Kitabı oku: «Lammermoorin morsian», sayfa 8

KAHDEKSAS LUKU

 
Hei! Iloiten kun metsätorvi soi
ja otus kavahtaapi piilostaan,
ken, jossa vielä veri nuori kuohuu,
loikoisi niinkuin kanto kaatunut,
hyläten ilot luonnon tarjoomat?
 

Ettwald. I näytös, I kohtaus.

Keveän aterian perästä seuraa aina keveät unet. Jos siis muistamme, minkälaisen päivällisen Kalebin omatunto – tai pakko, joka, niinkuin välistä tapahtuu, piili omantunnon nimen alla – oli Wolfs Cragin asujamille määrännyt, niin emme liioin kummeksine, miksi heidän unensa ei ollut kovin pitkällinen.

Aamulla Bucklaw hyökkäsi talonisännän kamariin huikeasti huhuillen, mikä olisi saattanut herättää kuolleetkin.

"Ylös, ylös, Jumalan nimeen! – Metsämiehet ovat liikkeellä, ensimmäinen huviretki, jonka olen kuukauden päiviin nähnyt. Ja te loiotte tässä, herra Ravenswood, vuoteella, jota en tiedä mistään muusta kehua kuin että se kenties on hiukkasen pehmeämpi kuin teidän esi-isienne hautaholvin kivilattia."

"Olisin suonut", virkkoi Ravenswood kohottaen vähän suuttuneena päätään, "että te, herra Bucklaw, olisitte säästänyt minulta tämän liian aikaisen leikinteon. – Kovin hauskaa tosiaan ei ole tulla herätetyksi siitä lyhyestä levon hetkestä, jota par'aikaa olin alkanut nauttia valvottuani kaiken yötä mietiskellen onneani, joka on vielä paljoa kovempi vuodettani, Bucklaw."

"Loruja, loruja!" vastasi hänen vieraansa. "Nouskaa – nouskaa! – Koirat ovat liikkeellä. Minä olen itse satuloinut hevoset, sillä Kaleb-ukko huusi tallirenkejä ja palvelijoita eikä olisi varmaankaan käynyt työhön käsiksi ennenkuin kaksi tuntia pidettyänsä saarnoja noiden miesten poissaolosta, jotka ovat monen sadan virstan päässä täältä. – Nouskaa, Ravenswood! – Kuulkaa, koirat ovat liikkeellä – nouskaa, sanon minä – metsämiehet ovat ajossa!" Ja Bucklaw juoksi ulos.

"Ja minä sanon", virkkoi Ravenswood hitaasti nousten, "ettei mikään asia voi minuun sen vähemmän koskea. Kenenkähän koiria ne lienevät, jotka tulevat niin lähelle meitä?"

"Korkeasti kunnioitettavan lordi Bittlebrainin", vastasi Kaleb, joka oli astunut maltittoman Bucklaw'n herran perässä isäntänsä makuukamariin. "Enkä tiedä tosiaan, millä syyllä ja oikeudella näin haukutaan ja paukutetaan metsästysmaillanne, jotka ovat uhkasakonalaiset ja teidän omaksi tarpeeksenne rajoitetut!"

"Enkä minäkään, Kaleb", vastasi Ravenswood, "jollei se tapahtune sen syyn nojalla, että he ovat omakseen ostaneet sekä tilukset että metsästys-oikeudet ja arvelevat saavansa käyttää oikeutta, josta ovat rahansa maksaneet."

"Olkoon vaikka niin, korkea herra", vastasi Kaleb. "Mutta ei ole sopivaa aatelismiehelle tulla tänne ja harjoittaa tätä oikeuttansa semmoisella ajalla, jolloin te, korkeasti-kunnioitettava herra, olette kotona omassa Wolfs Cragin linnassanne. Lordi Bittlebrainin pitäisi suvaita muistaa, mitä lajia hänen sukunsa on ollut."

"Ja meidän pitäisi muistaa, mitä me nyt olemme", virkkoi Ravenswood hilliten katkeruutensa. "Mutta annapas tänne takkini, Kaleb, minä tahdon huvittaa Bucklaw'ta tämän metsästyksen katselemisella. Olisin itsekäs, jos uhraisin vieraani huvin itseni tähden."

"Uhraisitteko!" toisti Kaleb äänellä, joka näytti osoittavan, kuinka perin hulluna hän piti sitä, että hänen herransa kohteliaisuudesta täytyi myöntyä kenen mielen mukaan hyvänsä. "Uhraisitteko te! – Mutta suokaa anteeksi, korkeasti kunnioitettava herra – minkä takin te suvaitsette tänä päivänä pukea yllenne?"

"Minkä vain sinä tahdot, Kaleb – minun vaatekertojani luullakseni ei ole kovin monta."

"Eikö monta!" toisti hänen apulaisensa. "Onhan tässä harmaa, hopealla kirjailtu, jonka te, korkea herra, annoitte Hew Hildebrandille, postinkuljettajallemme – ja ranskalainen samettinen, jonka herra-vainaja, teidän isänne, sai kanssaan hautaan – Jumala olkoon hänelle armollinen! – ja herra-vainajan, teidän isänne muut vaatteet, jotka ovat annetut perheen köyhille ystäville – ja drap-de-berry nuttu – "

"Jonka annoin sinulle, Kaleb, ja joka tietääkseni lienee ainoa saatavilla oleva nuttu paitsi sitä, mikä eilen oli ylläni – ole hyvä ja anna se minulle äläkä puhu asiasta sen pitemmälti."

"Jos teidän niin tekee mieli, korkeasti kunnioitettava herra", vastasi Kaleb, "ja onhan sittenkin nuttu tumma väriltään, ja teillä on suruaika – mutta en ole koskaan vielä koettanutkaan tuota drap-de-berry nuttua – eihän sitä sopisikaan mokoman miehen pitää – ja kun ei teillä, korkeasti-kunnioitettava herra, tätä nykyä satu olemaan toista vaatekertaa käsillä – ja se on puhtaaksi harjattu, ja kun tuolla on naisväkeäkin – "

"Naisväkeä!" sanoi Ravenswood. "Ja mitä naisväkeä, sanopas?"

"Mitä minä heistä tiedän, armollinen herra? – Minä vain katselin alas vartiotornista ja näin heidän vilahtavan sivuitse helisevin suitsin ja heiluvin sulkatöyhdöin, aivankuin keijukaisten joukon."

"Hyvä on, hyvä on, Kaleb", sanoi hänen herransa, "autapa nuttu ylleni ja anna tänne miekkavyöni. – Mitä kavioiden kopinaa pihalta kuuluu?"

"Se on vain Bucklaw, joka itse taluttaa hevoset ulos tallista", vastasi Kaleb katsahdettuansa ikkunasta, "ikäänkuin ei olisi väkeä tarpeeksi tässä talossa tai kuin en minä osaisi toimittaa kenen virkaa tahansa kaikkien niiden sijasta, jotka ovat kylässä."

"Voi, Kaleb, eipä meillä olisi paljosta puutetta, jos sinulla olisi yhtä paljon voimaa kuin tahtoa", virkkoi hänen herransa.

"Eipä teillä, korkeasti-kunnioitettava herra, toivoakseni olekaan puutetta paljosta", sanoi Kaleb, "sillä kun kaikkia punnitsemme, niin kannatetaanhan täällä, minun nähdäkseni, suvun kunniaa niin hyvin kuin vain asianhaarat suinkin myöntävät – se vain, että Bucklaw aina on niin suulas ja nenäkäs. – Ja tuossapa hän jo on taluttanutkin teidän ratsunne ulos, armollinen herra, eikä ole satulalle koristeeksi levittänyt kirjailtua lointa, jonka minä hetkessä olisin harjannut puhtaaksi."

"Kaikki on hyvin näinkin", virkkoi hänen isäntänsä pujahtaen pakoon ja astuen ahtaita, jyrkkiä kiertoportaita myöten, jotka johtivat alas pihalle.

"Kaikki saattaa olla hyvin näinkin", sanoi Kaleb vähän närkästyksissään. "Mutta jos te, armollinen herra, viipyisitte hetkisen, niin sanoisin teille, mikä ei ole hyvin."

"Ja mitä se olisi?" kysyi Ravenswood maltittomasti, mutta sittenkin seisahtuen.

"Niin, se vain, jos te käskisitte jonkun herran tänne kotiin päivälliselle. Sillä minä en voi pyytää toista vierasta paastoamaan pyhäpäivänä, niinkuin peijasin Bucklaw'n Margareeta-kuningattarella. – Ja totta puhuen, jos te, korkeasti-kunnioitettava herra, hankkisitte tänään itsellenne sijan lordi Bittlebrainin päivällispöydässä, niin minä lupaan kelpo lailla pitää huolta aamiaisesta. Tai jos te sen sijaan vaikka vain söisitte päivällisen heidän kanssaan kestikievarissa ja voisitte keksiä jonkin keinon maksun suhteen. Voisittehan sanoa, että kukkaro oli teiltä unohtunut – taikka väittää, että kestikievarin akka ei vielä ole maksanut teille veroansa, ja luvata vähentää tämän laskun, kun tili tulee."

"Tai keksiä jonkin muun valheen, mikä ensiksi mieleen johtuu, eikö niin?" jatkoi hänen herransa. "Hyvästi, Kaleb, suuri kiitos siitä, että pidät niin hellää huolta sukuni kunniasta." Ja hypättyään hevosen selkään hän seurasi Bucklaw'ta, joka jo samassa, kun näki Ravenswoodin jalan jalustimessa, oli täyttä neliä, niskansa silminnähtävästä vaarasta huolimatta, lähtenyt ajamaan sitä jyrkkää polkua myöten, joka tornin pihalta laskeutui alaspäin.

Kaleb Balderston katsoi tuskaisin silmin heidän jälkeensä ja pudisti harvoja, harmaita hiuksiansa: "Kun ei vain heille tulisi vahinkoa! – Mutta jopa he ovat päässeet alas tasaiselle maalle, eikä voi muuta sanoa kuin että hevoset ovat raisut ja rivakat."

Mielensä luontaisesta maltittomuudesta ja tulisuudesta yltyneenä nuori Bucklaw ajaa karautti hurjasti kuin tuuliaispää. Eipä ollut Ravenswoodkaan paljoa hitaampi kulussaan, sillä hänen luonteensa oli sitä lajia, joka vastahakoisesti herää mietiskelevästä joutilaisuudestaan, mutta kerran liikkeelle päästyänsä väkisinkin ja kiihkeästi pyrkii perille. Ei ollut myöskään hänen vauhtinsa liikkeelle saattavan syyn mukainen, vaan pikemmin verrattava kiven vauhtiin, joka yhtä hurjasti hyppii vuoren kuvetta alas, olipa sitten jättiläisen koura tai poikanulikan pivo sen ensin pannut liikkeelle. Ravenswood tunsi siis sydämessään ratsastuksen hurjaa iloa, mikä huvitus on niin ominainen kaikensäätyisille nuorukaisille, että se pikemmin näyttää olevan meidän maalliseen olentoomme kuuluva luonnonvietti, joka tasoittaa kaikki säädyn sekä kasvatuksen erotukset, kuin tottumuksesta syntynyt halu joutuisaan liikuntaan.

Vähänväliä metsästystorven törähdykset kajahtelevat – niillä oli siihen aikaan aina tapana yllytellä ja ohjata koirien juoksua – koiralauman kova, vaikka kaukainen haukunta, etäältä kuuluvat metsämiesten huudot, vilahdukselta näkyvät haamut, jotka milloin pujahtelivat esille kankaan poikki käyvistä notkoista, milloin samoilivat itse kangasta myöten, milloin etsivät tietä itselleen, kun suo sattui eteen – kaikki se ja lisäksi vielä kaikkein eniten oman vauhdin ilo kohotti Ravenswoodin nuorenherran mielen, ainakin siksi hetkeksi, niiden tuskallisten ajatusten yläpuolelle, joissa se tavallisesti liikkui. Ensimmäinen seikka, joka jälleen johti nuo ikävät seikat hänen mieleensä, oli se huomio, että hänen hevosensa, vaikka sillä olikin se suuri etu, että ratsumies tunsi tarkoin seudun, ei jaksanut pysyä ajon jäljissä. Ravenswood siis hillitsi hevosensa juoksua katkerasti tuntien, että köyhyys kielsi häneltä hänen esi-isiensä mieluisimman huvituksen, joka totta puhuen myös oli ollut heidän ainoana tositoimenaan, paitsi silloin, kun he kävivät sotaretkillä. Samassa kun hän tämän teki, kääntyi mainiolla hevosella ratsastava vieras, joka hänen huomaamattansa oli seurannut häntä läheltä tähän saakka, hänen puoleensa alkaen puhua.

"Teidän ratsunne on hengästynyt", virkkoi vieras osoittaen kohteliaisuutta, jota harvoin näkee metsästysretkillä. "Saisinko kunnian tarjota käytettäväksenne oman hevoseni?"

"Herra!" vastasi Ravenswood, enemmän kummastuneena kuin ilahtuneena tästä tarjouksesta. "En todella ymmärrä, millä olisin tuntemattomalta ansainnut semmoisen ystävyyden."

"Älkää sitä ruvetko turhaan kyselemään, Ravenswood", virkkoi Bucklaw, joka tähän saakka, joskin vastahakoisesti, oli hillinnyt omaa jaloa ratsuaan, jottei hänen isäntänsä ja suojelijansa jäisi yksin jälkeen. "'Ota vastaan Luojan lahjat, jotka sulle suodaan', sanoo mainio Johann Dryden – tai maltas – kuulkaas, ystävä, lainatkaa minulle tuo hevonen. Minä olen havainnut, että te koko viime puolen tunnin aikana olette ollut pahassa pulassa saadaksenne sitä hillityksi. Mutta kyllä minä hänestä pirun kujeet ajan. Kas näin, Ravenswood, käykää minun ratsuni selkään; se on lentävä teidän allanne niinkuin kotka."

Ja viskaten oman hevosensa Ravenswoodille hän hyppäsi vieraan hevosen selkään ja ajaa karautti hurjaa vauhtia eteenpäin.

"Onko ikänä nähty hurjempaa miestä!" huudahti Ravenswood. "Ja te, hyvä mies, kuinka te uskoittekaan hänelle hevosenne?"

"Sen hevosen omistaja", vastasi palvelija, "on mies, jolle te, armollinen herra, ja kaikki teidän kunnioitettavat ystävänne olette aina mieluisia vieraita."

"Ja omistajan nimi on – ?" kysyi Ravenswood.

"Älkää panko pahaksi, armollinen herra, sen saatte kuulla häneltä itseltään. – Jos olette hyvä ja otatte ystävänne ratsun ja jätätte minulle omanne, niin tavoitan teidät jälleen silloin, kun hirvi on kaatunut; sillä jopa kuulen torventörähdyksen, joka ilmoittaa, että se on pysähtymäisillään."

"Taitaapa se, hyvä ystävä, tosiaankin olla paras keino, millä voin hankkia teille kelpo hevosenne takaisin", vastasi Ravenswood. Ja hypättyään ystävänsä Bucklaw'n ratsun selkään hän riensi mitä joutuisimmin sille paikalle, missä torventörähdykset ilmoittivat hirven juoksun jo pian olevan lopussa.

Torven iloisiin säveliin sekaantuivat myös huudot: "Hei, Talbot! Hei, Teviot! Joutuin, pojat, joutuin!" sekä muut samanlaiset entisajan metsämiesten hoilotukset, joihin koirat, ollen nyt aivan saaliin kantapäillä, vastasivat kiivaasti haukkuen vilkkaana, lakkaamattomana kuorona. Hajalleen erinneet ratsumiehet alkoivat nyt myös lähetä lopputapauksen tanteretta keräytyen eri haaroilta yhteiseen keskuspaikkaan.

Lähdettyänsä ennen muita liikkeelle Bucklaw pysyikin edellä ja joutui kaikkein ensiksi paikalle, missä hirvi kykenemättömänä enempään juoksuun oli kääntynyt koiriin päin, taikka metsämiehen tavalla puhuen: seisoi. Sen komea pää oli alaspäin kumarruksissa, kupeet vaahdosta valkeat, silmät tuijottivat pelon-sekaisessa vimmassa – siten vainottu otus oli nyt vuorostaan peloituksena vainoajillensa. Metsämiehet saapuivat perille toinen toisensa jälkeen ja väijyivät tilaisuutta päästä hirven kimppuun, mikä tämmöisessä tilanteessa aina on varovasti tehtävä. Koirat pysyttelivät jonkun matkan päässä, ilmaisten kovalla haukkumisella sekä kiivauttaan että myös pelkoaan; ja jokainen metsämiehistä näytti odottavan, että joku kumppaneista ottaisi tuon vaarallisen työn tehdäkseen ja kävisi otuksen kimppuun lopettaaksensa sen. Paikka, kankaan notko, ei ollut juuri sitä laatua, että huomaamatta olisi voinut päästä likelle hirveä. Suuri oli siis riemuhuuto, kun Bucklaw senaikuiselle täydelliselle kavaljeerille ominaisella nopeudella hypähti alas hevosen selästä, äkkiarvaamatta ja sukkelaan karkasi hirven kimppuun ja kaatoi sen maahan sivaltamalla metsämiekallaan otuksen takasääreen. Koiralauma riensi nyt kaadetun vihollisen kimppuun ja lopetti heti sen tuskalliset kouristukset. Ne viettivät otuksen loppua haukkumisellaan, ja metsämiehetkin torvillaan ja äänillään soittivat sekä huhusivat surmasäveltä niin että se kajahti kauas läheisen meren laineita myöten.

Jahtimestari ajoi sitten koirat pois kuristetun hirven kimpusta ja laskeutui toiselle polvelleen tarjoten puukkoansa ihanalle naiselle, joka istui valkoisen ratsun selässä ja joka tähän asti pelosta tai säälistä oli pysynyt etempänä. Hänellä oli musta silkkinen naamio kasvojensa peittona mikä oli siihen aikaan yleisenä tapana, niin hyvin siitä syystä, että iholla olisi suojaa päivänpaistetta ja sadetta vastaan, kuin myös sen vuoksi, että jonkinlainen sopivaisuuden tunne ei sallinut naisten peittämättömin kasvoin ottaa osaa meluiseen huvitukseen näin sekalaisessa seurassa. Mutta hänen pukunsa kalleudesta, hänen ratsunsa kauniista muodosta ja tulisesta luonteesta sekä jahtimestarin osoittamasta metsämiehen kohteliaisuudesta Bucklaw sittenkin selvästi huomasi, että tämä nainen oli metsästysjoukon ylin henkilö. Säälien, jopa ylenkatsoenkin innokas metsämiehemme näki hänen kieltäytyvän, kun jahtimestari tarjosi puukkoaan, jotta neito saisi viiltää hirven rintaan ensimmäisen leikkauksen, josta oli nähtävä, minkälainen liha otuksessa oli. Bucklaw'n olisi hyvinkin tehnyt mieli lausua neidolle muutamia kohteliaita sanoja. Mutta pahaksi onnekseen ei hän, viettäessään omanlaistaan elämäänsä, ollut tullut lähempään tuttavuuteen korkeampain, parempiluokkaisten naisten kanssa. Siitä syystä Bucklaw, vaikka hän luonteeltaan olikin rohkea, oli peloissaan ja hämillään, kun hänen piti ryhtyä puhuttelemaan korkeasäätyistä naista.

Pinnistäen ja ponnistaen rohkeuttansa – hänen omilla sanoillaan puhuen – hän viimein sai kylliksi uskallusta toivottaakseen ihanalle metsästäjälle hyvää päivää ja kysyäkseen, oliko huvitus hänen mielestänsä ollut toiveitten mukainen. Neito vastasi sangen kohteliaasti ja sievästi, kiittäen myös hiukan uljasta herraa, jonka urhoollinen teko niin taitavasti oli lopettanut leikin, kun sekä koirat että miehet olivat hiukan kuin pääsemättömässä pulassa.

"Hiisi vieköön puukot tuppineen!" kirosi Bucklaw, joka tämän kiitospuheen kuultuansa oli taas kuin omassa elementissään, "ei siinä asiassa ole mitään vastusta eikä ansiota, kun vain poika ei liioin pelkää saavansa pari sarvea ruokasäkkiinsä. Minä olen ollut tämmöisessä hirvenajossa sen seitsemänsataa kertaa, jalo neito; enkä ole ikänä vielä nähnyt sitä seisovaa otusta, en maalla enkä vedessä, jonka kimppuun en olisi uskaltanut suoraapäätä käydä. Se johtuu vain tottumuksesta ja tavasta, jalo neito. Mutta on se sentään, sen tahdon sanoa teille, kunnioitettava neito, tehtävä hyvin huolekkaasti ja varovaisesti. Ja parasta on, jalo neito, että teillä siinä työssä on tuiki terävä ja kaksiteräinen puukko, niin että voitte iskeä sekä edestä että takaapäin, miten sopivammaksi näette. Sillä hirvensarven pistos on vaarallinen ja myrkyllinen vamma."

"Pelkäänpä pahoin, hyvä herra", vastasi nuori nainen, jonka hymy hieman näkyi naamionkin alta, "etten saa paljoakaan tilaisuutta käyttääkseni teidän hyödyllisiä neuvojanne."

"Mutta aivan oikein tämä herra puhuu sentään, armollinen neiti", virkkoi jahtimestari, joka oli aivan hartaana kuunnellut Bucklaw'n puhetta. "Ja minä olen kuullut isäni, joka oli metsänvartiana Cabrachissa, sanovan, että metsäkarjun purema paranee helpommin kuin hirvensarven pistos; sillä näin sanoo vanha metsämiehen sananlasku:

 
"Karjun hampahist' ei haittaa, verimato vamman auttaa;
vaan kun pisti hirven sarvi, valmihiksi laita hauta."
 

"Ja jos minä saisin neuvoa", jatkoi Bucklaw, joka nyt oli omassa elementissään ja mielellään olisi ottanut koko asian johtaaksensa, "niin pitäisi nyt leikata hirven pää palkinnoksi koirille, jotka ovat hellät jaloistaan ja väsyksissä. Ja jos uskaltaisin sanoa, niin pitäisi jahtimestarin, joka perkaa hirven, juoda kelpo, iloinen pikarillinen olutta tai ryypyllinen viinaa tämän jalon neidon terveydeksi. Sillä jos hän perkaa otuksen kaulaansa kastamatta, niin eivät lihat kestä pilaantumatta."

Tähän hauskaan neuvoon jahtimestari, niinkuin on helppo arvata, suostui aivan mielellään. Ja palkinnoksi siitä hän oli niin kohtelias, että tarjosi Bucklaw'lle puukkonsa, josta nuori neito ei ollut huolinut. Tämän kohteliaan tarjouksen neito itsekin vahvisti.

"Luullakseni, herra", sanoi hän poistuen joukosta, "minun isäni, jonka huvitukseksi lordi Bittlebrainin koirat tänäpäivänä ovat olleet liikkeellä, mielellään suo, että näiden asioiden huolenpito jää niin kokeneen miehen käsiin kuin te olette."

Sitten neito, sulavasti kumartaen hevosensa selässä, lausui jäähyväiset ja ratsasti tappopaikalta, pari palvelijaa jäljissään, jotka näyttivät erikoisesti olevan hänen käskettävinään. Bucklaw tuskin huomasikaan hänen lähtöänsä; hän oli liian iloissaan siitä, että sai tilaisuuden näyttää metsämiehen-taitoansa, välittääkseen miehistä tai naisista. Hän seisoi pian siinä liivisillään, käärityin paidanhihoin, käsivarret kyynärpäitä myöten veressä ja rasvassa, silpoen, leikaten ja hakaten yhtä taitavasti kuin ritari Tristram itse ja väitellen sekä intellen kaikkien ympärillä seisovien kanssa sisälmyksistä, rintapaloista, kuverisasista, korpinluista ynnä muista senaikuisista metsämiehen – taikka teurastajan, jos lukija mieluummin niin tahtoo sanoa – ammattisanoista, jotka kaikki tätä nykyä ovat jo unohtaneet käytännöstä.

Kun Ravenswood, seuratessaan vähän jäljempänä ystävänsä perästä, näki että hirvi oli kaatunut, niin hetkellinen metsästys-into katosi ja sijaan tuli jälleen hänen tavallinen vastahakoisuutensa astua köyhtyneenä, kuten hän oli, vertaistensa tai korkeampisukuisten silmien eteen. Hän seisahdutti hevosensa pienen mäen kukkulalle ja katseli sieltä vilkasta hälinää ja kuunteli metsämiesten huhuilemia, jotka iloisesti kajahtelivat kesken koirien haukuntaa sekä hevosten hirnumista ja kavioiden kopinaa. Mutta nämä riemunäänet tekivät surullisen vaikutuksen varattoman aatelismiehemme korviin. Metsästystä kaikkine kiihoittavine tunteineen on aina keskiajasta saakka pidetty aatelisherrojen miltei yksinomaisena oikeutena, ja se oli muinoin heidän päätoimensa rauhanaikoina. Hän tunsi, että hänen varansa eivät sallineet hänen harjoittaa metsästyshuvia, johon hänellä muuten säätynsä puolesta olisi ollut nimenomainen oikeus; – hän näki nykyisin valtaan nousseitten miesten nyt käyttävän tätä oikeutta samoilla nurmikkokankailla, joita hänen esi-isänsä olivat huolellisesti säästäneet omaa huvitustansa varten; – ja hänen itsensä, näiden maiden oikean perillisen, täytyi pysähtyä syrjemmäksi metsästysjoukosta. Tällaiset mietteet painoivat raskaasti Ravenswoodin mieltä, joka luonteeltansa oli syväajatuksinen ja synkkä. Hänen ylpeytensä työnsi kuitenkin pian syrjään tämän alakuloisen mielialan, ja sen viimeinenkin jäännös jätti sijan vain suuttumukselle, kun hän huomasi, että hänen ajattelemattomalla ystävällään ei näyttänyt olevan lainkaan kiirettä tuoda takaisin lainattua hevostaan. Mutta Ravenswood tahtoi nähdä sen jälleen oikean omistajan käsissä ennenkuin hän palasi kotiin. Hän aikoi juuri ratsastaa kokoutuneen metsästäjäjoukon luokse; mutta samassa ilmestyi hänen viereensä ratsumies, joka niinkuin hänkin oli kauempaa katsellut hirven kaatumista.

Tämä mies näytti olevan vanhemmanpuoleinen iältään. Hänellä oli tulipunainen, leukaa myöten kiinninapitettu viitta yllään, ja hänen hattunsa reunat olivat alaskäännetyt, luultavasti suojaksi päivänpaistetta vastaan. Hevonen, vahva ja vakava ratsu, oli kuin luotu ratsumiestä varten, joka vain tahtoi katsella päivän huvitusta, itse siihen ottamatta osaa. Palvelija seisoi vähän taempana. Kaikki nämä seikat ilmaisivat, että ratsumies oli vanhanpuoleinen, korkeasäätyinen, suuriarvoinen aatelisherra. Hän aloitti keskustelun Ravenswoodin kanssa sangen kohteliaasti, mutta ikäänkuin hiukan hämillään.

"Muodostanne päättäen olette te, herra, uljas nuori mies", virkkoi hän, "mutta sittenkin näytätte olevan yhtä haluton tähän rivakkaan huviin kuin jos teillä olisi minun ikäni paino niskoillanne."

"Muulloin kyllä olen ottanut osaa ajoon kiivaammalla halulla", vastasi Ravenswood. "Mutta tällä kertaa perheessämme äsken sattuneet tapaukset ovat syynä – ja sitä paitsi", lisäsi hän, "minulla oli ajon alussa vain huono hevonen."

"Joku minun palvelijoistani", sanoi vieras "taisi olla niin älykäs, että lainasi teidän ystävällenne hevosensa."

"Olen suuressa kiitollisuudenvelassa hänen ja teidän kohteliaisuudestanne", vastasi Ravenswood. "Ystäväni on herra Hayston, Bucklaw'n kartanon omistaja, jonka te, uskallan sanoa, aina olette tapaava kiivaimpien metsämiesten joukossa. Hän saa itse antaa takaisin teidän palvelijanne hevosen ja ottaa minun ratsuni sijaan – ja lisätä", lopetti hän kääntäen hevosensa poispäin, "omat hartaat kiitoksensa niihin, jotka minä tästä lainasta lausun teille."

Näin puhuttuansa Ravenswoodin nuoriherra läksi ratsastamaan kotiin päin, kuten ainakin mies, joka on ottanut jäähyväiset seuraltaan. Mutta vieraasta herrasta ei ollutkaan niin helppoa päästä eroon. Hänkin käänsi hevosensa ja ratsasti samaa tietä kuin nuori Ravenswood, niin läheltä, ettei tämä helposti voinut päästä hänen seurastaan, jollei tahtonut ajaa sivuitse; eikä sitä sen ajan kohteliaisuus enempää kuin vieraalle herralle hänen ikänsä ja äskeisen ystävällisyytensä johdosta tuleva kunnioitus sallinut.

Vieras ei pysynyt kauan ääneti. "Tämä", virkkoi hän, "siis on vanha Wolfs Cragin linna, jota niin usein on kiitetty meidän skotlantilaisissa aikakirjoissamme." Näin puhuen hän katseli vanhaa tornia, joka takaapäin nousevaa mustaa ukkospilveä vasten näytti vieläkin synkemmältä. Sillä virstan matkan alalla kierrettyänsä olivat ajossa olleet metsästäjät joutuneet takaisin melkein samalle paikalle, missä he silloin olivat, kun Ravenswood ja Bucklaw olivat lähteneet joukkuetta seuraamaan.

Ravenswood myönsi ynseästi ja jäykästi vieraan sanat todeksi.

"Se on, niin olen kuullut", jatkoi vieras hämmästymättä hänen vastahakoisuuttaan, "korkeasti-kunnioitettavan Ravenswoodin suvun vanhimpia kartanoita."

"Sen vanhin omaisuus", vastasi nuoriherra, "ja luultavasti myös viimeinen."

"Toi – toi – toivottavasti ei niin käy, herra", sanoi vieras rykäisten useaan kertaan, saadakseen äänensä selviämään ja rohkaistakseen mieltään, joka oli hiukan kahden vaiheilla. "Skotlanti kyllä muistaa tämän vanhan suvun monet kunniakkaat urotyöt ja muistaa myös kiitollisuudenvelkansa sitä kohtaan. Epäilemättä, jos sopivalla tavalla saatettaisiin kuninkaallisen majesteetin tietoon, että näin vanha ja jalo suku on häviämäisillään – ahdingossa, aioin sanoa – niin keksittäisiin keinoja ad reaedificandum antiquam domum (vanhan huoneen uudestirakentamiseksi) – "

"Voin säästää teiltä, herra, enemmän keskustelun vaivan tästä asiasta", keskeytti hänet Ravenswood ylpeällä äänellä. "Minä olen sen onnettoman suvun perillinen – minä olen Ravenswoodin nuoriherra. Ja te, herra, joka näytätte olevan aatelissäätyinen, sivistynyt mies, ymmärrätte epäilemättä, että köyhyyttä lukuunottamatta ei ole mitään kipeämmin koskevaa kuin vieraan sääli, jota ei ole pyydetty."

"Suokaa anteeksi, hyvä herra", virkkoi vanhempi ratsumies – , "en tietänyt – kyllä ymmärrän, ettei olisi sopinut mainita – ei mikään voinut olla kauempana mielestäni kuin se luulo – "

"Ei tarvita minkäänlaisia selityksiä, herra", vastasi Ravenswood, "sillä tässä luullakseni meidän tiemme erkanevat, ja minä vakuutan teille, että eroamme mitä tyynimmällä mielellä, ainakin mitä minuun tulee."

Näin sanoen hän ohjasi hevosensa kaitaiselle, kivetylle tielle, Wolfs Cragin entiselle kujalle, johon täydesti olisivat sopineet nämä Toivon Laulajan sanat:

 
Nurmettuneella tiellä tässä harva käy,
ei jälkeä siin' ikänänsä muuta näy
kuin metsämiehen taikka soturin.
 

Mutta ennenkuin Ravenswood vielä oli päässyt eroon kumppanistaan, saapui aikaisemmin mainittu nuori aatelisnainen seuraan palvelijansa saattamana.

"Tyttäreni", virkkoi vieras nuorelle neidolla, jonka kasvot yhä vielä olivat naamion peitossa, "tämä on Ravenswoodin nuoriherra."

Tietysti olisi Ravenswoodin pitänyt jotakin vastata tähän esitykseen; mutta neidon suloisessa muodossa ja arassa ujoudessa oli jotakin, mikä ei vain estänyt häntä tiedustelemasta, kenen kautta ja kenelle hänet näin esitettiin, vaan ensi hetkeksi teki hänet aivan äänettömäksi. Tällä välin se ukkospilvi, joka jo kauan oli uhkaillut Wolfs Cragin kallioiden takaa, oli lähennyt levittäen peittonsa yhä mustempana ja paksumpana meren ja maan yli, salaten kaukaisemmat, pimittäen lähemmät esineet, muuttaen meren lyijynkarvaiseksi ja kankaan tavallista tummemman ruskeaksi. Juuri nyt se parilla kaukaisella jyrähdyksellä ilmaisi Herran voimaa, mikä siinä liikkui; ja kahden peräkkäin välähtävän salaman valossa häämötti kaukaa Wolfs Cragin harmaat tornit ja lähempänä valtameren vierivät aallot, joiden harjat hetken aikaa säihkyivät punaisina ja silmiä häikäisevinä.

Ihanan metsästäjän hevonen näytti tästä säikähtyvän ja hurjistuvan. Ei Ravenswoodin siis sopinut, jos hän piti kiinni mies- ja aateliskunniastaan, jättää häntä siihen ainoastaan isän ja palkattujen palvelijoiden suojaan. Kohteliaisuus vaati, niin ainakin hän itse arveli, että hänen piti tarttua neidon hevosen suitsiin ja olla apuna tätä levotonta eläintä hillitsemässä. Kun Ravenswood paraikaa oli kiintyneenä tähän toimeen, huomautti vanha herra, että ukkospilvi paisui paisumistaan – sanoi olevansa kaukana lordi Bittlebrainin kartanosta, missä he paraikaa olivat vieraisilla – ja pyysi Ravenswoodia osoittamaan heille tien lähimpään suojapaikkaan. Näin puhuen hän heitti halukkaana ja nolona silmäyksen Wolfs Cragin torniin, joten sen omistaja ei voinut olla tarjoamatta huoneessaan hetkiseksi suojaa tämmöisessä ahdingossa olevalle vanhukselle ja neidolle. Ihanan metsästäjän mielentila teki tämän kohteliaisuuden aivan välttämättömäksi; sillä autellessaan häntä ei Ravenswood voinut olla huomaamatta, kuinka kovasti neito vapisi ja oli levoton nähtävästi lähenevän ukkosilman pelosta.

En tiedä sanoa, oliko Ravensvoodin nuoriherra yhtä peloissaan; mutta ainakin oli hänessäkin hiukan samanlaista hermojen vavistusta. Sillä sanoessaan: "Wolfs Cragin tornissa ei ole muuta tarjottavaa paitsi katoksen suojaa, jos se kelvannee tämmöisenä hetkenä – ", hän pysähtyi kesken, ikäänkuin kutsun loppupuoli olisi takertunut hänen kurkkuunsa. Mutta vanha herra, hänen väkinäinen seurakumppaninsa, ei sallinutkaan enää peruuttaa tuota pyyntiä, joka pikemmin vain oli arvattava Ravenswoodin sanoista kuin selvästi ilmaistu.

"Tämän ukkosilman vuoksi", virkkoi vieras, "pitää antaa anteeksi, ettemme kursaile – minun tyttäreni terveys on huononlainen – hän on vielä heikkona äskettäin sattuneesta säikähdyksestä – meidän häikäilemätön tunkeutumisemme Ravenswoodin herran taloon ei toivoakseni liene peräti lepyttämätön loukkaus näihin asianhaaroihin nähden – lapseni terveys on tietysti minulle kalliimpi kuin ulkonaisten sopivaisuussääntöjen noudattaminen."

Ei ollut peräytymisen mahdollisuutta. Ravenswood ratsasti siis edellä, yhä vielä taluttaen neidon hevosta suitsista, jottei se hurjistuisi äkillisestä jyrähdyksestä. Vaikka Ravenswood oli aivan pyörryksissä omista riehuvista ajatuksistaan, niin hän huomasi sittenkin, että kalmankalpeus, joka oli näkynyt neidon kaulassa sekä kulmilla ja myöskin poskipäillä, sen verran kuin näitä ratsastusnaamarin alta näkyi, nyt muuttui ruusuiseksi punaksi; ja hämillänsä hän tunsi samanlaisen punastuksen, salaisen henkisen yhteyden vaikutuksesta, kohoavan omillekin poskillensa. Heidän ratsastaessaan mäkeä ylös Wolfs Cragin tornille tarkasteli vanha vieras kaiken aikaa Ravenswoodin kasvoilla ilmeneviä tunteita, peitellen tätä väijyilemistään muka tyttärensä turvallisuuden huolenpidolla. Ravenswoodin tunteet, kun he pysähtyivät hänen vanhan torninsa edustalle, olivatkin sangen sekavat. Ja kun hän johti vieraansa kartanon rappeutuneelle pihalle ja huusi Kalebia avuksi, oli hänen äänessään jotakin tylyä, melkein tuimaa, joka oli kaukana siitä kohteliaisuudesta, millä kunnioitettavia vieraita tavallisesti vastaanotetaan.

Kaleb tuli; ja ihanan vieraan kalpeus ukkosen ensi kertaa jyrähtäessä, tai kenenkä muun ihmisen kalpeus missä pulassa hyvänsä, ei ollut mitään sen kalmankalpeuden rinnalla, joka levisi tuskastuneen hovimestarin laihoille poskipäille, kun hän näki näiden lisävieraitten saapuvan taloon ja muisti päivällishetken olevan aivan lähellä. "Onko hän hullu?" mutisi Kaleb itseksensä, "onko hän peräti hullu, kun kuljettaa tänne herroja ja naisia, vaikka kello on lyönyt jo kaksitoista?" Sitten hän herraansa läheten pyysi anteeksi, että oli sallinut muun palvelusväen mennä ulos hirvenajoa katsomaan, lisäten, että "he eivät suinkaan luulleet armollisen herran palaavan kotiin ennenkuin pimeän aikaan yöllä, ja sinne he nyt, pelkäänpä pahoin, jäävät nahjustelemaan."