Kitabı oku: «Lammermoorin morsian», sayfa 27

NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU

 
Kell' ois niin kova sydän, tunteeton,
jok' ei ois, kuultuaan tään turmion,
synkimpään surulauluun puhjennut.
Kun jalo ritar', aimo sankari,
niin arvaamatta surmans kohtasi,
ja uskaltaissaan outoon paikkahan
sai siinä kuolon kovin surkean.
 

Runoelma.

Me olemme rientäneet edeltä kertoaksemme Bucklaw'n paranemisesta sekä myöhemmistä elämänvaiheista, niin ettei sitten olisi tarvis keskeyttää kertomusta niistä tapauksista, jotka onnettoman Lucy Ashtonin hautajaisia seurasivat. Tämä surullinen juhlallisuus vietettiin syksyisenä, sumuisena päivänä, niin pienin saattojoukoin ja niin vähin menoin kuin suinkin mahdollista. Muutamat aivan lähimmät sukulaiset seurasivat ruumista sille samalle kirkkomaalle, jonka kautta Lucy vähän ennen oli morsiamena kulkenut, kenties silloinkin yhtä vähän vapaasta tahdosta kuin nyt hänen hengetön, liikkumaton ruumiinsa. Kirkon vieressä olevan paikan oli herra Ashton määrännyt sukunsa leposijaksi; tähän nyt laskettiin maan omaksi, nimettömään, päiväämättömään kirstuun verhottuna, tämä neito, joka oli ollut niin suloinen, niin ihana ja niin viaton, vaikka hän lopulta oli pitkällisen, hellittämättömän vainon johdosta tullut hulluksi. Sillä aikaa kuin saattoväki puuhasi hautakammiossa, istuivat meidän tuttavamme, kolme kylän ämmää, jotka ruumissaatto, vaikka aika oli tavattoman varhainen, oli viekoitellut sinne niinkuin haaska korpit, taas laakealla hautakivellä, pitäen tavallista jumalatonta puhettansa.

"Enkö minä sanonut", virkkoi Gourlay mummo, "että noiden komeiden häitten perästä tulisi pian yhtä komeat hautajaiset?"

"Minun mielestäni", vastasi Winnie mummo, "tässä on sangen vähän komeutta. Ei ole annettu ruokaa eikä juomaa, ei muuta kuin joutava kymmenen pennyn ropo köyhille. Eipä juuri maksanut vaivaa meidän vanhojen kulkea näin pitkää matkaa tämmöisen mitättömän saaliin vuoksi."

"Vaiti, kurja!" huusi Gourlay ämmä. "Eiväthän kaikki almut, jotka heiltä olisi voinut saada, maista puolta vertaakaan niin makealta kuin tämä koston hetki! Tuossahan nyt ovat ne samat, jotka neljä päivää takaperin koreilivat tepastelevien hevostensa selässä, ja nyt he astuvat tänä päivänä yhtä kuivin suin ja yhtä selvin päin kuin mekin. Silloin he vain kiilsivät kullassa ja hohtivat hopeissa – nyt he ovat mustissa niinkuin varikset. Ja tuo neiti Lucy, jota inhotti, kun kunnon vanha akka tuli häntä lähelle – nytpä saisi vaikka sammakkokin käydä kykkimään hänen kirstulleen eikä hän säpsähtäisi sen kurnutusta. Ja rouva Ashtonin rinnassapa mahtaa nyt hyvä helvetin tuli palaa. Ja herra Ashton hirsipuineen ja rovioineen ja kahleineen, mitäpä hän nyt arvelee noista noitatempuista omassa kodissaan?"

"Ja lieneekö se totta vai ei", mutisi halvattu vaivainen, "että pahat henget hinasivat morsiamen vuoteesta ylös savupiippuun riippumaan ja että sulhasen pää oli väännetty aivan nurinniskoin?"

"Vähät on väliä siitä, kuka sen teki ja kuinka se tehtiin", sanoi Gourlay mummo. "Mutta sen minä tiedän, ettei se mitään puolitekoista työtä ollut, ja kylläpä nuo herrat ja rouvat sen päivän ikänsä muistanevat."

"Ja onko se totta", kysyi Anni Winnie, "koska siitä niin paljon tiedät, onko se totta, että vanhan ritari Malisiuksen kuva astui seinältä alas ja nosti metelin heidän kaikkien nähden?"

"Ei", vastasi Gourlay muori; "mutta se on totta, että hänen kuvansa tuli salin seinälle – ja minä hyvin tiedän, millä tavoin se sinne tuli – se oli heille varoitukseksi, että ylpeys saattaa lankeemukseen. Mutta on tässäkin, kummit, yhtä hauska kummitus kuin suinkin se oli; ja se juuri ikään astuu tuohon hautakammioon. Näittehän te, että kaksitoista saattajamiestä, mustat harsot hatuissa ja mustat nutut päällä, astui parittain sinne alas rappusia myöten?"

"Mitä siitä sitten, jos näimme?" sanoi yksi kumppaneista.

"Minä luin heidät", jatkoi toinen akka kiireesti, sillä se näky oli sitä laatua, jota hän ei ollut voinut katsella muulla kuin hyvällä halulla.

"Mutta etpä huomannutkaan", riemuitsi Gourlay ämmä ylpeillen tarkemmasta huomiokyvystään, "että sinne meni kolmastoistakin joukkoon, josta muut eivät tietäneet mitään. Ja jos vanhassa sananparressa on perää, niin yksi parvesta ei saa kauan olla tämän maan päällä. Mutta tulkaa pois, kummit. Jos me kauemmin täällä viivymme, niin kaikki paha, mikä siitä tulee, luetaan meidän syyksemme – ja että siitä jotain hyvää tulisi, sitä ei kukaan heistä saa luullakaan."

Tällä tavoin nuo vanhat, pahaa-ennustavat noita-akat läksivät pois kirkkomaalta, vaakkuen niinkuin korpit, jotka ennustavat ruton tuloa.

Hautajaismenojen päätyttyä saattoväki myös huomasi, että heidän joukossaan oli yksi mies liikaa, ja tämän keksintönsä he kuiskaten ilmaisivat toinen toiselleen. Epäluulonalainen henkilö, samanlaisessa surupuvussa kuin muut, seisoi melkein tunnottomana, nojautuen hautakammion pieleen. Sukulaisten kuiskaukset, jotka ilmaisivat kummastusta ja suuttumusta, keskeytti eversti Ashton, joka isänsä poissaollessa oli surujoukon päämiehenä. "Minä tiedän", kuiskasi hän, "kuka tuo mies on. Hänellä on tai ainakin hänellä tulee pian olemaan yhtä suuri surun syy kuin tämä meidän. Antakaa minun puhutella häntä, älkääkä häiritkö juhlallisuutta tarpeettoman melun nostamisella." Näin puhuttuaan hän erosi sukulaisten seurasta, nykäisi tuntematonta viitasta ja virkkoi äänellä, joka ilmaisi hänen sydämensä hillittyä liikutusta: "Seuratkaa perästäni."

Tuntematon tämän äänen kuultuaan heräsi niinkuin unesta ja seurasi häntä ikäänkuin tietämättänsä. He astuivat niitä hajanaisia portaita myöten, jotka hautakammiosta kohosivat hautausmaalle. Muukin saattojoukko tuli perästä, mutta jäi yhteen parveen hautakammion ovelle seisomaan, peloissaan katsellen eversti Ashtonin ja vieraan liikkeitä. Nämä puhelivat nyt kiivaasti keskenään, seisoen vanhan kuusen juurella kirkkomaan kaukaisimmassa kulmassa.

Tähän syrjäiseen paikkaan eversti Ashton oli vienyt tuntemattoman, ja sitten hän äkkiä kääntyen ympäri lausui ankaralla, vakavalla äänellä: "Varmaankin minä puhun Ravenswoodin nuorelleherralle?" Ei mitään vastausta kuulunut. "Varmaankin", kysyi eversti uudelleen, vapisten yltyvästä vimmastaan, minä puhun sisareni murhaajalle?"

"Te olette maininnut minua kovinkin sopivalla nimellä!" vastasi nyt Ravenswood kolealla vapisevalla äänellä.

"Jos te kadutte pahaa tekoanne", sanoi eversti, "niin se katumus ehkä auttaa teitä Jumalan silmien edessä, mutta minun edessäni ei siitä ole mitään apua. Tässä", jatkoi hän ojentaen Ravenswoodille paperiliuskan, "on minun miekkani mitta ynnä myös ajan ja paikan määräys. Päivän noustessa huomen-aamulla hietikkorannalla, joka on itään päin Wolfs-Hopen satamasta."

Ravenswood piti paperia kädessään ja näytti olevan kahden vaiheella. Viimein hän sanoi: "Älkää yllyttäkö vieläkin hurjemmaksi miestä, joka jo on hurjana. Nauttikaa elämästänne niin kauan kuin se on teille suotu ja antakaa minun hakea surmaani toisen käden kautta."

"En koskaan, en ikänä!" huusi Douglas Ashton. "Te kuolette minun käteni kautta tai saatte tehdä minun sukuni turmion täydelliseksi, sillä että tapatte minutkin. Jos te ette suostu rehelliseen kaksintaisteluun, niin tahdon käyttää teitä vastaan jokaista tilaisuutta ja häväistä teitä kaikella mahdollisella tavalla, kunnes Ravenswoodin nimi tulee kaiken kunniattomuuden varsinaiseksi nimitykseksi, niinkuin se jo nytkin on kaiken ilkeyden perikuva."

"Se ei koskaan tapahdu", lausui Ravenswood tulisesti. "Jos niin on sallittu, että minun pitää olla viimeinen Ravenswoodin nimen kantaja, niin vaatii velvollisuuteni sen entisiä omistajia kohtaan, että meidän nimemme minun mukanani häväistyksettä katoaa. Minä otan siis vastaan teidän vaatimuksenne ja suostun sekä aikaan että paikkaan. Arvattavasti olemme siellä kahdenkesken?"

"Kahdenkesken me taistelemme, ja yksinään on henkiin jäänyt palaava siltä taistelutantereelta."

"Sitten Jumala armahtakoon sen sielua, joka on surmansa saava", lausui Ravenswood.

"Niin olkoon!" sanoi eversti Ashton. "Sen verran suon hyvää sillekin miehelle, jota verisimmin vihaan ja tulisimmasta syystä. Nyt menkää, sillä meitä tullaan häiritsemään. Hietikkorannalla itään päin Wolfs-Hopen kylästä – päivän noustessa – ei muuta asetta kuin miekat."

"Hyvä on", vastasi Ravenswood, "en minä petä."

He erosivat; eversti Ashton yhtyi muiden hautajaisvieraitten seuraan, ja Ravenswood nousi hevosensa selkään, joka seisoi kirkon takana puuhun sidottuna. Eversti palasi isänsä kartanoon muiden kanssa, mutta erosi illalla heistä jollakin tekosyyllä, muutti yllensä ratsastusnutun ja ratsasti Wolfs-Hopen kylään, jossa hän oli yötä kestikievaritalossa, ollakseen aamulla sitä likempänä taistelupaikkaa.

Siitä ei ole tietoa, millä tavoin Ravenswood vietti tämän onnettoman päivän. Myöhään illalla hän tuli Wolfs Cragiin ja herätti vanhan palvelijansa Kalebin, joka ei ollut luullut hänen enää yöksi palaavan. Sekavia huhuja neiti Ashtonin surkeasta kuolemasta sekä kuoleman salaisesta syystä oli jo Kalebinkin korviin saapunut, niin että vanhus oli suuresti peloissaan ajatellessaan, miten tämä sanoma oli vaikuttava hänen herransa mieleen.

Eikä Ravenswoodin käytös juuri helpottanut ukon pelkoa. Palvelijansa vapiseviin pyyntöihin, että hän olisi hyvä ja nauttisi hiukan virvokkeita, nuoriherra ensin ei vastannut mitään, ja sitten äkkiä ja kiivaasti viiniä vaadittuaan joi aivan vasten tapaansa sangen suuren määrän. Kun ei herra huolinut mistään ruoasta, rukoili vanhus lempeästi, että hän antaisi saattaa itsensä makuukamariin. Kolme, neljä kertaa hän sai uudistaa tämän pyynnön, ennenkuin Ravenswood viimein äänettömällä pään nyökkäyksellä ilmoitti suostumuksensa. Mutta kun Kaleb vei hänet mukavasti varustettuun kamariin, jossa hän, Ashtonien luota palattuaan, tavallisesti oli nukkunut, seisahtui Ravenswood jyrkästi kynnykselle.

"Ei tänne", lausui hän tylyllä äänellä. "Saata minut siihen kamariin, missä isäni kuoli; siihen kamariin, missä hän makasi silloin, kun he olivat meidän tornissamme yötä."

"Kuka? kysyi Kaleb, jonka mieli oli liiaksi pelästyksissä ollakseen kerkeä älyämään.

"Hän, Lucy Ashton! – Tahdotko tappaa minut sillä, että pakoitat minua mainitsemaan sen nimen?"

Kaleb aikoi sanoa, ettei kamari ollut hyvässä kunnossa: mutta hän vaikeni, kun näki herran närkästyneen, maltittoman katseen. Hän neuvoi ääneti ja vapisten tietä, asetti lampun aution huoneen pöydälle ja yritti laittaa jotain vuoteentapaista; mutta hänen herransa käski hänen mennä, äänellä, joka ei sallinut mitään viivytystä. Vanhus läksi, mutta hän ei mennyt nukkumaan, vaan rukoilemaan, ja aika ajoin hän hiipi herransa kamarin ovelle nähdäkseen, oliko Ravenswood jo levolla. Mutta raskas, tasainen astunta kuului sieltä kaiken yötä, ainoastaan joskus syvät huokaukset hetkeksi keskeyttivät sen. Ja usein kajahtavat raskaan saappaan koron iskut osoittivat kovinkin selvästi, että kamarin onneton asuja välistä ei saanut tuskansa puuskia hillityksi. Vanhan Kalebin mielestä aamu, jota hän ikävöi, ei tahtonut koskaan koittaa. Mutta aika, joka aina samaa vauhtiaan kuluu, jos tuntuukin sen vieriminen meidän kuolevaisten silmistä joskus hitaammalta tai kiireemmältä, toi viimein kuitenkin aamunkoiton myötänsä, ja rusottava valo kohosi kimaltelevan valtameren ääreltä. Oltiin nyt marraskuun alussa, ja ilma oli näin myöhäiseksi syys-ajaksi sangen kaunis. Itätuuli oli puhaltanut kaiken yötä, ja nouseva luode vieri lähemmäksi tornin perustuksena olevia kallioita kuin tavallisesti.

Ensimmäisen valon säteen välkähtäessä Kaleb läheni Ravenswoodin makuukammion ovea ja näki raon kautta, että hänen herransa mittaili paria kolmea miekkaa, joita talletettiin kamariin kuuluvassa seinäkomerossa. Yhden näistä miekoista Ravenswood valitsi mutisten itsekseen: "Se on lyhyempi – olkoon hänellä etu siinäkin niinkuin kaikissa muissa suhteissa."

Tästä, mitä hän näki, Kaleb hyvinkin ymmärsi, mille asialle hänen herransa aikoi mennä ja kuinka turha kaikki esteleminen olisi. Hän tuskin kerkesi pujahtaa pois oven takaa, josta hänen herransa oli vähällä tavata hänet, niin äkisti Ravenswood nyt tuli ulos ja meni talliin. Uskollinen palvelija astui jälessä, ja herransa rutistuneita vaatteista sekä kalman kalpeista kasvoista hän sai vahvistuksen luulolleen, että Ravenswood oli koko yön viettänyt unetonna, lepoa nauttimatta. Alas tultuaan Kaleb tapasi herransa hevosta satuloimassa ja tarjousi, vaikka hänen kätensä yhtä paljon kuin äänensäkin vapisivat, auttamaan häntä siinä toimessa. Mutta Ravenswood torjui äänettömällä viittauksella luotaan avun ja talutettuaan hevosen pihalle oli juuri nousemaisillaan selkään, kun harras rakkaus herraansa kohtaan, Kalebin voimallisin tunne, taas voitti hänen pelkonsa. Äkkiä vanha palvelija viskautui polvilleen Ravenswoodin jalkojen juureen ja syleili hänen polviansa huutaen: "Voi herrani! Voi herrani! Tappakaa minut, mutta älkää lähtekö tuommoiseen hirveään toimeen! Voi herra kulta! Odottakaahan vain tämä ainoa päivä vielä – huomennahan herra markiisi A – saapuu tänne ja kaikki tulee hyväksi."

"Sinulla ei enää ole mitään herraa, Kaleb", sanoi Ravenswood pyrkien irti hänestä. "Miksi sinä, vanha mies, nojautuisit kaatuvaa tornia vasten?"

"Mutta minulla on herra", huusi Kaleb, yhä pidellen kiinni hänestä, "niin kauan kuin Ravenswoodin perillisessä on hengen hivahdusta. Minä vain olen palvelija – minä olin jo syntyessäni teidän isänne – teidän isoisänne palvelija – minä synnyin Ravenswoodin suvun palvelukseen – olen elänyt sen palveluksessa – minä kuolisin, jos sillä voisin heitä palvella! – Pysykää vain kotona, ja kaikki tulee hyväksi!"

"Hiljaa, hullu mies, hiljaa, hullu vanha mies", sanoi Ravenswood. "Tästä lähtien ei mikään tässä elämässä, joka minua koskee, tule enää hyväksi, ja onnellisin olisi se hetki, joka joutuisaan lopettaisi elämäni!"

Näin sanoen hän irtaantui vanhan miehen käsistä, hyppäsi hevosen selkään ja ratsasti portista ulos. Mutta siinä hän kääntyi ja viskasi Kalebille, joka riensi häntä vastaan, raskaan kukkaron, joka oli täynnä kultaa.

"Kaleb!" virkkoi hän kalman hymy huulillaan, "sinä saat jakaa perintöni perillisilleni." Ja sitten hän käänsi jälleen hevosensa ympäri ja jatkoi matkaansa mäen rinnettä alas.

Kulta putosi pihan kiville kenenkään huomaamatta; sillä ukko juoksi katsomaan, mitä tietä hänen herransa kulki. Ravenswood poikkesi vasemmalle, pienelle, epätasaiselle polulle, joka kallion harjaa myöten kulki meren rannalle ja johti jonkunlaiseen valkamaan, missä torniin kuuluvia veneitä ennen aikaan oli pidetty. Nähtyään, että hän poikkesi sille tielle, Kaleb riensi idänpuoleiselle vallille, jonne näkyi melkein koko hietikkoranta miltei Wolfs-Hopen kylään saakka. Selvään hän näki herransa ratsastavan sitä suuntaa niin joutuisasti kuin vain hevonen jaksoi. Silloinpa äkkiä taas johtui Balderstonin mieleen tuo vanha ennustus, että viimeisen Ravenswoodin herran piti hukkua Ahdin virtaan, joka oli puolimatkassa tornin ja hietikkorannan välissä, Wolfs-Hopen pohjoispuolella. Kaleb näki herransa kulkevan turmiollisen paikkaan saakka, mutta etempänä ei hän enää koskaan tullut näkyviin.

Eversti Ashton oli vimmaisessa kostonhimossaan rientänyt määräpaikalle. Hän asteli kiivaasti edestakaisin maltittomana katsellen torniin päin, josta hänen vastustajansa oli määrä tulla. Nyt, kun aurinko oli noussut ja koko pyörö näkyi itäisen meren yläpuolella, hän huomasikin ratsumiehen, joka kiiti häntä kohti niin kiireesti, että selvästi saattoi huomata hänen olevan yhtä kiivaan. Mutta äkkiä tämä näky katosi, ikäänkuin ratsumies olisi sulanut ilmaan. Ashton pyyhki silmiänsä ikäänkuin hän olisi nähnyt kummituksen ja riensi sitten sille paikalle, jonka läheisyydessä toiselta puolen rientävä Balderstonkin tuli häntä vastaan. Ei näkynyt missään jälkeäkään hevosesta eikä ratsumiehestä; sen he vain näkivät, että äskeiset itätuulet ja korkea luodevesi olivat paljon laajentaneet hetteikön tavallisia rajoja. Epäilemättä siis onneton ratsastaja – sen todistivat kavioiden jäljetkin – ei ollut hätäisessä kiireessään muistanut pysyä vahvalla hietikolla, likempänä kallion juurta, vaan oli ajanut suorinta, vaarallisinta tietä. Ainoastaan yksi jälki hänestä oli jäänyt, musta sulka oli hänen hatustaan kirvonnut, ja sen nyt nousevan luoteen vierivät laineet toivat rantaan Kalebin jalkojen juureen. Vanha mies nosti sen maasta, kuivasi ja pisti poveensa.

Wolfs-Hopen asukkaat kuultuansa hirmusanoman kiiruhtivat nyt kaikki paikalle, mitkä maata myöten, mitkä veneillä; mutta heidän hakemisestaan ei ollut mitään apua. Lietteikkö tavallisella itaruudellaan, niinkuin tämmöisissä tapauksissa ainakin, piti saaliinsa. Tämän kertomuksen loppu on nyt lähellä. Markiisi A – , säikähtyneenä hänelle saapuneista hirvittävistä huhuista ja peloissaan sukulaisensa puolesta kerkesi seuraavana aamuna Wolfs Cragiin juuri parahiksi saadakseen surusanoman. Vielä kerran haettiin hänen käskystänsä ruumista, mutta turhaan. Sitten hän palasi Edinburghiin ja unohti keskellä valtiollisten vehkeiden verkkoa sangen pian tämän surkean tapauksen.

Niin ei ollut Kaleb Balderstonin laita. Jos maalliset edut olisivat voineet vanhusta lohduttaa, niin hänen loppuelämänsä olisi ollut onnellisempi kuin ikänä hänen siihen asti vietetyt päivänsä. Mutta koko elämä tuntui hänestä nyt tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Koko hänen ajatusjuoksunsa, kaikki hänen tunteensa, hänen ylpeytensä ja pelkonsa, hänen ilonsa ja surunsa, ne olivat aina olleet mitä kiinteimmässä yhteydessä tuon sammuneen suvun kanssa. Hän ei nyt enää jaksanut pitää päätään pystyssä; hän jätti kaikki entiset mielipaikkansa ja askareensa. Ainoa, mikä nyt enää näkyi huvittavan häntä, oli istuminen ja mietiskeleminen niissä huoneissa, missä nuori Ravenswood viimeksi oli asustanut. Kalebia ei ruoka ravinnut eikä lepo virvoittanut; ja osoittaen uskollisuutta, jommoista ilmenee usein koirissa, mutta hyvin harvoin ihmisissä, hän kitui vielä vuoden ajan tässä kerrotun onnettomuuden perästä ja kuoli sitten.

Ashtonin sukukaan ei pysynyt kauan pystyssä Ravenswoodien loputtua. Herra Ashton saattoi vielä hautaan vanhimman poikansa, joka sai surmansa kaksintaistelussa Flanderissa; ja Henrik, hänen toinen perillisensä, kuoli naimatonna. Rouva Ashton yksin eli hyvin vanhaksi, ollen ainoa jälkeenjäänyt koko siitä onnettomien ihmisten joukosta, jonka turmioon hänen leppymätön vihansa oli ollut syynä. Emme tahdo emmekä uskallakaan väittää, ettei hän olisi salaa sydämessään tuntenut tuskaa ja hakenut sovitusta vihastuneen Jumalan kanssa; mutta ympäristönsä nähden hän ei koskaan näyttänyt mitään omantunnon vaivaa eikä katumusta. Hänen ulkomuodossaan kuvastui aina vain sama rohkea, ylpeä, taipumaton henki kuin kertomiemme surkeiden tapauksien edelläkin. Komea marmorinen hautapatsas säilyttää jälkimaailmalle hänen nimensä, säätynsä ja hyveittensä muistoa; hänen uhrinsa sitä vastoin ovat molemmat jääneet sekä hautakiveä että hautakirjoituksia vaille.