Kitabı oku: «Lammermoorin morsian», sayfa 18
"Minä juon ensin puolikorttelia toivottaen hyvää menestystä asiallesi", vastasi lähettiläs.
"Kiitoksia, Craigie-veikko, siihen minäkin vastaan pikarilla. Enkä minä tiedä asialle muuta estettä kuin jos isä tai tytär rupeaisivat niskoittelemaan, mutta kylläpä äiti sittenkin, jos huhussa on perää, saa heidät taivutetuksi niinkuin pajunvesat. Muista vaan, ettet vihastuta häntä jakobiitti-loruillasi."
"Niin oikein, se on totta – hän on whigiläinen ja vanhan Marlborough'n Saaran ystävä – no, Jumalan kiitos, kyllä minä osaan nostaa minkä lipun hyvänsä, kunhan minua kyljestä nykäistään. Minä olen tapellut yhtä urhoollisesti John Churchillin kuin Dundeen ja Berwickin herttuan lipun alla."
"Kyllä sen mielelläni uskon, Craigie-veikkonen", virkkoi talon isäntä. "Mutta, Craigie, käypä, ole niin hyvä, kellariin ja noudapa meille pullo 1678 vuoden Burgundin viiniä – se on neljännessä hinkalossa oikealla puolella. – Ja kuule, Craigie-veikkonen, voisithan tuoda vaikka puolen tusinaakin, kun kerran noutamaan lähdet. – Hei, tästäpä tulee hauska yö!"
YHDESKOLMATTA LUKU
Ja kohta he näkivät iloiset miehet,
ja vaunut neljin hevosineen.
Herttua herttuan päälle.
Craigengelt läksi toimeensa niin pian kuin hänen varustuksensa olivat valmiit ja suoritti matkansa niin joutuisasti sekä toimitti tehtävänsä niin sukkelasti kuin Bucklaw oli toivonut. Herra Bucklaw'n kirjeentuojana hän oli molemmille rouville hyvin tervetullut vieras; ja niiden silmissä, jotka ennakkosuosiolla ottavat vastaan uuden tuttavan, saattavat, ainakin jonkun aikaa, tämän tuttavan virheetkin näyttää avuilta ja hänen puutteensa kiitettäviltä puolilta. Molemmat rouvat olivat tottuneet sivistyneeseen seuraan; mutta he olivat jo ennakolta vakuutetut siitä, että herra Bucklaw'n ystävän piti olla hauska, siivotapainen mies, ja he lumosivat itse silmänsä eriskummallisella tavalla. Totta sentään on, että Craigengelt oli nyt siivosti puettu, ja se oli sangen tärkeä seikka. Mutta jos jätämmekin ulkomuodon huomioonottamatta, niin hänen roistomainen, hävytön puhetapansa selitettiin kunnialliseksi kursailemattomuudeksi, joka olikin soturille sopivin; hänen kerskauksensa kävi urheuden, hänen törkeät sananpartensa sukkeluuden nimellä. Mutta ettei joku ehkä luulisi minun tässä panneen omiani ja ettei myös molempia rouvia tuomittaisi väärin, tulee minun vielä lisätä eräs seikka. Rouvien älyn sokeuttamiseen ja heidän suosionsa taivuttamiseen vaikutti suuresti se, että kapteeni Craigengelt saapui aivan parahiksi juuri sinä hetkenä, jolloin he ikävöivät kolmatta kumppania tredille-peliin; ja tässä, niinkuin kaikissa muissakin peleissä, sekä sellaisissa, jotka vaativat taitoa, että niissä, jotka riippuivat vain onnesta, oli meidän arvokas kapteenimme perin tottunut mestari.
Kun Craigengelt näki päässeensä näin hyvään suosioon, alkoi hän parhaansa mukaan käyttää tätä suosiotaan elättäjänsä asian edistämiseksi. Hän havaitsikin pian Ashtonin rouvan olevan hyvin mieltyneen tuohon naimakauppaan, jota rouva Blenkensop, osaksi ystävyydestä sukulaistansa kohtaan, osaksi halusta solmia avioliittoja, oli ehdottanut; siinä suhteessa Craigengeltin tehtävä oli siis helppo. Koska Bucklaw oli nyt tuhlari-elämästään luopunut, niin oli hän juuri senlaatuinen mies, jollaisen rouva Ashton halusi saada Lammermoorin paimentytölleen. Sillä näin oli Lucy saava hyvät varat ja tavoiltaan tasaisen maajunkkarin, ja hänen kohtalonsa oli äidin mielestä taattu mitä täydellisimmällä, onnellisimmalla tavalla. Muun perintönsä kanssa oli Bucklaw sitäpaitsi saanut jonkinlaisen äänioikeuden parlamentinjäsenen vaalissa läheisessä kreivikunnassa, missä Douglasin suvulla ennen aikaan oli ollut suuret tilukset. Ja Ashtonin rouvan rakkaimpia toivoja oli, että hänen vanhin poikansa Sholto saisi kreivikuntansa edusmiehenä istua Britannian parlamentissa, jolle toivolle sukulaisuus Bucklaw'n kanssa saattoi olla sangen edullinen.
Craigengelt, joka tavallaan ei suinkaan ollut älyä vailla, huomasi pian miltä haaralta Ashtonin rouvan toiveiden tuuli kävi, ja käänsi laivansa sen mukaan. "Ei ole mitään, joka voisi estää Bucklaw'ta pääsemästä parlamenttiin, kyllä hän kilvoittelussa saisi voiton, joutuisi ensimmäisenä perille. Kahden serkun, kuuden kaukaisemman sukulaisen, hänen kamaripalvelijansa ja voutinsa", vakuutti Craigengelt, "kaikkien näiden äänet on hänellä käsissään, ja Girningtonin kartanon isännälle on osittain rakkaus, osittain pelko aina hankkinut saman verran ääniä lisäksi. Mutta Bucklaw ei välitä tämmöisestä etunenässä seisomisesta enempää kuin mitä minä huolin birkie-pelistä – oikein on sääli, että hänen valtiollinen vaikutusvoimansa ei ole hyvän johdon alainen."
Kaiken tämän Ashtonin rouva imi mieleensä halukkain, kärkkäin korvin, tehden sydämessään sen päätöksen, että hänessä olisi kyllä miestä tulevan vävyn vaikutusvallan johtamiseen esikoisensa Sholton sekä kaikkien muiden asianomaisten eduksi.
Nähtyänsä rouvan näin taipuvaiseksi, kapteeni, puhuaksemme Bucklaw'n sanoin, kävi kannustamaan hänen päätöstänsä siten, että hän puolinaisin sanoin mainitsi, miten asian laita oli Ravenswoodin kartanossa, kuinka kauan aikaa entisen isäntäväen perillinen oli jo siellä oleskellut ja mitä kaikkia joutavia juoruja (vaikka hän, piru vieköön, ei niitä suinkaan uskonut) naapuristossa siitä kulki. Kapteenin toimitettavaan osaan kuului, että hänen ei pitänyt olla välittävinänsä noista huhuista; mutta hän huomasi heti Ashtonin rouvan kuumoittavista poskista, värisevästä äänestä ja säihkyvistä silmistä, että tarkoitettu peloitus oli vaikuttanut. Rouva Ashton ei ollut saanut kirjeitä mieheltänsä niin tiheään ja säännöllisesti kuin mitä miehen velvollisuus rouvan mielestä olisi ollut kirjoittaa. Ja näistä tärkeistä seikoista, miehen käynnistä Wolfs Cragin tornissa sekä vieraasta, jota hän niin ystävällisesti piti kartanossaan, rouva ei ollut saanut ainoatakaan sanaa tietää, ennenkuin hän kuuli sen nyt sattumalta oudolta herralta. Tämä vaitiolo oli rouvan mielestä maanpetoksen salaamista, miltei todellista kapinallisuutta hänen valtaansa vastaan; ja salaa hän sydämessään vannoi rankaisevansa siitä valtiosinetinvartiaa niinkuin salaisista vallankumousvehkeistä tavattua alamaista ainakin. Tämä suuttumus riehui hänessä sitä tulisemmin, kun hänen täytyi salata se rouva Blenkensopilta ja kapteeni Craigengeltiltä, joista edellinen oli Bucklaw'n sukulainen, jälkimmäinen hänen uskottu ystävänsä. Ja kun nyt alettiin pelätä, että hänen miehensä valtioviisaudesta tai pelkuruudesta saattaisi mieluimmin haluta Ravenswoodia vävyksi, rouva kiihtyi vielä monta vertaa kiivaammaksi saadakseen tuon toisen avioliiton toimeen.
Kapteeni oli tarpeeksi taitava insinööri havaitaksensa, että hänen ruutimiinansa oli syttynyt. Ei hän siis yhtään kummastunut, kun hän vielä samana päivänä kuuli Ashtonin rouvan päättäneen lähteä Blenkensopin rouvan luota aikaisemmin kuin mitä ensin oli aiottu, ja jo seuraavana aamuna, heti aamun valjettua, matkustaa Skotlantiin päin niin suurella kiireellä kuin silloisten teiden tila ja kulkuneuvot suinkin sallivat.
Voi poloista valtiosinetinvartiaa! – Ei hän voinut aavistaakaan millainen myrsky oli tulossa kiitäen niin nopeasti kuin vanhanaikuiset, kuuden hevosen vetämät vaunut suinkin saattoivat kulkea. Hän, niinkuin Don Gayferos, oli "unohtanut kauniin ja uskollisen puolisonsa", eikä pitänyt murhetta mistään muusta paitsi odottamastaan markiisi A: n käynnistä. Varmat tiedot tiesivät kertoa, että mainittu korkea herra nyt viimeinkin aivan varmasti oli tekevä hänelle sen kunnian ja saapuva hänen kartanoonsa kello yksi päivällä, siis tavallista myöhempään päivällisaikaan, ja tämän sanoman seurauksena oli suuri puuha ja hälinä kartanossa. Valtiosinetinvartia juoksi kamarista kamariin, piti kellarissa neuvottelua hovimestarin kanssa, vieläpä uskalsi pistää keittiöönkin nenänsä pelkäämättä mahdollista kahakkaa kokin kanssa, joka uhkaylpeydessään usein ylenkatsoi Ashtonin rouvankin käskyjä. Viimein, saatuansa varman tiedon siitä, että kaikki valmistuspuuhat olivat täydessä käynnissä hän kutsui tyttärensä ja Ravenswoodin penkereelle kartanon edustalle, jotta tältä korkealta paikalta voitaisiin jo hyvin kaukaa huomata markiisin tulo. Siinä odottaessaan hän astuskeli hitain, joutilain askelin edestakaisin penkerettä myöten, joka vahvan kivimuurin ympäröimänä muodosti kartanon edustan, kohoten yhtä korkealle kuin rakennuksen toinen kerros. Pihaan sitä vastoin ajettiin ulkonevan kaariportin kautta, jonka litteälle katolle penkereen puolelta päästiin muutamia matalia, leveitä, mukavia portaita myöten. Koko kartano oli puoleksi sotaisen linnan, puoleksi aatelisherran asuntopalatsin näköinen; ja vaikka se muutamissa suhteissa oli aiottu suojelukseksi, näkyi kuitenkin, että vanhat Ravenswoodin herrat sitä rakentaessaan olivat luottaneet mahtavuutensa turvaavaan voimaan.
Tästä hauskasta kävelypaikasta avautui ihana, avara näköala silmien eteen. Ja – se seikka liittyy lähimmin meidän nykyiseen aineeseemme – sinne näkyi kaksi tietä, toinen lännen, toinen idän puolella; ne kulkivat molemmat, kumpikin haaraltaan, kukkulan poikki, joka oli vastapäätä kartanon asemana olevaa mäkeä, ja lähenivät lähenemistään toisiansa, kunnes ne kartanon kujaportin luona yhtyivät. Läntistä tietä kohti kaikki kolme olivat nyt kiinnittäneet silmänsä odottaen markiisin tulon ilmoittajien ilmestymistä; valtiosinetinvartia teki sen tuskallisesta levottomuudesta; hänen tyttärensä katseli siitä syystä, että hän tahtoi olla isälleen mieliksi; ja Ravenswood, vaikka hän salaa sydämessään oli suutuksissaan tästä joutavasta hätäilystä, noudatti heidän esimerkkiään tehdäkseen Lucylle mieliksi.
Heidän odotuksensa ei muuten kestänytkään kauan. Kaksi edeltäjuoksijaa valkeissa vaatteissaan, mustat patalakit päässä ja pitkät sauvat kädessä, näkyi etumaisimpana. Niin nopea oli heidän juoksunsa, että he ilman liikaa vaivaa pysyivät aina, sen verran kuin heidän virkansa vaati, vaunujen ja hevosten edellä. Yhä lähemmäksi he saapuivat juosta harppaellen pitkin askelin ja pitäen koko ajan tasaista vauhtia keuhkoja koettelevassa toimessansa. Näiden loistavien tähdenlentojen jäljestä, jotka kiitivät semmoisella kiireellä kuin verikoston pyytäjä olisi ollut heidän kantapäillään, läheni tomupilvi, joka tuprahteli ilmassa markiisin vaunujen edessä vieressä tai takana ratsastavien palvelijoiden hevosten kavioista.
Korkean aateliston etuoikeudet esiintyivät siihen aikaan paljon silmäänpistävämmällä tavalla kuin tätä nykyä. Palvelijoitten lukumäärä ja komeat univormut, suurellinen matkustamistapa ja saattojoukkona olevien aseellisten miesten arvoa vaativa, melkein sotaisa ulkomuoto, se kaikki vaikutti osaltaan, että sellainen herra heti havaittiin paljoa korkeammaksi olennoksi kuin tavallinen, parin palvelijansa seurassa kulkeva maajunkkari. Ja mitä kauppamiehiin tulee, niin heidän mieleensä olisi yhtä vähän juolahtanut kilpailu komeudessa korkean aateliston kanssa kuin matkia itse kruunupään kuninkaan loistoa. Herra Ashtonin huomio oli kokonaan kiintynyt tähän näkyyn ja myös vastaanottolaitosten ajattelemiseen, jotta ei asia olisi jäänyt vain unohduksiin; siitä syystä hän tuskin kuulikaan, kun hänen poikansa Henrik huusi: "Tuolta tulevat vielä toiset vaunut, isä, itäistä tietä – voivatko nekin olla markiisi A: n?"
Vihdoin viimeinkin, kun poikanulikka hihasta nykäisten oli väkisin vetänyt hänen huomionsa puoleensa,
hän silmänsä loi sinne, ja —
näk' ilmestyksen hirveän.
Todentotta toisetkin vaunut, kuusi hevosta edessä, neljä ratsastavaa palvelijaa ympärillään, lähenivät paraikaa idästäpäin laskeutuen harjun rinnettä alas; ne kulkivat semmoista vauhtia, että oli sangen epäiltävää kumpiko näistä eri haaroilta tulevista ajopeleistä ensiksi ennättäisi kujan suulle. Toiset vaunut olivat siniset, toiset vihreät; ja meteli, joita muinoin siniset ja vihreät vaunut Rooman tai Konstantinopelin kilpatantereilla nostattivat, eivät mitenkään olleet suuremmat sitä, jonka tämä kaksinainen näky herätti valtiosinetinvartian mielessä. Kuka ei muistaisi noita hirvittäviä sanoja ranskalaisen, kuolemankielissä olevan hekumoitsijan suusta, kun eräs hänen ystävänsä, poistaaksensa hänestä sen mielettömän ajatuksen, että muka kummitus aina määrättynä aikana ilmestyi hänelle, saattoi huoneeseen miehen, joka oli samalla tavalla puettu kuin ilmestys, jonka kuoleva väitti nähneensä. "Herra Jumala!" huusi viimeisillään oleva syntinen, joka luultavasti näki sekä todellisen että myös valekummituksen, "nyt heitä on kaksi!"
Melkein yhtä tuskallinen oli myös valtiosinetinvartian hämmästys, kun odotettu vieras ilmestyi kahtena haamuna. Pahoja aavistuksia lensi hänen mieleensä. Ei mikään naapuri voinut näin ennakolta ilmoittamatta tulla tähän aikaan, kun kursailu oli pyhänä tapana. Varmaan se on vaimoni, kuiskasi sisäinen ääni hänessä, ja tätä ajatusta seurasi pelokas aavistus siitä, mikä saattoi olla syynä näin äkilliseen, ennakolta ilmoittamattomaan palaamiseen. Hän tunsi olevansa "teosta tavattu." Että vieraat, joiden seurassa hänet nyt pahaksi onneksi tavattaisiin, olisivat rouvalle sangen vastenmieliset, ei siitä ollut epäilystäkään. Hänen ainoa toiveensa kohdistui nyt rouvan herkkään sopivaisuudentuntoon, joka kenties oli estävä pahan mielen riehahtamasta julki. Mutta niin suuri oli sittenkin hänen huolensa ja pelkonsa, että markiisille aiotut vastaanottomenot joutuivat hänen päässään peräti sekaannuksiin.
Tämä pelko muuten ei ahdistanut yksistään herra Ashtonia. "Se on äitini – se on äitini!" virkkoi Lucy vaaleten kalmankarvaiseksi ja lyöden kätensä yhteen, kun hän katsahti Ravenswoodiin.
"Ja jos se olisikin rouva Ashton", vastasi Ravenswood kuiskaten, "niin mitä sitä tarvitsee näin säikähtyä? – Pitäisihän toki äidin kotiintulosta niin pitkän poissaolon jälkeen syntyä aivan toisia tunteita kuin pelästystä ja hämmästystä."
"Sinä et tunne äitiäni", sanoi neiti Ashton äänellä, joka oli pelosta melkein tukahduksissa. "Mitä hän sanoo, jos hän näkee sinut tässä?"
"Minä olen viipynyt täällä liian kauan", lausui Ravenswood jotenkin ylpeästi, "jos hänen pahastumisensa minun täälläolostani teitä niin peloittaa. – Rakas Lucyni", lisäsi hän sitten rauhoittavalla ja lohduttavalla äänellä, "sinä pelkäät kovin lapsekkaasti Ashtonin rouvaa. Onhan äitisi aatelisnainen – sivistynyt nainen – nainen, joka tuntee maailmaa ja tietää kuinka hänen tulee kohdella miestänsä ja miehensä vieraita."
Lucy vain pudisti päätään. Ja ikäänkuin hänen äitinsä jo virstan päästä, missä hän nyt vasta oli, olisi voinut nähdä ja tarkastella hänen käytöstään, hän poistui Ravenswoodin luota ja tarttuen Henrik veljensä käsivarteen hän talutti hänet penkereen toiseen kulmaan. Valtiosinetinvartiakin riensi kartanon pääportille pyytämättä Ravenswoodia tulemaan kanssaan. Tällä tavoin hän jäi yksin seisomaan penkereelle, ikäänkuin kaikki talon asukkaat olisivat pelänneet ja karttaneet häntä.
Tämä ei ollut mieleen miehelle, joka oli yhtä ylpeä kuin köyhä ja joka uhraamalla syvälle juurtuneen vihansa ja tulemalla herra Ashtonin vieraaksi luuli suoneensa armon eikä vastaanottaneensa. "Lucylle vielä antaisin anteeksi", virkkoi hän itsekseen, "hän on nuori, ujo ja peloissaan, kun hän äitinsä tietämättä on solminut näin tärkeän liiton. Mutta hänenkin pitäisi muistaa, kenen kanssa hän on sen solminut, eikä antaa minulle syytä luulla, että hän häpeää valintaansa. Ja mitä valtiosinetinvartiaan tulee, niin hänestäpä näkyy kaikki äly, rohkeus ja henki paenneen heti kun hän näki vilaukseltakin rouvansa vaunut. Minun pitää odottaa, mitä tästä tulee; ja jos havaitsen olevani liikaa, niin kylläpä täälläoloni pian loppuu."
Nämä epäluulot mielessään hän poistui penkereeltä, meni talliin ja käski, että hänen hevosensa pidettäisiin valmiina, jotta hän, jos hänen mielensä tekisi, voisi lähteä ratsastamaan.
Sillä välin ajomiehet molemmissa vaunuissa, jotka Ravenswoodin kartanossa olivat nostaneet niin suuren hämmästyksen, huomasivat toinen toisensa lähetessään kukin eri haaralta kujan suuta. Ashtonin rouvan ajomies ja kyytimiehet saivat heti käskyn kiirehtiä edelle, jos mahdollista; sillä rouva tahtoi ennättää miehensä puheille ennen vierasten tuloa, keitä he sitten olivatkin. Mutta markiisin ajomies piti kiinni herransa kunniasta sekä omastansa. Huomattuansa, kuinka hänen kilpaveljensä lisäsi vauhtia, hänkin, seuraten luonnettansa, mikä kaikilla hevosmiehillä kaikkina aikoina on ollut sama, päätti yrittää päästä ensiksi perille. Molemmat ajomiehet, tuimasti tuijottaen toisiinsa ja kiihoitellen hevosiaan kovilla piiskanlyönnillä, karauttivat siis kilpaa alas rinnettä, niin että vaunuja seuraavien ratsumiesten täytyi kiihdyttää vauhtiansa pieneksi neliksi. Tästä tietysti valtiosinetinvartian hämminki vielä kiihtyi; sillä hänelle suotu lyhyt miettimisen aika lyheni ajomiesten kiireen johdosta vieläkin lyhyemmäksi.
Ainoa herra Ashtonin jäljellä oleva toivo oli nyt se, että mahdollisesti jommatkummat vaunut voisivat kaatua kuperkeikkaa, jotta hänen vaimonsa tai vieraansa siinä saattaisi taittaa niskansa. Eikä meille ole jäänyt selvää tietoa siitä, kumpaiselleko hän mieluummin olisi suonut tämän kohtalon; mutta syytä on luulla, ettei hänen surunsa kummassakaan tapauksessa olisi ollut aivan lohduton. Mutta tämäkin toivo haihtui. Sillä Ashtonin rouva, joka ei suinkaan pelännyt kaatamista, huomasi kuitenkin, että tämä hänen kilvoittelunsa korkeasäätyisen vieraan kanssa saattaisi näyttää naurettavalta, koska matkan määränä oli hänen oman kartanonsa portti. Lähemmäksi kujan suuta jouduttuansa hän siis käski ajomiehensä hillitä hevosia ja päästää vieraan vaunut edelle, jota käskyä mies suurella mielihyvällä tottelikin, koska se juuri parhaaseen aikaan pelasti hänen kunniansa; sillä markiisin hevoset olivat paremmat tai ainakin vähemmän väsyneet. Ajomies vähensi siis vauhtiansa ja salli vihreiden vaunujen saattomiehineen ensiksi saapua kujalle, johon ne töytäsivätkin tuuliaispäänä. Ja markiisin kultakoristeinen ohjaaja niinikään heti kun hän huomasi etusijan myönnetyn hänelle, viihdytti vauhtinsa hiljaisemmaksi ajoksi. Tällä tavalla hän läheni nyt korkeiden jalavapuiden varjostamaa kujaa myöten koko saattojoukkonsa ympäröimänä; ja Ashtonin rouvan vaunut seurasivat vähän jäljempänä, vielä hitaammin.
Kartanonsa edustalla, sen portin suulla, josta vierasten piti ajaa pihalle, seisoi nyt herra William Ashton, pää aivan pyörryksissä. Hänen vieressään seisoi hänen tyttärensä ja nuorempi poikansa ja taempana suuri joukko korkeampia ja alempia palvelijoita, mitkä livreoissa, mitkä tavallisissa vaatteissa. Skotlannin aatelisherroilla siihen aikaan oli aivan ylenpalttinen joukko palvelijoita; sillä niitä oli huokealla palkalla saatavissa, koska maassa oli verrattomasti enemmän miehiä kuin työpaikkoja.
Maailmaa kokeneella miehellä on aina niin suuri kyky hillitä itseään, ettei hän kaikkein pahimmassakaan pulassa voi kovin kauan olla hämmästyksissään. Herra Ashton siis, kun markiisi astui alas vaunuistaan, otti hänet tavallisella kohteliaisuudellaan vastaan, ja saattaessaan vieraansa suureen saliin, lausui toivonsa, että matka oli onnistunut hyvin. Markiisi oli pitkävartaloinen, pulska mies, jonka kasvot ilmaisivat ajatusta ja älyä, ja jonka silmissä jo kadonneen nuoruuden hilpeyden sijalla paloi nyt kunnianhimon tuli. Myös ilmeni hänen muodossansa rohkeutta ja ylpeyttä, jota tavaksi tullut varovaisuus ja puolueen päällikössä luonnollinen halu miellyttää ihmisiä kuitenkin hiukan lievensivät. Hän vastasi kohteliaasti valtiosinetinvartian kohteliaisiin kysymyksiin, ja hänet esitettiin neiti Ashtonille, jolloin herra Ashton ei kuitenkaan voinut olla ilmaisematta, mitä hänen mielessään pyöri. Hän näet esitti tyttärensä sanoilla: "Vaimoni, rouva Ashton."
Lucy punastui, markiisi näytti kummastuvan talonemännän erinomaisesta nuoruudesta, ja vaivoin valtiosinetinvartia sai ajatuksensa sen verran kootuksi, että hän saattoi selittää: "Tyttäreni, aioin sanoa, herra markiisi. Mutta asia oli se, että näin vaimoni vaunujen ajavan kujan suuhun juuri teidän jäljessänne, ja – "
"Ei tarvita selityksiä, korkeasti-kunnioitettava herra", vastasi vieras, "sallikaa minun pyytää, että menisitte puolisoanne vastaanottamaan; minä jään tänne neiti Ashtonin tuttavuutta tekemään. Mieleni on paha, että ajomieheni ajoi talonemännän sivuitse hänen oman kujansa suussa; mutta minä luulin, sen te, herra Ashton, ymmärrätte, että rouvanne yhä vielä oli Englannissa. Sallikaa minun pyytää, että jättäisitte kaikki kursailemiset sikseen ja rientäisitte lausumaan hänelle tervetuliaiset."
Tätä juuri valtiosinetinvartia olikin halunnut, ja hän siis viipymättä käyttikin hyväkseen markiisin antamaa kohteliasta lupaa. Hän tahtoi ennakolta käydä puolisonsa puheilla ja kahdenkesken ottaa vastaan hänen suuttumuksensa ensi puuskan; siten oli rouva Ashtonin mieli kenties johonkin määrin asettuva, niin että hän saattoi sopivalla kohteliaisuudella tervehtiä vieraitaan. Vaunujen seisahtuessa oli siis kohteliaan aviomiehen käsi ojennettuna rouvaa vastaanottamassa. Mutta Ashtonin rouva ei ollut miestään näkevinänsäkään; hän ei käyttänyt ojennettua kättä tuekseen, vaan pyysi apua kapteeni Craigengeltiltä, joka nyt seisoi vaunujen oven vieressä hopeasilainen hattunsa kainalossa ja joka koko matkallakin oli jo toimittanut cavaliere servente'n, kohteliaan seurakumppanin virkaa. Tämän kunniallisen herran käsivarteen nojautuen rouva Ashton astui pihan poikki, lausuen pari käskyä palvelijoille, mutta ei sanaakaan miehelleen. Turhaan koetti tämä vetää rouvan huomiota puoleensa; hän sai vain pikemmin takaa seurata kuin saattaa häntä saliin, jossa he tapasivat markiisin hartaassa keskustelussa Ravenswoodin kanssa; Lucy oli paennut pois heti kun sai siihen tilaisuuden. Kaikkien kasvot, paitsi markiisin, ilmaisivat nyt hämilläoloa. Sillä Craigengeltkin, vaikka hän oli hävytön luonteeltaan, sai töin tuskin peitetyksi pelkonsa nähdessään Ravenswoodin; ja kaikista muistakin tuntui tämä arvaamaton yhteensattuminen sangen tukalalta.
Hetken aikaa odotettuansa, että herra Ashton esittäisi hänet vaimolleen, markiisi päätti tehdä sen itse. "Herra valtiosinetinvartia", lausui hän kumartaen rouva Ashtonille, "esitti juuri vähän aikaa sitten minulle tyttärensä vaimonaan – hän saattaisi nyt yhtä hyvin sanoa teitä, rouva Ashton, tyttärekseen, niin vähän teidän ulkomuotonne on muuttunut siitä, millaisena muistan sen nähneeni muutamia vuosia sitten. – Sallitteko kenties vanhan tuttavan olla täällä vieraana?"
Hänen tervehdyksensä oli siksi kohtelias ettei siihen voinut tulla muuta kuin myöntävä vastaus. Markiisi jatkoi sitten: "Tämä, rouva Ashton, on sovintokäynti, senvuoksi rohkenen esittää teille ja teidän suosioonne sulkea serkkuni, Ravenswoodin nuorenherran."
Ashtonin rouva ei saattanut olla tervehtimättä; mutta hänen kumarruksensa ilmaisi ylpeyttä, miltei ylenkatsetta. Ravenswoodkaan puolestaan ei saattanut olla kumartamatta; mutta kumartaessaan hän vastasi toisen ylenkatseeseen samanlaisella ylenkatseella.
"Sallikaa", lausui nyt rouva, "että teille, herra markiisi, esitän erään minun ystäväni." Craigengelt, sillä rohkealla hävyttömyydellä, jolla hänenlaisensa miehet ovat osoittavinaan seurustelutottumusta, teki markiisille pienen kumarruksen heilahuttaen kultasilaista hattuaan.
Rouva kääntyi nyt miehensä puoleen. "Sinä ja minä, Ashton", sanoi hän, ja ne olivat ensimmäiset sanat, jotka hän virkkoi miehelleen, "olemme kumpainenkin saaneet uusia tuttavia sen jälkeen kun läksin kotoa – anna minun esittää sinulle uusi ystäväni – kapteeni Craigengelt."
Kapteeni kumarsi uudestaan ja heilahutti kultasilaista hattuaan, johon tervehdykseen valtiosinetinvartia vastasi ilmoittamatta, että he jo ennestään olivat tuttavia. Hän teki sen pelokkaalla kiireellä, josta kävi ilmi, miten kernaasti hän olisi tahtonut saada rauhan ja sovinnon rakennetuksi itsensä ja vaimonsa, samoin kuin myös molemminpuolisten liittolaisten välille. "Sallikaa minun esittää teidät Ravenswoodin nuorelleherralle", virkkoi hän Craigengeltille jatkaen entistä rauhantointa. Mutta Ravenswood suoristi pitkän vartalonsa ja vastasi painokkaalla äänellä, katsahtamattakaan hänelle esitettyyn mieheen: "Kapteeni Craigengelt ja minä tunnemme jo toinen toisemme perinpohjin."
"Perinpohjin – perinpohjin", mutisi kapteeni, ikäänkuin kaksinkertainen kaiku, ja heilahutti taas hattuaan vaikka paljon vähemmän kuin edellisellä kerralla, jolloin tuo liike oli ystävällisesti koristanut hänen kumarrustaan markiisille ja valtiosinetinvartialle.
Lockhard astui nyt sisään, perässään kolme palvelijaa, jotka toivat viiniä ja voileipiä; sillä sellaista suunavausta oli tapana tarjota ennen päivällistä ruokahalun herättämiseksi. Ja kun vieraat olivat käyneet niihin käsiksi, pyysi rouva Ashton anteeksi, että hänen oli pakko ottaa miehensä hetkiseksi heidän seurastaan, koska hänellä oli tärkeä asia puhuttavana. Markiisi tietysti pyysi, ettei rouva suinkaan antaisi heidän estää häntä tehtävistään. Ja Craigengelt, kiireesti kaadettuaan kurkkuunsa lasillisen väkevää kanarianviiniä, riensi ulos kamarista; sillä kolmen kesken jääminen markiisi A: n ja Ravenswoodin nuorenherran kanssa ei näyttänyt hänestä juuri hauskalta. Edellisen korkea arvo liiaksi painosti hänen rohkeuttansa, ja Ravenswoodin hihaa hän oikein vapisten pelkäsi.
Syyksi äkilliseen lähtöönsä hän sanoi sen, että hänen muka piti huolehtia hevosestansa ja tavaroistansa; eikä hän muuttanut päätöstään sittenkään, vaikka rouva Ashton käski Lockhardin pitää tarkkaa huolta siitä, että kapteeni Craigengeltille annettaisiin kaikki apu, mitä hän suinkin saattoi tarvita. Markiisi ja Ravenswood jäivät näin kahden kesken puhelemaan siitä tavasta, jolla heitä oli kohdeltu. Rouva Ashton puolestaan meni omaan kamariinsa, johon hänen miehensä seurasi jäljessä jotenkin samannäköisenä kuin tuomittu pahantekijä.
Heti kun aviopari oli astunut kamariin, puhkesi rouvan tulinen luonto ilmi, jota hän tähän asti, ulkonaisen sopivaisuuden tähden, oli suurella vaivalla hillinnyt. Rouva Ashton lukitsi oven, otti avaimen lukosta, ja sitten, katse täynnä ylpeää majesteetillisuutta, jota ei ikä vielä ollut masentanut, silmät leimuten rohkeutta ja vihastusta, hän lausui juuri pelästyneelle miehellensä seuraavat sanat: "Minun herrani, en ole juuri kummastunut niistä uusista tuttavista, joita te minun poissaollessani olette itsellenne hankkinut – sillä he ovat aivan teidän sukuperänne ja kasvatuksenne mukaiset. Ja jos jotain muuta toivoin, niin mielelläni myönnän, että se oli väärä luulo ja että siitä luulosta hyvin olen ansainnut sen harmin, jonka te olette minulle tuottanut."
"Eleonora kulta – oma vaimoni", vastasi valtiosinetinvartia, "maltahan toki hiukan mieltäsi, niin että voin todistaa sinulle, miten tällä teollani olen tarkasti pitänyt silmällä sukuni kunniaa yhtä hyvin kuin sen etuakin."
"Sinun sukusi etua sinä kyllä täydellisesti osaat pitää silmällä, sen tiedän", virkkoi vihastunut rouva, "ja samoin oman sukusi kunniaa, jos siinä lienee mitään silmällä pidettävää. – Mutta koska minunkin sukuni etu ja kunnia, paha kyllä, siihen on erottamattomasti yhdistetty, niin ethän pane pahaksi, jos minäkin pidän asiaa silmällä sen verran kuin se minua koskee."
"Mitä minun sitten olisi pitänyt tehdä?" kysyi aviomies. "Mistä sinä olet niin suutuksissa? Mistä syystä sinä niin kauan poissaoltuasi heti paikalla tällä tavoin moitit minua?"
"Kysy omaltatunnoltasi, William, mikä syy on saattanut sinut siihen, että luovut valtiollisesta puolueestasi ja periaatteistasi ja että, sen verran kuin minä voin nähdä, olet naittamaisillasi ainoan tyttäresi hävinneelle kerjäläisjakobiitille, joka kaiken lisäksi vielä on sukusi perivihollinen?"
"Mitä terveen järjen ja tavallisen kohteliaisuuden nimessä minun muka olisi pitänyt tehdä, armollinen rouva?" vastasi aviomies. "Voinko minä, tavallisinta sopivaisuuden sääntöä rikkomatta, ajaa talostani nuoren aatelisherran, joka, niinkuin pari päivää sitten tapahtui, oli pelastanut tyttäreni hengen ja myös omani?"
"Pelastanut sinun henkesi muka! Olen minäkin kuullut tuon jutun", pilkkasi rouva, "kuinka vihainen lehmä säikähdytti valtiosinetinvartiaa ja kuinka se poika, joka tappoi lehmän, on mainitun valtiosinetinvartian silmissä ollut täysi Guy Warwick – pianpa saisit samanlaisesta syystä kutsua kaikki Haddingtonin teurastajat vieraiksesi."
"Rouva Ashton", änkytti valtiosinetinvartia, "tämä on jo liikaa – suostuisinhan minä mihin uhraukseen hyvänsä, joka sinut lepyttäisi, jos vain virkkaisit mitä tahdot."
"Mene sitten alas vierasten luokse", käski ankara rouva, "ja ilmoita Ravenswoodille, että nyt, kun kapteeni Craigengelt ja muita ystäviä on tullut taloon, sinulla ei enää ole sijaa hänelle kartanossasi – minä odotan myös nuorta herra Haystonia, Bucklaw'n kartanon omistajaa, tänne tulevaksi."
"Herra Jumala, Eleonora!" huudahti aviomies. "Ravenswoodko ajettaisiin pois siksi, että Craigengeltille, kurjalle kortinlyöjälle ja vakoojalle olisi sijaa? – Se oli jo paljon, kun sen verran hillitsin itseni, etten heti paikalla käskenyt tuota heittiötä ulos talostani, ja suuresti kummastuin, kun näin hänen sinun seurassasi tulevan tänne."
"Koska näit hänen minun seurassani tulevan", vastasi heikompi aviopuoliso, "niin siitä olisit voinut ymmärtää, että hän on sopiva seurakumppani. Ja mitä Ravenswoodiin tulee, ei hänelle tapahdu mitään muuta kuin mitä hän itse, sen minä varmaan tiedän, teki eräälle arvossa pidettävälle ystävälleni, joka pahaksi onnekseen joku aika sitten sattui olemaan hänen luonaan vieraisilla. – Mutta tee nyt päätöksesi – sillä jollei Ravenswood lähde tästä talosta, niin minä lähden!"
Herra Ashton astui edestakaisin kamarissa mitä tuskallisimmassa levottomuudessa. Pelko, häpeä, ja suuttumus taistelivat sitä kuuliaisuutta vastaan, jota hän tavallisesti osoitti rouvallensa. Vihdoin hän teki sellaisen päätöksen, minkä pelkurimaiset ihmiset tekevät tavallisesti tällaisessa pulassa ollessaan; hän ryhtyi puolikeinoon.
"Suoraan sanoen, korkea armonne, en voi enkä tahdo ottaa syykseni tuollaista epäkohteliaisuutta Ravenswoodia kohtaan, jota te vaaditte – semmoista ei hän ole minulta ansainnut. – Jos sinä tahdot olla hurja ja oman kattosi alla häväistä aatelissukuista miestä, niin en voi sitä estää. Mutta en ainakaan tahdo olla tämmöisen mielettömän teon välikappaleena."
