Kitabı oku: «Tessin tarina», sayfa 8

– Annattehan hänelle sitten kristillisen hautauksen? kysyi hän nopeasti.

Pappi huomasi joutuneensa umpikujaan. Kun hän oli kuullut puhuttavan lapsen sairaudesta, oli hän tunnokkaasti illalla lähtenyt sitä kastamaan, ja kun hän ei tiennyt, että häntä oli kieltänyt tulemasta Tessin isä eikä Tess itse, niin ei hän käsittänyt, minkä vuoksi Tessin välttämättä piti toimittaa kaste itse.

– Se on toinen asia, hän sanoi.

– Toinen asia? Miksikä? kysyi Tess kiihkeästi.

– Tekisin sen varsin mielelläni, jos kysymys olisi vain meistä kahdesta. Mutta nyt en voi sitä tehdä – erinäisistä syistä.

– Yhden ainoan kerran vain, herra pastori!

– En tosiaan voi.

– Voi, pastori kulta! – Tess tarttui hänen käteensä tätä sanoessaan.

Pastori veti pois kätensä, pudistaen päätään.

– Sitten en teistä välitä! huudahti Tess, en kuuna päivänä tule enää kirkkoonne!

– Älä puhu niin ajattelemattomasta Tess.

– Mutta kenties se on hänelle aivan samantekevää, jos teette sen tai olette tekemättä… Onko se samantekevää? Älkää Herran tähden puhuko kuin pyhimys syntiselle, vaan niinkuin te mieskohtaisesti puhuisitte minulle, minulle poloiselle!

Kuinka pastori sai vastauksensa sopusointuun ankaroiden periaatteiden kanssa, joita hänen mielestään tuli noudattaa näissä asioissa, sitä ei maallikko kykene käsittämään, joskin hän voi antaa anteeksi puuttuvan yhtäpitäväisyyden. Hieman liikutettuna hän sanoi tässäkin tapauksessa:

– Se on aivan samantekevää.

Ja niin vietiin lapsi iltamyöhällä kirkkotarhaan pienessä, saalilla peitetyssä tavaralaatikossa ja kätkettiin lyhdyn valossa hautaan, jonka kaivamisesta haudankaivaja sai shillingin ja haarikan olutta. Lapsi haudattiin tuohon Jumalalle erotetun alueen ryteikkönurkkaan, missä Hän antaa viholaisten kasvaa, ja mihin kuopataan kaikki kastamattomat lapset, juopporentut, itsemurhaajat ja muut, joiden otaksutaan joutuvan kadotukseen. Mutta huolimatta kolkosta ympäristöstä Tess kyhäsi kahdesta päreestä rihman avulla pienen ristin, koristi sen kukilla ja pisti sen haudalle pään puoleen, tultuaan eräänä iltana muiden näkemättä kirkkotarhaan. Jalkapuolelle hän pisti myös kukkavihkon vesiastiassa, jotta se pysyisi elossa. Mitäpä siitä, että joku välinpitämätön katselija saattoi lukea astian kupeesta sanat: "Keelwellin Marmelaadia?" Äidinrakkauden silmä ei sitä huomannut korkeampiin asioihin kiihtyneenä.

15

"Kokemuksen avulla", sanoo Roger Ascham, "me löydämme kiertäessämme lyhyemmän tien." Mutta usein pitkä vaellus tekee meidät kykenemättömiksi kulkemaan edemmäksi, ja mitä hyötyä on meillä silloin kokemuksestamme? Tess Durbeyfieldin kokemus oli tällaista hyödytöntä laatua. Hän oli lopultakin oppinut, mitä hänen oli tehtävä; mutta kukapa nyt enää hyväksyisi sitä?

Jos hän olisi ennen D'Urbervillein luoksi menoaan noudattanut ahkerasti määrättyjä mietelmiä ja elämänohjeita, jotka hän tunsi kuten maailma yleensäkin, niin ei hän olisi koskaan joutunut petetyksi. Mutta Tess – yhtä vähän kuin kukaan muukaan – ei kyennyt tajuamaan kultaisten mietelmäin koko totuutta silloin, kun niistä vielä saattaa olla hyötyä. Hän – ja niin moni muu – olisi saattanut Pyhän Augustinuksen kera lausua Jumalalle: "Sinä olet neuvonut meille paremman tien, kuin minkä olet sallinut meidän valita".

Tess vietti talven kotonaan; hän höyhensi lintuja, syötti kalkkunoita ja hanhia tai ompeli vaatteita siskoilleen ja veikoilleen D'Urbervillen hänelle antamista koreista pukimista, joita hän nyt halveksi. Hänen puoleensa ei hän koskaan tahtonut kääntyä. Mutta usein hän pani kätensä niskaansa ja istui mietteissään, kun toiset luulivat hänen olevan kovassa työssä. Filosoofin tyyneydellä hän pani merkille päiviä, sikäli kuin ne vierivät vuoden kuluessa; hän muisti onnettoman yön Trantridgen ajoilta, taustana synkkä metsä, muisti lapsen syntymä- ja kuolinpäivän, myöskin oman syntymäpäivänsä ja muut päivät, jolloin hänelle jotain merkittävämpää oli tapahtunut. Katsellessaan muutamana iltana peilistä kauneuttansa hänelle johtui äkkiä mieleen, että tulossa oli vielä muuan päivä, toisia tärkeämpi: hänen oma kuolinpäivänsä, jolloin hänen kauneutensa lakastuisi, päivä, joka piili salassa ja huomaamatonna vuoden muiden päivien joukossa, joka ei antanut merkkiä eikä ääntä vuosittain ohi mennessään, mutta joka kuitenkin oli niiden joukossa.

Milloin se tulisi? Miksei häntä vapisuttanut ajatellessaan tuon päivän tuloa? Jolloinkin tulevaisuudessa hänen tuttavansa sanoisivat: "Tänä päivänähän se Tess Durbeyfield raukka kuoli", sanoisivat eivätkä ajattelisi sen enempää. Tuosta päivästä, jolloin hänen elämänsä päättyisi kaikiksi ajoiksi, ei hän tiennyt mitään, ei millä viikolla, missä kuussa, minä vuodenaikana tai minä vuotena se tulisi olemaan.

Ja näin, melkein kuin yhdellä hyppäyksellä, Tess muuttui nuoresta tytöstä kypsyneeksi naiseksi. Syvät ajatukset kuvastuivat usein hänen kasvoillaan, ja äänessä oli surumielinen sointu. Silmät suurenivat ja saivat kaunopuheisemman ilmeen. Hänen ulkomuotonsa oli kaunis ja kiehtova, viime aikojen kovat kokemukset eivät olleet hänen sieluaan vahingoittaneet. Ilman maailman tuomiota nuo kokemukset olisivatkin olleet hänelle vain hyvä koulu.

Niin muista erillään hän oli pysytellyt, että hänen onnettomuutensa, joka ei koskaan ollut tullut yleisesti tunnetuksi, pian joutui Marlottissakin unhoon. Mutta ei hän siltä tuntenut koskaan enää voivansa viihtyä paikkakunnalla, joka oli nähnyt, kuinka surkeasti hänen vanhempansa olivat pettyneet pyrkiessään sukulaisiksi ja hänen kauttansa vielä läheisempään yhteyteen rikkaiden D'Urbervillein kanssa. Vasta sitten, kun pitkät vuodet olisivat haihduttaneet nämä muistot mielestä, saattaisi hän ehkä täällä viihtyä. Mutta nytkin Tess tunsi kuinka veri virtasi lämpimänä ja toiveikkaasti hänen sisässään; kenties hän saattaisi tulla onnelliseksi jossain syrjäseudussa, johon ei liittyisi mitään muistoja. Mutta menneisyydestä pakeneminen oli samaa kuin pyyhkäistä se kokonaan pois, ja sitä tehdäkseen täytyi hänen rientää muualle.

Hän saattoi usein udella itsekseen, oliko kerran menetetty ainiaaksi menetettyä myöskin siveyteen nähden. Ehkä hän kykenisi todistamaan sen käsityksen vääräksi, jos hän voisi verhota näkyvistä menneet tapahtumat. Uudistuksen voima, joka vallitsi elimellisessä luonnossa, ei varmaankaan ollut kielletty yksinomaan impeydeltä.

Kauan hän sai odottaa lähtötilaisuutta. Tuli tavattoman kaunis kevät, saattoi miltei kuulla kuinka lehdet kihisten aukenivat nupuistaan. Kevät-ilma vaikutti häneen samoin kuin metsän eläimiin, ja hän tunsi polttavaa halua lähteä matkaan.

Viimeinkin eräänä päivänä toukokuun alussa hän sai kirjeen muutamalta äitinsä vanhalta ystävältä meijeristiltä, joka vastaukseksi hänen aikoja sitten lähettämäänsä kirjeeseen ilmotti tarvitsevansa reipasta meijerityttöä ja ottavansa varsin mielellään Tessin tähän toimeen kesän ajaksi.

Meijeri ei ollut niin kaukana kuin hän olisi toivonut, mutta kuitenkin tarpeeksi etäällä hänen tuttavapiiristään, joka oli niin pieni. Niille, jotka liikkuvat ahtailla aloilla, ovat virstat maantieteellisiä asteita, pitäjät maakuntia, maakunnat kuningaskuntia.

Yksi seikka oli varma: hänen uudessa elämässään ei olisi enää oleva d'urbervilleläisiä ilmalinnoja. Hän olisi meijerityttö Tess eikä mitään muuta. Hänen äitinsä tiesi niin hyvin tyttärensä tunteet tässä asiassa, vaikkei siitä oltu sanaakaan puhuttu, ettei hän koskaan enää virkkanut mitään ritarillisista esi-isistä.

Ja kuitenkin – niin ristiriitoja täynnä on ihmisluonto – uusi paikka veti häntä voimakkaasti puoleensa juuri sen vuoksi, että se oli lähellä hänen esi-isäinsä aluetta. Sillä hänen sukunsa ei ollut kotoisin Blakemoresta, vaikka hänen äitinsä oli sieltä peräisin. Talbothaysin meijeri, josta hän oli saanut paikan, oli lähellä D'Urbervillein entisiä maatiloja ja suurta sukuhautaa. Hän kävisi katsomassa hautakiviä ja ajattelisi, ettei ainoastaan D'Urbervillein loisto ollut mennyt pirstoiksi samoin kuin Babylonin, vaan vieläpä oli heidän vähäinen jälkeläisensäkin joutuva heidän laillaan unholaan.

Ihmetteli hän myöskin, eiköhän hänelle satu jotain erinomaisen hauskaa asiaa esi-isäin alueilla oleskellessa, ja toivo pulpahti hänen povessaan niinkuin mahla pulpahtelee koivunvarvuista keväällä. Hänen vehmas nuoruutensa kohosi jälleen oltuaan jonkun aikaa murtuneena, ja sen mukana heräsi toivo ja vastustamaton halu nauttia elämästä.

KOLMAS VAIHE

ELINVOIMA PALAA

16

Eräänä ajuruohontuoksuisena, linnunlaulua heläjävänä toukokuun aamuna Tess lähti kotoaan toisen kerran. Oli kulunut yli kaksi vuotta siitä, kun hän palasi Trantridgesta, kaksi hiljaista parantavaa vuotta.

Hän pakkasi tavaransa niin, että ne voi lähettää hänelle myöhemmin, ja alotti matkansa ajamalla kyytihevosella Stourcastleen, jonka kautta tie meni – miltei päinvastaiseen suuntaan kuin hänen ensi retkellään. Tien polvessa hän heitti kaihoisan silmäyksen Marlottiin ja isänsä majaan, vaikka hänellä oli ollutkin niin kova halu päästä lähtemään.

Kotiväki varmaankin jatkaisi jokapäiväistä elämäänsä niinkuin ennenkin; eivät he häntä sanottavasti kaipailisi, vaikka hän olisikin kaukana eikä elähyttäisi heitä hymyilyllään. Muutaman päivän perästä lapset leikkisivät yhtä iloisina kuin ennenkin, tuskin huomaisivatkaan hänen lähtönsä synnyttämää aukkoa. Hän piti parhaana erota pikku sisaruksistaan; jos hän olisi jäänyt kotiin, niin ei hänen opetuksensa luultavasti olisi hyödyttänyt heitä niin paljoa kuin hänen esimerkkinsä olisi heitä vahingoittanut.

Hän ei pysähtynyt Stourcastlessa, vaan jatkoi matkaa teidenristeykseen, missä päätti odottaa lounaaseen päin menevää kuorma-ajuria, sillä rautateitä ei näillä seuduilla vielä ollut. Hänen siinä odotellessaan tuli kuitenkin muuan talonpoika, ajaen samaan suuntaan kuin hänen matkansa piti, ja vaikkei hän miestä tuntenut, hyväksyi hän hänen kyytitarjouksensa ja istui hänen viereensä rattaille. Hän ei aavistanut, että miekkonen täten tahtoi osottaa kunniaa hänen kauneudelleen. Mies oli matkalla Weatherburiin. Tessin sopi myöskin mennä sinne ja kulkea loppumatka jalkaisin.

Tess viipyi Weatherburissa vain sen verran, että ehti pikimmältään syödä päivällistä talonpojan hänelle suosittamassa paikassa. Sitten hän lähti kori käsivarrellaan taivaltamaan avaraa kangas-ylätasankoa kohti kulkeakseen sen poikki siihen niittyrikkaaseen laaksoon, jossa sijaitsi hänen toivioretkensä määrä, meijeri.

Näillä seuduilla ei Tess ollut koskaan käynyt, mutta kuitenkin oli hän ne tuntevinaan. Jonkun matkan päässä hänen silmänsä erotti tumman paikan ja tiedusteltuaan hän sai kuulla, että se oli, niinkuin hän oli otaksunutkin, Kingsberen metsikköjä. Sen seurakunnan kirkossa hänen esi-isäinsä – hyödyttömien esi-isäinsä – luut lepäsivät.

Ei hän enää heitä ihaillut, vaan melkein vihasi heitä siksi, että olivat hänen kohtaloaan tanssitelleet. Heidän omaisuudestaan oli hänellä jälellä vain sinetti ja lusikka. – Hyh, yhtä paljon minulla on äitiä veressäni kuin isää, hän ajatteli. Koko kauneuteni on hänen antiansa, eikä hän ollut muuta kuin meijerityttö.

Matka ylätasankojen ja Egdonin alankojen poikki osottautuikin paljon työläämmäksi kuin hän oli otaksunut, vaikkei sitä ollutkaan enempää kuin muutamia kilometrejä. Kulettuaan useamman kerran harhaan hän saapui kukkulalle, josta näkyi hänen hartaasti etsimänsä laakso, suurten meijerien tyyssija, missä maitoa ja voita tuli aivan ylenmäärin ja valmistettiin paljon runsaammin, joskin vähemmin maukkaasti, kuin hänen kotonaan – sanalla sanoen Var- eli Froom-joen kastelema vehreä alanko.

Se erosi oleellisesti pikku meijerien seudusta, Blackmoorin laaksosta, joka – ottamatta lukuun tuota onnetonta oleskelua Trantridgessa – oli ainoa paikka, minkä hän tähän asti oli tuntenut. Täällä kaikki näytti laajemmalta. Laitumet käsittivät viisikymmentä tynnyrinalaa kymmenen asemesta, talot olivat suurempia, karja muodosti täällä heimoja, siellä taasen vain perheitä. Nuo myriaadit lehmät, jotka ilmestyivät hänen katseittensa eteen kaukaisesta idästä kaukaiseen länteen, veivät lukumääränsä puolesta voiton kaikesta, mitä hän milloinkaan ennen oli yhdellä silmäyksellä nähnyt. Niitä oli vehreällä niityllä yhtä tiheässä kuin porvareita Van Alslootin tai Sallaertin tauluissa. Punaisten ja ruskeain lehmäin kypsät värit imivät itseensä ilta-auringon valon, mutta valkoisista elukoista se heijastui häneen melkein huikaisevina säteinä, vaikka hän seisoikin etäisellä kummulla.

Hänen eteensä leviävä maisema ei ollut kenties niin loistavan kaunis kuin Blakemoressa, mutta iloisemmalta se tuntui. Siltä puuttui kyllä kilpailijansa sinervyyttä, sen mutaista maaperää ja väkevää tuoksua, mutta ilma oli täällä kirkasta, raikasta ja puhdasta. Laaksossa virtaava Froom-joki, joka tuotti virkistystä noiden kuuluisain meijerein niityille ja lehmille, ei juossut niinkuin Blakemoren virrat. Ne kulkivat verkalleen, raskaasti, ja varomaton kahlaaja saattoi helposti vaipua niiden liejuiseen pohjaan, kadoten sinne ikipäiviksi. Froomin vedet olivat kirkkaat kuin puhdas elämänvirta, jonka evankelista näki, ja vikeviä kuin pilvenvarjot ja niissä oli paikoitellen kivipohjaisia matalia kohtia, joissa vesi liristen rupatteli kaiken päivää taivaalle. Täällä niissä kasvoi kurenmiekkoja, siellä leinikköjä.

Joko kirkas, kevyt ilma tai tieto siitä, että hän oli uudessa ympäristössä, missä kateelliset silmät eivät häntä pälyneet, saattoi Tessin mielen sangen pirteäksi. Hänen toiveensa tuntuivat sekaantuvan auringonsäteiden kera valojuovaksi, joka seurasi häntä, kun hän asteli eteenpäin vasten leppoista etelätuulta. Joka leyhkässä soi hänelle ystävällinen ääni, ja joka linnun liverryksessä tuntui riemu helkkyvän.

Viime aikoina hänen muotonsa oli vaihdellut aina sen mukaan kuin hänen mielialansakin: milloin se oli kaunis, milloin jokapäiväinen, riippuen siitä olivatko ajatukset iloisia vai surullisia. Toisin ajoin hän oli kukoistava ja virheetön, toisin ajoin kalpea ja surkean näköinen. Kukoistaessaan hän tunsi vähemmän kuin ollessaan kalpea, sillä hänen täydellisempi kauneutensa oli sopusoinnussa hänen vähemmän ylevän mielialansa kanssa, kiihkeämpi mieliala taasen vähemmän täydellisen kauneuden kanssa. Ruumiilliselta kannalta katsottuna hänellä oli nyt paras ulkomuotonsa astuessaan eteenpäin vasten etelätuulta.

Kaikkia elollisia olentoja, alhaisimmasta korkeimpaan asti, vallitsee vastustamaton, yleinen, tahdoton taipumus löytää jostain suloista nautintoa, ja se oli lopulta temmannut Tessinkin mukaansa. Olihan hän vasta ainoastaan kahdenkymmenenvuotias nuori nainen, joka vielä kehittyi sekä tunteisiinsa että järkeensä nähden; eikä siis voinut olla mahdollista, että mikään tapaus olisi tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen, ettei aika saattaisi sitä hälventää.

Ja niin hänen ilonsa, hänen kiitollisuutensa ja toivonsa kasvoi yhä suuremmaksi. Hän koetti laulaa useita lauluja, mutta havaitsi ne riittämättömiksi ilmaisemaan tunnelmaansa, kunnes hänelle viimein juohtui mieleen psalmi, jota hän usein oli laulanut sunnuntai-aamuin, ennenkuin oli tiedonpuusta syönyt, ja hän veisasi:

"Oi, sinä aurinko ja kuu… Oi, te tähdet ja viheriäinen maa … te ilman linnut … metsän pedot … ihmisten lapset … siunatkaa Herraa, ylistäkää häntä ja kiittäkää häntä ijankaikkisesti!"

Äkkiä hän keskeytti laulunsa ja virkkoi matalalla äänellä: – Mutta kenties en vielä tunnekkaan Herraa täydellisesti.

Ja ehkäpä tämä puolittain tiedoton runokatkelma oli monoteistiseen muotoon puettu fetishistinen ilmaus. Naiset, joiden parhaimpina seuralaisina ovat luonnon ilmiöt ja voimat, säilyttävät sielussaan paljon enemmän kaukaisten esi-isäinsä pakanallista mielikuvitusta kuin sitä järjestelmäksi sovitettua uskontoa, jota myöhempinä aikoina on opetettu heidän rodulleen. No, vihdoin Tess kuitenkin löysi tunteilleen sopivan ilmaisumuodon tuossa vanhassa Herran siunauksessa, jota hän oli kuiskaillut lapsuudestaan asti, ja se riitti.

Se seikka, että hän saattoi tuntea niin suurta tyytyväisyyttä tämän vähäpätöisen alun johdosta, joka merkitsi vain mahdollisuutta päästä riippumattomaan asemaan, oli Durbeyfieldeiltä peritty luonteenominaisuus.

Tess tosin tahtoi kulkea rehellisesti maailmassa, kun taas hänen isänsä ei sitä erikseen harrastanut; mutta isäänsä hän muistutti siinä, että tyytyi pienempiin ja lähelläoleviin päämäärin, ja myöskin siinä, ettei hänellä ollut halua raskaisiin ponnistuksiin saavuttaakseen niin vähäistä yhteiskunnallista asemaa kuin mikä olisi ollut mahdollista muinoin mahtavan D'Urbervillein suvun perin rappeutuneille jälkeläisille.

Sitä paitsi oli Tess luonnollisesti perinyt äitinsä kulumattoman suvun elinvoimaa ja lisäksi oli hänellä oma voimakas nuoruutensa, joka pyrki uudelleen nostamaan päätään häntä viime aikoina rasittaneiden kokemusten perästä. Ja sanottakoon totuus suoraan: naiset ylimalkaan toipuvat helposti tuommoisista nöyryytyksistä, tulevat jälleen elämänhaluisiksi ja katselevat taas ympärilleen rohkein silmin. Vakaumus "missä on elämää, siellä on toivoakin" ei ole aivan niin tuntematon "hylätyille", kuin jotkut rakastettavat filosoofit tahtovat meille uskotella.

Niin Tess Durbeyfield kulki hyvillä mielin Egdonin kumpuja ja tuli yhä lähemmäksi matkansa määrää.

Eroavaisuudet molempien kilpailevien laaksojen välillä esiintyivät nyt entistä selvemmin. Blackmoorin salaisuus ilmeni parhaiten ympäröiviltä kukkuloilta; tajutakseen oikein tämän laakson täytyi laskeutua sen helmaan. Tehtyään niin Tess huomasi joutuneensa vihreäpeittoiselle tasangolle, joka ulottui itään ja länteen aivan silmän kantamattomiin.

Koko tämän laakean maan oli joki pala palalta varastanut ylävämmiltä seuduilta ja tuonut sen laaksoon; ja nyt se lepäsi uupuneena, vanhentuneena ja pienentyneenä, kiemurrellen entisen ryöstösaaliinsa keskitse. Tess ei ollut aivan selvillä tiestä, siksi hän jäi paikalleen seisomaan suunnattomalle tasangolle kuin pikku kärpänen tavattoman isolla biljaardipöydällä, eikä hänellä ollut suurempaa merkitystä ympäristöönsä kuin tuolla kärpäsellä. Ainoa olento, joka häneen vähääkään huomiota kiinnitti, oli yksinäinen haikara, joka kaula ojolla katseli häntä laskeuduttuaan maahan lähelle hänen polkuansa.

Äkkiä kuului joka puolelta lakeutta pitkäveteinen, kertautuva huuto:

– Helei! Helei! Helei!

Idästä länteen kaikui huuto, muutamalla taholla yhtyi siihen koiran haukunta.

Ei tuolla huudolla ilmaistu kauniin Tessin tuloa laaksoon, se oli vain tavallinen merkki siitä, että lypsyaika oli käsissä. Kello oli puoli viisi, ja siihen aikaan ajettiin lehmät pihaan.

Lähin lehmäkarja, joka velttona oli odotellut huutoa, alkoi kulkea taustalla näkyvää taloa kohti täyteläisten utareitten heilahdellessa, ja Tess seurasi verkalleen perästä ja astui avoimesta portista karjapihaan. Pitkiä, olkikattoisia vajoja oli pitkin aitaviertä, kattoja peitti vihreä sammal, ja kattohirsiä kannatti patsaat, jotka lukemattomat lehmät ja vasikat vuosien kuluessa olivat kupeillaan hanganneet kiiltävän puhtaiksi. Näiden patsaiden välissä seisoivat lehmät, näyttäen takaapäin kahteen puikkoon kiinnitetyltä pyöreältä laatalta, josta häntä liikkui heilurin tapaisesti. Aurinko valaisi lehmärivejä, kuvastaen niiden varjoja seinälle. Joka ilta se maalaili näiden säyseiden eläinten varjoja seinälle yhtä tarkoin kuin jonkun hovikaunottaren kuvaa palatsin seinälle; yhtä ahkeraan se niitä jäljensi kuin se oli ennen muinoin jäljentänyt olympilaisia muotoja marmoriseiniin tai Aleksanderin, Caesarin tai Pharaon hahmoviivoja.

Ainoastaan levottomimmat lehmät ajettiin navettaan. Ne, jotka pysyivät itsestäänkin alallaan, lypsettiin kartanolla, missä nytkin odotteli tuollaisia hyväntapaisia elukoita – kaikki ensiluokkaisia lypsylehmiä, jommoisia harvoin tapasi tämän laakson ulkopuolella eikä aina täälläkään. Mutta nepä saivatkin ravinnokseen sitä oivallista mehuisaa rehua, jota laakson vetiset niityt kasvoivat näin keväiseen aikaan. Valkotäpläiset heijastivat auringon valoa huikaisevan kirkkaasti, ja sarvien päihin pistetyt messinkirenkaat kimaltelivat kuin sotilaiden helyt. Niiden paksusuoniset utareet riippuivat raskaina kuin hiekkasäkit, ja nännit pistivät esiin kuin padan jalat; ja jokaisen eläimen odotellessa vuoroaan maito tihkui esiin ja putosi pisaroittain maahan.