Kitabı oku: «Pamela vainottuna», sayfa 21
SUNNUNTAI-AAMUNA
Päähäni pälkähti ajatus: en tarkoittanut mitään pahaa, mutta hieman rohkeatahan se oli. Sillä nähdessäni isäntäni pukeutuvan kirkkoon mennäkseen ja hänen vaunujaan säälittävän valmiiksi minä menin komerooni ja kirjoitin:
"Tämän seurakunnan esirukouksia anotaan hartaasti eräälle hyvinarvoiselle ja kunnioitettavalle herrasmiehelle, joka on kiusauksessa käyttää suurta valtaansa turmellakseen köyhän, ahdistetun, arvottoman neitseen." Ja sitten:
"Tämän seurakunnan esirukouksia anoo hartaasti köyhä ahdistettu tyttö-poloinen hyveellisyytensä ja viattomuutensa säilyttämiseksi."
Rouva Jewkes saapui. "Aina raapustelemassa", virkkoi hän tahtoen nähdä kirjoitukseni; ja suoraa päätä – ennen kuin juuri mitään ennätin sanoa – hän vei sen alas herralle. Tämä vilkaisi siihen ja lausui: "Sanokaa hänelle että hän pian saa nähdä, kuinka hänen rukouksiinsa vastataan. Hän on hyvin rohkea: mutta koska hän on hyljännyt kaikki suosionosoitukseni, ei tilinteko kaikesta ole kaukana." Minä katsoin hänen jälkeensä ikkunasta, ja hän oli ihastuttavasti puettu. Hän on komea, hieno herrasmies! Mikä vahinko, ettei hän ole sydämeltään yhtä hyvä kuin ulkonäöltään! – Miksi en voi häntä vihata? – Mutta älkää käykö levottomiksi, jos tämän kyhäykseni näette; sillä on mahdotonta että häntä rakastaisin, kun hänen paheensa hänet kauttaaltaan rumentavat, niin sanoakseni.
Isäntäni lähetti sanomaan, ettei hän tule kotiin päivälliselle: kaiketi hän aterioitsee sir Simon Darnfordin luona. Olen kovin huolissani poloisen herra Williamsin tähden. Matami Jewkes sanoo että hän on yhä pidätettynä ja kovin alla päin. Kaikkiin hänen kärsimyksiinsä olen minä syypää: se surettaa minua kovin. Isäntäni kuuluu vaativan häneltä rahojansa: se on perin kovaa, sillä hän antoi pastorille kolme viidenkymmenen punnan rahaerää, jotka toinen otaksui palkkioksi kolmivuotisesta virantoimituksestaan. Mutta heidän keskensä ei ollut mitään sopimusta, ja hän oli kokonaan riippuvainen isäntäni suosiosta. Sitä jalomielisempää menettelyä oli hänen antautumisensa näihin vaaroihin ahdistetun viattomuuden tähden! ja minä toivon hänen aikanaan saavan ansaitun hyvityksensä. Voi minua! En uskalla puhua hänen puolestaan: se nostattaisi ahdistajani mustasukkaisuutta vielä enemmän, eikä minusta ole omankaan hätäni keventäjäksi.
SUNNUNTAI-ILTANA
Rouva Jewkes on saanut jonkun rivin isännältäni; en osaa arvata, mitä on tapahtunut, sillä hänen vaununsa tulivat kotiin ilman häntä. Mutta emännöitsijä ei tahdo kertoa minulle mitään, joten on turha häneltä kysyäkään. Minä niin pelkään vehkeitä ja kujeita, etten tiedä mitä tehdä! Kaikkea minä epäilen; sillä mitä voin ajatella nyt, kun epäsuosioni on tunnustettu? Epäilemättä yritetään pahinta. Voin ainoastaan vuodattaa sieluni rukouksessa Jumalan eteen anoen hänen siunattua suojelustaan; mutta jos minun täytyy kärsiä, älköön minun annettako pitkää aikaa surussani elää! Älköön Jumala kuitenkaan salliko minun synnillisesti lyhentää elämääni!
Tuo nainen jätti isäntänsä lähettämän kirjeen kamarin pöydälle, ja minä salpasin itseni huoneeseen, kunnes olin ehtinyt sen jäljentää. Riveistä näette, kuinka käteni vapisi. Toivon poloisen herra Williamsin vapaaksi päästämistä; mutta tämä kirje tuottaa minulle sydämenkivistystä. Kuitenkin siirtyy turmioni uhka vielä päivää tuonnemmaksi, Jumalan kiitos.
ROUVA JEWKES,
Minua on niin kiihkeästi suostuteltu Williamsin asiassa, että lähden ehtoopäiväksi Stamfordiin sir Simonin vaunuissa pastori Petersin kanssa, joka on hänen välittäjänsä; enkä palaa ennen kuin huomenillalla, jos silloinkaan. Mitä holhottiinne tulee, olen häneen kerrassaan julmistunut: hän on niskoitellut yli aikansa, ja jos hän nyt tahtoisikin hyväksyä ja allekirjoittaa pykäläni, on se myöhäistä. Kenties saan papilta jotakin kuulla; ja palattuani annan tytön tietää, että mikään hänen kiehtova herttaisuutensa ei voi pelastaa häntä kohtalosta, joka häntä odottaa. Mutta älkää hiiskuko hänelle mitään tästä, jotta hän ei säikähtyneessä mielessään ryhtyisi vehkeisiin ja kolttosiin. Älkää millään ehdolla uskoko häntä kahden kesken kanssanne yöksi, jottei hän hupsussa yltiöpäisyydessään yrittäisi ikkunasta ulos: sillä minä vaadin hänet teidän käsistänne. Teidän j.n.e.
Olin hädin saanut tämän jäljennetyksi ja laskenut kirjeen paikoilleen sekä päästänyt oven salvasta, kun hän tuli ylös kovin kuohuksissaan pelosta, että olin sen ehkä nähnyt. Mutta kun minä olin komerossani ja kirje samassa paikassa mihin hän oli sen jättänyt, ei hän epäillyt. "Oh", puhkui hän, "pelkäsin sinun nähneen isäntäsi kirjeen, jonka huolimattomasti jätin pöydälle". – "Jospa olisin sen tiennyt!" virkoin minä. – "Ka", sanoi hän, "jos olisitkin, niin et kai olisi yrittänyt lukea minun kirjeitäni?" – "Olisin kyllä tällä kertaa, jos se olisi osunut silmiini", vastasin. "Antakaa minun se nähdä." – "Ah", sanoi hän, "toivon Williams-poloisen onnellisesti selviytyvän: herra kuuluu lähteneen sopimaan hänen kanssansa, ja se on kyllä oikein hyvä asia. Kieltämättä", lisäsi hän, "on hän perin hyväluontoinen herrasmies ja hyvin anteeksiantavainen!" – "No, mutta kuinka hän voi sopia pastorin kanssa?" kysyin ikäänkuin en olisi mitään tiennyt. "Eikö herra Williams ole Stamfordissa?" – "On", vastasi hän, "niin luulen: mutta pastori Peters ajaa hänen asiaansa, ja isäntämme on matkustanut hänen mukanaan Stamfordiin eikä palaa tänä iltana. Meillä ei siis ole muuta tekemistä kuin syödä aikaisin illallisemme ja mennä levolle." – "Voi, se on onnellista", sanoin minä, "ja toivon tänä yönä saavani virkistävää unta". – "Niin voisit saada joka yö", selitti hän, "jollet turhia pelkäisi. Sinä pelkäät ystäviäsi, kun ketään ei ole lähelläsi." – "Niin, se on totta", myönsin; "ketään ei ole lähelläni".
Minulla on siis vielä yksi hyvä, kunniallinen yö edessäni; millainen seuraavasta koituu, sitä en tiedä. Koetan siis nukkua hyvin, voidessani olla hiukan levollisena. Senvuoksi sanon tässä: "Hyvää yötä, rakkaat vanhempani"; sillä minulla ei ole mitään enempää kirjoitettavaa tänä iltana; ja vaikka hänen kirjeensä kauhistuttaa minua, tahdon kuitenkin olla niin reipas kuin voin, jottei matami aavista minun sitä nähneen.
TIISTAI-ILTANA
Vastedes epäilen aina enimmin, milloin kaikki näyttää kauneimmalta. Voi tytär-parkaanne! Mitä onkaan hän saanut kärsiä sen jälkeen kun sunnuntai-iltana kirjoitin! Pahimman koettelemukseni ja kamalamman vaarani! Oi, kuinka minua puistattaa kertoessani teille mitä tänä hirmuisena väliaikana on tapahtunut! Sillä ettekö te, rakkaat vanhempani, säikähtyne liiaksi ja eikö hätäni koskene teihin liian kovin, kun ilmoitan teille, että hänen matkansa Stamfordiin olikin pelkkää inhoittavaa teeskentelyä? Hän näetten tuli salaa kotiin, ja vähällä piti, ettei saanut kaikkia viheliäisiä aikeitaan toteutetuiksi ja turmiota tytär-poloisellenne, vieläpä sellaisen juonen avulla, jota en laisinkaan osannut aavistaa; ja, oh, mitä halpamaista ja epänaisellista osaa tuo kurja heittiö, rouva Jewkes, siinä esittikään!
Lopetin viime kyhäilyni ilmoittamalla teille, kuinka mielissäni olin, että hyveellisyyttäni uhkaava vaara vielä siirtyi yökautta tuonnemmaksi. Mutta minulla oli vähemmän riemuitsemisen syytä kuin koskaan, kuten voitte päättää siitä mitä jo sanoin. Lukekaa siis kauhea kertomukseni sellaisena kuin sen osaan esittää.
Palvelijatar Nan on hiukan juomahimoinen, jos saa väkeviä käsiinsä; ja joko sattumalta tai luultavastikin tahallaan jätti rouva Jewkes hänen saataviinsa pullollisen kirsikkaviinaa, josta tyttö joi jonkun verran enemmän kuin hänen olisi sopinut. Kun hän sitte tuli sisälle kattamaan pöytää, niin rouva Jewkes huomasi sen ja torui häntä pahanpäiväisesti; sillä hänellä on itsellään liian paljon vikoja, jotta voisi sietää mitään samanlaisia kenessäkään toisessa, mikäli kykenee sen estämään. Ja hän käski tytön illallista syötyämme korjata luunsa näkyvistään ja mennä levolle nukkumaan viinanhöyrynsä pois ennen kuin me tulisimme vuoteeseen. Tyttö-raukka lähti siis ylikertaan ja mutisi mennessään.
Noin kahta tuntia myöhemmin eli kellon lähetessä yhtätoista rouva Jewkes ja minä menimme vuoteeseen; ja minä olin kovin hyvilläni ihanasta yöstä, mikä minua muka odotti. Lukitsimme molemmat ovet ja näimme Nan-pahaisen, niinkuin luulin (mutta oi! se olikin kauhea isäntäni, kuten kohta saatte kuulla) istuallaan sikeässä unessa, vaipuneena nojatuoliin huoneen pimeässä nurkassa, esiliina pään ja kaulan yli heitettynä. Rouva Jewkes sanoi: "Siihen sen epaton nyt piti nykertyä sensijaan että nukkuisi vuoteessa! Tiesinkin", jatkoi hän, "että hän oli ottanut melko annoksen". – "Menen herättämään hänet", tarjousin minä. – "Ei, älä huoli", kielsi hän; "nukkukoon vaan, meidän on parempi maata kaksistaan". – "Niin onkin", myönsin minä; "mutta eikö hän vilustu?"
Rouva Jewkes meni toiseen asiaan: "Toivoakseni ei sinulla ole mitään kirjoittelemista tänä iltana?" – "Ei ole", vastasin minä, "tulen teidän kanssanne hetikohta vuoteeseen, rouva Jewkes". – "Ihmettelen", puhui hän. "mistä saatkaan niin paljon kirjoittamisen aihetta; ja varmaan sinulla on paremmat kynävehkeet ja enemmän paperia kuin tiedänkään. Olinkin aikonut penkoa kompeitasi ja olisin sen tehnyt, jollei herra olisi saapunut; sillä minä huomasin särkyneen teekupin ja sen pohjalla mustetta, ja se herätti epäluuloa! Mutta kun hän on tullut, tutkistelkoon hän puuhailuasi, jos tahtoo; ja jos petät häntä, niin se on hänen oma vikansa."
Kaiken aikaa me olimme riisuutumassa. Minä huokaisin syvään. "Mitä sinä huokailet?" kysyi hän. "Ajattelen, rouva Jewkes", vastasin, "mitä surullista elämää vietän ja kuinka kova on osani. Varmaankin on varkauteen antautuneen pahantekijän paljoa parempi olla kuin minun, syyllisyydentuntoa lukuunottamatta; luulen että pitäisin armona, jos minut hirtettäisiin tieltä pois, mieluummin kuin eläisin tässä hirveässä pelossa." Kun minua ei unettanut ja olin puheliaalla tuulella, aloin esittää pikku elämäkertaa itsestäni, niinkuin kerran ennen rouva Jervisille, tähän tapaan:
"Minullahan oli köyhät kunnolliset vanhemmat", alotin. "He juurruttivat huolellisesti mieleeni hyviä periaatteita, kunnes vartuin lähes kahdentoista vanhaksi, ja opettivat minut pitämään hyvyyttä ja köyhyyttä elämän korkeinta asemaa parempina. Omalla käytöksellään ja esimerkillään he vahvistivat opetuksensa; sillä viime vuosina he olivat kovin köyhiä, mutta aina yhtä ilmeisen kunniallisia, niin että rehellinen kuin kunnon Andrews kuultiin paikkakunnalla usein sananpartena."
– Ja sitte, jatkoin, tulee rakas hyvä emäntä-vainajani, mieltyy minuun ja sanoo että hän tahtoo kasvattaa ja hoivata minua, jos olen kiltti tyttö. Hän antoi minun oppia laulua, tanssia ja soittamaan spinettiä kaihonhetkiensä huojennukseksi. Ja hän opetti minulle myös kaikenlaista hienoa ompelutyötä; mutta yhä hänkin varoitteli: Hyvä Pamelani, ole siveellinen ja pidä miehet loitolla. – Niin toivoakseni olinkin, ja loitolla ne pidin; ja kuitenkin, vaikka itse sanon, he kaikki rakastivat minua ja pitivät kunniassa, ja olisivat tehneet mitä hyvänsä puolestani niinkuin olisin ollut säätyläisnainen.
– Mutta sitten, mitä sitten tulee? Niin, Jumala suvaitsee ottaa hyvän emäntäni; ja sitte saapuu isäntäni, ja mitä hän sanoo? Kah, jokseenkin näin: Älä ole hyveellinen, Pamela.
– Täten olen elänyt kuusitoista vuotta siveellisenä ja hyvämaineisena; ja yhtäkkiä, juuri kun olen oppinut käsittämään mikä on hyvää ja mikä pahaa, täytyy minun luopua kaikesta hyvästä, kaikesta kuudentoista vuoden viattomuudesta, josta minun lähinnä Jumalan armoa oli kiitettävä etupäässä vanhempiani sekä emäntäni oikeita ohjauksia ja esimerkkiä, ja valita paha, siten hetkisessä muuttuen viheliäisimmäksi kaikista luoduista! Ja miksi tämä kaikki? tahtoisin kysyä. Kah, tosiaan, parin jalokivi-korvarenkaan, kaulakoristeen ja sormeeni sovitettavan timanttikalleuden vuoksi, jotka eivät minulle sovi, ja saadakseni muutamia joutavia hienoja pukuja, jotka niitä käyttäessäni tekisivät aikaisemman köyhyyteni entistä naurettavammaksi jokaisen silmissä, ken minut näkisi, varsinkin kun saisivat tietää ne alhaiset ehdot, joiden perusteella niitä käytän. Mutta luvattiin toki iso käärö kultarahojakin, en muista kuinka monta; sillä vaikka niitä olisi ollut kymmenkertaisesti, eivät ne olisi merkinneet niin paljoa kuin ne rehellisesti saadut kuusi guineaa, jotka te, rouva Jewkes, minulta puijasitte.
– Oh, taattiinhan minulle vielä suuri vuotuissumma, kuinka monta puntaa se olikaan, eläkkeekseni; ja isäpoloiseni (siinä se iva juuri olikin!) piti tulla hyljätyn ilotytön, tyttärensä, taloudenhoitajaksi; ja (siinä taaskin iva!) hyväsydäminen, laupias kunnon isäntäni antaisi vielä kaikki rikkomuksenikin anteeksi!
– Niin, kyllä kestäisi kiittää häntä tosiaankin tyhjästä. Ja miksi, kysyn, kaikki nämä väkivaltaisuudet? Kah, siksi että rohkenen pysyä kiinni minulle opetetuissa hyvissä neuvoissa, kuuntelematta uutta oppia, joka olisi kumonnut kaiken ennen saamani; siksi, etten ollut tyytyväinen, kun minut viekkaudella tuotiin tänne tärviölle saatettavaksi, vaan pyrin vähäisellä älylläni välttämään vaaraa ja säilyttämään itseni hyveellisenä.
– Sitte hän kerran oli mustasukkainen John-paralle, vaikka tiesi, että John oli hänen oma kätyrinsä ja auttoi minun pettämisessäni.
– Ja hän osoittautui häikäilemättömän julmaksi poloiselle pastori Williamsille, jonka tämä hyvä ja laupias isäntä on raahauttanut tyrmään; ja mistä hyvästä? Ka, toden totta siksi, että hän Herran palvelijana ja hyvänä miehenä vaelsi Jumalan pelvossa ja oli valmis uhraamaan kaikki toivomansa edut ahdistetun tyttö-raiskan auttamiseksi.
– Mutta epäilemättä minä olen röyhkeä, julkea, nenäkäs ja mitä kaikkea, kun uskallan paeta varmaa turmiota ja pyrkiä pois epäoikeutetusta vankeudesta; ja minun täytyi muka haluta naimisiin pastorin kanssa, mikään ei sen varmempaa!
– Vähäpätöisenpä elämänkumppanin hän olisi minusta saanut, jos olisin suostunutkin; mutta hän tietää yhtä hyvin kuin tekin, etten minä halunnut naimisiin kenenkään kanssa. Tahdoin vain mennä köyhien vanhempieni luo, saada vapauteni ja päästä tällaisesta laittomasta pidätyksestä, johon minua ei olisi suljettu, ellen olisi köyhä, avuton nuori tyttö ilman sellaisia ystäviä, jotka kykenisivät hankkimaan minulle oikeutta.
– Tässä, rouva Jewkes, sanoin, on tarinani kaikessa lyhykäisyydessään. Olen kovin onneton nuori olento! Ja miksi sitä olen? Siksi että isäntäni näkee minussa jotakin, mikä tällä hetkellä viehättää hänen oikkujaan, ja koska en tahdo joutua tärviölle. Senvuoksi minun täytyy ja minun pitää joutua turmioon! Ja tämä on ainoa syy, minkä voi esittää.
Hän kuunteli puhettani siinä samalla riisuutuessani, eikä ollenkaan keskeyttänyt; ja minä sanoin: "Kah, minun täytyy vilkaista noihin molempiin komeroihin, koska yhäti muistelen toisessa kartanossa tapahtunutta komeroseikkailua, vaikka hän on niin kaukana. Ja tekeepä mieleni herättää tyttö-riepu." – "Ei, älä suotta", ehätti emännöitsijä, "jätä se. Olen hänelle kovin suutuksissani, eikä hän siinä mihinkään haittaan joudu. Ja jos hän herää, niin hän osaa varsin hyvin tulla vuoteeseen, kun kerran uuninkamanalla on kynttilä."
Katsahdin siis komeroihin ja polvistuin tapani mukaan rukoilemaan omassani, aivan riisuutuneena, alusvaatteet kädessäni; ja palatessani astuin nukkuvan tyttö-rukan ohi, kuten luulin. Mutta oi! vähänpä aavistin, että siinä oli häijy, häijy isäntäni hänen hameessaan ja alushameessaan ja hänen esiliinansa viskattuna kasvoille ja hartioille. Mihin halpamaisiin keinoihin paholainen vietteleekään palvelijansa alistumaan heidän inhoittavien pyrkimystensä saavuttamiseksi!
Tällöin oli rouva Jewkes jo käynyt vuoteeseen, sen tuonnemmalle puolelle, kuten hänen tapansa oli, jättääkseen tilaa palvelijattarelle, kun tämä havahtuisi. Minä laskeuduin makuulle aivan hänen viereensä ja kysyin: "Missä avaimet ovat? Vaikka", lisäsin, "en tänä yönä ole niin pahoin peloissani". – "Täällä", sanoi paha nainen, "pane käsivartesi omani alle, niin löydät ne ranteestani kuten tavallista". Tein niin, ja inhoittava vehkeilijä piteli vasenta kättäni oikealla kädellään, oikean käsivarteni ollessa hänen vasemman käsivartensa alla.
Ei ollut kulunut neljännestuntiakaan, kun sanoin: "Tuolla on Nan-rukka jo hereillä; kuulin hänen liikahtavan." – "Nukutaan pois", kehoitti emännöitsijä, "älkäämme hänestä välittäkö: kyllä hän tulee vuoteeseen, jahka täysin valveutuu". – "Tyttö-poloinen", surkuttelin minä, "olen varma, että hän tästä saa huomiseksi päänkivistyksen".
"Ole nyt vaiti", käski hän, "ja nuku; pidätät minua valveilla: en ole ikänä nähnyt sinua noin puheliaalla päällä". – "Älkää toruko", pyysin, "tahtoisin kysyä vielä yhtä asiaa: luuletteko että Nan saattoi kuulla minun puhuvan isäntäni tarjouksista?" – "Ei, ei", rauhoitti emännöitsijä, "hän oli sikeässä unessa".
"Olen iloinen siitä", sanoin, "sillä minä en tahtoisi paljastaa isäntääni hänen tavallisille palkollisilleen; ja tiesinhän etteivät hänen kauniit pykälänsä olleet teille tuntemattomia". Hän sanoi: "Kauniita pykäliä ne minusta olivatkin, ja sinä olit noiduttu, kun et niihin suostunut. Mutta nukutaan jo."
Vaikenin siis, ja oletettu Nan (voi sinuas, häijy, kurja juonittelijan lurjus! kuinka odottamaton salahanke tämä olikaan!) näkyi heräävän; ja rouva Jewkes, kauhistuttava olento, kutsui: "No, Nan, oletko vihdoinkin herännyt? Tulehan vuoteeseen; sillä mamseli Pamela on puhetuulella, eikä tahdo vielä kotvan aikaan saada unen päästä kiinni."
Silloin luuloteltu neitonen tuli vuoteen ääreen ja istahtaen tuolille, missä uudin hänet kätki, alkoi riisuutua. Minä sanoin: "Anne-parka, kai sinulla nyt on hirveätä päänkivistystä! Kuinka on vointisi?" Hän ei vastannut sanaakaan, ja tuo häijyistä häijyin nainen tokaisi: "Tiedäthän että olen kieltänyt häntä sinulle vastaamasta." Juoni oli tietenkin jo punottu, kun hän edellisenä iltana antoi tytölle ohjeensa.
Hän kuulosti hengittävän nopeaan ja kiihkeästi. "Tyttö-poloinen tosiaan voi pahoin, rouva Jewkes", huomautin minä. "Mikä sinua vaivaa, neitsyt Anne?" Eikä vaan mitään vastausta.
Värisen sitä kertoessani! Valeneitonen tuli vuoteeseen, mutta vapisi kuin haavanlehti; ja minun hupakon kävi häntä kovin sääliksi. – Mutta kyllä oli julmalla pettäjällä syytäkin vavista kurjan teeskentelynsä ja viheliäisten aikeittensa takia.
Mistä saan sanoja, rakas äiti (sillä isän ei pitäisi nähdä tätä inhoittavaa kohtaa), kertoakseni sinulle lopun ja kuvatakseni hämmennystäni, kun rikollinen roisto otti vasemman käsivarteni, asettaen sen niskansa alle, kurjan parittajan pidellessä oikeatani; ja sitte hän kietaisi kätensä vyötäisilleni!
"Hulluko on, tyttö!" äännähdin minä. "Kah, mitä nyt noin liki…!" luullen yhä, että se oli Nan. Mutta hän suuteli minua peloittavan kiivaasti, ja sitte hänen äänensä jyrähti korvaani kuin ukkonen: "Nyt, Pamela, on uhkaamani kauhean tilinteon hetki tullut." Minä kirkaisin niin ettei moista hädän parahdusta ole milloinkaan kuultu, mutta ketään ei ollut minua auttamassa, ja molemmat käteni olivat kytketyt, kuten sanoin. Varmaankaan ei ihmis-parka ole konsaan ollut sellaisessa hirvittävässä tuskan järkkymyksessä kuin minä. "Katala mies!" voihkaisin; "julma, inhoittava nainen! Jumala, hyvä Jumala! tämän kerran, vain tämän kerran! pelasta minut tästä ahdistuksesta tai iske minut heti kuoliaaksi!" Ja sitte minä kiruin kirkumistani.
"Sananen vain, Pamela", haastoi hän; "kuule vain yksi sana; näethän etten vielä yritä mitään". – "Eikö ole mitään", vaikeroitsin minä, "että olette täällä vuoteessa? Molemmin pitelette käsistäni! Minä kuuntelen, jos heti jätätte vuoteen ja viette tämän nais-kurjimuksen luotani!"
Emännöitsijä sanoi (voi sitä sukupuolensa häpäisijää!): "Mitä teette, hyvä herra, se tehkää: älkää siinä jahkailko. Hän ei voi kiljua äänekkäämmin kuin on jo parkunut, ja hän käy tyynemmäksi, kun tietää pahimman."
"Vaiti!" sanoi hätyyttäjäni hänelle. "Minun on virkettävä sinulle sananen, Pamela! Näethän, olet nyt vallassani! Sinä et voi päästä käsistäni tai auttaa itseäsi; enkä kuitenkaan ole yrittänyt tehdä sinulle pahaa. Mutta jos itsepintaisesti kieltäydyt suostumasta ehdotuksiini, niin en jätä tätä tilaisuutta käyttämättä. Jos osoittaudut myöntyväiseksi, niin jätän sinut vielä."
"Hyvä herra", rukoilin minä, "jättäkää minut, niin tahdon tehdä mitä hyvänsä minun vain tulisi tehdä". – "Vanno minulle siis", kovisti hän, "että suostut ehdotuksiini!" ja samassa (sillä tämä kaikki oli vain kurjaa ilvettä) hän työnsi kätensä poveeni. Ponnistelusta ja kauhusta menin tainnuksiin, enkä vähään aikaan tointunut, ja kun kylmä hiki peitti ruumiini, niin he kumpikin luulivat minun olevan kuolemaisillani. Enkä muista mitään muuta kuin että heidän vaivoin saadessaan minut tajulleni rouva Jewkes istui pukimissaan vuoteen toisella reunalla ja isäntäni toisella, niinikään puettuna, viitta yllä ja tohvelit jalassa.
Pamela-rukkanne ei voi vastata tässä surkeassa tilassaan kokemastansa pitelystä. Heidät nähdessäni kohottausin istualleni vuoteessa ollenkaan välittämättä miltä näytin ja hartiat aivan paljaina, isäntäni tyynnytellessä minua säälivin ja huolestunein ilmein. Laskin käteni hänen suulleen ja hätäilin: "Oi, sanokaa minulle – älkää sentään sanokokaan… miten on minun tässä käynyt?" Puhuin aivan sekaisesti enkä tiennyt mitä sanoin; olin totisesti ihan mielipuolisuuden partaalla.
Mitä juhlallisimmin ja katkerasti kiroten hän vannoi, ettei ollut yrittänyt pienintäkään säädyttömyyttä; hän sanoi säikähtyneensä kamalasta kohtauksestani ja luopuvansa hätyytyksestään. Ja hän pyysi vain, että saisi nähdä minut levollisena ja rauhoittuneena, vakuuttaen sitte jättävänsä minut ja menevänsä omaan vuoteeseensa. "Niinpä viekää", vaikersin minä, "oi viekää mukananne pois tämä naisista pahin, tämä kurja rouva Jewkes, osoittaaksenne todella, että voin teitä uskoa".
"Ja heittäisikö teidän arvoisuutenne sikseen tällaisen tilaisuuden", tokaisi paatunut hylky, "jonkun pyörtymiskohtauksen takia? – Luulinpa teidän paremmin tuntevan naisväkeä. Näettehän että hän jälleen voi aivan hyvin!"
Tämän minä kuulin; enemmänkin hän saattoi sanoa, mutta tuon tunnottomuuden kuullessani ja isäntäni taaskin siepatessa minut syliinsä menin toistamiseen tainnuksiin. Hiukan tointuessani näin hänen istuvan siinä ja Annen pitelevän hajupulloa nenäni edessä, mutta rouva Jewkes oli poissa.
Hän tarttui käteeni ja lausui: "Vakuutan sinulle, rakas Pamelani, että jätän sinut sillä hetkellä kun näen sinut toipuneemmaksi ja tyyntyneeksi. Nan tässä tietää ja voi kertoa sinulle, kuinka huolestunut olen ollut. Vannon Jumalan edessä, etten ole tehnyt enkä yrittänyt sinulle mitään säädytöntä, ja huomattuani rouva Jewkesin sinulle niin vastenmieliseksi lähetin hänet palvelustytön vuoteeseen, ja Nan makaa sinun kanssasi tämän yötä. Mutta lupaa minulle, että rauhoitut; ja silloin lähden viipymättä."
"Mutta", epäilin minä, "eikö Nan myös pitele kättäni? Eikö hän päästä teitä jälleen sisälle?" Hän vastasi: "Kautta taivaan, minä en enää palaa tänä yönä. Riisuudu, Nan, mene vuoteeseen ja tee minkä voit viihdytelläksesi tuota rakasta olentoa – ja nyt, Pamela", hän lisäsi, "anna minulle kätesi ja sano että suot minulle anteeksi, niin jätän sinut lepäämään rauhassa".
Ojensin hänelle vapisevan käteni, jota hän suuteli, ja sanoin: "Jumala antakoon teidän arvoisuudellenne anteeksi, mikäli olette menetellyt oikein hädässäni, ja niin totta kuin tahdotte rehellisesti pitää lupauksenne!" Hän poistui katuvan näköisenä; Nan sulki ovet ja toi pyynnöstäni avaimet vuoteeseen.
Tämä, rakkaat vanhempani, oli mitä hirmuisin koetus. Vapisen vielä sitä ajatellessani, enkä uskalla muistella kaikkia sen kamaluuksia. Toivon että hän ei ole tehnyt itseänsä syypääksi säädyttömyyteen, kuten minulle vakuuttikin; mutta minulla on syytä kiittää Jumalaa, joka lannistamalla voimani ja häivyttämällä tajuni antoi minulle mahdollisuuden säilyttää viattomuuteni ja silloin kun oma voimani ei mitään merkinnyt osoitti suuruutensa minun heikkoudessani.
Olin niin voipunut koko maanantaipäivän, etten kyennyt nousemaan vuoteestani. Isäntäni osoitti minua kohtaan suurta hellyyttä, ja toivon että hän on todella pahoillaan ja että tämä oli hänen viimeinen yrityksensä: mutta hän ei niin sano.
Hän tuli sisälle aamulla, heti kun kuuli oven avautuvan, ja minua alkoi peloittaa. Hän pysähtyi hiukan loitommalle vuoteesta ja sanoi: "Mieluummin kuin aiheutan sinulle pelkoa, olen tulematta lähemmäksi." Minä sanoin: "Teidän arvonantonne, hyvä herra, ja armollisuutenne on kaikki mitä pyydän." Hän istahti vuoteen vierelle ja kysyi ystävällisesti vointiani; pyysi minua rauhoittumaan ja sanoi että vielä näytin hiukan säikkyneeltä. Sanoin siihen: "Pyydän, hyvä herra, älkää antako minun enää nähdä sitä katalaa rouva Jewkesia: en voi sietää hänen kasvojaan."
"Hän ei tule lähellesi koko tänä päivänä, jos lupaat rauhoittua." – "Sitte minä yritän, herra." Hän puristi kättäni hyvin hellästi ja rneni ulos. Mikä muutos hänessä näkyykään tapahtuneen! Jospa se olisi pysyväinen! – Mutta, ah! hän näkyy vain muuttaneen menettelytapaansa, ja aavistelen hänen pysyvän häijyssä aikeessansa.
Kuultuaan että olin jalkeilla, lähetti isäntäni tiistaina kello kymmenen tienoissa noutamaan minut alas arkitupaan. Minut nähdessään hän virkkoi ensi sanoikseen: "Tule lähemmäksi, Pamela." Minä tottelin, ja hän tarttui käteeni virkkaen: "Alat jälleen näyttää reippaalta: se ilahduttaa minua. Sinua pikku letukkaa, kylläpä minut säikähdytit sunnuntai-yönä!" – "Hyvä herra", sanoin minä, "älkää mainitko siitä yöstä, pyydän"; ja silmäni vettyivät sitä muistellessani, ja minä käänsin pääni sivulle.
Hän haastoi: "Suohan minulle hiukan luottamusta. Tiedän mitä nuo ihastuttavat silmät tarkoittavat; sinun ei tarvitse mitään selittää. Sillä minä vakuutan sinulle, että niin pian kun näin että äkkiä kalpenit, kylmä hiki helmeili sieville kasvoillesi ja sinä menit tainnuksiin, minä lähdin vuoteesta ja rouva Jewkes samoin. Puin yönutun ylleni, ja hän nouti hajupullonsa, ja molemmin teimme minkä voimme sinua toinnutellaksemme. Intohimoni hukkui kokonaan huolehtimiseen toipumisestasi; sillä minä en ole eläissäni nähnyt niin ankaraa ja rajua kohtausta, ja me pelkäsimme, ettemme saisi sinua enää virkoamaankaan, sillä se setki, mikä sinulla kerran ennen oli, ei ollut mitään tähän verrattuna. Ehkä", jatkoi hän, "olin liian tietämätön siitä, mihin vimmattuun kiihtymykseen sukupuolesi kykenee, kun olette oikein tosissanne. Mutta toistan sinulle, jotta mielesi täydellisesti rauhoittuisi: mitä tahansa sinua kohtaan yritinkään, se tapahtui ennen kuin menetit tajusi, ja olihan se toki viatonta."
"Hyvä herra", huomautin minä, "se oli kovin pahaa: ja oli liiankin selvää että teillä oli kaikkein pahimmat aikeet". – "Kun tunnustan sinulle totuuden yhdessä suhteessa", lausui hän, "niin uskonet minua toisessakin. Minä en tunne sinun sukupuoltasi – tätä suloista povea lukuunottamatta —, sen vakuutan; mutta varma tosi on, että aioin tehdä mitä sinä nimität pahimmaksi. Vaikka en tahtoisi sinua tällä hetkellä liian paljon säikähdyttää, voisin kirota heikkouttani ja hupsuuttani, joka pakoittaa minut tunnustamaan, että rakastan sinua enemmän kuin ketään naista ja etten voi elää ilman sinua. Mutta jos voin hallita itseni ja omat päätökseni, en yritä pakoittaa sinua enää mihinkään." – "Teidän arvoisuutenne", sanoin minä, "voi helposti pitää päätöksenne, jos lähetätte minut tieltänne pois köyhäin vanhempaini luo. En muuta pyydä."
"On hulluutta siitä puhuakaan", kielsi hän. "Sinä et lähde, et saa lähteä! Ja jos voisin olla varma, ettet sitä yrittäisi, niin sinua kohdeltaisiin paremmin ja vankeutesi tehtäisiin sinulle keveämmäksi."
"Mutta missä tarkoituksessa, hyvä herra, on minun jäätävä?" kysyin. "Ette näy itsekään olevan vakuutettu, että voitte pitää nykyiset hyvät päätöksenne. Ja jos jäisin tänne, vaikka voisin päästä pakoon ja turvaan, eikö teidänkin mielestänne tuntuisi siltä että joko luottaisin liian paljon omiin voimiini tai uhittelisin perikatoani ja etten tarkoittaisikaan täyttä totta pyrkimiselläni turvaan ja pois vaarasta? Ja kuinka kauvan minun sitte pitäisi täällä viipyä? ja mitä varten? ja missä valossa on minun esiinnyttävä maailmalle? Eikö se moittisi minua, vaikka olisin viatonkin? Myöntänette, herra, että jos hyvässä nimessä tai kunniallisessa maineessa on jotakin arvossapidettävää tai esimerkiksi kelpaavaa, niin ei saa halveksia maailman tuomiota, mikäli sen voi välttää."
"Hm", virkkoi hän, "en juuri nyt kutsunut sinua tähän selvittelyyn, vaan kahdesta muusta syystä: ensiksikin, että lupaisit minulle olla kahden viikon aikana yrittämättä poistua ilman nimenomaista lupaani; ja tätä toivon sinun itsesi tähden, jotta voin suoda sinulle hiukan enemmän vapautta. Ja toiseksi, että sallisit rouva Jewkesin tulla puhelemaan kanssasi ja antaisit hänelle anteeksi; hän tuumii, että kun hänen vikanaan oli vain kuuliaisuus minua kohtaan, olisi perin kovaa uhrata hänet sinun suuttumuksellesi."
"Mitä ensimäiseen seikkaan tulee, hyvä herra", vastasin minä, "se on ankara vaatimus, mainitsemistani syistä. Ja se toinen vaatimus on vielä kovempi, kun ottaa huomioon hänen halpamaisen, epänaisellisen häijyytensä ja yrityksensä yhä enemmän kiihoittaa teitä minun tärvelemiseeni, vaikka teidän palaava hyväsydämisyytenne jo näkyi herättävän teissä jotakin sääliä minua kohtaan. Mutta osoittautuakseni käskyjänne tottelevaksi" (sillä voinhan, rakkaat vanhempani, yhtä hyvin hankkia itselleni etua myöntyväisyydelläni, kun epäykseni ei minulle koidu miksikään hyödyksi), "tahdon suostua molempiin; ja kaikkeen muuhunkin, mitä minulta suvaitsette vaatia, kunhan voin sen viattomana tehdä".
"Nyt olet hyvä tyttö!" sanoi hän ja suuteli minua. "Tuo on aivan järkevää, ja siitä näen ettet käy suosiollisuudestani röyhkeäksi; ja siitä on sinulle kukaties enemmän apua kuin aavistatkaan."
Sitte hän soitti kelloa ja käski: "Kutsukaa rouva Jewkes tänne alas." Emännöitsijä saapui, hänen arvoisuutensa tarttui käteeni, pani sen hänen käteensä ja sanoi: "Rouva Jewkes, olen kiitollisuuden velassa teille kaikesta uutteruudestanne ja uskollisuudestanne minua kohtaan; mutta minun täytyy myöntää luonnolliseksi, että Pamela ei teitä kiitä, koska palvelus, johon teitä käytin, oli hänelle loukkaava; ja teidän asianne ei ollut noudattaa hänen mieltänsä, vaan totella minua. Mutta vakuutan teille kuitenkin, että hän on tämän ainoan kerran tehnyt minulle mieliksi suostumalla sopimaan kanssanne; ja jollei hän anna minulle siihen mitään erityistä aihetta, en aseta teitä enää niin epämieluiseen toimeen. Olkaa nyt taas vuodekumppanuksina ja pitäkää toisillenne seuraa vielä muutama päivä; huolehtikaa siitä, ettei Pamela lähetä mitään kirjeitä tai tiedoituksia talosta eikä minun tietämättäni harjoita mitään kirjeenvaihtoa, varsinkaan sen Williamsin kanssa. Osoittakaa tälle rakkaalle tytölle muuten kaikkea kunnioitusta, joka on tuleva minun rakastamani neitosen osaksi, jos hän sen ansaitsee, kuten hänen vielä toivon ansaitsevan; älkääkä pitäkö häntä missään tarpeettomassa tai ankarassa pakonalaisuudessa. Mutta valpas huolenpitonne ei saa loppua; ja muistakaa, ettette saa hänen mielikseen luopua määräysteni noudattamisesta. Minä en tahdo, en voi hänestä vielä erota."
