Kitabı oku: «Pariisin Notre-Dame 1482», sayfa 29

II. Rupea kulkuriksi

Kun arkkidiakoni palasi luostariin, hän tapasi kammionsa ovella veljensä Jehan du Moulinin, joka odotti häntä ja joka aikansa kuluksi oli hiilellä piirtänyt vanhemman veljensä kuvan varustaen sen suunnattomalla nenällä.

Dom Claude tuskin huomasikaan veljeään. Hänellä oli muuta ajattelemista. Nuo iloiset tyhjäntoimittajan kasvot, jotka niin usein olivat säteilyllään kirkastaneet papin synkät piirteet, eivät nyt kyenneet haihduttamaan sitä usvaa, joka päivä päivältä yhä tiheämpänä levittäytyi tämän epäterveen, myrkyllisen ja rämettyneen sielun ylle.

– Hyvä veli, sanoi Jehan arasti, tulin sinua katsomaan.

Arkkidiakoni ei edes vilkaissut häneen.

– Mitä nyt?

– Hyvä veli, jatkoi teeskentelijä, olet niin hyvä minulle ja annat minulle niin hyviä neuvoja, että aina palaan luoksesi.

– Entä sitten?

– Voi! veljeni, miten oikeassa olitkaan sanoessasi: – Jehan! Jehan! cessat doctorum doctrina, discipulorum disciplina. [Oppilaiden kurittomuus on oppineiden opin loppu.] Jehan, ole järkevä, Jehan, ole ahkera; Jehan, älä ole öitä poissa kollegiosta ilman laillista syytä ja johtajan lupaa. Älä tappele pikardilaisten kanssa, noli, Joannes, verberare picardos. Älä mätäne tietämättömän aasin lailla, quasi asinus illitteratus, koulun oljilla. Jehan, anna mestarin kurittaa itseäsi mielensä mukaan. Jehan, mene joka ilta kappeliin ja laula siellä antienne [liturginen säkeistö, joka lauletaan virren edellä] virsineen ja rukouksineen ylistetylle Neitsyt Marialle. Ah! Voi! miten oivallisia neuvoja!

– Mitä vielä?

– Veljeni, näet tässä syyllisen, rikollisen, kurjan, hummaajan, viheliäisen ihmisen! Rakas veljeni, Jehan on tallannut hyvät neuvosi jalkainsa alle kuin oljet ja lannan. Mutta olen saanut siitä aika rangaistuksen, ja hyvä Jumala on erinomaisen oikeamielinen. Niin kauan kun minulla on ollut rahaa, olen mässäillyt, hullutellut ja viettänyt iloista elämää. Oh! miten irstailu, joka on niin kaunis etupuolelta, on takaapäin ruma ja inhottava! Nyt ei minulla ole enää penniäkään ja olen myynyt pöytäliinani, paitani ja pyyhkeeni. Iloinen elämä on lopussa! Kaunis kynttilä on sammunut, eikä minulla ole enää kuin vaivainen savuava talikynttiläpahanen. Tytöt tekevät pilkkaa minusta. Omatuntoni on kipeä, ja karhut vainoavat minua.

– Entä vielä? sanoi arkkidiakoni.

– Ah! rakastettu veljeni, minä tahtoisin mielelläni aloittaa paremman elämän. Tulen luoksesi katuvana syntisenä. Tunnustan rikokseni. Lyön armotta rintoihini nyrkeilläni. Olet aivan oikeassa toivoessasi, että suorittaisin tutkintoni ja pääsisin aliopettajaksi Torchin kollegioon. Tunnen nyt aivan harvinaista kutsumusta tuohon toimeen. Mutta minulla ei ole enää mustetta; sitä pitäisi ostaa; minulla ei ole enää kyniä; niitäkin pitäisi ostaa. Kaikkea tätä varten tarvitsisin kipeästi hieman varoja. Ja minä tulen luoksesi, hyvä veljeni, sydän täynnä katumusta.

– Siinäkö kaikki?

– Niin, sanoi ylioppilas. Vähän rahaa.

– Minulla ei ole.

Tällöin ylioppilas sanoi vakavana ja päättävänä:

– No niin, veljeni, olen pahoillani, mutta minun täytyy sanoa sinulle, että minulle on eräältä toiselta taholta tehty sangen edullisia tarjouksia. Etkö halua antaa minulle rahaa? – Etkö? – Siinä tapauksessa rupean kulkuriksi.

Hän lausui tämän hirmuisen sanan Ajaksin ilmein, joka odottaa salamaniskua.

Arkkidiakoni sanoi hänelle kylmästi:

– Rupea kulkuriksi.

Jehan kumarsi syvään ja lähti viheltäen astumaan alas luostarin portaita.

Kun hän luostarin pihalla meni veljensä kammion ikkunan ohitse, kuuli hän sen aukeavan, kohotti päänsä ja näki arkkidiakonin ankarat kasvot ikkuna-aukossa.

– Mene hornantuuttiin! sanoi dom Claude, tässä viimeiset rahat, mitkä minulta saat.

Ja samassa pappi paiskasi Jehania kukkarolla niin, että hänen otsaansa nousi aika kuhmu. Ylioppilas koppasi kukkaron ja lähti tiehensä harmistuneena mutta tyytyväisenä aivan kuin koira, jota nakellaan ydinluilla.

III. Eläköön ilo!

Lukija ei liene unohtanut, että osa Ihmeiden pihaa rajoittui kaupungin vanhaan ympärysmuuriin, jonka tornit näihin aikoihin alkoivat pahasti rappeutua. Yhden torneista kulkurit olivat valinneet nautiskelujensa tyyssijaksi. Alimmassa tornisalissa oli kapakka, ja muu osa oli muuna huoneistona. Tämä torni oli koko kulkurinpesän vilkkain ja samalla myös iljettävin paikka. Se oli jonkinlainen suunnaton mehiläispesä, joka surisi yötä päivää, öisin, kun koko muu kerjäläispesä nukkui, kun torin reunoilla sijaitsevista mökkirähjistä ei enää näkynyt ainoatakaan valaistua ikkunaa, kun ei enää kuulunut ainoatakaan huutoa noista lukemattomista asunnoista, noista varkaitten, ilotyttöjen ja varastettujen tai aviottomain lasten muurahaispesistä, saattoi aina tuntea tuon iloisen tornin sieltä kuuluvasta remusta ja punertavasta valosta, joka yhtaikaa luukuista, ikkunoista ja muurinhalkeamista loistaen säteili aivan kuin sen kaikista huokosista.

Kellari oli siis kapakkana. Sinne astuttiin matalasta ovesta ja niin kömpelöitä portaita myöten kuin klassillinen aleksandriini. Oven päällä oli osoitekilpenä ihmeellinen töherrys, joka esitti muokkaamatonta maata ja tapettuja kananpoikia ja jossa oli päällekirjoituksena sanaleikki: Sielunkellojen soittajille.

Eräänä iltana, juuri kun kaikissa Pariisin kirkoissa soitettiin iltakelloja, olisivat vartijat, jos he olisivat rohjenneet tunkeutua pelättyyn Ihmeiden pihaan, huomanneet että kulkurikapakassa oli tavallista suurempi metakka, että siellä juotiin ja kiroiltiin tavallista enemmän. Torilla kapakan ulkopuolella liikkui kulkuriryhmiä, jotka innokkaasti puhelivat hiljaisella äänellä, aivan kuin jotakin tärkeätä olisi ollut tekeillä, ja siellä täällä teroitti joku ryysyläinen kyyrysillään ruostunutta miekkaa kiveä vasten.

Itse kapakkahuoneessa olivat viini ja peli niin voimakkaina ajatusten johdattimina kulkurien tämäniltaisissa keskusteluissa, että olisi ollut vaikeata juomarien puheista arvailla, mistä oli kysymys. He olivat vain tavallista riehakkaammalla tuulella, ja jokaisen vyöllä välkkyi jokin vesuri, kirves, suuri lyömämiekka tai vanhan pyssyn rautahaka.

Sali oli suuri ja pyöreä, mutta pöytiä oli niin tiheässä ja väkeä niin paljon, että koko kapakan sisällys, miehet, naiset, penkit, olutruukut, juomarit, nukkujat, pelurit, terveet ja rammat näyttivät yhteiseltä sotkuiselta mylläkältä, jossa oli yhtä vähän järjestystä ja sopusointua kuin osterinkuoriläjässä. Joitakin talikynttilöitä paloi siellä täällä pöydillä; mutta kapakan varsinainen valonlähde, mikä siellä vastasi kattokruunua teatterisalissa, oli takkavalkea. Kellari oli niin kostea, ettei siellä koskaan, ei edes keskikesällä, annettu tulen sammua takasta, suunnattomasta takasta, jossa oli kuvanveistoksilla koristettu katos, joka oli täynnä raskaita rautaisia kolmijalkoja ja keittiöastioita ja jossa loimusi tuollainen valtainen halko- ja turveroihu, jollainen öisin kylänkujilla luo pajan ikkunasta punertavan kuvan vastakkaiselle seinälle. Suuri koira, joka vakavana istui tuhkassa, käänteli varrasta, joka oli täynnä lihanpaloja.

Sekamelskasta huolimatta saattoi ensi silmäyksen jälkeen erottaa tuossa joukossa kolme päiden ryhmää, jotka tunkeilivat kolmen henkilön ympärillä, jotka lukija jo tuntee. Yksi näistä henkilöistä, joka oli pukeutunut omituisiin itämaisiin helyihin, oli Mathias Hungadi Spicali, Egyptin ja mustalaisten herttua. Tuo heittiö istui eräällä pöydällä jalat ristissä, sormi pystyssä ja piti äänekästä esitelmää valkeasta ja mustasta noituudesta häntä ympäröivälle, suu auki kuuntelevalle joukolle. Toinen ryhmä oli kerääntynyt tiheään kehään vanhan ystävämme urhokkaan Tunisin kuninkaan ympärille, joka oli aseistautunut kiireestä kantapäähän. Clopin Trouillefou valvoi vakavana ja matalalla äänellä suuren, aseilla täytetyn tynnyrin tyhjentämistä, joka pohja avattuna oli hänen edessään ja josta virtasi tukuttain kirveitä, miekkoja, kypäriä, panssaripaitoja, rintavarustuksia, peitsen- ja keihäänkärkiä, kaaria ja nuolia kuin omenia ja rypäleitä runsaudensarvesta. Jokainen otti kasasta kuka kypärin, kuka pistinmiekan, kuka ristikahvalla varustetun tikarin. Lapsetkin aseistautuivat, ja olipa joukossa raajarikkojakin, jotka rautapaitoihin pukeutuneina kömpivät käsillään eteenpäin juomarien jaloissa kuin suuret kilpikonnat.

Kolmas ryhmä vihdoin, joka oli meluisin, iloisin ja lukuisin, tungeskeli pöytien ja penkkien ääressä, joiden keskeltä kaikui kimakka ääni, joka lähti raskaitten, kypäristä kannuksiin saakka täydellisten varustusten sisältä ja joka piti puhetta ja kiroili. Henkilö, joka siten oli taottu rautaan kiireestä kantapäähän, peittyi niin täydellisesti sotaisen asunsa kätköön, ettei koko miehestä näkynyt muuta kuin julkea, punainen pystynenä, suortuva vaaleita hiuksia, punaiset huulet ja rohkeat silmät. Hänen vyönsä oli täynnä erikokoisia tikareja, kupeella riippui pitkä miekka, vasemmassa kädessä oli jousi, pöydällä hänen edessään suuri viiniruukku ja oikeassa kainalossa lihava, puolialaston tyttö. Kaikki suut hänen ympärillään nauroivat, kiroilivat ja joivat. Jos tähän lisää parikymmentä pienempää ryhmää, tarjoilevat tytöt ja pojat, jotka juoksivat edes takaisin ruukut päittensä päällä, biljardin, ruutupelin, nopan, korttien ja innostuttavan tringletpelin pelaajat, toran yhdessä nurkassa, rakastelun toisessa, niin saa jo joltisenkin kuvan tästä joukosta, jota valaisi suuren loimuavan tulen hehkuva hohde, joka sai kapakan seinillä häilymään tuhannet suhdattomat ja eriskummaiset varjot.

Mitä meluun tulee, muistutti se suuren kirkonkellon täyttä pauhinaa kellon sisällä kuultuna.

Paistinpannu, jossa kärisi rasvasade, täytti ainaisella räiskeellään noiden tuhansien keskustelujen välit, jotka risteilivät salin toisesta päästä toiseen.

Keskellä tätä hälinää istui salin perällä takan vieressä olevalla penkillä miettivä filosofi jalat tuhkassa ja tuijottaen tuleen. Hän oli Pierre Gringoire.

– No kiireesti! joutukaa, aseistautukaa! tästä lähdetään liikkeelle tunnin päästä! sanoi Clopin argotlaisilleen.

Joku tyttö rallatti:

 
Isä, äiti, hyvää yötä!
Valot viimeiset sammutetaan.
 

Kaksi kortinpeluria toraili.

– Lurjus! huusi punakampi ja heristi nyrkkiä toiselle, tahdotko että isken ristin kuonoosi! Sittenhän voit käydä ristipampusta kuninkaan korttipelissä.

– Uh! ulvoi muuan normandialainen, jonka helposti tunsi nenä-äänestään, täällä ollaan yhtä ahtaassa kuin pyhimykset Caillouvillessa!

– Pojat, sanoi kuulijakunnalleen Egyptin herttua kimeällä äänellä, Ranskan noidat lentävät hornaan ilman luutaa, silavaa ja ratsua pelkillä manaussanoilla. Italialaisilla on aina pukki odottamassa ovenpielessä. Mutta kaikkien täytyy lentää savutorven kautta.

Kaiken tämän melun yli kaikui kuitenkin kiireestä kantapäähän aseistautuneen nuoren vekkulin ääni.

– Hurraa! hurraa! kirkui hän. Tänään lähden ensimmäiseen aseleikkiini! Kulkuri! minä olen kulkuri, Jumalauta! Kaatakaa minulle viiniä! – Ystävät, nimeni on Jehan Frollo du Moulin, ja minä olen aatelismies. Olen varma siitä, että jos Jumala olisi santarmi, hän rupeaisi rosvoksi. Veljet, me lähdemme kauniille retkelle. Me olemme urhoollista väkeä. Piiritämme kirkon, lyömme ovet säpäleiksi, vapautamme sieltä tuon kauniin tytön, pelastamme hänet tuomarien ja pappien käsistä, revimme maahan luostarin ja poltamme piispan palatsiinsa, ja kaikki käy käden käänteessä, pikemmin kuin joku pormestari ehtii pistää lusikallisen soppaa suuhunsa. Asiamme on oikea, me ryöstämme Notre-Damen, se siitä. Me hirtämme Quasimodon. Tunnetteko Quasimodon, hyvät naiset? Oletteko nähneet hänen heiluttavan suurta kelloa helluntaina? Hitto vieköön! Se vasta on kaunista! Luulisi näkevänsä pirun ratsastavan suurella kidalla. – Ystäväni, kuulkaa minua, olen kulkuri täydestä sydämestäni ja sielustani, olen täydellinen argotlainen, olen synnynnäinen lurjus. Olen ollut sangen rikas ja olen syönyt omaisuuteni. Äitini tahtoi tehdä minusta upseerin, isäni alidiakonin, tätini oikeusneuvoksen, isoäitini kuninkaallisen pronotaarin, isäntätini rahatoimikamarin virkamiehen. Mutta minäpä rupesinkin kulkuriksi. Kun sanoin sen isälleni, sylkäisi hän kirouksensa vasten kasvojani, mutta äitini, tuo vanha nainen, alkoi vetistellä ja pihistä niin kuin halot tuolla keittojalkojen alla. Eläköön ilo! Olen oikea bicêtreläinen! [Bicêtre, hulluinhuone lähellä Pariisia] – Tarjoilijatar, hempukkani, kiikuta toista viiniä! Vielä on minulla millä maksaa! En huoli Suresnes-viiniä. Se karvastelee kurkkuani. Mieluummin huuhdon sitä, piru vieköön! vaikka juurikorilla!

Joukko remahti suosionosoituksiin ja nauruun. Huomatessaan hälinän ympärillään yltyvän ylioppilas huudahti:

– Voi mikä ihana melu! Populi debacchantis populosa debacchatio! Mässäävän kansan joukkomässäys! – Sitten hän alkoi laulaa iltamessua veisaavan kaniikin äänellä ja haltioitunein katsein: – Quae cantica! quae organa! quae cantilenae! quae melodiae hic sine fine decantantur! sonant melliflua hymnorum organa, suavissima angelorum melodia, cantica canticorum mira! [Mitä lauluja! mitä ääniä! mitä säveliä täällä alati kaiutellaan! soivat suloiset virsien soinnut, enkelien ihanimmat sävelet, ihmeelliset laulujen laulut!] Hän keskeytti ja huusi: – Helvetin kapakanemäntä, anna minulle ruokaa!

Rähinä vaimeni hetkiseksi. Egyptin herttuan kuultiin rämeällä äänellä opettavan mustalaisiaan:

– … Kärppää nimitetään Aduineksi, kettua Sinijalaksi tai Metsänjuoksijaksi, sutta Harmaa jalaksi tai Kultajalaksi, karhua Ukoksi tai Isoisäksi. – Tontun lakki tekee näkymättömäksi ja sen avulla näkee näkymättömiä seikkoja. – Konnat ristitään puettuina punaiseen tai mustaan samettiin, kulkunen kaulassa, kulkuset jaloissa. Risti-isä pitelee päästä, ristiäiti peräpuolesta. – Sidragasum-paholaisen mahti pakottaa tytöt tanssimaan ilkosen alastomina.

– Hitto vieköön! huudahti Jehan, tahtoisinpa olla Sidragasum-paholainen.

Tällä välin jatkoivat kulkurit kapakan toisessa päässä kuiskaillen aseistautumistaan.

– Esmeralda raukka! sanoi muuan mustalainen. – Hän on sisaremme. – Hänet täytyy pelastaa sieltä.

– Hän on siis yhä Notre-Damessa? kysyi muuan juutalaisen näköinen kaupustelija.

– On, piru vieköön!

– No niin! toverit, huudahti kaupustelija, Notre-Dameen! Ja sitä paremmalla syyllä, koska Pyhän Féréolin ja Pyhän Ferrutionin kappeleissa on kaksi patsasta, toinen Pyhän Johannes Kastajan ja toinen Pyhän Antoniuksen, jotka kumpikin ovat puhdasta kultaa ja painavat yhteensä seitsemäntoista markkaa [vanha painoyksikkö, naula] ja viisitoista esterliiniä ja joiden jalustat ovat kullattua hopeata ja painavat yhteensä seitsemäntoista unssia. Tiedän sen. Olen kultaseppä.

Tällöin tuotiin Jehanille hänen illallisensa. Hän huudahti loikoen hänen vieressään lojuvan tytön rinnoilla:

– Pyhän Voult-de-Lucques'in kautta, jota kansa nimittää pyhäksi Gogueluksi, olenpa täysin onnellinen. Tuolla vastapäätäni on pässinpää, joka katselee minua arkkiherttuan siloisella naamalla. Tuossa vasemmalla istuu toinen, jolla on niin pitkät hampaat, että ne peittävät leuan. Ja sitten olen samassa asemassa kuin marsalkka Gié Pontoisea piirittäessään: oikea sivustani nojaa mäennyppylään. Mahometin vatsan nimessä, toveri! Sinä näytät kulkukauppiaalta ja tulet istumaan minun viereeni! Olen aatelismies, ystäväni. Kauppias ja aatelismies eivät sovi yhteen. Mene tiehesi siitä! – Hei, te siellä! älkää tapelko! Mitä, Baptiste Croque-Oison, sinä, jolla on niin kaunis nenä, panet sen alttiiksi tuon rentun suurille nyrkeille! Hölmö! Non cuiquam datum est habere nasum! [Ei kaikilla ole oikeutta nenään] – Olet tosiaan jumalallinen, Jacqueline Ronge-Oreille! vahinko vain, ettei sinulla ole hiuksia. – Hohoi! nimeni on Jehan Frollo, ja veljeni on arkkidiakoni. Piru hänet periköön! Tämä on kaikki totta. Kun rupesin kulkuriksi, luovuin ilomielin paratiisissa olevasta talonpuolikkaasta, jonka veljeni oli minulle luvannut. Dimidiam domum in paradiso [talonpuolikas paratiisissa], niin sanotaan tekstissä. Minulla on läänitys Tirechappe-kadun varrella, ja kaikki naiset ovat hullaantuneita minuun, yhtä varmasti kuin on totta, että pyhä Eloy oli mainio kultaseppä ja hyvän Pariisin kaupungin viisi ammattikuntaa ovat nahkurin, valkoparkitsijan, nahanvärjärin, kukkarontekijän ja nahanpakottajan ammattikunnat ja Pyhä Laurentius poltettiin munankuorilla. Vannon teille, toverit,

Etten vuoteen viiniä juo, jos on valhetta kaikki tuo!

Kaunoiseni, tulee kuutamo, katsohan tuosta aukosta, miten tuuli hajoittaa pilvet. Aivan kuin sinun kaulahuivisi. – Tytöt, niistäkää lapset ja kynttilät. – Kristus ja Muhametti! mitä minä nyt suuhuni sain, Jupiter! Hoi! senkin noita, hiukset, jotka puuttuvat porttojesi päistä, ovat sinun munakkaissasi. Kuules, akka! minä pidän kaljupäistä munakkaista. Lyököön piru nenäsi lättään! – Kaunis Beelsebubin kapakka, jossa portot kampaavat hiuksiaan haarukoilla!

Ja hän heitti lautasen lattialle ja alkoi hoilata kohti kurkkuaan:

Ei ole mulla, parkitulla, pirulaisten takia, ei uskoa, ei lakia, ei kotia, ei sukua, ei kuningasta, enkä pidä lukua jumalasta!

Tällä välin oli Clopin Trouillefou saanut aseet jaetuksi. Hän lähestyi Gringoirea, joka näytti vaipuneen syviin unelmiin nojaten jalkojaan takan rautaristikkoon.

– Pierre ystävä, sanoi Tunisin kuningas, mitä pirua sinä ajattelet?

Gringoire kääntyi häneen päin surumielisesti hymyillen:

– Pidän tulesta, hyvä korkea herrani. En siitä arkipäiväisestä syystä, että se lämmittää jalkojamme ja kiehuttaa keittomme, vaan siksi, että se suitsee säkeniä. Toisinaan saatan tuntikausia katsella säkeniä. Näen tuhansia seikkoja noissa tähdissä, jotka sinkoilevat lieden mustaan kitaan. Nuokin tähdet ovat maailmoja.

– Perhana sinua ymmärtää, sanoi kulkuri. – Tiedätkö mitä kello on?

– En tiedä, vastasi Gringoire. Clopin meni Egyptin herttuan luo.

– Veli Mathias, tämä yö ei ole oikein suotuisa. Sanotaan kuningas

Ludvig XI: n olevan kaupungissa.

– Sitä suurempi syy temmata sisaremme pois hänen kynsistään, vastasi vanha mustalainen.

– Sinä puhut miehen lailla, Mathias, sanoi Tunisin kuningas. Se käy käden käänteessä. Kirkossa ei ole pelättävissä vastarintaa. Kaniikit ovat jäniksiä, ja meitä on paljon. Tuomarit saavat pitkän nenän tullessaan häntä huomenna noutamaan! Paavin suolien kautta! tuo kaunis tyttö ei saa joutua hirteen!

Clopin lähti ulos.

Tällöin kuului Jehan huutavan käheällä äänellä:

– Minä juon, minä syön, olen juovuksissa, olen Jupiter! – Kuules, Pierre l'Assommeur, jos vielä katselet minua noin, niin näpsäytän sinua nenälle.

Gringoire oli puolestaan ryhtynyt tarkastamaan hurjaa ja meluisaa näytelmää ympärillään sen jälkeen, kun hänet oli herätetty mietteistään, ja hän mutisi hampaittensa välitse: Luxuriosa res vinum et tumultuosa ebrietas [Viini ja humala herättää irstautta ja pahaa elämää]. Teet oikein, Gringoire, kun et juo, ja pyhä Benediktus sanoo mainiosti: Vinum apostatare facit etiam sapientes. [Viini tekee viisaistakin luopioita]

Clopin Trouillefou palasi sisälle ja huusi jyrisevällä äänellä:

– Keskiyö!

Tämän sanan kuullessaan, jolla oli sama vaikutus kuin torventörähdyksellä lepäävään rykmenttiin, riensivät kaikki kulkurit, miehet, naiset ja lapset, ulos kapakasta aseitten ja rautavarustusten kauheasti rämistessä.

Kuu oli kadonnut pilveen.

Ihmeiden piha oli aivan pimeä. Ei näkynyt mitään valoja. Se ei kuitenkaan ollut läheskään tyhjä. Siellä erotti joukon miehiä ja naisia, jotka puhelivat hiljaisella äänellä. Kuului hillittyä hälinää, ja pimeässä välkkyi kaikenlaisia aseita. Clopin nousi suurelle kivelle.

– Paikoillenne, Argot! huusi hän. Paikoillenne, Egypti!

Paikoillenne, Galilea!

Pimeässä syntyi liikettä. Tuo suunnaton väkijoukko näytti järjestäytyvän rivistöksi. Jonkin minuutin kuluttua kuului taas Tunisin kuninkaan ääni:

– Nyt hissun kissun halki Pariisin! Tunnussana on, muistakaa se:

Puukko tupessa! Soihtuja ei sytytetä ennen kuin Notre-Damen luona.

Mars!

Kymmenen minuuttia myöhemmin pakenivat ratsuvartijat säikähtäneinä pitkän, mustan kulkueen tieltä, joka eteni Pont-au-Changea kohden pitkin hallikorttelin sokkeloisia katuja.

IV. Tyhmä ystävä

Sinä yönä Quasimodo ei nukkunut. Hän oli juuri tehnyt viimeisen kierroksensa kirkossa. Hän ei ollut huomannut, että dom Claude oli hänen parhaillaan sulkiessa kirkon ovia kulkenut hänen ohitseen ja näyttänyt hieman tyytymättömältä nähdessään hänen huolellisesti työntävän eteen suunnattomat rautasalvat, jotka tekivät ovet lujiksi kuin muurit. Dom Claude näytti tavallista hajamielisemmältä. Hän oli muuten tuon yöllisen kohtauksen jälkeen Notre-Damen katolla kohdellut Quasimodoa ankarasti. Mutta kohtelipa arkkidiakoni häntä miten tylysti tahansa, vaikkapa joskus loikin häntä, ei mikään järkyttänyt uskollisen kellonsoittajan kuuliaisuutta, kärsivällisyyttä ja nöyryyttä. Hän kärsi arkkidiakonin taholta kaikkea, sättimisiä, uhkauksia ja lyöntejä ilman moitetta tai valitusta. Korkeintaan hän seurasi katseellaan levottomana arkkidiakonia, kun tämä nousi tornin portaita ylös, mutta arkkidiakoni ei enää tullut mustalaistytön näkyviin.

Tänä yönä oli siis Quasimodo, silmättyään ohimennen hylättyjä kellojaan, Jacquelinea, Marieta ja Thibauta, noussut pohjoisen tornin korkeimmalle pengermälle ja ryhtynyt katselemaan Pariisia, asetettuaan lyijykatolle huolellisesti suljetun salalyhtynsä. Yö oli, kuten sanottu, sangen pimeä. Pariisi, joka siihen aikaan oli miltei kokonaan vailla katuvalaistusta, kuvastui silmään mustien möhkäleiden rykelmältä, jonka siellä täällä Seinen himmeä valojuova halkaisi. Quasimodo saattoi erottaa vain yhden ainoan ikkunan valon. Se loisti kaukana idässä olevasta rakennuksesta, jonka epämääräinen, tumma hahmo näkyi Porte Saint-Antoinen seudun kattojen yllä. Sielläkin valvoi joku.

Antaessaan katseensa näin harhailla pitkin tuota sumuista, pimeää taivaanrantaa, kellonsoittaja tunsi omituista levottomuutta. Hän oli useita päiviä ollut vahdissa. Hän näki alati synkännäköisten miesten liikuskelevan kirkon ympärillä ja pitävän silmällä tytön turvapaikkaa. Hän pelkäsi, että tuota onnetonta pakolaista vastaan oli jotakin tekeillä. Hän kuvitteli, että sekä tyttö että hän olivat kansan vihan kohteina, ja että milloin tahansa saattoi jotain tapahtua. Hän olikin aina vahdissa tornissaan tarkaten vuoroin kammiota, vuoroin Pariisia valppaana ja epäluuloisena kuin vahtikoira.

Quasimodon katsellessa tutkivasti kaupunkia tuolla silmällä, jonka luonto jonkinlaiseksi korvaukseksi oli tehnyt niin tarkkanäköiseksi, että se miltei saattoi täyttää niidenkin aistien tehtävän, jotka kellonsoittajalta puuttuivat, hänestä näytti yhtäkkiä siltä kuin Vieille-Pelleterien rantakadun varjokuvassa olisi ollut jotain omituista, että jotakin liikkui siellä, ettei kaidemuurin ääriviiva, joka mustana kuvastui joen vaaleaa juovaa vasten, ollutkaan suora eikä liikkumaton, kuten muiden rantakatujen, vaan keinuili virran laineiden tai liikkeellä olevan kansanjoukon päiden lailla.

Tämä tuntui hänestä kummalliselta. Hän terästi katsettaan. Liike näytti lähenevän Citétä. Muuten ei näkynyt mitään valoa. Hetken tuo liike jatkui rantakadulla, sitten se vähitellen katosi, aivan kuin se olisi tunkeutunut saaren sisempiin osiin, kunnes se viimein kokonaan lakkasi, ja rantakadun viiva oli jälleen yhtä suora ja liikkumaton kuin ennenkin.

Quasimodon koettaessa arvailla, mitä tuo ilmiö merkitsi, sukelsi se uudelleen näkyviin Rue du Parvis'lla, joka kohtisuorassa Notre-Damen julkisivua vastaan kulkee Citén halki. Vihdoin hän näki pimeydestä huolimatta lähestyvän rivistön alkupään tällä kadulla, ja hetken kuluttua saapui torille väkijoukko, josta ei voinut erottaa pimeässä mitään muuta kuin että se oli väkijoukko.

Tuo näky oli tavallaan kauhistava. On luultavaa, että tämä omituinen kulkue, joka niin huolellisesti pysytteli pimeässä, oli myös yhtä vaitelias. Jonkinlaista ääntä täytyi kuitenkin syntyä, vaikkapa vain astunnan töminää. Mutta sitä ei kuuro kellonsoittaja kuullut, ja tuo joukko, josta hän erotti jotakin, mutta ei kuullut mitään, vaikka se liikkui ja hyöri niin lähellä häntä, se vaikutti hänestä kuolleitten äänettömältä ruumiittomalta haamukulkueelta.

Silloin pelko palasi uudelleen hänen mieleensä, ajatus hyökkäyksestä mustalaistyttöä vastaan valtasi hänet uudelleen. Hän tunsi hämärästi vaaran lähenevän. Hän teki tänä uhkaavana hetkenä suunnitelmansa niin varmasti ja nopeasti, ettei sellaista olisi voinut odottaa niin vajaarakenteisilta aivoilta. Pitikö hänen herättää mustalaistyttö ja viedä hänet pois? Mitä tehdä? Katuja vartioitiin, ja kirkko oli virran partaalla. Ei ollut venettä! ei mitään poispääsyn mahdollisuutta! – Hänellä ei ollut muita mahdollisuuksia kuin kaatua Notre-Damen kynnyksellä, tehdä vastarintaa edes siksi, kun apua ehtisi tulla, jos sitä lainkaan tuli. Mutta Esmeraldan unta ei saanut häiritä. Onneton tyttö ehtisi kyllä vielä herätä kuolemaan. Tehtyään tämän päätöksen Quasimodo alkoi levollisemmin tarkastaa vihollista.

Väkijoukko torilla näytti hetki hetkeltä kasvavan. Se oli kai hyvin hiljaa, koska talojen ikkunat torin varrella pysyivät suljettuina. Äkkiä näkyi valoa torilla, seitsemän tai kahdeksan sytytettyä soihtua hulmusi joukon päitten päällä ja syöksi tulikieliä pimeään. Quasimodo näki torilla liikehtivän suunnattoman joukon ryysyisiä miehiä ja naisia, aseistettuina viikatteilla, keihäillä, puutarhaveitsillä ja pertuskoilla, joiden lukemattomat kärjet välkkyivät soihtujen valossa. Sieltä täältä pisti esiin hankoja muodostaen sarvia noille kauheille kasvoille. Hän muisti hämärästi tämän väkijoukon ja luuli siinä tuntevansa kaikki ne päät, jotka muutama kuukausi sitten olivat juhlineet häntä narripaavina. Muuan mies, jolla oli soihtu toisessa ja ryhmysauva toisessa kädessä, nousi kivipylväälle ja näytti pitävän puhetta. Samalla väkijoukko liikehti kuin piirittääkseen kirkon. Quasimodo otti lyhtynsä ja riensi alas tornien väliselle pengermälle nähdäkseen paremmin ja koettaakseen keksiä puolustuskeinoja.

Clopin Trouillefou oli todellakin kulkueen saavuttua Notre-Damen pääportaalin eteen järjestänyt joukkonsa taisteluasentoon. Vaikka hän ei odottanutkaan vastarintaa, hän tahtoi kuitenkin viisaana sotapäällikkönä asettua asentoon, jossa hän saattoi tarpeen tullen puolustautua vartijoiden hyökkäystä vastaan. Hän oli siis asettanut joukkonsa niin, että se ylhäältä tai kaukaa katsoen olisi muistuttanut roomalaista kolmikulmaa Ecnomuksen taistelussa, Aleksanterin sianpäätä tai Kustaa Aadolfin kiilaa. Tämän kolmion alusta nojasi torin perälaitaan ja sulki Parviskadun, toinen sivu Hôtel-Dieuhön, samalla kun toinen sivu sulki Saint-Pierre-aux-Boeufs-kadun. Clopin Trouillefou oli Egyptin herttuan, ystävämme Jehanin ja uljaimpien kulkurien kanssa asettunut kolmion kärkeen.

Sellainen rynnäkkö, johon kulkurit nyt ryhtyivät Notre-Damea vastaan, ei ollut mikään harvinainen ilmiö keskiajan kaupungeissa. Poliisia nykyisessä merkityksessä ei siihen aikaan ollut. Suurissa kaupungeissa ja varsinkaan pääkaupungeissa ei ollut järjestävää keskusjohtoa. Läänityslaitos oli muodostanut nämä suuret yhteiskunnat sangen omituisiksi. Kaupunki oli kokoomus lukemattomia läänitysalueita, jotka jakoivat sen sangen erimuotoisiin ja – suuruisiin osiin. Seurauksena tästä oli lukematon joukko erillisiä poliisiryhmiä, toisin sanoen, ei lainkaan poliisilaitosta. Niinpä oli esimerkiksi Pariisissa niitä sataaneljääkymmentä lääniherraa lukuunottamatta, joilla oli vero-oikeus, kaksikymmentäviisi, joilla oli sekä vero- että tuomio-oikeus, Pariisin piispasta, jolla oli sataviisi katua, Notre-Dame des Champs'n prioriin, jolla oli neljä. Kaikki nämä läänitystuomarit tunnustivat vain nimellisesti kuninkaan ylivallan. Kaikilla heillä oli poliisivalta. Kaikki he olivat herroja omalla konnullaan. Ludvig XI, tuo väsymätön uurastaja, joka niin pontevasti aloitti läänityslaitoksen rakennuksen hajoittamisen, jota Richelieu jatkoi kuningasvallan ja jonka Mirabeau päätti kansanvallan hyväksi, hän oli koettanut repiä tuota läänitysalueverkkoa, joka peitti Pariisin, kahdella tai kolmella yleisellä poliisisäädöksellä, jotka hän oli rajusti paiskannut sen silmien välitse. Niinpä hän määräsi vuonna 1465 asukkaita yön tullen pitämään valoa ikkunoissa ja sulkemaan koiransa sisälle hirttämisen uhalla; ja samana vuonna hän määräsi sulkemaan kadut rautaketjuilla ja kielsi kantamasta tikaria tai muuta hyökkäysasetta öisin kaduilla. Mutta kaikki nämä yhteiskunnallisen lainsäädännön yritykset unohtuivat pian. Porvarit antoivat vedon sammuttaa kynttilät ikkunoistaan ja koiriensa juosta pitkin katuja; rautaketjut kiinnitettiin paikoilleen vain piirityksen aikana; tikarinkantokielto ei aiheuttanut muuta muutosta, kuin että Ryövärimurjunkatu sai nimen Rosvoluolankatu, mikä osoitti selvää edistystä. Läänityslaitoksen tuomio-oikeuksien vanha rakennus säilyi vahingoittumattomana; suunnaton joukko tuomiokuntia ja läänityspiirejä, jotka ristiin rastiin kietoutuivat, punoutuivat, sotkeutuivat ja leikkautuivat toisiinsa; hyödytön vahtien, alivahtien ja vastavahtien verkko, jonka silmien lovissa anastelu, rosvoilu ja mellastus temmelsi ase kädessä. Tällaisen sekasorron vallitessa ei siis tuollainen hyökkäys jotakin palatsia tai taloa vastaan kaupungin väkirikkaimmissa kortteleissa ollut lainkaan harvinaista. Useimmiten naapurit eivät lainkaan sekaantuneet leikkiin, jollei ryöstö uhannut heidänkin talojaan. He tukkivat korvansa laukauksilta, sulkivat ikkunaluukkunsa, pönkittivät porttinsa ja antoivat asianomaisten suoriutua tappelusta joko vahtien avulla tai ilman, ja seuraavana päivänä sanottiin Pariisissa: – Viime yönä hyökättiin Étienne Barbetten taloon. – Marsalkka de Clermont raastettiin talostaan, jne. – Niinpä oli sekä kuninkaallisissa palatseissa, Louvressa, Palais de Justicessä, Bastiljissa ja Tournelles'issa että yksityisten läänitysherrain palatseissa, Petit-Bourbonissa, Hôtel de Sens'issa, Hôtel d'Angoulêmessa ym. ampuma-aukot muureilla ja porttien päällä. Kirkkoja suojeli niiden pyhyys. Jotkut niistäkin olivat linnoitettuja. Notre-Dame ei kuulunut niihin. Saint-Germain-des-Prés'n apotilla oli muureissa ampuma-aukkoja aivan kuin jollakin paronilla, ja hänen luostarissaan oli käytetty enemmän kuparia tykkeihin kuin keiloihin. Vielä vuonna 1610 oli hänen linnoituksensa nähtävissä. Nyt on tuskin hänen kirkkonsakaan enää jäljellä.

Mutta palatkaamme Notre-Dameen.

Kun ensijärjestelyt oli suoritettu, ja meidän on kulkurien kunniaksi mainittava, että Clopinin määräykset täytettiin ääneti ja erinomaisen täsmällisesti, nousi joukon arvoisa johtaja tuomiokirkon torin aitausmuurille ja puhui käheällä ja voimakkaalla äänellä heiluttaen soihtua, jonka liekki tuulessa hulmuten ja usein oman savunsa pimittämänä vuoroin valaisi kirkkoa, vuoroin antoi sen peittyä pimeään: