Kitabı oku: «Tessin tarina», sayfa 26

51

Viimeinkin tuli Maarian ilmestyspäivä, jolloin koko maalaiskansa on levottomassa liikkeessä. Silloin astuvat palvelukseen kaikki kynttilänpäivänä pestautuneet palkolliset.

Tämä talosta taloon muuttaminen lisääntyi joka vuosi tällä paikkakunnalla. Siihen aikaan kun Tessin äiti oli lapsi, pysyivät palkolliset koko ikänsä yksissä taloissa, missä heidän isänsä ja isoisänsäkin olivat palvelleet, mutta viime aikoina oli muuttamisen halu kasvanut yhä suuremmaksi. Nuoremmasta sukupolvesta muutto tuntui virkistävältä sysäykseltä, josta oli aina etuakin odotettavissa. Paikka, joka yhdestä perheestä tuntui orjuuden Egyptiltä, näytti loitompana olevasta luvatulta maalta, kunnes tämäkin perhe jonkun aikaa uudessa paikassa oltuaan huomasi joutuneensa Egyptiin; ja niin muutettiin alinomaa.

Liike ei kuitenkaan aiheutunut yksistään työkansan muuttohalusta. Olojen pakostakin oli moni perhe lähtenyt toisilta paikkakunnilta toimeentuloa etsimään. Ennen oli kylässä asunut varsinaisten maatyömiesten rinnalla mieltäkiinnittävä ja neuvokas luokka, joka ilmeisesti kohosi ensinmainittujen yläpuolelle – se luokka, johon Tessin isä ja äiti kuului – ja johon kuului nikkareja, seppiä, suutareja, kaupustelijoita ynnä muita pikku eläjiä; joukko ihmisiä, joilla oli jokseenkin varma elanto, koska heidän vuokra-aikansa kesti elinajan tai he omistivat itse pienen maatilkun. Mutta kun tuommoinen pitkä vuokra-aika päättyi, niin harvoin maata enää samalla tavalla vuokrattiin; tilanomistaja otti sen omaan huostaansa. Kyläläisiä, jotka eivät eläneet yksistään maanviljelyksellä, katsottiin karsain silmin, ja kun heidät häädettiin, kärsi siitä toistenkin toimeentulo. Nämä perheet olivat ennen olleet kylän ytimenä, ne olivat pitäneet yllä kylän traditsioneja, mutta nyt niiden täytyi etsiä turvapaikkaa suurissa kaupungeissa, ja tämä asiaintila, jota tilastotieteilijät mielivaltaisesti nimittävät "maalaisväestön pyrkimiseksi suuriin kaupunkeihin", on itse asiassa samaa kuin veden juokseminen ylöspäin jonkun koneiston pakotuksesta.

Kun asukkaat oli tällä tavalla häädetty, niin maanomistaja otti rakennukset haltuunsa ja pani niihin työmiehiään asumaan. Aina siitä päivin kun tuo tapaus sattui, joka heitti varjon Tessin elämään, oli Durbeyfieldin perhettä (jonka ylhäistä alkuperää ei otettu oikein uskoakseen) katsottu kuuluvaksi niiden joukkoon, joiden oli vuokra-aikansa loputtua lähdettävä toisille laitumille, vaikkapa vain siveellisyydenkin tähden. Ja olihan totta, ettei perhe ollut mikään sanottavan loistava esimerkki raittiudesta ja puhtaudesta. Isä ja äitikin olivat joskus juoneet itsensä päihdyksiin, nuorempia lapsia oli harvoin nähty kirkossa, ja vanhin tytär oli antautunut outoihin yhteyksiin. Kylää ei saanut saattaa pahaan huutoon.

Niinpä jo tänä Maarianpäivänä, jolloin oli laillinen lähtöpäivä, Durbeyfieldejä vaadittiin puhdistamaan talo erään hevosmiehen varalle, jolla oli suuri perhe; ja Joan lesken ja hänen tytärtensä Tessin ja Liisu-Viisun, Abraham pojan ja pikku lasten oli lähdettävä mieron tielle.

Heidän lähtönsä edellisenä iltana tuli varhain pimeä, harmaat sadepilvet näet varjosivat taivasta. Kun oli käsissä viimeinen ilta, jonka saisi viettää kotikylässään, niin Joan Durbeyfield, Liisu-Viisu ja Abraham olivat menneet ystäväinsä luo jäähyväisille, ja Tess oli kotimiehenä.

Hän kyyhötti polvillaan ikkunan vieressä olevalla penkillä, kasvot kiinni ruudussa, jota sadepisarat huuhtelivat. Hänen silmänsä katselivat hämähäkinverkkoa, joka erehdyksestä oli kudottu nurkkaan, missä kärpäsiä ei koskaan liikkunut – hämähäkki oli kai aikoja sitten kuollut nälkään. Tess mietti, mikä heille nyt neuvoksi tulisi; hän tunsi itse olevansa tämän onnettomuuden aiheuttaja.

Jollei hän olisi tullut kotiin, niin kenties äiti lasten kera olisi saanut asua talossa viikkovuokralaisena. Mutta miltei hänen tulopäivänänsä olivat muutamat vakavamieliset ja vaikutusvaltaiset henkilöt hänet huomanneet. Olivat nähneet hänen muka laiskottelevan kirkkotarhassa, missä hän niin hyvin kuin taisi koki pikku lapiolla laittaa kuntoon pienokaisen rappeutunutta hautaa. Tällä tavoin he olivat heti saaneet tietää hänen täällä olostaan ja antoivat hänen äidilleen aika läksytyksen siitä, että piti häntä luonansa. Mutta olipa Joankin antanut heidän kuulla kunniansa, jopa sanonut lähtevänsä matkaansa mokomien ihmisten parista; hänen sanansa oli otettu onkeen – ja tässä sitä nyt oltiin.

– Ei minun olisi pitänyt tullakkaan kotiin, sanoi Tess katkerasti itsekseen.

Hän oli niin vaipunut näihin ajatuksiin, että tuskin huomasi valkoiseen sadetakkiin puetun miehen ratsastavan kylänraitilla. Tulija huomasi hänet tuota pikaa sen tähden, että Tessin kasvot olivat aivan ikkunassa kiinni. Hän ohjasi hevosensa niin lähelle seinää, että kaviot melkein tallasivat ikkunan alla olevaa kapeata kukkaspenkkiä. Vasta sitten kun tulija ratsuvitsallaan kosketti ikkunaa, Tess hänet huomasi.

– Etkö nähnyt minua? kysyi D'Urberville.

– En huomannut mitään, hän vastasi. Taisin kyllä kuulla ajoa, vaikka luulin vaunuilla ajettavan. Olin vähän kuin haaveissani.

– Kuulit kenties D'Urbervillein vaunuilla ajettavan. Kai sinä tuon tarinan tunnet?

– En. Mun … joku sitä kerran yritti kertoa, mutta miten lienee jäänytkään.

– Jos olet oikea D'Urberville, en minäkään saane sitä kertoa. Mitä itseeni tulee, en ole oikea D'Urberville, niin ettei siitä ole väliä. Pelottava juttu muutoin. Noiden näkymättömien vaunujen jyrinän kuulevat vain ihmiset, joiden suonissa virtailee D'Urbervillein verta, ja niiden kuulemista pidetään pahan merkkinä. Tarina kertoo murhasta, jonka muuan perheen jäsenistä oli tehnyt satoja vuosia sitten.

– Kerrohan koko tarina, kun olet kerran alkuun päässyt.

– No hyvä. Muuan D'Urberville kuului ryöstäneen kauniin naisen, joka koki karata vaunuista, joissa hän vei häntä pois ja kamppailussa D'Urberville tappoi hänet – tai nainen tappoi tämän, en muista kumpiko. Semmoinen on tarina… Mutta tehän olette lyöneet kimpsunne ja kampsunne läjään, aijotteko lähteä matkaan?

– Huomenna – Maarianpäivänä aijomme lähteä.

– Kuulin jo siitä, mutta en ottanut oikein uskoakseni; niin kovin hätäistä. Miksi te lähdette?

– Isän kuoltua päättyi talon vuokra-aika – meillä ei ole oikeutta asua täällä kauempaa. Viikkokaupalla olisimme kenties saaneet asua – jollei minua olisi ollut.

– Sinua?

– Minä näes en ole – kelpo nainen.

D'Urbervillen kasvot sävähtivät punaisiksi.

– Tuhat tulimmaista! Mokomatkin hempulat! Menkööt hiiden kattilaan ja palakoot tuhannen nuuskaksi! huudahti hän närkästyneenä. Ja sen takia te lähdette? Teidät on toisin sanoen häädetty?

– Eipä varsin häädettykään, mutta kun sanottiin, että meidän olisi piakkoin muuttaminen, niin oli paras tehdä se näinä päivinä, jolloin kaikki muuttavat.

– Mihin te sitten menette?

– Kingsbereen. Vuokrasimme sieltä asunnon. Äiti vain höpsyttelee isän sukulaisista ja tahtoo päästä niiden luo.

– Mutta perheenne ei ole sovelias vuokrahuoneistoissa asumaan ja tuommoisessa kaupunki pahasessa kuin Kingsbere. Mutta tulkaapa minun majaani Trantridgeen! Kanala on joutunut miltei häviöön äidin kuoltua, mutta rakennus on kuitenkin jälellä ja puutarha myös. Päivässä se on siistitty, ja äitisi on siinä varsin mukava asua; lapset pannaan hyvään kouluun. Minun täytyy tosiaankin auttaa teitä mäessä.

– Mutta mepä olemme jo vuokranneet asunnon Kingsberessä, selitti Tess.

Ja voimme odottaa siellä…

– Odottaa – mitä sitten? Epäilemättä tuota kelpo miestäsi. Kuulehan nyt, Tess, tunnen miehet ja kun otan huomioon eronne syyt, niin voinpa varmasti sanoa, ettei hän koskaan tee kanssasi sovintoa. Vaikka olen ollut vihamiehesi, olen nyt ystäväsi, usko tai älä. Tulehan majaani asumaan! Hankimme suuren joukon kanoja, äitisi on omansa niitä hoitamaan, ja lapset saavat käydä koulua.

Tess hengitti yhä nopeammin ja viimein lausui:

– Mistä minä tiedän, tokko kaikkea tätä tekisitkään? Saatat muuttaa mieltäsi, ja silloin joutuisimme … äiti joutuisi … mieron tielle jälleen.

– Ei toki. Jos haluat, niin saat kirjallisen takuun. Mietihän asiaa.

Tess pudisti päätänsä. Mutta D'Urberville oli taipumaton, harvoin oli Tess nähnyt häntä niin päättävänä; hän ei tyytyisi kieltävään vastaukseen.

– Puhuhan äidillesi, hän sanoi kiihkeästi. Hänen asiansa on päättää, ei sinun. Minä annan puhdistaa ja valkaista talon huomisaamuna ja panna tulta uuniin; iltapäivällä se on kuiva, niin että voitte tulla suoraan asuntoonne. Odotan sinua.

Tess pudisti taas päätänsä, itku kurkussa. Ei uskaltanut katsahtaakkaan D'Urbervilleen.

– Olen sinulle jotain velkaa menneiltä ajoilta, kuten tiedät, tämä jatkoi. Ja sinä ajoit myöskin nuo hullutukset päästäni; olen iloinen…

– Olisitpa saanut pitää hullutukset päässäsi, käyttäydyithän silloin maltillisemmin.

– Olen iloinen, että saan sinulle vähänkin palkita. Odotan äitisi tavaroita huomenna tuleviksi… Annappa minulle kätesi nyt sen asian vahvistukseksi – armas, ihana Tess!

Viimeisiä sanoja lausuessaan hän hiljensi äänensä kuiskaukseksi ja pisti kätensä puoliavoimesta ikkuna-aukosta. Salamoivin silmin Tess vetäisi ikkunan kiinni, niin että D'Urbervillen käsi joutui puristukseen.

– Lempo vieköön – sinä olet julma! hän sanoi kiskaisten irti kätensä. Ei, ei, et sinä sitä tahallasi tehnyt. No niin, odotan sinua tai ainakin äitiäsi ja lapsia.

– En minä tule, minulla on rahaa yllin kyllin, huudahti Tess.

– Missä?

– Appeni huostassa, jos vain pyydän.

– Jos pyydät. Mutta etpä sinä pyydä, Tess; tunnen sinut, ennen sinä nälkää näet, kuin menet pyytämään.

Näin sanoen hän ratsasti tiehensä. Tien mutkassa tuli häntä vastaan mies, jolla oli maalipönttö kädessä. Mies kysyi, oliko hän hylännyt veljet.

– Juokse helvettiin! kiljaisi D'Urberville.

Tess kyyhötti kotvasen paikoillaan, kunnes äkillinen, kapinoitseva tunne siitä, että kaikki tämä olikin vääryyttä, riehahti hänen mieleensä. Viljavat, kuumat kyynelet pulpahtivat silmiin. Oma miehensäkin, Angel Clare, oli häntä kovasti kohdellut! Ei hän ollut koskaan ennen päästänyt tuommoista ajatusta mieleensä, mutta Angel oli varmasti! Ei elämän päivänänsä – hän saattoi vannoa sen sydämensä syvyydestä – ollut hän tahtonut tehdä pahaa, ja kuitenkin oli kova kohtalo tullut hänen osakseen. Mitä hän olikin rikkonut, niin tahallansa ei hän ollut sitä tehnyt, vaan ainoastaan tietämättömyydestä; ja miksi piti hänen kärsiä niin kovaa rangaistusta?

Hän sieppasi ensimäisen paperipalan, minkä sai käsiinsä ja kirjotti siihen seuraavat rivit:

"Voi, miksi olet minua niin julmasti kohdellut, Angel? En sitä ansaitse. Olen monesti tätä ajatellut enkä sinulle koskaan, en koskaan voi anteeksi antaa! Tiedäthän, etten minä aikonut tehdä sinulle vääryyttä – miksi siis sinä olet tehnyt minulle niin paljon pahaa? Olet julma, hyvin julma! Koetan unohtaa sinut. Vain vääryyttä olen saanut sinulta osakseni! – T."

Hän odotti, kunnes postinkulettaja kulki ohitse, juoksi hänen luoksensa kirje kädessä ja palasi sitten alakuloisena entiselle paikalleen ikkunan viereen.

Oli ihan yhdentekevää, kirjottipa näin tai jos hellästi olisi kirjottanut. Kuinka saattoi Clare rukouksille korvaansa kallistaa? Olivathan tosiasiat entisellään: ei ollut tapahtunut mitään, joka olisi voinut hänen mielipiteitään muuttaa.

Ilta pimeni, uunissa palava tuli valaisi huonetta. Kaksi vanhinta pienemmistä lapsista oli mennyt äidin myötä kylään, neljä nuorinta, joiden ikä vaihteli puolesta neljättä yhteentoista vuoteen – istui mustiin puettuna lieden ääressä omia pikku asioitaan haastellen. Viimein Tesskin istuutui heidän joukkoonsa sytyttämättä kynttilää.

– Nyt me nukumme viimeistä yötä, hyvät lapset, talossa, jossa olemme syntyneet, hän sanoi kiireisesti. Pitäisi kai meidän sitä vähän ajatella, vai mitä?

Lapset vaikenivat. Sanat sattuivat heidän herkkiin mieliinsä niin, että kaikki olivat hyrskähtää itkemään, vaikka he päivät päästään olivat iloinneet uuteen paikkaan pääsemisestä. Tess muutti keskusteluainetta.

– Laulakaapas minulle, lapsi kullat, hän sanoi.

– Mitä me lauletaan?

– Vaikka mitä, saman se tekee.

Syntyi hetkisen vaitiolo; sen katkaisi ensiksi pieni, arka ääni. Sitten yhtyi siihen toinen, vihdoin kolmas ja neljäs, ja kaikki veisasivat pyhäkoulussa oppimaansa virttä:

 
"Täällä tuskaa kärsimme ain',
Yhdymme eroa varten vain;
Taivaass' ei eroa löydykkään."
 

Lapset lauloivat levollisina kuin ihmiset, jotka aikoja sitten ovat päässeet asiasta selville. Vakavina he katselivat laulaessaan tuleen. Nuorimmat jäivät tahdissa vähän jälelle toisista.

Tess käännähti jälleen ikkunaan. Ulkona oli pimeä, ja hän painoi kasvonsa ruutuun kiinni, aivan kuin nähdäkseen pimeän läpi. Oikeastaan hän teki sen salatakseen kyyneleitään. Jos hän vain voisi uskoa, mitä lapset lauloivat, jos hän vain voisi olla varma, kuinka erilaista kaikki olisikaan! Kuinka turvallisesti hän jättäisikään pikku sisaruksensa kaitselmuksen huostaan. Mutta hän ei ollut varma; hänen täytyi tehdä jotain heidän hyväkseen, hänen oli oltava heidän kaitselmuksensa, sillä Tessistä samoin kuin monista miljoonista muistakin piili kamalata ivaa runoilijan sanoissa:

 
Me emme saavu alasti,
Vaan verhottuina pilviin kunnian.
 

Hänelle ja hänen kaltaisilleen syntymä oli alentavan persoonallisen pakotuksen tulikoetus, jonka mielivaltaisuutta ei tulos millään tavalla oikeuttanut, korkeintaan vain lievensi.

Kohta hän huomasi äitinsä Liisu-Viisun ja Abrahamin kera tallustelevan lokaista tietä pitkin. Rouva Durbeyfieldin puukengät kolisivat oven takana, ja Tess riensi avaamaan.

– Ulkona näkyi kavion jälkiä, sanoi Joan. Onko täällä käynyt ketään?

– Ei, vastasi Tess.

Tulen ääressä istuvat lapset katsoivat vakavina häneen, ja joku mutisi:

– Kävipäs herra … hevosen selässä.

– Ei käynyt täällä, sanoi Tess. Puhutteli minua ohimennessään.

– Kuka se oli? kysyi äiti. Miehesikö?

– Ei. Hän ei tule koskaan, vastasi Tess kylmän toivottomana.

– Kuka se sitten oli?

– Oh, ei sinun tarvitse sitä kysellä. Olet nähnyt hänet ennenkin, samoin minäkin.

– No, mitä hänellä oli sanomista? kysyi Joan uteliaana.

– Kerronpahan huomenna, kun olemme päässeet Kingsbereen – kerron joka sanan.

Hän oli sanonut, ettei se ollut hänen puolisonsa. Mutta hänessä tuntui käyvän yhä voimakkaammaksi tunto, että ruumiillisessa merkityksessä ainoastaan tämä mies oli hänen puolisonsa.

52

Varhain seuraavana aamuna, kun vielä oli pimeä, häiritsi valtateiden varrella asuvien yörauhaa kova jyrinä, jota miltei katkeamatta jatkui päivän valkenemiseen saakka – jyrinä, joka yhtä varmasti palautui tämän kuun ensimäisellä viikolla kuin käen kukunta kolmannella. Yleinen muutto oli alkanut. Tyhjiä vaunuja ja rattaita riensi hakemaan muuttajain tavaroita, sillä isäntäin asia oli noutaa uudet palvelijat ja heidän kapineensa. Hakumiehet läksivät matkaan jo puolesta öin ehtiäkseen ajoissa perille.

Mutta ei ainoakaan isäntä lähettänyt hevostaan Tessiä ja hänen äitiänsä noutamaan. He olivat vain naisia eikä säännöllisiä työläisiä, heitä ei juuri kaivattu missään, ja siksi oli heidän omalla kustannuksellaan otettava hevonen.

Tess huokaisi helpotuksesta nähdessään, ettei tuona aamuna satanut, vaikka ilma oli raskas. Ilkeätä olikin muutto sateella: kastui huonekalut, kastui sänkyvaatteet, pukimet ja kaikki, monesti siitä tauditkin saivat alkunsa.

Äiti, Liisu-Viisu ja Abraham olivat myös valveilla, mutta nuoremmat lapset saivat vielä nukkua. Haukattiin vähän einettä heikossa valossa ja käytiin sitten kapineihin käsiksi.

Ripeästi sujui tavarain siirto, sillä pari ystävällistä naapuria oli tullut auttamaan. Kun huonekalut oli nostettu rattaille, tehtiin sänkyvaatteista pyöreä pesä, jossa Joan Durbeyfield ja pikku lapset saisivat istua matkatessa. Kesti kuitenkin kotvasen, ennenkuin jouduttiin lähtemään, sillä hevoset oli riisuttu; mutta viimeinkin, kahden tienoissa, päästiin tielle. Pata heilui edestakaisin kärryjen akselissa. Rouva Durbeyfield istui lasten kera kuorman päällä. Polvillaan oli hänellä seinäkello, joka rattaiden keikkuessa tuon tuostakin löi hiljaa yksi tai puoli kaksi. Tess ja Liisu-Viisu kävelivät rattaiden rinnalla, kunnes päästiin kylästä.

He olivat käyneet jäähyväisillä muutamain naapureinsa luona sinä aamuna ja edellisenä iltana, ja pari niistä oli lähdettäessä tullut toivottamaan heille onnea matkalle, vaikka sydämessään eivät juuri tainneet uskoa semmoisen perheen kuin Durbeyfieldin voivan menestyä, sillä Durbeyfieldit olivat hyväntahtoisia kaikkia muita paitsi itseään kohtaan.

Rattaat alkoivat kohta kohota ylöspäin, ja tuuli kävi navakammaksi, kun saavuttiin ylävämmälle seudulle. Huhtikuun kuudes päivä oli käsissä; tuon tuostakin tuli Durbeyfieldejä vastaan rattaat, joissa muuttomiehet olivat kuorman päällä. Kuormat oli aina tehty samalla tavalla, kenties se olikin yhtä ominaista majanmuuttajille kuin kuusikulmio mehiläiselle. Koko laitteen perustana oli perheen säilikkö, joka kiiltävine heloineen ja sormenjälkineen kohosi mahtavana etualalla hevosten häntien yläpuolella, ikäänkuin jonkunlainen "liitonarkki", jota oli kuletettava arvokkaalla tavalla.

Jotkut perheet olivat iloisia, toiset alakuloisia; muutamat puhalluttivat hevosiaan ravintolain kohdalla, muutamat ajoivat ohi. Durbeyfieldin matkue pysähtyi myöskin ravintolan luo juottamaan hevosia ja nauttimaan hieman virvokkeita.

Siinä viivyttäessä Tess huomasi sinisen mukin, joka nousi ja laski ilmassa erään kuorman päällä istuvien naisten kesken. Hän seurasi silmillään mukin matkaa ylöspäin ja näki, kuinka siihen tarttui käsi, jonka haltijan hän hyvin tunsi. Tess riensi vankkurien luo.

– Marian ja Izz! hän huudahti tytöille, sillä hepä siellä istuivat perheen kera, jonka luona olivat asuneet. – Oletteko te tänään muuttohommissa, niinkuin muutkin?

Olivat he. Kovin oli käynyt elämä rasittavaksi Flintcomb-Ashissa, olivat lähteneet melkein varkain tiehensä – haastattakoon Groby oikeuteen, jos tahtoi. He kertoivat mihin nyt aikoivat asettua, ja Tess mainitsi myös uuden asuinpaikkansa.

Marian kumartui kuorman yli ja sanoi hiljaa:

– Tiedäppäs, että se herra, joka sinua myötäänsä ajaa takaa – arvaathan ketä tarkotan – tuli lähdettyäsi Flintcombiin sinua kysymään. Emme sanoneet missä olit, sillä tiesimme, ettet tahtonut häntä nähdä.

– Niin – mutta sittenkin minä näin hänet, mutisi Tess. Miten lie minut löytänytkin.

– Tietääkö hän, mihin sinä nyt olet matkalla?

– Taitaapa tietää.

– Onko miehesi jo palannut?

– Ei ole.

Hän sanoi hyvästit ystävilleen – heidän kuskinsa oli nyt tullut ravintolasta – ja molemmat rattaat jatkoivat matkaansa vastakkaisiin suuntiin. Vaunut, joissa Marian, Izz ja kyntömiehen perhe istuivat, olivat komeasti maalatut ja niiden edessä oli kolme pulskaa hevosta; valjaat oli koristettu välkkyvillä vaskiheloilla. Durbeyfieldin joukkokunta sitä vastoin istui vanhoissa vaunurotteloissa, jotka hädin tuskin kestivät tavattoman raskasta kuormaa. Niitä ei oltu maalattu sen koommin kuin tehdessä, ja edessä oli vain kaksi hevosta. Huomasi heti, että toinen joukkue kulki vauraan tilallisen kyydissä, toinen vaelsi omia aikojaan ventovieraitten ihmisten luo.

Matka oli pitkä – liian pitkä päivän matkaksi – ja hevoset saivat vetäessään rimpuilla hikeen asti. Vaikka matkaan oli lähdetty sangen varhain, oli jo myöhäinen ilta käsissä, kun saavuttiin Greenhillin kukkuloille. Hevosia puhalluttaessa Tess katsahti ympärilleen. Mäen alla, juuri heidän kohdallaan oli heidän matkansa päämäärä, Kingsberen kaupunki pahanen, ainoa paikka maan päällä, jota saattoi pitää D'Urbervillein kotina, koska suku oli elellyt siellä täydelleen viisisataa vuotta.

Joku mies näkyi astelevan mäen rinnettä heitä kohti, ja kun hän näki millainen kuorma heillä oli, joudutti hän käyntiään.

– Taidatte olla Durbeyfieldin vaimo? sanoi hän Tessin äidille, joka oli laskeutunut alas kävelläkseen loppumatkan.

Hän nyökkäsi päätään. – Saattaisinpa sanoa olevani parooni John D'Urberville vainajan, köyhän aatelismiehen, leski, jos pitäisin kiinni oikeuksistani; ja olen matkalla hänen esi-isäinsä tyyssijoille.

– Niinkö? Siitä en tiedä mitään, mutta jos olette mrs Durbeyfield, niin olen tuomassa sanaa, että haluamanne huoneet on vuokrattu. Emme tienneet tulostanne, ennenkuin saimme kirjeenne tänä aamuna – jolloin oli jo myöhäistä. Mutta kyllä kai te muualta saatte huoneita.

Mies katsoi Tessiin, jonka kasvot olivat käyneet tuhkan harmaiksi. Äiti oli kuin puulla päähän lyöty.

– Mitä nyt tehdään, Tess? hän sanoi katkerasti. Olipa se vasta tervetulon toivotus esi-isäisi maahan! Koetetaanhan kuitenkin pyrkiä eteenpäin.

He läksivät katkaisemaan lopputaivalta ja saapuivat pian kaupunkiin. Tess jäi vaunujen luo lapsia katsomaan, äiti ja Liisu-Viisu lähtivät huoneita etsimään. Tunnin turhaan juostuaan he palasivat Tessin luo. Hevosmies alkoi vaatia kuormaa purettavaksi, koska hevoset olivat puoleksi näännyksissä, ja hänen oli lähdettävä paluumatkalle vielä samana iltana.

– Ka, niin purkakaa tähän, sanoi Joan huolettomasti. Kyllähän tässä suoja jostain löydetään.

Vaunut olivat syrjäisessä paikassa kirkkotarhan muurin vieressä, ja kohta oli huonekaluromut pitkin tannerta. Joan maksoi hevosmiehelle kyytipalkan, johon oli mennä hänen viimeinenkin killinkinsä, ja kuski läksi ajaa köröttämään ylen iloisena, että pääsi erilleen mokomasta herrasväestä. Yö oli lauha, eihän niillä ole hätää, hän ajatteli, vaikka ulkonakin olisivat… Tess katseli epätoivoisena huonekalukasaa. Kevät-illan kylmä auringonpaiste sattui ruukkuihin ja pannuihin, kuivattuihin ruohokimppuihin, pöydän messinkiheloihin, kätkyeeseen, jossa heitä kaikkia oli tuuditettu – siinä ne viruivat nyt ympäristössä, johon niitä ei koskaan oltu aijottu. Ympärillä kohosi mäkiä ja kumpuja, jaettuina pieniin tilkkuihin, sekä nurmen peittämiä myhkyröitä, jotka osottivat, missä D'Urbervillein sukukartano kerran oli seisonut; ja vähän loitompana näkyi Egdon Heathin harju, joka aina oli tilaan kuulunut. Aivan lähellä oli kirkon sivukäytävä, jota nimitettiin D'Urbervillein käytäväksi; se näytti katselevan häntä horjumattoman tyynesti.

– Eikö sukuhautamme ole rauhotettu turvapaikkamme? sanoi Tessin äiti palattuaan vakoilemasta kirkkoa ja kirkkotarhaa. – On tietysti, ja sinne me asetumme, tytöt, kunnes esi-isänne kotipaikka tarjoaa teille katon päänne päälle. Auttakaahan minua, Tess, Liisu ja Abraham. Tehdään lapsille vuode ja sitten lähdetään taas etsimään.

Tess auttoi äitiänsä välinpitämätönnä ja neljännestunnissa oli vanha sänky nostettu erilleen toisten huonekalujen joukosta ja asetettu kirkon eteläisen muurin viereen. Tätä osaa kirkosta nimitettiin D'Urbervillein käytäväksi, ja sen alla sijaitsi D'Urbervillein suuri sukuhauta. Sängyn kattoverhon yläpuolella oli somasti koristettu, monivärinen ikkuna, joka oli valmistettu viidennellätoista vuosisadalla. Sitä sanottiin D'Urbervillein ikkunaksi, ja sen yläosassa saattoi nähdä vaakunamerkkejä, samanlaisia kuin Durbeyfieldin vanhassa sinetissä ja lusikassa.

Joan veti uutimet vuoteen ympäri, niin että siitä syntyi oivallinen teltta, ja pisti lapset sisälle.

– Pahimmassa tapauksessa voimme itsekin siinä yhden yön nukkua, hän sanoi. Mutta lähdetäänhän vielä huoneita etsimään ja hankkimaan pienokaisille jotain syömistä. Voi Tess, mitäpä hyötyä sinun herrasnaimisistasi on, jos joudumme tälle jälelle!

Liisu-Viisun ja Abrahamin kera hän riensi taas pikku kadulle, joka johti kirkosta pikku kaupunkiin. Kadulle tultuaan he huomasivat hevosen selässä istuvan miehen, joka tähysteli ympärilleen.

– Oh, teitä minä tässä katselin, hän sanoi ratsastaen lähemmä. Tässä on tosiaankin sukukokous historiallisella paikalla.

Se oli Aleksander D'Urberville.

– Missä Tess on? hän kysyi.

Joan ei pitänyt D'Urbervillestä. Hän viittasi kädellään kirkkoon päin ja riensi eteenpäin. D'Urberville sanoi tulevansa tapaamaan heitä uudelleen, jos heidän huoneenhakunsa taas onnistuisi huonosti, josta hän juuri oli kuullut. Hän ratsasti ravintolaan ja palasi kohta jalkaisin.

Sillä välin Tess lörpötteli sängyssä lasten kanssa. Nähtyään etteivät he sillä kertaa mitään kaivanneet, hän läksi kävelemään kirkkotarhaan. Hämärä alkoi olla käsissä. Kirkon ovi ei ollut lukossa, ja Tess astui siitä sisään ensi kerran eläissään.

Ikkunan sisäpuolella, jonka alla sänky oli, sijaitsivat haudat, jotka useita satoja vuosia olivat olleet D'Urberville-suvun leposijana. Ne olivat päällystetyt, alttarin muotoiset ja yksinkertaiset; niiden kirjotukset olivat kuluneet ja murtuneet, kilvet revityt pois. Tämä hävitys osotti selvemmin kuin mikään, että hänen sukunsa oli yhteiskunnallisesti sammunut.

Hän meni erään tasaisen, lattiaan kiinnitetyn kiven luo, johon oli piirretty sanat:

"Ostium sepulchri antiquae familiae D'Urberville."

Tess ei osannut kirkkolatinaa yhtä hyvin kuin joku piispa, mutta käsitti kuitenkin, että tuossa oli sisäänkäytävä hänen esi-isäinsä hautakammioon, ja että uhkeat ritarit, joista hänen isänsä oli laulanut maljaa maistellessaan, lepäsivät sisällä.

Ajatuksiinsa vaipuneena hän kääntyi mennäkseen pois ja kulki muutaman alttarin muotoisen hautapatsaan ohi, kaikkein vanhimman, jonka päällä lepäsi pitkällään ihmisvartalo. Puoli hämärässä ei hän ollut sitä ennen keksinyt eikä olisi nytkään kiinnittänyt siihen huomiotansa, ellei hänen mieleensä olisi jysähtänyt, että kuva liikahti. Käytyään lähemmä hän havaitsi silmänräpäyksessä, että se oli elävä olento. Hän oli vaipua pyörtyneenä maahan, niin kovasti hän säikähti huomatessaan, ettei hän ollutkaan yksin, mutta toipui kuitenkin heti tuntiessaan Aleksander D'Urbervillen.

Tämä hyppäsi alas paadelta häntä tukemaan.

– Näin sinun tulevan sisään, hän sanoi hymyillen, pistäysin tuohon, jotten sinua häiritsisi. Täällähän meillä on koko sukukokous allamme asuvien vanhojen poikain kanssa, vai mitä? Kuulehan!

Hän jyskytti jalallaan kovasti lattiaan, jolloin kumea kaiku vastasi altapäin.

– Totta tosiaan se heitä hieman ravisti, hän jatkoi. Ja sinä luulit minua jonkun ukkovainajan kivikuvaksi? Toiset ajat on nyt käsissä. Väärän D'Urbervillen pikku sormi voi tehdä sinulle enemmän hyvää kuin koko hallitsijasuku oikeita D'Urbervillejä. Käske minua! Mitä minun on tehtävä?

– Mene tiehesi! mutisi Tess.

– Minä menen – menen äitiäsi katsomaan, hän sanoi lempeästi. Mutta mennessään hän kuiskasi: – Pane mieleesi, vielä sinä olet säyseäkin!

Kun hän oli mennyt, niin Tess kumarsi päänsä hautakammion sisäänkäytävää vasten sanoen:

– Miksi olen pahalla puolen tätä ovea!

Sillä välin olivat Marian ja Izz kulkeneet hyvän matkaa luvattua maatansa kohti – toisesta perheestä, joka sinä aamuna oli lähtenyt pois, oli paikka tuntunut Egyptiltä. Mutta tytöt eivät ajatelleet uutta palveluspaikkaansa. He puhelivat Angel Claresta ja Tessistä ja hänen hartaasta ihailijastaan, jonka osallisuudesta Tessin entisiin vaiheisiin he olivat hiukan kuulleet ja loput arvanneet.

– Tietysti Tess hänet ennestään tuntee, sanoi Marian. Hänen onnettomuutensa johtuukin siitä, että hän on hänet kerran voittanut; mutta olisipa kauhean ikävätä, jos hän saisi hänet uudelleen pauloihinsa narranneeksi. Mr Clarea on meidän turha omaksemme toivoa, Izz, ja miksipä kadehtisimme häntä Tessiltä emmekä kokisi parantaa heidän välejänsä? Jos mr Clare vain tietäisi, miten pahassa pulassa Tess on ja kuinka hän saa kiertää mieroa, niin varmaan hän tulisi pitämään huolta vaimostaan.

– Emmeköhän voisi ilmottaa hänelle?

He miettivät koko matkan tätä asiaa, mutta taloonsa tultua heillä oli siksi paljon puuhaa, että tuuma jäi toteuttamatta sillä kertaa. Mutta kuukautta myöhemmin, kun olivat jo uuteen paikkaansa perehtyneet, he kuulivat Claren kotiin tulosta, vaikkei Tessistä ollut mitään sen koommin kuulunut. Tämä sanoma herätti heissä jälleen lempeitä tunteita, ja Tessin parasta ajatellen Marian päästi korkin heidän yhteisestä mustepullostaan, ja yhdessä he sepittivät seuraavan kirjeen:

Kunnioitettava herra!

Pitäkää huolta Vaimostanne, jos rakastatte häntä yhtä paljon kuin hän rakastaa teitä. Sillä häntä ahdistelee Vihollinen Ystävän haamussa. Herra Clare, lähellä häntä on muuan, jonka pitäisi olla hyvin kaukana. Naista ei pitäisi koetella yli Voimainsa, ja yhtenäinen tippuminen kovertaa reijän Kiveen – jopa Timanttiinkin.

Kaksi jotka toivovat teille hyvää.

Tämän kirjeen he osottivat Angel Clarelle ja lähettivät sen ainoaan paikkaan, joka heidän tietääkseen oli yhteydessä hänen kanssansa, Emminsterin pappilaan. Ja sen perästä he iloitsivat suuresti jalomielisestä teostaan; se saattoi heidät laulamaan tunteellisia lauluja ja itkemään samalla kertaa.