Kitabı oku: «Tessin tarina», sayfa 13

26

Vasta illalla perherukouksen perästä oli Angelilla tilaisuus puhella isänsä kanssa asioista, jotka painoivat hänen sydäntään. Hän oli valmistaunut käymään asiaan kiinni ollessaan polvillaan matolla veljiensä takana ja katsellessaan näiden kengänpohjia ja kengänkorkojen pikku nauloja. Kun iltarukous oli pidetty, niin vanhemmat veljet lähtivät huoneesta äitinsä kera, ja Angel jäi yksin isänsä luo.

Ensiksi hän kertoi aikomuksestaan ruveta suurviljelijäksi joko Englantiin tai siirtomaihin. Siihen isä sanoi, että koska hänen ei ollut tarvinnut lähettää Angelia Cambridgeen, hän oli pitänyt velvollisuutenaan panna joka vuosi syrjään vähäisen määrän ostaakseen tai vuokratakseen hänelle jonain päivänä maatilan, jottei hän tuntisi jäävänsä huonommalle osalle.

– Tämän maailman hyvyyteen nähden, jatkoi hänen isänsä, sinä epäilemättä olet paljon edempänä veljiäsi muutaman vuoden kuluttua.

Tämä isän suopeamielisyys yllytti Angelia ottamaan puheeksi toisen ja rakkaamman aineen. Hän huomautti isälleen, että hän oli kahdenkymmenen kuuden vuoden vanha ja että hän kaipaisi sivullaan tukea ruvetessaan maanviljelijäksi – tarvittiin joku pitämään silmällä kotoisia askareita hänen ollessaan pelloilla ja niityillä. Eikö hänen sen vuoksi ollut paras mennä naimisiin?

Isä ei näyttänyt pitävän tuumaa hullumpana, ja niin Angel kysyi:

– Minkälaisen vaimon luulisitte parhaiten sopivan minunlaiselle uutteralle raatajalle?

– Tosi kristillisen naisen, josta sinulle on apua ja lohdutusta niin hyvin sisälle- kuin uloskäymisessäsi. Mikä on sen yli, se ei suuria merkitse. Semmoinen vaimo onkin löydettävissä, harras ystäväni ja naapurini, tohtori Chant…

– Mutta eikö hänen tulisi etupäässä osata lypsää lehmiä, kirnuta hyvää voita, tehdä juustoa, hoitaa kanoja ja tarpeen tullen johtaa ulkotöitä ja tietää, kuinka tärkeitä lampaat ja vasikat ovat taloudessa?

– Kyllä, maamiehen vaimona, tietysti. Pastori Clare ei nähtävästi ollut koskaan ennen ajatellut näitä seikkoja. – Lisäänpä vielä, että jos tahdot puhdasmielistä ja uskollista vaimoa, niin etpä löydä parempaa etkä äidistäsi ja minusta mieleisempää kuin ystäväsi Mercyn, joka sinua ennen niin viehätti. Tosi kyllä, että hän on viime aikoina, nuorten pappien esimerkkiä seuraten, ruvennut koristamaan kirkon alttaria juhlatiloissa kukilla ja muilla laitteilla. Mutta hänen isänsä, joka ei pidä enempää kuin minäkään moisesta turhuudesta, arvelee asian kyllä olevan autettavissa. Se on vain lapsellinen päähänpisto joka varmaankin aikanansa häviää.

– Mercy on hyvä ja hurskas tyttö, sen kyllä tiedän. Mutta eiköhän teidänkin mielestänne, isä hyvä, minulle sopisi paremmin nuori nainen, joka on yhtä puhdasmielinen ja siveä kuin miss Chant, mutta joka hänen kirkollisten puuhiensa asemesta ymmärtää taloustoimia yhtä hyvin kuin isäntä itse.

Isä pysyi mielipiteessään, että kokemus oli asetettava vasta toiselle sijalle ja uskonnollinen mieli ensimäiselle. Angel tahtoi kunnioittaa isänsä tunteita ja samalla auttaa omaa asiaansa eteenpäin, ja niin hän esitti kysymyksen mahdollisimman selvästi. Hän sanoi kaitselmuksen tuoneen hänen tiellensä naisen, jolla oli kaikki edellytykset tullakseen oivalliseksi maamiehen elämänkumppaniksi ja joka oli hyvin vakavamielinen. Ei hän osannut sanoa, oliko tyttö terveen evankelisen suunnan kannattaja kuten hänen isänsä, mutta luultavasti hän olisi siihen hyvin taipuva, hän kävi säännöllisesti kirkossa, hänellä oli yksinkertainen usko. Sitä paitsi hän oli rehellinen, sopuisa, älykäs, varsin miellyttävä, siveä kuin vestaalitar ja näöltään tavattoman kaunis.

– Kuuluuko hän semmoiseen sukuun, josta sinun sopisi naida – sanalla sanoen onko hän sivistynyt tyttö? kysyi äiti, joka oli hiljaa tullut huoneeseen ja kuullut viimeisen osan heidän keskustelustaan.

– Ei hän ole mitä tavallisesti nimitetään sivistyneeksi naiseksi, sanoi Angel hämmentymättä, sillä hän on työmiehen tytär – ylpeilen siitä. Mutta siitä huolimatta hän on sivistynyt nainen – hänellä on sydämen sivistystä.

– Mercy Chant kuuluu sangen hyvään perheeseen.

– Uh, mitäpä hyötyä siitä on, äiti? kysyi Angel äkkiä. Mitä perhe hyödyttää semmoisen miehen vaimoa, jonka elämä on ja tulee olemaan raatajan karkeata elämää?

– Mercy on saanut täydellisen kasvatuksen. Ja sillä on oma viehätyksensä, tenäsi äiti, katsellen häntä silmälasiensa läpi.

– En ymmärrä mitä hyötyä siitä olisi minun elannossani. Hänen luvuistaan minä kyllä pidän huolen. Hänestä tulee harras oppilas, sen tekin sanoisitte, jos hänet tuntisitte. Hän kuohuu runoutta – hän elää mitä runoilijat vain kirjottavat… Ja hän on nuhteeton kristitty, siitä olen varma, kenties juuri sitä lajia, jota te pyritte kehittämään.

– Angel, sinä teet pilkkaa!

– Suokaa anteeksi, äiti. Mutta koska hän tosiaan käy kirkossa miltei joka sunnuntai ja on hyvä kristitty, niin varmaankin te kärsitte muutamia yhteiskunnallisia vajanaisuuksia älyten, että voisin tehdä huonommin kuin valita hänet.

Angel liioitteli aivan tosissaan rakkaan Tessinsä hieman sovinnaista kirkollisuutta, jota hän – aavistamatta siitä koskaan olevan itselleen niin suurta hyötyä – oli pyrkinyt hiukan ivaamaan huomatessaan sitä hänessä ja hänen tovereissaan, koska se niin huonosti sopi heidän oleellisesti naturalistiseen uskoonsa.

Kun mr ja mrs Clare epäilivät tokko heidän pojallaan itselläänkään oli oikeutta nimitykseen, jota hän vaati tuolle tuntemattomalle nuorelle tytölle, niin he alkoivat pitää etuna, että tällä edes oli terve elämänkäsitys ja että kaitselmus oli saattanut hänet valitsemaan vakavan naisen, sillä itse ei Angel olisi koskaan asettanut kirkollisuutta vaalinsa ehdoksi. He sanoivat viimein, että paras oli olla kiirehtimättä; he toivoivat myöskin saavansa nähdä hänet.

Angel ei selittänyt asiaansa sen pitemmältä tällä kertaa. Hän tunsi, että yksinkertaisilla ja uhrautuvilla vanhemmilla oli omat ennakkoluulonsa, kuten keskisäädyn jäsenillä ainakin, ja että niiden voittamiseen vaadittiin viisautta. Sillä vaikka hänellä lain mukaan oli oikeus menetellä niinkuin halusi ja vaikka heidän miniänsä ominaisuuksista ei saattanut olla heille pienintäkään haittaa, koska hän tulisi elämään heistä kaukana, niin ei hän kuitenkaan tahtonut loukata heidän tunteitaan ottaessaan elämänsä tärkeimmän askelen.

Hän huomasi menettelevänsä sangen epäjohdonmukaisesti puhuessaan Tessin elämän tapahtumista, ikäänkuin ne olisivat olleet aivan välttämättömiä piirteitä. Rakastihan hän Tessiä hänen itsensä vuoksi, hänen sielunsa, sydämensä, ruumiinsa tähden – hänen kätevyytensä meijeriaskareissa, hänen hyväoppisuutensa merkitsivät hänelle hyvin vähän ja kaikkien vähimmän hänen yksinkertaiset muodolliset uskonharjotuksensa. Hänen teeskentelemätön luonnollinen olemuksensa ei kaivannut mitään sovinnaisuuden kiiltoväriä miellyttääkseen häntä. Kasvatus oli hänen mielestään vaikuttanut toistaiseksi perin vähän välittömiin tunteisiin, joista perheonni riippuu. Mahdollisesti edistyneempi siveellinen ja älyllinen kasvatus kehittäisi aikojen kuluessa melkoisessa määrässä ihmisluonnon tahtomattomia, jopa tiedottomiakin vaistoja; mutta aina tähän päivään asti oli sivistys, mikäli hän saattoi nähdä, ulottunut ainoastaan älylliseen ulkokuoreen. Tätä käsitystä vahvisti vielä hänen sivistyneen keskisäädyn naisista saavuttamansa kokemus, joka opetti hänet huomaamaan, että ero kahden hyvän ja viisaan, mutta erisäätyisen naisen välillä oli tavattoman paljon pienempi kuin hyvän ja huonon, viisaan ja typerän saman säätyisen välillä.

Lähtöaamu oli käsissä. Hänen veljensä olivat jo lähteneet pappilasta jalkamatkalle pohjoiseen, jonka perästä toinen palaisi yliopistoon ja toinen virkatoimeensa. Angel olisi saattanut seurata heitä, mutta piti parempana palata armaansa luo Talbothaysiin. Ei hänestä olisi ollut toisille iloa, sillä vaikka hän olikin järkevin ja ihanteellisesti uskonnollisin noista kolmesta, häiritsi heidän väliänsä tieto siitä, että hän itsepintaisesti oli kieltäytynyt kulkemasta hänelle viitotettua tietä. Hän ei ollut uskaltanut mainita Tessistä ei Felixille eikä Cuthbertille.

Äiti teki hänelle evääksi voileipiä, ja isä saattoi häntä vähän matkaa. Selvittyään hyvin omista asioistaan hän kuunteli mielellään, heidän ajaessaan verkalleen varjoisia teitä myöten, isänsä tarinaa niistä vaikeuksista, mitä hänellä oli seurakuntansa hoidossa ja rakkaiden virkaveljien kylmyydestä, koska hän selitti Uutta Testamenttia muka vaarallisessa kalvinistisessa hengessä.

– Vaarallisessa! sanoi pastori Clare lempeällä ylenkatseella ja rupesi kertomaan tapauksista, joiden oli määrä osottaa tuollainen ajatus luonnottomaksi. Hän puhui ihmeellisistä kääntymisistä, joiden välikappaleena hän oli ollut ja joita ei ollut sattunut ainoastaan köyhien, vaan myöskin varakkaiden keskuudessa; hän myönsi myöskin monesti pettyneensä.

Puhuessaan viimeksimainituista hän tuli maininneeksi erään nuoren tilanomistajanousukkaan, nimeltä D'Urberville, joka asui lähellä Trantridgea. – Onko hän Kingsberen vanhaa D'Urberville-sukua? kysyi poika, tuota kummallista sukua, johon liittyy tarina kummitusvaunuista.

– Ei, ei suinkaan. Oikeat D'Urbervillet ovat hävinneet ja haihtuneet kuusikymmentä tai kahdeksankymmentä vuotta takaperin, ainakin minä olen siinä uskossa. Tämä näyttää olevan joku uusi suku, joka on ottanut nimen omakseen. Vanhan ritarisuvun vuoksi toivon näiden olevan vääriä D'Urbervillejä, olenpa siitä varmakin. Mutta onpa ihmeellistä kuulla sinun osottavan mielenkiintoa vanhoja sukuja kohtaan. Arvelin sinun välittävän niistä vähemmän kuin itse teen.

– Käsitätte minua väärin, isä, useinkin niin teette, sanoi Angel hieman kärsimätönnä. Poliitiselta ja älylliseltä kannalta suuresti epäilen, onko suvun vanhuudesta mitään hyvää. Jotkut järkevät heidän omassa joukossaankin panevat Hamletin tavoin oman sukunsa olemista vastaan; mutta lyyrilliseltä, draamalliselta, jopa historialliseltakin näkökannalta pidän paljon vanhoista suvuista.

Tämä selitys tuntui mr Claresta liian monimutkaiselta, ja hän jatkoi alkamaansa tarinaa, kertoen kuinka vanhemman niin sanotun D'Urbervillen kuoltua nuorempi oli ruvennut elämään ylen hurjasti, vaikka hänellä oli sokea äiti, minkä olisi pitänyt herättää hänessä parempia ajatuksia. Kun mr Clare oli ollut Trantridgen tienoilla lähetysjuhlaa pitämässä, oli hän kuullut hänen hillittömästä elämästään ja päättänyt puhua hänelle hengellisistä asioista. Vaikka hän oli toisen seurakunnan pappi, oli hän tuntenut velvollisuudekseen koettaa oikaista häntä ja oli ottanut tekstikseen Luukkaan sanat: "Sinä hullu, tänä yönä sielusi sinulta vaaditaan". Nuori mies suuttui tästä suoruudesta pahanpäiväisesti ja sanasodassa, joka seurasi nuhtelua, ei hän ollut epäröinyt julkisesti loukkaamasta mr Clarea, kunnioittamatta hänen harmaita hapsiaan.

Angel punastui harmista.

– Rakas isä, hän sanoi surumielisesti, toivoisin, ettet sinä panisi itseäsi alttiiksi tarpeettomille ikävyyksille lurjuksien takia.

– Ikävyyksille? sanoi isä, ja hänen kalvakat kasvonsa loistivat kieltäymyksen intoa. Tunsin tuskaa vain hänen tähtensä, tuon mielettömän, nuoren mies poloisen tähden. Luuletko hänen raivoisien sanainsa tuottavan minulle tuskaa, ei, vaikka olisi minua lyönyt, ei se olisi tehnyt mitään.

– Ei hän toki teitä lyönyt, isä? Ei kai hän mennyt niin pitkälle?

– Ei mennyt. Vaikka monta kertaa ovat päihtyneet, mielettömät ihmiset minua lyöneetkin.

– Ei suinkaan?

– Toistakymmentä kertaa, poikani. Mitäpä siitä! Olen pelastanut heidät murhaamasta omaa lihaansa ja vertansa, ja he ovat eläneet kiittäen minua ja ylistäen Jumalaa.

– Kunpa tämä nuori mies tekisi samoin, sanoi Angel tulisesti. Mutta tuskinpa niin käypi, sanoistanne päättäen.

– Toivokaamme kuitenkin, sanoi mr Clare. Minä rukoilen yhä edelleen hänen puolestansa, vaikkemme arvattavasti koskaan tapaa toisiamme haudan tällä puolen. Mutta kenties kuitenkin joku mitättömistä sanoistani nousee taimelle hänen sydämessään ja tekee hedelmän.

Nyt, kuten aina, Claren isä oli kuumaverinen kuin lapsi, ja vaikkei nuorempi voinut hyväksyä isänsä ahtaita mielipiteitä, kunnioitti hän kuitenkin hänen elämäänsä ja näki hänessä sankarin papin viitan alla. Kenties hän kunnioitti häntä nyt entistä enemmän huomatessaan, ettei isä ollut sivumennenkään kysynyt, oliko Tessillä rahoja vai ei. Juuri tuo sama välinpitämättömyys maallista hyvyyttä kohtaan oli pakottanut Angelin rupeamaan maamieheksi siten ansaitakseen toimeentulonsa ja se varmaan pakottaisi veljetkin pysymään aina köyhän papin asemassa; mutta sittenkin Angel ihaili sitä. Huolimatta omista harhaoppisista mielipiteistään Angel tunsi usein olevansa lähempänä isäänsä kuin kumpikaan hänen veljistänsä.

27

Mäkiä ylös ja notkoja alas Angel ratsasti keskipäivän helteessä, kunnes iltapäivällä saapui niin lähelle Talbothaysia, että uhkean hyötyisä jokilaakso avautui hänen nähtäviinsä. Heti kun hän alkoi laskeutua kukkulalta laaksoon, tuntui ilma raskaammalta ja heinän, kukkien, nurmen ja viljan tuoksu oli niin väkevä, että eläimet, yksinpä mehiläiset ja perhoset, tuntuivat olevan torruksissa. Clare oli niin perehtynyt seutuun, että hän pitkän matkan päästä tunsi nimeltäänkin laitumella olevat lehmät. Ilomielin hän huomasi kykenevänsä nyt katselemaan elämää sen sisemmältä puolelta vieläpä tavalla, joka oli hänelle ollut tuiki outoa nuorempana ollessaan. Ja niin paljon kuin hän rakastikin vanhempiaan, ei hän kuitenkaan saattanut olla huomaamatta, että palattuaan tänne kotoaan hän tunsi ikäänkuin kahleista vapautuneensa.

Ei ristinsielua näkynyt pihalla. Ihmiset olivat ruokalevolla, mikä oli välttämätön näin kesäiseen aikaan, kun täytyi nousta kovin varhain aamusilla. Paljosta hankaamisesta kuluneet ja vaalistuneet kiulut riippuivat kuten hatut naulakossa suuressa monihaaraisessa tammen oksassa, joka varta vasten oli naulattu oven viereen. Kaikki oli valmiina iltalypsyyn.

Angel astui sisään ja riensi äänettömän eteisen läpi sisähuoneihin, missä pysähtyi hetkiseksi kuuntelemaan. Miehet kuorsasivat nukkuessaan ja edempää kuului porsaiden vinkumista. Isolehtiset rabarberit ja kaalit nukkuivat myöskin, lehdet retkottaen kuin puoleksi alaslasketut sateenvarjot.

Hän meni ulos, riisui hevosensa ja antoi sille ruokaa, ja kun hän tuli sisään takaisin, niin kello löi kolme. Kuorimisaika oli käsissä, ja juuri kun kello oli lyöntinsä lopettanut, niin hän kuuli lattian narisevan yläpuolellansa ja sitten jonkun laskeutuvan portaita. Se oli Tess, joka seuraavassa tuokiossa astui hänen silmäinsä eteen.

Hän ei ollut kuullut Claren tuloa eikä huomannut, että hän seisoi siinä. Hän haukotteli ojentaen toista käsivarttaan niin ylös, että Clare näki valkoisen hipiän alkavan siinä, missä päivettynyt loppui; hänen kasvonsa olivat nukahtamisesta punaiset, ja silmänluomet riippuivat raskaina. Koko hänen olemuksensa uhkui terveyttä ja voimaa. Oli tuommoinen hetki, jolloin naisen sielu on tavallista ruumiillisempi ja jolloin henkevinkin kauneus kiehtoo nautintoon.

Sitten hänen silmänsä välähtivät kirkkaasti, ja katseessa kuvastui iloa, häveliäisyyttä ja hämmästystä, kun hän huudahti:

– Oi, mr Clare! Kylläpä minä teitä säikähdin!

Ensimältä hän ei ollut muistanut, mitä äskettäin oli heidän kesken tapahtunut, mutta hänen kasvojensa ilmeestä näkyi, että Claren hellä katse palautti sen hänelle mieleen.

– Rakas Tess kulta! sanoi Angel hiljaa, pannen kätensä hänen vyötärölleen ja poskensa hänen poskeansa vasten. Älä, herran tähden, herrottele minua tämän koommin. Kiiruhdin näin pian takaisin sinun tähtesi.

Tessin sydän tykytti vastaukseksi hänen sydäntään vasten. He seisoivat tiililattialla, aurinko paistoi Angelin selkään, kun hän puristi tyttöä rintaansa vasten, paistoi Tessin kasvoihin, hänen ohimojensa sinisiin suoniin, hänen paljaaseen käsivarteensa, niskaansa ja vahvaan tukkaansa. Nukkumasta noustuaan hän oli lämmin kuin kissanpentu. Ensinnä ei hän tahtonut katsoa Angeliin, mutta pian hän kohotti katseensa, ja Angelin silmät vajosivat hänen alinomaa häivehtiviin silmäteriinsä.

– Minun pitää mennä maitoa kuorimaan, sanoi Tess viimein. Minulla ei ole tänään apuna muita kuin vanha Deb. Mrs Crick meni mr Crickin kanssa markkinoille, Retty on pahoinvoipa, ja toiset läksivät ulos eivätkä tule ennenkuin lypsylle.

Kun he olivat maitokamariin menossa, niin Deborah Fyander tuli portaissa vastaan.

– Olen kotiutunut matkaltani, Deborah, sanoi Clare hänelle. Minä autan Tessiä kuorimisessa, ja kun te olette kovin väsyksissä, niin ei teidän tarvitse tulla alas ennenkuin lypsylle.

Mahdollisesti ei maito sinä päivänä tullut tuiki tarkoin kuorituksi. Tess kulki kuin unessa, missä tutut esineet häämöttivät epämääräisinä. Joka kerta kun hän piti kuorimiskauhaa pumpun alla antaakseen sen jäähtyä, hänen kätensä vapisi; Angelin lempi oli niin palava, että hän tuntui horjuvan sen alla kuin kasvi liian kuumassa auringonpaahteessa.

Angel sulki hänet taas syliinsä, ja kun Tessin etusormessa oli kermaa, jota hän oli pyyhkinyt maitoastian reunasta, niin Angel lipaisi sen huulillaan puhtaaksi, sillä Talbothaysin meijerin kursailemattomat tavat olivat nyt paikallaan.

– Saatan sen nyt sanoa yhtä hyvin kuin myöhemminkin, armas Tess, hän sanoi hellästi. Tahtoisin kysyä sinulta erästä sangen käytännöllistä asiaa, jota olen ajatellut siitä päivästä lähtien, kun nurmella tapasimme toisemme. Aijon mennä kohta naimisiin, ja kun olen maamies, niin tarvitsen vaimokseni naisen, joka ymmärtää taloudenhoitoa. Tahdotko sinä tulla tuoksi vaimoksi, Tess?

Hän esitti asian tällä lailla, jotta Tess huomaisi hänen tunteittensa olevan vakavampaa laatua eikä vain hetken hurmausta.

Tess sävähti aivan kalpeaksi. Hän oli taipunut siihen, mikä oli välttämättömänä seurauksena hänen välittömästä läheisyydestään: rakastamaan häntä. Mutta ei hän ollut odottanut ratkaisun näin äkkiä tulevan, ja Clarekin oli tehnyt kysymyksensä oikeastaan varemmin kuin oli aikonutkaan. Tuskallisesti, erohetken katkeruudella hän mutisi vastauksen, mikä hänen rehellisenä naisena täytyi antaa:

– Mr Clare … en voi tulla vaimoksenne. En voi!

Hänen omien ratkaisevien sanojensa kaiku näytti musertavan Tessin sydämen, ja hän kumarsi päätänsä syvän surun vallassa.

– Mutta, Tess! sanoi Angel hämillään hänen vastauksestaan ja pitäen häntä yhä lujemmin syliinsä sulettuna. Vastaatko sinä kieltävästi? Rakastathan sinä minua?

– Kyllä, kyllä! Ja teidän omanne minä tahtoisin olla mieluummin kuin kenenkään muun maailmassa, virkkoi epätoivoisen tytön suloinen ja vilpitön ääni. Mutta en voi mennä kanssanne naimisiin!

– Tess, hän sanoi pitäen häntä pikkusen loitompana itsestään, sinä olet sidottu toiseen?

– En, en.

– Miksi vastaat siis kieltävästi?

– En tahdo mennä naimisiin. En aijo, en voi sitä tehdä. Minä rakastan vain teitä.

– Mutta miksi?

Tekosyihin pakotettuna Tess sopersi:

– Isänne on pappi eikä äitinne soisi teidän minunlaistani ottavan vaimoksenne. Hän tahtoo, että ottaisitte jonkun hienosti kasvatetun naisen.

– Mitä joutavia – olen puhutellut heitä kumpaakin. Sen vuoksi minä kävinkin kotona.

– Tunnen, etten voi – en koskaan, en koskaan! toisteli tyttö.

– Kysyinkö minä tätä liian hätäisesti, armas Tess?

– En sitä odottanut…

– Jos tahdot miettiä asiaa, Tess, niin saat kyllä aikaa, Clare sanoi. Liian hätäisesti minä sinulle pyyntöni esitin. En minä virka siitä kotvilleen mitään.

Tess ryhtyi jälleen työhönsä. Mutta käsi ei ottanut häntä totellakseen: milloin kauha painui syvälle maitoon, milloin se viilsi tyhjää ilmaa. Hänen silmissään kimalsi kyyneleitä. Ne oli pusertanut esiin suru, jota hän ei voinut parhaalle ystävällensäkään uskoa.

– Ei tule kuorimisesta mitään, hän sanoi kääntyen pois.

Häiritsemättä häntä kauemmin Clare alkoi rauhottavasti ja ystävällisellä tavallaan puhutella häntä jokapäiväisemmin sanoin:

– Sinä käsität aivan väärin vanhempiani. He ovat mitä yksinkertaisimpia ihmisiä, vailla kaikkea kunnianhimoa. He kannattavat evankelista suuntaa – harvat sitä enää kannattavat. Tess, kuulutko sinä niihin?

– En tiedä.

– Käythän sinä hyvin säännöllisesti kirkossa eikä pappimme kuulu olevan kovin korkeakirkollinen.

Tessin ajatukset seurakunnan papin mielipiteistä, jota hän kyllä oli kuullut joka viikko, tuntuivat vielä hämärämmiltä kuin Claren, joka ei ollut kuullut häntä koskaan.

– Kunpa voisin tarkemmin ajatella sitä, mitä siellä kuulen, sanoi Tess. Olen siitä usein pahoillani.

Hän puhui niin teeskentelemättömästi, että Angel tuli vakuutetuksi siitä, ettei hänen isällään olisi mitään hänen uskonnollista katsontatapaansa vastaan, vaikkakaan Tess ei tiennyt, minkä suunnan kannattajiin hän kuului.

Angel puhui vielä isästään, hänen tavoistaan ja periaatteistaan. Tess tyyntyi, ja kuoriminen kävi paremmin. Kun hän sai astian kuorituksi, oli Angel heti avaamassa tulppia, jotta maito pääsi valumaan ulos.

– Minusta te näytitte tullessanne hieman alakuloiselta, uskalsi Tess huomauttaa, peläten puheen taas kääntyvän häneen.

– Niin kyllä, isä kertoi minulle huolistaan ja vaikeuksistaan, ja se se aina masentaa mieltäni. Hänen intonsa vie hänet niin pitkälle, että hän saapi monta kertaa osakseen solvauksia ja iskuja toisinajattelevilta, ja minua harmittaa, että hänen ikäistään miestä nöyryytetään tällä tavoin, varsinkin kun en luule näin rajattomiin menevästä innosta olevan mitään hyvää. Hän kertoi minulle eräästä kovin ikävästä tapahtumasta, joka äskettäin oli sattunut ja jossa hänkin oli osalla. Hän oli lähetysjuhlaa pitämässä Trantridgen tienoilla ja läksytti pahanpäiväisesti muuatta nuorta vintiötä, jonka siellä tapasi – mikä lienee tilanomistajan poika ollut – äitinsä kuuluu olevan sokea. Isäni sanoi hänelle vedettömät sanat, ja siitäkös jyräkkä nousi. Tuiki mielettömästi isä kyllä teki pyrkiessään parantamaan vierasta, kun se aivan ilmeisesti oli turhaa työtä. Mutta mitä hän pitää velvollisuutenaan, sen hän tekee, olipa se sitten viisasta tai ei, ja luonnollisesti hankkii hän tällä tavoin itselleen paljon vihamiehiä. Hän sanoo iloitsevansa semmoisista tapahtumista, arvellen niistä aikanaan hyvääkin koituvan, mutta en minä soisi hänen niin paljon rähjäävän vanhoilla päivillään, heittäisi mokomat reikaleet omiin hoteihinsa.

Tessin silmiin oli ilmestynyt jäykkä katkera ilme ja suun tienoille synkkä piirre, mutta mielenliikutus näytti haihtuneen. Clare ei kiinnittänyt häneen erikoista huomiotaan, kun hänen ajatuksensa olivat isässä, ja niin he saivat työnsä loppuun, kun toiset tytöt tulivat raintojaan hakemaan ja Deb alkoi huuhtoa astioita uutta maitoa varten. Kun Tess oli lähdössä lypsylle, niin Angel sanoi hiljaa:

– Entä se asia, Tess?

– Ei, ei! hän vastasi toivottomasti, sillä viittaus Aleksander D'Urbervilleen oli koskenut häneen sanomattomasti. Se on mahdotonta!

Hän riensi nurmelle, ehätti toisten joukkoon juoksujalassa, aivan kuin antaakseen tuulen karkottaa mielestä alakuloiset ajatukset. Tytöt menivät nurmelle, missä lehmät olivat, tepastellen viehkeästi kuin metsän eläimet ja keikkuen ilmassa kuin uimari aalloilla. Kun Angel taas näki Tessin, niin hänestä tuntui varsin luonnolliselta, että hänen oli valittava puolisonsa vapaasta luonnosta eikä teeskentelijöiden parista.