Kitabı oku: «Tessin tarina», sayfa 18

36

Clare nousi ylös aamun koittaessa tuhkan harmaana ja salakähmäisenä kuin pahantekijä. Hänen silmiinsä sattuivat sammuneet hiilet tulisijassa, katettu illallispöytä, missä heidän viinilasinsa vielä seisoivat koskemattomina, heidän tuolinsa ja kaikki muut huonekalut, jotka näyttivät avuttomina tuijottavan häneen ja kysyvän, mikä nyt neuvoksi tulee. Yläkerrasta ei kuulunut hiiskahdustakaan, mutta vähän ajan perästä kajahti ovelta koputusta. Hän arvasi, että mökin eukko, jonka oli määrä pitää huolta heidän tarpeistaan, siellä koputti.

Kolmannen henkilön läsnäolo olisi nyt ollut ylen haitallista, jonka vuoksi hän avasi ikkunan ja sanoi vaimolle, että he kyllä tulevat toimeen tänä aamuna ilman häntäkin. Vaimolla oli maitokannu kädessään; Clare käski jättämään sen oven viereen. Vaimon mentyä hän haki vähän halkoja vajasta ja sytytti tulen. Ruokakammiosta löytyi munia, voita, leipää ynnä muuta, ja kohta oli aamiainen valmiina – meijerissä oli Clare oppinut keittiötoimiakin. Savu kohosi torvesta korkeana patsaana ilmaan, ja ohi kulkevat ihmiset ajattelivat sen nähdessään vastanaineita ja kadehtivat heidän onneansa.

Angel heitti viimeisen silmäyksen pöytään, jonka perästä hän meni portaiden juurelle ja huusi virallisella äänellä: – Aamiainen on valmis!

Hän avasi ulko-oven, ja aamuilma houkutteli lyhyelle kävelylle. Kun hän palasi, oli Tess jo arkihuoneessa ja järjesteli koneellisesti pöydällä olevia kapineita. Hän varmaan oli ollut täydessä puvussa Claren häntä huutaessa, eihän siitä ollut kuin pari kolme minuuttia.

Hänellä oli hiukset suurella sykeröllä niskassa ja yllä uusi, vaaleansininen villainen leninki, kaulus valkoisesta pitsistä. Hänen kätensä ja kasvonsa näyttivät kylmiltä, arvattavasti hän oli istunut pukeutuneena pitkän aikaa huoneessaan, jossa ei ollut tulta. Kohtelias ääni, jolla Clare oli häntä aamiaiselle kutsunut, näytti hetkeksi virittäneen toivon kipinän hänen mielessään. Mutta samassa se tuikahti sammuksiin, kun hän loi katseensa Clareen.

Heissä ei tosiaankaan näyttänyt olevan jälellä muuta kuin tuhka entisestä tulesta. Edellisen illan murjovaa surua oli seurannut raskasmielisyys; ei mikään näyttänyt voivan puhaltaa liekkiin heidän tunteitaan.

Clare puhutteli häntä ystävällisesti, ja yhtä lempeästi Tess vastasi. Viimein Tess astui hänen eteensä ja katsoi häntä suoraan silmiin, aivan kuin luullen, ettei tämä muutoin häntä näkisi.

– Angel, hän sanoi koskien häntä keveästi sormillaan, ikäänkuin vakuuttautuakseen siitä, että hänen edessään todellakin oli mies, joka niin monta kertaa oli sanonut häntä rakastavansa. Kirkkaat olivat hänen silmänsä, kalpea poski oli pyöreä kuin ennenkin, vaikka puoleksi kuivuneet kyynelet olivat jättäneet siihen kiiltävän jälen; mansikkahuulet olivat melkein yhtä vaaleat kuin posketkin.

Hän näytti puhtaalta ja viattomalta. Luonto oli oikkuillessaan suonut Tessille niin neitseellisen ulkomuodon, että Clare jäi ällistyneenä häneen tuijottamaan.

– Tess, sano, ettei se ole totta! Ei, ei se ole totta!

– Se on totta.

– Joka sana?

– Joka sana.

Clare katsoi rukoilevasti häneen, aivan kuin olisi mielellään hyväksynyt valheen hänen huuliltaan, valheen, jonka hän, vaikka tiesikin sen valheeksi, olisi jotenkuten vääntänyt selväksi kieltäväksi vastaukseksi. Mutta Tess toisti vain:

– Totta se on.

– Elääkö hän? kysyi Angel.

– Lapsi kuoli.

– Mutta mies?

– Elää.

Angelin kasvot kävivät tuskallisen synkiksi.

– Onko hän Englannissa?

– On.

Clare astui horjuen muutamia askelia.

– Tällainen on nyt asemani, hän sanoi äkkiä. Ajattelin – kuka tahansa olisi samaa ajatellut – että kun en pyrikkään saamaan vaimoa, jolla olisi yhteiskunnallisesti huomattava asema ja joka olisi varakas ja hienon maailman oloihin perehtynyt, niin totta kai silloin saan omakseni viattoman, rusoposkisen maalaistytön. Mutta – enhän minä ole mikään sinun nuhtelijasi enkä yritäkkään nuhdella.

Tess käsitti hänen ajatuksensa niin selvästi, ettei hänen tarvinnut jatkaa. Sepä se olikin kamalinta; hän näki, että kaikki Angelin toiveet olivat pettäneet.

– Angel – en olisi taipunut menemään kanssasi naimisiin, jollen olisi tiennyt, että sinulla oli viimeisessä tiukassa yksi pelastustie, vaikka toivoinkin, ettet sinä koskaan – Hänen äänensä tukkeutui.

– Pelastustie?

– Tarkotan, että pääsisit minusta eroon. Pääsethän minusta eroon.

– Kuinka?

– Hakemalla avioeroa.

– Hyvä Jumala, kuinka saatat olla niin typerä! Kuinka saisinkaan eron sinusta?

– Etkö saa – nyt, kun olen sinulle tästä puhunut? Arvelin tunnustukseni olevan riittävänä syynä.

– Voi, Tess, sinä olet liian, liian lapsellinen, – tietämätön – kypsymätön! En tiedä mikä sinä oikeastaan olet. Sinä et ymmärrä lakia, et, et.

– Etkö siis saa eroa?

– En, se on aivan mahdotonta.

Häpeän puna kohosi Tessin tuskallisille kasvoille.

– Voi, Angel, luulin sen käyvän laatuun, hän mutisi. Nyt ymmärrän kuinka kurjalta minä näytän silmissäsi! Usko toki, usko, että olen luullut sen käyvän laatuun! Toivoin kyllä, ettet tuota keinoa käyttäisi, mutta olin kuitenkin varma, että voisit heittää minut pois tieltäsi, jos haluaisit ja jollet enää rakasta minua o-o-ollenkaan!

– Sinä erehdyit, hän vastasi.

– Voi, sitten minun olisi pitänyt se tehdä, eilisiltana minun olisi se pitänyt tehdä! Mutta rohkeutta puuttui. Sepä se onkin minun tapaistani!

– Rohkeutta mihin?

Kun hän ei vastannut, niin Clare tarttui hänen käteensä.

– Mitä sinulla oli oikeastaan mielessä? hän kysyi.

– Ajattelin surmata itseni.

– Milloin?

Tess koetti karttaa hänen kiusallisia kysymyksiään.

– Eilen, hän vastasi viimein.

– Missä?

– Sinun mistelinoksasi alla.

– Hyvä Jumala – kuinka, millä tavoin? hän kysyi ankarasti.

– Kerron sinulle asian, jollet suutu, hän sanoi tuskallisesti. Matkalippaan ympärillä olleella nuoralla. Mutta kun tuli ratkaiseva hetki – en uskaltanutkaan. Pelkäsin siitä koituvan häpeätä sinun nimellesi.

Tämä pakollisesti tehty tunnustus teki Clareen selittämättömän vaikutuksen. Hän piti yhä Tessiä kädestä ja kääntäessään katseensa hänen kasvoiltaan maata kohti hän lausui vapisevalla äänellä:

– Kuulehan nyt! Sinä et saa päästää päähäsi tuommoisia kauheita ajatuksia! Lupaa minulle, ettet koskaan yritä tuommoista!

– Kernaasti sen lupaan. Älysin kyllä itsekin, kuinka joutavata se oli.

– Joutavata! Ihan mieletöntähän se oli.

– Mutta Angel, hän väitti luoden suuret silmänsä tyynesti häneen, ajattelinkin sitä vain sinun vuoksesi, päästääkseni sinut vapaaksi ilman avioerosta johtuvaa häväistystä. Itseni vuoksi en sitä koskaan uneksinutkaan. Mutta liian hyvä olisi sentään minulle, että oma käteni teon suorittaisi. Sinun asiasi, onneton puolisoni, olisi antaa minulle kuolonisku. Ajattelin, että rakastaisin sinua vielä enemmän – jos se olisi mahdollista – jos saattaisit sen tehdä, koska muutakaan pelastuskeinoa ei ole olemassa. Tunnen kuinka kurjan kurja minä olen, kuinka pahoin olen tielläsi!

– So, so!

– Koska sinä et sitä hyväksy, niin jätän sen tekemättä. En tahdo sinua vastustaa.

Clare tiesi sen olevan totta. Eilisiltaiset sieluntuskat olivat kokonaan murtaneet Tessin toimintatarmon, niin ettei Claren tarvinnut pelätä hänen ryhtyvän uusiin äkillisiin tuumiin.

Tess koki taas askaroida aamiaispöydän ääressä, ja viimein he istuutuivat molemmat samalle puolen pöytää, niin etteivät heidän silmänsä sattuneet toisiinsa. Alussa tuntui oudolta kuulla toistensa syövän ja juovan, mutta eihän se ollut autettavissa, ja sitä paitsi ei ruoka kummaltakaan sanottavasti kulunut. Aamiaiselta päästyä Clare ilmotti lähtevänsä myllyyn ja mihin aikaan hän palaisi päivälliselle; myllyliikkeeseen perehtyäkseenhän hän oli tänne tullutkin.

Hänen mentyään Tess asettui ikkunan viereen ja näki hänen astuvan suuren sillan poikki, kulkevan rautatien yli ja katoavan. Sitten hän huokaamatta kääntyi huoneeseen ja alkoi siistiä pöytää.

Kohta tuli apuvaimokin. Hänen läsnäolonsa alussa kiusasi Tessiä, mutta myöhemmin tuntui se keventävän hänen mieltänsä. Puoli yhden aikaan hän jätti apurinsa yksin keittiöön ja palasi kamariin pitääkseen silmällä, milloin Angel ilmestyisi sillan tuolle puolen.

Yhden tienoissa hän ilmestyikin. Tessin kasvot sävähtivät punaisiksi, vaikka tulija oli vielä pitkän matkan päässä. Hän juoksi keittiöön jouduttamaan päivällistä. Clare meni ensin huoneeseen, missä he edellisenä päivänä olivat yhdessä pesseet käsiänsä, ja kun hän tuli ruokasaliin, niin Tess jo nosteli kulhojen kansia.

– Kuinka täsmällinen! sanoi Clare.

– Näin sinun kulkevan sillalla, hän vastasi.

Aterioitaessa Clare kertoili, mitä hän oli myllyssä puuhannut, selitteli työtapoja ja vanhanaikaisia koneita, joista ei arvellut saavan kovin suurta käsitystä uudenaikaisista parannetuista menetelmistä. Muutamat koneet näyttivät olleen käytännössä aina siitä lähtien, kun ne jauhoivat viljaa nyt raunioina olevan luostarin munkeille.

Hän läksi jälleen myllyyn tunnin kuluttua, palasi hämärissä ja työskenteli illan paperiensa kanssa. Tess pelkäsi olevansa hänen tiellänsä, ja kun vaimo oli mennyt, niin hän pistäysi keittiöön, aherrellen siellä minkä mitäkin toista tuntia.

Äkkiä Clare raotti ovea.

– Sinä et saa raataa tuolla tavoin, hän sanoi. Sinä et ole piikani, olet vaimoni.

Tess kohotti silmiään ja hänen mielensä kävi hieman kirkkaammaksi.

– Saanko minä tosiaan pitää itseäni sinä? hän kysyi tuskallisesti hymyillen. Nimellisesti olen vaimosi, sitä kai tarkotat. Enpä pyydäkkään enempää.

– Sinä olet vaimoni, Tess, ja semmoisena sinun on itseäsi pidettävä.

Mitä sinä tarkotit?

– En tiedä, hän sanoi hätäisesti kyynelsilmin. Ajattelin – tarkotan, että olen liian halpa sinulle. Johan sen sinulle aikoja sitten sanoinkin ja juuri sen vuoksi en tahtonut mennä kanssasi naimisiin, mutta sinä et hellittänyt.

Tess puhkesi nyyhkyttämään, kääntyen selin häneen. Tämä olisi saattanut minkä muun miehen tahansa heltymään paitsi Angel Claren. Niin lempeä ja hellämielinen kuin hän tavallisesti olikin, piili hänen mielessään kuitenkin horjumaton johdonmukaisuus, samoin kuin metallisuoni pehmeässä savessa. Se oli estänyt hänet astumasta kirkon palvelukseen, se esti hänet avaamasta syliänsä Tessille. Sitä paitsi hänen lempensä oli enemmän kirkkautta kuin hehkua; jos hän oli lakannut uskomasta johonkin naiseen, niin hän lakkasi seuraamasta häntä, päinvastoin kuin monet tunteelliset luonteet, jotka saattavat intohimoisesti rakastaa sitä, mitä heidän täytyy halveksia.

Clare odotti, kunnes Tess herkesi nyyhkyttämästä.

– Toivon, että puolet Englannin naisista olisi yhtä kunniallisia kuin sinä, hän sanoi katkerana koko naissukupuolta vastaan. – Ei ole nyt kysymys kunniallisuudesta, vaan periaatteesta.

Häntä tuiversi vihan myrsky, mikä tempaa mukaansa hänenlaisensa ihmiset, kun heidän uskonsa tuntuu pettävän. Hänen sielunsa syvyydessä kaikui kyllä myötätuntoinen pohjasävel, jonka avulla maailmaa kokeneempi nainen olisi saattanut hänet jälleen omakseen vallottaa. Mutta Tess ei tätä ajatellut, hän hyväksyi kaikki oikeudenmukaisena rangaistuksena uskaltamatta lausua sanaakaan. Hänen horjumaton uskollisuutensa oli miltei säälittävä. Niin kiihkeäluontoinen kuin hän olikin, ei Claren ankarilla sanoilla ollut tehoa häneen, hän ei loukkaantunut, ei ajatellut mitään pahaa hänestä.

Ilta, yö ja aamu kuluivat niinkuin edellisenäkin päivänä. Vain yhden ainoan kerran uskalsi ennen niin vapaa ja rohkea Tess lähestyä Angelia. Se tapahtui silloin, kun tämä läksi kolmannen kerran myllyyn. Pöydästä noustessaan Angel sanoi "hyvästi", ja Tess vastasi samoin taivuttaen päätään häntä kohti, aivan kuin tahtoakseen suudella häntä. Mutta Clare ei ollut niinä miehinäänkään, vaan pyörähti pois sanoen: – Kyllä minä tulen ihan määrälleen kotiin. Tess lyyhähti kokoon, ikäänkuin ukkosen lyömänä. Monesti oli Clare omin lupinsa koettanut saavuttaa hänen huuliansa, monesti oli sanonut hänen suunsa ja henkensä tuoksuvan voille, maidolle ja hunajalle, joista hän pääasiassa eli, oli vakuuttanut imevänsä ravintonsa hänen huuliltaan ja sen semmoista hölynpölyä. Mutta nyt ei hän niistä välittänyt. Clare huomasi hänen liikutuksensa ja sanoi lempeästi:

– Ymmärräthän, että minun täytyy tuumia mikä tässä neuvoksi tulee. Meidän täytyy olla vielä vähän aikaa yhdessä välttääksemme häväistystä, joka olisi seurauksena näin äkkinäisestä erosta. Mutta kai sinä käsität, että se on vain muodon vuoksi.

– Kyllä, sanoi Tess hajamielisenä.

Clare läksi, mutta pysähtyi tiellä toivoen, että olisi vastannut Tessille vielä ystävällisemmin ja suudellut häntä ainakin yhden kerran.

Näin kului pari päivää; saman katon alla he elivät, mutta paljoa enemmän toisistaan erossa kuin ennen kihloissa ollessaan.

Tess näki Claren myötäänsä mietiskelevän keinoa, miten pulmasta selviytyisi. Hän aivan kauhistui huomatessaan, kuinka horjumaton hän oli näennäisestä hellyydestään huolimatta. Ei hän enää odottanut anteeksi saavansa. Toisenkin kerran hän arveli lähteä tiehensä miehensä ollessa myllyllä, mutta pelkäsi siitä koituvan Clarelle vain entistä enemmän häpeää ja hankaluutta, jos se tulisi tunnetuksi.

Sillä välin Clare vain mietti miettimistään. Aivan tuntui sairaaksi miettimisestä käyvän. Kävellessään edestakaisin hän mutisi itsekseen: – Mikä meidät perii, mikä tässä neuvoksi tulee?

Eräänä päivänä Tess sattui tämän kuulemaan. Silloin hän päätti ottaa tulevaisuuden puheeksi, katkaista pelottavan vaitiolon.

– Et kai sinä kovin kauan rupea kanssani elämään, Angel? hän kysyi. Vavahtelevat huulet ilmaisivat, kuinka vaikea hänen oli säilyttää tyyntä ilmettä kasvoillaan.

– Se on mahdotonta, tämä vastasi, jollen tahdo halveksia itseäni tai mikä on pahempi, halveksia sinua. Tarkotan, että yhteiselämä sanan tavallisessa merkityksessä on meidän kesken mahdoton. Tällä hetkellä en tunne sinua halveksivani. Ja kun asia nyt on tullut puheeksi, niin salli minun puhua suuni puhtaaksi, jotta voisit ymmärtää täydelleen tilani. Kuinka voimme elää yhdessä, kun tuo mies on elossa? Hänhän on sinun luonnollinen miehesi, enkä minä. Jos hän olisi kuollut, saattaisi olla eri juttu… Ja toinen seikka on vielä pahempi. Ajattelehan, että aivan viattomat joutuvat tulevaisuudessa tästä kärsimään. Ajattelehan lapsia, joita meille kenties syntyy, ja että tämä asia tulee tunnetuksi – tunnetuksi se väkisinkin tulee. Ei ole niin syrjäistä paikkaa maan päällä, ettei sinne tulisi tai sieltä lähtisi ihmisiä. Ajattele lapsi poloisia, jotka olisivat lihaamme ja vertamme, kuinka he kasvaisivat häpeän painamina ja vanhemmiten saisivat yhä enemmän sitä tuntea! Mikä kurjuus heille! Voitko rehellisellä tunnolla pyytää minua jäämään luoksesi, kun otat tämän huomioosi? Eiköhän meidän olisi parempi kestää tuskiamme kuin hankkia uusia?

Tessin silmät olivat yhä maahan luotuina.

– En voi pyytää sinua jäämään, hän sanoi. En voi; en ajatellut noin pitkälle.

Hän olisi saattanut sanoa: – Kukapa esim. Austraaliassa tai Texasissa huolisi minun onnettomuudestani tai nuhtelisi minua tai sinua? – Mutta useimpien naisten tavalla hän hyväksyi hetkellisen syytöksen, pitäen sitä välttämättömänä. Ja kenties hän oli oikeassa. Naisen herkkä sydän ei tunne yksistään omaa katkeruuttaan, se tuntee myöskin puolisonsa katkeruuden. Niinpä Tess arvasi, että vaikkei nuhteet vieraiden ihmisten kautta tulisikaan Angelin korviin, niin hänen kalvava sydämensä niitä kuitenkin tuon tuostakin kuiskuttaisi.

Kolme päivää olivat he tällä lailla eläneet. Angelin rakkaus oli ollut kenties liian yliaistillista, hänen mielikuvituksensa liian lennokas. Semmoiseen luonteeseen rakastetun poissaolo usein vaikuttaa paljoa voimakkaammin kuin hänen läsnäolonsa, sillä poissaolevasta hän silloin luo ihannekuvan, mikä himmentää todellisia vikoja. Tess huomasi, ettei hänen persoonansa vaikuttanut niin voimakkaasti kuin hän oli otaksunut. Clare oli oikeassa sanoessaan, että hän oli toinen nainen kuin se, jota hän oli rakastanut.

– Olen ajatellut sanojasi, huomautti Tess hypistellen etusormellaan pöytäliinaa; toisella kädellään, jossa kiilsi vihkisormus, hän varasi otsaansa.

– Olet aivan oikeassa; eihän tässä muukaan auta. Sinun täytyy lähteä pois luotani.

– Mutta mitä sinä teet?

– Voinhan lähteä kotiin.

Tätä ei Clare ollut ajatellut.

– Voitko ihan varmaan? hän kysyi.

– Ihan varmaan. Meidän täytyy erota ja parempihan on, että teemme sen heti. Kerran sinä sanoit, että minä voisin voittaa miehet vastoin heidän parempaa tietoaan, ja ollessani myötäänsä silmiesi edessä, saatan kenties sinut muuttamaan suunnitelmiasi vastoin tahtoasi ja toivomustasi. Ja perästäpäin sinun tunnonvaivasi ja minun suruni olisivat kauheat.

– Menisitkö mielelläsi kotiin? kysyi hän.

– Tahdon jättää sinut ja mennä kotiin.

– No, olkoon sitten niin.

Ei katsonut Tess häneen, mutta hätkähti kuitenkin. Ero oli ehdotuksen ja suostumuksen välillä, mitä hän ei ollut tarpeeksi ajatellut.

– Jo minä pelkäsin, että tämmöiseksi se menee, hän mutisi miettiväisen näköisenä. En minä kuitenkaan pahottele, Angel. Näin kai on parasta. Sanasi ovat saaneet minut vakuutetuksi. Vaikkapa ei kukaan moittisikaan minua, jos yhdessä eläisimme, niin sittenkin vuosien vieriessä sinä sattuisit suuttumaan minuun jostain asiasta ja tietäen entiset vaiheeni muistuttaisit niistä lapsieni kuullen. Mikä nyt vain loukkaa minua, se silloin olisi surmani! Huomenna minä lähden.

– En minäkään jää tänne. Vaikken tahtonut käydä asiaan käsiksi, olen toki huomannut eroamisemme välttämättömäksi, ainakin toistaiseksi, kunnes näen minnepäin asiat kehittyvät – sitten kyllä kirjotan sinulle.

Tess vilkaisi mieheensä. Tämä oli kalpea, ja hänen huulensa vapisivat, mutta taaskin hän kauhistui järkähtämättömyyttä, joka kuvastui hänen silmistään. Hänen edessään oli mies, joka tahtoi kukistaa karkeammat tunteensa, voittaa itsensä.

Clare mahtoi huomata hänen katseensa, sillä hän kiiruhti sanomaan:

– Minulla on ystävällisemmät ajatukset ihmisistä ollessani heistä kaukana. Ja Jumala ties, hän lisäsi, emmeköhän jonain päivänä jysähdä taas yhteen väsymyksestä. Kerrankos sitä on tapahtunut!

Samana päivänä hän rupesi pakkaamaan kapineitaan, ja Tess seurasi hänen esimerkkiänsä. Molemmat tiesivät, että seuraavana aamuna he kenties ainiaaksi eroaisivat, huolimatta äsken vaihdetuista, sovittavista sanoista. Pienimmänkin eron ajatteleminen tuntui kiduttavalta, saattoihan se johtaa lopulliseen eroon. Molemmat tiesivät, että keskinäinen lumous, joka heitä oli pitänyt vallassaan, olisi ensimäisinä päivinä eron jälkeen entistäkin valtavampi, mutta että aika kuitenkin hälventäisi sen mielestä ja toisi esiin järkeviä syitä, jotka vaativat pysymään erossa. Ja sitä paitsi, kun kaksi ihmistä kerran eroo, jättäen yhteisen ympäristön ja kotilieden, silloin herää uusia ajatuksia, ilmaantuu odottamattomia esteitä, ja vanhat suunnitelmat jäävät unhoon.

37

Tuli sydänyö ja katosi huomaamatta, ei mikään ilmottanut sen saapumista Froomin laaksoon.

Kellon kahta käydessä kuului D'Urbervillein vanhan kartanon portaissa hiljaista narinaa. Tess, joka makasi yläkerrassa, kuuli sen ja heräsi. Hän näki huoneensa oven avautuvan ja miehensä tuiki varovaisin askelin hiipivän kuun heittämän valojuovan yli. Hän oli paitahihasillaan ja sukkajalassa. Tessin mieleen pulpahtanut ilon tunne kuoli samassa, kun hän huomasi hänen silmäinsä luonnottoman tähynnän. Tultuaan keskelle lattiata hän pysähtyi ja mutisi selittämätöntä surua värisevällä äänellä:

– Kuollut, kuollut, kuollut!

Milloin Clarea päivällä oli järkyttänyt kova mielenliikutus, niin hän kulki joskus yöllä unissaan, kuten sen päivän jälkeisenä yönä, jolloin Trantridgen mies oli Tessiä solvannut. Tess huomasi, että viimeisten päivien nostamat sieluntuskat olivat saattaneet hänet samanlaiseen tilaan.

Tess luotti häneen niin täydellisesti, ettei hän valveilla eikä nukkuessaan pelännyt häntä vähääkään. Vaikka Clare olisi tullut revolveri kädessä, ei se olisi saanut hänen luottamustaan horjumaan, hän olisi sittenkin pitänyt häntä suojelijanaan.

Clare tuli hänen luoksensa, kumartui häntä kohti ja mutisi:

– Kuollut, kuollut, kuollut!

Sitten hän loi häneen sanomattoman surullisen katseensa, sulki hänet syliinsä ja kietoi hänet hurstiin aivan kuin käärinliinaan. Nosti sitten hänet vuoteelta yhtä suurella kunnioituksella kuin kuolleelle osotetaan, ja kantoi hänet huoneen poikki mutisten:

– Poloinen, poloinen Tessini – rakkahin Tess kultani! Suloinen, oiva, vilpitön tyttöni!

Nämä hyväilevät sanat, joita miehensä niin ankarasti oli päivällä karttanut lausumasta, tuntuivat sanomattoman suloisilta hänen kipeästä, lempeä janoavasta sydämestään. Vaikka olisi ollut kysymyksessä oman henkensä pelastaminen, ei hän olisi tahtonut tehdä tästä loppua liikuttamalla itseään tai ryöstäytymällä irti. Niin hän lepäsi hievahtamatta, melkein henkeä pidättäen, ja ihmetteli mitä Angel aikoi hänelle tehdä. Clare kantoi hänet portaille.

– Vaimoni on kuollut – kuollut, kuollut, hän mutisi.

Hän pysähtyi nojaten Tessiä hetkisen kaidepuuta vasten. Aikoiko hän heittää hänet alas?

Itsensäsuojelemisvaisto oli miltei kuollut Tessissä, hän tiesi Angelin huomenna jättävän hänet, kenties ainaiseksi ja siksi hän ennemmin nautti hänen sylissään uinumisesta kuin pelkäsi uhkaavaa vaaraa. Kunpa voisivat vain pudota yhdessä ja molemmat ruhjoutua kuoliaaksi, kuinka ihana ta se olisi!

Ei antanut Angel kuitenkaan hänen pudota, nojasi vain häntä kaidetta vasten ja suudelman painoi hänen huulilleen – huulille, joita hän päivällä oli ylenkatsonut. Tarttui sitten uusin voimin häneen kiinni ja alkoi laskeutua portaita. Portaiden narina ei saanut häntä heräämään, ja he saapuivat onnellisesti alakertaan. Hän irrotti toisen kätensä hetkeksi ja sysäsi oven auki. Ovessa hän löi varpaansa kynnykseen, mutta ei tuntunut tietävän siitä mitään. Pihalla hän nosti Tessin olalleen, jotta häntä oli helpompi kantaa. Matka suuntautui kohti jokea, joka juoksi kivenheiton päässä.

Tess ei ollut vielä päässyt hänen aikomuksensa perille, jos hänellä semmoista olikaan, ja huomasi äkkiä ajattelevansa asiaa, niinkuin se koskisi jotakuta vierasta henkilöä. Turvallisena oli hän antautunut hänen huostaansa, tuntui herttaiselta ajatella, että Angel piti häntä yksinomaisena omaisuutenaan, jonka kanssa sai menetellä miten tahtoi. Kohta tapahtuvaa eroa ajatellessa tuntui sangen lohduttavalta, että hän tosiaan piti häntä vaimonaan, omana Tessinään eikä heittänyt häntä pois, vaikka saattoikin vaaranalaiseksi.

Ah! nyt hän ymmärsi mitä Angel uneksi – tuosta sunnuntaiaamusta, jolloin hän oli kantanut hänet tulvaveden poikki samoin kuin toisetkin tytöt, jotka rakastivat häntä miltei yhtä paljon kuin hänkin, jos se oli mahdollista, mitä Tess ei ottanut oikein myöntääkseen.

Clare ei mennyt sillan yli, vaan pitkin joen rantaa myllyn kohdalle, missä viimein pysähtyi.

Joki suikerteli mutkia tehden niittyalangon halki, kierteli pikku saaria ja laajeni lopulta vuolaaksi virraksi. Juuri sillä kohdalla, missä Clare seisoi, oli virta väkevä ja syvä. Oli siinä pikku siltakin, mutta syystulva oli vienyt käsipuut, jättäen jälelle vain moniaita lankkuja melkein veden rajaan. Vakavatakin päätä huimasi siitä kulkiessa. Tess oli usein nähnyt ikkunasta, kuinka nuoret miehet keikkuivat lankuilla näyttämässä rohkeuttaan ja taitoaan. Hänen miehensä oli kai myöskin katsellut heidän temppujaan, joka tapauksessa hän astui lankulle ja suljuttaen toista jalkaansa alkoi liikkua eteenpäin.

Aikoiko hän hukuttaa hänet? Kenties. Paikka oli yksinäinen, ja virta tekisi kyllä tehtävänsä. Hukuttakoon vain, jos tahtoo; parempi sekin kuin huominen ero.

Vesi vilisi ja kohahteli heidän allansa, ja kuun heijastus läikkyi aalloilla, jotka kulettivat myötänsä vaahtokimppuja. Jos he nyt molemmat putoaisivat virtaan, niin heidän käsivartensa olisivat siksi lujasti toisissaan kiinni, etteivät he voisi pelastua. Melkein tuskitta he läksisivät maailmasta, ei kukaan nuhtelisi häntä, eikä Clareakaan siitä, että tämä oli ottanut hänet vaimokseen. Suloinen olisi ollut viimeksi yhdessä vietetty puoli tuntia, mutta jos he eläisivät siihen saakka kun hän heräisi, niin ankara olisi hän jälleen, ja tämä hetki hupenisi kalpeaksi unelmaksi.

Tempaiseisi vain pikkusen, heilahtaisi sylissä, ja virtaan he vajoisivat… Teki hänen mielensä, mutta ei uskaltanut. Kuinka vähän hän omasta hengestään välitti, sen hän oli osottanut, mutta ei hänellä ollut oikeutta saattaa toisen henkeä vaaranalaiseksi. Ja onnellisesti Clare saapui taakkansa kera toiselle rannalle.

He olivat vanhan luostarin alueella. Clare ohjasi askelensa vanhan kuorin raunioille. Pohjoispuolisen muurin vieressä oli tyhjä kivikirstu, laitettu aikoinaan jollekin abbotille. Tähän hän huolellisesti laski taakkansa, suuteli Tessiä toisen kerran ja hengitti syvään, aivan kuin raskas paino olisi sydämeltä vieritetty. Sitten hän paneutui pitkälleen maahan ja vaipui heti kuolonraskaaseen horrokseen. Sielunjännitys, joka oli ajanut hänet liikkeelle, laukesi viimeinkin.

Tess kohosi istualleen kirstussa. Vaikka yö oli kuiva ja lauhanlainen, oli kuitenkin vaarallista levätä maassa niin vähissä vaatteissa kuin Angel. Jos hänet jätti siihen, niin hän arvattavasti nukkui aamuun ja vilustui kuoliaaksi. Hän oli kyllä kuullut semmoista unissakävijöille tapahtuneen. Mutta uskaltaisiko hänet herättää ja ilmottaa hänelle, mitä hän oli tehnyt, koska häntä varmaan harmittaisi kuulla hullutuksestaan. Tess nousi kivivuoteeltaan ja pudisti Clarea hiljaa käsivarresta, mutta ei saanut häntä hereille.

Jotain täytyi kuitenkin tehdä; Tessiä alkoi värisyttää, sillä hurstista ei juuri lämpöä lähtenyt. Jännitys oli kyllä taannoin pitänyt häntä lämpimänä, mutta tuo autuas hetki oli nyt ohi.

Äkkiä hänelle pälkähti päähän koettaa houkuttelemalla saada hänet liikkeelle ja niin hän kuiskasi hänen korvaansa niin lujasti kuin taisi:

– Jatketaan matkaa, kultaseni! – tarttuen samalla hänen käsivarteensa. Tess huokaisi helpotuksesta nähdessään hänen mielellään tottelevan. Hänen sanansa olivat nähtävästi johtaneet hänet jälleen uneensa, mikä näytti siirtyneen aivan uuteen vaiheeseen: hän luuli Tessin nousseen ylös haudasta ja nyt saattavan häntä taivaaseen.

Tess johti hänet pois raunioilta suurelle sillalle ja viimein kotiin. Hän oli paljain jaloin, ja kivet raapivat jalat verille. Mutta Clare oli sukkajalassa eikä näyttänyt tietävän niistä mitään.

Ei ollut enää hätää: Tess asetti hänet sohvalle nukkumaan, kääri lämpimiä peitteitä ympärille ja sytytti tulen uuniin. Arveli hän Claren heräävän tästä syntyvään kolinaan, jopa toivoikin sitä salaa. Mutta niin tuiki uupunut hän oli, ettei mikään häirinnyt hänen untaan.

Heti kun he tapasivat toisensa seuraavana aamuna, niin Tess huomasi, ettei Clarella ollut aavistustakaan öisistä tapahtumista, joskin hän tiesi, ettei hän ollutkaan nukkunut koko aikaa rauhassa.

Clare pysyi kiinni päätöksessään: tänä päivänä oli erottava. Ei hän ollut suutuksissaan eikä pahalla päällä, tyynellä mielellä vain aikoi noudattaa vakaumustaan.

Einettä syödessään ja kapineita kokoon sääliessään hän näytti niin uupuneelta, että Tess tuskin saattoi olla kertomatta viime yön vaiheista. Mutta malttoi hän kuitenkin mielensä ajatellessaan, että hän saattoi pahastua, jopa loukkaantua kuullessaan, että oli unissaan osottanut hänelle hellyyttä, mitä järki ei hyväksynyt. Yhtä tyhmäähän se oli kuin olisi nauranut selvälle miehelle hullutuksista, joita hän päihtyneenä oli tehnyt. Sitä paitsi hän kenties himmeästi muisti, mitä yöllä oli tapahtunut, eikä tahtonut virkkaa siitä mitään, peläten hänen käyttävän tilaisuutta rukoillakseen häntä jäämään paikoilleen.

Clare oli kirjeellä tilannut vaunut lähimmästä kaupungista, ja ne saapuivat aamupäivällä. Tess ymmärsi, että ero oli edessä – ainakin ero toistaiseksi, sillä Claren viime yönä osottama hellyys herätti hänen mielessään toiveita valoisammasta tulevaisuudesta.

He nousivat vaunuihin myllärin ja apuvaimon ihmetellessä heidän äkillistä lähtöään. Mutta Clare sanoi sen johtuvan siitä, ettei mylly ollut uudenaikainen, jommoiseen hän tahtoi tutustua, mikä olikin totta. Muutoin ei heidän käytöksessään mikään osottanut epäsovun heidän elämäänsä murjovan. Näytti aivan luonnolliselta, että he olivat lähdössä tervehtimään ystäviään.

Heidän matkansa kävi Talbothaysin meijerin ohi, mistä he muutamia päiviä sitten olivat lähteneet juhlallinen riemun tunne rinnassa, ja kun Clare tahtoi selvittää asiansa mr Crickin kanssa, ei Tess juuri voinut olla käymättä rouvaa tervehtimässä; hetihän muussa tapauksessa olisi herännyt epäluuloja, miten heidän asiansa oikeastaan olivat.

Tehdäkseen käyntinsä niin vaatimattomaksi kuin suinkin he jättivät vaunut valtamaantielle ja astuivat loppumatkan jalkaisin toinen toisensa rinnalla.

Pajukko oli leikattu, ja he saattoivat sen yli nähdä paikan, mihin Clare oli seurannut Tessiä, kun hän pyysi häntä vaimokseen. Vasemmalla puolella oli puutarha, missä hän hurmaantuneena oli kuunnellut Claren harpun säveliä, ja loitompana nurmi, missä Clare oli häntä ensi kerran suudellut. Mutta kesän heleä kuva oli tummennut, luonto näytti synkältä harmaassa, kylmässä puvussaan.

Meijerinisäntä näki heidät pitkän matkan päästä ja riensi heitä vastaan ylen lystikäs ilme kasvoillaan. Jo tuli mrs Crickikin, ja koko joukko vanhoja tuttavia, mutta Rettyä ja Mariania ei näkynyt.

Tess hymyili heidän onnitteluilleen ja leikillisille viittauksilleen, jotka itse asiassa koskivat häneen varsin kipeästi. Hän ja Clare olivat päättäneet pitää onnettomuutensa salassa ja käyttäytyä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Tess sai kuulla jälleen tarinan Rettyn ja Marianin vaiheista, vaikka hän kernaasti olisi ollut sitä kuulematta. Retty oli mennyt isänsä luo, ja Marian oli lähtenyt etsimään toista paikkaa. Crick pelkäsi, ettei hänen hyvin kävisi.

Haihduttaakseen tarinan herättämää surullista tunnelmaa Tess meni navettaan heittämään jäähyväisiä mielilehmilleen, taputtaen niitä kutakin erikseen. Kun hän ja Clare lähtiessään seisoivat vierekkäin, aivan kuin olisivat kiintyneet toisiinsa mitä hellimmillä siteillä, olisi tarkka katsoja huomannut heidät omituisen surumielisinä; he seisoivat niin lähekkäin, että käsivarret koskivat toisiinsa ja Tessin hame koski Clareen, sanoivat "me" puhutellussaan muita ja olivat kuitenkin niin äärettömän kaukana toisistaan.

Mutta mahtoi heissä olla huomattavissa jotain jäykkää ja pakotettua, erilaista kuin vastanaineiden tavallinen kainous, koskapa mrs Crick heti heidän mentyään virkkoi miehelleen: