Kitabı oku: «Tee työtä eläkä joudu epätoivoon!», sayfa 6

XXXII. Kaikkialla, kaikkina aikoina on tämä ollut jumalallisen luonnollinen kohtalo, sen historia. Mikäpä jumala voisikaan koskaan saada tahtonsa kuuluville yleisessä kirkolliskokouksessa tahi mahtavassa Sanhedrim'issä?⁹ Koska on mikään jumala osottautunut jokaiselle "mieluisaksi"? Tavallisesti käykin niin, että ihmiset hirttävät, murhaavat, ristiinnaulitsevat jumaliaan ja polkevat heitä jaloillaan pari vuosisataa, kunnes odottamatta huomaavat, että ne olivatkin jumalia, ja silloin he pitkäkorvaisen elukan tavoin alkavat mölytä ja kiljua.

Niin sanoo satiiriko ja mitä hän sanoo, on ikävä kyllä surullinen totuus.

XXXIII. Ylipäänsä on häpeä nerokkaalle ihmiselle valittaa. Eikö hänellä ole taivaallinen valo itsessään, johon verrattuna kaikkein maallisten valtaistuinten loisto on yötä ja pimeyttä? Ja tämmöistä kruunua kantava pää valittaa lepäävänsä epämukavasti? Nykyaikaisen viisauden papin täytyy joko kärsivällisesti kestää pienet vastoinkäymisensä ja kiusauksensa, vaikkapa sairauskin kuuluisi niiden joukkoon, tahi sitten myöntää, että vanhan ajan uskonvimmaiset ja hourupäiset papit olivat vilpittömämpiä jumalanpalvelijoita kuin hän itse.

XXXIV. "Tarvitseeko minun sitä surra," sanoi Kepler yksinäisyydessään ja ollen nopean avun tarpeessa, "jolleivat ihmiset tahdo tietää mitään keksinnöstäni? Jos kaikkivaltias Jumala on 6,000 vuotta odottanut ihmistä, joka näkee mitä Hän on luonut, voinen minäkin puolestani odottaa kaksisataa vuotta ihmistä, joka käsittää mitä olen nähnyt."

XXXV. Olkoon kaukana meistä väittää, että järkähtämätön vakavuus on suuruuden välttämätön ehto; ettei suuri mies voi esiintyä muuten kuin jäykällä, etikanhappamella naamalla, jota hilpeyden aallot eivät koskaan saa sulattaa eikä lämmittää! Täällä maailmassa on asioita, joille täytyy nauraa sekä asioita, joita täytyy ihailla, ja kukaan ei voi pitää itseään todella henkevänä, jollei kykene antamaan jokaiselle asialle sille tulevaa tunnustusta.

Yhtäkaikki on ylenkatse peräti vaarallista ainetta leikiteltäväksi, se voi tulla kuolettavaksi, jos totumme siinä elämään. Miten tosiaan voisikaan – katsoaksemme asiaa sen lievimmältä puolelta – ihminen saada suuria tehtäviä päätetyksi, ottaa vaivaa ja työtä osakseen ja vastustaa kiusausta, jollei hän innokkaasti rakasta sitä, mitä harrastaa? Kyky tuntea rakkautta ja ihailua onkin pidettävä ylevien sielujen tuntomerkkinä ja mittapuuna. Järjettömästi ohjattuna aiheuttaa se paljon pahaa, mutta ilman sitä ei myöskään voi olla mitään hyvää olemassa.

XXXVI. Nykyisessä, samoinkuin vanhassa ja yleensä kaikissa yhteiskunnissa ovat ylimykset, eli ne, jotka pitävät itseään ylhäisön asemassa – vaikka sitten vain nimeksi sitä olisivat – anastaneet kunniapaikat, jotka samalla myös ovat vaikeuksien, vaaran, niin, vieläpä kuoleman paikat, jollei vaikeuksia saada poistetuiksi. "Il faut payer de sa vie."¹⁰

Tämä on varsinainen ja todellinen laki. Kaikkialla ja aina täytyy ihmisen "*maksaa* hengellään," hänen täytyy, kuten soturin, suorittaa tehtävänsä henkensä kaupalla.

XXXVII. Se, joka ei voi olla useiden palvelija, ei myöskään koskaan voi tulla useiden herraksi, johtajaksi ja vapauttajaksi; – siinä onkin oikean mestaruuden merkitys.

XXXVIII. Ylhäinen sääty, jolla ei ole mitään velvollisuuksia täytettävinä, on ikäänkuin jyrkän kuilun reunalle istutettu puu, jonka juuret ovat ajaneet pois kaiken mullan. Luonto ei tunnusta omakseen ketään ihmistä, joka ei jossakin suhteessa ole marttyyri. Onko todella olemassa ihmistä, joka elää ylellisesti, suojeltuna kaikkea työtä, puutetta ja vaivaa vastaan, vaivaa, jonka voittamista juuri sanomme työksi, niin että hänen vaan tarvitsee venyä pehmeillä patjoilla ja antaa toisten suorittaa kaikki työnsä ja taistelunsa?

XXXIX. Mitä aateli oikeastaan merkitsee? Siinä, että reippaasti kärsii toisten edestä, on aateluus, eikä siinä, että velttona antaa toisten kärsiä puolestaan. Ihmisten johtaja on se, joka seisoo etumaisen ihmisrivin edellä, uhmaa vaaraa, jota kaikki muut väistyvät ja joka, jollei sitä voiteta, tuhoaa heidät kaikki. Jokainen jalo kruunu on orjantappurakruunu.

XL. Työskentelevää maailmaa voidaan yhtävähän kuin taistelevaakaan maailmaa ohjata ilman tekojen ylevää ritarillisuutta ja ilman vastaavia lakeja ja sääntöjä.

XLI. Teollisuuden johtajat, jos teollisuutta ylipäänsä voidaan ohjata, ovat sanan täydellisessä merkityksessä maailman päämiehiä ja sotapäälliköitä. Jollei heissä ole aateluutta, ei meillä koskaan enää tule olemaan ylimystöä. Teollisuuden johtajien tulisi todella ajatella, että he ovat luodut toisesta aineesta kuin verisen nyrkkivallan aikuiset vanhat päälliköt. Teollisuuden päämiehet ovat todellisia taistelijoita, ja vastaiseksi ainoat todelliset. Taistellen kaaosta, epäjärjestystä, peikkoja ja perkeleitä vastaan johtavat he ihmiskuntaa tässä suuressa, yleisessä ja yksin oikeutetussa sodassa. Tähdet radoillaan taistelevat heidän puolellaan ja koko taivas ja maa lausuvat kuuluvasti: "Oikein tehty!" Menkööt teollisuuden johtajat sydämiinsä ja kysykööt vakavasti itseltään eikö siellä ole muuta kuin rietasta himoa, hienojen viinien ja kullattujen vaunujen himoa? Sydämistä, jotka kaikkivaltias Jumala on luonut, en tahdo uskoa moista.

XLII. Teidän urheiden työmiesjoukkojenne tulee sanan parhaimmassa merkityksessä olla *teidän* joukkojanne, teidän tulee myöntämällä niille oikeutettu osuus työn tuloksista järkiperäisesti niitä kasvattaa ja kokonaan toisilla ja lujemmilla siteillä kuin tilapäisellä päiväpalkalla tehdä heidät todellisiksi veljiksenne ja pojiksenne.

* * * * *

XLIII. Kunnia pienille vähemmistöille, mikäli ne sitä ansaitsevat. Heidän taistelunsa on usein raskas, mutta aina voitokas, niinkuin jumalten taistelu. Tancred de Hautevillen¹¹ pojat valloittivat noin 800 vuotta takaperin koko Italian, laativat siitä elimellisen kokonaisuuden, jonka kukin jäsen elävänä liittyi toiseen; he perustivat valtaistuimia ja ruhtinaskuntia. Näiden normandilaisten koko voima oli 4000 miestä; Italiassa, jonka he julkisessa taistelussa voittivat ja jakoivat mielensä mukaan, lienee ollut 8 miljoonaa yhtä rotevaa, mustapartaista miestä kuin nämäkin. Mistä johtui siis, että normandilaisten pieni vähemmistö voitti tässä näennäisesti toivottomassa taistelussa? Pääasiallisesti epäilemättä siitä, että oikeus oli heidän puolellaan, että he epäselvällä, vaistomaisella, mutta oikealla tavalla noudattivat taivaallista käskyä ja että siis taivas itse päätti, että heidän täytyi voittaa. Sen lisäksi tuli – minä näen sen selvästi – etteivät normandilaiset tunteneet pelkoa ja olivat valmiit tarvittaessa kuolemaan asiansa puolesta. Ajatelkaa sitä: semmoinen ihminen vastaa tuhatta tavallista! Pieni vähemmistö elköön joutuko epätoivoon! Sen tukena on koko maailmanavaruus ja pilvi näkymättömiä todistajia katsoo sitä.

XLIV. Mitä taasen tulee "julkisen mielipiteen" voimaan, on se meille kaikille hyvin tunnettu valta. Sitä pidetään ehdottoman hyödyllisenä ja arvokkaana, mutta sillä ei suinkaan myönnetä olevan ratkaisevaa eikä jumalallista voimaa. Tahtoisimme kysyä: mitä jumalallista, mitä todella suurta on tämän voiman avulla saatu aikaan? Oliko se julkisen mielipiteen voima, joka pakoitti Columbuksen Amerikaan, tahi joka sai Johan Keplerin luopumaan ylellisestä elämästä Rudolfin astroloogien ja silmänkääntäjien parissa ja sen sijaan nääntymään hätään ja puutteeseen, sillaikaa kun hän sai selville kiertotahtien todellisen järjestelmän?

XLV. Usein on sanottu ja aina uudelleen tulee se toistaa, että kaikki uudistukset – siveellisiä lukuunottamatta – osottauvat turhiksi. Valtiolliset uudistukset, joita kyllä kiihkeästi vaaditaan, voivat kyllä tukahduttaa rikkaruohot (myrkylliset ilmiantajat, lukemattomat hyödyttömät syöpäläiset), mutta ne jättävät maaperän karuksi, joten on tietämätöntä kantaako se nyt jaloja hedelmiä vaiko uutta rikkaruohoa. Siveellistä parannusta taasen voimme toivoa vain siinä suhteessa, että tulee olemaan yhä enemmän ja enemmän hyviä ihmisiä, jotka suopea sallimus lähettää levittämään hyvää siementä; – sanan täydellisessä merkityksessä *kylvämään*, kuten elävä puu levittää siemeniään. Tämä on kaikkina aikoina ollut hyvän ihmisen tehtävä ja luonne; hän on hyvän salaperäinen, luova keskipiste: hänen vaikutusvoimaansa ei lainkaan voida määrätä; sillä hänen työnsä eivät kuole, ne ovat ijäisyydestä ja ovat ijäiset; ne jäävät alati elämään, uudessa muodossa, yhä laajemmalle leviävinä, ja niistä uhkuu elämää. Sinä, joka kauhistut aikakautesi paheita ja kurjuutta ja arvelet, että nykyajan Diogenes tarvitsisi *kaksi* lyhtyä kirkkaalla päivällä, ajattele toki: aikasi yli ei sinulla ole mitään valtaa; sinun tehtäväksesi ei ole annettu hukkuvan maailman pelastamista; vain yhden ainoan ihmisen yli on sinulla täydellinen, rajoittamaton, vastustamaton valta, – vapauta hänet, tee hänet rehelliseksi, niin teet sinä jotakin, teet sinä paljon, ja työsi ja elämäsi eivät ole olleet turhia.

VÄÄRÄT TIET JA TARKOITUKSET

I. On todellakin niin. Me olemme puhuaksemme vanhan kansan tapaan "unhoittaneet Jumalan;" tahi – käyttääksemme uudenaikaisinta lausetapaa ja esittääksemme asian varsinaisen totuuden – olemme saaneet maailmastamme käsityksen, joka *on väärä*. Olemme rauhallisesti ummistaneet silmämme kaiken olevan todellisuudelle ja katselemme vain sen harhakuvia. Uskomme rauhallisesti että koko maailmamme sisällinen olemus on suuri, käsittämätön "*kenties*." Ulkoapäin se kieltämättä on suurehko nautatalli ja työhuone suunnattomine keittiöineen ja pitkine pöytineen, ja vain se on viisas, jonka onnistuu päästä niiden ääreen. Kaikki maailmaa koskeva *totuus* on epävarmaa; vain se, mikä koskee voittoa ja tappiota, ravintoa ja kunniaa, on ja pysyy "varmana" käytännölliselle ihmiselle.

II. Samaten on itse asiassa niiden kansojen laita, jotka tuntevat itsensä kurjiksi, onnettomiksi. Kansakuntien entiset johtajat, profeetat, papit, tahi miksi niitä sanottaneekin, tiesivät sen vallan hyvästi ja aina meidän päiviimme saakka ovat he saarnanneet ja teroittaneet meihin totuutta. Kansojen uudet johtajat, joilla myös on koko joukko nimiä – sanomalehtimiehiä, valtiomiehiä, valtiotalouden opettajia j. n. e. – ovat peräti sen unhoittaneet ja ovat valmiit sitä kieltämään.

Mutta yhtä kaikki pysyy se ijäti voimassa, kukistumattomana, ja epäilemätöntä on, että meidän täytyy jälleen oppia käsittämään tämä totuus ja uudelleen tunnustaa se todeksi. Meitä kaikkia tullaan ruoskimaan ja kurittamaan, kunnes vihdoin opimme sen tuntemaan, tahi kuritetaan meidät kuoliaaksi, sillä kieltää sitä ei voida!

Kun kansa oli onnetonta, oli tuo vanha profeetta oikeassa sanoessaan sille: Olette unhoittaneet Jumalan, olette luopuneet Jumalan tieltä, muutoin ette olisi tulleet onnettomiksi. Te ette ole eläneet totuuden lakien mukaan, vaan petoksen, valheen lakien mukaan, ehdoin tahdoin vääristelleet totuutta, siksi onkin luonnon kärsivällisyys lopussa, siksi olette joutuneet tähän.

III. Maailmassa on yö ja viipyy vielä kauvan, ennenkuin päivä koittaa. Vaellamme suitsevien, kytevien raunioitten keskellä ja aurinko sekä taivaan tähdet ovat ikäänkuin laastut pois joksikin aikaa, ja kaksi suunnatonta aaveolentoa: *teeskentely* ja *jumalankieltäminen* rehentelevät yhdessä tuon ahnaan pedon, *himokkuuden* kanssa ympäri maapallomme ja sanovat sitä omaisuudekseen. Parhaiten voivat täällä unikeot, joiden koko olemassa olo on velttoa unennäköä. Meillä ei ole uskontoa, ei ole Jumalata. Ihminen on kadottanut sielunsa ja yrittää turhaan parantaa yhteiskuntaa. Turhaan surmaa hän kuninkaita, valmistaa kapinoita, vallankumouksia, laatii lakeja – parannuskeinoa ei ole.

IV Eräillä sukupolvilla, kuten esim. nykyisellä, on merkillinen tehtävä maailmanhistoriassa. Niinkuin apinat istuvat he nuotion ääressä metsässä ymmärtämättä ylläpitää tulta uusilla risuilla. Pian täytyy heidän se jättää ja vaeltaa edelleen – arvatenkin kaaokseen, valtakuntaan, jonka Siionin vuorena on Bedlam.¹² Mutta käykin selville, ettei maailma olekaan tehty syötävästä ja juotavasta, sanomalehtireklaameista, kullatuista vaunuista, prameudesta ja koristeista; ei, se on kokonaan toisista aineksista, Vanhat roomalaiset, niinkuin Suetonius heitä kuvaa, turmeltuneet, lavertelevat kreikkalaiset Rooman keisarikunnan rappeutumiskaudella – meillä on useampi kuin yksi esimerkki, elkää lisätkö enää niiden lukua! Sankariudetta, – ei jäliteltyä, hervotonta sankariutta – ilman julkilausuttua tahi mykkää tunnetta, että ihmisen elämässä on jotakin jumalallista, että hänen historiansa todella on ijäisyyden vertauskuva – ei Roomaa olisi ollutkaan; se se juuri oli, mikä loi vanhan Rooman, vanhan Kreikan ja juutalaisten valtakunnan. Apinat vain räpyttelevin silmin loikovat nuotion ääressä, jota he eivät kykene ylläpitämään uusilla puilla; he sanovat, että se kyllä on palava puittakin, tahi, voi, he sanovat sen ijäksi sammuvan: se on surullinen näky.

V. Lukemattomat ihmiset ovat kuolleet; kaikkien ihmisten täytyy kuolla; – meidän kaikkien viimeinen lähtömme tapahtuu tuskan tulisissa vaunuissa. Mutta kurjaa on, säälittävää, täytyä elää tietämättä miksi; kovaa on tehdä työtä mitään ansaitsematta; olla sydämestä ja sielusta väsynyt, veltto, koko elinaikansa kuolla hitaasti vangittuna kuuroon, kuolleeseen, loppumattomaan "hoida itsesi!" -periaatteeseen, ikäänkuin Phalaris-härän loihdittuun, rautaiseen vatsaan! Moinen on ja on alati oleva sietämätöntä Jumalan luomille ihmisille.

VI. Emme voi vaeltaa millään nykyisen elämän julkisella valtatiellä, emmekä edes kaukaisimmalla sivupolulla kohtaamatta ihmistä tahi inhimillistä pyrintöä, joka ei ole kadottanut ijäisyyden ja totuuden toivoa ja kohdistanut toivoaan ajalliseen, puolittain tahi kokonaan väärään, pettävään. Kunnianarvoisa parlamentinjäsen valittaa, että Yorkshiren verankutojat väärentävät tuotteitaan. Taivas, itse paperi, jolle kirjoitan, on nähtävästi suureksi osaksi valmistettu hyvästi silitetystä kalkkiseoksesta ja tekee kirjoittamiseni hankalaksi! On onnen kauppa, jos nykyään enää voi saada todella hyvää paperia – jotakin todella huolellisesti tehtyä työtä, etsittäköön mistä tahansa, haavemaailman korkeimmalta huipulta aina alhaisimpaan, loihdittuun jalustaan saakka.

Katsokaamme esim. tuota suurta, seitsemän jalan korkuista hattua, jota kuljetetaan pitkin Lontoon katuja ja jota ystäväni Sauerteig syystä kyllä pitää varsin tärkeänä englantilaisena merkillisyytenä. "Suokoon Jumala," sanoo hän, "että se olisi korkein huippu, minkä Englannin petkutusala voi saavuttaa ja josta sen jälleen täytyy kääntyä alaspäin!" – Hattujentekijä Lontoon Strand'illa sijoittaa näet – sen sijaan että valmistaisi parempia huopahattuja – suunnattoman, 7 jalkaa korkean paperihatun pyörille, antaa miehen ajella sillä pitkin katuja ja toivoo *täten* saavuttavansa menestystä. Hän ei ole *yrittänyt* tehdä parempia hattuja, niinkuin maailma häneltä vaatii ja mitä hän terävällä älyllään arvatenkin voisi tehdä, vaan hän käyttää koko uutteruutensa saadakseen meitä uskomaan, että hän on tehnyt parempia hattuja! Myöskin hän tietää, että petkuttaja nykyaikana on tullut jumalaksi. Elä naura hänelle, lukijani, tahi elä ainoastaan naura. Hän on lakannut olemasta naurettava; hänestä koituu nopein askelin surkuteltava.

Tässä on pahan varsinainen tyyssija; yleisen yhteiskunnallisen syöpähaavan keskusta, tuon taudin, joka uhkaa kaikkia nykyajan oloja kauhistavalla kuolemalla.

VII. Inhimillisissä oloissa ei nykyään kiertele tervettä elämänverta, vaan ikäänkuin inhoittavaa, rikkihappoista mustetta, joka syövyttää, kuluttaa ja uhkaa turmella kaiken; nykyajan meluava yhteiskuntaelämä on sähköistä ja todenteolla ja totisesti pirun riivaamaa! Sillä sanalla sanoen mammona ei ole jumala, vaan piru, ja vieläpä hyvin halveksittava pahahenki. Seuratkaa vain uskollisesti paholaista, silloin voitte olla varmat siitä, että joudutte hänen valtoihinsa – minne muualle voisittekaan joutua?

VIII. Harvat historian tahi muinaistarujen kertomuksista lienevät merkillisemmät kuin muhamettilainen legenda Mooseksesta ja asujamista Kuolleen meren rannikoilla. Asfalttijärven rannoilla asui voimakasta kansaa, mutta tämä heimo oli – niinkuin me kaikki olemme taipuvaisia tekemään – unhoittanut Luonnon sisällisen totuuden ja tottunut petollisuuteen ja pintapuolisuuteen ja he olivat joutuneet varsin kurjaan tilaan, niin, he olivat paljoa syvemmän järven äyräillä kuin Kuollut meri. Silloin suopea taivas lähetti heidän luokseen profeetta Mooseksen julistamaan varoituksen sanoja, joista olisi saatu kylliksi parannuskeinoja. Mutta ei! Kuolleen meren rannoilla, asujat eivät, niinkuin melkein aina on laita, kun raaka sukupolvi tulee sankarien ja profeettojen kanssa tekemisiin, huomanneet Mooseksessa mitään hyvää. He kuuntelivat häntä vastahakoisesti, vieläpä pilkaten ja ivaten; hänen puheensa "väsyttivät" heitä ja he julistivat pitävänsä häntä petkuttajana, niin, joutavana lavertelijana. Moisen käsityksen saivat nämä ihmiset Kuolleen meren rannoilla Mooseksesta ja he väittivätkin, että hän luultavasti oli petkuttaja ja aivan varmasti ikävystyttävä jaarittelija.

Mooses lähti pois koko maasta, mutta Luonto ja sen ankarat totuudet jäivät jälelle. Kun hän seuraavalla kerralla tuli heidän luokseen, olivat ihmiset Kuolleen meren rannikoilla "kaikki muuttuneet apinoiksi." Ne istuivat puissa, irvistelivät mitä luonnollisimmalla tavalla, jaarittelivat järjettömyyksiä ja pitivät koko maailmaa suurena "humpuukina"! Maailma *oli todella tullut* tyhjäksi varjoksi näille apinoille, jotka sitä semmoisena pitivät. Niin he vielä tänäkin päivänä istuvat ja lavertelevat; ainoastaan jokaisena sabbattina herää heissä, luulen minä, hämärä, vaistomainen muisto entisyydestä ja silloin he tylsin katsein tuijottavat asioiden ihmeelliseen, hämärään järjestykseen – kaikki on heille käsittämätöntä, he itse ja maailma – ja räikeällä örinällä tahi naukunalla he silloin tällöin ilmaisevat ihmettelyään – tuon suurimman ja surullisimman ihmetyön vuoksi, mitä ihmisen tahi apinan äly koskaan voi käsittää! He eivät ajallaan käyttäneet sielujaan ja ovat senvuoksi ne kadottaneet. Nyttemmin he pyhittävät sabbattiaan vain siten, että rääkyen istuskelevat puissa ja muistelevat hämärästi, että heilläkin joskus oli sielu.

Oletko, oi vaeltaja, koskaan kohdannut moisia luontokappaleita vaelluksellasi? Minusta näyttää, että varsinkin meidän aikoinamme semmoisia on ylen runsaasti.

IX. Jos ihmisissä oleva tosi ja jalo, heidän ihanteensa, ovat kadonneet eikä mitään muuta ole jälellä kuin räikeä itsekkyys ja ahneus, niin eivät he voi elää, ja kohtalo, koko maailman äiti, tuomitsee heidät armotta kuolemaan. Tällöin ihmiset keksivät itselleen helpon ja mieluisan syömä- ja juomafilosofian ja sanovat syömisen ja märehtimisen hetkinä, joita he nimittävät mietiskelyhetkiksi: "Sieluni, ole iloinen, onhan sangen hyvä, että olet korpin sielu," ja usein, ennenkuin aavistavatkaan, tietävät valmistautua, joutuvat he jo hajoamisesta johtuvien tuskien valtaan!

X. Mutta kuitenkin on vahinko, että sielumme ovat kadonneet. Meidän täytyy vielä kerran varmasti etsiä ja löytää ne jälleen, muutoin käy meille joka suhteessa hullusti. Joku määrä sielua on ehdottomasti tarpeeseen, jos mieli suojella ruumista peloittavalta häviöltä – mätänemästä suolan puutteessa. Tunnemme ihmisiä, joilla on ollut kylliksi sielua säilyttämään ruumista – ja heidän viittä aistiaan mätänemästä ja – säästämään suolaa. Tunnemme tämmöisiä ihmisiä ja – kansoja.

* * * * *

XI. Vaaditaan siis *todistus* Jumalan olemassa olosta? *Todistettava* Jumala! Pieninkin elävistä olennoista pyrkii todistamaan itselleen korkeimman, ijäisen olemassaoloa, toisin sanoen, se pyrkii, kun asiata oikein katselemme, pääsemään selville ja omistamaan itselleen – tuota korkeinta, ijäistä, *jossa se elää*, työskentelee ja on!

XII. Sinä et tahdo mitään salaisuuksia, et mitään salaisia oppeja; sinä tahdot vaeltaa maailmasi läpi siinä auringonvalossa, jota itse nimität totuudeksi tahi sen käsilyhdyn valossa, jota minä sanon advokaattilogiikaksi – sinä tahdot "selittää" kaikki, tehdä kaikesta itsellesi "tiliä" – muutoin et usko mitään? Niinkö, vieläpä tahdot koettaa nauraa sille? Jokainen, joka tunnustaa käsittämättömän, kaikkialla läsnäolevan, salaisen maailman olemassaolon, joka on kaikkialla, jalkojemme alla, ympärillämme, käsiemme välissä, jolle koko maailman avaruus on temppelinä ja temppelipappina ja samalla myös keittiönä ja navettana, on sinun silmissäsi houkkio, mielipuoli mystiko; hänelle sinä säälivästi hymyillen tarjoot lyhtyäsi ja alat loukattuna ja suuttuneena kiljua, jos hän sitä potkasee? – Mies parka! Eikö lehmäsi vasikoi? Eikö härkäsi siitä? Ja sinä itse, etkö olekaan syntynyt? Etkö tulekaan kuolemaan? "Selitä" minulle kaikki tämä, tahi tee jompikumpi seuraavasta kahdesta asiasta: poistu typerine jaaritteluinesi johonkin kaukaiseen, yksinäiseen paikkaan tahi, mikä olisikin parempi, heitä pois tyhmät ajatuksesi ja itke – ei sitä, että ihmettelyn aikakausi on ohitse ja että Jumalan maailma on kadottanut ihanuutensa ja tullut jokapäiväiseksi, vaan sitä, että sinä tähän saakka olet ollut tuulenpieksäjä ja likinäköinen sanansaivartaja.

XIII. Järjestelmällisyys, joka yhäti pitää katseensa omaan napaansa kiinnitettynä ja toivon ja pelon sekaisella tuskallisella kiihkolla kysyy itseltään: Olenko oikealla vai väärällä tiellä? Tulenko autuaaksi vai joudunko kadotukseen? mitä on *tämä* itse asiassa muuta kuin uusi, rajaton itsekkyyden ilmaus, joka, vaikka onkin rajaton, ei siltä aina ole taivaallinen! Veljeni, koeta niin pian kuin mahdollista kohottaida kaikkea tätä ylemmäksi. "Sinä olet väärällä tiellä; sinä luultavasti joudut kadotukseen." Pidä sitä tosiasiana, totuta itsesi siihen ajatukseen, jos sinä olet *mies*. Vasta silloin on sinua ympäröivä maailma oleva sinulle alamainen, ja keskiyön synkästä lammista on silloin koittava ikuinen aamusarastus, joka on valaiseva tukalan polkusi yli kaikkein toiveittesi, kaiken pelkosi ja antava taivaallisen Memnoninsoitannon kaikua sydämessäsi.

XIV. Voi, vähimmin tuottelias kaikista kuolevaisista on alakuloinen haaveilija. Vaikkapa myönnämmekin, että hän on vilpitön eikä tahallaan meitä petä, niin – mitä hyvää hänessä on? Eikö hän alati esiinny täällä loppumattoman epätoivon opettajana ja hervottoman, sairaloisen kykenemättömyyden perikuvana? Hänen hyveensä on etupäässä semmoista, joka jokaisella lihassyyllä tuntee oman arvonsa! Moinen hyve on sairaloista, siitä tuntuu kuin olisi se lasista, joten se ei uskalla antaa itseään koskettaa eikä hievahtaakaan paikaltaan. Se ei voi saada mitään aikaan – korkeintaan alituisella, huolekkaalla hoidolla pitää itsensä hengissä.

XV. Itsensä tutkiminen on pettämätön sairauden oire, joko se sitten on parantumisen enne tahi ei. Sairaloinen hyve tavallisesti kuluttaa ja kalvaa itseään katumuksessa ja pelvossa, tahi, mikä on vielä pahempi, esiintyy rehennellen, turhamaisena ja puheliaana. Molempiin ilmiöihin on itserakkaus syynä, tahi hyödytön "taaksepäin-katseleminen" jo kulkemamme tien mittaamista varten, vaikka toki ainoa tehtävämme on uupumatta pyrkiä eteenpäin ja edistyä matkalla.

Jos jollakin inhimillisen elämän alalla, niin toki sen sisimmällä ja lähimmin elämää koskevalla, nimittäin siveellisellä, on hyvä, että on kokonaisuutta ja itsestään tietämättömyyttä, mikä juuri osottaa, että siveelliset tunteet ovat oikeita. Vapaa, järjellinen tahto, joka asuu meissä sekä meidän kaikkeinpyhimmässämme, olkoon todella vapaa, ja toteltakoon sitä kuin jumaluutta, mikä onkin sen oikeus ja sen pyrkimys. Todellinen kuuliaisuus on alati mykkä.

XVI. Ihminen on lähetetty tänne, ei epäilemään, vaan tekemään työtä; ihmisen päämääränä – niin on aikoja sitten kirjoitettu – on toiminta, ei ajatteleminen. Täydellisessä tilassaan oli kaikki ajatteleminen vain toiminnan kuva ja innostava symbooli, ja filosofiaa oli olemassa vain runouden ja uskonnon muodossa. Ja kuitenkin, miten voidaan sitä tässäkään vaillinaisessa muodossa välttää, miten tulla toimeen ilman sitä? Ihminen seisoo ikäänkuin luonnon keskipisteessä; hänen pienen pieni aikamääränsä on osa ijankaikkisuudesta, hänen kädenlaajuinen tilansa on rajattomuuden ympäröimä. Miten voisikaan hän olla itseltään kysymättä: Mitä minä olen? Mistä minä tulen? Minne olen kerran joutuva? Ja miten voi hän näihin kysymyksiin saada muuta vastausta kuin pintapuolisia, vaillinaisia viittauksia, jommoisia olemme tottuneet kuulemaan äidiltä, kun tämä koettaa saada uteliasta, tietämätöntä lastaan rauhoittumaan?

Metafysiikan sairaloisuus on niinmuodoin alati kestävää. Kaikkina aikoina täytyy näiden kysymysten kuolemasta ja ijäisestä elämästä, pahuuden alkujuuresta, vapaudesta ja välttämättömyydestä alati uusissa muodoissa sukeltaa esiin, ja yhäti täytyy aika ajoin toistaa yritys saada luoduksi meille selvä suunnitelma maailman avaruudesta. Mutta alati ikävä kyllä menestyksettä, sillä miten voisikaan ajallinen, katoova laatia tyydyttävän ja täydellisen selityksen ijäisestä, äärettömästä?

XVII. Sinä et tarvitse mitään "uutta uskontoa," ei myöskään ole todenmukaista, että tulet semmoista saamaan. Sinulla on jo enemmän "uskontoa," kuin sitä osaat käyttää. Tiedäthän tänäpänä kymmenen sinulle annettua velvollisuutta, sinä näet hengessä *kymmenen* asiata, jotka *pitäisi* tehdä, *yhden* verosta, jonka todella *teet*! Täytä toki yksi niistä, se on itsestään selvästi osottava sinulle kymmenen muuta, jotka voidaan ja täytyy suorittaa. "Mutta entäs tuleva kohtaloni?" Niin, tuleva kohtalosi! Tuleva kohtalosi näyttää minusta, sillaikaa kun teet sen tarkemmaksi kysymykseksi – varsin arveluttavalta. En usko, että se tulee olemaan hyvä! Eikö jo pohjoismaiden Odin lukemattomia vuosisatoja sitten, historian aamusarastuksessa, opettanut meille, vaikka hän oli vain "pakanaraukka," ettei pelkurilla ole eikä voi olla hyvää kohtaloa, ei mitään turvasatamaa missään, paitse alhaalla Helassa, synkän yön valtakunnassa! Pelkurit ja hylkiöt ne himoitsevat huvia ja nautintoa, mutta kammovat surua ja tuskaa. Tässä ja tulevassakin maailmassa ovat pelkurit semmoisten luontokappaleiden heimona, joka on luotu ainoastaan kartettavaksi ja halveksittavaksi. Muuhun he eivät kelpaakaan, muuta he eivät ansaitse. – Odinia korkeampi ja suurempi olento on tullut tänne maailmaan opettamaan meille suurempia asioita kuin Odin.

Veljeni, sinun täytyy rukoilla itsellesi *sielua*; sen saavuttamiseksi täytyy sinun taistella ikäänkuin elämä ja kuolema olisi kysymyksessä. Voita sielusi takaisin! Tiedä, ettei "uskonto" ole *ulkonaista* lääkettä, vaan oman itsesi, oman sielusi sisällinen herääminen, ja ennen kaikkea – elä enää puhu minulle "uskonnosta" eikä "uusista uskonnoistasi!"

XVIII. Sangen totta on mitä muuan viisas meille opettaa, ettei "epäilyä voida poistaa millään muulla keinoin kuin työllä." Ottakoon senvuoksi se, joka vaivaloisesti pimeydessä tahi hämärässä hapuilee eteenpäin innokkaasti rukoillen, että pimeys vaihtuisi päivänkoittoon, myöskin huomioonsa tämän toisenlaatuisen ohjeen, joka minusta on niin äärettömän arvokas. *Täytä velvollisuutesi, joka on sinua lähinnä*, ja jonka tiedät velvollisuudeksi! Seuraava velvollisuutesi on silloin oleva paljoa selvempi ja helpompi täyttää.

XIX. Oi veljeni, meidän täytyy kaikin voimin saada sielumme ja omatuntomme hereille, meidän täytyy vaihtaa turhat puuhamme rehelliseen työhön ja kiviset sydämemme eläviin, lihasta luotuihin sydämiin. Silloin käy meille selväksi – ei yksi tehtävä – vaan loppumaton sarja velvollisuuksia, jotka ovat täytettävät. *Täytä* niistä ensimmäinen, niin on toinen jo näyttävä selvemmältä ja oleva helpommin suoritettavissa; toinen, kolmas ja kolmastuhannes ovat silloin tuleva meille mahdollisiksi suorittaa.

XX. Hurskautta, ylevää mieltä, joka meitä innostaa pyrkimään taivaaseen, ei voida saavuttaa eikä "oppia" uutterimmallakaan katkismuksen-luvulla eikä saarnojen kuuntelemisella. Voi, ei toki! Kokonaan toisilla keinoilla – etupäässä hyvän, väsymättömän esimerkin avulla, odottamalla oikeata mielentilaa ja oikeata hetkeä, jolloin tuo ihme tapahtuu, toisin sanoen "Jumalan armo" meissä vaikuttaa, voi pyhä henki vaikuttaa sielusta sieluun. Miten sanomattoman monin verroin tehokkaammin kuin kokonainen kirjasto jumaluusopillisia teoksia vaikuttaa joskus mykkä teko: jumalaapelkäävän, hurskaan, jalon isän tahi äidin katse? – — – — – — – — – — – — – — – — —

Täytyy todella hämmästyä sitä sammuneiden aatteiden paljoutta ja vaihtelevaisuutta, joka nykyään, joskus uhkaillenkin, ahdistelee ihmisparan järkeä vaatien uskoa. Laumoittain, melulla ja pauhinalla saapuu niitä järkipahasen kimppuun ja ne esiintyvät, ikäänkuin olisivat täysin eläviä, elinkykyisiä aatteita.

XXI. Tuota laimeata deismiä, joka nykyään täällä Englannissa on enimmin levinnyt uskonto, ei kyllin nopeasti voida maailmasta karkoittaa. Mitä on semmoisen ihmisen oikea olemus, ihmisen, joka vetotaudintapaisella kiihkolla taistelee teoreettisen, kaikkialla vertauskuvana esiintyvän jumalan ja sen palveluksen puolesta, mutta muutoin ajatuksissa, sanoissa ja töissä, esiintyi hän sitten missä tahansa, elää ikäänkuin hänen uskontojärjestelmänsä olisi vain kohtelias lausetapa ja hänen teoreettinen jumalansa vain kaukainen epäjumalankuva, jonka kanssa hänellä mieskohtaisesti ei ole mitään tekemistä?

Sinä narri! *Ijankaikkinen* ei ole mihinkään määrättyyn paikkaan rajoitettu kuva; Jumala ei ainoastaan ole siellä, vaan myöskin täällä, tahi sitten ei missään. – Hän on hengityksessäsi, ajatuksissasi ja teoissasi, ja sinä olet viisas, jos sen aina muistat. Jollei Jumalata olekaan, niinkuin narri sydämessään sanoo, niin jatka vaan ulkonaisesti hurskasta elämätäsi ja huulilla rukoilemistasi, pysy edelleenkin ahnaana, petollisena ja ontossa, viekkaasti mietityssä pintapuolisuudessasi, johon tämän maailman mammona sinut johtaa; mutta jos Jumala *on olemassa*, sanon minä, silloin – varo itseäsi! Ja yhtäkaikki, oli miten tahansa, mitä olet sinä? Ateisti vaeltaa väärillä teillä ja kuitenkin on hänessä, kuten näemme, hiukkanen totuutta. Sinuun verrattuna on hän totuudessa, sillä sinä, onneton kuolevainen, elät kokonaan valheessa, *olet* kokonaan valetta.

XXII. Voitteko kuvitella, että joku ihminen kehoittaisi lähimmäisiään uskomaan Jumalaan, jotta yläluokka luopuisi etuoikeuksistaan ja Manchesterin työväki rauhallisesti pysyisi kutomakoneittensa ääressä? Moinen ajatus on hassumpi kuin mikään reklaamijulistus, jota nykyään kuljetetaan tangon nenässä väkirikkailla kaduillamme! Ystäväni, jos kerran saat uskon Jumalaan, niin olet huomaava, että etuoikeudet, Manchesterin työmiesmetelit, kykenemättömät parlamentit, häilyvät ministeristöt, hurjin yhteiskunnallinen sekasorto, niin, koko maapallomme tuleen leimahtaminen ovat sinusta sivuseikkoja uskoosi verrattuina.