Kitabı oku: «Lammermoorin morsian», sayfa 5

VIIDES LUKU

 
Vai tuliko kaikki soturit nää
vain loruja kuuntelemaan?
Ja muuan joutava kyynelkö sai
nuo miekat seisahtumaan?
 

Henry Mackenzie.

Illalla, samana päivänä, jolloin herra Ashton ja hänen tyttärensä pelastuivat suuresta vaarasta, istui kaksi outoa miestä sisimmässä kamarissa pienessä huonossa ravintolassa tai pikemmin olutkapakassa nimeltä Revonpesä. Tämä kapakka oli noin viiden, kuuden virstan päässä Ravenswoodin kartanosta ja saman verran myös Wolfs Cragin tornin raunioista, joiden molempien paikkojen välillä se sijaitsi.

Toinen vieraista oli noin neljänkymmenen vuoden ikäinen, pitkä ja laiha vartaloltaan; nenä oli kotkan nokan tavoin kaareva, silmät mustat, tuikeat ja katsanto kavala, pahaa ennustava. Toinen oli noin viisitoista vuotta nuorempi, lyhyt- ja rotevakasvuinen, verevä muodoltaan ja punatukkainen. Hänen katseensa oli suora, uskalias ja iloinen, ja tämä huoleton, peloton suoruus ja sisäinen rohkeus vaikutti sen, että hänen silmänsä, vaikka ne olivat vaaleanharmaat väriltään, olivat täynnä tulta ja voimaa. Pöydällä oli tuopillinen viiniä – siihen aikaan viini laskettiin tynnyristä tinaisiin tuoppeihin vieraitten varalta – ja kumpaisellakin miehistä oli pikari edessään. Mutta varsin vähän iloa tässä seurassa tuntui olevan. He katselivat toinen toistansa ääneti levotonta odotusta ilmaisevin silmin, käsivarret ristissä; kumpainenkin mietiskeli omia mietteitänsä kumppanilleen niitä ilmoittamatta.

Vihdoin viimein nuorempi heistä rikkoi äänettömyyden huudahtaen: "Mikä perhana sitä nuortaherraa näin kauan viivyttänee? Kun ei vain hänen yrityksensä liene mennyt myttyyn. – Miksikä kielsitkään minua häntä seuraamasta!"

"Tottahan mies yksinäänkin kykenee kostamaan kärsimänsä vääryyden", vastasi pitempi ja vanhempi miehistä. "Meidän henkemme olisi ollut vaarassa, jos hänen tähtensä olisimme tässä asiassa menneet niin pitkälle."

"Pelkuri olet kuin oletkin, Craigengelt", virkkoi nuorempi; "ja samaa on moni mies ennenkin luullut sinusta."

"Mutta ei kukaan ole uskaltanut sanoa sitä minulle suoraan päin silmiä", sanoi Craigengelt laskien kätensä miekkansa kahvalle. "Ja jollei minun mielestäni pikainen mies olisi samanvertainen kuin mielipuoli, niin minä – "

"Niin sinä?" matki toinen huolettomasti. "No miksi et sitten tee sitä?"

Craigengelt veti miekkansa tuuman tai parin verran ulos ja työnnälsi sen sitten kovasti takaisin tuppeen. "Sentähden, että tässä pelissä on kalliimpi panos voitettavana kuin kahdenkymmenen sinun vertaisesi hurjapäisen pennun henki."

"Siinä olet oikeassa", vastasi kumppani. "Mutta entä jos nuo kruununryöstöt ja tuo äskeinen sakko, jota vanha kielilakkari lordi Tuuliviiri jo haukottelee nielläkseen ja joka luullakseni nyt jo lieneekin päätetty, eivät olisi vieneet taloani ja tilaani aivan putipuhtaaksi. Olisinpa silloin aika narri ja järjetön pentu päälliseksi, jos uskoisin sinun koreita lupauksiasi, että muka voit hankkia minulle upseerinpaikan irlantilaisessa brigaadissa – mitä minulla onkaan tekemistä irlantilais-brigaadissa? Minä olen suora skotlantilainen, niinkuin isäni oli ennen minua. Ja eihän iso-tätini, rouva Girnington, voi elää iankaikkisesti."

"Ei suinkaan, Bucklaw", muistutti Craigengelt, "mutta saattaapa hän sentään elää vielä montakin pitkää päivää. Ja mitä isääsi tulee, niin oli hänellä taloja ja eloja, hän karttoi huolellisesti kaikkia pantinottajia ja rahanlainaajia, suoritti joka miehelle saatavansa ja pani suun säkkiä myöten."

"Entä kenenkä onkaan syy, etten minäkin ole tehnyt samalla tavalla?" sanoi Bucklaw. "Kenenkä muun kuin pirun ja sinun ja sinun kaltaistesi, joiden avulla olen saanut hukatuksi kelpo perintöni? Ja tästä lähtien minun arvattavasti pitäisi sinun tapasi mukaan ruveta kuljeksimaan ja kujeilemaan – elää viikon päivät Saint Germainistä⁶ tulleen salaisen kirjeen nojassa – toinen viikko vuorelaiskapinan huhulla – saada einepalani sekä aamuryyppyni vanhoilta jakobiittirouvilta⁷ ja lahjoittaa heille karvoja vanhasta peruukistani Chevalierin⁸ kiharain asemesta – seurata ystävääni hänen taisteluunsa, kunnes hän on tantereelle saapunut, ja sitten pötkiä pakoon, ettei niin tärkeä valtiollinen vehkeilijä menisi hukkaan. Kaikki se minun kai pitäisi nyt tehdä henkeni elatukseksi ja sen lisäksi ottaa itselleni kapteenin arvonimi!"

"Aika korean puheen nyt luuletkin pitäneesi", sanoi Craigengelt, "ja lasketelleesi hyvinkin sukkelia kompasanoja minusta. Onko nälkäkuolema tai hirsipuu muka parempi tätä elämää, jota minun nyt täytyy elää nytkytellä siitä syystä, etteivät kuninkaan varat paraikaa riitä antamaan hänen asiamiehellensä tarpeeksi elatusta?"

"Nälkään kuoleminen olisi kunniallisempaa, Craigengelt, ja hirsipuuhun tästä kuitenkin lopuksi tulee. – Mutta mitä aiotkaan tehdä tuolla Ravenswood-paralla, sitä en ymmärrä – hänellä ei ole rahaa enempää kuin minullakaan – hänen maansa on kaikki kiinnitetty ja kirjoitettu ja vuotuinen korko syö tulot puhtaaksi eivätkä siihen edes oikein riitä. Mitä etua siis toivotkaan tästä sekaantumisesta hänen asioihinsa?"

"Ole huoleti, Bucklaw, kyllä minä asiani ymmärrän", vastasi Craigengelt. "Hänen sukunimensä ja hänen isänsä ansiolliset teot v. 1689 vaikuttavat sen, että tämmöinen mies on tervetullut sekä Versailles'issa että S: t Germainissa – ja sitä paitsi ole hyvä ja huomaa, että tämä Ravenswood on ihan toisenlaatuinen nuori herra kuin sinä. Hänellä on tietoja ja taitoakin yhtä paljon kuin uljuutta ja luonnonlahjoja; hän on käyttäytyvä ulkomailla niinkuin nuori herra, jolla on järkeä päässä yhtä paljon kuin sydäntä rinnassa ja joka vähän ymmärtää muutakin kuin hevosen juoksua ja haukan lentoa. Minä olen joutunut huonoon maineeseen viime aikoina sen vuoksi, etten ole saanut sinne saatetuksi yhtään ainoaa, jolla olisi ollut enemmän älyä kuin mitä tarvitaan hirven jälkien keksimiseen tai haukanpojan ottamiseen pesästä ja opettamiseen."

"Sittenkään ei hänellä ole tarpeeksi älyä keksimään pestaajan paulaa, Craigengelt?" vastasi nuorempi mies. "Mutta älähän suutu. Tiedäthän itse, ettet kuitenkaan uskalla käydä taisteluun; paras siis, että annat miekankahvan olla rauhassa ja liikuttamatta ja että aivan siivosti kerrot minulle, millä lailla osasit houkutella puoleesi Ravenswoodin nuorenherran luottamuksen."

"Sillä lailla, että kiihoitin hänen kostonhimoansa, Bucklaw", vastasi Craigengelt. "Hän on aina ollut epäluuloinen minun suhteeni; mutta minä väijyin sopivaa tilaisuutta ja kävin takomaan silloin, kun hänen sydämensä oli aivan tulikuumana hänelle tehdyn häväistyksen ja vääryyden johdosta. Hän on nyt mennyt, niin hän sanoi ja kenties itse uskoikin, purkamaan pahaa mieltänsä herra William Ashtonille. Mutta jos he kohtaavat toinen toisensa, sen minä sanon, ja jos tuo lakimies torjuu hänet luotaan, niin meidän nuoriherramme surmaa hänet. Hänellä oli silmässään tuo välkähdys, joka aina on pettämätön merkki, kun tahdot arvata miehen mietteet. Kävi kuinka kävikin, niin on meidän nuoriherramme ainakin haukkuva tuota toista niin pahanpäiväisesti, että sitä voidaan selittää hyökkäykseksi valtioneuvosta vastaan. Hänen ja kruunun sopu tulee sillä tavoin auttamattomasti rikotuksi. Skotlannissa tulee hänen kovin kuuma olla, Ranskaan hänen on pakko mennä, ja sinne me purjehdimme kaikki yhdessä joukossa, tuossa ranskalaisessa L'espoir-nimisessä prikissä, joka meidän tähtemme luovii Eyemouthin kohdalla."

"Yhdentekevää minusta", virkkoi Bucklaw. "Skotlannissa ei ole paljon, josta enää välittäisin. Ja jos tuon nuorenherran tuojina olemme tervetulleemmat vieraat Ranskassa, niin olkoon menneeksi, Jumalan nimeen! Sangen vähän suosiota, pelkään minä, me voittaisimme omien ansioittemme nojalla; toivonpa siis, että hän on lennättänyt luodin valtiosinetinvartian päähän ennenkuin hän tänne palaa. Kappale tai pari noista valtiomies-peijakkaista pitäisi joka vuosi ampua kuoliaaksi siksi vain, että jäljellejääneet oppisivat hiukan huutia."

"Se on aivan totta", vastasi Craigengelt, "ja se muistuttaa mieleeni, että pitää mennä katsomaan, onko hevosillemme annettu tarpeeksi ruokaa ja ovatko ne valmiina lähtöön. Sillä jos semmoinen teko olisi tehty, niin eipä enää olisi aikaa antaa ruohon kasvaa heidän kavioittensa alla." Hän astui ovelle saakka, kääntyi sitten vakavasti katsahtaen Bucklaw'hon, ja sanoi: "Miten tässä asiassa käyneekin, tottahan sinä, toivon minä, teet minulle hyvän työn ja muistat, etten minä ole nuorelleherralle virkkanut yhtään sanaa, jota sopisi selittää sillä tavalla kuin olisin hyväksynyt väkivaltaisen teon, mikä hänelle saattanee johtua mieleen."

"Ei, ei suinkaan, ei ainoatakaan sanaa, joka olisi ollut hyväksymiseen päin", vastasi Bucklaw. "Kovin hyvin sinä tiedät, mikä vaara uhkaa tuollaisista pahoista sanoista ja mitä on 'teolla tai neuvolla'." Sitten hän ikäänkuin itsekseen vain lausui seuraavat säkeet:

 
"Viisari virka ei, se viittaa vain
kärjellään selvään murhan hetkeä."
 

"Mitä siinä itseksesi mutiset", kysyi Craigengelt levottomana kääntyen takaisin.

"Enpä mitään – ainoastaan pari säettä, jotka olen teatterissa kuullut", vastasi toinen.

"Bucklaw", sanoi Craigengelt, "minusta näyttää toisinaan kuin sinä olisit näyttelijäksi luotukin: aina olet täynnä hulivilin konsteja ja hullutteluja."

"Niinpä minäkin toisinaan olen arvellut", sanoi Bucklaw. "Ja se olisikin luullakseni turvallisempaa kuin että sinun kanssasi nyt näyttelen Onnistumatonta Salajuonta. Mutta mene, toimita sinä vain omaa osaasi ja pidä huolta hevosista niinkuin sinunkaltaisesi tallirengin sopii. Näyttelijä! Teatteri-hulivili!" matki hän itseksensä. "Siitä sanasta olisi pitänyt tulla miekanpisto palkkioksi, jollei Craigengelt olisi tuommoinen pelkuri. – Mutta eipä sentään mielestäni se virka olisikaan hullumpia. – Maltas – annas kun – niin – minä astuisin sisään Aleksanterina —

 
"Näin nousen haudast' avuks armaallein.
Tupesta miekat! Nuolen' edespäin!
Kun ryntään mä, ken jäädä uskaltaa?
Meit' johtaa lempi, kunnia opastaa!"
 

Samassa kun Bucklaw ukkosenjyrinän kaltaisella äänellä, käsi miekan kahvalla, lausui Lee-paran pöyhkeitä sanoja, Craigengelt palasi takaisin säikähtyneen näköisenä.

"Me olemme hukassa. Bucklaw! Ravenswoodin varahevonen on tallissa kietoutunut marhamintaansa ja sen jalka on aivan vialla – hänen tavallinen ratsunsa on arvattavasti tämänpäiväisestä työstä uuvuksissa ja nyt ei hänellä ole verestä hevosta varalle! Hän ei pääse pois täältä."

"Saakeli, eipä sitten päästä 'nuolen eespäin' – tällä kertaa", sanoi Bucklaw kuivakiskoisesti. "Mutta maltas, voithan sinä hänelle antaa oman hevosesi!"

"Mitä! Ja itsekö jäädä takaa-ajajain kynsiin? Suurkiitos siitä ehdotuksesta", vastasi Craigengelt.

"Entäs sitten", sanoi Bucklaw. "Jos onkin valtiosinetinvartialle tapahtunut joku vahinko, jota minä puolestani en usko, sillä Ravenswoodin nuoriherra ei ole niitä poikia, jotka ampuisivat vanhan, aseettoman miehen – mutta jos tuolla onkin tapahtunut jokin kahakka, niin ethän sinä ole siihen osallinen, et 'teolla etkä neuvolla', niinkuin tiedät, eikä sinulla siis ole mitään pelkäämisen syytä."

"Totta, totta kyllä", vastasi toinen hämillänsä. "Mutta muista, että minulla on kirjeitä S: t Germainistä."

"Ne kirjeet, niin moni mies luulee, ovat vain omaa keksintöäsi, jalo kapteeni. Hyvä on, koska sinä siis et tahdo antaa hänelle hevostasi, niin täytyy sitten minun, piru vie, antaa omani."

"Sinunko omasi?" virkkoi Craigengelt.

"Aivan niin, minun omani", toisti Bucklaw. "Sitä ei pidä koskaan sanottaman, että minä luvattuani auttaa kunnon miestä pienessä kunnia-asiassa olisin ollut häntä auttamatta sekä asian toimeenpanossa että myös asiasta selviydyttäessä."

"Sinäkö antaisit hänelle hevosesi? Mutta oletko arvellut, kuinka suuri vahinko siitä sinulle tulisi?"

"Vahinko! Niin, Harmaasta Gilbertistä maksoin kaksikymmentä kulta-jaakkoa,⁹ se on totta. Mutta onhan hänen ratsussaankin toki hiukkasen hintaa; ja hänen musta maurilaisensa olisi kahta vertaa kalliimpi, jos se vain olisi terve, ja minä tiedän hyvin, kuinka se on parannettava. Ota lihava, imeväinen koiranpenikka, nylje ja perkaa, mätä sisus täyteen mustia ja harmaita etanoita, paistele tarpeeksi kauan ja ripota päälle nardus-öljyä, sahramia, kanelia sekä hunajaa; voitele sitten paistinliemellä, hieroen – "

"Aivan oikein, Bucklaw. Mutta sillä välin, ennenkuin hevosen jalannyrjähdys on parannettu, vieläpä ennenkuin penikkakaan on paistettu, sinä olet kiinni ja hirsipuussa. Luota siihen, kyllä Ravenswoodia ajetaan aika vauhdilla takaa. Minä soisin, että olisimme yhtymäpaikaksemme valinneet jonkin seudun, joka olisi likempänä merenrantaa."

"Saakeli soikoon!" virkkoi Bucklaw. "Parashan sitten olisi, että lähtisin nyt heti edeltä ja jättäisin tänne hevoseni häntä varten. – Hs, kuule, tuolta hän tuleekin, minä kuulen hevosen kavioiden kopinan."

"Oletko varma, että vain yksi on tulossa!" sanoi Craigengelt. "Minä pelkään, että häntä ajetaan takaa – minusta kuuluu kuin tulisi kolme tai neljä hevosta täyttä neliä – olen varma siitä, että kuuluu useamman hevosen kopinaa."

"Lorua, lorua! Se on vain talon piika, joka käydä loksuttelee kaivotiellä puukengillään. Niin totta kuin olen kunnian mies, kapteeni, olisipa parasta, että heittäisit kapteeninnimesi ja salaiset vehkeesi hiiteen, sillä sinä säikähtelet yhtä helposti kuin metsähanhikatras. Mutta tuossa on nyt nuoriherra yksinään, näöltänsä synkkänä kuin marraskuun yö."

Nuori Ravenswood astui samassa sisään. Hän oli kokonaan kääriytynyt viittaansa, käsivarret olivat ristissä rinnalla, katse oli tyly ja samalla myös alakuloinen. Sisään astuessaan hän viskasi viitan yltään, heittäytyi tuolille ja näytti olevan syvissä mietteissä.

"Mitä on tapahtunut? Mitä olette tehnyt?" kysyivät Craigengelt ja Bucklaw molemmat yhdellä haavaa.

"En mitään", oli lyhyt, ynseä vastaus.

"Ettekö mitään? Ja olittehan lähtiessänne päättänyt vaatia tuon vanhan veijarin tilintekoon kaikesta pahasta, mitä hän on tehnyt teille ja koko maalle. Näittekö hänet?"

"Näin", vastasi Ravenswoodin nuoriherra.

"Vai näitte? Ja tulitte takaisin suorittamatta sitä velkaa, joka olisi ollut hänelle jo kauan sitten maksettava?" sanoi Bucklaw. "Sitäpä en olisi luullut Ravenswoodin nuorestaherrasta."

"Siitä vähät, mitä te luulette", vastasi Ravenswood. "En aio teille tehdä tiliä teoistani."

"Malttia, Bucklaw", virkkoi Craigengelt keskeyttäen kumppaninsa, jonka närkäs vastaus pyöri jo kielen päässä. "Joku seikka on varmaankin estänyt herra Ravenswoodin yritystä. Mutta älköön hänkään panko pahaksi semmoisten ystävien levotonta uteliaisuutta, jotka niin hartaasti kuin Bucklaw'n herra ja minä pitävät hänen puoltaan."

"Ystävienkö, kapteeni Craigengelt!" vastasi Ravenswood ylpeästi. "Enpä tiedä meidän välillämme koskaan olleen likempää tuttavuutta, joka antaisi teille oikeutta ystävän nimeen. Minun luullakseni koko meidän ystävyytemme perustuu vain siihen sopimukseen, että me yhdessä seurassa lähtisimme ulkomaille sen jälkeen kun vielä kerran olisin käynyt katsomassa esi-isieni kartanoa, joka on joutunut vieraille, ja kun olisin puhutellut sen nykyistä asukasta – omistajan nimeä en tahdo suoda hänelle."

"Aivan oikein, herra", vastasi Bucklaw. "Ja kun me luulimme teidän aikovan tehdä jotakin, mikä voi saattaa teidän kaulanne paulaan, niin tämä Craigie-veikko ja minä lupasimme sangen kohteliaasti odottaa teitä, vaikka se olisi voinut olla vähän vaarallista meidän omallekin kaulallemme. Mitä Craigie-veikkoon tulee, niin hänestä ei ole mitään sanottavaa, sillä jo syntyessä oli sana 'hirsipuu' kirjoitettuna hänen otsaansa. Mutta minäpä en juuri viitsisi häväistä sukuani tämmöisellä lopulla toisen miehen asian vuoksi."

"Hyvät herrat", lausui Ravenswood. "Olen pahoillani siitä, että teillä on ollut hiukan vaivaa minun tähteni. Mutta pitääpä minun sentään saada itse päättää, mitä pidän parhaana omassa asiassani, ilman että minun tarvitsee antaa selityksiä kenellekään. Olen muuttanut päätökseni enkä aiokaan lähteä maasta tähän vuodenaikaan."

"Ettekö muka lähtisi maasta, herra!" huusi Craigengelt. "Ettekö menisi Ranskaan sen jälkeen kun minä teidän tähtenne olen nähnyt niin paljon vaivaa ja rahaa kuluttanut – sen jälkeen kun olen ollut niin suuressa kiinnijoutumisen vaarassa ja sen jälkeen kun olen maksanut rahdin ja odotuspäivät!"

"Herra", vastasi Ravenswood, "päättäessäni näin äkkiä lähteä ulkomaille suostuin teidän kohteliaaseen tarjoukseenne, kun te lupasitte hankkia minulle tilaisuuden matkustaa. Mutta en muista, että olisin sitoutunut lähtemään matkaan, jos mieleni sattuisi muuttumaan. Vaivasta, jonka minun tähteni olette nähnyt, olen pahoillani, ja kiitän teitä. Teidän kulunkinne", hän lisäsi pistäen kätensä taskuunsa, "sallivat aineellisemmankin palkitsemisen – rahti ja odotuspäivät, kapteeni Craigengelt, ovat asioita, joista minä en ymmärrä mitään; mutta ottakaahan tämä kukkaro ja suorittakaa kulunkinne omantunnon mukaan." Näin sanoen hän ojensi kapteeniksi sanotulle kukkaronsa, jossa oli hiukka kultaa.

Mutta Bucklaw vuorostaan tuli nyt väliin. "Sormiasi, Craigie-veikkonen, näyttää kutkuttavan halu saada tuo vihreälankainen kudos omaksesi", virkkoi hän. "Mutta sen vannon Jumalan kautta, että silvon puukollani hyppysesi poikki, jos ne käyvät siihen kiinni. Koska herra Ravenswood on muuttanut päätöksensä, niin meidän arvattavasti ei tarvitse viipyä kauemmin täällä. Mutta ensin kuitenkin pyytäisin saada ilmoittaa tälle herralle – "

"Ilmoita hänelle mitä ikänä tahdot", sanoi Craigengelt "kunhan minä olen ensin saanut osoittaa hänelle, kuinka paljon vastusta hänelle on siitä koituva, jos hän luopuu meidän seurastamme, ja kun olen huomauttanut hänelle, kuinka vaikea hänen on pysyä täällä ja kuinka monta estettä hän myös on kohtaava ennenkuin hän sopivalla tavalla tulee esitetyksi Versailles'n ja S: t Germainin hoveissa, jollei hänellä ole opastajana miestä, joka on siellä hankkinut itsellensä hyödyllisiä tuttavia."

"Sitä paitsi", lisäsi Bucklaw, "hän menettää ainakin yhden uljaan kunnon miehen ystävyyden."

"Hyvät herrat", lausui Ravenswood, "sallikaa minun vielä kerta vakuuttaa teille, että tämä meidän lyhytaikainen seurustelumme näyttää teidän silmissänne paljoa tärkeämmältä kuin mitä ikänä olin aikonut. Jos minä menen ulkomaisiin hoveihin, niin en tarvitse vehkeilevää maankuljeksijaa esittäjäksi eikä minun myöskään tarvitse huolia tuittupäisen puukkojunkkarin ystävyydestä." Näin sanoen hän läksi ulos vastausta odottamatta, nousi jälleen hevosensa selkään, ja pian kuului kavioiden etenevää kopinaa.

"Mortbleu!" kirosi kapteeni Craigengelt, "sinnepä minun rekryyttini meni!"

"Niin, kapteeni", virkkoi Bucklaw, "sinne livahti lohi koukkuineen, kaikkineen. Mutta minäpä lähden jäljessä, sillä olen saanut häneltä enemmän hävyttömiä sanoja kuin sappeni sietää."

Craigengelt tarjoutui kumppaniksi; mutta Bucklaw vastasi: "Ei, ei, kapteeni, kyki sinä vain uuninnurkassa, kunnes tulen takaisin. Hyvä on maata eheässä nahassaan.

 
"Vähän akat arvelevat,
missä ukot uurastavat!"
 

Ja laulellen hän läksi kamarista.

KUUDES LUKU

 
"No, Willie Bewick, nyt ole mies,
ja mitä mä sanon, kuuntele vaan:
Jos olet mies, sehän liet kenties.
Yli ojan tule, niin tapellaan!"
 

Vanha laulu.

Nähtyään mikä vahinko hänen varahevoselleen oli tapahtunut, nousi nuori Ravenswood saman ratsun selkään, jolla hän oli tullut. Hän ei tahtonut liiaksi vaivata hevosta ja ratsasti sentähden hiljakseen Ketunpesän ravintolasta vanhalle Wolfs Cragin tornille päin. Yht'äkkiä hän kuuli takanansa täyttä neliä lähenevän hevosen kopinaa ja huomasi taaksepäin katsahdettuaan, että nuori Bucklaw ajoi häntä takaa. Tämä oli pari minuuttia viivästynyt, sillä hän ei ollut malttanut olla antamatta Ketunpesän isännälle muutamia neuvoja vioittuneen hevosen parantamisen suhteen. Täten kuluneen ajan oli hän kuitenkin kovasti nelistäen voittanut takaisin ja saavutti nyt Ravenswoodin siinä, missä tie kulki avaran suon poikki. "Seis, herra!" huusi Bucklaw. "Minä en ole mikään valtiollinen vehkeilijä – en mikään kapteeni Craigengelt, jonka henki on siksi kallis, ettei sitä voi panna vaaralle alttiiksi oman kunnian puolustamisen tähden. Minä olen Frans Hayston, Bucklaw'n kartanon herra, eikä minua kukaan mies saa häväistä sanalla, teolla, liikkeellä eikä katseella minun vaatimatta häntä siitä vastuuseen."

"Se on sangen hyvä, herra Hayston, Bucklaw'n kartanon isäntä", vastasi Ravenswood mitä vakavimmalla, huolettomimmalla äänellä. "Mutta minulla ei ole mitään riitaa teidän kanssanne enkä tahdokaan semmoista. Meidän tiemme kotiin päin, samoin kuin myös elämäntiemme, käyvät eri suuntiin; meillä ei ole aihetta olla toistemme tiellä."

"Eikö ole?" tiuskaisi Bucklaw pikaisesti. "Niin totta kuin tuolla on taivas, onpa sentään, sanon minä! – Te haukuitte meitä vehkeileviksi maankiertäjiksi!"

"Muistakaa tarkemmin, herra Bucklaw; sillä nimellä tarkoitin vain teidän kumppanianne, ja te tiedätte itsekin, ettei hän ole mikään sen parempi."

"Entäs sitten! Hän oli silloin minun kumppanini, eikä kukaan saa haukkua minun kumppaniani, ei syystä eikä syyttömästi, niin kauan kuin hän on minun seurassani."

"Jos niin on, herra Bucklaw", vastasi Ravenswood yhä yhtä vakavasti, "niin teidän pitäisi olla tarkempi seuralaistenne valitsemisessa, tai saatte liiaksi tekemistä kaikkia puolustellessanne. Menkää kotiin nukkumaan, herra, ja olkaa huomenaamulla järkevämpi vihassanne."

"Ei niin, herra Ravenswood, minä en ole sellainen kuin te luulette. Ylpeät silmänluonnit ja viisaat sananparret eivät tässä lopeta asiata. Sitä paitsi te haukuitte minua puukkojunkkariksi, ja teidän pitää peruuttaa se sana ennenkuin me eroamme."

"Sitä tuskin voinen", virkkoi Ravenswood, "jollen saa parempaa syytä huomata erehdystäni kuin mitä te nyt annatte."

"No sitten, herra Ravenswood", sanoi Bucklaw, "koska te ette tahdo selittää loukkaustanne tai peruuttaa sitä ettekä myös määrää kaksintaistelupaikkaa, niin täytyypä – joskin vastahakoisesti siten kohtelen teidän laatuistanne miestä – teidän nyt saada minulta kova sana ja kova korvapuusti."

"Kumpaakaan ei tarvita", vastasi Ravenswood. "Minä olen jo kylläksi koettanut välttää kahakkaa teidän kanssanne. Mutta jos se on teidän tosi tahtonne, niin tämä paikka on yhtä sopiva kuin joku muukin."

"Alas hevosen selästä sitten ja tempaiskaa miekka tupesta", sanoi Bucklaw, itsekin samoin tehden. "Minä olen aina pitänyt ja sanonut teitä kelpo mieheksi; mieleni olisi paha, jos minun täytyisi muuttaa ajatukseni."

"Siihen ette saa syytä, herra", vastasi Ravenswood hypäten alas hevosensa selästä ja asettuen puolustusasentoon.

Heidän miekkansa kilahti yhteen, ja Bucklaw alkoi taistelun suurella kiivaudella. Hän oli sangen tottunut tämmöisiin asioihin ja kuuluisa taidostaan ja nopeudestaan aseensa käyttämisessä. Tässä tilaisuudessa ei kuitenkaan hänellä ollut etua taidostansa. Sillä hän oli närkästyksissään huolettomasta, ylenkatseellisesta tavasta, jolla Ravenswoodin nuoriherra kauan aikaa oli kieltäytynyt tappelusta ja viimein siihen suostunut. Suuttumuksestaan yltyneenä Bucklaw siis ajattelemattoman kiivaasti alkoi hyökkäyksensä. Ravenswood puolestaan, jonka taito oli yhtä suuri ja mieli paljon tyynempi, tyytyi pääasiallisesti suojelemaan itseään eikä edes käyttänyt hyväkseen paria edullista tilaisuutta, jotka vastustajan kiivaus olisi hänelle tarjonnut. Viimein Bucklaw teki hurjan rynnäkön aikoen lopettaa koko leikin; mutta siinä yrityksessä hänen jalkansa horjahti, ja hän kaatui lyhytruohoiselle nurmikolle, jolla he taistelivat. "Pitäkää henkenne, herra", lausui nuori Ravenswood, "ja parantakaa elämänne, jos voitte."

"Se olisi vain rajasuutarin paikkaustyötä, pelkään minä", virkkoi Bucklaw hitaasti kohoutuen maasta ja ottaen miekkansa. Hän oli paljon vähemmin hämmästyksissään vastustajansa voitosta kuin mitä niin maltittomasta miehestä olisi luullut. "Kiitoksia hengestäni, herra", jatkoi hän. "Tässä on käteni, en kanna teille vihaa, en kovan onneni enkä teidän paremman miekkailutaitonne vuoksi."

Ravenswood katsoi hetken aikaa häneen kiinteästi, sitten hän ojensi hänelle kätensä. "Bucklaw", lausui hän "te olette kelposydäminen poika, ja minä olen tuominnut teitä väärin. Hartaasti pyydän teiltä anteeksi sitä sanaa, joka teitä loukkasi. Virkoin sen ajattelemattomasti ja varomattomasti ja nyt uskon varmaan, että se sattui aivan väärään paikkaan."

"Uskotteko niin todellakin, herra Ravenswood?" kysyi Bucklaw, ja hänen kasvonsa saivat samassa jälleen luonnollisen, iloisesti huolettoman ja rohkean näkönsä. "Sepä on enemmän kuin teiltä toivonkaan. Sillä teidän laatuisenne miehet, herra, eivät juuri helpolla peruuta ajatuksiansa eikä sanojaan."

"Sitä en teekään, kun kerran olen ne tarkkaan punninnut", sanoi Ravenswood.

"Sitten te olette hiukan viisaampi kuin minä, sillä minä käyn aina ensin kaksintaisteluun ystävieni kanssa ja perästäpäin vasta selvittelemisiin. Jos toinen meistä kaatuu, niin asia on kuitti; jollei, niin ihmiset ovat aina sodan jälkeen taipuvaisimmat rauhaan. – Mutta mitä tuo hoilaava poikanulikka tahtonee?" lisäsi Bucklaw. "Kunpa Jumala olisi lähettänyt hänet tänne muutamia minuutteja aikaisemmin! Mutta pitihän sentään leikistä joskus tulla loppu, ja saattaahan tämä kenties olla yhtä hyvä kuin toinenkin."

Hänen puhuessaan poika läheni ruoskien aasia, jonka selässä istui, niin että juhta kipaisi parasta vauhtiansa, ja hoilautti, niinkuin joku Ossianin sankareista, heille äänensä edeltäkäsin: "Herrat! – Herrat, paetkaa! Emäntä käski sanoa teille, että hänen talossaan oli miehiä, jotka ovat ottaneet kapteeni Craigengeltin vangiksi ja etsivät Bucklaw'ta ja teidän pitää, sanoi hän, ratsastaa minkä jaksatte."

"Totta tosiaan, se on aivan oikein, poikaseni", sanoi Bucklaw, "tässä on sinulle hopeinen kuudenpennyn raha sanomasta; ja antaisin kaksi sen vertaa kenelle hyvänsä, joka ilmoittaisi minulle minnepäin minun pitää ratsastaa."

"Sen saatte tietää minulta, Bucklaw", virkkoi Ravenswood, "tulkaa minun kotiini Wolfs Cragiin. On siinä vanhassa tornissa paikkoja, missä voitte olla hyvässä piilossa, vaikka tuhat miestä tulisi teitä etsimään."

"Mutta siitä koituisi teille itsellenne vastusta, herra Ravenswood. Ja jollette jo kenties liene takertunut meidän jakobiittirettelöömme, niin on tarpeetonta, että minä vedän teidät perässäni siihen pulmaan."

"Vielä mitä, ei minulla ole mitään pelkäämistä."

"No sitten seuraan teitä mielelläni; sillä, totta puhuen, en tunne sitä lymypaikkaa, mihin Craigie-veli aikoi viedä meidät täksi yöksi. Ja olen varma siitä, että hän, jos hän joutuu kiinni, ilmaisee kaiken toden minusta ja kaksikymmentä valhetta teistä päälliseksi pelastaaksensa itsensä pulasta."

He nousivat nyt hevosten selkään ja läksivät yhdessä ratsastamaan poiketen maantieltä ja seuraten harvoin käytyjä, raivaamattomia kangaspolkuja. Nämä herrat olivat tämmöisiin metsästysretkillään hyvin tottuneet; muiden olisi ollut sangen vaikea saada niistä selvää. He ratsastivat jonkin aikaa ääneti, kulkien niin joutuisasti kuin Ravenswoodin ratsun väsymys sieti, kunnes yö vähitellen oli luonut pimeänsä heidän ympärilleen. Silloin he hidastuttivat kulkuaan siitä syystä, että oli vaikea pitää tietä silmällä, ja myös siinä toivossa, etteivät he enää olleet takaa-ajajien nähtävissä tai saavutettavissa.

"Ja nyt, kun olemme vetäneet suitset tiukemmalle", virkkoi Bucklaw, "niin mielelläni kysyisin jotakin teiltä, herra Ravenswood."

"Kysykää vain, olkaa hyvä", sanoi Ravenswood, "mutta älkää panko pahaksi, jollen vastaa kysymykseen siinä tapauksessa etten katso sitä sopivaksi."

"No niin, kysymykseni, suoraan puhuen, olisi tämmöinen", vastasi Bucklaw. "Mikä vanhan pirun nimessä on voinut saattaa teidät, joka pidätte niin pyhänä hyvää mainettanne, edes hetkeksikään antautumaan semmoisten veijarien ja heittiöiden pariin kuin Craigengelt ja Bucklaw ovat ihmisten silmissä?"

"Eipä mikään muu kuin se, että olin epätoivosta hurjistunut ja hain yhtä hurjien kumppanien seuraa."

"Entä mikä oli syynä siihen, että ihan viime hetkenä rikoitte liittomme?" kysyi Bucklaw vielä.

"Syynä oli se, että mieleni oli muuttunut", sanoi Ravenswood, "ja että olin päättänyt jättää yritykseni sikseen, ainakin toistaiseksi. Ja nyt kun minä olen suoraan ja selvään vastannut teidän kysymyksiinne, virkkakaa te vuorostanne, mikä on saattanut teidät yhteyteen Craigengeltin kanssa, joka on niin paljon halvempi teitä sekä sukuperän että sydämen puolesta?"

"Suoraan sanoen", vastasi Bucklaw, "syynä siihen on se, että olen hupsu, joka pelillä on nyt tehnyt lopun koko omaisuudestaan. Iso-tätini, rouva Girnington, on hankkinut itselleen vereksen hengenkipinän, luulen minä, ja ainoa toivoni oli, että vallankumouksella ehkä voisin voittaa jotakin. Craigie on jonkinmoinen kortinpeluuveikkoni; hän näki, minkälaisessa pulassa olin; hän – ainahan piru väijyy oven kynnyksellä – syötti minulle sen seitsemän valhettansa Versailles'sta saadusta valtakirjastansa sekä vaikutusvaltaisista ystävistään S: t Germainissä; hän lupasi minulle kapteeninviran Pariisissa – ja minä olin niin tuhma pöllö, että takerruin hänen paulaansa. Kylläpä hän nyt, sen vakuutan, varmaan on kielinyt kruununmiehille kelpo juttuja minusta. Ja sen hyvän sain siitä, kun olin tekemisissä viinin ja naisten ja arpanappulain, kukkojen, koirien ja hevosten kanssa."

"Niin on, Bucklaw", sanoi Ravenswood. "Itse te olette todellakin ruokkinut povellanne niitä käärmeitä, jotka nyt teitä pistelevät."

"Se sana sattui kohdalleen, herra Ravenswood", vastasi toinen. "Mutta älkää pahaksi panko, olettepa tekin ruokkinut omalla povellanne suurta, kelpo käärmettä, joka on syönyt suuhunsa kaikki muut ja on nielevä teidät itsennekin yhtä varmaan kuin minun puoli tusinaani käärmeitä on syövä putipuhtaaksi kaikki, mitä Bucklaw'lla vielä on tallella. Eikä hänellä ole muuta kuin mitä on hänen lakkinsa ja saapas-anturansa välillä."

"En saa", virkkoi Ravenswood, "paheksua tätä suoraa puhetta, koska itse sen panin alulle. Mikäpä, puhuaksemme vertauskuvitta, onkaan teidän mielestänne tuo himokas peto, jota minä muka hoitelen?"

"Kostonhimo, hyvä herra, kostonhimo, joka, jos lieneekin samaa aatelista syntisukuperää kuin viininryypiskeleminen ja kaikki mitä siihen kuuluu, kuitenkin on yhtä epäkristillinen, vieläpä vuodattaa verta, mitä yllämainitut synnit eivät tee. Parempi on murtaa aita päästäksensä väijymään kaurista tai kaunotarta kuin ampua vanha mies kuoliaaksi."