Kitabı oku: «Pamela vainottuna», sayfa 18
JA NYT OLEN EHTINYT KESKIVIIKON, AHDINKONI 27. PÄIVÄN LOPPUUN
Herra Williams-poloinen on tosiaan vangittu ja viety Stamfordiin, joten nyttemmin en enää saata mitään hänen puoleltaan toivoa. Pastori-parka! hänen hyvääuskova varmuutensa ja avomielisyytensä on saattanut meidät kummankin turmioon. Olin liiankin pätevästi vakuutettu siitä, ettei meidän olisi tullut menettää hetkeäkään: hän pahastui ja piti minua ylen kärsimättömänä. Isäntäni kammottavat vehkeet saivat minut ajattelemaan että hän, joka niin ovelasti ja ilkimielisesti oli kaikki sotajuonensa harkinnut, tehden niiden välttämisen mahdottomaksi, ei arkailisi mitään niiden toimeenpanemisessa. Pelkään että aavisteluni pian toteutuu.
Mutta yhden juonen olen minä juuri keksinyt, vaikka sen suunnitteleminen on kovin lohdutonta, koska minulla ei ole ystäviä eikä rahaa ja taivalkin on minulle tuiki tuntematon. Mutta olkootpa vastassani sonnit, karhut, leijonat, tiikerit ja – vielä pahempina – petolliset, kavalat, vilpilliset ihmiset, en voi joutua suurempaan vaaraan kuin missä jo olen. En ollenkaan luota hänen kolmeen viikkoonsa: sillä kuinka voin tietää, nyt kun hän on niin vimmoissaan ja on jo alottanut kostonsa herra Williams-poloiselle, ettei hän muuta mieltänsä ja saavu Lincolnshireen ennen Lontoon-matkaansa?
Sotajuoneni on tällainen. Koetan viekoitella rouva Jewkesin menemään levolle ilman minua, kuten hän tekee usein minun istuessani komerooni sulkeutuneena. Hänen ensi unensa on hyvin sikeätä, aina ilmeten kuorsauksena. Jos siis vain kykenen pujottautumaan kahden ikkunatangon välitse (olenhan hyvin hoikka), niin voin pudottautua puutarhaan ulkonevan pienen kesäpirtin lyijykatolle, – välimatka on hiukan omaa mittaani pitempi. Kepeyteni varassa saan helposti hypätyksi katolta, sillä se ei ole korkeallakaan maasta. Silloin olen puutarhassa, ja kun minulla on takaveräjän avain, livahdan ulos. Mutta minulla on vielä toinenkin juoni; laupias taivas, auta minua vaarallisissa, vaikka viattomissa suunnitelmissani! – Olen lukenut mainiosta kapteenista, joka uhattuna ollessaan hyppäsi laivasta mereen; ja kun viholliset hänen uidessaan ammuskelivat häntä jousilla ja nuolilla, hän riisui takkinsa ja muutti suuntaansa. Tällä tavoin hän ahdistajainsa heittokeihästen ja nuolien sattuessa niihin pääsi pakoon ja jäi eloon, saadakseen vielä voiton heistä kaikista. Niinpä minäkin riisun päällyshameeni ja viskaan sen lammikkoon kaulahuivini keralla! Kaivatessaan minua he menevät ensin lammikolle arvellen minun hukuttautuneen: ja nähdessään vaatteitani siellä kellumassa he ryhtyvät kaikin naaraamaan, ja lammikko on varsin laaja. Ja kun ei minua kenties ennen aamua kaivata, saan siten tilaisuuden edetä pitkän matkan; ja kylläpä minä juoksenkin, kun olen ulos päässyt. Uskon sitten, että kaitselmus johtaa askeleeni johonkin turvapaikkaan ja tekee jostakusta kunnon ihmisestä ystäväni. Sillä vaikka kuinkakin kärsisin, en voi joutua suurempaan hätään tai pahempiin käsiin kuin missä nyt olen tällaisten tunnustettujen häijyjen suunnitelmien uhkaamana.
Oi, rakkaat vanhempani! älkää säikähtykö saadessanne tämän luettavaksenne! – Mutta kaikki onkin jo ohi ennen kuin kyhäykseni näette; ja johtakoon siis Jumala minut parhaiten! – Kirjoitukseni hautaan puutarhaan siltä varalta, ettei pakoni onnistuisi; sillä epäilemättä minua tutkitaan ja kohdellaan hirveästi, ellen pääse livahtamaan tieheni. Lopetan siis tällä kertaa tähän ja ryhdyn juontani valmistelemaan. Avusta sinä, sorretun viattomuuden laupias suojelija, tätä köyhän palvelijattaresi viimeistä ponnistusta, jotta voin välttää viekkaat vehkeet ja ansat, joilla tahdotaan riistää hyveellisyyteni! Paitsi tätä ainoata yritystä en enää näe mitään pelastuksen tietä! Mitä tahansa minulle tapahtuneekin, siunaa rakkaita vanhempiani ja varjele herra Williams-poloista perikadosta! Sillä hän oli onnellinen, ennen kuin minua tunsi.
Kuulin juuri rouva Jewkesin, joka on päihdyksissä, tunnustavan sille kauhealle Colbrandille, että poloisen herra Williamsin ryöstö oli hänen juoniaan, jonka tallirenki ja eräs apuri panivat toimeen siepatakseen minun kirjeeni, vaikka tämä ei heille onnistunut. Nyt ne molemmat nauravat tuolle surulliselle jutulle, jota eivät aavistakaan minun kuulleen. – Oi, kuinka sydäntäni kivistää! Mihinkäpä eivät sellaiset heittiöt kykene? Voitteko moittia minua, että ponnistelen pakoon mokomien kynsistä?
KELLO YHDENTOISTA JÄLKEEN
Rouva Jewkes on tullut ylös ja mennyt nukkumaan; ja pyytää, etten viipyisi kauvan komerossani, vaan tulisin vuoteeseen. – Oh, kunpa se kavala raakimus nukkuisi raskaasti kuin tukki. En ole koskaan nähnyt häntä niin humaltuneena; se antaa minulle toiveita. Olen jälleen koettanut ja huomaan että voin saada pääni mahtumaan rautatankojen välitse. Olen nyt aivan valmis niin pian kun kuulen hänen olevan sikeässä unessa; ja nyt suljen nämä lehdet sekä muut kirjoitukseni, viimeisen työni, – ja sinun kaitselmuksesi haltuun, armollinen Jumala, jätän loput! – Vielä kerran: Herra teitä molempia siunatkoon! Ja suokoon meille onnellisen kohtaamisen, ellei täällä, niin taivaallisessa valtakunnassaan. – Aamen.
TORSTAINA, PERJANTAINA, LAUVANTAINA JA SUNNUNTAINA, AHDISTUKSENI 28., 29., 30. JA 31. PÄIVÄNÄ
Niin, ahdistuksessa tosiaan; sillä täällä minä yhä olen, ja kaikki on käynyt pahemmaksi ja pahemmaksi! Voi onnetonta Pamela-rukkaa! Ei mitään toivoa jälellä, ja kaikki keksimäni suunnitelmat ovat menneet myttyyn. Mutta, oi rakkaat vanhempani, riemuitkaa minun kanssani tässäkin onnettomuuteni syvässä kuilussa; sillä koito Pamelanne on päässyt vihollisesta pahemmasta kuin hän koskaan on tavannut, vihollisesta jota hän ei koskaan ennen ollut ajatellut ja tuskin kykeni vastustamaan. Tarkoitan hänen oman mielensä heikkoutta ja hänen omaa itseluottamustaan, joka oli vähällä vajottaa hänet kurjuuden ja perikadon syvimpään kuiluun, ellei jumalallinen armo olisi tullut väliin!
Jatkan surullista selostustani tilaisuuden mukaan, sillä kynäni on ainoa millä voin kuluttaa aikaani; ja olen ollut niin heikko, etten eilis-iltaan asti ole kyennyt kirjoittelua yrittämään.
Otin mukaani vain yhden paidan sekä kaksi pientä nenäliinaa lisäksi siihen mitä minulla oli ylläni, ja kaksi myssyä, jotka mahtuivat taskuuni (sillä eihän minun sopinut haitakseni ottaa paljoa kamaa), sekä vähäiset rahavarani, joita oli ainoastaan viisi tai kuusi shillingiä, lähteäkseni tietymättömälle taipaleelle. Pääsin ulos ikkunasta, vaikka vaikeanlaisesti, – tangot likistivät hiukan lanteitani; mutta olinhan päättänyt tunkeutua ulos, jos suinkin mahdollista. Lyijykatolle oli pitempi matka kuin olin arvioinut. Pelkäsin nyrjähdyttäneeni nilkkani, ja pudottauduttuani katolle oli se vieläkin korkeammalta maasta. Mutta varsin onnellisesti siitä suoriuduin; ainakaan en saanut mitään vammaa, joka olisi ehkäissyt aikomustani. Ollessani nyt siis puutarhassa kätkin paperiarkit ruusupensaan alle, peittäen ne mullalla, ja siellä ne toivoakseni vieläkin ovat. Sitte hiippailin lammikolle. Kello löi kaksitoista juuri kun pääsin ulos; oli pimeä ja sumuinen yö ja jotensakin kylmä; mutta sitä en silloin tuntenut.
Lammikolle tullessani heitin suunnitelmani mukaan päällystakkini, kaulahuivini ja pyöreän nauharuusukkeisen korvamyssyn veteen. Sitte juoksin suurella kiireellä veräjälle, ottaen avaimen taskustani. Sydämeni löi kaiken aikaa rinnassani ihan haljetakseen.
Mutta sain kokea mitä pahimman pettymyksen; häijy nainen oli ottanut lukon pois ja pannut tilalle toisen, niin että avaimeni ei siihen soveltunut. Yrittelin turhaan, ja hapuillessani ympärinsä keksin vielä munalukon toisella kohdalla porttia. Oi kuinka mieleni masentui silloin! Vaivuin maahan tuskasta ja hämmästyksestä hetkiseksi kykenemättömänä liikahtamaan tai seisomaan jaloillani. Mutta pelko herätti päättäväisyyteni, ja tietäen että yritykseni oli yhtä kammottava kuin mikä muu kohdattavani vaara tahansa minä kiipesin portin pienoja pitkin, ja lukolle astuen, se kun oli iso puinen etulukko, ulotuin käsilläni portin yläreunaan. Vähänpä olin osannut aavistaa että olin niin hyvä kiipeämään. Siirrähdin tarttuakseni korkean kiviaidan yläsyrjään käsilläni; mutta voi minua! pelkkää onnettomuutta! Pamela-paran paosta ei tullut mitään! – Kun aita oli vanha, niin kivet höltyivät juuri kun tein hyppäyksen päästäkseni ylös. Alas minä paiskauduin, ja yhdestä tiilestä sain sellaisen iskun päähäni että aivan pökerryin! Sitäpaitsi kolhaisin sääreni ja niukahdutin nilkkani, ja toisesta kengästäni lohkesi korko irti. Tässä kamalassa tilassa viruin maassa luullakseni viiden tai kuuden minuutin ajan. Kun sitten yritin nousta, kaaduin jälleen pari kolme kertaa; ja vasen lanteeni ja olkapääni olivat jäykkinä ja säjöilivät ruhjevammoista; sitäpaitsi vuoti pääni verta ja sitä kivisti kauheasti tiilen satuttamana. Mutta näistä kohluista en välittänyt, vaan ryömin hyvän matkaa nelinkontin etsien tikkaita, jotka muistelin nähneeni pystytettyinä muuria vasten paria päivää varemmin, kun puutarhuri naulasi sinne nektari-persikkapuun oksaa; mutta mitään tikkaita en löytänyt, ja muuri oli hyvin korkea. – Mihin kurja Pamela nyt joutuu! – ajattelin. Sitten aloin kaikesta sydämestäni toivoa, että jälleen olisin komerossani, ja katua yritystäni, jonka nyt tuomitsin yltiöpäiseksi, koska se ei onnistunut.
Jumala suokoon minulle anteeksi! mutta kamala ajatus juolahti juuri silloin mieleeni! – Vapisen sitä muistellessani! Sen kohtelun pelko, mikä minua odottaisi, oli vähällä saattaa minut iäksi kadotukseen! Oi, rakkaat, rakkaat vanhempani, suokaa anteeksi lapsi-raiskallenne; mutta ollen aivan epätoivon vallassa minä ponnistausin horjuville jaloilleni ja sitten onnuin eteenpäin! – Mitäpä muuta tehtävänä kuin heittäytyä lammikkoon ja lopettaa kaikki tuskani tässä maailmassa! – Mutta voi! saadakseni tuntea ne äärettömästi raskaampina onnettomassa iäisyydessä (ellei jumalallinen armo olisi minua pidättänyt)! Ja tämän kiusauksen torjuneena (ylistetty olkoon siitä Jumala!) tahdon kertoa teille taisteluistani tuossa kauheassa asemassa, jotta Jumalan suuret armotyöt nähtäisiin pelastuksessanikin, koska olen vielä tällä puolen sitä kamalaa juopaa, jonka takaa ei kukaan palaja.
Onnelliseksi katsoinkin sittemmin, että olin niin runneltuna, koska laahustamiseeni lammen partaalle täten meni enemmän aikaa, antaen tilaisuutta miettimiseen ja tunteitteni rajun tyrskyn taittumiseen; muutoin se kuohumus mahdollisesti olisi murheeni ensi huumauksessa minua kiirehdyttänyt heittäytymään veteen, kun en nähnyt mitään pelastuksen tietä ja silmieni edessä häämöitti peloittavien kaitsijaini taholta odotettava ankaruus. Mutta ruumiillinen heikkouteni hidastutti askeleeni niin verkkaisiksi, että ennätin ajatella, ja armon säde ehti tunkeutua pimitettyyn sieluuni. Lammen luo tullessani istahdin viettävälle äyräälle punnitsemaan kurjaa tilaani; ja näin minä itsekseni tuumin:
– Viivy tässä hiukan, Pamela, ja harkitse mitä olet tekemässä, ennen kuin käyt hirveään hyppäykseen; ja ajattele eikö ole mitään muuta keinoa jälellä, mitään toivoa; tai jos ei ole vähintäkään mahdollisuutta paeta tästä jumalattomasta talosta, niin eikö ole edes tilaisuutta välttää sitä tuhoa, mikä sinua siellä uhkaa? – Sitten mietin; ja pohdittuani mielessäni mistä minulle voisi koitua apua en nähnyt ainoatakaan toivon välähdystä. Häijy, säälitön nainen! Hänen kauheaksi apurikseen juuri saapunut hirvittävä Colbrand! Vimmastuksiin joutunut isäntä, joka nyt vihasi minua ja uhkasi mitä surkeimmilla onnettomuuksilla! Ja perin luultavasti riistettäisiin minulta tilaisuus, mikä minulla nyt oli, vapautuakseni heidän vainoamisistaan!
– Mitäpä muuta voit, ahdistettu olento, – puhuin itsekseni, – kuin heittäytyä armollisen Jumalan haltuun (joka tietää, kuinka viattomasti kärsin), välttääksesi niiden tunnottomien ilkeyttä, jotka ovat päättäneet saattaa sinut perikatoon? – Ja sitten ajattelin (oi, se ajatus oli varmaan paholaisen kuiskaama; sillä se oli perin lohduttava ja vaikutti minuun voimakkaasti): – nuo ilkimykset, jotka eivät tunne mitään katumusta eivätkä sääliä minua kohtaan, heltyvät silloin valittamaan pahoja töitään; ja nähdessään onnettoman Pamelan hengettömän ruumiin naarattuna näille kosteisille äyräille, virumassa elottomana heidän jalkainsa juuressa, heissä herää katumus pehmittämään paatuneet sydämet, missä sillä nyt ei ole sijaa! Isäntäni, vihainen isäntäni unohtaa silloin suuttumuksensa ja sanoo: "Voi, tämä on onneton Pamela, jota olen aiheetta vainonnut ja jonka olen tuhonnut. Nyt näen että hän piti hyveellisyyttä elämäänsä kalliimpana", sanoo hän, "eikä ollut teeskentelijä ja pettäjä, vaan se vilpitön tyttönen mikä väitti olevansa!" Sitten, – ajattelin, – hän kenties vuodattaa muutaman kyyneleen ahdistetun palkollisensa ruumiin ääressä; ja vaikka hän uskotellee muille oman rikollisuutensa peittämiseksi, että se johtui rakkaudesta ja pettymyksestä onnettoman herra Williamsin takia, hän kuitenkin sielussaan murehtii, ja määrää minulle kunnialliset hautajaiset, säästäen minut kauhealta häpeälavalta ja tien viereen kuoppaamiselta. Nuoret miehet ja neitoset kaikkialla isä-parkani naapuristossa surkuttelevat silloin poloista Pamelaa! Mutta oi, toivon etten joudu heidän ballaadiensa ja surulaulujensa aiheeksi, vaan että muistoni rakkaan isäni ja äitini tähden nopeasti häipyy unhoon.
Kerran jo olin nousemassa; niin houkutteli minua tämä kaamea ajattelu lammikkoon heittäytymään; mutta vammani hidastuttivat minua, ja minä tuumin: – Mitä aiot tehdä, kurja Pamela! Mistä tiedät, – vaikka kaikki häämöittää pimeältä lyhytnäköisille silmillesi, – mitä Jumala sinulle tehnee kaiken inhimillisen avun pettäessäkin? Kaikkivaltias Jumala ei olisi asettanut minua näiden kirveltävien kärsimysten alaiseksi, jos ei olisi antanut minulle voimaa niitä vastaan taistella, kunhan ponnistelen niinkuin minun tulee. Ja ken tietää, vaikka vihaisen ja juonikkaan isäntäni läheisyys, jota niin paljon pelkään, olisikin minulle parempi kuin nämä hänen vainoavat lähettinsä, jotka hänen palkkaaminaan rahan edestä uskollisesti täyttävät heille annetun syntisen luottamustoimen, kun pitkäaikainen tottumus jumalattomissa teoissa on heidät paaduttanut tunnonvaivoja vastaan? Jumala voi liikuttaa hänen sydämensä silmänräpäyksessä; ja mikäli ei niin tapahtuisi, voin silloin lopettaa elämäni jollakin muulla tavalla, jos välttämättömästi tahdon. Kuinka tiedän, etteivät nämä kohlut ja ruhjeet, jotka sain yrittäessäni suunnittelemaani pakoa, ehkä olekin tuottaneet minulle tilaisuutta heittäytyä nöyrällä mielellä tahrattomana ja viattomana sen armollisen Olennon huomaan, joka sen tilaisuuden soi. Sitten, – ajattelin, – ken antoi sinulle röyhkeän vallan elämääsi? Ken valtuutti sinut sen lopettamaan, joskaan heikko mielesi ei kykene esittämään sinulle keinoa, miten sen kunnialla säilyttäisit? Kuinka tiedät, mitä tarkoitusperiä Jumalalla saattaa olla antaessaan sinulle nämä koettelemukset, jotka sinua nyt ahdistavat? Onko sinun määrättävä raja taivaalliselle tahdolle: "Näin paljon suostun kantamaan enkä enempää?" Ja rohkenetko sanoa, että koettelemuksen lisääntyessä ja jatkuessa sinä mieluummin kuolet kuin sen kestät?
– Tämä toivottomuuden teko, – ajattelin, – on synti, jonka täytäntöönpano sulkee minulta katumuksen mahdollisuuden ja siis myöskin anteeksiannon toivon. Ja tahdotko sinä lyhentääksesi ajalliset murheesi, olkootpa ne raskaatkin ja vaikka luulotteletkin itseäsi heikoksi, syöstä sielusi ja ruumiisi iankaikkiseen kurjuuteen? Tähän asti, – tuumin, – olet ollut viaton, kärsivä Pamela; ja tahdotko nyt kärsimyksiä välttääksesi muuttua rikolliseksi ja väkivaltaiseksi? Ja senkö vuoksi, että häijyt miehet vainoovat sinua, lentäisit Kaikkivaltiaan silmille ja epäilisit sen armoa ja hyvyyttä, joka vielä voi kaikki nämä kärsimykset hyväksi kääntää? Ja mistä tiedän, ettei Jumala, joka näkee kaiken sydämessäni piilevän viheliäisyyden, olisikin sallinut näitä kärsimyksiä juuri senvuoksi ja saattaakseen minut luottamaan yksinomaan hänen armoonsa ja apuunsa, minut, joka kenties olen liiaksi ylpeillyt turhaan luottaessani omiin hupsuihin yrityksiini.
– Ja vielä, – ajattelin, – jättäisitkö omasta kohdastasi hukkaantumaan kaikki köyhiltä vanhemmiltasi saadut hyvät opetukset ja heidän siunauksellisen esimerkkinsä, he kun ovat ponnistelleet täyttääkseen velvollisuutensa, alistuen jumalalliseen tahtoon äärimmäisessä pettymyksen, köyhyyden ja hädän ahdistuksessa sekä kiittämättömän maailman ja armottomien velkojain vainotessa? Ja tahtoisitko, kuten tästä yltiöpäisyydestäsi luultavasti johtuisi, saattaa heidän harmaat hapsensa murheella hautaan, heidän kuultuaan että rakastettu tytär vähäksyen jumalallisen armon huolenpitoa ja epäillen laupiaan Jumalan lempeää suojelusta tällä viimeisellä teollaan on tahrannut koko elämänsä, jonka he tähän asti olivat riemumielin hyväksyneet? – Miksi siis, pöyhkeämielinen Pamela, viivyt täällä? – ajattelin. – Lähde kiireesti näiltä vaarallisilta äyräiltä ja pakene noita läikehteviä aaltoja, jotka merkitsevällä kohinallaan ikäänkuin nuhtelevat sinua hurjapäisyydestäsi! Älä kiusaa Jumalan hyvyyttä näillä sammaleisilla rannoilla, jotka ovat olleet rikollisen aikeesi todistajina; ja niin kauvan kun sinulla vielä on voimaa jälellä, pakene viettelevää pahaa, jotta jumalallisen armon ja oikean harkinnan jo karkoittama suuri vihollisesi ei uudistaisi hyökkäystään voimalla, jota heikkoudessasi et kykenisi vastustamaan! ja jotta et yhdessä ainoassa huimamielisyyden hetkessä hävittäisi kaikkia vakaumuksia, jotka nyt ovat peloittaneet kapinallisen sielusi velvollisuudentuntoon ja Jumalan tahdon alle alistumaan!
Näine mietteineni minä nousin, mutta olin siinä määrin vammoistani jäykistynyt ja niin yökasteen kohmetuttama ja viluissani märällä ruoholla istumisesta samoin kuin tuolta laajalta vedenpinnalta nousevista huuruistakin, että vain suurella vaivalla pääsin lammikon luota, jota nyt kammoten ajattelen. Suunnaten ontuvat askeleeni rakennusta kohti etsin sitte turvaa erään ulkohuoneen nurkasta, missä säilytetään puita ja kivihiiliä talon tarpeiksi, kunnes julmat vartijani minut sieltä löytäisivät ja saattaisivat kurjempaan vankeuteen ja pahemman kohtelun alaiseksi kuin tähän asti olin kokenut! ja sinne minä ryömin puupinon taakse ja heittäysin alas ihan murtunein mielin, kuten voitte arvata, ja sydämessäni tuntien pelkkää äärimmäistä hätää ja ankeutta.
Tällainen, rakas isä ja äiti, oli Pamela-poloisenne tuloksettoman yrityksen loppu; ja kuka tietää, olisinko takaveräjästä ulospäästenkään joutunut lainkaan parempaan asemaan, rahattomana ja ilman ystäviä kun olin vieraassa paikassa! Mutta älkää moittiko tytär-rukkaanne liian paljon: ei, vaan jos konsaan näette tämän kurjan, yltyleensä kyynelteni kostuttaman ja tahriman töherryksen, antakaa säälinne voittaa nuhteenne. Ja tiedänhän, että niin käykin. Mutta minun täytyy täksi erää lopettaa. Sillä, oi! voimani ja tahtoni ovat nykyisin kovin erilaiset. Lisään kuitenkin, että vaikka olisin kiittänyt Jumalaa pelastuksestani ja häijyjen kaitsijaini ja juonittelevan isäntäni sorron välttämisestä, on minulla sentään runsaampi syy ylistää häntä siitä, että hän on pelastanut minut pahemmalta viholliselta, itseltäni.
Nyt päätän surullisen kertomukseni.
Rouva Jewkes kuuluu havahtuneen vasta päivän koittaessa; ja kun ei löytänyt minua vuoteesta, hän huusi minua. Jäädessään vastausta vaille hän kertoo nousseensa makuulta ja rientäneensä komerooni. Sieltäkään minua löytämättä hän etsi sängyn alta ja toisesta komerosta, huomaten kammion oven, niinkuin oli sen jättänyt, aivan lukituksi ja avaimen riippuvan ranteessaan, kuten tavallista. Sillä jos olisin voinutkin poistua kamarin ovesta, oli edessä pari, kolme käytävää ja niiden ovissa kaksinkertaiset lukot ja salvat, ennen kuin pääsi isoon puutarhaan. Näin ollen ei ollut mitään pakomahdollisuutta muuta kuin siitä ikkunasta, josta olin mennyt ulos; sillä toiset ikkunat olivat hyvin korkealla maasta.
Rouva Jewkes säikähtyi pahanpäiväisesti; hän herätti heti sveitsiläisen ja molemmat palvelijattaret, jotka nukkuivat jokseenkin lähellä; ja nähdessään joka oven lukituksi hän sanoi, että "jonkun enkelin oli täytynyt kuljettaa minut pois, niinkuin Pietari vietiin vankilasta". Ihmeellistä, ettei hän mitään pahempaa ajatellut.
Hän sanoi itkeneensä ja väännelleensä käsiään suuren murheen vallassa ja juosseensa yltympäri kuin mielipuoli, aavistamatta että olin voinut päästä ulos rautatankojen välitse komeron ikkunasta; enkä tosiaan tiedä, voisinko sen tempun toistamiseen tehdä. Mutta vihdoin huomatessaan ikkunanpuoliskon olevan auki he päättelivät, että niin oli täytynyt tapahtua, riensivät sitte puutarhaan ja keksivät jalanjälkeni kukkalavan mullassa, mihin olin lyijykatolta pudottautunut. Heti lähtivät rouva Jewkes, Colbrand ja Nan katsomaan, oliko takaportti lukittuna, sillä välin kun keittäjätär lähetettiin ulkorakennukseen hälyttämään miehet ja valjastamaan hevoset, jotta voitaisiin lähteä ajamaan minua takaa kullakin eri suuntiin.
Huomattuaan että portti oli varmuuslukolla ja etulukolla suljettu, löydettyään korkoni ja äkättyään murtuneet tiilet he arvelivat, että olin jollakin tavoin päässyt pakenemaan tarhamuurin yli; ja senjälkeen sanotaan rouva Jewkesin olleen ihan kuin järjiltään, kunnes vihdoin Nanin päähän pälkähti mennä lammelle päin. Ja huomatessaan siellä takkini, myssyni ja nenäliinani vedessä, melkein rantaan huuhtoutuneina, luuli hän näkevänsä minut, parahti ja juoksi rouva Jewkesin luokse kirkuen: "Oi, rouva, rouva, nyt on tapahtunut kauheata! Mamseli Pamela viruu hukkuneena lammikossa."
Sinne he kaikin juoksivat eivätkä vaatteeni löydettyään epäilleet, että olin lammen pohjassa: kaikki, sveitsiläinenkin, löivät rintoihinsa ja valittelivat mitä surkeimmin. Rouva Jewkes lähetti Nanin miesten luo pyytämään että laittaisivat naarausnuotan kuntoon, jättäisivät hevoset ja tulisivat viatonta tyttö-parkaa etsimään! Sillä nimityksellä kuuluu hän minua silloin maininneen, vääntelehtien ja kovaa kohtaloani säälitellen; mutta vielä enemmän hän oli voivotellut, kuinka heidän nyt kävisi ja mitä selittäisivät herralle.
Tässä tuoksinassa – toisten itkiessä ja valittaessa, toisten juostessa sinne tänne – Nan pistäysi puuvajaan, missä minä vaivainen viruin niin heikkona, niin masentuneena, niin murtuneena ja vammoistani kangistuneena, etten voinut liikahtaa tai nousta jaloilleni. Sanoin hiljaisella äänellä, kun tuskin kykenin puhumaan: "Neitsyt Ann, neitsyt Ann!" – Tyttö peljästyi pahoin ja otti halonpölkäreen iskeäkseen minua päähän, luullen minua joksikin varkaaksi, mutta minä huusin: "Neitsyt Ann, auta minua Jumalan tähden! sillä minä en voi nousta!" – "Herranen aika", päivitteli hän, "tekö, mamseli! Kah, sydämemme ovat melkein murtuneet, ja aiomme naarata teitä lammikosta, kun luulimme teidän hukuttautuneen. Nyt", lisäsi hän, "palautatte meidät kaikki henkiin jälleen!"
Ja auttamatta minua hän juoksi pois lammikolle ja toi kaikki palvelijat puuvajaan. Sisälle tullessaan lausui paha nainen: "Missä se on? Hitto hänet periköön oikkuinensa ja noitatemppuineen! Hän saa kalliisti katua tätä kepposta, niin totta kuin nimeni on Jewkes"; ja astuen luokseni hän tarttui käsivarteeni niin rajusti, tempasi minua niin tuimasti, että parkaisin kovalla äänellä (olkapääni kun oli siltä puolelta kolhiintunut), ja tuiskahdutti minut kasvoilleni. "Teitä julmuria", valitin, "jos tietäisitte mitä olen kärsinyt, niin se hellyttäisi sydämenne sääliin minua kohtaan!"
Colbrandiakin näytti tilani surettavan, ja hän sanoi: "Hyi, rouva, hyi, näettehän että hän on melkein hengetönnä! Ette saa olla noin tyly hänelle." Ajomies Robin myös näkyi olevan ahdistuneella mielellä minun tähteni ja sanoi nyyhkyttäen: "Kuinka nyt onkaan käynyt! Ettekö näe, että hänen päänsä on aivan verissä ja ettei hän voi liikahtaa?" – "Kirottuja kujeita!" huudahti se kauhea olento, "hän on peloittanut minut aivan suunniltani, on tosiaan. Millä hiton lailla sinä tänne tulit?" – "Oi!" vaikeroitsin minä, "älkää kyselkö minulta mitään, vaan antakaa neitojen kantaa minut ylös vankilaani ja sallikaa minun siellä säädyllisesti ja rauhassa kuolla!" Sillä minä en tosiaan luullut eläväni kahta tuntia.
Yhä paatuneempana pauhasi siihen naarastiikeri: "Haluaisit kai saada herra Williamsin vierellesi rukoilemaan, eikö totta? No, minä lähetän hetipaikalla noutamaan isäntäsi; tulkoon hän itse vartioimaan sinua minun asemestani; sillä sinua ei totisesti mikään pitele." Palvelijattaret nostivat minut siis yhteisvoimin ja kantoivat kammiooni; ja kun ilkimys näki, kuinka kurjassa tilassa olin, alkoi hän hiukan lauhtua – samalla kun jokainen ihmetellen arvaili, kuinka kaikki tämä olikaan tapahtunut (minulla kun ei ollut voimia eikä haluakaan sitä heille kertoa), ja luulivat siinä loihtua tai noituutta ilmenevän.
Ylikertaan päästyäni olin niin heikko, että menin tainnuksiin masennuksesta, tuskasta ja väsymyksestä. Minut riisuttiin ja toimitettiin vuoteeseen; ja rouva Jewkes käski Nanin haudella olkapäätäni, käsivarttani ja nilkkaani vanhalla lämmitetyllä rommilla. He leikkasivat hiukan tukkaani takaraivolta ja pesivät sen; sillä siihen oli hyytynyt varsin pitkästä, vaikkakaan ei syvästä haavasta valunutta verta, ja asettivat kotilaastaria päälle. Sillä mikäli tällä naisella oli mitään hyviä ominaisuuksia, näkyy hänellä olleen ripeyttä ja taitoa käsittelemään huonekunnassa äkillisesti sattuneita tapaturmia.
Tämän jälkeen vaivuin hyvin sikeään ja virkistävään uneen ja nukuin jokseenkin levollisesti kello kahteentoista asti, kun ottaa huomioon, että minulla oli kovaa kuumetta ja vilunväristyksiä. Rouva Jewkes näki paljon vaivaa parantaakseen minut kestämään uusia koettelemuksia, vaikka olin toivonut että ne nyt olivat onnellisesti päättyneet. Mutta niin ei kaitselmus nähnyt hyväksi.
Hän tahtoi saada minut nousemaan kello kahdentoista tienoissa; mutta olin niin heikkona, että saatoin istua vain siksi kunnes vuode oli tehty, jolloin menin uudestaan makuulle; ja minun sanotaan hourineen jonkun aikaa iltapäivästä. Siedettävän yön vietettyäni olin perjantaina paljon toipunut, ja lauvantaina nousin nauttimaan hiukan lusikkaruokaa, ja kuume näkyi tyyten hellittäneen. Illaksi olinkin sitte niin voimissani, että pyysin rouva Jewkesilta lupaa saada jäädä yksin komerooni; siihen hän suostuikin, kun ovi oli edellisenä päivänä varustettu kaksoissalvalla ja minä vakuutin hänelle, että kaikki vehkeilyni, kuten hän yrityksiäni nimitti, nyt olivat lopussa. Mutta ensin pakoitti hän minut kertomaan koko hankkeeni vaiheet; ja sen teinkin hyvin tunnollisesti, tietäen nyt, että minua ei voinut mikään auttaa eikä edistää turvallisuuttani tai pakoani. Ja hän näkyi kovin ihmettelevän päättäväisyyttäni, mutta sanoi minulle suoraan, että täydellinen pakoonpääsy olisi käynyt minulle vaikeaksi; sillä täällä oli isäntäni lähettämä vangitsemismääräys (hän kun on rauhantuomarina tässä kreivikunnassa yhtä hyvin kuin toisessakin), siltä varalta että olisin päässyt karkaamaan, ja sillä valtuutuksella minut olisi pidätetty epäiltynä rikkomuksesta häntä vastaan, olinpa missä tahansa.
Voi, kuinka perusteellisesti ajateltuja ovatkaan minun onnettoman varalle suunnitellut turmiolliset juonet! En suinkaan, en suinkaan voi olla tätä kekseliästä salaliittoa ansainnut! Selkeästipä se kaikki osoittaa todeksi, mitä minulle aikaisemmin toisessa talossa vihjaistiin, että isäntäni vannoi minut ottavansa! Oi, varjele minua, taivas, joutumasta hänen omakseen siinä jumalattomassa merkityksessä, minkä hän valalleen itse antaa! Minun on lisättävä, että nyt, kun näkee minun näin pian toipuvan, se nainen kohtelee minua pahemmin ja on vähentänyt minulta paperin yhteen ainoaan arkkiin, joka minun on pyydettäessä näytettävä hänelle kirjoitettuna tai käyttämättömänä. Myöskin on hän sallinut minun pitää vain yhden kynän. Mutta salaiset varastoni riittävät. Hän käy kuitenkin yhä enemmän näykkiväksi ja äreäksi; ja nimittää minua härnäillen rouva Williamsiksi ja miten milloinkin luulee minua kiusaannuttavansa.
