Kitabı oku: «Tessin tarina», sayfa 19

– Kuinka sameilta Tessin silmät näyttivät! Niinhän he seisoivat kuin kaksi vahakuvaa ja puhuivat kuin unissaan! Eikö se sinun silmääsi pistänyt? Tessissä on aina ollut jotain omituista eikä hän nyt varsin näytä semmoiselta kuin hyvin toimeentulevan miehen nuori, uhkea morsian tavallisesti.

He nousivat jälleen vaunuihin ja ajoivat Nuzzleburiin asti, missä Clare päästi kyytimiehen. Vähän aikaa levättyä jatkettiin matkaa Tessin kotia kohti. Heidän uusi kyytimiehensä ei tiennyt, että he olivat naimisissa.

Pitkän taipalen takana tuli eteen tienristeys, jossa Clare pysäytti hevosen, sanoen Tessille, että jos hän aikoi käydä kotonaan, niin hänen, Claren, oli tässä heitettävä hänelle jäähyväiset. Kun kyytimiehen läsnäollessa ei käynyt vapaasti puheleminen, niin Clare pyysi Tessiä lähtemään vähän edemmä toista tietä pitkin. Hän suostui, ja käskettyään miehen odottamaan muutamia minuutteja he riensivät vähän loitomma.

– Puhutaanpa nyt asiat selviksi, sanoi Angel ystävällisesti. Välillämme ei ole mitään kaunaa, vaikka onkin jotain, jota minä en tällä kertaa siedä. Mutta koetanpa päästä siihen, että sietäisin. Joka tapauksessa ilmotan sinulle, heti kun olen päässyt itsestäni selville. Jos saan itseni sitä sietämään – jos se on toivottavaa ja mahdollista – niin tulen luoksesi. Mutta siihen saakka on parasta, ettet sinä koeta tulla luokseni.

Nämä ankarat sanat kaikuivat Tessin korvissa kuin kuolemantuomio. Hän näki selvään, millainen käsitys Angelilla oli hänestä: Angel ei voinut nähdä häntä muussa valossa kuin siinä, että hän oli hänet pahoin pettänyt. Mutta oliko hän sentään ansainnut kaiken tämän? Ei hän voinut ruveta vastaankaan väittämään. Hän toisti vain yksinkertaisesti Claren sanoja:

– Siihen saakka on parasta, etten minä koeta tulla luoksesi.

– Niin juuri.

– Saanko kirjottaa sinulle?

– Saat kyllä – jos sairastut tai tarvitset mitä tahansa. Toivon, ettei niin kävisi; niin että minä kenties kirjotan sinulle ensiksi.

– Hyväksyn ehtosi, Angel, sinähän parhaiten tiedät, minkä rangaistuksen minä ansaitsen, mutta – mutta – ethän toki tee sitä raskaammaksi kuin kantaa jaksan!

Sen enempää ei hän sanonutkaan. Jos Tess olisi ollut ovela, jos hän olisi käyttänyt naisten tavallisia temppuja, pyörtynyt, hyrskähtänyt hillittömään itkuun syrjäisellä maantiellä, niin kenties Clare ei olisi, jyrkistä tuumistaan huolimatta, häntä jättänyt. Mutta hänen kärsimysten murtama mielensä ei taipunut tämmöisiin temppuihin, ja niin hän itse edisti Angelin asiaa. Hänen alistumisensa kohtalon päätöksiin, mikä kenties oli ominaista koko D'Urbervillein perheelle, esti häntä koskettamasta moneen herkkään kieleen, jotka kukaties olisivat helähneet hänen hyväkseen.

Sitten puheltiin vain käytännöllisistä asioista. Clare antoi hänelle aika ison summan rahaa, jonka hän oli hankkinut pankistaan. Timantit, jotka testamentin määräyksen mukaan kuuluivat Tessille hänen elinaikansa, hän neuvoi tallettamaan pankkiin – hän lupasi ottaa sen tehtäväkseen – johon Tess myös mielellään suostui.

Kun nämä asiat oli selvitetty, niin Angel saattoi Tessin takaisin vaunuihin. Clare maksoi kyydistä ja ilmotti, mihin Tess oli kyydittävä. Sitten hän otti matkalaukkunsa ja sateenvarjonsa, ainoat tavarat, mitä hänellä oli mukanaan, heitti hänelle jäähyväiset, ja niin he erosivat.

Hevonen kiskoi vaunuja vastamäkeen, ja Clare katsoi niihin epämääräisesti toivoen, että Tess pistäisi päänsä ulos ikkunasta. Mutta Tessille ei johtunut tämä mieleenkään, ei hän olisi uskaltanut sitä tehdäkkään levätessään puoleksi tainnoksissa vaunujen nurkassa. Ja näin katosi Tess hänen nähtävistään, ja kun tuska kouristi hänen sydäntään, niin hän mutisi muuatta runosäettä, muuttaen sitä oman mielialansa mukaan:

"Jumala ei ole taivaassansa – vääryyttä täynnä on maa".

Tessin hävittyä mäen taa Clare kääntyi toisaannepäin ja läksi astelemaan omaa tietänsä käsittämättä, että hän vielä Tessiä rakasti.

38

Kun Tess tuli Blackmoorin laaksoon ja synnyinseutu alkoi avautua hänen nähtäviinsä, niin hän tointui tainnoksistaan. Hänen mieleensä välähti ajatus: kuinka voisi hän astua vanhempainsa eteen?

Saavuttiin kylän laidassa olevalle portille. Portinavaaja oli ventovieras, ei sama vanha mies, joka tässä toimessa oli ollut monta vuotta ja joka oli Tessinkin tuntenut; ukko kai oli eronnut vuoden vaiheilla. Kun Tess ei ollut pitkään aikaan kuullut uutisia kotiseudultaan, niin hän kyseli portinvartijalta kuulumisia.

– Ei tänne juuri mitään kuulu, neiti, vastasi mies. Marlott on aina vain entisellään. Joitakin vanhuksia on kuollut. Niin, John Durbeyfieldin vanhin tytärhän se meni tällä viikolla naimisiin erään herrasmaanviljelijän kanssa; sulhanen oli niin ylhäinen, ettei kutsunut ketään morsiamen sukulaisia häihin, liian halpa-arvoisiksi katsoi. Ei mahtanut tietää, että Durbeyfieldkin on vanha aatelisherra, kuten nyt on saatu selville, vaikka hänen sukunsa on menettänyt omaisuutensa Rooman vallan aikaan. Siitä huolimatta parooni, joksi me nyt häntä nimitämme, vietti tyttärensä häitä parhaan mukaan: syötti ja juotti koko kylän, ja vaimonsa lauloi "Kirkkaassa Tilkassa" yhteentoista saakka illalla.

Vaikea oli Tessin tämän kuultuaan ajaa vaunuissa kimpsuineen kampsuineen kylän halki. Hän kysyi portinvahdilta, eikö hän saisi jättää kapineitaan tämän asuntoon vähäksi aikaa, ja kun tällä ei ollut mitään sitä vastaan, niin hän vei tavaransa mökkiin ja lähetti kyytimiehen pois. Syrjätietä hän sitten riensi kylään.

Nähdessään isänsä majan hän pysähtyi. Kuinka voisi hän astua sisään? Kotiväki varmaan tuumiskeli pirtissä, että hän oli pitkällä häämatkalla varakkaan miehensä kanssa, joka oli tekevä hänet onnelliseksi, kun hän olikin oven takana, ypö yksin, vailla muuta turvapaikkaa kuin isän maja.

Hän ei päässyt sisään aivan huomaamatta. Puutarhan aidan luona tapasi hänet muuan tyttö, hänen entinen koulutoverinsa. Kyseltyään kuinka Tess oli tänne tullut hän virkahti, kiinnittämättä huomiotaan Tessin alakuloiseen katseeseen:

– Mutta missä sinun suurisukuinen miehesi on, Tess?

Tess selitti hätäisesti hänen menneen jollekin asioimismatkalle, jonka perästä hän sanoi ystävälleen hyvästit ja riensi puutarhaan.

Hän kuuli äidin laulavan jossakin. Kohta hän näkikin hänet vääntämässä hurstia porstuassa. Ei huomannut äiti häntä, vaan lopetti työnsä ja meni sisään. Tess seurasi perästä.

Pesusoikko seisoi entisellä paikallaan, ja juuri kun äiti oli pistämäisillään kätensä suopavaahtoon, hän huomasi tulijan.

– Hyvänen aika – Tess? Lapseni! Luulin sinun olevan naimisissa, ihan tosi naimisissa tällä kertaa! Lähetimme hedelmäviiniä…

– Kyllä, äiti, naimisissa minä olenkin.

– Et vielä, kukaties?

– Olen, olen minä naimisissa.

– Naimisissa! Missä miehesi sitten on?

– Hän lähti matkoille joksikin aikaa.

– Lähti matkoille? Milloin teidät sitten vihittiin? Sinäkö päivänä kuin ilmotit?

– Niin, tiistaina.

– Ja tänään on lauantai, ja hän on jo matkoilla?

– Niin on.

– Mutta mitä tämä merkitsee? Sinullepa vasta mokomia miehiä sattuu!

– Äiti! – Tess kävi Joan Durbeyfieldin luo, laski päänsä hänen rinnoilleen ja puhkesi itkemään. – En tiedä kuinka sinulle kertoisin. Sinä sanoit minulle, etten saanut puhua hänelle mitään. Mutta minä puhuin hänelle, en voinut olla puhumatta, ja hän meni tiehensä.

– Voi, tyttö höpäkkö, tyttö höpäkkö! huudahti mrs Durbeyfield, räiskyttäen tulistuksissaan vettä itsensä ja Tessin päälle. – Voi kova lykky, että tämmöistä pitikin nähdä eläissään! Sanonpa vieläkin, että aika höpäkkö sinä olit.

Tess hyrskyi yhtenä kyyneltulvana; suru, jolle hän monena päivänä oli salpoja pannut, tulvahti nyt valloilleen.

– Tiedän, tiedän, tiedän minä sen! hän nyyhkytti. Mutta, äiti kulta, en minä sille mitään mahtanut! Hän oli niin hyvä, ja minusta tuntui häpeälliseltä pettää häntä. Jos – jos se olisi uudestaan tehtävä, niin tekisin samalla tavalla. En saattanut, en uskaltanut rikkoa häntä vastaan!

– Rikoit kuitenkin häntä vastaan mennessäsi hänen kanssansa naimisiin.

– Niin, niin, sepä juuri onnettomuuteni onkin! Luulin hänen saavan itsestäni laillisen eron, ellei hän tahtonut tekoani anteeksi antaa. Voi, jos tietäisitte, jos osapuilleenkaan tietäisitte, kuinka minä häntä rakastin, kuinka hartaasti minä halusin saada hänet omakseni ja millaisessa ahdistuksessa olin rakastaessani häntä ja toiselta puolen tahtoessani olla vilpitön häntä kohtaan.

Tess oli niin järkytetty, ettei hän voinut jatkaa, vaan voimatonna vaipui tuolille.

– No, no, tehty mi tehty! Vaan en ymmärrä miksi juuri minun lasteni pitää olla suurempia pölkkypäitä kuin muiden – mennä nyt lörpöttelemään mokomatakin asiaa, olisihan se ehtinyt sen tuonnempanakin kuulla.

Tässä mrs Durbeyfield hyrskähti itkemään säälistä itseään kohtaan.

– Ja mitähän se isäsikin sanoo, hän jatkoi. Ukko on jokikinen päivä istunut Rolliverissa ja "Kirkkaassa Tilkassa" ja puhunut häistä ja kuinka hänen sukunsa saavuttaisi jälleen entisen mahtavuutensa sinun kauttasi – ukko poloinen! Ja tämmöisen sopan olet sinä nyt laittanut! Herra hyvästi siunatkoon!

Ja kaiken hyvän lisäksi Tessin isä tuli pihaan samalla hetkellä. Ei hän kuitenkaan suoraa päätä astunut sisään. Mrs Durbeyfield lupasi itse kertoa hänelle pahat uutiset ja käski Tessin pysyä piilossa sen aikaa.

Ensimäisen pettymyksen puuskan ohi mentyä Joan Durbeyfield alkoi käsittää tätä asiaa samalla tavoin kuin hän oli käsittänyt tytön onnettomuuden, niinkuin hän olisi käsittänyt sateisen pyhäpäivän tai huonon perunavuoden – seikkana, joka oli tullut odottamatta ja jota ei voinut välttää, eikä minään varotuksena tai opetuksena.

Tess meni makuuhuoneeseen. Monta muutosta oli siellä tehty. Hänen vanha vuoteensa oli nyt kahden nuorimman lapsen hallussa. Hänelle ei ollut enää tilaa.

Hän saattoi kuulla, mitä alakerrassa tapahtui. Isä tuli sisään. Hänellä oli elävä kana kainalossa. Hän kävi nyt jalkaisin kaupungintorilla, koska hänen oli ollut pakko myydä toinen hevosensa. Kana kainalossa oli hän kulkenut aamusta asti ympäri kylää näyttääkseen ihmisille, että hän oli työssä ja touhussa, vaikka olipa kana kinttusiteissä maannut hyvänkin tunnin Rolliverin pöydän alla.

– Meillä oli tuolla puhe … alkoi Durbeyfield, jutellen seikkaperäisesti vaimolleen keskustelusta, joka kapakassa oli syntynyt papistosta sen johdosta, että hänen tyttärensä oli mennyt naimisiin pappismiehen pojan kanssa.

– Niitä nimitettiin ennen vanhaan sir'eiksi, samoin kuin esi-isiäni, sanoi hän, vaikka nykyään heille ei anneta sen kummempaa arvonimeä kuin "herra pastori". – Kun Tess oli toivonut, ettei hänen avioliitostaan nostettaisi suurta höläkkää, ei Durbeyfield ollut tapahtumasta lähemmin kertonut. Hän toivoi, että Tess peruuttaisi kieltonsa ja antaisi tarkempia tietoja miehestään. Vielä hän ehdotti, että nuori pariskunta ottaisi nimekseen D'Urberville, koska se oli parempi kuin Tessin miehen nimi. Sitten hän kysyi, oliko Tessiltä tullut tänään kirjettä.

Mrs Durbeyfield vastasi, että kirjettä ei ollut tullut, mutta Tess oli tullut itse. Ukko kävi ylen jörölle päälle kuultuaan uudesta kolauksesta, ryypyn ilostava vaikutus hävisi tuota pikaa. Häntä harmitti mitä ihmiset siitä sanoisivat, itse onnettomuus ei häneen suuresti koskenut.

– No, tämmöinenkö se olikin lorun loppu! sanoi parooni John. Tiedäthän että minulla on Kingsberin kirkon alla sukuhauta yhtä iso kuin Jollardin hovin olutkellari ja siellä kymmenittäin luurankoja, joilla ei historiassa vertaa! Arveleppas mitä ystäväni Rolliverissa ja "Kirkkaassa Tilkassa" nyt sanovat! Nauravathan ne pahukset, kikattavat ja toisiaan kylkeen pukkivat sanoen: – Vai tällä tavalla se tyttärenne pääsikin suuriin naimisiin, vai tällä tavalla te kohoatte yhtä mahtaviksi kuin esi-isänne kuningas Normannin aikana! Johan nyt! – Ei, se on jo liian paljon, minä lopetan itseni, hävitän arvonimeni ja kaikki – en kestä tätä kauempaa! Mutta pakkohan sen miehen on pitää hänet, kun kerran on naimisissa, vai mitä?

– Niin on, mutta Tess ei tahdo häntä pakottaa.

– Tokkohan se miehen ketale lie mennytkään hänen kanssaan naimisiin?

Kunhan ei olisi samanlaista kuin ensi kerrallakin…?

Poloinen Tess, hän kuuli jo tarpeekseen, ei sietänyt enempää. Tympäisevältä tuntui täällä olo, kun vanhempansakin hänen sanojaan epäilivät. Omituisia olivat kohtalon oikut! Jos isä epäili hänen sanojaan, niin mitä sitten naapurit ja tuttavat? Kotona ei hän voinut kovin kauan viipyä!

Niin päätti hän olla kotona vain muutamia päiviä. Eräänä päivänä tuli Clarelta kirje, jossa hän lyhyesti ilmotti lähteneensä Pohjois-Englantiin katsomaan muuatta maatilaa. Tess sai tästä aiheen lähteäkseen pois kotoa, muka miehensä luo ja antaakseen vanhempainsa jäädä siihen luuloon, ettei epäsopu ollutkaan sen vaarallisempaa laatua. Ja osottaakseen, kuinka hyvä miehensä oli hänelle ollut, hän antoi äidilleen viisikolmatta puntaa niistä viidestäkymmenestä, jotka Angel oli hänelle lahjottanut. Sitä paitsi hän tahtoi näyttää, että Angel Claren vaimo kyllä saattoi tuommoisia summia luovuttaa. – Olkoon se vähäisenä palkkiona vaivoista ja nöyryytyksistä, joita olen teille viime vuosina tuottanut, hän sanoi. – Ja saatuaan näin arvokkuutensa säilymään hän läksi.

Paroonin talossa elettiin tämän perästä sangen huoletonta ja vilkasta elämää Tessin runsaan lahjan avulla, ja äiti sanoi, jopa uskoi itsekin, ettei nuorten pikku riita ollut sen pahempi, itsestään se painuisi, sillä eiväthän he voineet elää ilman toisiaan.

39

Kolme viikkoa häiden perästä Clare käveli mäkeä alas Emminsterin pappilaa kohti. Mitä alemmaksi hän laskeutui sitä korkeammalle kohosi kirkon torni iltataivasta kohti, ikäänkuin udellakseen, miksi hän nyt saapui. Hän kulki kuin haamu, omain askeltenkin kapse kiusasi häntä.

Elämä esiintyi nyt hänelle toisessa valossa. Ennen hän oli kulkenut ikäänkuin ajatusten ja unelmien maailmassa; nyt hän luuli katselevansa ihmisiä kokeneen miehen silmällä, vaikkei hän oikeastaan vielä sitä ollut.

Ensimäisinä viikkoina häittensä jälkeen hän oli koneellisesti koettanut suorittaa loppuun maataloussuunnitelmiaan, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut ja tavalla, jota kaikkien aikain viisaat miehet ovat neuvoneet surun päivien varalle. "Pääasia on, ettei anna sielun rauhan häiriytyä", oli suuri pakanallinen siveydenopettaja sanonut. Samaa mieltä oli Clarekin. Mutta hänen rauhansa oli häiriytynyt. "Älköön sydämenne olko raskautettu eikä pelonalainen", oli nazarealainen lausunut. Juuri samaa Clarekin ajatteli, mutta hänen sydämensä oli raskas. Kernaasti olisi hän nyt tahtonut tavata nuo kaksi suurta ajattelijaa, puhuakseen heille kuin ihminen kanssa-ihmiselleen ja pyytääkseen heitä neuvomaan hänelle menettelytapansa!

Hänen surunsa muuttui vähitellen juroksi välinpitämättömyydeksi, kunnes hän lopulta kuvaili katselevansa elämäänsä syrjäisen henkilön tehottomalla mielenkiinnolla.

Hän oli katkerasti vakuutettu siitä, että koko tämä kurjuus johtui Tessin syntyperästä, siitä että hän sattui olemaan D'Urberville. Kuultuaan Tessin olevan tämän kuihtuneen suvun jälkeläisiä eikä syvien rivien tyttäriä, kuten hän hartaasti oli uneksinut, niin miksei hän ollut lujamielisesti hylännyt häntä, pysyen periaatteilleen uskollisena? Tähän vei hänet periaatteista luopuminen, ja ansaittu oli hänen rangaistuksensa.

Hän oli alakuloinen ja levoton, ja levottomuus lisääntyi päivä päivältä. Entä jos hän olikin kohdellut Tessiä pahoin? Hän söi tietämättä syömisestään, joi maistamatta. Hetkien verkalleen vieriessä ja tekojensa vaikuttimien astuessa nähtäviin hän havaitsi, kuinka erottamattomasti Tessin kuva yhtyi kaikkiin hänen tuumiinsa, sanoihinsa ja töihinsä.

Samoillessaan ympäri maata hän oli jonkun pikku kaupungin laidassa huomannut kirjavan taulun, jossa ilmotettiin Brasilian tarjoavan siirtolaismaanviljelijöille tavattomia etuja. Maata oli siellä saatavana pilkkahinnalla. Brasilia viehätti häntä uutuudellaan aika lailla. Siellä voisi Tess yhtyä häneen jälleen, uudessa maassa ja uusissa oloissa ei mikään estäisi heitä elämästä yhdessä. Sanalla sanoen, hänet valtasi kova halu lähteä Brasiliaan, varsinkin kun sinne matkustettiin juuri tähän aikaan vuotta.

Nämä tuumat mielessä hän palasi Emminsteriin kertoakseen vanhemmilleen suunnitelmistaan ja selittääkseen niin hyvin kuin taisi, miksi hän tuli ilman Tessiä, sillä oikeata syytä ei hän päättänyt koskaan ilmaista.

Kun Clare saapui pappilaan, niin uusi kuu paistoi hänen kasvoilleen, samoin kuin täysi kuu oli paistanut tuona yönä, jona hän kantoi käsivarsillaan vaimonsa munkkien kalmistoon. Mutta nyt hän näytti riutuneemmalta.

Clare ei ollut edeltäpäin ilmottanut tulostaan, jonka vuoksi hänen saapumisensa oli kotiväelle suuri yllätys. Isä ja äiti istuivat arkihuoneessa, mutta veljet eivät olleet kotona. Angel astui sisään ja sulki oven hiljaa jälkeensä.

– Mutta – missä on vaimosi, rakas Angel? huudahti hänen äitinsä.

Sinäpä vasta hämmästytit meitä!

– Hän on jonkun aikaa äitinsä luona. Tulin vain kiireimmältään pistäytymään täällä, koska olen päättänyt lähteä Brasiliaan.

– Brasiliaan! Roomalaiskatolilaisiahan siellä ovat kaikki ihmiset!

– Ovatko? En ole tuota tullut ajatelleeksi. Mutta eipä tämä ikävä uutinenkaan voinut jäähdyttää vanhempain mielenkiintoa poikansa naima-asioihin.

– Saimme kolme viikkoa sitten lyhyen tiedonannon, että häät on pidetty, sanoi äiti, ja isäsi lähetti vaimollesi kummimummosi lahjan, kuten tiedät. Tietysti oli parempi, ettei meistä kukaan ollut läsnä, varsinkin kun tahdoit viettää häät meijerissä etkä hänen kotonaan, missä se sitten lieneekään. Kovinhan sinun olosi olisi tuntunut tukalalta, eikä meilläkään olisi iloa ollut. Veljesi olivat aivan samaa mieltä kuin mekin. Kun se nyt on tehty, niin emme valita, etenkin, jos hän sopii sinulle kumppaniksi elämäntehtävään, jonka olet itsellesi valinnut, hyläten evankeliuminjulistajan kutsumuksen. Mutta kaikissa tapauksissa olisin suonut nähneeni hänet ennen, Angel, tai kuulleeni hieman enemmän hänestä. Emme lähettäneet teille mitään häälahjaa, kun emme tienneet, mikä häntä parhaiten miellyttäisi, mutta ymmärräthän toki, että aijomme antaa sen vähän tuonnempana. Rakas poikani, emmehän me ole katkeralla mielellä sinua kohtaan, mutta olemme katsoneet parhaimmaksi olla osottamatta ystävällisyyttämme vaimollesi, ennenkuin olemme hänet nähneet. Etkä sinä tuonutkaan häntä tullessasi! Omituiselta se tuntuu. Mitä on tapahtunut?

Hän vastasi, että he olivat pitäneet parhaimpana järjestää asiat niin, että Tess meni kotiinsa siksi aikaa kuin hän kävi vanhempainsa luona.

– Saatanhan sen teille sanoa, rakas äiti, jatkoi hän. Tarkotukseni oli, ettei hän tulisi tähän taloon, ennenkuin voisi esiintyä täysin luontevasti. Tämän Brasilian-tuumani olen vastikään saanut päähäni. Jos tulee lähtö, ei hän tietysti voi seurata minua tällä ensi matkalla. Hän jää äitinsä luo, kunnes minä palaan.

– Enkö minä saa häntä nähdä ennen lähtöäsi?

Angel pelkäsi, ettei se käynyt päinsä. Hän palaisi kyllä vuoden perästä, jos matkustaisi heti, ja sitten he saisivat nähdä Tessin, ennenkuin hän läksisi pois toisen kerran – hänen kanssansa.

Kiireisesti laitettu illallinen oli pöydällä, ja syödessään Clare selitteli lähemmin suunnitelmiaan. Mutta äiti oli yhä pettyneellä mielellä. Into, jolla Angel viime kerralla oli puhunut Tessistä, oli herättänyt hänessä myötätuntoisuutta; hän oli jo alkanut kuvailla mielessään, että Nazaretistakin saattoi tulla jotain hyvää – ihastuttava nainen Talbothaysin meijeristä. Hänen silmänsä tähystivät poikaa, kun tämä söi.

– Mutta etköhän voisi kuvailla, millainen hän on? Varmasti hän on kaunis, Angel?

– Siitä ei ole epäilemistäkään, tämä vastasi innolla, mikä oli omansa peittämään hänen katkeruuttaan.

– Ja että hän on puhdas ja siveä, sitä ei tarvitse kysyäkkään?

– Tietysti hän on puhdas ja siveä.

– Jo nyt näenkin hänet edessäni. Sinä sanoit tuonnottain, että hän on hienopiirteinen: hänellä on pehmeät, punaiset huulet kuin Cupidon jousi, mustat silmäripset ja kulmakarvat, tavattoman vahva palmikko ja suuret punasinervänmustat silmät.

– Niin sanoin, äiti hyvä.

– Näen hänet varsin hyvin. Ja niin syrjässä eläen hän tuskin on nähnyt ketään nuorta herrasmiestä, ennenkuin sinut näki?

– Tuskinpa vain.

– Sinä olit siis hänen ensi lempensä?

– Tietysti.

– Onpa huonompiakin vaimoja kuin nuo yksinkertaiset, hempeät, tanakat maalaistytöt. Tosin olisin toivonut – mutta koska poikani antautuu maanviljelijäksi, niin varsin luonnollistahan on, että hänen vaimonsa on tottunut maaelämään.

Isä ei niin paljon udellut, mutta kun raamatuntunti oli käsissä – heillä oli tapana lukea joku luku raamatusta ennen iltarukousta – niin hän sanoi vaimolleen:

– Koska Angel on kotona, niin sopii mielestäni lukea kolmaskymmenesensimäinen luku Sananlaskuja sen luvun asemesta, joka muutoin järjestyksessä olisi seurannut.

– Niin kyllä, vastasi mrs Clare. Kuningas Lemuelin sanat. (Hän tunsi raamatun yhtä hyvin kuin miehensä.) – Rakas poikani, isäsi lukee meille luvun, jossa siveätä vaimoa ylistetään. Osaamme tietysti sanomattakin sovittaa sanat poissa olevaan. Suojelkoon Herra häntä kaikilla hänen teillänsä!

Claren kurkku tuntui tukkeutuvan. Kaksi vanhaa palvelijaa astui sisään, jonka perästä isä alkoi lukea: "Kuka voi löytää toimellisen vaimon? Sillä hän on kalliimpi kuin kaikkein kalliimmat päärlyt. Hän nousee yöllä ja antaa perheellensä ruokaa ja piioillensa heidän osansa. Hän vyöttää kupeensa väkevyydellä ja vahvistaa käsivartensa. Hän näkee askareensa hyödyllisiksi: hänen kynttiläänsä ei sammuteta yöllä. Hän katselee kurkistellen, kuinka hänen huoneessansa kaikki asiat ovat, ja ei syö laiskuudessa leipäänsä. Hänen poikansa tulevat ja ylistävät häntä autuaaksi, hänen miehensä kiittää häntä (sanoen): moni tytär käyttää itsensä kauniisti; mutta sinä käyt ylitse heidän kaikkein."

Kun rukoushetki oli päättynyt, niin äiti sanoi: – Ajattelin koko ajan kuinka hyvin isäsi lukemat sanat sopivat morsiameesi. Näet, että toimelias vaimo on paras, ei laiskuri eikä hieno hempula, vaan se, joka antaa käsiensä, päänsä ja sydämensä tehdä työtä toisten hyväksi. "Hänen poikansa tulevat ja ylistävät häntä autuaaksi, hänen miehensä kiittää häntä: moni tytär käyttää itsensä kauniisti, mutta hän käy ylitse heidän kaikkein." Kunpa olisin hänet nähnyt, Angel! Koska hän on puhdas ja siveä, niin en häneltä muuta olisi kaivannutkaan.

Clare ei kestänyt tätä kauempaa. Hänen silmänsä olivat kyynelissä, jotka loistivat kuin sula lyijy. Hän toivotti kiireisesti hyvää yötä noille hurskaille, yksinkertaisille ihmisille, joita hän niin suuresti rakasti ja jotka eivät tunteneet perkelettä, maailmaa ja lihaa omassa sydämessään. Hän meni huoneeseensa.

Äiti seurasi häntä ja koputti hänen ovelleen. Clare avasi sen ja huomasi äitinsä seisovan siinä huolestuneen näköisenä.

– Angel, hän kysyi, eiköhän jotain ole hullusti, kun sinä näin pian lähdet matkaan? Sinä näytät kovin oudolta.

– Saatanpa näyttää, äiti, vastasi hän.

– Koskeeko asia häntä? Poikani, tunnen, että välillänne on jotain erikoista. Oletteko riitaantuneet näiden kolmen viikon aikana?

– Emme ole oikeastaan riitaantuneet, hän sanoi. Olemme olleet vain eri mieltä —

– Angel, ei kai hänen entisissä vaiheissaan ole mitään arveluttavaa kohtaa?

Äidin vaistolla hän oli koskettanut pojan arimpaan paikkaan; hän oli lukenut Angelin onnettomuuden hänen huolestuneista kasvoistaan.

– Hän on tahraton, vastasi poika. Vaikka ijankaikkinen helvetti olisi hänet perinyt, niin saman valheen hän ehdottomasti olisi singahuttanut.

– Muusta ei ole väliäkään. Tuskinpa mikään vetää puhtaudessa vertoja viattomalle maalaistytölle. Joskin hän alussa saattaa käytöstavallaan loukata hienotuntoisuuttasi, niin pian sinä kuitenkin hänet mieleiseksesi opetat.

Tässä sokeassa jalomielisyydessä oli purevata ivaa ja se saattoi Claren huomaamaan, että hän oli avioliittonsa kautta tuhonnut yhteiskunnallisen asemansa, jota hän ennen ei ollut tullut ajatelleeksi. Omasta puolestaan ei hän kyllä suurin asemastaan välittänyt, mutta vanhempainsa ja veljiensä vuoksi olisi hän tahtonut tehdä sen ainakin arvossa pidettäväksi. Ja kun hän nyt katseli kynttilän liekkiä, niin se tuntui äänettömästi huomauttavan hänelle, että sen oli määrä loistaa järkeville ihmisille ja että narrin kasvojen valaiseminen oli siitä vastenmielistä.

Hieman tyynnyttyään hän tunsi vihaavansa poloista vaimoaan siitä, että tämä oli saattanut hänet asemaan, joka pakotti hänet pettämään vanhempiaan. Hän melkein puheli hänelle vihoissaan, aivan kuin vaimo olisi ollut samassa huoneessa. Mutta sitten hän oli kuulevinaan hänen leppoisen, suostuttelevan äänensä, oli tuntevinaan, kuinka hänen sametinpehmoiset huulensa koskettivat hänen otsaansa, luuli tuntevansa hänen lämpimän hengityksensä.

Tänä samana yönä hänen vaimonsa ajatteli, kuinka suuri ja hyvä hänen miehensä oli. Mutta heidän kummankin yläpuolella häilyi synkempi varjo kuin minkä Angel Clare näki, nimittäin hänen oman luontonsa rajaviivat. Sillä huolimatta näennäisestä itsenäisyydestään, oli hän muutamissa suhteissa tapojen ja sovinnaisuuden orja. Ei kukaan profeetta ollut sanonut hänelle, eikä hänessä itsessään ollut niin paljoa profeettaa, että olisi sen tehnyt, että hänen vaimonsa ansaitsi parhaiten kuningas Lemuelin ylistyksen, sillä hän inhosi pahaa yhtä paljon kuin kuka tahansa, eikä hänen siveellistä arvoaan ollut mitattava sen mukaan, mitä hänelle oli tapahtunut, vaan mitä hän oli itse tahtonut ja tehnyt. Ja sitä paitsi joutuu läheinen olento aina kärsimään sellaisissa tapauksissa, koska ei mikään ole verhoamassa sen surkeutta; kun taas kaukainen hämärä olento joutuu kunnioitetuksi, sillä etäisyys muuttaa sen tahrat tekohyveiksi. Clare pani painoa siihen, mitä Tess ei ollut; näin hän jätti ottamatta huomioon mitä hän oli ja unohti että vaillinainen voi merkitä enemmän kuin kokonainen.