Kitabı oku: «Pamela vainottuna», sayfa 19
SUNNUNTAINA ILTAPUOLELLA
Rouva Jewkes on katsonut sopivaksi päästää minut nauttimaan raikkaasta ilmasta kolmeksi tai neljäksi tunniksi tänä ehtopäivänä. Voin nyt paljoa paremmin, ja tilani olisi vieläkin melkoisesti reipastuneempi, jos tietäisin mitä varten säästyin. Mutta terveys on minun olosuhteissani tuskin toivottava siunaus, koska se vain saattaa minut sen onnettomuuden alaiseksi, jota alituisesti pelkään, kun sitä vastoin heikkona ja kivuloisena kenties voisin herättää sääliä. Oi, kuinka pelkäänkään vihaisen ja kiihtyneen herran saapumista, vaikka varmasti tiedän, etten ole hänelle mitään pahaa tehnyt.
Vastikään kuulimme että hän joku päivä sitten oli ollut vähällä hukkua metsästysretkellä virran yli kulkiessaan. Minkähäntähden en voi häntä vihata kaikesta hänen puoleltaan kokemastani häijystä kohtelusta huolimatta? Varmaankaan en ole muiden ihmisten kaltainen! Hän on totisesti antanut minulle kylliksi vihan aihetta; mutta kuullessani hänen vaarastaan, joka oli ollut kovin täperä, en voinut sydämessäni olla riemuitsematta pelastumisesta, vaikka hänen kuolemansa olisi lopettanut tuskani ja kärsimykseni. Kiittämätön isäntä! jos tämän tietäisitte, ette suinkaan minua näin paljon vainoisi! Mutta kunnon emäntäni tähden minun täytyy toivoa hänelle hyvää; ja mikä enkeli hän olisikaan silmissäni vieläkin, jos luopuisi yrityksistään ja tekisi parannusta!
Nyt olen kuullut rouva Jewkesilta, että John Arnold on eroitettu palveluksestaan, kun havaittiin hänen kirjoittaneen herra Williamsille, ja että herra Longman ja herra Jonathan, isännöitsijä, ovat joutuneet herransa epäsuosioon yritettyään puhua minun puolestani. Myöskin rouva Jervis on vaarassa; sillä luultavasti kaikki kolme kävivät yhdessä rukoilemassa puolestani. Nyt näetten on olinpaikkani tiedossa.
Rouva Jewkes on isäntääni koskevien uutisten mukana saanut kirjeen; mutta hän sanoo että sen sisältö on liian paha minulle ilmoitettavaksi. Paha sen tosiaan täytyy olla, jos se on pahempi kuin mitä jo olen saanut tietää.
Juuri nyt tuo kamala olento kertoo minulle salaisuutena, että hänellä on syytä luulla isäntäni keksineen keinon epäröimiseni tyynnyttämiseksi: hän muka naittaisi minut sille kauhealle Colbrandille ja ostaisi minut häneltä hääpäivänä rahasummalla! Onko moista koskaan kuultu? Hän sanoo velvollisuuteni olevan totella isäntääni ja että herra Williams rangaistukseksi pakoitetaan meidät vihkimään; ja kun isäntäni on maksanut minusta, ja minut on hänelle luovutettu, olisi sveitsiläisen palattava rahoineen kotiinsa edellisen vaimonsa ja lastensa luo. Emännöitsijä nimittäin sanoo niiden miesten keskuudessa olevan tapana, että heillä on vaimo joka kansakunnassa.
Mutta tämä on varmaankin hirveätä sepittelyä! Kaikessa inhoittavaisuudessaankin se saattaa kuitenkin edistää jonkun tekeillä olevan juonen toteuttamista! – Mikä kummallinen hämmennys kiihdyttääkään vaivaista järkeäni! Kenties suunnitellaan jotakin valeavioliittoa minun turmiokseni: mutta voiko mies myydä vaimonsa ilman tämän omaa suostumusta? Ja onko sellainen kauppa lain edessä pätevä?
MAANANTAINA, TIISTAINA JA KESKIVIIKKONA, VANKEUTENI 32., 33. JA 34. PÄIVÄNÄ
Mitään muuta ei satu näinä päivinä kuin kinastelua rouva Jewkesin ja minun kesken. Hän myrtyy minua kohtaan yhä villitymmäksi. Suututin hänet eilen, koska hän puhui törkeästi; sanoin hänen haastavan pikemmin viheliäisen lontoolaisen ilotytön kuin herrasmiehen taloudenhoitajattaren tapaan; ja sitä kostaakseen hän mielestään ei voi minua kyllin pahoin kohdella. Hän noituu minua ja hyökkäilee kimppuuni kuin rakuuna ja tuskin kykenee pitämään hyppysensä minusta erossa. Voitte uskoa, että hänen puheenlaatunsa täytyy olla surkeata, hänen saattaakseen minut käyttämään näin jyrkeitä sanoja: hänen lausumiansa ei totisesti voi toistaa, sillä hän on häpeä sukupuolelleen. Ja sitte hän tekee minusta pilkkaa ja nauraa kunniallisuuskäsitteilleni; sanoo – häpeämätön – että minustapa koituu soma vuodekumppani isännälleni (ja sentapaista), kun minulla "on niin hupelon käsitykset itsestäni"! Luuletteko että tätä saattaa sietää? Ja kuitenkin haastaa hän, jos mahdollista, vielä pahempaakin! Ihan rivouksia! Voi, mihin viheliäisiin käsiin minut on saatettukaan!
TORSTAI
Minulla on nyt täysi syy peljätä, että isäntäni pian saapuu tänne; sillä palvelijat puuhailevat huoneuston laittamisessa kuntoon; ja tallia ja vaunuvajaa, joita ei ole vähään aikaan käytetty, siistitään parhaillaan. Tiedustin rouva Jewkesilta; mutta hän ei ilmoita minulle mitään ja tuskin edes vastaa, kun teen hänelle jonkun kysymyksen. Joskus ajattelen että hän vaseti tekeytyy näin omituisen ilkeäksi minua kohtaan saadakseen minut toivottelemaan kaikkein enimmin pelkäämääni, nimittäin isäntäni tännetuloa. Sekö mies puhuu rakkaudesta! Jos hänellä olisi vähääkään huomaavaisuutta ja kunnioitusta minua kohtaan, niin hän ei antaisi tälle pahalle naiselle sellaista valtaa minun sortamiseeni: ja jos hän todellakin tulee, miten on silloin hänen lupauksensa laita, ettei saapuisi minua tapaamaan ilman suostumustani? Mutta näyttää siltä, ettei hänen kunniansa velvoita häntä minua kohtaan mihinkään. Niin hän kirjeessään minulle sanoo. Ja miksi? Sentähden että minä tahdon säilyttää oman kunniani. Mutta hänhän tunnustaakin, että hän minua sydämessään vihaa, ja ilmeistä se onkin, koska minua ei muutoin jätettäisi tämän naisen armoille ja – mikä pahempi – kauhean pelkoni valtaan.
PERJANTAINA, VANKEUTENI 36. PÄIVÄNÄ
Huomatessani portin olevan auki rohkenin eilen iltapäivällä kävellä ulos kartanon edustalle, ja ennen kuin aavistinkaan olin tullut pitkän jalavarivin päähän. Siellä istahdin maantielle vievän leveän jalkaportaan askelmille; tie johtaa kaupunkiin. Ja siinä mietiskellessäni mitä mielessäni aina liikkuu, näin useita henkilöitä juoksevan talosta minua kohti, miehiä ja naisia, ikäänkuin säikähtyneinä. Ensiksi ihmettelin, mikä heillä oli hätänä, kunnes heidän lähemmäksi tultuaan huomasin heidän olevan aivan hätäännyksissään minun luullusta karkaamisyrityksestäni. Ensiksi tuli siinä se kauhea Colbrand harppoen pitkillä raajoillaan lähes kaksi kyynärää askeleella, takanaan toinen rengeistä, herra Williams-poloisen ryöstäjä. Sitte havaitsin Nanin hengästyksissään ja keittäjättären juoksemassa hänen perässänsä. Viimeisenä tulla vaappui rouva Jewkes niin joutuin kuin saattoi, ja huomasin hänen syytävän mitä katkerimpia huudahduksia minua vastaan. Colbrand sanoi: "Oi, kuinka te kaikki me säikäytti!" ja meni taakseni, kaiketikin estääkseen minua vilistämästä tieheni.
Istuin alallani näyttääkseni heille, ettei minulla ollut mitään pakoaikeita; paitsi perin pientä menestymisen mahdollisuutta, oli viime yritykseni vienyt minulta halun uusiin kokeihin. Ja kun rouva Jewkes tuli kuuleman päähän, huomasin hänen olevan hirveästi kuohuksissaan ja pauhaavan vehkeistäni.
"Miksi", sanoin minä, "olette noin hädissänne? Täällä olen istuskellut muutaman minuutin, eikä minulla ollut pienintäkään aikomusta lähteä pois tai mennä mihinkään edemmäksi, vaan olisin palannut heti kun alkaisi hämärtää." Hän ei tahtonut uskoa minua; ja tuo raakalainen löi minua kauhealla nyrkillään ja olisi luullakseni tuuperruttanut minut, jollei Colbrand olisi tullut väliin sanoen nähneensä minut hiljaa istumassa katsellen ympärilleni pienintäkään poistumisen oiretta osoittamatta. Mutta tämä ei riittänyt: hän käski molempain palvelijatarten tarttua minua käsikynkästä ja viedä minut takaisin taloon ja ylikertaan; ja täällä nyt olen ollut siitä asti lukkojen takana, ilman kenkiä. Turhaan olen väittänyt, ettei minulla ollut mitään suunnitelmaa mielessäni, niinkuin ei tosiaan ollutkaan. Viime yö täytyi minun nukkua hänen ja Nanin välissä; ja huomaan että hän on päättänyt siitä tytöstä tehdä itselleen kätyrin minua vastaan. Niin, hänen kohtelunsa ja vielä pahempaa aavistelevan pelkoni vuoksi olen tosiaan aivan kyllästynyt elämääni.
Nyt vastikään on hän ollut luonani, antanut minulle kengät ja komentavasti käskenyt minun kello kolmeksi tai neljäksi laittautua matkalaukusta otettavaan pukuun, – sitä matkalaukkua en ole viimeiseltä nähnytkään, – sillä hän sanoo odottavansa vieraisille lady Darnfordin kahta tytärtä, jotka tulevat vartavasten minua katsomaan; ja niin antoi hän minulle matkalaukun avaimen. Mutta minä en totellut häntä, vaan sanoin, etten tahtonut olla näyteltävänä tai tavata noita naisia. Hän jätti minut uhkaillen, että saisin uppiniskaisuuttani vielä katua, mutta millä tavoin?
KELLO ON LYÖNYT VIISI,
eikä mitään neitejä ole saapunut! – Taisikin siis… mutta kah! luulen kuulevani heidän vaununsa. Astahdan ikkunan ääreen. Olen päättänyt olla menemättä alas heidän luokseen.
Hyväinen aika! hyväinen aika! Kuinka minun nyt käy? Isäntänihän on saapunut komeissa vaunuissaan! On niinkin! – Mitä minun on tehtävä? Mihin lymytä? – Voi, mitä minun on tehtävä? Rukoilkaa puolestani! Mutta oi, ettehän te tätä saa nähdäkään! – Laupias Jumala taivaassa, varjele minua, jos se on sinun siunattu tahtosi!
KELLO SEITSEMÄN
Vaikka pelkään hänen tapaamistansa, ihmettelen kuitenkin, ettei hän ole vielä näyttäytynyt. Epäilemättä suunnitellaan jotakin minua vastaan, koska hän viipyy kuuntelemassa kaikkia emännöitsijän juttuja. Voin tuskin kirjoittaa; mutta kun en taida tehdä mitään muutakaan, en tiedä kuinka voisin olla kirjoittamatta! – En kykene pitämään kynää kädessäni… Kuinka viistoja ja vapisevia ovat rivit! Minun täytyy keskeyttää, kunnes sormeni tyyntyvät! – Miksi pitää viattomien näin vavista syyllisten pysyessä mieleltään levollisina?
LAUVANTAI-AAMUNA
Sallikaa minun kertoa teille, mitä tapahtui viime yönä; sillä minulla ei ollut voimaa kirjoittaa eikä tilaisuuttakaan ennen kuin nyt.
Kurja nainen pidätti isäntääni puoli kahdeksaan; ja hän saapui tänne kello viiden tienoissa iltapäivällä. Ja sitte kuulin hänen äänensä portailta hänen tullessaan ylös minun luokseni. Hän puhui illallisestaan, koska sanoi: "Mieluimmin haluan keitetyn kananpojan voin ja persiljan kanssa." Ja sisälle hän tuli.
Hän otti ankaran ja majesteetillisen muodon; ja hän voi näyttää hyvin ylväältä milloin tahtoo. "Kah, kuriton Pamela, kiittämätön karkuri", virkkoi hän minulle ensi tervehdyksekseen: "Teet hyvin, kai maar, tuottaessasi minulle kaiken tämän vaivan ja kiusan?" En kyennyt puhumaan, vaan heittäytyen lattialle kätkin kasvoni ja olin kuolla suruun ja pelkoon. – Hän sanoi: "Kyllä sinulla onkin syytä kätkeä kasvosi! syytä häpeilyyn minut nähdessäsi, kurja, röyhkeä tyttö, mikä oletkin!" Minä nyyhkytin ja itkin, mutten voinut puhua. Ja hän antoi minun virua siinä, meni ovelle ja kutsui rouva Jewkesia. "No", sanoi hän, "nostakaa ylös tuo langennut enkeli! Kerran luulin häntä viattomaksi kuin enkeli: mutta nyt on kärsivällisyyteni häntä kohtaan lopussa. Tuo pieni teeskentelijä heittäytyy tuolla tavoin maahan voidakseen vaikuttaa heikkouteeni ja taivuttaakseen minut itselleen suosiolliseksi ja jotta minä itse hänet nostaisin ylös. Mutta minä en koske häneen. Ei", lisäsi hän, "kietoutukoot Williamsin kaltaiset miehet hänen viekkaisiin pauloihinsa! Minä tunnen hänet nyt, ja hän saa koettaa pyydystää verkkoihinsa kenen houkkion tahansa, joka tahtoo niihin tarttua."
Huokaisin sydän halkeamaisillaan! – Ja rouva Jewkes nosti minut polvilleni; sillä minä vapisin niin etten voinut seisoa. "Noh, neito Pamela", sanoi hän, "opi tuntemaan paras ystäväsi! Tunnusta kelvoton käytöksesi ja pyydä hänen arvoisuuttansa antamaan anteeksi kaikki vikasi." Olin pyörtymäisilläni; ja isäntäni virkkoi: "Hän on temppuilun taituri, vakuutan teille; ja panenpa kymmenen yhtä vastaan, että hän voi tuokiossa teeskennellä taintumuskohtauksen."
Tämä vihlaisi minua sydänjuuriin asti, mutta minä en voinut sillä hetkellä puhua; kohotinhan vain silmäni taivasta kohti! – Vihdoin sanoin: "Jumala suokoon teille anteeksi, hyvä herra!" – Hän näkyi olevan vihansa vimmoissa ja käveli edestakaisin huoneessa vilkaisten toisinaan minuun, ikäänkuin olisi tahtonut puhua, mutta hillitsi itsensä. – Vihdoin hän sentään sanoi: "Jahka hän on esittänyt loppuun tämän ensi näytöksensä, saatan palata hänen luoksensa, ja hän saa pian tietää, mihin hänen nyt on turvautuminen."
Ja sitte hän läksi huoneesta; ja minä olin aivan sydämestäni sairas. "Varmaan", voikersin, "olen pahin olento, mikä konsaan on ilmaa hengittänyt!" – "No", vastasi röyhkeä nainen, "et sentään niin paha; mutta olen iloinen, että alat nähdä vikasi. Nöyryyttä ei mikään voita. Ka, tahdon ystävänä puhua puolestasi, jos lupaat vastedes olla velvollisuudentuntoisempi. Niin niin", lisäsi ilkimys, "tämä kaikki voitaneen huomenna korjata, jollet ole hupsu". – "Mene tiehesi, inhoittava nainen!" sanoin minä, "äläkä lisää kärsimyksiäni leppymättömällä julmuudellasi ja epänaisellisella paatumuksellasi".
Hän töykkäsi minua ja meni pois vihasta hurjana. Hän näkyy tästä juoruilleen ja sanoneen, että olin aivan sietämättömän uppiniskainen.
Minä lysähdin lattialle, enkä kyennyt hievahtamaan ennen kuin kello löi yhdeksän; ja sitten se häijyläinen tuli jälleen. – "Sinun on tultava alakertaan herran pateille", hän sanoi, "jos nimittäin suvaitset, niskoittelija!" – "En taida pysyä pystyssä", vastasin minä. – "Sitte lähetän monsieur Colbrandin kantamaan sinut alas", uhkasi hän.
Nousin niin hyvin kuin voin ja vapisin koko matkan portaita alas mennessäni. Hän astui edelläni arkihuoneeseen, ja uusi pöytäpalvelija, joka oli isännällä mukanaan Johnin asemesta, poistui heti kun minä tulin sisälle. Sivumennen sanoen oli hänellä uusi kuskikin, joten näytti siltä kuin Bedfordshiren Robin olisi eroitettu toimestaan.
"Ajattelin", sanoi hän alas tullessani, "että aterioitsisit kanssani, kun minulla ei ollut seuraa; mutta huomatessani ettet voi unohtaa alkuperääsi, vaan ehdottomasti viihdyt paremmin palvelijaini parissa, minä kutsuin sinut tänne palvelemaan minua illallispöydässä, jotta voin hiukan jutella kanssasi ja tuhlata sinuun niin vähän aikaa kuin mahdollista".
"Teidän arvoisuutenne", vastasin minä, "te tuotatte minulle kunniaa, antaessanne minun teitä palvella; ja toivottavasti en koskaan unohda alkuperääni". Mutta minun täytyi seisoa hänen tuolinsa takana pitääkseni siitä kiinni. "Kaada minulle lasillinen tuota burgundia", sanoi hän. Minä ryhdyin toimeen; mutta käteni tutisi niin, etten voinut pidellä lautasta pikarineen läikäyttämättä viiniä. Silloin rouva Jewkes kaatoi minun puolestani ja minä tarjosin sen niin hyvin kuin kykenin ja niiasin syvään. Hän otti lasin ja käski: "Seiso takanani, poissa näkyvistäni!"
Sitte hän lausui: "No, rouva Jewkes, sanoitte että hän vielä on hyvin nyrpeä eikä syö mitään." – "Ei", vakuutti tämä, "ei edes sielun ja ruumiin koossapitimiksi". – "Ja ainako hän vain itkeekin, kuten sanoitte?".– "Niin, hyvä herra", vastasi hän, "aina hän vetistelee syystä tai toisesta".
"Ah", sanoi isäntäni, "teidän nuoret neitosenne ravitsevat itseänsä kyynelillään; ja itsepäisyys riittää heille ruuaksi ja juomaksi. Minusta hän ei ikinä ole näyttäytynyt paremmassa kunnossa. Mutta luulenkin hänen elävän lemmestä. Herttainen herra Williams ja hänen omat pienet häijynilkiset vehkeensä ovat pitäneet hänet hengissä ja terveenä, sillä juoniminen, rakkaus ja vastaanhangoittelu ovat naisen luonnollista ravintoa."
Minun oli pakko ääneti kuunnella tätä kaikkea; ja sydämeni olikin liian täynnä puhuakseni.
"Ja sanotte", jatkoi hän, "että hänellä vielä eilispäivänä oli uusi pakosuunnitelma?" – "Itse hän kieltää sen", selitti rouva Jewkes; "mutta kyllä aivan siltä näytti. Ja aika hätään hän minut sen johdosta tosiaan saattoi. Olen iloinen, että teidän arvoisuutenne on saapunut; ja mitä tahansa hänen suhteensa aiottekin, niin toivon, ettette siinä kauvan vitkastele; sillä varmaan hän osoittautuu liukkaaksi kuin ankerias."
"Hyvä herra", sanoin minä syleillen hänen polviansa, tietämättä mitä tein, ja lyyhistyen alas, "säälikää minua ja kuunnelkaa, millä tavoin luo häijy nainen on minua kohdellut".
Hän keskeytti minut julmasti ja sanoi: "Tiedän hänen täyttäneen velvollisuutensa; ei merkitse mitään, mitä sinä sanot rouva Jewkesia vastaan. Että olet täällä, pikku teeskentelijä, puhumassa minulle puolestasi, johtuu hänen tarkasta silmälläpidostaan; muutoin olisit ollut papin matkassa. – Paha tyttö", lisäsi hän, "joka houkuttelet miehen turmioon, kuten olet hänet viekoitellut juuri kun olin toimittamassa hänet eliniäkseen onnelliseksi!"
Minä nousin, mutta sanoin syvään huoahtaen: "Jääköön sikseen, hyvä herra, minä lopetan! Kummallisen tuomioistuimen edessä minun olikin ajettava asiaani – sellaiseen joutui sadun lammas-raukka, jota korppikotka kuulusteli suden toimiessa syyttäjänä!"
"Niin, rouva Jewkes", sanoi hän, "te olette susi, minä korppikotka ja tämä tyttönen on viaton karitsapoloinen meidän tutkittavanamme! Oh, ette aavistakaan, kuinka harjaantunut tämä viaton olento on aprikoimaan. Ei häneltä älyä puutu, kun hän tahtoo osoitella nuhteettomuuttansa muiden ihmisten maineen kustannuksella."
"Kah", sanoi kiusanhenkeni, "ei tämä mitään ole siihen verraten, miksi hän on minua nimitellyt. Minä olen ollut Jezebel, Lontoon ilotyttö ja mitä kaikkea! Mutta tyydyn ottamaan vastaan hänen herjausnimittelynsä, koska nyt näen sen kuuluvan hänen tapoihinsa ja hän julkee sättiä teidän arvoisuuttanne korppikotkaksi."
Minä huomautin: "En suinkaan aikonut verrata isäntääni mihinkään." Aioin puhua enemmänkin, mutta hän tiuskaisi: "Älä pärpätä, tyttö!" – "Ei", säesti rouva Jewkes, "se ei tosiaankaan sovi sinulle".
"No", sanoin minä, "koska en saa puhua, niin vaikenen; mutta on vanhurskas tuomari, joka tuntee kaikkien sydänten salaisuudet; ja häneen minä vetoan".
"Kas niin!" huudahti isäntäni: "nyt tämä lakea, sävyisä olento rukoilee tulta taivaasta meidän päällemme! Oh, hän voi sadatella mitä sisukkaimmin kristillisen nöyryyden hengessä, totisesti. No, julkeasilmä, anna minulle toinen lasillinen." Kaadoin hänelle viiniä niin hyvin kuin kykenin; mutta itkin niin että hän sanoi: "Saankin kai kyyneleitäsi viinin höysteeksi!"
Lopetettuaan illallisensa hän nousi pöydästä ja sanoi: "Onpa onnellista sinulle, että voit tuolla tavoin saada puhuvat silmäsi tulvimaan niiden silti menettämättä kirkkauttansa! Kaiketikin sinulle on sanottu, että kyynelehtiessäsi olet kauneimmillasi! – Oletteko koskaan", hän lisäsi kääntyen rouva Jewkesiin (joka kaiken aikaa oli seisonut salin nurkassa) "nähnyt ihanampaa olentoa kuin tämä? Onko ihme, että näin alennun häntä huomaamaan! Katsokaa", sanoi hän ottaen lasin toisella kädellään ja toisella pyöräyttäen minut sinne päin, "minkälainen vartalo, millainen kaula, millainen käsi! Ja millainen hehkeys noilla viehättävillä kasvoilla! Mutta kuka kuvailisikaan kaikki kujeet ja koukut, joita piilee hänen pienessä juonikkaassa, veikistelevässä sydämessään! Eipä ole kumma, että pastori-parka häneen niin hullaantui. Minä moitin vähemmin häntä kuin tyttöä; sillä ken saattoi noin nuorelta loihtijattarelta odottaa moista oveluutta?"
Minä astuin huoneen perälle ja painoin kasvoni seinälaudoitusta vasten; ja vaikka kuinkakin ponnistelin pidättääkseni kyyneleitä itkin niin että sydämeni oli pakahtua. Hän sanoi: "Merkillinen erehdys oli tuo kirjeiden vaihtuminen, josta minulle kerroitte, rouva Jewkes! Mutta enhän pelkää, vaikka kirjoitukseni joutuisivat kenen tahansa luettaviksi. Minä en harjoita mitään salaista kirjeenvaihtoa, en ilmoittele jokaista tietooni tulevaa salaisuutta ja sitte viettele ihmisiä kuljettelemaan kirjeitäni vastoin velvollisuuttansa ja kaikkea hyvää omaatuntoa. – Tule tänne, letukka", sanoi hän, "meillä kahdella on tiukka tili tehtävänä. – Miksi et tule, kun sinua käsken?"
"Hyi sinua, mamseli Pamela", torui emännöitsijä; "mitä? etkö liikahdakaan, kun hänen arvoisuutensa käskee sinua luokseen? Kuka tietää, vaikka hän hyvyydessään antaisi sinulle anteeksi?"
Hän saapui luokseni (sillä minä en kyennyt hievahtamaankaan), laski kätensä kaulalleni, tahtoi suudella minua ja sanoi: "Toden totta, rouva Jewkes, ellen ajattelisi tuota kirottua pastoria, uskon sydämessäni – niin suuri on heikkouteni, – että vielä voisin antaa anteeksi tälle pienelle vehkeilevälle huippanalle ja painaa hänet povelleni."
"Oi", kehui liehittelijä, "te olette kovin hyvä, armollinen herra, tosiaan perin suopeamielinen! – Mutta kah", lisäsi rietas heittiö, "toivon että olettekin niin hyvä ja otatte hänet povellenne, ja että huomisaamuksi saatatte hänet parempaan velvollisuutensa tuntoon!"
Saattoiko naissukupuolessa olla mitään noin alhaista? Kärsivällisyyteni loppui, mutta suru ja suuttumus tukahduttivat kuitenkin sanat kurkkuuni, ja kykenin änkyttämään vain hartaan ja kiihkeän huudahduksen, että taivas suojelisi viattomuuttani. Mutta se sana joutui heidän ivansa aiheeksi. Onko koito ihmislapsi milloinkaan ollut pahemmassa ahdistuksessa!
Isäntäni virkkoi ikäänkuin olisi tällä välin miettinyt, saattoiko leppyä minulle vai eikö: "Ei, en vielä voi antaa hänelle anteeksikaan. Hän on aiheuttanut minulle paljon häiriötä, tuottanut suurta häpeätä sekä pitäjällä että kotona, vietellyt pahuuteen kaikki palvelijani toisessa kartanossa, halveksinut kunniallisia aikomuksiani ja tarkoitusperiäni ja yrittänyt karata sen kiittämättömän pastorin kanssa. Eikä minun suinkaan tulisi antaa anteeksi kaikkea tätä!"
Mutta tästä kurjasta ilveilystä huolimatta hän suuteli minua taaskin ja tahtoi pistää kätensä poveeni; mutta minä ponnistelin vastaan ja sanoin mieluummin kuolevani kuin sellaista kohtelua sallivani.
"Ajattele, Pamela", kovisteli hän uhkaavalla äänellä, "ajattele missä olet, äläkä näyttele hupsua! Muutoin sinut perii julmempi kohtalo kuin aavistatkaan. – Mutta viekää hänet ylikertaan, rouva Jewkes, niin lähetän sinne muutaman rivin hänen mietittäväkseen; – ja toimita minulle vastauksesi aamulla, Pamela. Siihen mennessä sinun on tehtävä päätöksesi, ja senjälkeen on tuomiosi langetettu."
Menin siis ylikertaan ja antauduin murheeni valtaan, odotellen mitä hän kirjoittaisi. Mutta olin kuitenkin iloinen tämän yön tuottamasta lykkäyksestä.
Hän ei sentään kirjoittanut minulle yhtään mitään. Ja kello kahdentoista tienoissa rouva Jewkes ja Nan tulivat luokseni kuten edellisenäkin iltana, ollakseen vuodetovereinani, ja minä tahdoin käydä makuulle vain osaksi riisuutuneena, josta he jupisivat surkuteltavia huomautuksia, – ja rouva Jewkes eritoten naljaili minulle. Olisinkin pelossani istunut valveilla kaiken yötä, jos hän olisi sallinut. Sillä varsin vähän saatoin yön mittaan levätä siinä tuskassani, että tuo nainen päästäisi sisälle isäntäni. Hän ei muuta tehnyt kuin ylisteli häntä ja moitti minua; mutta minä vastasin niin vähän kuin mahdollista.
Herralla on tänään luonansa päivällisellä sir Simon Kielittelijä, toisin sanoen Darnford, jonka perhe lähetti lausumaan hänet tervetulleeksi tänne maalle; ja tuntuu siltä, että vanha aatelismies haluaa nähdä minut. Otaksun siis, että minua lähetetään noutamaan, kuten ennen Simsonia, huvittaakseni häntä. Tässä olen, ja minun täytyy se kaikki kestää.
