Kitabı oku: «Tessin tarina», sayfa 25

49

Tämä kirje löysi tiensä hiljaisen pappilan aamiaispöytään. Pappila sijaitsi länsiosassa laaksoa, missä ilma oli lauha, ja maaperä niin hyötyisä, ettei maamiehen tarvinnut juuri ollenkaan vaivata itseään siihen verraten kuin Flintcomb-Ashissa, ja missä ihmiset Tessin mielestä näyttivät niin erilaisilta (vaikka samanlaisiahan ne oikeastaan olivat). Vain varmuuden vuoksi Angel oli käskenyt häntä lähettämään kirjeensä isänsä välityksellä, jolle hän tuhka tiheään ilmotti osotteensa siinä maassa, johon hän raskain sydämin oli siirtynyt.

– Kuulehan, sanoi vanha Clare pastori vaimollensa luettuansa kirjekuoresta päällekirjotuksen, jos Angel aikoo lähteä Riosta ensi kuun lopulla käydäkseen kotona, niinkuin aikomuksensa oli, niin tämä varmaankin jouduttaa hänen matkaansa, sillä luultavasti tämä on hänen vaimoltansa. – Hän huokaisi syvään ajatellessaan poikansa vaimoa, ja kirje varustettiin heti uudella osotteella ja pantiin postiin.

– Rakas poika, kunpa hän vain onnellisesti pääsisi kotiin, mutisi rouva Clare. Viimeiseen hengenvetooni saakka olen tunteva, että häntä on kohdeltu lapsipuolen tavoin. Sinun olisi pitänyt lähettää hänet Cambridgeen, huolimatta hänen uskon puutteestansa, ja antaa hänelle samanlainen tilaisuus opintielle pääsemiseen kuin muillekin pojille. Oivien miesten vaikutuksesta olisi hän kenties luopunut omituisista mielipiteistään ja ruvennut lopulta papiksi. Ja vaikka ei olisi papiksikaan ruvennut, olisi hän joka tapauksessa saanut parempaa kohtelua osakseen.

Tämäpä olikin ainoa moite, millä rouva Clare koskaan häiritsi miehensä rauhaa poikain kasvatukseen nähden. Eikä hän tästä usein puhunutkaan, sillä hän oli yhtä järkevä kuin hyvä ja tiesi miehensäkin olevan huolissaan siitä, oliko hän menetellyt oikein tässä asiassa. Kovin usein oli hän kuullut hänen lepäävän öisin valveilla, huokailevan ja rukoilevan Angelin puolesta. Hänen hiljainen tuskansa oli paljoa katkerampi kuin vaimonsa lausuma moite.

He syyttivät itseänsä Angelin onnettomasta avioliitosta. Jollei Angelin olisi annettu ruveta maamieheksi, ei hän koskaan olisi joutunut maalaistyttöjen pariin. He eivät tienneet varmasti, mikä hänet oli erottanut vaimostaan, eivätkä myöskään milloin ero oli tapahtunut. Alussa he olivat luulleet eron aiheutuneen jostain arveluttavasta vastenmielisyydestä. Mutta myöhemmissä kirjeissään oli hän silloin tällöin maininnut tulevansa kotiin häntä hakemaan, mistä he päättivät, etteivät asiat toki niin huonolla kannalla olleet. Hän oli sanonut vaimonsa olevan vanhempainsa luona, ja he olivat päättäneet olla sekaantumatta asiaan, jota eivät tiettävästi voineet auttaa.

Silmät, joita varten Tessin kirje oli aijottu, katselivat tähän aikaan rannatonta lakeutta – Angel ratsasti muulin selässä Etelä-Ameriikan sydänmaasta merenrantaa kohti. Surullisia olivat hänen kokemuksensa tästä vieraasta maasta olleet. Ankara tauti, johon hän heti tultuansa oli sairastunut, pyrki vielä häntä vaivaamaan, ja vähitellen hän oli miltei päättänyt luopua aikomuksestaan asettua tänne maamieheksi, vaikka hän yhä maata samoillessaan piti tämän ajatuksensa salassa vanhemmiltaan.

Työmiehet, joita suuret joukot oli tullut maahan samalla kertaa kuin hänkin, petollisten ilmotusten houkuttelemina, olivat sairastuneet, kuolleet ja häipyneet teille tietymättömille. Monesti oli hän nähnyt englantilaisiin farmeihin kuuluvain äitien tallustelevan eteenpäin lapsi käsivarrellaan, nähnyt lapsen sairastuvan kuumeeseen ja kuolevan, nähnyt äidin seisattuvan kaivaakseen omin käsin hautaa pehmeään maahan, hautaavan pienokaisen, vuodattavan kyynelen ja sitten tallustelevan taas eteenpäin.

Angel ei ollut alkuaan aikonut asettua Brasiliaan elämään, kotimaasta hän toivoi löytävänsä mieleisensä maatilan. Epätoivon puuska oli hänet tänne ajanut. Hän tahtoi unohtaa entisyytensä ja liittyi sen vuoksi Brasiliaan meneviin maanmiehiinsä.

Vieraassa maassa ollessaan hän oli suuresti vanhentunut. Ei hän antanut enää kauneudelle niin suurta arvoa. Hylättyään mystiikan vanhat opit hän alkoi hyleksiä siveysperiaatteitakin. Hän arveli niiden kaipaavan tarkistamista. Kuka olikaan siveellinen mies? Ja vielä selvemmin, kuka oli siveellinen nainen? Jonkun luonteen kauneus tai viheliäisyys ei ilmennyt teoissa, vaan tarkotusperissä ja vaikutteissa.

Mitä hän sitten Tessistä ajatteli?

Hän alkoi katsella häntä toisessa valossa, alkoi tuntea tuskaa hätäisestä tuomiostaan. Oliko hän hylännyt hänet ainiaan? Hän ei voinut enää sanoa haluavansa ijankaiken elää hänestä erillään, mikä taas viittasi siihen, että hän oli taipuvainen anteeksi antamaan.

Tessin muisto alkoi elpyä ja käydä rakkaaksi samaan aikaan kuin tämä oleskeli Flintcomb-Ashissa, mutta ennen kuin hän oli uskaltanut kirjottaa Angelille oloistaan tai tunteistaan. Angel oli kovin ihmeissään, ettei hän kirjottanut, eikä ihmetellessään tullut ajatelleeksi syitä hänen vaitioloonsa. Näin hän käsitti täydelleen väärin hänen vaitiolonsa – ja kumminkin se olisi sanonut niin kovin paljon, jos hän vain olisi sitä käsittänyt! Tottelihan Tess sanasta sanaan määräyksiä, joita hän oli antanut ja sitten unohtanut. Huolimatta luontaisesta rohkeudestaan ei hän vaatinut itselleen mitään oikeuksia, vaan piti tuomiota kaikin puolin oikeana ja alistui mykkänä siihen.

Äsken mainitulla sisämaan matkalla eräs toinen mies ratsasti hänen rinnallaan. Angelin kumppani oli myöskin englantilainen ja samalla asialla kuin hänkin, vaikka hän oli peräisin toiselta kulmalta isänmaata. Molemmat olivat alakuloisella mielellä ja puhelivat kotimaasta. Luottamus herätti luottamusta. Miehet ovat taipuvaisia, varsinkin vierailla mailla ollessaan, uskomaan oudoille elämänsä salaisuuksia, joita eivät muutoin kertoisi parhaille ystävillensäkään, ja niinpä Angelkin jutteli, ratsastaessaan eteenpäin, tuolle miehelle tarinan surullisesta avioliitostaan.

Vieras oli käynyt paljoa useammissa maissa ja ollut tekemisissä useamman ihmisen kanssa kuin Angel, ja hänen yleismaailmallisesta mielestään tuommoiset poikkeukset yhteiskunnallisesta säännöstä, niin äärettömän arveluttavia kuin ne olivatkin ahdasmielisistä henkilöistä, eivät olleet sen kummempia kuin mitä ovat laaksojen ja vuorijonojen muodostamat epäsäännöllisyydet koko maapalloon nähden. Hän katseli asiaa aivan toisilla silmillä kuin Angel, hänen mielestään Tessin entisyys ei vaikuttanut vähääkään hänen tulevaan elämäänsä, ja suoraan hän sanoikin Angelille, että hän oli menetellyt väärin erotessaan hänestä.

Seuraavana päivänä kasteli ukkosenkuuro heidät likomäräksi. Angelin kumppani sairastui kuumeeseen ja kuoli loppuviikolla. Clare hautasi hänet jatkaen sitten matkaansa. Tuon tuiki tuntemattoman miehen sanat tuntuivat pyhiltä hänen kuolemansa perästä ja vaikuttivat Clareen enemmän kuin filosoofien järkipäätelmät. Ne saattoivat hänet häpeämään omaa ahdasta katsantokantaansa. Hänen ristiriitaiset ajatuksensa ja toimensa syöksyivät hyökyaaltoina hänen ylitsensä. Itsepintaisena hän oli ylistellyt helleeniläistä pakanuutta kristinuskon kustannuksella, mutta eihän tuo sivistys pitänyt laitonta antautumista häpeällisenä. Ja tuo kammo epäpuhtautta kohtaan, jonka hän oli perinyt mystillisen uskon kera, saattoi tietenkin olla parannettavissa ainakin silloin, kun tulos johtui petoksesta. Omatunto soimasi häntä. Izz Huettin sanat, jotka eivät koskaan olleet haihtuneet hänen muistostaan, välähtivät elävinä hänen mieleensä. Hän oli kysynyt Izziltä rakastiko hän häntä, ja tämä oli vastannut myöntävästi. Rakastiko hän häntä enemmän kuin Tess? Ei, oli tämä vastannut, Tess antaisi henkensä hänen edestään, eikä hän itsekään voisi enempää tehdä.

Hän ajatteli Tessiä semmoisena kuin oli hänet hääpäivänänsä nähnyt. Kuinka hänen katseensa oli riippunut hänessä kiinni, kuinka hän oli kuunnellut jokaista hänen sanaansa, aivan kuin ne olisivat olleet jonkun jumalan sanoja! Ja tuona kauheana iltana pesävalkean ääressä, jolloin hänen yksinkertainen sielunsa ilmaisi hänelle salaisuutensa, kuinka säälittävältä hänen kasvonsa olivat näyttäneet tulen valossa, – kun hänelle ei mennyt mieleenkään, että hän, Clare, voisi häneltä kieltää rakkautensa ja suojeluksensa!

Niinpä hän muuttui vähitellen Tessin syyttäjästä hänen puolustajakseen. Hän oli lausunut hänestä itsekseen kyynillisiä ajatuksia; mutta ei yksikään ihminen jaksa elää pitempää aikaa kyynillisenä, ja niin hänkin peruutti ne. Niihin hän oli eksynyt siitä syystä, että antoi ylimalkaisten periaatteiden houkutella hänet halveksimaan aivan erikoista tapausta.

Tessin suvun tarjoama historiallinen viehätys – mahtavan D'Urberville-suvun, jota hän halveksuen oli pitänyt hävinneenä voimana – kosketti nyt hänen tunteitansa. Hän ei ollut huomannut erotusta näiden seikkain valtiollisen ja sielullisen arvon välillä. Viimemainitussa katsannossa hänen d'urbervilleläinen syntyperänsä oli perin merkityksellinen; se oli arvoton taloustieteilijälle, mutta mitä oivallisin aihe haaveilijalle, jota huvitti häviölle joutuneiden sukujen tutkiminen. Ja kohtapa olisi joutunut unheeseen vähäinen Tessin vereen ja nimeen liittyvä erikoispiirre, samoin kuin historiallinen side, joka yhdisti hänet Kingsberessä oleviin marmoripatsaihin ja luurankoihin. Niin aika säälimättä hävittää omaa romantiikkaansa. Muistellessaan yhä uudelleen hänen kasvojansa hän arveli nyt voivansa huomata niissä hiukan sitä samaa arvokkuutta, jonka oli täytynyt jalostaa hänen esi-äitejään. Ja tämä näky värisytti häntä kuten ennenkin ja jätti jälkeensä tuskan tunnon.

Vaikka Tessin entisyys ei ollutkaan aivan moitteeton, voitti kuitenkin hänen kaltaisensa naisen povessa asuva henkevyys hänen kumppaniensa tuoreuden. Näin haasteli uudelleen heräävä rakkaus, valmistaen maaperää Tessin hehkuvalle kirjeelle, jonka Angelin isä juuri oli hänelle lähettänyt.

Sillä välin Tess odotteli, että Angel saapuisi hänen pyyntöänsä noudattaen. Toisinaan hänen toivonsa kasvoi, toisinaan se taasen hupeni vähiin. Jälkimäinen seikka johtui siitä, että ne elämän tapahtumat, jotka olivat syynä heidän eroonsa, pysyivät yhä muuttumatta – eivätkä voineetkaan muuttua – ja ettei hänen poissaolonsakaan saattanut vähentää niiden merkitystä, jollei kerran hänen läsnäolonsakaan ollut voinut tehdä sitä.

Hän mietti kuitenkin mielessään, millä tavoin voisi häntä parhaiten huvittaa, kun hän tulisi. Huokaillen hän toivoi, että olisi ottanut parempaa vaaria sävelmistä, joita Angel soitti harpullaan, että olisi udellut häneltä, mistä kansanlauluista hän enimmän piti. Hän kysäisi asiaa Amby Seedlingiltä, joka oli seurannut Izz Huettia Talbothaysista, ja sattumalta Amby muistikin, että laulunpätkistä, joita lypsäessä oli lehmille laulettu, Clare oli näyttänyt pitävän enimmän lauluista "Cupidon tarhat" ja "Päivänkoitto" eikä ollut välittänyt semmoisista kuin "Räätälin housut" ja "Kaunoisena kasvoin", vaikka mukavia rallatuksia nekin olivat.

Näitä Angelin lempilauluja hän uutteraan harjotteli, varsinkin "Päivänkoittoa". Kivinenkin sydän olisi sulanut kuullessaan hänen laulavan näitä sävelmiä. Milloin vain jäi yksinään työtä tekemään, silloin hän näinä kylminä päivinä laulaa helähytteli. Kyynelet vierivät poskia pitkin, kun hän ajatteli, ettei Angel kenties kaikesta huolimatta tulisikaan häntä kuulemaan, ja laulujen yksinkertaiset, veikeät sanat tuntuivat ikäänkuin pilkkaavan laulajan angervoista mielialaa.

Tess eli niin haaveittensa vallassa, ettei tuntunut huomaavan, kuinka kevät teki tuloaan, kuinka päivät olivat pidentyneet ja kuinka muuttopäivä oli kohta käsissä.

Mutta hiukan ennen sitä päivää tapahtui jotain, mikä saattoi Tessin ajattelemaan varsin toisenlaisia asioita. Hän oli eräänä iltana asunnossaan kuten tavallisesti, istuen alakerrassa perheen kera, kun joku koputti oveen ja kysyi Tessiä. Himmeässä päivänvalossa hän näki oven kohdalla vartalon, joka oli pitkä kuin täysikäisen naisen, mutta hoikka kuin lapsen, tyttömäisen olennon, jota hän ei tuntenut hämärässä, ennenkuin tämä virkkoi: – Tess!

– Mitä – onko se Liisu-Viisu? kysyi Tess hämmästyneenä. Siskonsa, joka vielä vuosi sitten hänen matkaan lähtiessään oli kisaillut lasten joukossa, oli kasvaa putkahtanut pitkäksi tytöksi. Hoikat sääret, jotka näkyivät hänen ennen liian pitkän, mutta nyt lyhyeksi käyneen hameensa alta, ja kömpelöt liikkeet ilmaisivat, kuinka nuori ja kokematon hän oli.

– Minä se olen, olen juossut koko päivän sinua etsien, sanoi Liisu vakavasti, ja kovin olen väsyksissä.

– Mitenkäs kotona jaksetaan?

– Äiti on hyvin huonona sairaana, lääkäri sanoo hänen kuolevan, eikä ole isänkään terveydestä tolkkua; hän harmittelee sitä, että hänenmoisensa suurisukuisen miehen täytyy tehdä roskaisia töitä. Olemme pahassa pulassa.

Tess seisoi kotvasen ajatuksiinsa vaipuneena, ennenkuin muisti pyytää Liisu-Viisua sisään. Kun hän sen viimeinkin teki ja tarjosi siskolle teetä, oli hänellä päätöksensäkin selvillä. Hänen oli välttämättä lähdettävä kotiin. Hänen palvelusaikansa loppui kyllä vasta huhtikuun kuudentena päivänä, mutta kun siihen ei ollut enää kovin pitkältä, niin hän päätti heti lähteä.

Jos läksisivät tänä iltana matkaan, niin he joutuisivat perille kahtatoista tuntia aikaisemmin, mutta hänen siskonsa oli liian uuvuksissa jaksaakseen lähteä niin pitkälle taipalelle. Tess juoksi Marianin ja Izzin luo, kertoi heille kotioloistaan ja pyysi heitä parhaalla tavalla selittämään vuokraajalle syyn hänen lähtöönsä. Palattuaan hän laittoi Liisulle illallista, pani hänet nukkumaan omalle vuoteelleen ja sulloi kapineitansa pajukorin täpö täyteen. Ja sitten hän läksi kotimatkalle kehotettuaan Liisua saapumaan perästä huomisaamuna.

50

Kymmenen löi kello, kun hän pimeässä läksi taivaltamaan puolen kolmatta peninkulman pituista matkaansa. Yksinäisillä seuduilla on yöllä kulkeminen pikemmin turvallista kuin vaarallista. Tess tiesi tämän ja ohjasi kulkunsa teitä myöten, joita päiväiseen aikaan tuskin olisi uskaltanut astua; ei nyt ollut mieronkiertäjiä liikkeellä, ja aaveitten pelko haihtui mielestä äitiä ajatellessa.

Näin hän riensi mäeltä mäelle, kunnes saapui Bulbarrowiin ja puolen yön tienoissa hän katseli tältä kukkulalta varjoryhelmää, joka epämääräisenä häämötti sillä paikalla, missä hänen kotilaaksonsa oli.

Hän oli jo kulkenut puoli peninkulmaa ylänköä, edessä oli parin peninkulman taival alankomaata. Tähtien kelmeässä valossa hän parahiksi erotti mutkittelevan, laskeutuvan tien. Kohta ilmaisi maaperän hajukin, että hän oli saapunut alankoon. Siinä oli ympärillä saviperäinen Blackmoorin laakso, se osa laaksoa, missä ei vielä ollut leveitä valtateitä.

Nuzzleburissa hän kulki kyläkapakan ohitse, jonka nimikilpi narisi vastaukseksi hänen askeleihinsa, joita ei kuullut kukaan elävä olento paitsi hän itse. Senkin seitsemää tietä taivallettuaan, hän kolmen aikaan pyörähti viimeisestä tien mutkasta Marlottin kylään, kulki kentän vieritse, missä nuorena tyttönä kesäkisoissa oli ensi kerran nähnyt Angel Claren, joka ei ollut häntä tanssittanut – pettymyksen tunne ailahteli vieläkin hänen mielessään. Kotoa päin näkyi valoa. Se tuikki makuuhuoneen ikkunasta, ja ikkunan edessä huojui oksa, ikäänkuin hänelle viittoen.

Heti kun Tess erotti talon – se oli äskettäin katettu hänen rahoillansa – niin se vaikutti häneen entisellä tenhollansa. Aina oli se näyttänyt olevan osa hänen ruumistansa ja henkeänsä. Kaltevilla katonalaisilla, päädyillä, uuninpiipun katkonaisilla tiiliriveillä, kaikilla tuntui olevan jotain yhteistä hänen luonteensa kanssa.

Hän avasi hiljaa oven, jottei häiritsisi ketään. Huone oli tyhjä, mutta naapurin eukko, joka hoiti hänen äitiänsä, pistäysi yläkerrasta portaille ja kuiskasi ettei sairas ollut entisestään tervehtynyt, vaikka oli hetkeksi nukahtanut. Tess laittoi itselleen aamiaista ja rupesi sitten äitiänsä hoitamaan.

Aamulla hän tapasi lapset ja huomasi ihmeekseen heidän kasvaneen tavattomasti, vaikka hän oli ollut poissa vain toista vuotta. Pitäessään heistä hellää huolta häneltä unohtui omat murheensa.

Hänen isäänsä vaivasi entinen epämääräinen tauti, ja hän istui tuolillansa kuten tavallisesti. Mutta Tessin tulon jälkeisenä päivänä hän oli harvinaisen pirteällä tuulella. Ukko oli laatinut järkiperäisiä tulevaisuudensuunnitelmia, ja Tess kysäisi millaisia ne olivat.

– Ajattelen lähettää sanan kaikille tämän puolen muinaistutkijoille, hän selitti, ja pyytää heitä kokoamaan rahaston minun ylläpitämisekseni. Olenpa vakuutettu ettei anomukseni kajahda kuuroille korville. Ne miehet kuluttavat suunnattomia summia pannessaan kuntoon vanhoja raunioita ja etsiessään luita ja sen semmoista romua. Kaiketi elävät jäännökset ovat heille monta vertaa mieluisempia, kun vain saavat minusta kuulla. Kunpa joku kävisi heille ilmottamassa, mikä merkillisyys heidän joukossaan elää eikä heillä ole siitä aavistustakaan! Jos pastori Tringham, joka minut keksi, olisi elänyt, niin hän sen varmasti olisi tehnyt.

Tess päätti olla lausumatta mielipidettään näistä lennokkaista suunnitelmista, kunnes oli saanut välttämättömimmät asiat järjestykseen, vaikkapa hänen työstänsä ei näyttänyt paljon jälkeä tulevankaan. Kun tärkeimmät tehtävät sisällä viimeinkin oli suoritettu, niin hän rupesi ulkona askaroimaan.

Touon aika oli käsissä. Puutarhoissa ja pelloilla oli kevättyöt alettu. Mutta Durbeyfieldissä ei oltu pantu tikkua ristiin. Tess huomasi harmikseen, että siemenperunatkin oli syöty sukupuuttoon – äärimäisen suruttomuuden merkki! Ensi työkseen hän hankki mitä tarvittiin, ja lopulta vapaaherrakin koheni sen verran, että kykeni Tessin hartaasta pyynnöstä puutarhaa katsomaan, sillä välin kun hän itse ryhtyi tekemään työtä kylän laidasta vuokratulla maatilkulla.

Hänestä oli hupaista työskennellä ulkosalla toimitettuansa askareensa sairaan huoneessa, missä häntä nyttemmin ei tarvittu niin paljoa kuin ennen, koska äiti alkoi jo parantua. Kovassa työssä huoletkin hälvenivät. Peltotilkku sijaitsi ylävällä, kuivalla rinteellä, missä noita palstoja oli neljä-, viisikymmentä. Työ oli siellä vilkkaimmillaan varsinaisen päivätyön päätyttyä. Ojankaivu alkoi tavallisesti kuuden ajoissa, kestäen hämärään tai kuun nousuun saakka. Kuivat oksat ja risut kerättiin kasoihin ja sytytettiin palamaan. Poutailmalla ne tuota pikaa riehahtivat tuleen.

Eräänä päivänä Tess ja Liisu-Viisu työskentelivät täällä naapuriensa kera, kunnes auringon viimeiset säteet sattuivat melkein vaakasuorasti valkoisiin paaluihin, joita oli lyöty rajamerkeiksi maatilkkujen välille. Kun hämärä alkoi maata peittää, niin risukasat hulmahtivat palamaan, ja niiden valossa peltojen rajat milloin vilahtivat näkyviin, milloin hävisivät paksuun savuun, aivan kuin tuuli olisi niitä heilutellut. Kun kokko alkoi hehkua, niin maata vasten heittäytyvät savupilvet muuttuivat loistaviksi harsoiksi työmiesten välille.

Illan pimetessä jotkut miehet ja naiset herkesivät työstä, mutta enin osa jäi kuitenkin pellolle, ja niiden joukossa oli Tesskin, vaikka hän lähetti siskonsa pois. Tadikko kädessä hän siinä hääräsi. Välistä hän peittyi kokonaan savupilveen, tuokiossa oli taas näkyvissä, loistaen kuin kupari hulmahtelevien liekkien valossa.

Hän oli tänä iltana omituisesti puettu, näyttäen koko kuvatukselta. Yllään oli hänellä monissa pesuissa haalistunut leninki ja sen päällä lyhyt, musta jakku – hän näytti yhtaikaa hää- ja hautajaisvieraalta. Loitompana olevilla naisilla oli valkoiset esiliinat; muuta ei heistä pimeässä näkynytkään lukuunottamatta kalpeita kasvoja, paitsi milloin liekit heitä valaisivat.

Lännen puolella kuvastui orjantappura-aita, oksat paljaina harottaen, opaalinväristä taivasta vasten, ja sen yläpuolella loisti Jupiter kuin auennut keltainen narsissi niin kirkkaasti, että oli varjon heittää. Moniaita nimettömiä pikku tähtiä tuikki siellä täällä, koira haukkui jonkun matkan päässä, ja kuivalta maantieltä kuului silloin tällöin rattaiden jyrinää.

Tadikot helähtelivät yhä; ei ollut vielä kovin myöhäkään, ja vaikka ilma oli karmakka, tuntui siinä jo kevään kuisketta, mikä antoi työmiehille uutta intoa. Omituinen tenhonsa oli paikalla, ajalla, räiskyvillä tulilla, valon ja varjon vaihteluilla – hupaiselta tuntui Tessistä samoin kuin muistakin pellolla työskenteleminen. Yrmeänä vihamiehenä yö saapuu talvipakkasella, leppoisena rakastajana kesähelteellä; tänä maaliskuun päivänä se saapui hiljaisena rauhottajana.

Ei kukaan kiinnittänyt huomiotansa kumppaneihinsa. Kaikki häärivät omalla tilkullansa. Niinpä ei Tesskään hajotellessaan savea ja lauleskellessaan lystikkäitä laulunpätkiänsä – vaikkei hän juuri enää toivonut Angelin saavan niitä kuulla – pitkään aikaan huomannut lähinnä itseänsä työskentelevää henkilöä – muuatta puseropukuista miestä, joka tadikko kädessä myllisteli maata samalla saralla kuin hänkin ja jonka hän arveli isänsä lähettäneen hänelle apulaiseksi. Välistä savu erotti heidät toisistaan, sitten hälveni taas, ja he olivat toistensa näkyvissä, mutta muista erillänsä.

Tess ei puhutellut kumppaniansa, eikä tämäkään häntä. Sen hän vain muisti, ettei miestä ollut näkynyt pellolla selvällä päivällä. Ei hän tuntenut häntä keneksikään marlottilaiseksi työmieheksi, eikä ihmekkään, sillä olihan hän viime vuosina ollut pitkät ajat poissa kotikylästään. Vähitellen mies saapui työssään siksi lähelle häntä, että tulenliekit heijastuivat hänen tadikkonsa teräspiikeistä yhtä selvästi kuin hänen omastaankin. Tess astui tulen luo heittääkseen siihen kuivia risuja. Mies teki samoin. Tuli hulmahti korkealle ilmaan, ja Tess tunsi D'Urbervillen kasvot.

Hänen odottamaton ilmestymisensä, kummallinen ulkomuotonsa, hänellä kun oli yllään pitkä, karkea pusero, joita nyttemmin vain ylen vanhat työmiehet pitivät, puoleksi säikäytti, puoleksi nauratti Tessiä. D'Urberville nauroi kotvasen hiljalleen.

– Jos olisin leikkituulella, niin sanoisin: tämähän muistuttaa suuresti paratiisia! hän huomautti veitikkamaisesti, katsellen häneen pää kallellaan.

– Mitä sinä tarkotat? kysyi Tess heikosti.

– Joku leikinlaskija saattaisi sanoa, että tämä näyttää ihan paratiisilta. Sinä olet Eeva, ja minä olen pahahenki, joka viettelen sinua ilkeän eläimen haahmossa. Miltonin esittämää kuvausta minä usein uskossa ollessani muistelin. Näin hän kuvailee:

"Oi valtijatar, lyhyt ompi tie Taa myrttipensaiden.

… Jos suostut sa Mun seuraani, sun sinne johtaa voin."

"Vie", virkkoi Eeva.

Ja niin edespäin. Rakas Tess, mainitsen tämän vain seikkana, josta sinulla on kenties ollut aivan väärä käsitys; sinähän ajattelet niin pahaa minusta.

– En ole koskaan sanonut sinua saatanaksi tai ajatellut sitä. En minä sinua ajattelekkaan, paitsi milloin loukkaat minua. Tulitko sinä tänne työhön vai minun tähteni?

– Ihan sinun tähtesi. Sinua katsomaan, ei mitään muuta. Jotten herättäisi huomiota, ostin tämän puseron muutamasta myymälästä, jossa näin sen riippuvan. Tulin panemaan vastalauseeni sitä vastaan, että sinä teet näin kovaa työtä.

– Mutta minäpä teen tätä varsin mielelläni – isän hyväksi tämä tulee.

– Oletko sinä eronnut pois entisestä työpaikastasi?

– Olen.

– Mihin sinä sitten aijot lähteä? Matkustat kai rakkaan puolisosi luo?

Tess ei voinut sietää nöyryyttävää huomautusta.

– Oh, en tiedä, sanoi hän katkerasti. Ei minulla ole puolisoa.

– Totta puhutkin – sikäli kuin sinä asiaa ajattelet. Mutta ystävä sinulla kuitenkin on, ja olenpa päättänyt laittaa elämäsi huolettomalle kannalle, sinusta välittämättä. Kotiin mentyäsi saat nähdä, mitä sinulle olen lähettänyt.

– Voi, Aleksander, soisin ettet minulle mitään antaisi! En voi ottaa sinulta mitään! Se on minusta vastenmielistä – se ei ole oikein.

– Se on oikein! hän huudahti päättävästi. Jos minä kerran menen tapaamaan naista, jota rakastan, niin saanenhan toki auttaakkin häntä murheistaan.

– Mutta minä tulen varsin hyvin toimeen! Olen vain huolissani siitä, siitä että … en toimeentulostani ollenkaan.

Hän pyörähti ympäri ruveten epätoivoisesti jatkamaan työtänsä, kyynelten välähdellessä tadikonvarrelle ja savipaakuille.

– Olet huolissasi lapsista – veljistäsi ja siskoistasi, jatkoi D'Urberville. Olen heitäkin ajatellut.

Tessin sydän vapisi; D'Urberville oli koskettanut arkaan kohtaan. Oli arvannut mikä häntä enimmän suretti. Kotiin palattuansa hän oli vaalinut lapsia intohimoisen hellästi.

– Jollei äitisi parane, niin jonkun täytyy pitää heistä huolta, sillä isästäsi ei taida olla heille paljoakaan varaa.

– On hänestä minun avullani. Hänen täytyy pitää huolta.

– Ja minun avullani myös.

– Ei – siitä ei tule mitään.

– Tämäpä helkkarin hullua! huudahti D'Urberville. Ukko on siinä uskossa, että olemme sukulaisia, ja on tietysti sangen tyytyväinen.

– Eipä olekkaan. Olen kertonut hänelle asian oikean laidan.

– Jopa olitkin mieletön.

D'Urberville riensi suutuksissaan hänen luotansa aitaviereen, missä riisui yltänsä pitkän puseron, jota oli pitänyt valepukunansa. Hän kääri sen kokoon, heitti tuleen ja meni tiehensä.

Ei luonnistanut työnteko Tessille tämän perästä. Olo tuntui rauhattomalta, hän mietti mielessään, meniköhän D'Urberville hänen kotiinsa. Ottaen tadikon käteensä hän alkoi astella kotia kohti.

Vähän matkan päässä talosta muuan siskoista juoksi häntä vastaan.

– Tess hoi – kuulehan! Liisu-Viisu itkee kohti kurkkua, sisällä on hyvin paljon ihmisiä, äiti voi paremmin, mutta isä kuuluu kuolleen.

Lapsi käsitti täydelleen tapauksen suuruuden, mutta ei sen surullista puolta. Hän katsoi Tessiin kysyvin, suurin silmin, kunnes huomasi, miten kertomansa uutinen häneen vaikutti, ja lisäsi:

– Tess, emmekö saa puhutella isää tämän koommin?

– Mutta isähän oli vain vähän pahoinvoipa! huudahti Tess hajamielisesti.

Liisu-Viisu tuli heidän luoksensa.

– Hän kuoli vastikään. Tohtori sattui olemaan juuri äidin luona ja hän sanoi, että isää oli mahdoton pelastaa, koska hänen rasvottunut sydämensä oli tehnyt lakon.

Niin, Durbeyfieldien pari oli vaihtanut paikkaa: kuoleva oli pelastunut vaarasta, ja vähemmän sairas lepäsi laudalla. Tapauksella oli suurempikin merkitys. Ukko Durbeyfieldin elämällä oli arvonsa huolimatta hänen persoonallisesta toiminnastaan, joka ei tainnut paljoa merkitä. Hän oli viimeinen mies kolmesta sukupolvesta, joiden ajaksi talo ja siihen kuuluva maa-ala oli annettu vuokralle; kauan aikaa oli jo maanomistaja ahnain silmin katsellut rakennusta saadakseen sen omille työmiehilleen. Ja sitä paitsi eivät maanomistajat koskaan pitäneet pitkäaikaisista vuokramiehistä, koska nämä elivät aivan kuin olisivat olleet itsenäisiä tilallisia.

Ja näin Durbeyfieldit, joiden nimi kerran oli ollut D'Urberville, näkivät joutuvansa saman kohtalon alaisiksi, minkä he epäilemättä olivat valtansa kukkuloilla ollessansa monta kertaa, kenties ankarammassa muodossa, valmistaneet tuommoisille maattomille raukoille, jommoisia he nyt itse olivat. Näin kaikki, mitä on auringon alla, nousee ja laskee ikäänkuin luoteen ja vuoksen vaikutuksesta.