Kitabı oku: «Pariisin Notre-Dame 1482», sayfa 31

V. Kammio, jossa Ranskan Ludvig herra lukee rukouksiaan

Lukija ei liene unohtanut, että Quasimodo hetkistä aikaisemmin kuin keksi kulkurien öisen kulkueen torninsa huipulta tarkastellessaan Pariisia oli nähnyt siellä ainoastaan yhden ainoan valon, pienen tähden, joka loisti erään Saint-Antoineportin luona sijaitsevan korkean ja synkän rakennuksen ylimmästä kerroksesta. Tämä rakennus oli Bastilji, tämä tähti oli Ludvig XI: n kynttilä.

Kuningas Ludvig XI oli todellakin ollut jo kaksi päivää Pariisissa. Parin päivän päästä hän palasi jälleen Montilz-les-Tours'in linnaan. Hän kävi harvoin ja vain pikimmältään hyvässä Pariisissaan, jossa hänen turvanaan ei ollut riittävästi vallihautoja, hirsipuita eikä skotlantilaisia jousimiehiä.

Hän oli tänään valinnut Bastiljin yösijakseen. Hän ei ensinkään pitänyt suuresta Louvren huoneestaan, joka oli viiden neliösylen laajuinen ja jossa oli suuri uuni, kuusi suurta eläinveistosta ja kolmetoista suurta profeettaa sekä suuri, yksitoista jalkaa leveä ja kaksitoista jalkaa pitkä vuode. Hän häipyi tähän avaruuteen. Tuo täydellinen porvarikuningas piti Bastiljista ja sen pienestä huoneesta ja vuoteesta. Ja sitä paitsi Bastilji oli linnana Louvrea vankempi.

Se kammio, jonka kuningas oli varannut itselleen tuohon valtion vankilaan, ei ollut aivan pieni ja käsitti linnan erään pikkutornin ylimmän kerroksen. Se oli pyöreä suoja, joka oli sisustettu kiiltävillä olkimatoilla, jonka kattohirret oli koristeltu kullatuilla tinaliljoilla ja hirsien välit maalattu, jossa oli rikkaasti veistoksilla koristettu seinälaudoitus, joka oli täynnä kiiltäviä tinaruusuja ja maalattu kauniilla vaaleanvihreällä värillä, joka oli valmistettu maksaruohosta ja hienosta indigosta.

Tässä huoneessa oli vain yksi ikkuna, korkea suippokaari, joka oli varustettu messinkilankaverkolla ja rautaristikolla ja sen lisäksi hämärrytetty kauniilla lasiruuduilla, joihin oli maalattu kuninkaan ja kuningattaren vaakunat ja jotka olivat maksaneet kaksikymmentäkaksi souta ruudulta.

Huoneeseen johti vain yksi käytävä, yksi uudenaikainen pyörökaarityylinen ovi, joka oli varustettu verholla irlantilaisen puisen oviholvin kummassakin päässä, jollaisia taidokkaita, omituisesti valmistettuja puutöitä tapasi vielä sataviisikymmentä vuotta sitten useassa aatelistalossa. "Vaikka ne ovat rumia ja epämukavia", sanoo Sauval valittaen, "eivät vanhuksemme tahdo luopua niistä ja säilyttävät niitä kaikkien harmiksi."

Tässä huoneessa ei ollut lainkaan tavallisen huoneen kalustoa, ei penkkejä, ei kolmijalkoja, ei tavallisia arkunmuotoisia jakkaroita eikä liioin hienompia, pienten neljän soun pylvästen ja vastapylvästen kannattamia. Siellä ei ollut kuin yksi ainoa kokoontaitettava nojatuoli, muuten sangen komea: puuosiin oli maalattu ruusuja punaiselle pohjalle, istuin oli korallinpunaista kartuaaninahkaa, reunustettu pitkillä silkkiripsuilla ja kiinnitetty puuhun monilukuisilla kultanastoilla. Muiden tuolien puute osoitti, että yhdellä ainoalla henkilöllä oli oikeus istua tässä huoneessa. Tuolin vieressä lähellä ikkunaa oli pöytä, jota peitti lintukuvioilla koristettu pöytäliina. Pöydällä oli tuhriintunut mustepullo, jokin pergamenttiliuska, pari kynää ja suuri pakotuskoristeinen hopeapikari. Hieman etäämmällä sievä uuni ja tummanpunaisella sametilla päällystetty ja kultaisilla kohokoristeilla varustettu rukouspalli. Ja vihdoin huoneen perällä tavallinen vuode, jota ympäröi punakeltaiset, pelkillä ripsuilla reunustetut damastiverhot ilman kultakuituja ja punoskoristeita. Tämä vuode, joka oli ollut Ludvig XI: n unen tai unettomuuden todistajana, oli vielä kaksisataa vuotta sitten nähtävänä erään valtioneuvoksen luona. Siellä sen näki vanha rouva Pilou, joka on tunnettu Cyrus'stä, jossa hän esiintyy nimellä Arricidie ja Elävä moraali.

Sellainen oli huone, jota nimitettiin "kammioksi, jossa Ranskan

Ludvig herra lukee rukouksiaan".

Johtaessamme lukijan tähän kammioon se oli hyvin hämärä. Iltasoitosta oli jo kulunut tunti, yö oli tulossa, ja niitä viittä henkilöä, jotka olivat huoneessa, valaisi yksi ainoa pöydällä lepattava vahakynttilä.

Ensimmäinen, johon valo lankesi, oli hovimies, pukeutuneena helakanpunaisiin, hopeajuovaisiin verkaisiin polvihousuihin ja kapotakkiin sekä riippuvahihaiseen, mustilla kirjailuilla koristettuun kultakankaiseen päällystakkiin. Tämän loistavan puvun kaikki poimut, joissa kynttilänvalo hohteli, näyttivät ikään kuin tulella lasitetuilta. Miehellä, jolla oli tämä puku, oli rinnassa vaakunansa kirjailtuna räikein värein: kannus ja sen alla astuva kuusipeura [le daim]. Vaakunan oikealla puolen oli öljypuunlehvä [olivier, öljypuu] ja vasemmalla kuusipeuransarvi. Tällä hovimiehellä oli vyössään kallisarvoinen tikari, jonka kullattu kahva oli taottu kypäränkoristeen muotoiseksi ja kruunattu kreivillisellä kruunulla. Hän oli ilkeän näköinen, ylpeäilmeinen ja ylväsryhtinen. Ensi silmäyksellä näki hänen kasvoillaan röyhkeyttä, toisella salakavaluutta.

Hän seisoi paljain päin ja pitkä pergamenttikäärö kädessä nojatuolin takana, jossa istui hyvin kumarainen henkilö vaatimattomissa pukimissa, polvi toisen päällä ja kyynärpää pöytään nojaten. Kuvitelkaa tuolla komealla kartuaani-istuimella kahta väärää säärtä, kahta laihaa, ahtaitten, mustien, kudottujen villahousujen peittämää reittä ja ruumista, jonka peitti turkiksilla reunustettu pitkä parkkumitakki, jonka kuluneista turkiksista näkyi enemmän nahkaa kuin karvaa; ja loppujen lopuksi vanhaa, tahraista, lyijykoristenauhalla ympäröityä, kehnoimmasta mustasta verasta tehtyä hattua. Kun tähän lisää likaisen patalakin, jonka reunan alta näkyi jokin haiven, on siinä kaikki, mitä istuvasta henkilöstä näkyi. Hänen päänsä oli painunut niin syvään rinnalle, ettei hänen varjoon peittyvistä kasvoistaan erottanut muuta kuin nenän pään, johon lankesi kynttilänvalo ja joka näytti pitkältä. Kurttuisen käden laihuudesta päättäen hän oli vanha ukko. Siinä istui Ludvig XI.

Jonkin matkan päässä heidän takanaan keskusteli hiljaisella äänellä kaksi henkilöä flanderilaispuvussa. He eivät seisseet niin etäällä varjossa, ettei joku niistä, jotka olivat olleet läsnä Gringoiren mysteerin esityksessä, olisi tuntenut heitä kahdeksi tärkeimmäksi flaamilaiseksi lähettilääksi, Willem Rymiksi, Gentin älykkääksi pormestariksi, ja Jacques Coppenoleksi, kansan suosimaksi sukankutojaksi. Kuten muistamme, olivat nämä miehet salaisissa poliittisissa suhteissa Ludvig XI: een.

Kauimpana huoneen pimeimmässä osassa lähellä ovea seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas jykevä, lyhyenläntä mies yllään sotavarustukset ja vaakunalla koristettu takki. Hänen nelikulmaiset, matalaotsaiset kasvonsa, jotka kaksi ulkonevaa silmää lävisti ja suuri suu halkaisi ja joiden korvat peittyivät kahden latistetun, suuren hiuskatoksen alle, muistuttivat koiraa ja tiikeriä.

Kaikki muut, paitsi kuningas, olivat paljain päin.

Kuninkaan vieressä seisova hovimies luki pitkää muistiinpanolistaa, jota hänen majesteettinsa näytti tarkkaavasti kuuntelevan. Flaamilaiset kuiskailivat keskenään.

– Jumaliste! mutisi Coppenole, olen väsynyt seisomaan. Eikö täällä sitten ole tuoleja?

Rym vastasi kieltävällä eleellä hymyillen levottomasti.

– Jumaliste! jatkoi Coppenole onnettomana siitä, että hänen oli pakko puhua niin hiljaa, tekeepä mieleni istuutua permannolle jalat ristiin, kuten teen sukankutomaliikkeessäni.

– Varokaa sitä tekemästä, mestari Jacques!

– Mitä! mestari Willem! pitääkö täällä sitten aina olla jaloillaan?

– Taikka polvillaan, sanoi Rym.

Samassa kuningas alkoi puhua. He vaikenivat.

– Viisikymmentä souta palvelijaimme pukuihin ja kaksitoista livreä kirjuriemme viittoihin! Tehän tuhlaatte kultaa tynnyrittäin! Oletteko hullu, Olivier?

Tätä sanoessaan vanhus kohotti päätään. Hänen kaulassaan näkyi

välkkyvän pyhän Mikaelin ritarikunnan kultainen kaulaketju.

Kynttilänvalo lankesi nyt hänen laihoille ja ärtyisille piirteilleen.

Hän tempasi pergamentin lukijan kädestä.

– Te saatatte meidät perikatoon! huusi hän silmäillen sisäänpainuneilla silmillään paperia. Mitä tämä oikein merkitsee? Mitä me teemme niin suunnattomalla taloudella? Kaksi kappalaista kumpikin kymmenen livren ja yksi apulainen sadan soun palkalla kuussa! Yksi kamaripalvelija yhdeksälläkymmenellä livrellä vuodessa! Neljä kokkia, kukin sadankymmenen livren palkalla vuodessa! Yksi paistinkääntäjä, yksi liemikokki, yksi kastikekokki, yksi keittiömestari, yksi astiainkiillottaja, kaksi lakeijaa, kukin kymmenen livren palkalla kuussa! Kaksi keittiöpoikaa, kahdeksan livreä! Yksi tallirenki ja hänen kaksi apuriaan, kaksikymmentäneljä livreä kuussa! Yksi kantaja, yksi sokurileipuri, yksi leipuri, kaksi renkiä, kukin kuudenkymmenen livren palkalla vuodessa! Hevosenkengitysmestari, satakaksikymmentä livreä! Ja rahavarainhoitajamme, tuhatkaksisataa livreä, ja tarkastaja, viisisataa! – Mitä tämä on? Sehän on sulaa hulluutta! Palvelijaimme palkkaus ryöstää Ranskan putipuhtaaksi! Kaikki Louvren aarteethan sulavat sellaisessa menojen tulessa! Olemme pakotetut myymään pöytäastiamme! Ja ensi vuonna, jos Jumala ja Pyhä Neitsyt (tässä hän kohotti hattuaan) suovat meidän elää, saamme juoda lääkejuomaamme tinatuopista!

Hän loi silmäyksen pöydällä välkkyvään hopeapikariin. Hän yski ja jatkoi:

– Mestari Olivier, suurten maiden hallitsijat, kuninkaat ja keisarit, eivät saa sallia tuhlausta taloudessaan, sillä siitä se leviää kulovalkeana ympäri maata. – Pane se mieleesi, mestari Olivier. Menomme paisuvat vuosi vuodelta. Se ei miellytä meitä. Mitä, Herra paratkoon! vuoteen 79 eivät ne nousseet yli kolmenkymmenenkolmen tuhannen livren. Vuonna 80 ne olivat nousseet neljäänkymmeneenkolmeen tuhanteen kuuteensataanyhdeksääntoista livreen, – muistan luvun mainiosti, – vuonna 81 kuuteenkymmeneenkuuteen tuhanteen kuuteensataankahdeksaankymmeneen livreen ja tänä vuonna, kautta kunniani! ne nousivat kahdeksaankymmeneen tuhanteen livreen! Neljässä vuodessa nousseet kaksinkertaisiksi. Ennen kuulumatonta!

Hän vaikeni hengästyneenä, sitten hän jatkoi kiivaasti:

– Näen ympärilläni ainoastaan väkeä, joka lihoo minun laihuudestani.

Te imette minusta kultakolikolta joka huokosesta!

Kaikki olivat ääneti. Se oli tuollainen vihanpuuska, jonka annetaan itsekseen purkautua. Hän jatkoi:

– Sen laita on samoin kuin tuon Ranskan aatelin anomuksen, että me uudistaisimme suuret kruununvirat! Virrat, paremmin sanoen! virrat, jotka nielevät varat tyhjiin! Ah! herrani! te sanotte, ettemme ole kuningas hallitessamme dapifero nullo, buticulario nullo! [ilman juomanlaskijaa ja hovimestaria!] Herra paratkoon, kyllä me näytämme heille, emmekö ole kuningas!

Tässä hän hymyili tietoisena mahtavuudestaan; hänen huono tuulensa haihtui ja hän kääntyi flaamilaisten puoleen:

– Katsokaahan, veli Willem, nuo leipomojen ylitarkastajat, ylimmäiset juomanlaskijat, ylimmäiset kamariherrat ja ylimmäiset hovimestarit eivät ole halvimman palvelijankaan arvoisia. – Muistakaa mitä sanon, veli Coppenole – ne eivät toimita mitään. Ollessaan noin hyödyttöminä kuninkaan ympärillä ne muistuttavat minusta Palatsin suuren kellon taululla olevia evankelistoja, jotka Philippe Brille hiljakkoin maalasi uudelleen. Ne ovat kullattuja, mutta ne eivät osoita aikaa, eikä kellonviisari niitä tarvitse.

Hän istui hetken mietteissään ja lisäsi sitten vanhaa päätään ravistaen:

– Ho! ho! Pyhän Neitsyen kautta, minä en olekaan Philippe Brille, enkä kultaa uudelleen noita suuria vasalleja. Olen samaa mieltä kuin kuningas Edvard: on pelastettava kansa ja hävitettävä herrat. – Jatka Olivier.

Tällä nimellä puhuteltu henkilö otti jälleen paperin käsiinsä ja alkoi lukea kovalla äänellä:

– "… Adam Tenonille, Pariisin kaupunginvoudin viraston sinetinvartijalle, hopeasta, valmistuksesta ja kaiverruksesta mainittujen sinettien uudistamiseksi, koska entiset vanhuutensa ja huonoutensa takia eivät enää kunnolla kelvanneet käytettäviksi – kaksitoista pariisilaista livreä.

"Guillaume Frèrelle neljä livreä, neljä pariisilaista souta Hôtel des Tournelles'in kahden kyyhkyslakan kyyhkysten ruokkimisen ja elättämisen korvaukseksi tammi-, helmi- ja maaliskuun ajalta tänä vuonna ja maksuksi siihen käytetyistä seitsemästä kuudenneksesta ohria.

"Eräälle fransiskaanimunkille erään rikollisen ripityksestä neljä pariisilaista souta."

Kuningas kuunteli äänesti. Tuon tuostakin hän yski. Tällöin hän vei pikarin huulilleen ja ryyppäsi kulauksen samalla virnistäen.

– "Tänä vuonna on oikeusistuimien määräyksestä toimitettu viisikymmentäkuusi kuulutusta torventoitotusten keralla Pariisin torilla. – Maksua ei ole vielä ilmoitettu.

"Kaivauksien toimeenpanosta Pariisissa ja muualla rahojen etsimistä varten, joita sanottiin sinne kätketyn, mutta mitään ei ole löydetty – neljäkymmentäviisi pariisilaista livreä."

– Kaivetaan maahan écu, jotta löydettäisiin kuparinen sou! sanoi kuningas.

– "Kuuden valkean lasiruudun asettamisesta Hôtel des Tournelles'iin sille kohdalle, missä rautahäkki on – kolmetoista souta. – Neljän vaakunakilven valmistuksesta ja luovuttamisesta petojen päiväksi kuninkaan käskystä ja hänen vaakunallaan koristettuina ruususeppeleen ympäröimänä – kuusi livreä. – Kahden uuden hihan asettamisesta kuninkaan vanhaan nuttuun – kaksikymmentä souta. – Rasvarasiaan kuninkaan saappaiden rasvaamista varten – viisitoista denieriä. – Uuden lätin rakentamiseen kuninkaan mustille sioille – kolmekymmentä pariisilaista livreä. – Erinäisiä väliseiniä, laudoituksia ja luukkuja varten Saint-Paulin leijonahäkkeihin – kaksikymmentäkaksi livreä."

– Kalliita elukoita, sanoi Ludvig XI. Mutta vähät siitä! se on oikeata kuninkaallista komeutta. Siellä on muuan punertava leijona, josta minä pidän sen sirouden vuoksi. – Oletteko nähnyt sen, mestari Willem? – Ruhtinailla pitää olla tuollaisia ihmeellisiä eläimiä. Meillä kuninkailla pitää olla koirina leijonia ja kissoina tiikereitä. Suuruus kuuluu kruunuille. Jupiteria palvelevain pakanain aikana antoivat keisarit sata leijonaa ja sata kotkaa, kun kansa uhrasi sata härkää ja sata lammasta. Se oli kammottavaa ja sangen kaunista. Ranskan kuninkailla on aina ollut tuollaista karjuntaa valtaistuimensa ympärillä. Minulle on kuitenkin siinä suhteessa tehtävä oikeutta, että kulutan niihin vähemmän rahoja kuin muut, ja että minulla on paljon vaatimattomampi kokoelma leijonia, karhuja, elefantteja ja leopardeja kuin muilla. – Jatkakaa, mestari Olivier. Tahdoimme sanoa tämän flaamilaisille ystävillemme.

Willem Rym kumarsi syvään, samalla kun Coppenole jurotti kuin kuriinkaan mainitsema karhu. Kuningas ei kiinnittänyt siihen huomiotaan. Hän oli nostanut pikarin huulilleen, mutta sylkäisi juoman suustaan ja sanoi:

– Uh! tuota kiusallista lääkejuomaa!

Lukija jatkoi:

– "Erään irtolaisen ylläpitoon, joka kuusi kuukautta on ollut teljettynä nylkyrin koppiin, koska ei olla tiedetty mitä hänelle tehdä, – kuusi livreä, neljä souta."

– Mitä? keskeytti kuningas. Elättää sellaista, joka pitää hirttää!

Herra paratkoon! en anna enää penniäkään tuohon elatukseen. —

Olivier, puhukaa asiasta herra d'Estoutevillelle ja ryhtykää vielä tänä iltana valmistamaan tuon herran häitä hirsipuun kanssa. —

Jatkakaa.

Olivier teki kynnellään merkin irtolaisen kohdalle ja jatkoi:

– "Henriet Cousinille, Pariisin oikeuslaitoksen mestaajalle, kuusikymmentä pariisilaista souta, jotka hänelle on määrännyt Pariisin herra kaupunginvouti suuren lyömämiekan ostamista varten niiden henkilöiden teloittamiseksi, jotka rikostensa vuoksi ovat tuomitut mestattaviksi, sekä sen tuppea ja kaikkea muuta siihen kuuluvaa varten, kuin myös siksi, että hän on antanut teroittaa ja korjata vanhan miekan, joka vioittui ja sai lovia tehtäessä oikeutta Luxemburgin Ludvig herralle, kuten vieläkin selvästi näkyy…" Kuningas keskeytti:

– Riittää. Myönnän summan mielelläni. Sellaisia menoja en surkeile.

Niitä rahoja en ole koskaan katunut. – Jatkakaa.

– "Suuren häkin uudestaan rakentamiseen…"

– Ah! sanoi kuningas ja tarttui molemmin käsin tuolin käsinojiin, tiesin vallan hyvin, että jokin seikka oli tuonut minut tänne Bastiljiin. – Odottakaa, mestari Olivier. Tahdon itse nähdä häkin. Te luette minulle, mitä se on maksanut, sillä aikaa, kun tarkastan sitä. – Tulkaa katsomaan, herrat flaamilaiset. Se on näkemisen arvoinen.

Samassa hän nousi, tarttui lukijan käsivarteen, viittasi ovella seisovaa äänetöntä henkilöä käymään edellä, flaamilaisia seuraamaan jäljessä ja lähti huoneesta.

Kuninkaalliseen seurueeseen liittyi oven ulkopuolelta kiireestä kantapäähän rautaan pukeutuneita sotilaita ja nuoria, soihtuja kantavia hovipoikia. Kuljettiin siten jonkin aikaa tuon synkän linnan sokkeloissa portaita ja käytäviä myöten, jotka osaksi kulkivat itse muureissa. Bastiljin päällikkö kulki etunenässä ja antoi avata ovia vanhalle, sairaalle kumaraiselle kuninkaalle, joka yski vähän väliä.

Jokaisella ovella oli kaikkien pakko kumartua lukuunottamatta vanhuuden kutistamaa kuningasta.

– Hm! mutisi hän ikeniensä välitse, sillä hänellä ei enää ollut hampaita, olemme valmiit astumaan haudan portista sisälle. Matala ovi kumaraista kulkijaa varten.

Kun vihdoin oli astuttu viimeisestä ovesta, joka oli varustettu niin monella lukolla ja salvalla, että sen avaamiseen meni neljännestunti, saavuttiin korkeaan ja suureen holvattuun saliin, jonka keskellä näkyi soihtujen valossa tiilistä, hirsistä ja raudasta rakennettu nelikulmainen komero. Tuo valtava kuutio oli ontto sisältä. Se oli noita kuuluisia valtiollisten vankien häkkejä, joita nimitettiin kuninkaan tyttösiksi. Seinissä oli pari kolme pientä ikkunaa, joissa oli niin tiheät ja paksut rautaristikot, ettei ruutua lainkaan näkynyt. Ovena oli suuri kivipaasi aivan kuin haudoissa. Sellaisista ovista astutaan vain sisälle. Vainaja oli tässä kuitenkin elävä.

Kuningas alkoi hitaasti astuskella tuon pienen rakennuksen ympäri ja tarkastaa sitä huolellisesti, sillä aikaa kun häntä seuraava mestari Olivier luki paperiaan:

– "Suuren häkin uudestaan rakentamiseen jykevistä pölkyistä nurkka- ja alushirsineen yhdeksän jalkaa pitkäksi, kahdeksan jalkaa leveäksi ja seitsemän jalkaa korkeaksi lattiasta kattoon, jonka häkin seinät ovat sileiksi hakatut ja raudoituksella vahvistetut, joka sijaitsee eräässä Saint-Antoinen linnakkeen tornihuoneessa ja jossa herramme kuninkaan käskystä säilytetään erästä vankia, joka ennen asui eräässä ränsistyneessä ja heikossa häkissä. – Mainittuun uuteen häkkiin on käytetty yhdeksänkymmentäkuusi poikkiparrua ja viisikymmentäkaksi pystyparrua sekä kymmenen alushirttä, pituudeltaan kolme syltä; ja yhdeksäntoista kirvesmiestä on kaksikymmentä päivää Bastiljin pihalla piilunnut, sahannut ja veistänyt mainittuja hirsiä…"

– Kaunista, lujaa tammea! sanoi kuningas ja naputti sormellaan hirsiseinää.

– "… Tähän häkkiin", jatkoi lukija, "on mennyt kaksisataaviisikymmentä paksua, kahdeksan ja yhdeksän jalan pituista rautatankoa muttereineen, peltilevyineen ja siderautoineen painaen koko mainittu rautamäärä kolmetuhatta seitsemänsataakolmekymmentäviisi livreä; lisäksi kahdeksan paksua rautahaarukkaa sinkilöineen ja kynsineen häkin kiinnittämistä varten painaen yhteensä kaksisataakahdeksantoista livreä, lukuunottamatta rautaisia ikkunaristikkoja siihen huoneeseen, jossa häkki sijaitsee, rautasalpoja huoneen oveen ynnä muita tarvikkeita…"

– Onpa siinä rautaa yhden hengen osalle! sanoi kuningas.

"… Kaikki nousten kolmeensataanseitsemääntoista livreen viiteen souhun, seitsemään denieriin."

– Herra paratkoon! huudahti kuningas.

Tämän Ludvig XI: n lempikirouksen kuultuaan tuntui joku liikahtavan häkin sisässä; sieltä kuului kahleitten kalinaa lattiaa vasten ja heikko ääni, joka tuntui tulevan haudasta, sanoi:

– Teidän majesteettinne! armoa! armoa!

Puhujaa ei voinut nähdä.

– Kolmesataaseitsemäntoista livreä viisi souta seitsemän denieriä! toisti Ludvig XI.

Häkistä kuuluva valittava ääni oli saanut kaikki läsnäolijat, yksinpä mestari Olivier'nkin kauhistumaan. Kuningas yksin oli sen näköinen kuin ei olisi kuullut mitään. Hänen käskystään mestari Olivier jatkoi lukemistaan. Hänen majesteettinsa jatkoi aivan levollisena häkin tarkastusta.

– "… Sitä paitsi on maksettu eräälle muurarille, joka on tehnyt ikkunoihin kolot rautaristikoita varten ja muurannut huoneen lattian, koska se ei olisi muuten kestänyt tämän häkin painoa, kaksikymmentäseitsemän livreä neljätoista pariisilaista souta…"

Ääni alkoi uudelleen valittaa:

– Armoa! teidän majesteettinne! Minä vannon teille, että petoksen teki Angers'in herra kardinaali, enkä minä.

– Olipa se aika muurari! sanoi kuningas. Jatka, Olivier.

Olivier jatkoi:

– "… Eräälle puusepälle ikkunoista, vuoteesta, reikätuolista ynnä muista esineistä kaksikymmentä livreä kaksi pariisilaista souta…"

Ääni valitti edelleen:

– Ah! teidän majesteettinne, ettekö kuuntele minua lainkaan? Minä vannon teille, että minä en kirjoittanut kirjettä monseigneur de Guyennelle, vaan herra kardinaali La Balue!

– Puuseppä on kallis, huomautti kuningas. – Siinäkö kaikki?

– Ei, teidän majesteettinne. – "… Eräälle lasinleikkaajalle ikkunaruutujen asettamisesta mainittuun huoneeseen neljäkymmentäkuusi souta kahdeksan pariisilaista denieriä."

– Armahtakaa! teidän majesteettinne. Eikö riitä, että koko minun omaisuuteni on annettu tuomareilleni, hopea-astiani herra de Torcylle, kirjastoni mestari Pierre Doriollelle, seinäverhoni Roussillonin kuvernöörille? Olen viaton. Neljätoista vuotta olen värissyt vilusta rautahäkissä. Armahtakaa, teidän majesteettinne! se palkitaan teille taivaassa.

– Mestari Olivier, sanoi kuningas, kaiken kaikkiaan?

– "Kolmesataakuusikymmentäseitsemän livreä kahdeksan souta kolme denieriä pariisilaista rahaa."

– Pyhä Neitsyt! huudahti kuningas. Siinäpä hävytön häkki! Ja hän tempasi luettelon mestari Olivier'n käsistä ja alkoi itse laskea sormillaan tarkastaen vuoroin häkkiä, vuoroin luetteloa. Silloin kuultiin vangin nyyhkyttävän. Se teki kamalan vaikutuksen, ja läsnäolijat katsahtivat kalveten toisiinsa.

– Neljätoista vuotta, teidän majesteettinne! neljätoista vuotta! huhtikuusta saakka vuonna 1469. Jumalan pyhän äidin nimessä, teidän majesteettinne, kuulkaa minua! Te olette koko tämän ajan nauttinut auringon paisteesta. Minä, viheliäinen vanki, enkö minä enää koskaan saa nähdä päivän valoa? Armoa, teidän majesteettinne! Olkaa sääliväinen. Lempeys on kaunis kuninkaallinen hyve, joka voittaa vihanpuuskat. Luuletteko, teidän majesteettinne, että kuolinhetkenä on kuninkaalle suurta lohtua siitä, ettei ole jättänyt ainoatakaan rikosta rankaisematta? Muuten en ole pettänyt teidän majesteettianne, sen teki Angers'in kardinaali. Ja minulla on jalassa ylen raskas kahle ja sen päässä suuri rautapuntti, paljoa painavampi kuin kohtuullista on. Ah! teidän majesteettinne! säälikää minua!

– Olivier, sanoi kuningas päätään puistaen, huomaan että muurilaasti on laskettu kahdeksikymmeneksi souksi mitalta, vaikka se ei maksa kuin kaksitoista. Tehkää uudelleen tämä lasku.

Hän käänsi selkänsä häkille ja alkoi tehdä lähtöä huoneesta. Vanki raukka huomasi soihdun valon ja äänien häipymisestä, että kuningas poistui ja huusi epätoivoisesti:

– Teidän majesteettinne! teidän majesteettinne!

Ovi sulkeutui. Hän ei nähnyt enää mitään, eikä kuullut muuta kuin vanginvartijan rämeän äänen, joka lauloi hänen korvaansa laulua:

Herra Jean Balue, tuho lähestyy, ei hiippaa enää sulla; Verdunin herran myös vietiin kerran; ei taida takaisin tulla.

Kuningas palasi ääneti takaisin kammioonsa, ja hänen seurueensa seurasi häntä vangin viimeisten vaikerrusten kauhistamana. Äkkiä hänen majesteettinsa kääntyi Bastiljin kuvernöörin puoleen:

– Kesken kaiken, sanoi hän, oliko tuossa häkissä joku?

– Oli Herran tähden, teidän majesteettinne! vastasi kuvernööri hämmästyneenä kysymyksestä.

– Ja kuka siis?

– Verdunin herra piispa.

Kuningas tiesi sen paremmin kuin kukaan muu. Mutta se oli hänen hulluuttaan.

– Ah! sanoi hän sen näköisenä kuin ensi kertaa ajattelisi koko asiaa, Guillaume de Harancourt, herra kardinaali La Baluen ystävä. Aika hyvänahkainen.

Hetken päästä avattiin kammion ovi ja suljettiin jälleen noiden viiden henkilön jälkeen, jotka lukija näki siellä tämän luvun alussa ja jotka siellä nyt asettuivat entisille paikoilleen entisiin asentoihinsa ja jatkoivat kuiskailuaan.

Kuninkaan poissaolon aikana oli hänen pöydälleen tuotu muutamia kirjeitä, joiden sinetit hän itse mursi. Sitten hän alkoi kiireesti lukea niitä toista toisensa jälkeen, viittasi mestari Olivier'ta, joka näytti suorittavan ministerin toimia, tarttumaan kynään ja ilmaisematta hänelle kirjeitten sisältöä alkoi hiljaa sanella hänelle vastauksia, jotka hän pöydän ääreen polvistuen kirjoitti epämukavassa asennossa.

Willem Rym kuunteli.

Mutta kuningas puhui niin hiljaa, että flanderilaiset saattoivat hänen sanelustaan kuulla vain silloin tällöin joitakin erillisiä ja käsittämättömiä pätkiä:

– … Hedelmällisillä seuduilla edistää kauppaa ja hedelmättömillä teollisuutta… – Näyttää englantilaisille herroille meidän neljää pommitykkiämme, Landres'ia, Brabantia, Bourg-en-Bressea, Saint-Omeria… – Tykistön ansiota on, että sotia käydään nykyään harkitummin… – Ystävällemme herra de Bressuirelle… – Sotajoukkoja ei voida pitää yllä ilman veroja… – Jne.

Kerran hän korotti äänensä:

– Herra paratkoon! Sisilian herra kuningas sinetöi kirjeensä keltaisella lakalla aivan kuin Ranskan kuningas. Teemme ehkä väärin, että sallimme hänen niin tehdä. Komea Burgundin serkkuni ei hyväksynyt vaakunakilpiä, joissa oli punainen pohja. Hallitsijasukujen suuruus vakiintuu etuoikeuksien loukkaamattomuudesta. Huomaa se, veli Oliver.

Toisen kerran hän sanoi:

– Ohhoh! onpa siinä paksu kirje! Mitähän veljemme keisari meille ilmoittaa?

Hän alkoi silmäillä kirjettä huudahtaen silloin tällöin:

– Todellakin! Saksa on aivan uskomattoman suuri ja mahtava. —

Mutta älkäämme unohtako vanhaa sananlaskua: Kaunein kreivikunta on

Flanderi; kaunein herttuakunta Milano; kaunein kuningaskunta Ranska.

– Eikö niin herrat flaamilaiset?

Tällä kertaa kumarsi Coppenolekin yhdessä Willem Rymin kanssa.

Sukankutojan isänmaallisuutta oli kutkutettu.

Viimeinen kirje sai Ludvig XI: n silmäkulmat rypistymään.

– Mitä tämä on? huudahti hän. Kanteita ja valituksia linnueitamme vastaan Pikardiassa! Olivier kirjoittakaa heti paikalla herra marsalkka de Rouault'lle. – Että kuri höltyy. – Että henkivartioväen santarmit, aatelisjunkkarit, tarkka-ampujat ja sveitsiläiset kohtelevat kansaa huonosti kaikella tavalla. Että sotilaat eivät tyydy edes siihen, mitä talonpoikain taloissa on tarjottavana, vaan pakottavat heitä lyönneillä ja iskuilla noutamaan kaupungista viiniä, kalaa, mausteita ja muuta tarpeetonta. – Että herra kuningas tietää sen. – Että me aiomme suojella kansaamme vääryyksiltä, varkauksilta ja rosvouksilta. – Että se on tahtomme, Pyhän Neitsyen nimessä! – Ettei meitä muuten miellytä, että viulunvinguttajat, parturit ja kuormarengit käyvät pukeutuneina samettiin, silkkiin ja kultaketjuihin aivan kuin ruhtinaat. – Että sellainen turhamaisuus ei ole Jumalalle mieleistä. – Että me, joka olemme aatelinen, tyydymme takkiin, jonka kangas maksaa kuusitoista pariisilaista souta kyynärä. – Että herrat kuormarengit voivat vallan hyvin alentua käyttämään samaa lajia, hekin! – Käskemme ja teemme tiettäväksi. – Ystävällemme herra de Rouault'lle. – Hyvä.

Hän saneli tämän kirjeen korkealla, pontevalla äänellä ja puuskittain. Juuri kun hän sai lopetetuksi, aukeni ovi, ja sisään syöksyi muuan henkilö kauhistuneen näköisenä ja huutaen:

– Teidän majesteettinne! kansanmeteli Pariisissa!

Ludvig XI: n vakavat kasvonpiirteet jännittyivät, mutta tämä mielenliikutuksen ainoa näkyvä ilmaus katosi salaman nopeasti. Hän hillitsi itsensä ja sanoi rauhallisen ankarasti:

– Veli Jacques, kylläpä te ryntäätte sisään!

– Teidän majesteettinne! kapina! jatkoi ystävä Jacques hengästyneenä.

Kuningas oli noussut ja tarttui häntä kovakouraisesti käsivarteen kuiskaten vihastuneena hänen korvaansa, niin että hän yksin sen kuuli, ja luoden salaisen silmäyksen flaamilaisiin:

– Vaikene tai puhu hiljaa!

Tulija ymmärsi ja alkoi hänelle hiljaa kertoa voimakkain värein tapahtumaa, kuninkaan levollisena kuunnellessa, samalla kun Willem Rym kiinnitti Coppenolen huomiota vasta tulleen kasvoihin, pukuun, hänen turkisvuoriseen huppuunsa, caputia jourrata, hänen lyhyeen viittaansa, epitogia curta, ja hänen mustaan samettipukuunsa, josta hänet tunsi kamarioikeuden presidentiksi.

Tuskin oli tämä henkilö ehtinyt hieman selittää kuninkaalle asiaa, kun tämä jo huudahti nauraen:

– Todellakin! puhukaa ääneen, veli Coictier! Miksi puhutte noin hiljaa? Pyhä Neitsyt tietää, ettei meillä ole mitään salattavaa hyviltä ystäviltämme flaamilaisilta.

– Mutta, teidän majesteettinne…

– Puhukaa ääneen!

"Veli Coictier" ei saanut hämmästyksissään sanaa suustaan.

– Siis, jatkoi kuningas, – mutta puhukaa, herrani, – on siis kansanmeteli hyvässä Pariisissamme?

– Niin on, teidän majesteettinne.

– Ja joka on suunnattu, sanotte te, Oikeuspalatsin voutia vastaan.

– Siltä näyttää, vastasi tulija änkyttäen, hämmästyneenä äkillisen ja selittämättömän käänteen johdosta kuninkaan ajatuksenjuoksussa.

Ludvig XI jatkoi:

– Missä vartiosto kohtasi joukon?

– Kun se suuresta kulkuripesästä kulki Pont-aux-Changeurs'ille. Kohtasin sen itsekin, kun teidän majesteettinne käskystä olin matkalla tänne. Kuulin muutamien joukosta huutavan: Alas palatsivouti!

– Ja mitä heillä on voutia vastaan?

– No! sanoi mestari Jacques, hän on heidän herransa.

– Todellakin!

– Niin, teidän majesteettinne. Ne ovat Ihmeiden pihan roistoja. He ovat jo kauan valittaneet voutia vastaan, jonka alustalaisia he ovat. He eivät tahdo tunnustaa hänen tuomio-oikeuttaan eivätkä hänen vero-oikeuttaan.

– Niinkö! virkkoi kuningas tyytyväisenä hymyillen, mitä hän turhaan koetti salata.

– Kaikissa valituksissaan parlamentille, jatkoi mestari Jacques, – he väittävät, ettei heillä ole kuin kaksi herraa, teidän majesteettinne ja jumalansa, joka varmaankin on piru.

– Hohhoh! sanoi kuningas.

Hän hykersi käsiään ja nauroi tuota sisäistä naurua, joka saa kasvot säteilemään. Hän ei voinut salata iloaan, vaikka hän tuon tuostakin koetti saada ilmeensä vakavaksi. Kukaan ei käsittänyt, mitä hänessä tänä hetkenä liikkui, ei edes mestari Olivier. Hän istui hetken vaiti mietteissään, mutta tyytyväisen näköisenä.