Kitabı oku: «Tessin tarina», sayfa 12

24

Keskellä laakson lämpimiä, kosteita höyryjä, aikana, jolloin melkein saattoi kuulla kuinka kasvien nesteet kihisivät, täytyi haaveellisimmankin rakkauden käydä tuliseksi. Keväällä ja alkukesällä oli ilma Talbothaysissa ollut raikas, mutta nyt se oli tukahuttava ja muuttumaton. Ei ollut satanut pitkään aikaan. Maantie pölysi ajaessa kauheasti. Lehmät juoksivat kuin hullut kärpästen ahdistamina. Meijerinhoitajalla oli paidan hihat käärittyinä maanantaista lauantaihin, ikkunat sai olla auki, mutta ilma pysyi sittenkin kuumana, jolleivät ovetkin olleet selällään; keittiössä olivat kärpäset laiskoja ja tuttavallisia, kaikkialla niitä liikkui, tyttöjen käsilläkin. Puhuttiin vain auringonpistosta; voin valmistaminen ja varsinkin säilyttäminen saattoi meijeriväen epätoivoon.

Lehmät lypsettiin niityllä, käyttämättä niitä ollenkaan pihassa. Pitkin päivää eläimet pyörivät puiden varjossa aurinkoa piilossa. Lypsyaikaan eivät ne pysyneet paikoillaan, sillä lukemattomat kärpäset ahdistelivat lakkaamatta.

Muutamana iltana sattui neljä, viisi vielä lypsämätöntä lehmää seisomaan muusta karjasta erillään pensasaidan nurkan takana, niiden joukossa Omena ja Vanha Kaunikki, jotka pitivät enimmän Tessin lypsytavasta. Kun Tess nousi jakkaraltaan saatuaan lehmänsä lypsetyksi, niin Angel Clare, joka hetkisen oli häntä katsellut, pyysi hänen lypsämään mainitut lehmät. Hän myöntyi hiljaa ja riensi jakkara ja rainta kummassakin kädessä lehmiä kohti. Kohta alkoi kuulua maidon ropinaa, ja Angel päätti mennä Tessin luo lypsämään muuatta jäykkämaitoista lehmää, sillä nyt hän oli siihen yhtä kykenevä kuin meijerinhoitaja itse.

Miehillä ja moniailla naisilla oli tapana lypsäessään nojata otsaansa lehmän kylkeen ja katsoa kiuluun. Mutta jotkut, varsinkin nuoremmat, istuivat syrjittäin, nojaten poskeansa lehmään. Näin teki Tesskin, katsellen lypsäessään kauas nurmen laitaan miettivän näköisenä. Niin hän nytkin istui, ja aurinko paistoi hänen punervaan pukimeensa ja valkoiseen vaatehattuunsa ja poskeensa, mikä kuvastui kohokuvajalokiven tapaisena lehmän ruskeata kylkeä vasten.

Hän ei tiennyt, että Clare oli seurannut häntä ja lehmänsä vieressä häntä katseli. Hän istui tavattoman hiljaa, aivan kuin haltioissaan; silmät olivat auki, mutta eivät nähneet mitään. Taulussa ei mikään liikkunut, lukuunottamatta Vanhan Kaunikin häntää ja Tessin valkoisia käsiä, jotka säännöllisesti kuin suonen tykytys menivät ylös ja alas.

Kuinka rakkaat Tessin kasvot olivat hänelle! Ei niissä ollut mitään yli-ilmaista, ne hehkuivat todellista elämää, nuorekasta lämpöä. Ja suun kaarevuudessa tämä ilme kohosi korkeimmilleen. Oli hän nähnyt yhtä syviä ja puhuvia silmiä ennenkin, kenties yhtä viehkeitä poskia, yhtä sulavasti kaartuvia kulmakarvoja, kenties yhtä soman leuan. Mutta semmoista suuta ei hän ollut koskaan nähnyt. Nuoreen mieheen, jonka suonissa oli vähänkin tulta, teki tuo hentosesti ylös pyöristyvä ylähuuli hurmaavan vaikutuksen. Kun hän katsoi hänen huuliaan ja hampaitaan, niin hänelle johtui mieleen tuo vanha Elisabetin aikuinen vertaus lumella täytetyistä ruusuista. [Viittaus kuningatar Elisabetin (1558-1603) aikuisten runoilijain tyyliin.] Tyttöön rakastuneena hän olisi saattanut sanoa niitä täydellisiksi. Mutta ei – eivät ne olleet täydelliset. Ja juuri tuo vähäinen epätäydellisyys, mikä oli niin lähellä täydellisyyttä, antoikin niille omituisen tenhonsa, koska se juuri teki ne inhimillisiksi.

Niin monesti oli Clare näitä huulia tutkinut, että hän saattoi kuvailla ne mielessään milloin hyvänsä. Ja kun ne nyt taas olivat hänen edessään elämän hempeä uhkuvina, niin koko hänen olemuksensa sylkähti omituisesti, jokainoa hermo värähti mistä kuitenkin oli seurauksena, kaiketi jonkun salaperäisen fysioloogisen prosessin vaikutuksesta, että hän – aivasti.

Silloin Tess huomasi Claren olevan lähimailla ja häntä katselevan, mutta hän ei tahtonut sitä osottaa muuttamalla asentoaan, vaikka unelmoiva ilme hävisi tuota pikaa hänen kasvoiltaan, ja terävä silmä olisi helposti huomannut hänen poskiensa ruusunpunan syvenevän ja sitten taas vaalenevan, kunnes jälellä oli vain heikko rusotus.

Ei haihtunut tunnelma, joka taivaisen ilmestyksen tavoin oli Claren vallannut. Kaikki varomis- ja pidättymispäätökset ja pelot karkasivat mielestä kuin lyödyt pataljoonat. Hän hypähti ylös rahiltaan, heitti raintansa lehmän potkaistavaksi, jos se oli semmoisella päällä, riensi kaihottunsa luo, lankesi polvilleen hänen viereensä ja sulki hänet syliinsä.

Tess oli kuin puusta pudonnut ja antautui vastustamatta hänen syleilyynsä. Nähtyään että se oli todella hänen mielitiettynsä eikä kukaan muu, hänen huulensa avautuivat, ja hän vaipui hänen syliinsä hetkellisen ilon vallassa, ja rinnasta laukesi hurmaantunut huudahdus.

Angel oli jo aikeessa suudella tuota liian kiehtovaa suuta, mutta malttoi mielensä.

– Suo anteeksi, armas Tess! hän sanoi hiljaa. Minun olisi pitänyt kysyä lupaa. En tiennyt mitä tein. Ei ollut aikomukseni olla omavaltainen. Jumaloin sinua, armahin Tess, rakastan sinua vilpittömästi!

Vanha Kaunikki katseli tällä välin ihmeissään ympärilleen ja nähtyään vierellään kaksi henkilöä – yksihän siinä ijankaiken oli ollut – potkaista riuskautti toisella takajalallaan.

– Se on vihoissaan – ei se ymmärrä mitä meillä on mielessä – kunhan ei kaataisi raintaa! huudahti Tess kokien hiljaa irtautua. Hänen silmänsä seurasivat lehmän liikkeitä, mutta hänen sydämensä oli Claressa ja hänen rakkaudentunnustuksessaan.

Tess nousi istuimeltaan, ja he seisoivat vieretysten, Claren käsi hänen vyötäröllään. Tessin kauas tähtäävät silmät alkoivat äkkiä kyyneltyä.

– Mitä sinä itket, armaani? kysyi Clare.

– Voi, enpä tiedä itsekään, mutisi hän surumielisenä.

Kun Tess selvemmin näki, missä asemassa hän oli, niin hänet valtasi levottomuus ja hän koetti päästä erilleen.

– Tess, nyt viimeinkin olen sinulle tunteeni ilmaissut, sanoi Clare omituisesti tuskasta huoahtaen, mikä osotti, että sydän oli vienyt järjestä voiton. – Ei minun tarvitse sanoa, että rakastan sinua lämpimästi ja vilpittömästi. Mutta en sano nyt enempää – se koskee sinuun – olen yhtä hämilläni kuin sinäkin. Ethän toki ajattele minun käyttäneen turvattomuuttasi hyväkseni, ethän toki pidä minua liian hätäisenä ja ajattelemattomana?

– En, en osaa sanoa.

Clare oli sallinut hänen päästä irti, ja parin minuutin kuluttua olivat molemmat jälleen lypsämässä. Kukaan ei ollut kohtausta huomannut, ja kun meijerinhoitaja vähän ajan perästä pistäysi aidan kolkkaan, niin ei ollut pienintäkään merkkiä, joka olisi osottanut näiden kahden olevan toinen toiselleen enempää kuin tuttavia. Ja kuitenkin oli sen perästä, kun hän heidät viimeksi näki, joku tapahtuma muuttanut koko heidän elämänsä radan, seikka, jota käytännöllinen meijerinhoitaja olisi pitänyt mielettömänä, jos siitä olisi tiennyt, ja joka kuitenkin oli vankemmalla pohjalla kuin monet terveen järjen opetukset. Huntu oli työnnetty syrjään, uusia näköaloja avautui heidän eteensä – lyhyeksi aikaa tai pitkäksikin.

NELJÄS VAIHE

SEURAUKSET

25

Saamatta rauhaa Clare läksi iltamyöhällä ulos. Tyttö, joka hänen sydämensä oli vallottanut, oli jo mennyt huoneeseensa.

Yö oli yhtä lämmin kuin päiväkin. Vain heinikko tuntui viileältä; tiet, puutarhan polut ja rakennusten seinät olivat kuumia kuin liesi, ja keskipäivän lämpö hehkui niistä yökulkijan kasvoihin. Clare istuutui portin korvaan pihalle eikä tiennyt mitä itsestään ajattelisi. Tunteet olivat tuona päivänä tosiaan saaneet voiton hänen järjestänsä.

Kolme tuntia oli kulunut äkillisestä syleilystä, eivätkä he sen perästä olleet tavanneet toisiaan. Tess näytti kiihottuneelta, levottomalta tapahtuman johdosta, ja tämä rohkeasti ja harkitsematta otettu askel tuntui Clareakin kiusaavan, herkkä ja mietiskelyyn taipuva kun hän oli luonteeltaan. Hän ei vielä voinut täysin käsittää heidän oikeata suhdettaan toinen toiseensa, vielä vähemmän määrätä, millä tavoin heidän olisi muiden nähden käyttäydyttävä.

Angel oli tullut oppilaaksi tähän meijeriin siinä uskossa, että hänen käyntinsä oli pelkkä syrjätapaus, joka pian unohtuisi mielestä. Hän oli saapunut paikkaan, mistä hän saattoi ikäänkuin verhotusta komerosta tyynesti tarkastella ulkopuolella olevaa kiehtovaa maailmaa ja päättää, miten hän jälleen sekaantuisi siihen. Mutta nyt sen kiehtovaisuus olikin tullut hänen luokseen. Puoleensa vetävä maailma oli muuttunut ikäväksi pantomiimiksi, kun taasen tässä ilmeisesti mitättömässä kuolleessa paikassa oli tulivuoren purkauksen tavoin syöksähtänyt esiin jotain tavatonta, jommoista hän ei ollut koskaan ennen eikä missään muualla kokenut.

Talossa oli jokainen ikkuna auki, ja Clare saattoi kuulla pihan toiselta puolen pienimmänkin äänen, minkä sisällä olijat maata pannessaan synnyttivät. Mitä merkitsi hänelle nyt tuo halpa, vaatimaton meijeritalo, jota hän ennen oli pitänyt yksinomaan pakollisena olinpaikkanaan eikä ollut koskaan ajatellut sitä minään huomattavana osana sitä maisemaa? Vanhat sammaltuneet tiilipäädyt kuiskasivat hiljaa: jää tänne! Ikkunat hymyilivät, ovi viittaili houkutellen, köynnökset punastuivat ymmärtämyksestä. Sisällä löytyi olento, jonka vaikutus ulottui niin laajalle, että se sai tiilikivet, saven ja koko taivaan sykkimään palavaa tunteellisuutta. Kuka oli tämä valtaava olento? Muuan maitotyttö.

Ihmeekseen hän huomasi, kuinka syviä jälkiä syrjäisessä meijerissä oleskelu oli häneen jättänyt. Ja vaikkapa vasta herännyt rakkaus olikin tähän suurimpana syynä, niin oli niitä syitä muitakin. Monet muutkin kuin Angel ovat saaneet kokea, ettei yksistään ympäristön vaikutus anna elämälle merkitystä, vaan omat, mieskohtaiset kokemukset. Vaikutteille herkkä talonpoika elää syvempää, täyteläisempää, draamallisempaa elämää kuin joku, jos niin saamme sanoa, paksunahkainen kuningas. Tältä näkökannalta katsottuna oli elämä yhtä suurta täällä kuin missä muualla tahansa.

Vapaista aatteistaan, vioistaan ja heikkoudestaan huolimatta Clare oli perin tunnollinen mies. Tess ei ollut hänestä mitätön olento, jota saattoi pitää leikkikalunaan ja jonka sitten voi jo heittää syrjään, vaan nainen, joka eli kallista elämäänsä – elämää, joka oli hänelle sekä surun että ilon aikana yhtä merkityksellinen kuin rikkain elämä hänelle itselleen. Omien tunteittensa mukaan Tess arvosteli koko maailmaa, hän käsitti lähimäisiään vain siinä suhteessa kuin nämä olivat hänen omaan olemiseensa. Itse maailmankaikkeus alkoi Tessistä juuri sinä päivänä, jolloin hän syntyi.

Tämä tietoisuus, johon hän oli tunkeutunut, oli ainoa olemassaolon tilaisuus, jonka tyly kohtalo Tessille takasi – oli hänen kaikkensa. Kuinka hän siis voisi pitää häntä vähemmän tärkeänä kuin itseään, vähäpätöisyytenä, jota voi hyväillä ja johon myös saattoi kyllästyä. Eikö hänen ollut kohdeltava mitä vakavimmin tunnetta, jonka hän tiesi herättäneensä hänessä – sillä ujoudestaan huolimatta hän oli tulinen ja vaikutteille altis. Muuten se tuottaisi hänelle tuskaa ja tuhoaisi hänet.

Jokapäiväinen yhdessäolo vain kehittäisi sitä, mikä oli alkanut. Sellaisissa olosuhteissa kohtaaminen merkitsi hellyyteen lankeamista, veri ei voisi vastustaa sitä. Ja kun Clare ei saattanut tehdä itselleen selväksi päämäärää, mihin hänen oli pyrittävä, niin hän päätti luopua joksikin ajaksi toimesta, missä heidän oli myötäänsä oltava lähellä toisiaan. Toistaiseksi hänen tuottamansa vahinko oli varsin vähäinen.

Mutta helppoa ei ollut toteuttaa päätöstä pysyä hänestä erillään.

Jokainen suonen tykytys ajoi häntä tyttöä kohti.

Hän tuumi lähteä ystäviään tervehtimään. Mahdollisesti hän voisi kysyä heiltä neuvoa. Viiden kuukauden kuluttua päättyisi hänen työnsä täällä ja vietettyään vielä muutamia kuukausia eri tiloilla hän olisi täysin oppinut maanviljelijä ja kykenisi omintakeisesti yrittämään. Eikö maamies tarvitsisi vaimoa ja pitäisikö maamiehen vaimon olla korea vahanukke vai nainen, joka ymmärsi maataloutta? Huolimatta hiljaisuuden antamasta tyydyttävästä vastauksesta hän päätti lähteä matkaan.

Muutamana aamuna, kun Talbothaysin meijerillä istuttiin aamiaispöytään, huomautti joku tytöistä, ettei hän ollut nähnyt mr Clarea sinä päivänä.

– Totta kyllä, vastasi Crick. Mr Clare matkusti muutamiksi päiviksi kotiinsa Emminsteriin.

Neljältä pöydän vieressä istujalta tuntui tuokiossa auringonpaiste katoavan ja lintujen liverrys taukoavan. Mutta ei yksikään tytöistä ilmaissut sanoin tai liikkein suruaan.

– Häneltä alkaa jo loppua työ täällä, jatkoi meijerimies välinpitämättömyydellä, joka hänen tietämättään teki tylyn vaikutuksen. Ja hän kai alkaa katsella uutta toimipaikkaa.

– Kuinka kauan hän vielä viipyy täällä? kysyi Izz Huett, ainoa tytöistä, joka uskalsi luottaa ääneensä.

Toiset odottivat meijerimiehen vastausta, aivan kuin heidän elämänsä olisi siitä riippunut. Retty tuijotti huulet vavisten pöytäliinaan, Mariania poltti niin, että posket olivat tulipunaisina, ja Tess katseli niitylle sydämen rajusti tykyttäessä.

– En osaa päivämäärää aivan tarkalleen sanoa katsomatta muistikirjaani, vastasi Crick sietämättömän tyynesti. Mutta kenties hän viipyy vähän kauemmin perehtyäkseen vasikkain hoitoon; kaiketi vuoden loppuun.

Neljä kuukautta tuskallista nautintoa hänen seurassaan. Ja sen perästä yön synkkä pimeys.

Samaan aikaan Angel Clare ratsasti kaukana suurustavasta meijeriväestä kapeata tietä isänsä asuntoa kohti. Hänellä oli kerallaan kori, joka sisälsi vähän verimakkaraa ja pullon kotitekoista olutta, jotka mrs Crick oli kunnioittavain terveistensä myötä lähettänyt hänen vanhemmilleen.

Valkoinen tie suikersi edessä, hänen silmänsä olivat siihen luotuina, vaikka kokivat katsella ensi vuoteen. Hän rakasti Tessiä, pitäisiköhän hänen mennä naimisiin hänen kanssaan? Uskaltaisiko hän näin tehdä? Mitähän äiti ja veljet sanoisivat? Mitä hän itse sanoisi parin vuoden perästä? Tämä riippui siitä, oliko hetkellisellä mieltymyksellä juurensa voimakkaassa myötätuntoisuudessa vai hänen ulkomuotonsako sen sai aikaan.

Kukkuloiden ympäröimä pikku kaupunki, punaisesta kivestä tehty kirkontorni ja pappilan metsikkö avautuivat viimein hänen eteensä, ja hän ratsasti tuttua porttia kohti. Ennenkuin hän astui kotiinsa, hän sattui katsahtamaan kirkolle ja huomasi silloin sakastin ovella joukon tyttöjä, ijältään kahdentoista ja kuudentoista välillä. Tytöt nähtävästi odottivat jotakuta, joka tuossa tuokiossa pistäytyi joukkoon – nuori tyttö, toisia hieman vanhempi, leveälierinen hattu päässä ja yllä vaalea, tärkätty puku ja pari kirjaa kädessä.

Clare tunsi hänet hyvin. Hän ei ollut varma näkikö tyttö hänet; hän toivoi pääsevänsä huomaamatta ohitse, sillä häntä ei ensinkään haluttanut mennä tyttöä puhuttelemaan. Nuori neito oli miss Mercy Chant, hänen isänsä naapurin ja ystävän ainoa tytär; Angelin vanhemmat toivoivat hiljaisuudessa, että hän jonain päivänä menisi hänen kanssaan naimisiin. Tytär oli hyvin innokas raamatunselitysten pitäjä ja oli varmaan nytkin menossa sellaisiin. Claren ajatukset lensivät Talbothaysin luonnonraikkaisiin ihmisiin, ja varsinkin yhteen, lämpimimpään ja viehättävimpään heistä.

Hänen lähtönsä Emminsteriin oli johtunut hetkellisestä päähänpistosta, eikä hän siis ollut ilmottanut tulostaan edeltäpäin. Aamiaisaikaan toivoi hän kuitenkin joutuvansa perille, ennenkuin vanhemmat olisivat lähteneet kaupungille. Hän tuli vähän myöhään, he istuivat jo pöydässä. Kaikki hypähtivät häntä tervehtimään, kun hän astui sisään.

Siinä oli hänen isänsä ja äitinsä, veljensä Felix, joka oli pappina läheisessä pikku kaupungissa ja nyt kotona käymässä, sekä toinen veli Cuthbert, joka lueskeli papiksi Cambridgessa ja oleskeli loma-ajat kotona. Äidillä oli hopeasankaiset silmälasit, ja isä näytti siltä mikä hän olikin – vakavalta, jumalaapelkäävältä mieheltä; hän oli laihahko, noin kuudenkymmenenviiden vuoden vanha, ja kalpeilla kasvoilla näkyi ajatusten ja työn uurtamia vakoja. Heidän yläpuolellaan seinällä riippui Angelin sisaren muotokuva. Tämä oli perheen esikoinen, kuusitoista vuotta Angelia vanhempi, oli mennyt naimisiin erään lähetyssaarnaajan kanssa ja eli nyt Afrikassa.

Ukko Clare oli Wycliffen, Hussin, Lutherin ja Calvinin henkinen jälkeläinen, mies, joka noudatti apostolista yksinkertaisuutta elämässään ja ajatuksissaan. Nuorena ollessaan hän oli kerta kaikkiaan muodostanut vakaumuksen elämän syvimmistä kysymyksistä ja pysyi siinä järkähtämättömästi kiinni. Hänen ajatussuuntansa kannattajatkin pitivät häntä äärimäisyyden miehenä, kun taas vastustajainkin täytyi ihailla hänen perinpohjaisuuttaan ja tarmokkuuttaan.

Kerran oli Angel kiihtyneessä mielentilassa sanonut onnettomuudekseen isälleen, että ihmiskunnalle olisi koitunut paljon enemmän hyvää, jos nykyisten sivistyskansojen uskonto olisi ollut peräisin Kreikasta eikä Palestiinasta. Isä oli kiistänyt, ettei tuossa väitteessä ollut tuhannettakaan osaa totuutta, vielä vähemmän puolta tai koko totuutta. Hän oli saarnannut hyvin ankarasti pojalleen jonkun aikaa perästäkin päin. Mutta hänen sydämensä oli niin hyvä, ettei hän voinut olla kenellekään vihoissaan pitkää aikaa, ja hän tervehti tänään poikaansa vilpittömän suloisella hymyilyllä.

Angel kävi istumaan, ja paikka tuntui hänestä kotoiselta; mutta ei hän nyt tuntenut niin läheisesti kuin ennen kuuluvansa koolla olevaan perheeseen. Joka kerta kun hän palasi kotiin, tuntui häntä ja vanhempia erottava juopa syvemmältä, ja tällä kertaa hän huomasi enemmän kuin tavallista, kuinka vieraaksi hän oli tullut omaisilleen.

Ja toiset puolestaan näkivät, kuinka suuri erotus oli tämän ja entisen Angelin välillä. Heidän silmiinsä pisti etenkin hänen muuttunut käytöstapansa, varsinkin veljet kiinnittivät siihen huomiota. Hän pyrki käyttäytymään kuin maamies, heitteli jalkojaan edestakaisin, kasvojen lihakset olivat käyneet voimakkaammiksi, silmät kuvastivat tarkoin hänen puhettansa, vieläpä vähän muutakin. Lukumiehen käytöstapa oli miltei kokonaan hävinnyt, vielä enemmän salonkimiehen. Joku saivartelija olisi voinut sanoa hänen käyttäytyvän sivistymättömästi ja joku tekohäveliäs pitää häntä moukkamaisena. Niin suuresti oli oleskelu Talbothaysin asukkaiden parissa häneen vaikuttanut.

Aamiaiselta päästyä hän läksi veljiensä kanssa kävelylle. Nämä olivat korkeakirkollisia, hyvinkasvatettuja, kouluviisaita nuoria miehiä, virheettömiä sormenpäitä myöten, juuri tuommoisia moitteettomia malleja, joita joka vuosi sorvataan järjestelmällisen koulukasvatuksen kautta. Molemmat olivat hieman likinäköisiä, ja kun oli tapana pitää yhtä silmälasia nauhoineen, niin oli heilläkin semmoinen toisessa silmässä, kun käytettiin kakkuloita, niin heillä oli kakkulat nokalla, ja kun oli tapana käyttää silmälaseja, niin heillä oli silmälasit, ottamatta ollenkaan lukuun, missä määrin heidän näkönsä oli puutteellinen. Kun runoilija Wordsworthia ylistettiin pilviin, oli heillä taskussaan hänen teoksiaan, ja kun Shelley joutui syrjään, niin hänen teoksensa saivat tomuttua heidän kirjahyllyllään. Kun Correggion "Pyhää perhettä" ihailtiin, niin he ihailivat Correggion "Pyhää perhettä" ja kun sitä alettiin moittia ja Velasquez'ta ylistää, niin he seurasivat virran mukana muodostamatta omaa mielipidettään.

He olivat kumpikin huomaavaisia poikia ja kävivät säännöllisesti vanhempiansa tervehtimässä. Vaikka Felix oli uudenaikaisempi mielipiteiltään kuin isänsä, oli hän kuitenkin vähemmän uhrautuva ja omaa hyötyä pyytämätön. Joskin hän oli suvaitsevaisempi toisinajattelevia kohtaan, ei hän ollut niin herkkä antamaan anteeksi kuin isänsä. Cuthbert oli ylipäänsä vapaamielisempi, mutta sen ohella neuvokkaampi eikä niin hellätuntoinen kuin isänsä.

Heidän kulkiessaan kukkulan rinnettä Angelissa heräsi hänen entinen ajatuksensa, että olkootpa nuo kaksi kuinka paljon hyvänsä häntä etevämpiä, niin ei kumpikaan heistä nähnyt tai kuvannut elämää sellaisena kuin se todellisuudessa oli. Kenties heillä ei ollut niin hyvää tilaisuutta tekemään huomioita kuin selittämään, sehän oli perin tavallista. Kummallakaan ei ollut riittävää käsitystä siitä, mitä monimutkaisia voimia oli vaikuttamassa sen tasaisen ja rauhallisen väylän ulkopuolella, jossa he ja heidän tuttavansa uiskentelivat. Kumpikaan ei huomannut paikallisen ja yleisen totuuden eroavan toisistaan, ei älynnyt, että se, mitä sisäinen maailma sanoi heidän kirkollisissa ja yliopistollisissa piireissään, oli peräti toisenlaista kuin se, mitä ulkoinen maailma ajatteli.

– Sinä olet varmaan ylen ihastunut maanviljelykseen, sanoi Felix nuorimmalle veljelleen, katsoen silmälasiensa läpi vakavasti pelloille päin. Ja siksi meidän on sitä parhaalla tavalla käytettävä hyväksemme. Mutta pyydänpä sinua hartaasti, että koettaisit pysyä edelleen yhteydessä siveellisten ihanteiden kanssa. Maamiehen ammatti lyö tietysti karkean leimansa, mutta siitä huolimatta saattavat korkeat ajatukset viihtyä vaatimattomassakin elämässä.

– Saattavat tietenkin, sanoi Angel. Eikö siitä ole nähty todistuksia yhdeksäntoista sataa vuotta sitten – jos saan hetkeksi astua sinun alallesi? Miksi sinä luulet minun luopuvan ylevästä ajattelemisesta ja siveellisistä ihanteistani?

– Kuvailin kirjeittesi sävystä ja keskusteluistamme – kuvailua se tosin saattaa olla, että sinä ikäänkuin henkisesti hellittäisit kättäsi. Etkö sinäkin ole tuota arvellut, Cuthbert?

– Kuule, Felix, sanoi Angel kuivasti, me olemme, kuten tiedät, hyviä ystäviä, vaikka meistä kukin kulkee omia teitänsä. Mutta jos on kysymys henkisestä käsityskyvystä, niin taitaa olla parasta, että sinä, dogmatikko kun olet, jätät minut rauhaan ja kysyt mitä omastasi on tullut.

Nuoret miehet kääntyivät kotiin päin joutuakseen päivälliselle, jolle tavallisesti käytiin heti, kun vanhemmat olivat lopettaneet aamutyönsä seurakunnan keskuudessa. Kävellessä oli veljeksille tullut nälkä, varsinkin Angelille, joka oli tottunut ulkoilmaelämään ja meijerin voimallisiin aterioihin. Mutta vanhemmat olivat vielä poissa, ja vasta kun pojat olivat miltei kyllästyneet odottamiseen, he tulivat. Tämä itsensäkieltävä pariskunta oli ollut pitämässä huolta parin sairaana makaavan seurakuntalaisen syömisestä, joita he hieman epäjohdonmukaisesti koettivat pitää lihaan sidottuina, ja siinä puuhassa oli heidän oma nälkänsä kokonaan unohtunut.

Perhe istuutui pöydän ääreen, jolle oli laitettu yksinkertainen ateria, pääasiassa kylmää lihaa. Angelin katse etsi mrs Crickin verimakkaraa, jota hän oli käskenyt hieman paistamaan, kuten meijerissäkin tehtiin, ja jonka erinomaiseen makuun hän toivoi vanhempainsa mieltyvän yhtä paljon kuin hän itsekin.

– Oh, sinä etsit makkaraa, rakas poikani, sanoi Angelin äiti. Mutta varmaan sinä et ole milläsikään, kuten isäsi ja minä, vaikket saakkaan makkaraa, kunhan kuulet syyn siihen. Ehdotin isällesi, että antaisimme mrs Crickin ystävällisen lahjan erään miehen lapsille, joka ei kykene mitään ansaitsemaan, koska hän sairastaa viinahulluutta. Hän arveli lahjan tuottavan heille suurta iloa, jonka vuoksi minä annoin makkaran lapsille.

– Niin tietenkin, vastasi Angel iloisesti, etsien olutruukkua.

– Olut tuntui niin kovin voimakkaalta, jatkoi hänen äitinsä, että oli juomaksi sopimatonta; mutta lääkkeeksi se on yhtä hyvää kuin konjakki, ja siksi pistinkin sen lääkekaappiini.

– Periaatteen vuoksi emme koskaan juo väkijuomia pöydässämme, lisäsi isä.

– Mutta mitä minä sanon meijerimiehen vaimolle? kysyi Angel.

– Totuuden tietysti, vastasi isä.

– Mieluummin tahtoisin sanoa, että olut ja verimakkara maistuivat meistä kaikista mainiolta. Hän on tuommoinen ystävällinen iloinen ihminen ja kysyy tietysti heti palattuani, mitä hänen tuomisistaan pidimme.

– Ethän niin voi vastata, kun emme tosiaan ole nauttineet hänen tuomisistaan, väitti isä tyynesti.

– En tietysti, vaan eipä pikku kimpriukonen olisi pahaa tehnyt.

– Mikä? kysyivät Felix ja Cuthbert yhtaikaa.

– No – se on vain niitä Talbothaysin sanasutkauksia, vastasi Angel punastuen. Hän huomasi vanhempainsa menetelleen oikein mielipiteensä mukaan, vaikkei hän hyväksynyt heidän mielipidettään, eikä hän puhunut sen enempää.