Kitabı oku: «Kim: Koko maailman pikku ystävä», sayfa 9

Hän heittäytyi tuoliin, josta näki selvästi Kimin ja Mahbub Alin juttelevan puun varjossa. Isä Viktor meni sisälle hakemaan sikaareja. Creighton kuuli Kimin sanovan katkerana: – Luota bramiiniin enemmän kuin käärmeeseen, ja käärmeeseen enemmän kuin porttoon ja porttoonkin enemmän kuin afgaanilaiseen, Mahbub Ali.

– Se on kai samantekevää, tuuhea punainen parta heilahteli juhlallisesti. – Lapsille ei saa näyttää mattoa kangaspuilla, ennenkuin kuvio on valmis. Usko minua, sinä koko maailman pikku ystävä. Minä teen sinulle suuren palveluksen. Ei sinusta tehdä sotamiestä.

"Sinua viekasta vanhaa syntistä", ajatteli Creighton. "Mutta et sinä aivan väärässä ole. Poikaa ei saa heittää pois, jos hän vain toteuttaa, mitä nyt näyttää lupaavan."

– Anteeksi hetkinen, huusi isä sisältä, – mutta minä etsin asiapapereita.

– Jos minun kauttani saat tämän rohkean ja viisaan everstisahibin suosion ja pääset kunniaan, minkälaista kiitosta sinä osoitat Mahbub Alille, kun tulet mieheksi?

– Minähän pyysin sinua päästämään minut jälleen vapauteen, jossa olisin ollut turvassa, ja sinä sensijaan möit minut takaisin englantilaisille. Paljonko ne maksavat sinulle veren hintaa?

"Vilkas pikku paholainen!" Eversti puraisi sikaarinsa pään ja kääntyi kohteliaasti isä Viktorin puoleen.

– Mitä papereita tuo lihava pappi heiluttelee everstin edessä? Seiso hevoseni takana ja ole katselevinasi ohjaksiani, sanoi Mahbub Ali.

– Se on kirje laamaltani, jonka hän lähetti Jagadhirin tieltä, ilmoittaen haluavansa maksaa kolmesataa rupeeta vuodessa koulunkäynnistäni.

– Oho! Onko vanha punahattu sitä lajia? Missä koulussa?

– Jumala tiesi. Luulen sen olevan Nucklaossa.

– Vai niin. Siellä on suuri koulu sahibien pojille … ja myöskin puolisahibien. Olen nähnyt sen käydessäni hevosia myymässä. Rakastiko siis laamakin koko maailman ystävää?

– Kyllä, eikä hän valehdellut eikä palauttanut minua vankeuteen.

– Enpä ihmettele, ettei tuo isä ymmärrä, miten pääsisi selville asiasta. Kuinka innokkaasti hän puhuu eversti sahibin kanssa. – Mahbub Ali naureskeli. – Allahin kautta! – terävät silmät tähystelivät kuistille – sinun laamasi näyttää lähettäneen jonkin pankkiosoituksen tapaisen. Olenhan minäkin sellaisia käyttänyt. Eversti sahib tarkastelee sitä.

– Mitä hyötyä siitä kaikesta on minulle? sanoi Kim alakuloisesti. – Sinä menet tiehesi, ja minut pannaan taas näihin tyhjiin huoneisiin, missä ei ole edes kunnollista nukkumapaikkaa ja missä pojat vain lyövät minua.

– Enpä luule sellaista tapahtuvan. Olehan kärsivällinen, lapsi. Eivät kaikki pathanilaiset ole petollisia, paitsi hevoskaupoissa.

Viisi – kymmenen – viisitoista minuuttia kului, ja isä Viktor puhui innokkaasti tai kyseli everstin vastatessa.

– Olen nyt kertonut kaikki mitä tiedän pojasta, ja se tuottaa minulle suurta helpotusta. Oletteko milloinkaan kuullut mitään sentapaista?

– Joka tapauksessa vanha mies on lähettänyt rahoja. Gobind Sahain pankkiosoitukset kelpaavat täältä Kiinaan saakka, sanoi eversti. – Kuta enemmän oppii alkuasukkaita tuntemaan, sitä vähemmän voi heistä päättää, mitä he tekevät tai jättävät tekemättä.

– Se on sangen lohdullista kuulla … varsinkin kansatieteellisen tutkijakunnan päälliköltä. Tässä sekottuvat niin yhteen punaiset härät ja parantavat joet (pakanaparka, Jumala häntä auttakoon!) ja pankkiosoitukset ja vapaamuurarien todistukset. Oletteko te ehkä vapaamuurari?

– Kautta Jupiterin, olenhan minä, kun tulen sitä ajatelleeksi. Sehän on yksi peruste lisäksi, vastasi eversti hajamielisenä.

– Olen hyvilläni, että näette siinä jotakin perustetta. Mutta, kuten sanoin, tuo outojen seikkojen yhdistymä käy yli minun ymmärrykseni. Ja sitten se ennustus, jonka hän kertoi everstilleni istuessaan vuoteellani, nuttu auki, jotta valkoinen iho näkyi. Ja sekin ennustus toteutui! Mutta ehkäpä ne Xavierissa parantavat hänet tuollaisesta hullutuksesta, vai mitä?

– Pirskoittakaa häntä pyhällä vedellä, nauroi eversti.

– Totta puhuen olen jotakin sellaista toisinaan ajatellut. Mutta toivoakseni hänet kasvatetaan hyväksi katolilaiseksi. Se vain minua vaivaa, mitä tapahtuu, jos tuo vanha kerjäläinen…

– Laama, laama, hyvä herra. Muutamat heikäläiset ovat todellisia gentlemanneja omassa maassaan.

– No niin, jollei laama maksa ensi vuonna. Hänellä näyttää olevan hyvä liikemieskyky sikäli, että hän pystyy suunnittelemaan, miten hetken tarpeet voidaan tyydyttää, mutta totta kai hän kuolee jonakin päivänä. Ja sopiiko pakanalta ottaakaan vastaan rahoja kristillisen kasvatuksen antamiseksi lapselle…

– Mutta hänhän ilmaisi selvästi tarkoituksensa. Heti kun hän sai tietää pojan olevan valkoihoinen, toimi hän sen mukaan. Antaisinpa kuukauden palkan saadakseni tietää, miten hän sen selitti Benaresissa Tirthankersin temppelissä. Katsokaas, isä, en väitä paljon tietäväni alkuasukkaista, mutta jos hän lupaa maksaa, tekee hän sen myöskin … joko sitten elää tai kuolee. Tarkoitan, että hänen perillisensä vastaavat sitoumuksesta. Neuvoni on senvuoksi, että lähetätte pojan Lucknowiin. Jos anglikaaninen pappistoverinne katsoo teidän viekkaudella voittaneen hänet…

– Paha periköön Bennettin! Hän pääsi rintamalle minun sijastani.

Doughty ei lääkärintarkastuksessa kelpuuttanut minua kyllin terveeksi.

Minä panen Doughtyn pannaan, jos hän tulee takaisin elävänä! Pitäisi kai Bennettin tyytyä…

– Kunniaan ja jättää teille uskonto. Aivan niin. Mutta luullakseni ei Bennett välitäkään asiasta. Työntäkää syy minun niskoilleni. Minä … hm … lämpimästi kannatan pojan lähettämistä Xavieriin. Hän voi matkustaa sotilaan orpopoikana, joten päästään rautatielipun maksusta. Voitte ostaa hänelle vaatetuksen rykmentin kokoamilla rahoilla. Vapaamuurarilooshi pääsee hänen kasvatusmaksuistaan, ja se miellyttää kylläkin heitä. Näin asiat käyvät hyvin. Minun täytyy lähteä Lucknowiin ensi viikolla. Pidän silloin huolta pojasta matkalla … annan hänet palvelijoitteni huostaan.

– Te olette hyvä mies.

– Ei kannata puhua. Älkää kuvitelko sellaista. Laama on lähettänyt rahan aivan määrättyyn tarkoitukseen. Emmehän juuri voi palauttaa sitä. Meidän on tehtävä niinkuin hän sanoo. No niin, asia on siis järjestetty. Eikö niin? Sanommeko, että ensi tiistaina tuotte hänet mukaani etelään menevälle yöjunalle. Siihen on vain kolme päivää. Ei hän ehtine paljon pahaa tehdä kolmessa päivässä.

– Tämä poistaa taakan hartioiltani … mutta … entä tämä tässä? – Hän heilutti pankkiosoitusta. – Minä en tunne Gobind Sahaita enkä hänen pankkiansa, joka saattaa olla vain tyhjä aukko seinässä.

– Te ette ole milloinkaan olleet velkaisen nuoren upseerin asemassa. Minä muutan sen rahaksi, jos tahdotte, ja lähetän teille aikanaan kuitin.

– Mutta teillähän on itsellännekin niin paljon tehtävää. Tämä vaivannäkö…

– Ei kannata puhua siitä. Katsokaas, minulle on kansatieteilijänä tämä erittäin mielenkiintoista. Haluaisin panna sen muistiin erästä hallituksen tehtäväkseni antamaa teosta varten. Oli todella hyvin huvittavaa kuulla, kuinka rykmentin merkki, niinkuin tuo punainen härkä, muuttui fetishiksi, taikakaluksi, johon poika uskoo.

– En voi kuitenkaan kiittää teitä niinkuin tahtoisin.

– Yhden palveluksen voitte tehdä. Me kansatieteilijät olemme kateellisia kuin naakat toistemme keksinnöistä. Eivät ne muita koske kuin itseämme, selvääpä se, mutta tiedättehän, mitä keräilijät ovat. No niin, älkää ilmaisko sanaakaan, ei suoraan eikä epäsuoraan, pojan aasialaisesta luonteesta … hänen seikkailuistaan tai tuosta ennustuksesta taikka muustakaan. Minä ongin kyllä kaikki myöhemmin häneltä ja … ymmärrättehän?

– Kyllä. Te laaditte varmasti ihmeellisen jutun siitä. En sanaakaan virka kellekään, kunnes näen sen painettuna.

– Kiitän teitä. Se lupaus ilahduttaa kansatieteilijän sydäntä. Nyt pitää lähteä aamiaiselle. Mutta hyväinen aika, vanha Mahbub vielä täällä? – Tämän hän sanoi korottaen äänensä, ja hevoskauppias tuli esille puun varjosta. – No, miten on?

– Siitä nuoresta hevosesta puhuen, sanoi Mahbub, sanon, että kun varsa on syntynyt polopeliä varten, johon se pystyy opettamattakin … kun se osaa pelin vaistomaisesti … sanonpa, että on väärin valjastaa sellaista raskaiden rattaiden eteen, sahib!

– Samaa mieltä olen minäkin, Mahbub. Varsa varataankin vain polopelille (nuo miehet eivät ajattele muuta kuin hevosia, isä). Huomenna tapaan teidät, Mahbub, jos teillä on jotakin myytävän tapaista.

Hevoskauppias vastasi ratsumiehen tapaan heilauttaen kättänsä. – Maltahan vähäsen, koko maailman pikku ystävä, kuiskasi hän tuskittelevalle Kimille. – Sinun onnesi on taattu. Pian lähdet Nucklaoon ja … tässä on vähän, millä maksat kirjurille. Luulen voivani tulla katsomaan sinua monta kertaa. – Ja samassa hän karautti pois.

– Kuulehan, sanoi eversti kuistilta, puhuen kansanmurteella, – kolmen päivän kuluttua pääset kanssani Lucknowiin ja saat nähdä ja kuulla uusia asioita. Odota siihen saakka rauhassa kolme päivää, äläkä juokse tiehesi. Pääset Lucknowin kouluun.

– Saanko tavata pyhää miestä siellä? uikutti Kim.

– Ainakin on Lucknow lähempänä Benaresia kuin Umballa. Mahdollisesti pääset sinne minun suojassani. Mahbub Ali tietää tämän, ja hän suuttuu sinulle, jos nyt lähdet taas kuljeksimaan. Muista … minulle on kerrottu paljon sellaista, mitä en unohda.

– Minä odotan, lupasi Kim, – mutta pojat lyövät minua.

Samassa torvet soittivat päivälliselle.

VII

Iltapäivällä punakka opettaja sanoi Kimille, että hänet oli "pyyhitty kirjoista pois"; sitä hän ei ymmärtänyt, ennenkuin sai käskyn mennä ulos leikkimään. Silloin hän riensi basaariin ja tapasi nuoren kirjurin, jolle hän oli velkaa postimerkin.

– Nyt tulen maksamaan, ilmoitti Kim ruhtinaallisesti,

– ja nyt tarvitsen toisenkin kirjeen kirjoitetuksi.

– Mahbub Ali oli Umballassa, virkkoi toinen vähän pistävästi. – Hänpä on ammattinsa vuoksi oikea väärien uutisten levittäjä.

– Tämä kirje ei tule hänelle, vaan eräälle papille. Tartu kynääsi ja kirjoita pian. "Teshoo-laamalle, Bhotijalista kotoisin olevalle pyhälle miehelle, joka etsii jokea ja joka on nyt Tirthanker-temppelissä Benaresissa." Ota lisää mustetta. "Kolmen päivän perästä lähden Nucklaoon, siellä olevaan kouluun. Koulun nimi on Xavier. En tiedä missä koulu on, mutta Nucklaossa se on."

– Mutta minä tunnen Nucklaon, pisti kirjuri väliin. – Minä tunnen koulun.

– Selitä hänelle, missä se on, niin minä annan puoli annaa.

Kynä raaputti ahkerasti.

– Hän ei voi erehtyä tästä. – Mies kohotti päätänsä. – Kuka tuolla kadun toisella puolen katselee meitä?

Kim vilkaisi sinne ja näki eversti Creightonin tennispuvussa.

– Oh, se on joku sahib, joka tuntee parakkien lihavan papin. Hän kutsuu minua.

– Mitä sinä teet? kysyi eversti, kun Kim juoksi hänen luoksensa.

– Minä … minä en aio karata. Minä lähetän kirjeen pyhälle miehelle

Benaresiin.

– Sitäpä en ollut ajatellut. Oletko sanonut, että minä vien sinut

Lucknowiin?

– En ole. Lukekaa kirje, jos on jotakin epäilystä.

– Miksi siis olet jättänyt mainitsematta nimeni kirjoittaessasi sille pyhälle miehelle? – Eversti hymyili vähän viekkaasti. Kim otti rohkeutensa molempiin käsiinsä.

– Minulle sanottiin kerran, että on varomatonta mainita vieraitten nimiä, jotka ovat tekemisissä jonkun asian kanssa, koska nimien ilmaisemisella monet hyvät suunnitelmat ovat myttyyn menneet.

– Sinä olet hyvin opetettu, vastasi eversti. Kim punastui. – Unohdin sikaarikoteloni kuistille, tuo se talooni tänä iltana.

– Missä talo on? kysyi Kim. Hänen terävä älynsä ilmaisi, että häntä koeteltiin jollakin tavoin, ja hän oli varuillaan.

– Kysy keneltä hyvänsä isossa basaarissa. – Eversti jatkoi matkaansa.

– Hän on unohtanut sikaarikotelonsa, sanoi Kim palatessaan entiselle paikalleen. – Minun täytyy viedä se hänelle tänä iltana. Kirjeeseeni ei tule muuta kuin kirjoita kolmasti: "Tule luokseni! tule luokseni! tule luokseni!" Minä maksan nyt postimerkistä ja panen kirjeeni postiin.

Hän nousi lähteäkseen, mutta aivan kuin vasta muistaen erään seikan hän kysyi: – Kuka tuo vihaisen näköinen sahib on, joka unohti sikaarikotelonsa?

– Oh, hän on vain Creighton sahib … hyvin hupsu sahib, joka on eversti ilman rykmenttiä.

– Mitä hän tekee?

– Jumala tietää. Hän ostelee hevosia, joilla hän ei voi ratsastaa, ja tekee kummallisia kysymyksiä Jumalan teoista … sellaisista kuin kasveista ja kivistä ja kansan elämästä. Kauppiaat nimittävät häntä hullujen isäksi, koska häntä niin helposti petetään hevoskaupoissa. Mahbub Ali sanoo, että hän on hullumpi kuin kaikki muut sahibit yhteensä!

– Oh, sanoi Kim ja lähti.

Hänen kokemuksensa olivat antaneet hänelle vähän ihmistuntemusta ja hän päätteli, ettei hulluille anneta sellaisia tietoja, joista aiheutuu kahdeksantuhannen sotilaan lähettäminen kanuunoinensa sotaan. Koko Intian sotavoimien ylipäällikkö ei puhu, niinkuin Kim oli kuullut hänen puhuvan, hulluille. Eikä Mahbub Alin ääni olisi muuttunut niinkuin se muuttui joka kerta kun hän mainitsi everstin nimen, jos tämä olisi ollut hullu. Siitäpä syystä – ja tämä ihastutti Kimiä – siinä oli jokin salaisuus, ja ehkäpä Mahbub Ali oli everstin tiedustelijana, niinkuin hän itse oli Mahbubia palvellut. Ja samoin kuin hevoskauppias, pani everstikin ilmeisesti arvoa ihmisille, jotka eivät ilmaisseet olevansa peräti teräviä.

Hän oli hyvillään siitä, ettei ollut paljastanut tuntevansa everstin asuntoa. Kun hän parakkeihin palattuaan sai tietää, ettei mitään sikaarikoteloa ollut jäänyt, loisti hän tyytyväisyydestä. Siinä oli mies, hänen oman mielensä mukainen – liukas ja viekas henkilö, jolla oli jotakin salaista tekeillä. No hyvä, jos hän osasi esiintyä hupelona, kykeni myös Kim lyöttäytymään samanlaiseksi.

Hän ei ilmaissut vähintäkään siitä, mitä hänen mielessään liikkui, kun isä Viktor kolmena pitkänä aamuna puhui hänelle kokonaan uusista suurista ja pienistä jumalista … erittäinkin eräästä jumalattaresta, jonka nimi oli Maria ja joka hänestä tuntui olevan sama kuin Mahbub Alin uskonnon Bibi Miriam. Hän ei ilmaissut myöskään minkäänlaisia tunteita, kun isä Viktor oppitunnin perästä kuljetti häntä myymälästä toiseen ostaen kaikenlaisia pukutarpeita. Eikä hän liioin valittanut, kun kateelliset rumpalipojat potkivat häntä siitä, että hän pääsisi korkeampaan kouluun. Hän odotti vain tarkkaavana olojen kehitystä. Isä Viktor, hyvä mies, vei hänet asemalle, pani hänet tyhjään toisen luokan vaunuun, joka oli everstin ensi luokan osaston vieressä, ja aivan liikuttuneena jätti hänelle hyvästit.

– He tekevät sinusta Xavierissa miehen, O'Hara … valkoisen miehen ja toivoakseni hyvän miehen. He tietävät jo tulostasi, ja eversti pitää huolen, ettet joudu hukkaan etkä väärään paikkaan matkan varrella. Olen antanut sinulle vähän tietoa uskonasioissa – toivoakseni ainakin – ja ehkäpä sinä muistat, kun ne kysyvät sinun uskontoasi, että olet katolilainen. Parasta sanoa roomalaiskatolilainen, vaikka en pidä siitä nimestä.

Kim sytytti haisevan sikaarin – hän oli pitänyt huolta varatakseen muutamia sellaisia basaarista – ja asettui lepäämään ajatellakseen. Tämä yksinään matkustaminen oli aivan toisenlaista kuin se iloinen matka kolmannessa luokassa laaman seurassa. "Sahibeilla ei ole paljoakaan huvia matkoistaan", tuumiskeli hän. "Hai mai! Minä kuljen paikasta toiseen niinkuin potkupallo, se on minun kismetini. Ei kukaan voi välttää kismetiään. Mutta minun pitää rukoilla Bibi Miriamia, ja minä olen sahib." – Hän katseli suruissaan kenkiänsä. – "Ei; minä olen Kim. Tämä on suuri maailma ja minä olen vain Kim. Kuka on Kim?" Hän mietiskeli omaa olemistaan, mitä hän ei ollut milloinkaan ennen tehnyt, kunnes oli aivan pyörällä päästään. Hän oli aivan vähäpätöinen henkilö Intian suuressa humisevassa ihmismeressä, menossa eteläänpäin tietämättä lainkaan minkälaista kohtaloa kohti.

Vähän ajan perästä eversti lähetti kutsumaan häntä ja puheli hänelle kauan aikaa. Sen verran kuin Kim voi ymmärtää, oli hänen oltava hyvin ahkera, ja sitten hän pääsisi Intian tutkimusretkikuntaan vitjamieheksi. Jos hän käyttäytyy oikein hyvin ja suorittaa tarvittavat tutkinnot, voisi hän ansaita kolmekymmentä rupeeta kuukaudessa seitsemäntoistavuotiaana. Ja eversti Creighton hankkisi hänelle soveliaan toimen.

Kim oli ensin ymmärtävinään vain kolmannen osan hänen puheestaan. Silloin eversti, joka huomasi erehdyksensä, rupesi puhumaan sujuvalla ja kuvarikkaalla urdun-kielellä, ja Kim oli tyytyväinen. Eihän sellainen mies voinut olla hullu, joka tunsi kielen niin perin pohjin … joka liikkui niin taitavasti ja hiljaa ja jonka silmät olivat niin toisenlaiset kuin muiden sahibien tylsät ja veltot silmät!

– Niin … ja sinun täytyy opetella piirustamaan teitä ja vuoria ja jokia ja säilyttämään ne kuvat mielessäsi, kunnes tulee sovelias aika piirustaa ne paperille. Ehkäpä sitten jonakin päivänä, kun olet vitjamiehenä, saatan sanoa sinulle yhdessä työskennellessämme: "Mene noiden vuorten yli ja katso, mitä niiden takana on." Sitten joku sanoo: "Siellä on noilla vuorilla pahoja ihmisiä, jotka surmaavat vitjamiehen, jos hän on sahibin näköinen." Mitä silloin teet?

Kim ajatteli. Olisikohan viisasta noudattaa everstin viittausta?

– Minä ilmoittaisin, mitä tuo toinen mies on sanonut.

– Mutta jos minä vastaisin: "Minä annan sinulle sata rupeeta, jos hankit tiedon siitä, mitä on vuoriston takana … siitä että piirrät kuvan joesta ja tuot tietoja siitä, mitä ihmiset sanovat kylissä?"

– Miten voin sen sanoa? Minähän olen vain poika. Odottakaa kunnes tulen mieheksi. – Mutta sitten, nähdessään everstin rypistävän kulmiaan, hän jatkoi: – Mutta luulen kyllä, että muutamassa päivässä ansaitsisin ne sata rupeeta.

– Millä tavoin?

Kim pudisti päätänsä päättävästi. – Jos sanoisin, miten ne ansaitsen, saattaisi toinen mies kuulla ja ehättää edelleni. Ei ole hyvä myydä tietoa ilmaiseksi.

– Kerrohan nyt. – Eversti näytti rupeen. Kim ojensi jo kätensä, mutta laski sen jälleen.

– En, sahib. En. Minä tiedän hinnan, mikä vastauksesta maksetaan, mutta en tiedä, miksi kysymys on tehty.

– Ota se silloin lahjaksi, sanoi Creighton heittäen sen hänelle. —

Sinussa on hyvää ainesta, mutta älä anna sen tylsistyä Xavierissa.

Siellä on monta poikaa, jotka halveksivat mustia miehiä.

– Heidän äitinsä olivat basaarinaisia, sanoi Kim. Hän tiesi hyvin, ettei mitään vihaa ole verrattavissa siihen, jota sekarotuinen tuntee alkuasukkaita kohtaan.

– Se on totta, mutta sinä olet sahib ja sahibin poika. Älä siis milloinkaan anna houkutella itseäsi puhumaan vähäksyvästi mustista. Olen tuntenut poikia, jotka ovat juuri päässeet hallituksen palvelukseen ja jotka eivät olleet ymmärtävinään tummaihoisten puhetta ja tapoja. Mutta heidän palkkansa alennettiin tietämättömyyden vuoksi. Sillä alalla ei ole suurempaa syntiä kuin tietämättömyys, muista se.

Useita kertoja tuon pitkän vuorokauden matkan aikana eteläänpäin lähetti eversti kutsumaan Kimiä ja selitteli aina viimemainittua ajatusta.

"Me olemme sitten kaikki samassa ketjussa", tuumi Kim lopuksi, "eversti, Mahbub Ali ja minä … kun pääsen vitjamieheksi. Hän tulee käyttämään minua luullakseni samaten kuin Mahbub Alikin. Se on hyvä, jos siten pääsen jälleen vapaaseen elämään. Tämä puku ei tule mukavammaksi kuluttamallakaan."

Kun he pääsivät Lucknowin vilkasliikkeiselle asemalle, ei näkynyt merkkiäkään laamasta. Kim nieli pettymyksensä, ja eversti sovitti hänet ticca-garriin siistine tamineineen ja lähetti hänet yksinään Xavierin laitokseen.

– En sano jäähyväisiä, koskapa pian tapaamme, huusi hän, – vieläpä monta kertaa, jos sinussa on oikea henki. Mutta sinua ei ole vielä koeteltu.

– Eikö silloinkaan, kun toin sinulle – (Kim uskalsi käyttää vertaisten kesken tavallista puhuttelusanaa) – valkoisen oriin sukuluettelon tuona iltana?

– Paljon voittaa unohtamisella, pieni veli, sanoi eversti luoden häneen silmäyksen, joka tuntui tunkeutuvan hänen lävitsensä hänen noustessaan rattaille.

Kesti hyvän aikaa, ennenkuin Kim tointui hölmistyksestään. Sitten hän haisteli outoa ilmaa hyväksyvästi. "Rikas kaupunki", tuumi hän, "rikkaampi kuin Lahore. Kuinka hyvät basaarit mahtaneekaan täällä olla." – Ajuri, viekää minua vähän basaarien kautta.

– Olen saanut määräyksen viedä sinut kouluun. Ajuri sinutteli, mikä on peräti sopimatonta valkoihoista kohtaan. Mitä selvimmällä ja sujuvimmalla kansankielellä Kim osoitti hänelle hänen erehdyksensä, kiipesi istumaan hänen viereensä, ja kun päästiin pian sovintoon, sai hän ajaa monta tuntia ristiin rastiin kaupungissa arvostellen, vertaillen ja nauttien kaikesta näkemästään.

Ei ole yhtään kaupunkia – lukuunottamatta Bombayta, kaikkien muiden kuningatarta – kauniimpaa kuin kirjavatyylinen Lucknow, katsottuna joko joen sillalta tai Imambaran huipulta, josta näkyvät Chutter Munzilin kullatut päivänvarjot ja tuuheat puut; näiden pehmeään siimekseen on kaupunki laskettu lepäämään. Kuninkaat ovat sitä koristaneet satumaisen komeilla rakennuksilla, rikastuttaneet sitä armeliaisuuslaitoksilla, täyttäneet sen eläkkeensaajilla ja hukuttaneet sen veriin. Se on laiskuuden, juonittelujen ja ylellisyyden tyyssija, ja yhdessä Delhin kanssa se väittää olevansa ainoa paikka, missä puhutaan puhdasta urdua.

– Kaunis kaupunki, ihana kaupunki. – Lucknowilainen ajaja oli tyytyväinen huomautuksesta ja kertoi Kimille monta hämmästyttävää asiaa; englantilainen opas olisi puhunut vain suuresta kapinasta.

[Lucknowiin (alkuasukasten Nucklao) liittyy synkin muisto intialaisten kamalasta kapinasodasta, jossa valkoiset tuhottiin yleisellä verilöylyllä.]

– Nyt lähdemme kouluun, sanoi Kim lopuksi.

Vanha suuri pyhä Xavierin koulu täyttää matalilla valkoisilla rakennuksillansa avaran alueen vastapäätä Gumti-jokea, jonkin matkan päässä kaupungista.

– Minkälaista väkeä siellä on sisällä? kysyi Kim.

– Nuoria sahibeja, kaikki tyynni paholaisia. Mutta puhuakseni totta – minähän ajan monta heistä sekä asemalle että takaisin – en milloinkaan ole nähnyt yhtään, josta olisi tulossa niin täydellinen paholainen kuin sinusta … tästä nuoresta sahibista, jota nyt ajan.

Kim oli kierroksellaan tervehtinyt erään erikoisen kadun varrella paria asumuksensa yläkerran ikkunoista kurkistelevaa säädytöntä naikkosta, jollaisia hän ei osannut katsoa kaikesta huomiosta syrjäytettäväksi, ja hän oli siinä molemminpuolisessa kompasanojen vaihdossa suoriutunut hyvin. Hän oli nyt vastaamaisillaan ajajan viime hävyttömyyteen, kun hänen silmänsä huomasi – oli jo hämärtymässä – olennon, joka istui valkoisen pilarin vieressä pitkän seinärivin varjossa.

– Seis, huusi hän, – pysähdy tässä. En lähde kouluun vielä aivan heti.

– Mutta kuka maksaa minulle tästä edestakaisin ajelemisesta? sanoi ajaja tyytymättömänä. – Onko poika hullu! Edellisellä kerralla pysähdyttiin tanssijatytön vuoksi. Tällä kertaa siinä on pappi.

Kim oli jo hypännyt tielle ja heittäytynyt maahan hyväilemään tomuisia, likaisenkeltaisen viitan peittämiä jalkoja.

– Olen odottanut täällä puolitoista päivää, puheli laama rauhallisesti. – Olihan minulla tosin oppilas matkassani. Tirthanker-temppelissä oleva ystäväni antoi minulle oppaan mukaani. Minä tulin Benaresista junalla, kun kirjeesi annettiin minulle. Kyllä olen saanut ruokaa. En tarvitse mitään.

– Mutta miksi et jäänyt Kulu-naisen seuraan, pyhä mies? Miten pääsit

Benaresiin? Minun sydämeni on ollut raskas siitä asti kun erosimme.

– Nainen väsytti minut loppumattomalla lörpöttelyllä ja pyytämällä alinomaa lukemaan loitsuja hänen lastensa hyväksi. Erosin siitä seurueesta ja soin hänelle tilaisuuden hankkia itselleen ansiota lahjoittamalla antimia. On hän ainakin auliskätinen nainen, ja minä lupasin palata hänen kotiinsa, jos tulisi tarvis. Sitten huomattuani olevani yksin tässä suuressa ja kauheassa maailmassa tulin ajatelleeksi, että voin junassa mennä Benaresiin, missä tiesin Tirthanker-temppelissä asuvan samanlaisen etsijän kuin minäkin.

– Ah! Sinun jokesi! sanoi Kim. – Minä olin unohtanut koko joen.

– Niinkö pian, chelani? Minä en ole sitä hetkeksikään unohtanut. Mutta kun jätin sinut, tuntui minusta parhaalta, että menisin siihen temppeliin ja kysyisin neuvoa, sillä näetkös, Intia on ylen avara. Ja saattaisihan olla, että viisaat miehet ennen meitä – pari tai kolme – olisivat jättäneet jotakin tietoa siitä asiasta; muutamat sanovat niin, toiset näin. He ovat ystävällistä väkeä.

– Saattavat olla; mutta mitä sinä nyt teet?

– Minä saavutan ansiota auttaessani sinua, chelani, saamaan viisautta. Noiden miesten pappi, jotka palvelevat punaista härkää, kirjoitti minulle, että kaikki järjestetään sinulle minun toivomusteni mukaan. Minä lähetin rahaa riittävästi yhdeksi vuodeksi. Ja sitten tulin, niinkuin näet, katsomaan, kuinka sinä menet tiedon porteista sisään. Puolitoista päivää olen odottanut – en senvuoksi että minua johti rakkaus sinua kohtaan … sellainen ei kuulu Tien kulkijoille – vaan Tirthanker-temppelissäkin sanottiin, että kun opetuksesta oli rahaa maksettu, oli paikallaan minun huolehtia asiasta loppuun saakka. He häivyttivät pätevästi epäröimiseni. Minä pelkäsin tulevani tänne kukaties sen vuoksi, että halusin nähdä sinut kiintymyksen punaisen usman hairahduttamana. Mutta niin ei ole… Sitäpaitsi minua vaivaa eräs uni.

– Mutta ethän, pyhä mies, toki ole unohtanut matkaamme ja mitä kaikkea sen aikana tapahtui. Tottakai sinun tuloosi jonkin verran vaikutti halu nähdä minua?

– Hevoset kärsivät vilua, ja niiden ruokinta-aika on ohi, valitti ajaja.

– Juokse Jehannumiin ja etsi sieltä kelvoton tätisi! ärähti Kim olkansa yli. – Minä olen aivan yksin tässä maassa enkä tiedä mihin joudun enkä liioin mitä minulle tapahtuu. Panin koko sydämeni kirjeeseen, jonka lähetin sinulle. Mahbub Alia lukuunottamatta – ja hän on pathanilainen – ei minulla ole muuta ystävää kuin sinä, pyhä mies. Älä kokonaan jätä minua.

– Olen miettinyt sitäkin, vastasi laama vapisevalla äänellä. – On selvää, että silloin tällöin saavutan ansiota – jollen ennen sitä ole löytänyt jokeani – hankkimalla vakuutta siitä, että sinun jalkasi ovat viisauden tiellä. Mitä he sinulle opettavat, en tiedä, mutta pappi kirjoitti minulle, ettei yksikään sahibin poika koko Intiassa tule saamaan parempaa opetusta kuin sinä. Senvuoksi poikkean toisinaan jälleen tänne. Ehkäpä sinusta tulee sellainen sahib kuin hän oli, joka antoi minulle nämä silmälasit – laama pyyhki niitä huolellisesti – Lahoren Ihmeitten talossa. Sitä toivon, sillä hän oli viisauden lähde … viisaampi kuin monet luostarin esimiehet. Toisaalta saattaa olla, että sinä unohdat minut ja yhdessäolomme.

– Jos minä syön sinun leipääsi, huudahti Kim kiihkeästi, – kuinka voisin milloinkaan unohtaa sinua?

– Ei … ei, – hän työnsi pojan syrjään. – Minun täytyy palata Benaresiin. Tuon tuostakin lähetän, nyt kun tunnen miten tässä maassa kirjeitä sommitellaan, sinulle kirjeen, ja silloin tällöin tulen sinua tervehtimään.

– Mutta minne minä lähettäisin kirjeeni? valitteli Kim tarttuen kiinni hänen viittaansa ja unohtaen kokonaan, että hän oli sahib.

– Tirthanker-temppeliin Benaresiin. Sen paikan olen valinnut olosijakseni, kunnes löydän jokeni. Älä itke, sillä katsos, kaikki halut ovat harhanäkyä ja sitovat vain lujemmin Pyörään. Mene nyt tiedon portista ja anna minun nähdä sinun menevän… Rakastatko minua? Mene sitten, tai sydämeni murtuu … Minä tulen takaisin. Varmasti minä tulen takaisin.

Laama katseli, kuinka ticca-garri vieri portista, ja hän kääntyi menemään pois, nyyhkyttäen joka askeleella. Tiedon portit sulkeutuivat paukahtaen.

* * * * *

Intiassa syntyneellä ja varttuneella pojalla on omat tapansa ja tottumuksensa, joita ei muualla näe, ja hänen opettajansa käyttävät häntä kasvattaessaan keinoja, joita eurooppalainen opettaja ei keksi. Näin ollen tuskin kannattaa kuvata Kimin kokemuksia hänen ollessaan Xavierin koulussa parin-kolmensadan rikkiviisaan pojan joukossa, joista useimmat eivät milloinkaan olleet nähneet merta. Hän sai kärsiä tavalliset rangaistukset siitä, että poistui koulun alueelta koleeran raivotessa kaupungissa. Se tapahtui ennenkuin hän oli oppinut kirjoittamaan kunnollista englanninkieltä ja jolloin hänen siis oli turvauduttava basaarikirjoittajaan. Sitäpaitsi häntä tietenkin rangaistiin tupakoimisesta ja solvausten käyttämisestä, jotka olivat mehevämpiä kuin pyhän Xavierinkaan laitos milloinkaan oli kuullut… Hän oppi pesemään itsensä papinomaisen huolellisesti, niinkuin ainakin alkuasukkaat, jotka sisimmässään pitävät englantilaisia jotensakin likaisina. Hän teki tavallisia kepposiansa kärsivällisille kulipalvelijoille, jotka pitivät huolta makuuhuoneista, missä pojat kuluttivat helteiset yöt kertomalla juttuja aamuun asti, ja tyynesti hän mitteli voimiaan itsetietoisten tovereittensa kanssa.

Oppilaat olivat rautatiellä, sähkölaitoksessa ja kanavilla palvelevien alempien virkamiesten poikia; toiset eläkettä nauttivien tai yhä vielä jonkun sotaisan rajahin joukoissa päällikköinä toimivien aliupseerien poikia; edelleen siellä oli meriupseerien, eläkkeellä olevien virkamiesten, tilallisten, valtion hankkijoiden ja lähetyssaarnaajien poikia. Muutamat olivat vanhojen euraasialaisten sukujen jälkeläisiä, jotka ovat lujasti juurtuneet Dhurrumtollahiin … Pereira-, De Souza- ja D'Silva-sukujen vesoja. Heidän vanhempansa olisivat voineet heidät hyvin kasvattaa Englannissakin, mutta he rakastivat koulua, jossa he itse olivat nuoruutensa viettäneet, ja niin keltaihoinen nuori sukupolvi seurasi toinen toistansa Xavierissä.

Pojat olivat kotoisin sieltä täältä sangen etäisistäkin seuduista, Howrahin rautatiekeskuksen tienoilta, Monghyrin ja Chunarin autioituneilta paikoilta, Shillongin tien varsilla olevista teetarhoista, Oudhin ja Dekkanin maakuntien kylistä, missä heidän vanhempansa olivat laajojen tilusten omistajia, lähetysasemilta, viikon matkan päästä lähimmältä rautatieasemalta, tuhannen mailin takaa jostakin satamakaupungista vastapäätä Intian ainaisia rantahyökyjä ja vieläkin etelämpää kaneeliviljelmiltä. Pelkkä kertomus heidän koulumatkoilla kokemistaan seikkailuista, jotka heistä eivät olleet mitään seikkailuja, olisi nostanut eurooppalaisen pojan päässä hiukset pystyyn. He olivat tottuneet yksinänsä kulkemaan satoja maileja viidakoissa, joissa aina oli kiehtova mahdollisuus joutua tiikerien häiritsemäksi. Mutta yhtä vähän he olisivat uineet Englannin kanaalissa jonakin englantilaisen elokuun päivänä kuin heidän merentakaiset veljensä olisivat voineet olla rauhallisina, jos joku leopardi olisi nuuskinut heidän kantotuoliansa.