Kitabı oku: «Tessin tarina», sayfa 7

13

Huhu Tessin kotiintulosta rikkaiden sukulaistensa luota levisi pian, jos niin suurta sanaa kuin "huhu" saattaa käyttää, kun on kysymyksessä vain pieni Marlottin kylä. Iltapäivällä saapui Tessiä tervehtimään joukko hänen entisiä koulutoverejaan, puettuina parhaisiin tärkättyihin ja silitettyihin leninkeihinsä, niinkuin sopiikin käydessä katsomassa henkilöä, joka on saavuttanut – kuten he arvelivat – suuren voiton, Tytöt asettuivat istumaan ympäri huonetta ja tarkastelivat häntä hyvin uteliaina. Juuri se seikka, että tuo kaukainen sukulainen mr D'Urberville, jonka maine iloisena kavaljeerina ja tyttöjenviekottelijana oli alkanut levitä Trantridgen rajojen ulkopuolellekin, oli rakastunut Tessiin, teki hänen otaksutun asemansa vielä merkillisemmäksi kuin se olisi ollut, jos se olisi näyttänyt varmalta ja vaarattomalta.

Heidän mielenkiintonsa oli niin suuri, että nuoremmat kuiskailivat Tessin selän takana:

– Kyllä se on kaunis! Ja kuinka tuo leninki sopii hänelle! On se mahtanut maksaa aika lailla ja varmaan se on hänen antamansa!

Tess, joka juuri kurottautui ottamaan teekojeita nurkkakaapista, ei kuullut näitä huomautuksia. Jos hän olisi kuullut, niin hän olisi pian selittänyt ystävilleen asian oikean laidan.

Mutta äidin korvan sivuitse eivät puheet menneet, ja hänen turhamielisyyttänsä, jota suuremmoisen naimiskaupan raukeneminen oli loukannut, kutkutti toki se, että niin hienon herran kerrottiin mielistelevän hänen tytärtään. Ylipäänsä hän oli varsin tyytyväinen, vaikka tämä epäiltävä ja irstaudella saavutettu voitto tahraisikin hänen tyttärensä mainetta; saattoihan siitä vielä sukeutua naimiskaupatkin, ja hyvillään heidän ihailustaan hän pyysi vieraita jäämään teelle.

Heidän lavertelunsa, naurunsa, hyväntahtoiset viittauksensa ja ennen kaikkea heidän kateelliset huomautuksensa saattoivat Tessinkin mielen pirteämmäksi, ja kuta pitemmälle ilta kului, sitä enemmän heidän vilkkautensa tarttui häneen, ja hän kävi melkein iloiseksi. Marmorin kova ilme katosi hänen poskiltaan, hän liikkui miltei yhtä norjasti kuin ennen ja näytti hempeältä nuoruuden kukoistuksessaan.

Joskus hän saattoi, kaikesta huolimatta, vastata heidän kysymyksiinsä ylpeänlaisesti, aivan kuin tuntien, että hänen kokemuksensa rakastelusta olisivat tosiaan olleet kadehdittavat. Mutta "oman raunionsa lempiminen", kuten runoilija lausuu, oli hänelle niin ventovierasta, että tämä harhaluulo kesti yhtä lyhyen ajan kuin salaman leimaus; kylmä järki otti taas vallan ja alkoi pilkata hänen satunnaista heikkouttaan, hetkellinen ylpeys tuntui hänestä kammottavalta ja herätti hänessä syyllisyyden tunteen, ja silloin hän vetäytyi kuoreensa ja kävi välinpitämättömäksi.

Kuinka oli mieli raskas seuraavana päivänä, kun ei ollut enää sunnuntai, vaan arkipäivä, kun ei ollut enää hienoja vaatteita ja iloisia vieraita ja hän heräsi vanhassa sängyssään ja pikku lapset nukkuivat sikeästi hänen ympärillään! Hänen tulonsa herättämä mielenkiinto ja jännitys oli hävinnyt, ja hän näki edessään pitkän, kivisen tien, jota hänen oli vaellettava ilman apua, ilman myötätuntoisuutta. Silloin hänen tuskansa oli pelottava, hän melkein toivoi kuolemaa.

Muutamien viikkojen kuluttua Tess virkistyi kuitenkin sen verran, että kykeni menemään kirkkoon eräänä sunnuntaina. Hänen teki mielensä kuulla laulua, olkoonpa vaikka huononpuoleistakin, ja veisata muiden kanssa vanhoja virsiä. Hän oli perinyt äidiltään semmoisen laulullisen taipumuksen, että yksinkertaisinkin laulu joskus vaikutti häneen niin valtavasti, että sydän pyrki rinnasta ulos hypähtämään.

Päästäkseen niin paljon kuin mahdollista herättämästä huomiota ja välttääkseen nuorten miesten kohteliaisuudenosotuksia hän läksi kotoa, ennenkuin alettiin soittaa kirkkoon ja asettui istumaan lehterin alle loukkoon, missä paarit seisoivat hautalapioiden vieressä, ja missä istui vain pari ukkoa ja akkaa.

Seurakuntalaiset tulivat pienissä joukoissa, istuutuivat hänen edessään oleville penkeille, painoivat päänsä alas kotvaksi aikaa, aivan kuin olisivat rukoilleet, vaikkeivät sitä tehneet, kohosivat sitten istumaan ja katselivat ympärilleen. Virsien joukossa sattui olemaan eräs hänen lempisävelmistään, mutta hän ei tuntenut sen nimeä, vaikka olisi kernaasti halunnut tietää sen. Ja hän ajatteli epämääräisesti, kuinka kummallinen ja jumalallinen oli tuollainen säveltäjän mahti, kun hän saattoi vielä haudastaankin synnyttää omia tunteitaan hänenlaisessaan tytössä, joka ei ollut koskaan kuullut hänen nimeänsä eikä koskaan löytäisi avainta hänen olemukseensa.

Ne, jotka olivat katselleet ympärillensä, kääntelivät päätänsä yhä useammin jumalanpalveluksen kestäessä, ja kun lopulta hänet huomasivat, niin kuiskasivat toinen toiselleen. Tiesihän hän, mitä ne kuiskasivat; tuska kouristi sydäntä, ja hän tunsi, ettei hän enää voisi tulla kirkkoon.

Hän rupesi oleskelemaan yhä enemmän makuuhuoneessaan lasten kera. Siellä hän istui matalan olkikaton alla, katsellen lunta ja sadetta, komeata auringonlaskua ja kirkasta kuutamoa. Hän pysyttelihe niin piilossa, että miltei kaikki luulivat hänen menneen matkoihinsa.

Vain pimeän tullen hän läksi liikkeelle ja metsässä samotessaan ei hän tuntenut olevansa niin hylätty. Hän osasi löytää aivan tarkalleen sen iltahetken, jolloin valo ja pimeys ovat niin täydellisessä tasapainossa, että päivän synnyttämä pakko ja yön herättämä epätietoisuus tekevät toisensa tyhjiksi, jättäen mielen perinpohjaisesti vapaaksi. Silloin elämisen raskas velvollisuus tuntuu mahdollisimman kevyeltä. Pimeää ei hän pelännyt, hänen tarkotuksenaan näkyi olevan karttaa vain ihmisiä tai oikeammin sitä tunteetonta muodostusta, jota nimitetään maailmaksi, ja joka on niin pelottava vaikuttaessaan kokonaisuutena, mutta niin surkea yksityisissä osissaan!

Näillä yksityisillä kukkuloilla ja laaksoissa hän harhaili rauhallisesti, ikäänkuin osana siitä elementistä, missä hän liikuskeli. Hänen notkea ja hiipivä olentonsa sulautui täydellisesti maisemaan. Toisinaan hänen oikullinen mielikuvituksensa saattoi liioitella luonnon ilmiöitä, niin että ne tuntuivat kuuluvan hänen omaan tarinaansa. Tai oikeammin, ne kuuluivatkin siihen; sillä maailma on vain sielutieteellinen ilmiö, ja ne olivat sitä, miltä ne näyttivätkin. Sydänyön henkäykset ja tuulenpuuskat kaikuivat katkerilta moitteilta. Sateinen päivä kuvasti parantumatonta tuskaa, jota joku hämärä eetillinen olento tunsi hänen heikkoutensa tähden; tätä ei hän voinut varmasti kutsua lapsuutensa Jumalaksi eikä myöskään saattanut käsittää miksikään muuksi.

Mutta tämä hänen omatekoinen ympäristönsä, joka oli rakennettu sovinnaisuuden palasille ja johon hänelle vastenmieliset harhakuvat ja äänet toivat eloa, oli vain Tessin mielikuvituksen surkea ja petollinen luoma – parvi siveellisiä peikkoja, jotka suotta herättivät hänessä kammoa. Nehän ne olivat epäsoinnussa todellisen maailman kanssa, vaan ei hän.

Ja kun Tess kuleskeli pensaikoissa nukkuvien lintujen joukossa ja näki kaniinien hyppivän kuutamossa tai seisoi tammen juurella ja katseli oksalla istuvia fasaaneja, niin hän piti itseään rikoksen perikuvana, joka tunkeutui viattomuuden ja rauhan alueille. Mutta hän laati kaiken aikaa erotuksia siellä, missä ei ollut mitään erilaisuutta. Hän oli saatettu rikkomaan yleiseen hyväksyttyä yhteiskunnallista lakia, mutta se laki ei ollut voimassa tässä ympäristössä, johon hän ei luullut kuuluvansa.

14

Aurinko nousi usvaisen ilman läpi eräänä elokuun aamuna. Kohta sen lämpimät säteet halkoivat öiset vaipat irtonaisiksi palasiksi, jotka painuivat laaksoihin ja onkaloihin hälvetäkseen siellä olemattomiin.

Usva antoi auringolle omituisen persoonallisen näön, joka vaati käsittämään sitä ikäänkuin joksikin miesolennoksi. Tuo muoto, etenkin kun ei ollut ainoatakaan ihmisolentoa näkyvissä, selitti tuossa tuokiossa, mistä oli aiheutunut vanhanajan auringonpalvelus. Saattoi tuntea, ettei terveempää uskontoa ollut koskaan taivaan alla vallinnut. Valonantaja oli kultakiharainen, säteilevä, lempeäsilmä jumalainen olento, joka nuoruuden innolla ja voimalla katseli maahan, mikä läikkyi mielenkiintoa häneen.

Vähän myöhemmin aurinko kurkisti tupiin ikkunaluukkujen rakosista, heittäen tulipunaisia juovia kaapeille, piirongeille ja muille huonekaluille ja herättäen vielä nukkuvat leikkuumiehet.

Mutta punaisimmat kaikista punaisista esineistä oli tänä aamuna kaksi suurta maalattua puusiipeä, jotka kohosivat keltaisella viljavainiolla Marlottin kylän vieressä. Nämä ynnä kaksi muuta siipeä muodostivat leikkuukoneen maltalaisen ristin. Niiden väri kävi auringon valossa yhä huikaisevammaksi, niin että ne näyttivät kuin tuleen kastetuilta.

Vehnävainion ympäri oli jo leikattu käsin kapeahko tie, jotta edellisenä iltana pellolle tuotu leikkuukone voisi työnsä alottaa.

Kaksi ryhmää, toisessa miehiä ja poikia, toisessa naisia, astui peltoa kohti. Aurinko oli vasta niin ylhäällä, että tien itäpuolella olevien pensasaitojen varjo yletti länsipuolella vain puoliaitaan, niin että kulkijain päitä lämmitti auringonsäteet, mutta jalat olivat vielä varjossa. He katosivat tieltä peltoportista, jonka molemmin puolin kohosi kivipylväs.

Kohta kuului vainiolta sirinätä, joka muistutti sirkkojen lemmenlaulantaa.

Kone oli käynnissä, ja portin ylitse näkyi kolme peräkkäin astuvaa hevosta ja yllämainittu hoippuva kone; ajaja istui yhden vetäjän selässä, ja ohjaaja keikkui koneen istuimella. Koko laitos liikkui vainion toista sivua pitkin leikkuusiipien pyöriessä verkalleen, kunnes se katosi näkyvistä kummun taakse. Hetken kuluttua se ilmestyi jälleen vainion toiselle sivulle, edeten yhtä tasaisesti; ensin sattui silmään etumaisen hevosen otsassa välkkyvä messinkihela, sitten kohosi sängen yli kirkkaat siivet ja lopulta koko kone.

Vainion ympäri muodostunut kapea sänkiraita laajeni joka kierroksella, ja mitä pitemmälle aamu kului, sitä pienemmäksi kävi pystyssä seisovan viljan ala. Kaniinit, jänikset, käärmeet, rotat ja hiiret peräytyivät keskiosaan, ikäänkuin jonkunlaiseen linnaan, aavistamatta että se oli vain lyhytaikainen pakopaikka ja että heitä odotti hirveä kohtalo, kun piilopaikka myöhemmin päivällä kutistui kutistumistaan kamalan kapeaksi; ne ahtautuivat yhteen, ystävät ja viholliset sekaisin, ja lopulta viimeisetkin kyynärät pystyssä seisovaa vehnää kaatuivat leikkuukoneen hampaiden tieltä, ja leikkuuväki surmasi sauvoilla ja kivillä jokikisen niistä.

Leikkuukone heitti viljan pieniin kasoihin, joista parhaiksi tuli lyhde, ja niiden kimppuun kävivät heti perässä astuvat toimeliaat sitojat. Näistä olivat useimmat naisia, mutta näkyipä joukossa miehiäkin; he olivat puetut kirjavaan paitaan, ja housuja kannatti nahkavyö, tehden tarpeettomiksi kaksi takana sijaitsevaa nappia, jotka omistajansa liikahdellessa kimaltelivat ja välkkyivät auringon paisteessa, ikäänkuin hänen selkäpuoleensa pistetty silmäpari.

Mutta enimmin kiinnitti tässä leikkuuväessä mieltä toinen sukupuoli, sillä nainenhan saa aina jonkun verran suloa, kun hänestä tulee osa luontoa eikä hän, kuten tavallisesti, ole vain siihen asetettu esine. Maamies on pellollaan persoonallisuus, maalaisvaimo on osa peltoa; hän on ikäänkuin kadottanut oman minuutensa, imenyt itseensä ympäristönsä hengen ja sulautunut siihen.

Naisilla tai oikeammin sanottuna tytöillä, sillä nuoria oli suurin osa, oli päässä suuret, vaatteesta tehdyt hatut, jottei aurinko paahtaisi silmiin, ja kädessä käsineet, jottei sänki pistelisi. Yhdellä oli yllään vaaleanpunainen röijy, toisella keltainen, ahdashihainen leninki, kolmannella yhtä punainen hame kuin leikkuukoneen siivet; vanhemmilla oli ruskeat, suuret esiliinat, jotka suojelivat koko pukua – kauan käytetty ja käytännöllisin leikkuunaisen asu, jota kuitenkin nuoremmat halveksivat.

Tänä aamuna katse kiintyy etupäässä tyttöön, jolla on yllään vaaleanpunainen röijy, sillä hän on notkein ja hienopiirteisin kaikista. Mutta hänellä on hattu niin silmillä, ettei kasvoja voi nähdä, kun hän sitoo lyhteitä, vaikka hatun alta esiin pistävistä tummanruskeista hiuskiehkuroista saattaakin arvata, minkä väriset kasvot hänellä on. Kenties hän herättääkin aika ajoin huomiota juuri sen tähden, ettei hän koskaan koeta keikailla, kun taas toiset tuon tuostakin katselevat ympärilleen.

Hän työskentelee koneellisen tasaisesti kuin kello. Viimeksi sitomastaan lyhteestä hän vetää kourallisen tähkäpäitä, taputellen niiden huippuja vasemmalla kämmenellään saadakseen tukun tasaiseksi. Sitten hän siirtyy eteenpäin syvään kumartuneena, kerää molemmin kourin viljaa syliinsä ja kurottaa vasenta, käsineellä verhottua kättänsä kasan alitse, kunnes tapaa oikean kätensä, syleillen näin viljaa kuin lemmittyään. Hän vetää siteen päät yhteen ja polvistuu sitoessaan lyhteen päälle, painellen silloin tällöin alas hameensa liepeitä, joita tuuli kohottelee. Nahkaisen käsineen ja hihan välistä näkyy palanen paljasta käsivartta, jonka naisellisen hienoon hipiään sänki päivän kuluessa piirtelee verisiä naarmuja.

Joskus hän herkeää työstään hetkiseksi korjatakseen esiliinaansa tai hattuansa. Silloin tulee näkyviin kauniin nuoren naisen soikeat kasvot syvine, tummine silmineen ja pitkät, raskaat palmikot, jotka hyväillen valuvat selkää pitkin. Hänen poskensa ovat kalpeammat, hampaansa tasaisemmat ja punahuulensa ohuemmat kuin tavallisilla maalaistytöillä.

Se on Tess Durbeyfield eli D'Urberville, ainoastaan hieman muuttunut, sama, mutta kuitenkin toinen, eläen kuin muukalainen ja erakko, vaikkei ollutkaan vieraalla maalla. Oltuaan kauan aikaa muista erillään hän oli vihdoinkin päättänyt etsiä työtä kylässään, sillä maamiehen kiireisin vuodenaika oli käsissä, eivätkä mitkään kotityöt olleet niin tuottavia kuin viljankorjuu.

Toiset naiset liikkuivat jotensakin samaten kuin Tess. Kun kukin oli saanut lyhteensä valmiiksi, niin koko parvi vetäytyi yhteen, aivan kuin katrillia karkeloitaessa, kaikki panivat lyhteensä pystyyn vastatusten, niin että kymmenestä tai kahdestatoista muodostui aina yksi kuhilas eli "keko", kuten sitä niillä tienoin nimitettiin.

Työväki söi aamiaista ja ryhtyi jälleen työhönsä. Yhdennellätoista tunnilla saattoi huomata Tessin silloin tällöin vilkaisevan ikävöiden mäkeä kohti, vaikkei hän keskeyttänyt työtänsä. Jo näkyikin kummun terävällä harjalla joukko lapsia, ijältään kuuden ja neljäntoista välillä.

Tessin poskille kohosi keveä puna, mutta yhä hän vain sitoi lyhteitä.

Vanhin lapsista, tyttö, jolla oli yllään kolmikulmainen saali, nurkka maata viiltäen, piti sylissään jotain, mikä ensi näkemällä näytti nukelta, mutta olikin pitkiin vaatteihin kääritty pikku lapsi. Toinen toi vähän ruokaa. Leikkuuväki lopetti työnsä, eväät otettiin esiin ja istuuduttiin maahan muuatta kuhilasta vasten sekä ruvettiin syömään; miehet ammensivat vähän väliä virkistystä eräästä kiviruukusta, antaen kupin kiertää kädestä käteen.

Tess Durbeyfield oli viimeisiä lakkaamaan työstä. Hän istuutui maahan kuhilaansa juureen kasvot hieman poispäin kumppaneistaan. Muuan mies, jolla oli kaniininnahkainen lakki päässä ja punainen nenäliina vyössä, ojensi hänelle olutkuppia kuhilaan ylitse, mutta Tess ei hyväksynyt hänen tarjoustaan. Levitettyään ruokansa eteensä hän huusi luokseen suurimman tytön, siskonsa, ja otti lapsen häneltä; sisko, iloisena että pääsi taakastaan, pyörähti toisten joukkoon leikkimään. Samalla kertaa kainolla ja rohkealla liikkeellä, kasvot yhä enemmän punehtuen, Tess päästi röijynsä nappeja ja alkoi imettää lasta.

Lähinnä istuvat miehet käänsivät hienotunteisina kasvonsa pellon toiseen päähän, toiset panivat tupakan, muuan siveli hajamielisen hellästi kivikuppia, joka oli jo käynyt tyhjäksi. Kaikki naiset Tessiä lukuunottamatta rupesivat vilkkaasti haastelemaan, asetellen tukkaansa kuntoon.

Kun lapsi oli saanut kyllikseen, niin nuori äiti asetti sen pystyyn polvilleen ja rupesi sitä kiikuttamaan välinpitämättömästi, miltei vastenmielisesti, katse harhaillen kaukana. Mutta äkkiä hän suuteli lasta rajusti, suuteli kymmeniä kertoja, ikäänkuin ei olisi voinut koskaan saada kylläkseen, ja lapsi pillahti itkemään tuosta intohimoisesta kohtelusta, joka oli omituinen sekotus rakkautta ja ylenkatsetta.

– Pitäähän se lapsesta, vaikka on sitä vihaavinaan ja sanoo toivovansa, että makaisi sen kera haudassa, sanoi punahameinen nainen.

– Kyllä se kohta herkeää tuota puhumasta, vastasi toinen. Herra Jumala, miten sitä tottuukin kaikkeen – se se vasta on ihmeellistä.

– Kyllä siihen on käytetty muutakin kuin houkutuksia, se on minun luuloni. Kertovathan muutamat kuulleensa jonkun nyyhkyttäneen Salossa eräänä yönä viime syksynä; ja huonostipa olisi käynyt eräälle hulttiolle, jos ihmiset olisivat käyneet katsomaan.

– Voi kova onni kuitenkin, kun sen piti juuri hänelle sattua! Mutta niinhän aina käy kauneimmille. Rumat ovat yhtä hyvässä turvassa kuin kirkot – vai mitä, Jenny? – Puhuja kääntyi erään naisen puoleen, joka tietenkään ei voinut kehua olevansa kaunis.

Kova onni se olikin; vihamiehenkään oli mahdoton muuta tuntea nähdessään Tessin, hänen mansikkahuulensa ja suuret, hellät silmänsä, jotka eivät olleet mustat, siniset, harmaat eivätkä violetitkaan; pikemmin niissä oli kaikki nuo vivahdukset ja satoja muita yhdessä, minkä huomasi katsoessaan silmäterien pohjattomaan syvyyteen. Istuessaan siinä hän näytti miltei naisen esikuvalta, lukuunottamatta vähäistä luonteensa varomattomuutta, jonka hän oli perinyt suvultaan.

Hän ihmetteli itsekin päätöstä, joka tällä viikolla ensi kerran moneen kuukauteen oli saanut hänet lähtemään työmaalle. Väsytettyään ja kiusattuaan sydänpoloistaan kaikenlaisilla katumuskeinoilla, mitä hän yksinäisyydessään ja kokemattomuudessaan saattoi keksiä, hän oli vihdoinkin tullut järkiinsä. Hän tunsi että hänelle tekisi hyvää olla taas hyödyksi, maistaa millä hinnalla hyvänsä riippumattomuuden suloisuutta. Entisyys oli ollutta ja mennyttä. Olivatpa sen seuraukset mitkä tahansa, aika ne kyllä hävittäisi jälettömiin, muutamassa vuodessa olisi kaikki niinkuin ei mitään olisi ollutkaan, ja hän itsekin unohdettuna. Ja tällä välin olivat puut yhtä vihreitä kuin ennenkin, linnut lauloivat, ja aurinko paistoi yhtä kirkkaasti kuin koskaan. Hänen surunsa ei ollut synkentänyt hänen jokapäiväistä ympäristöään eikä hänen tuskansa sitä kuihduttanut.

Kenties hän oli huomannut, että se, mikä oli painanut hänen päänsä niin alas – ajatus mitä maailma hänestä puhui – oli vain mielihaavetta. Hän ei ollut olento, jolla oli tunteita, vaikutteita ja kokemuksia muille kuin itselleen. Kaikille muille ihmisille Tess oli nopeasti haihtuva ajatus. Ystävillensäkään ei hän ollut enempää. Kun hän kärsi yöt päivät tuskia, niin he ajattelivat vain: "Suotta hän heittäytyy onnettomaksi". Jos hän koetti olla iloinen ja haihduttaa suruansa, iloita valosta, kukista ja lapsesta, niin he ajattelivat vain: "Hyvinpä hän jutusta selviytyy". Olisikohan hän jollain autiolla saarella murtunut siitä, mitä oli tapahtunut? Eipä sanottavasti. Jos hän olisi ollut niin luotu, että olisi havainnut olevansa äiti ketään miestä tapaamatta, ilman muuta elämän kokemusta kuin että oli nimettömän lapsen äiti – olisiko hänellä silloin ollut syytä epätoivoon? Ei, hän olisi käsittänyt asian tyynesti ja löytänyt siitä iloa. Enin osa hänen kurjuuttaan oli johtunut siitä, että hän oli ruvennut ajattelemaan, mitä maailma hänestä sanoo; hänen omat synnynnäiset tunteensa eivät olleet sitä luoneet.

Miten Tess lieneekään itse tuumaillut näitä asioita, mutta joku henki oli houkutellut häntä pukeutumaan yhtä sievästi kuin ennenkin ja lähtemään viljavainiolle, missä väkeä kovasti tarvittiin. Tämän vuoksi hän oli kantanut päätään arvokkaasti ja katsonut ihmisiä tyynesti kasvoihin silloinkin, kun hänellä oli lapsi sylissään.

Leikkuumiehet nousivat kuhilaiden viereltä seisalleen, oikoivat jäseniään ja sammuttivat piippunsa. Hevoset, jotka olivat saaneet syödä riisuttuina, valjastettiin jälleen punaisen leikkuukoneen eteen. Tess oli aterioinut joutuin ja viittasi nyt siskoaan ottamaan lapsen huostaansa, pani röijynsä kiinni, vetäisi käsineet käteensä ja kumartui ottamaan vähän olkia viimeisestä lyhteestä sitoakseen seuraavaa.

Iltapäivällä jatkettiin samaa työtä. Tess pysytteli toisten joukossa hämärään asti. Kaikki ajoivat pois isoilla häkkirattailla seuralaisenaan suuri vaalentunut kuu, joka oli kohonnut itäisten kukkuloiden takaa, kasvot muistuttaen jonkun madonsyömän toskaanalaisen pyhimyksen kulunutta sädekehää.

Tessin naistoverit heläyttelivät kotimatkalla lauluja, olivat hänelle hyvin ystävällisiä sekä iloitsivat hänen tulemisestaan ihmisten ilmoille, vaikkeivät malttaneet olla hieman ilkeästi laulamatta paria värssyä immestä, joka meni iloiseen, vihreään metsään ja tuli muuttuneena takaisin. Elämä tarjoaa vastapainoja ja palkintoja, ja tapaus, joka oli tehnyt hänestä varotuksen monille muille, oli myöskin tehnyt hänestä tällä kertaa kylän mieltäkiinnittävimmän henkilön. Heidän ystävällisyytensä sai hänet unohtamaan itsensä, heidän hilpeä mielensä tarttui häneenkin, hän oli miltei yhtä iloinen kuin hekin.

Mutta kun hänen surunsa harha-askelesta alkoivat haihtua, heräsi uusi, joka oli riippumaton yhteiskunnallisista laeista. Kotiin tultuaan hän sai kuulla, että lapsi oli iltapäivällä äkisti sairastunut. Eihän tuo mitään odottamatonta ollut, niin hento ja heikko oli pienokainen, mutta kuitenkin tärisytti se häntä kovin.

Nuori äiti unohti rikoksen, jonka lapsi oli tehnyt yhteiskuntaa vastaan tullessaan maailmaan; hän halusi hartaasti jatkaa rikosta säilyttämällä lapsen hengen. Kohta kuitenkin selveni, että pikku vieraan lähtö oli lähempänä kuin hän katkerimpina hetkinäänkään oli toivonut. Kun hän tämän huomasi, niin hän joutui tuskan valtaan, joka voitti sen mitä lapsen menettäminen sinään olisi saattanut synnyttää. Hänen lapsensa oli vielä kastamatta.

Nykyisessä mielentilassaan Tess ajatteli, että jos hänen oli palettava helvetissä tekonsa takia, niin jouti hän palaakkin, ja sillä hyvä. Kuten kaikki maalaistytöt oli hänkin hyvin raamatun perillä ja oli hartaasti tutkinut Aholan ja Aholiban tarinaa ja tiesi mitä johtopäätöksiä siitä saattoi tehdä. Mutta kun lapsi oli kysymyksessä, niin asianlaita oli aivan toinen. Hänen lemmikkinsä oli kuolemankielissä, eikä pelastusta ollut.

Alkoi olla makuulle menonaika käsissä, mutta hän syöksyi alakertaan ja kysyi eikö hän saisi lähettää noutamaan pappia. Juuri tuolla hetkellä hänen isänsä tunteet sukunsa ikivanhasta aatelisuudesta sattuivat olemaan ylimmillään, ja tahra, jonka Tess oli saattanut tuohon aatelisuuteen, oli loukannut hänen ylpeyttään sitäkin enemmän, kun hän vastikään oli palannut jokaviikkoiselta käynniltään Rolliverin kapakassa. Älköön yksikään pappi pistäkö nenäänsä hänen kynnyksensä yli, hän selitti, ja sekaantuko hänen asioihinsa juuri silloin, kun Tessin tuottama häpeä pakotti entistä enemmän niitä salaamaan. Hän pani oven lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa.

Koko perhe meni nukkumaan, ja Tess teki samoin kauhean tuskan ahdistamana. Hän valvoi kuitenkin venyessään vuoteella ja puoliyön aikaan hän havaitsi lapsen olevan yhä huonomman. Ilmeisesti se teki hengenlähtöä, hiljaa ja tuskitta, mutta kuitenkin varmaan.

Tuskissaan hän vääntelihe vuoteellaan. Kello löi yksi, oli juuri se juhlallinen hetki, jolloin ajatukset astuvat järjen rajojen ulkopuolelle, ja onnettomat mahdollisuudet näyttävät yhtä kallionlujilta kuin tosiseikat. Hän ajatteli lapsen joutuvan alimpaan helvettiin, tuomittuna siitä, ettei sitä oltu kastettu ja ettei se ollut oikealla tavalla maailmaan tullut; hän näki perivihollisen pistävän sitä kolmikärellään, joka oli saman näköinen kuin heidän hiilihankonsa, ja tähän kuvaan hän liitti monta muuta kummallista kidutusseikkaa, joita tässä kristityssä maassa nuorisolle opetetaan. Nämä kauheat ajatukset vaikuttivat yön hiljaisuudessa niin valtavasti hänen mielikuvitukseensa, että hänen yöpukunsa tuli aivan kosteaksi tuskanhiestä, ja sänky vapisi jokaisesta sydämen lyönnistä.

Pienokaisen hengitys kävi yhä raskaammaksi ja äidin sielunjännitys yhä suuremmaksi. Ei ollut apua pikku olennon paljosta suutelemisestakaan, Tess ei voinut olla enää vuoteellaan, vaan käveli kuumeenomaisesti edestakaisin huoneessa.

– Voi laupias Jumala, armahda lapsi poloistani! hän huudahti. Kurita minua niin paljon kuin tahdot, enkä minä nurise, mutta sääli lasta!

Hän nojasi säilikköä vasten ja mutisi katkonaisia rukouksia – kunnes hän äkkiä hypähti ylös.

– Kenties lapsi on vapahdettavissa! Kenties se tekee saman asian!

Hän puhui niin kirkkaalla äänellä, että hänen kasvonsa näyttivät ikäänkuin loistavan pimeässä.

Hän sytytti kynttilän ja meni seinän vieressä olevain kolmen sängyn luo ja herätti pienet siskonsa ja veljensä, jotka nukkuivat samassa huoneessa. Sitten hän siirsi pesukaappia sen verran, että pääsi sen taakse, kaatoi vähän vettä vatiin, asetti lapset polvilleen kaapin ympäri ja pani heidän kätensä yhteen sormet ylöspäin. Ja sillä välin kun lapset, jotka tuskin olivat päässeet unesta, seurasivat suurin silmin ja juhlallisen tunteen vallassa hänen liikkeitään, hän otti pienokaisen vuoteeltaan – lapsen lapsen – niin hentoisen, että se tuskin saattoi antaa päiviensä luojalle äidin nimeä.

Tess seisoi suorana vesivadin vieressä lapsi käsivarrella, joku siskoista piti rukouskirjaa hänen edessään, niinkuin kirkossa oli tapana, ja niin hän ryhtyi lastansa kastamaan.

Hänen vartalonsa näytti tavattoman pitkältä ja juhlalliselta, kun hän siinä seisoi pitkissä valkoisissa yöpukimissaan, vahva palmikko riippuen vyötärölle asti. Heikon kynttilän himmeä valo peitti ystävällisesti viat, jotka aurinko olisi saattanut paljastaa – sängen raapimat naarmut ranteissa ja silmäin väsyneen ilmeen – hänen hurmauksensa kirkasti kasvoja, jotka olivat olleet hänen onnettomuutensa, teki ne tahrattoman kauniiksi ja antoi hänelle melkein kuninkaallisen arvokkuuden. Ympärillä polvistuvat pikku lapset katselivat unisin silmin hänen valmistuksiaan, ainoastaan heidän uneliaisuutensa, esti heitä lausumasta ihmettelyään.

Vanhin sanoi:

– Aijotko sinä todellakin sen ristiä, Tess?

Nuori äiti vastasi vakavasti myöntäen.

– Mikä sille nimeksi pannaan?

Ei hän ollut tuota ajatellut, mutta kastetoimituksen aikana johtui hänelle mieleen luomisraamatusta nimi, ja hän lausui sen:

– Suru, minä kastan sinut Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen.

Hän ripsutti vettä, ja huoneessa vallitsi hiljaisuus.

– Sanokaa Amen, lapset.

Vienot äänet vastasivat kuuliaisesti: "Amen!"

Tess jatkoi:

– Otamme tämän lapsen – ja niin edespäin – ja teemme häneen ristinmerkin.

Hän pisti kätensä vatiin ja veti palavalla innolla suuren ristin lapsen kasvoihin, jatkaen kastelukua, kuinka hän miehekkäästi taistelisi syntiä, maailmaa ja perkelettä vastaan ja olisi uskollinen soturi ja palvelija elämänsä loppuun asti. Sitten hän luki Isä meidän, ja lapset toistivat itkuisin äänin hänen sanojansa, kunnes he lopussa kajahuttivat taas "Amenen".

Sen perästä Tess luki, luottaen yhä enemmän tämän pyhän toimituksen voimaan, sydämensä syvyydestä kiitosrukoukset; voimakkaasti ja riemuitsevasti hän ne lausui syvällä, täyteläisellä äänellä, mikä oli hänelle ominaista, kun hän oli liikutettu, ja jonka sointua eivät koskaan unohtaneet ne, jotka hänet tunsivat. Uskon hurmaus melkein kirkasti hänet, se loi hänen kasvoillensa säteilevän valon ja saattoi hänen poskipäänsä palamaan, ja hänen silmänsä loistivat himmeässä kynttilänvalossa kuin timantit. Lapset katsoivat häneen yhä suuremmalla kunnioituksella eivätkä uskaltaneet enää kysellä mitään. Ei hän ollut heistä enää Tess-sisko, hän oli suuri, pelottava olento – jumalallinen olento, jonka kanssa heillä ei ollut mitään yhteistä.

Suru poloisen taistelu syntiä, maailmaa ja perkelettä vastaan oli määrätty lyhytaikaiseksi, mikä kenties olikin hänelle onneksi, jos ottaa huomioon hänen elämänsä alkuvaiheet. Aamun sinervässä valossa tämä pieni soturi ja palvelija vetäisi viimeisen henkäyksensä, ja toiset lapset herättyään alkoivat huutaa katkerasti ja pyydellä Tessiä hankkimaan toisen sievän "vauvan".

Tyyneys, joka oli laskeutunut Tessin mieleen kasteen perästä, ei kadonnut lapsen kuoltuakaan. Päivällä hänestä tuntui kuin tuskansa lapsen sielun puolesta olisi ollut hieman liiallista. Syystä tai syyttä ei hän ollut enää levoton, vaan ajatteli, että jollei kaitselmus hyväksynyt tekoa, joka näytti oikean veroiselta, niin ei hän omasta eikä lapsensa puolesta pannut arvoa taivaaseen, jonka ihminen menettää sellaisen virheen vuoksi.

Niin kuoli Suru, tuo kutsumaton vieras, tuo hävyttömän luonnon äpärälahja, luonnon, joka ei kunnioita yhteiskunnan lakeja; tuo turvaton pikku olento, jolle ikuinen aika oli vain muutamain päivien pituinen; joka ei tiennyt semmoisten asioiden kuin vuosien ja vuosisatojen olemisesta; jolle pikku tupa oli ollut maailman kaikkisuus, yhden viikon sää ilmasto, varhainen lapsuus ihmisen koko oleminen, ja imemisvaisto koko inhimillinen viisaus.

Tess, joka oli mietiskellyt koko lailla kastetoimitustaan, ihmetteli oliko se uskonopin mukaan riittävä, jotta lapsi saisi kristillisen hautauksen. Tätä hän ei voinut saada tietää keltään muulta kuin seurakunnan pastorilta, joka oli vasta muuttanut paikkakunnalle ja oli hyvin umpimielinen mies. Iltahämärässä hän lähti hänen asunnolleen ja seisoi kauan portilla rohkenematta mennä sisään. Hän olisi luopunut koko yrityksestä, jollei hän olisi sattunut tapaamaan pappia juuri kääntyessään lähtemään. Puolipimeässä hän uskalsi puhua suoraan.

– Tahtoisin kysyä teiltä jotain, herra pastori.

Tämä sanoi olevansa valmis kuulemaan, ja Tess kertoi tarinan lapsen sairaudesta ja hätäkasteesta.

– Ja nyt, sir, hän lisäsi vakavasti, saatatteko sanoa, oliko se lapselle aivan samantekevää kuin jos te olisitte hänet kastanut?

Koska hänellä oli sama luontainen käsitys kuin käsityöläisellä, joka huomaa että työn, jota tekemään hänet oli kutsuttu, kutsujat ovatkin keskenään tuhrineet, niin hänen mielensä teki vastata kieltäen. Mutta tytön arvokas käytöstapa, hänen harvinaisen lämmin äänensä vaikutti hänen parempiin tunteihinsa – tai pikemmin niihin, mitä hänellä oli jälellä koetettuaan kymmenenä vuotena oksastaa kuollutta uskoa elävään epäilykseen. Ihminen ja pappi taistelivat hänen sisässään, ja ihminen pääsi voitolle.

– Rakas tyttöni, hän sanoi, aivan samantekevää se on.