Kitabı oku: «Lammermoorin morsian», sayfa 2

TOINEN LUKU

 
"Varjelkoon Herra", virkkoi kuningas,
"minua että ampuisit."
 

William Bell.

Hautajaisten jälkeisenä aamuna oikeudenpalvelija, jonka kielto ei ollut voinut saada lordi Ravenswood vainajan hautajaismenoja estetyksi, riensi valtiosinetinvartialle ilmoittamaan, kuinka hänen virkatehtävänsä toimeenpanoa oli vastustettu.

Valtiomies istui avarassa kirjastohuoneessa, joka muinoin oli ollut entisen Ravenswoodin kartanon juhlasalina. Sitä todistivat vieläkin vaakunakuvat veistoksin koristetussa laessa, jonka holvi oli tehty Espanjan kastanjapuusta. Samanlaisia vaakunakuvia näkyi myös ikkunain värillisissä laseissa, joiden kautta hämärä, mutta kirjava päivänvalo laskeutui pitkille hyllyriveille, jotka taipuivat lainselittäjäin sekä historioitsijamunkkien raskaitten teosten painon alla – nämä kirjamöhkäleet olivat siihen aikaan skotlantilaisen kirjaston enimmin luettu ja tähdellisin osa. Raskaalla tammipöydällä ja kirjoituspulpetilla oli suuri kasa kirjeitä, anomuskirjoja sekä pergamenttikirjoja; näiden parissa puuhailu oli herra William Ashtonin elämän huvitus ja samalla myös vaiva. Valtiosinetinvartian ulkomuoto oli arvokas, miltei majesteetillinen, hyvin sopiva näin korkealle virkamiehelle. Vieras ei suinkaan, ennenkuin pitkälti ja tuttavallisesti keskusteltuansa hänen kanssaan tärkeistä ja hänen persoonallista etuaan koskevista asioista, voinut havaita, että herra Ashton päätöksissään oli hiukan häilyväinen, epävakainen. Tähän heikkouteen oli syynä hänen varovainen, pelkurimainen luonteensa; hän itse tiesi, kuinka se sisäisesti vaikutti hänen mieleensä, minkävuoksi hän niin hyvin ylpeydestä kuin myös valtioviisaudesta koetti huolellisesti salata sitä muilta.

Hän kuunteli ulkonaisesti täysin vakavana liioiteltua juttua hautajaisissa tapahtuneesta metelistä ja häväistyksestä, joka loukkasi sekä hänen että kirkon ja valtakunnan arvoa. Ei sekään näkynyt häntä suuresti liikuttavan, että hänelle kerrottiin kaikista niistä soimaus- ja uhkaussanoista, joita nuori Ravenswood tai muut olivat käyttäneet, silminnähtävästi tarkoittaen häntä itseään. Niinikään hän kuunteli niitä huhuja, jotka poliisi oli kerännyt kokoon sangen väärennetyssä, liioitellussa muodossa hautajaispidoissa juoduista maljoista ja lausutuista uhkauksista. Viimein hän kirjoitti kaikki nämä seikat huolellisesti muistiin sekä myös niiden miesten nimet, jotka, jos niiksi tulisi, voisivat esiintyä vieraina miehinä sekä todistajina sen kanteen vahvistukseksi, joka perustui noihin väkivaltaisiin tekoihin. Sitten hän päästi ilmiantajan menemään ollen vakuutettuna siitä, että nuoren Ravenswoodin omaisuuden tähteet sekä henkilökohtainen vapaus olivat hänen vallassaan.

Kun ovi poistuvan oikeudenpalvelijan jälkeen sulkeutui, istui valtiosinetinvartia vielä hetken aikaa syvissä mietteissä. Mutta sitten hän kavahti istualtaan ja rupesi astumaan edestakaisin huoneessa, niinkuin mies, joka on tekemäisillään äkillisen, ratkaisevan päätöksen. "Nuori Ravenswood", mutisi hän, "on nyt omani – minun omani – hän on itse antautunut minun käsiini, ja hänen on taipuminen tai taittuminen. En ole unohtanut, miten jäykän, uppiniskaisen itsepäisesti hänen isänsä puolusteli joka pykäläänsä viimeiseen asti, hyläten kaikki sovinnon tarjoukset, kietoen minut oikeudenkäynteihin ja yrittäen ainakin häväistä mainettani, kun hän ei muulla tavalla voinut kumota oikeuttani. Tämä poika, joka hänen jälkeensä on jäänyt – tämä Edgar – tämä tuittupäinen, hurja hupsu on ajanut laivansa karille ennenkuin hän vielä satamastakaan on päässyt. Pidetäänpä huoli siitä, ettei hän saa tilaisuutta päästä jälleen selville selille jonkun palaavan nousuveden avulla. Näitä muistiinkirjoitettuja tapauksia, jos niitä vain sopivin sanoin esitetään valtioneuvoskunnalle, ei voi selittää vähemmäksi kuin ilmi kapinaksi, jossa sekä kirkollisen että maallisen hallituksen valtaa on pilkattu. Suuri sakko saattaisi siitä tulla; käsky panna hänet vankeuteen Edinburghin tai Blacknessin linnaan taitaisi olla paikallansa. Voisipa perustaa vaikka maanmaanpetoskanteen moneen näistä sanoista ja puheenparsista; mutta Jumala varjelkoon minua ajamasta asiaa niin pitkälle. En, sitä en tahdo – en tahdo hänen henkeensä koskea, vaikka se olisikin minun vallassani! Mutta sittenkin, jos hän saa elää kunnes joku muutos tapahtuu, mitä sitten? – Omaisuuteni takaisinanto – kenties kosto. Minä tiedän, että Athole lupasi apuansa vanhalle Ravenswoodille, ja tässäpä hänen poikansa jo keräilee ja kokoilee puoluetta itselleen oman mitättömän voimansa ponnistuksella. Siinähän olisi heti valmis välikappale niille, jotka toivovat meidän hallituksemme kumoamista!"

Nämä ajatukset riehuivat juonikkaan valtiomiehen mielessä, ja hän vakuutteli itselleen, että hänen oma etunsa ja turvallisuutensa samoin kuin myös hänen ystäviensä ja koko puolueen vaati, että nyt tarjona olevaa tilaisuutta äärimmäisyyteen saakka käytettäisiin nuoren Ravenswoodin turmioksi. Valtiosinetinvartia siis kävi kirjoituspöytänsä ääreen istumaan ja laati valtioneuvoskunnan tiettäväksi kertomuksen niistä laittomista teoista, jotka hänen kiellostaan huolimatta olivat tapahtuneet lordi Ravenswoodin hautajaisissa. Useitten osanottajien nimillä yhtä paljon kuin itse rikoksellakin, sen hän hyvin tiesi, oli huono kaiku hänen hallitusveljiensä korvissa ja oli yllyttävä heitä ankarasti rankaisemaan ainakin nuorta Ravenswoodia, in terrorem (muille peloitukseksi).

Asian arkaluontoisuus vaati häntä kuitenkin valitsemaan semmoisia sanoja, että nuoren miehen rikokseen vain viitattiin, mutta ei suorin sanoin sanottu sitä rikokseksi; sillä tämmöinen herra William Ashtonin, nuorukaisen isän vanhan riitaveljen syytös olisi näyttänyt vihan ja pahansuonnin synnyttämältä. Näin hän kirjoitteli kuvaustaan ja vaivasi päätänsä keksiäksensä sanoja, jotka voisivat osoittaa Edgar Ravenswoodin tuon metelin nostajaksi, ilman että niissä sanoissa kuitenkaan ilmenisi selvää kannetta. Sattuipa hän muutamana lomahetkenä luomaan silmänsä ylöspäin ja näkemään Ravenswoodin suvun kypärävaakunan, joka koristi yhtä niistä seinäkomeroista, mistä laen kupukaaret kohosivat. Se oli musta sonnin pää, ja sen allekirjoitus kuului: "Minä odotan aikaani!" Ja tapaus, johon tämä allekirjoitus viittasi, sekaantui kummallisella, syvästi vaikuttavalla tavalla siihen aineeseen, jossa hänen ajatuksensa paraikaa ahersivat.

Vanha tarina kertoi erään Malisius de Ravenswoodin menettäneen kolmannellatoista vuosisadalla linnansa tiluksineen, jotka mahtava anastaja oli ryöstänyt häneltä ja jota saalistansa tämä olikin saanut jonkun aikaa rauhassa nauttia. Mutta viimein, komeana pito-iltana Ravenswood, joka oli väijynyt tilaisuutta, pujahti linnaan tuoden mukanansa pienen parven uskollisia miehiään. Vieraat paraikaa odottelivat maltittomasti toivottuja herkkuja, ja linnan silloinen isäntä käski tuoda kovalla huudolla ruokaa sisään.

Ravenswood, joka tätä tilaisuutta varten oli pukeutunut muonitusmestarin vaatteihin, vastasi ankaralla äänellä: "Minä odotan aikaani." Samassa sonnin pää, surman vanha vertauskuva, tuotiinkin pöydälle. Tämä oli sovittu merkki, että salaliiton piti puhjeta ilmi, ja anastaja seuralaisinensa tapettiin. Kenties oli tässä yhä vielä tunnetussa ja usein kerrotussa tarinassa jotakin, mikä pisti valtiosinetinvartian sydämeen ja omaantuntoon. Hän työnsi syrjemmäksi sen paperin, jolle hän oli ruvennut kirjoittamaan kertomustansa, lukitsi huolellisesti muistiinpanonsa vieressään olevaan kaappiin ja läksi ulos kamarista. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut selvittää ajatuksiansa ja tarkemmin miettiä aiotun tekonsa seurauksia ennenkuin ne olivat tulleet välttämättömiksi.

Avaran goottilais-tyylisen etuhuoneen kautta astuessaan herra William Ashton kuuli tyttärensä harpun soivan. Soitanto, kun soittajat ovat näkymättömissä, herättää meissä aina ihmettelyn sekaista mielihyvää ja tuo mieleemme lintujen luonnollisen konsertin vehmaissa lehdoissa. Herra Ashtonkin, vaikk'ei hänen tapansa juuri ollut suoda sijaa tämmöisille luonnollisille, yksinkertaisille tunteille, oli sittenkin ihminen ja isä. Hän pysähtyi siis kuunnellen, miten Lucy Ashtonin äänen hopeinen helähdys sointui yhteen soitannon kanssa. Se oli vanha sävel, johon joku oli sovittanut seuraavat sanat:

 
Ällös ihaile kaunotarta,
rauhas istu ja sotaa karta,
älä maista, kun viini vahtoo,
älä puhu, kun kansa tahtoo,
älä kuule, kun lintu laulaa,
vältä kultaista sormuspaulaa.
Jos jouten käsi ja sydän ois,
niin huoleti elää, kuoliakin vois.
 

Tähän laulu loppui, ja valtiosinetinvartia astui tyttärensä kamariin.

Laulun sanat näyttivät olevan vain laulajan oman luonteen mukaisia. Sillä Lucy Ashtonin erinomaisen kauniit, vaikka vielä hiukan lapselliset kasvot olivat ikäänkuin luodut ilmaisemaan mielenrauhaa, iloisuutta ja välinpitämättömyyttä maallisten huvitusten tyhjää loistoa kohtaan. Hänen kiharansa, jotka olivat tumman kullankarvaiset, valuivat alas molemmin puolin hohtavan valkoista otsaa, aivan kuin tummentuneet, himmeät auringonsäteet luminietoksen kupeita myöten. Hänen katseensa oli erinomaisen lempeä, siveä, kaino ja neitseellinen ja näytti pikemmin pakenevan vieraan satunnaista silmäystä kuin viekoittelevan sitä puoleensa. Jotakin madonnantapaista oli hänen muodossaan; siihen kenties oli syynä heikko terveys tai kenties se, että hän eli perheessä, jonka kaikkien jäsenten luonne oli tulisempi, toimeliaampi, voimakkaampi kuin Lucyn oma.

Mutta tämä hänen hiljaisuutensa ei suinkaan johtunut siitä, että hän olisi ollut penseätunteinen, kylmäsydäminen. Saadessaan seurata omaa aistiansa ja sydäntänsä Lucy Ashton oli erinomaisen herkkä kaikille romanttisille tunteille. Suurella halulla hän lueskeli salaa noita vanhoja tarinoita palavasta rakkaudesta ja järkähtämättömästä uskollisuudesta, joihin sekaantui, niinkuin noihin tarinoihin useimmiten, kummallisia tapahtumia ja yliluonnollisia kauhuja. Tämä oli hänen rakas mielikuvitusmaailmansa, ja siinä hän rakenteli pilvilinnojaan. Mutta tätä ihastuttavaa, vaikka petollista rakennustointansa hän harjoitteli vain salaa. Omassa syrjäisessä kammiossaan tai siinä lehdossa, jonka hän oli omaksensa valinnut ja nimensä mukaan nimittänyt, hän mielikuvituksessaan oli jakelevinaan palkintoja turnajaisissa tai sytytteli silmiensä säteillä urhoollisten taistelijain sydämet; tai hän vaelsi erämaissa Unan³ seurassa jalomielisen leijonan suojelemana; tai oli itse olevinansa koristelematon, mutta jalosydäminen Miranda ihme- ja taikasaaressa.

Mutta ulkonaisessa olossaan, suhteessaan tämän maailman asioihin, Lucy mielellään taipui omaistensa voimakkaan vaikutuksen mukaan. Asiat, joita piti valita, olivat hänelle ylimalkaan niin yhdentekeviä, ettei hän viitsinyt vastustella, ja mielellään hän päätöksissään seurasi ystäviensä tahtoa, sillä omassa tahdossaan hän kenties ei olisikaan löytänyt mitään yllytintä. Jokainen lukijoistani on varmaan jossakussa hänelle tutussa perheessä huomannut jonkun myöntyvän, hiljaisen jäsenen, joka voimallisempien, innokkaampien henkilöiden yhteydessä eläen aina taipuu muiden tahtoon, yhtä kykenemättömänä vastarintaan kuin rientävään virtaan heitetty kukkanen. Ja tavallisesti käy niin, että tämmöinen mukaantuvainen, helposti taipuva, muiden johtoa nurisematta totteleva olento tulee niiden lempilapseksi, joiden haluille hän näyttää kernaasti ja vastaanhangoittelematta uhraavan omat halunsa.

Näin oli silminnähtävästi myös Lucy Ashtonin laita. Kavala, varovainen, maallisiin asioihin kietoutunut isä rakasti häntä hellällä rakkaudella, jonka voima välistä äkkiarvaamatta kuohahtaen saattoi tämän miehen sydämen tavattomaan liikkeeseen. Lucyn vanhemmalla veljellä, joka vielä ylpeämmin kuin isä asteli kunnianhimon tietä, oli lämpimiäkin tunteita. Vaikka hän oli soturi tänä irstaisena aikakautena, piti hän kuitenkin Lucy-siskoansa rakkaampana kuin huvitustaan, vieläpä rakkaampana kuin sotamainettaan ja kohoamistaan korkeampiin sotilasvirkoihin. Nuorempi veli, joka oli siinä iässä, jolloin mieli eniten haluaa joutavuuksia, kertoi aina sisarelle, niinkuin uskotulle ystävälleen, kaikista iloistansa ja suruistansa, onnistuneista metsäretkistänsä ja riidoistaan kasvattajansa sekä opettajiensa kanssa. Näitä kaikkia seikkoja, vaikka ne olivatkin mitättömiä, Lucy kuunteli maltillisena ja osaaottavan tarkkaavaisena. Ne liikuttivat tai huvittivat Henryä, siinä kyllin syytä Lucyn tarkasti niitä kuunnella.

Yksin äidin sydän ei tuntenut tätä hellää, voimakasta rakkautta, jolla muut perheenjäsenet hyväilivät Lucya. Ashtonin rouvan mielestä hänen tyttärensä pehmeys, joksi hän sitä sanoi, muka oli selvänä merkkinä siitä, että isän halvempisukuinen veri Lucyn suonissa täytti suurimman sijan; pilkoillaan äiti mainitsi häntä Lammermoorin paimentytöksi. Mahdotonta oli olla aivan rakastamatta näin lempeätä, hiljaista olentoa; mutta Ashtonin rouva piti vanhinta poikaansa, joka runsain määrin oli perinyt hänen oman kunnianhimoisen, rohkean luonteensa, rakkaampana kuin tytärtään, jonka hiljaisuus hänestä näytti olevan heikkomielisyydelle sukua. Vanhin poika oli vielä yksipuolisemmin rakkaampi äidillensä siitä syystä, että hän, vastoin skotlantilaisten aatelissukujen yleistä tapaa, oli saanut ristimänimensä suvun päämiehen nimen mukaan.

"Sholto-poikani", sanoi äiti, "on kannattava äidinpuolisen sukunsa tahratonta kunniaa ja koroittava, ylentävä isänpuolistakin. Lucy-parka ei kelpaa kuninkaan hoviin eikä vierassaleihin. Joku maalla asuva herrasmies parhaiten sopisi hänelle aviopuolisoksi, niin rikas, että hän voisi hankkia vaimolleen mukavan elämän, jossa Lucyn ei tarvitsisi lainkaan vaivata itseänsä ja jossa hän ei saisi tilaisuutta vuodattaa kyyneleitä muusta syystä kuin siitä lempeästä pelosta, että hänen miehensä joskus ajaessaan kettua sattuisi taittamaan niskansa. Eipä meidän sukumme tällä tavalla kohoaisi eikä sen valtakaan täten vahvistuisi eikä karttuisi. Valtiosinetinvartian arvo on vasta äsken saatu; sitä on koetettava lujittaa siten, että näytämme siihen jo tottuneilta, sen ansainneilta ja valmiilta sitä puolustamaan ja pitämään siitä kiinni. Vanhalle juurtuneelle korkeudelle ihmiset kumartavat tottumukseksi käyneellä ja isiltäperityllä nöyryydellä; meidän edessämme he seisoisivat kaula kenossa, jollei sitä väkisin taivutettaisi kumarruksiin. Lammaskarsinassa tai luostarissa parhaiten paikallaan olevalla tyttärellä ei ole kykyä vaatia kunnianosoitusta, missä siihen vastahakoisesti taivutaan. Ja koska Jumala ei ole meille kolmatta poikaa suonut, olisi ainakin Lucyn pitänyt olla sen luonteinen, että olisi pojan sijan täyttänyt. Onnelliseksi sen hetken sanoisin, jona Lucy antaisi kätensä miehelle, jolla olisi enemmän kykyä kuin hänessä itsessään tai jonka kunnianhimo olisi yhtä matalalla matelevainen."

Näin ajatteli äiti, jonka silmissä hänen lastensa sydämen hyveet ja heidän vastainen kotoinen onnensa olivat aivan mitättömät säätyarvon ja maallisen korkeuden rinnalla. Mutta, niinkuin monestikin kiivaat, maltittomat vanhemmat, erehtyi Ashtonin rouva tyttärensä sydäntä arvostellessaan. Sillä siinä kyti kylmimmän penseyden alla noiden tulisten tunteitten itu, jotka toisinaan yhtenä yönä puhkeavat ilmi samoin kuin profeetan kurpitsa ja ihmetyttävät katsojaa ennenarvaamattomalla kiivaudellaan ja voimallaan. Lucyn sydän näet tuntui kylmältä siitä syystä, ettei ollut tapahtunut mitään, mikä olisi sen sytyttänyt tai herättänyt. Hänen elämänsä oli tähän asti kulunut yksitoikkoisesti, hiljaisesti, ja olisipa ollut hänelle onneksi, jollei sen nykyinen tyyni juoksu olisi ollut virran kaltainen, joka hiipii kosken niskaa kohti!

"Vai niin, Lucy", virkkoi isä astuessaan sisään, kun laulu oli vaiennut, "opettaako sinun laulusi sinua pitämään maailmaa halpana ennenkuin olet sitä koettanutkaan? – Se varmaankin on hiukan ennenaikaista. Vai lauloitko sinäkin vain niinkuin muut kaunottaret, jotka aina ovat elämän ilot hylkäävinänsä, kunnes jonkun rakastettavan ritarin puhe väkisin taivuttaa heidät puoleensa?"

Lucy punastui vakuuttaen, ettei tuon laulun mukaan pitänyt päättää, minkälaiset hänen omat ajatuksensa olivat, ja pani kiireesti pois harppunsa, kun isä pyysi häntä kanssansa kävelylle.

Avara, tiheä puisto, tai oikeammin metsästys-alue levisi kartanon takana olevan harjanteen kupeella. Kartano, joka sijaitsi alangolta ylöspäin käyvän vuorisolan keskellä, näytti olevan ikäänkuin rakennettu tämän tien suuhun suojelemaan salomaata, joka sen takana kohosi majesteetillisessa jylhyydessään. Tähän ylevän ihanaan seutuun päin läksivät nyt isä ja tytär kävelemään käsityksin, astuen komeaa lehtokujaa pitkin, jonka ylitse kaarteli lehteväin jalavapuiden oksia ja jonka lomista saattoi katsella kaukaisuudessa kuljeksivia metsäkaurisparvia. Näin he kävelivät hitaasti ihaillen kauniita näköaloja, joista herra William Ashtonkin, vaikka hänen tavalliset toimensa olivat ihan toista laatua, osasi nauttia herkällä aistilla ja suurella mielihyvällä. Sattuipa heille tällä kävelyllä vastaan metsänvartia, joka pyyntiretkellä ollen kulki metsään päin jousipyssy olalla ja koiraa taluttava poika jäljessään.

"Paistiako hankkimaan meille, Norman?" kysyi herra vastaten metsämiehen tervehdykseen.

"Niin juuri, armollinen herra, niinpä lähdenkin. Huvittaisiko teitä ehkä katsella pyyntiäni?"

"Ei, ei", vastasi herra katsoen tyttäreensä, jonka poski yksin siitä ajatuksestakin, että hänen täytyisi katsella metsäkauriin ampumista, oli aivan kalvennut, vaikka hän kuitenkaan, jos hänen isänsä olisi sanonut tahtovansa seurata Normania, luultavasti ei olisi hiiskunut ainoatakaan vastahakoista sanaa.

Metsämies kohotti olkapäitään. "Aivanpa omakin haluni laimenee", virkkoi hän, "kun ei kukaan herrasväestä milloinkaan käy pyyntiäni katsomassa. Toivon sentään, että kapteeni Sholto tulee kotiin; muuten olisi minun paras lyödä kerrassaan rukkaset pöytään. Sillä Henry-herran täytyy aina lukea joutavia latinalaisia lorujaan, niin että tuo kelpo poika, vaikka hänen mielensä kylläkin tekisi metsässä kuljeksia aamusta iltaan, menee aivan hukkaan eikä hänestä ikinä tule miestä. Eipä näin ollut laita, olenpa kuullut, lordi Ravenswoodin aikana. Kun joku sarvipää oli kaadettu, juoksi joka mies sitä katsomaan; ja kun otus oli ammuttu, tarjottiin puukko⁴ aina itse herralle, eikä siitä lähtenyt koskaan vähempää kuin taalari hyväntekiäisiksi. Ja oli täällä silloin Edgar Ravenswood – Ravenswoodin nuoreksiherraksi häntä nyt sanotaan – hän kun käypi ampumassa – no, eipä parempaa ampujaa ole ollutkaan hamasta Tristramin ajoista – Edgar-herra kun ojentaa, niin siihen otus jo kellähtää, uskokaa pois vain. Mutta metsänkäymisen halu on peräti mennyt hukkaan tällä puolen vuoriharjua."

Paljon oli tässä puheessa sellaista, joka suuresti loukkasi valtiosinetinvartiaa. Hän ei voinut olla huomaamatta, että hänen palvelijansa melkein julkisesti halveksi häntä siitä syystä, ettei hänellä ollut sitä metsästyshalua, jota noina aikoina pidettiin oikean aatelismiehen luonnollisena, välttämättömänä tunnusmerkkinä. Mutta metsänriistan pyytäjä kaikissa maakartanoissa on hyvin tarpeellinen mies, jonka sallitaan jotenkin suurella vapaudella piestä kieltänsä. Herra Ashton vastasi sentähden vain hymyillen, että hänellä itsellänsä oli sinä päivänä muuta ajattelemista kuin metsäkauriin pyynti; sittenkin hän otti kukkaron taskustaan ja antoi metsänvartialle taalarin kehoitukseksi. Mies otti sen vastaan samalla tavalla kuin komean hotellin tarjoilija vastaanottaa kaksinkertaisen juomarahan joltakulta maalaisherralta – hymyllä, jossa antimen iloon sekaantuu ylenkatsetta antajan tyhmyyden vuoksi. "Ettepä te, armollinen herra, ole viisas palkanantaja", sanoi hän, "kun maksatte ennenkuin mitään olette saanut. Mitäpä tekisittekään, jollen saisi sitä metsäkaurista ammutuksi, josta te ennakolta annatte minulle tapporahan?"

"Luultavasti", vastasi valtiosinetinvartia hymyillen, "et arvaa mitä tarkoitan, jos sinulle sanon, että on olemassa conditio indebiti."

"En suinkaan, niin totta kuin elän – se mahtaa olla joku lakitieteellinen solmusana – mutta 'käy oikeutta kerjäläisen kanssa, niin' – tiedättehän te, armollinen herra, mitä siitä lähtee. – Mutta tahdonpa sentään tehdä teille oikeutta myöten, ja jollei pyssyni ja penikkani vain petä, niin saatte otuksen, jolla on kahta sormea paksulti rasvaa rintapalassaan."

Hän aikoi jo lähteä, mutta herra kutsui hänet vielä takaisin ja kysyi ikäänkuin sivumennen, oliko Ravenswoodin nuoriherra todellakin niin uljas poika ja tarkka pyssymies kuin mitä hänestä ihmiset hokivat.

"Uljasko! – onpa hänessä uljuutta yltäkyllin, sen vakuutan teille", vastasi Norman. "Minä olin kerran Tyninghamin metsässä, kun joukko suuria herroja oli metsästämässä herrani kanssa. Siellä oli hirvi, joka rupesi vastakynteen, niin että kaikki pysähdyimme hyvän matkan päähän. Pulska troijalais-ukko se olikin, parasta lajia; sarvet kymmenhaaraiset ja otsa niin leveä kuin suurimman härän. Ja vanhan herran päälle se karkasi, saakeli soikoon, ja olisipa tullut avoin paikka paronien luetteloon, jollei nuori-herra olisi kuin vilahdus hypännyt otuksen taakse ja sivaltanut sen kinnersuonia poikki väkipuukollaan. Eikä hän silloin ollut kuin seitsemännellätoista, Jumala häntä siunatkoon!"

"Ja onko hän yhtä sukkela käyttämään pyssyäkin kuin väkipuukkoa?" kysyi herra Ashton vielä.

"Hän ampuisi tämän hopeakolikon peukaloni ja etusormeni lomasta kahdenkymmenen kyynärän päästä, ja minä panisin siitä vetoon naulan kultaa. Mitä enempää voisitte vaatiakaan silmältä, kädeltä, lyijyltä ja ruudilta?"

"Ei suinkaan enempää voisi toivoakaan, se on totta", vahvisti valtiosinetinvartia. "Mutta me viivytämme sinua metsäretkeltäsi, Norman. Hyvästi, kunnon Norman."

Ja hyräillen talonpoikaista lauluaan jousimies nyt jatkoi matkaansa. Hänen laulunsa karkea ääni heikkeni heikkenemistään sitä mukaa kuin hän joutui kauemmaksi:

 
Ja munkki ne nousee kun aamukello soi,
kun vielä on vuotehell' apotin paikka;
ja metsämiesi lähtee kun rusottavi koi;
jo aik' ois, veikkoset, oispa jo aika!
 
 
Ja Bilhopen kankaill' on moni sarvipää,
ja Shortwoodin salossa on monikin kauris;
mut kuni lumivalkea tevanani tää,
ei ykskään, ykskään heist' ole kaunis."
 

"Onko tämä mies", kysyi valtiosinetinvartia, kun metsämiehen laulun sävel oli kuulumattomiin kadonnut, "ollut ravenswoodilaisten palveluksessa, koska hän heistä niin paljon pitää? Arvattavasti sinä sen tiedät, Lucy, sillä onhan sinulla omantunnon asiana pitää muistissa jokaisen tämän kartanon lähiseudulla asuvan talonpojan historia."

"En minä juuri niin perin tarkka historiantuntija ole kuin te, isä kulta, luulette. Mutta tiedänpä sentään, että Norman ennen aikaan pienenä poikana oli täällä palveluksessa, ennenkuin läksi Ledingtoniin, mistä te hänet pestasitte. Mutta jos tahdotte saada joitakin tietoja entisestä herrasväestä, niin Liisa-mummo on paras lähde."

"Mitäpä tekemistä minulla olisi heidän kanssansa, Lucyseni", virkkoi isä, "tai heidän historiansa ja erinomaisten avujensa kanssa?"

"Sitä en suinkaan tiedä, isä. Mutta tiedustelettehan te Normanilta kaikenlaista nuoresta Ravenswoodista."

"Vielä vai, lapseni!" vastasi isä, heti paikalla kuitenkin lisäten: "Ja kuka tuo Liisa-mummo sitten on? Sinähän näytät tuntevan kaikki vanhat ämmät tällä maailman äärellä."

"Niinpä tunnenkin, kuinkas muuten voisin auttaa noita vanhoja raukkoja, kun he ovat kovassa ahdingossa? Ja mitä Liisa-mummoon tulee, niin on hän kaikkien vanhojen vaimojen kruunu ja kaikkien kummimuorien kuningatar vanhojen tarinain kertojana. Hän on sokea, eukko parka, mutta kun hän puhuu, niin tuntuu aivankuin hän osaisi katsoa sydämen pohjaan asti. Minä, totta puhuen, usein peitän kasvoni tai käännän silmäni poispäin, sillä näyttää aivan kuin hän näkisi, jos punastuu, vaikka hän on jo kaksikymmentä vuotta ollut sokeana. Kylläpä maksaisi vaivaa käydä siellä, jollei muun vuoksi, niin siksi, että voisitte sanoa nähneenne sokean ja halvatun vanhan vaimon, jolla on niin terävä äly ja arvokas ulkomuoto. Minä vakuutan teille, hän voisi olla kreivillistä sukua, semmoinen on hänen puheenlaatunsa ja käytöksensä. Tulkaa, teidän pitää tulla katsomaan Liisaa; me emme ole puolen virstankaan päässä hänen mökistään."