveriltaan hän kuuli vain muutamia jonninjoutavia sanoja, jotka tuntuivat olevan enimmäkseen valkoisen miehen sadatuksia. Kim tunsi ja inhosi niitä jo entisestään. Poika suuttui hänen vaiteliaisuuteensa ja välinpitämättömyyteensä ja pieksi häntä, mikä myöskin oli varsin luonnollista. Rumpalipoika ei välittänyt vähintäkään niistä kauppakojuista, joita oli leirin rajojen sisäpuolella. Hän nimitti kaikkia alkuasukkaita "neekereiksi", ja palvelijat samoin kuin siivoojatkin vastasivat siihen mitä inhottavimmilla haukkumasanoilla, mutta niitä hän ei ymmärtänyt, varsinkaan kun nämä osasivat käyttäytyä muka kunnioittavasti. Tämä oli Kimille jonkinlaisena hyvityksenä aiemmasta selkäsaunasta.

Neljännen päivän aamuna kohtasi rumpalipoikaa ansionmukainen rangaistus. He olivat yhdessä lähteneet Umballan kilpa-ajoradalle päin. Poika palasi yksinään itkien ja toi sellaisen tiedon, että nuori O'Hara, jolle hän ei mitään erikoista ollut tehnyt, oli huutanut eräälle punapartaiselle neekerille ja että neekeri oli sivaltanut häntä kummallisella ruoskalla, ottanut O'Haran satulaansa ja vienyt hänet nelistäen pois.

Nämä tiedot tulivat isä Viktorin korviin, ja tämä venytti pitkäksi jo muutenkin pitkän ylähuulensa. Hän oli ennestään tarpeeksi hölmistynyt saatuaan Benaresin Tirthankers-temppelistä lähetetyn kirjeen, joka sisälsi hindulaisen pankkiirin antaman kolmensadan rupeen pankkiosoituksen ja eriskummaisen rukouksen "Kaikkivaltiaalle Jumalalle". Laama olisi ollut vieläkin oudostuneempi kuin pappi, jos hän olisi tiennyt, kuinka basaarikirjuri oli englanninkielelle sovittanut hänen ajatuksensa "ansion saavuttamisesta".

– Pimeyden voimien nimessä! Isä Viktor hypisteli pankkiosoitusta. – Ja nyt hän on mennyt tiehensä jonkun toisen ihmeystävänsä kanssa. Enpä tiedä, kumpi olisi minulle mieluisempaa, saadako hänet takaisin vai antaako mennä. En voi häntä ensinkään ymmärtää. Mistä ihmeestä voi maantienkulkija hankkia rahaa valkoisten poikien kasvatukseen?

Kolme mailia loitompana Umballan kilpa-ajoradalla Mahbub Ali pysäytti harmaan oriinsa ja sanoi Kimille, joka istui satulassa hänen edessään:

– Kuulepas, sinä koko maailman ystävä, nyt on minun kunniani ja maineeni kysymyksessä. Kaikki rykmenttien upseerisahibit ja koko Umballa tuntevat Mahbub Alin. He näkivät minun ottavan sinut satulaani ja lyövän tuota poikaa. Jokainen näkee meidät tällä avaralla kentällä. Mitenkä minä voisin sinut viedä pois tai selittää sinun häviämisesi, jos laskisin sinut maahan ja antaisin sinun juosta tiehesi? He panisivat minut rautoihin. Olehan kärsivällinen. Kun on kerran sahib, niin on sahib. Kun pääset joskus mieheksi varttumaan … kuka tietää … tulet olemaan kiitollinen Mahbub Alille.

– Vie minut noiden etuvartioiden näkyvistä, että voin päästä näistä punaisista vaatteista. Anna minulle rahaa, jotta matkustan Benaresiin ja pääsen jälleen laamani luokse. Enhän minä tahdo tulla sahibiksi, ja muista, että minä jätin tuon kirjeen.

Ori hypähti rajusti. Mahbub Ali oli varomattomasti tullut teräväreunaisella jalustimella sitä koskettaneeksi. (Hän ei ollut niitä uudenaikaisia hevoskauppiaita, jotka käyttävät englantilaisia ratsusaappaita ja kannuksia.) Kim teki omat johtopäätöksensä tuosta mielenilmauksesta.

– Sehän oli vähäinen asia. Kirjeen lähettäminen sopi hyvin, kun matkasi oli Benaresiin. Minä ja sahib olemme sen jo kokonaan unohtaneet. Minä lähetän niin monta kirjettä ja tiedonantoa ihmisille, jotka tiedustelevat hevosia, etten voi tietää, mitä niissä missäkin oli. Oliko siinä jostakin ruskeasta tammasta kysymys, jonka sukujuuresta Peters sahib tahtoi tietoa?

Kim älysi heti paulan. Jos hän olisi myöntänyt sen niin olleen, olisi

Mahbub heti älynnyt hänen kerkeydestään, että toinen epäili jotakin.

Senpä vuoksi hän vastasi:

– Ruskea tammako? Ei, en minä niin unohda tehtäviäni. Se oli valkoinen ori.

– Niinpä se olikin. Valkoinen arabialainen ori. Mutta sinä kirjoitit ruskeasta tammasta.

– Kukapa kirjurille kaikki ilmoittaisi? – vastasi Kim tuntien

Mahbubin käden sydämellänsä.

– Hei! Mahbub, vanha veitikka, pysähdy! kuului ääni, ja eräs englantilainen ratsasti pienellä poloponilla heidän rinnalleen. – Minä olen ajanut sinua takaa puoliväliin koko maata. Tuo kabuli-oriisi on tosiaan hyvävauhtinen. Tietenkin se on myytävänä?

– Minulla on nuori hevonen, joka on aivan kuin luotu vaikeata ja vaativaa polopeliä varten. Sen vertaista ei ole. Se…

– Se pelaa polopeliä ja osaa palvella pöydässä. Niinpä kyllä, sen tunnemme kaikki. Mutta mikä kumma sinulla on mukanasi?

– Onpahan eräs poika, – sanoi Mahbub vakavasti. – Eräs toinen poika löi häntä. Hänen isänsä oli kerran valkoinen soturi, suuren sodan aikana. Tämä poika oli lapsena Lahoren kaupungissa. Hän leikki hevosteni kanssa pienenä ollessaan. He aikonevat nyt tehdä hänestä sotilaan. Hänen isänsä rykmentti, joka viime viikolla meni sotaan, otti hänet aivan äskettäin hoitoonsa, mutta en luule hänen haluavan tulla sotilaaksi. Minä vien hänet vähän ratsastelemaan… Näytä minulle, missä parakkisi on, niin vien sinut sinne, sanoi hän Kimille.

– Anna minun mennä. Kyllä minä löydän parakkini yksinkin.

– Ja jos juokset tiehesi, niin kuka sanoo, ettei se ole minun vikani?

– Hän juoksee takaisin päivälliselleen. Minnekäpä muualle hän juoksisi? arveli englantilainen.

– Hän on maassa syntynyt. Hänellä on ystäviä. Hän voi mennä minne haluaa. Hän on shabuk sau ai (teräväpäinen veitikka). Hänen tarvitsee vain vaihtaa vaatteet, ja samassa hetkessä hänestä tulee alhaiseen kastiin kuuluva hindupoika.

– Niinkö tosiaan!

Englantilainen katseli tutkivasti poikaa, kun Mahbub käänsi hevostansa parakkeja kohti. Kim puri hammasta. Mahbub ivasi häntä niinkuin petollinen afgaanilainen konsanaan, sillä hän jatkoi:

– He lähettävät hänet kouluun ja panevat raskaat saappaat hänen jalkaansa ja käärivät hänet noihin vaatteisiin. Sitten hän unohtaa kaiken mitä tietää. No, mikä parakki on sinun?

Kim viittasi … sillä puhua hän ei voinut … isä Viktorin asumaan siipirakennukseen, joka valkoisena loisti lähellä.

– Ehkäpä hänestä tulisi hyvä sotilas, sanoi Mahbub miettien. – Ainakin sukeutuisi hänestä hyvä lähetti. Minä laitoin kerran hänet viemään sanaa Lahoresta. Tietoa erään valkoisen oriin sukujuuresta.

Siinä oli julmaa solvausta yhtä julman vääryyden lisäksi, ja se sahib, jolle hän oli niin taitavasti jättänyt tuon sodanliekin sytyttävän kirjeen, kuuli sen kaiken. Kim kuvaili mielessään, miten Mahbub Ali tulessa paistuu kavalluksensa vuoksi, vaikka hän silmissään näkikin omalle osalleen vain pitkän harmaan parakkirivin, koulun ja taas parakkeja. Hän katsoi rukoilevasti noihin jäykkiin kasvoihin, joissa ei näkynyt merkkiäkään minkäänlaisesta jälleentuntemisesta, mutta ei edes tässä äärimmäisessä hädässään johtunut hänen mieleensäkään heittäytyä valkoisen miehen armoille tai ilmiantaa afgaanilaista. Ja Mahbub katseli tyynesti englantilaiseen, joka puolestaan tarkasteli äkeissään vapisevaa ja mykkää poikaa.

– Minun varsani on hyvin opetettu, sanoi kauppias. – Toiset olisivat jo potkaisseet, sahib.

– Ah, sanoi englantilainen lopuksi sivellen poninsa märkiä kylkiä piiskan varrella. – Kuka aikoo pojasta sotamiestä?

– Hän sanoo rykmentin, joka hänet löysi, tekevän sen, ja erittäinkin rykmentin isä-sahib puuhaa sitä.

– Tuolla on isä! Kim tunsi melkein tukehtuvansa nähdessään avopäisen isä Viktorin lähestyvän heitä.

– Pimeyden voimat, O'Hara, kuinka monta erilaista ystävää sinulla vielä onkaan Aasiassa? hän huusi, kun Kim liukui alas maahan ja seisoi avutonna hänen edessään.

– Hyvää huomenta, isä, sanoi eversti hilpeästi. – Minä tunnen teidät kuulopuheelta sangen hyvin. Olen jo usein aikonut tulla tapaamaan. Minä olen Creighton.

– Kansatieteellisestä tutkijakunnastako? kysyi isä Viktor. Eversti nyökäytti päätänsä. – Olen erittäin iloinen saadessani tavata teitä ja kiitän suuresti siitä, että toitte takaisin pojan.

– Ei minua ole siitä kiitettävä, isä. Sitäpaitsi ei poika ollut aikonutkaan karata. Ettekö tunne vanhaa Mahbub Alia? – Hevoskauppias istui välinpitämättömänä päivänpaisteessa. – Kyllä opitte tuntemaan, kun olette täällä kuukaudenkin viipynyt. Hän se meille kaikki juhtamme myy. Tuo poika on hyvin mielenkiintoinen. Voitteko kertoa minulle mitään hänestä?

– Voinko kertoa? huudahti isä Viktor. – Te olisitte juuri mies, joka voisitte auttaa minua pulassani. Kertoako teille! Pimeyden voimat, minä olen pakahtumaisillani saadakseni puhua jollekulle, joka tietää jotakin alkuasukkaista.

Eräs tallipoika tuli nurkan taitse. Eversti Creighton puhui kovalla äänellä käyttäen urdun-kieltä. – No hyvä, Mahbub Ali, mutta mitä hyötyä on kertoa minulle kaikkialla juttuja hevosesta. Kolmeasataaviittäkymmentä rupeeta enempää en voi antaa.

– Sahib on vähän kiihtynyt ja vihainen ratsastuksen perästä, vastasi hevoskauppias viekkaasti nauraen kuten suosittu pilanlaskija. – Kyllä hän pian ymmärtää hevoseni etevät ominaisuudet paremmin. Minä odotan, kunnes hän on päättänyt keskustelunsa isän kanssa. Voin odottaa tuolla puun alla.

– Tuhat tulimmaista, nauroi eversti. – Sepä siitä seuraa, kun katselee Mahbubin hevosia. Hän on oikea vanha verenimijä, isä. No, odota sitten, jos sinulla on niin paljon aikaa, Mahbub. Nyt olen valmis, isä. Missä poika on? Kas, hän on mennyt puhelemaan Mahbubin kanssa. Perin kummallinen poika. Saisinko pyytää teitä toimittamaan hevoseni johonkin suojaan?