Kitabı oku: «Musta kääpiö», sayfa 10
XIV LUKU
Pimeän luolan sisään astuen
Ne tapasivat miehen suruisen,
Kuin martahana maassa makaavan,
Ja alla huolten kuorman ankaran.
Keijukais-kuningatar.
Se, joka näin häiritsi neiti Vereä kesken hänen suruaan, oli Ratcliffe. Herra Vere oli levottomassa mielentilassaan unohtanut peruuttaa herra Ratcliffen kutsun; tämä siis avasi oven, sanoen: "Te käskitte minut tänne, herra Vere." Sitten katsahdettuaan ympärilleen, hän lisäsi: "Neiti Vere! Te yksinänne – maassa polvillanne – vesissä silmin!"
"Jättäkää minut, jättäkää minut!" virkkoi onneton neito.
"En voi nyt paikalla lähteä", sanoi Ratcliffe, "minä olen usean kerran pyytänyt saada tulla tänne jäähyväisiä sanomaan, vaan se kiellettiin aina, kunnes isänne nyt viimein itse kutsutti minut. Älkää panko kovin pahaksenne, jos olen rohkea ja häiritsen teitä, minulla on toimitettavana asia, joka minut siihen pakottaa."
"En voi nyt kuulla teitä, herra Ratcliffe, – en voi nyt puhua teille. Jääkää hyvästi ja olkaa onnellinen, mutta jättäkää minut nyt Jumalan tähden."
"Sanokaa minulle vain", jatkoi herra Ratcliffe, "onko totta, että tuo luonnoton naimiskauppa solmitaan vielä tänä iltana. Minä kuulin palvelusväen siitä puhelevan, kun astuin suuria portaita ylös – minä kuulin sen siitä, että käskettiin laittaa kappeli kuntoon."
"Armahtakaa minua, herra Ratcliffe", vastasi onneton morsian, "ja ymmärtäkää siitä tilasta, jossa minut tapasitte, kuinka kipeästi nämä kysymykset koskevat sydämeeni."
"Teidätkö vihittäisiin Sir Frederick Langleyn kanssa! Tänä iltana! – se ei saa – se ei voi tapahtua – se ei tapahdu."
"Sen täytyy tapahtua, herra Ratcliffe, tai minun isäni on hukassa,"
"Vai niin, minä ymmärrän", vastasi Ratcliffe, "ja te uhraatte itsenne pelastaaksenne sen, joka… Mutta lapsen viattomuus sovittakoon isän pahatteot – ei ole nyt aika haravoida niitä esiin. Mitä tässä voi tehdä? Meillä on kiire – minä tiedän vain yhden keinon – jos olisi vuorokausi aikaa, tietäisin useampia – neiti Vere, rukoilkaa suojaa siltä ainoalta ihmisolennolta, jolla on voimaa estää ne tapaukset, jotka nyt uhkaavat teitä."
"Ja kellä ihmisolennolla", kysyi neiti Vere, "olisi semmoinen voima?"
"Älkää hämmästykö, kun hänet mainitsen", sanoi Ratcliffe, astuen likemmäksi ja puhuen hiljaisella, mutta selvällä äänellä. "Hän on se, jota mainitaan Elshenderin, Mucklestane-Moorin erakon nimellä."
"Te ette ole täydessä järjessänne, herra Ratcliffe, vai tahdotteko sopimattomalla leikkipuheella tehdä pilkkaa minusta tässä kurjuudessani!"
"Minä olen yhtä täydessä järjessä kuin tekin, nuori neiti", vastasi neuvonantaja, "eikä minulla ole tapana laskea joutavaa leikkiä, varsinkaan teidän onnettomasta tilastanne. Minä vannon teille, että tuolla olennolla, joka todenteolla on ihan toinen kuin miksi hän tekeytyy, on voimaa pelastaa teidät tästä teille vastenmielisestä avioliitosta."
"Ja samallako myös turvata isäni henki?"
"Kyllä niinkin", vakuutti Ratcliffe, "jos puhutte hänelle isänne puolesta. Mutta kuinka pääsisimme erakon puheille?"
"Siitä ei hätää", sanoi neiti Vere, joka yhtäkkiä muisti erakolta saadun ruusun. "Minä muistan, että hän kerran käski minun tulla häneltä apua pyytämään, jos hätään joutuisin, ja hän antoi minulle tämän kukan merkiksi. Ennen kuin se vielä on kokonaan lakastunut, sanoi hän, tulisin minä tarvitsemaan hänen apuaan. Olisiko mahdollista, että hänen sanansa olisivat olleet muuta kuin hullun houreita?"
"Älkää epäilkö – älkää epäilkö", sanoi Ratcliffe, "mutta varsinkaan älkäämme kuluttako aikaa. Oletteko vapaa ja vartioimaton?"
"Niin luulisin", vastasi Isabella, "mutta mitä minun pitää tehdä?"
"Lähtekää aivan paikalla", sanoi Ratcliffe, "ja langetkaa polvillenne tuon eriskummallisen miehen jalkain juureen, jolla, vaikka hän on semmoisessa tilassa, että luulisi hänen elävän kurjimmassa köyhyydessä, kuitenkin on melkein rajaton valta teidän kohtalonne yli. – Vieraat ja palvelijat ovat nyt tällä hetkellä hurjimmassa humalassa – salaliiton päälliköt pitävät neuvottelua kapinallisista hankkeistansa – minun hevoseni seisoo valmiina tallissa – minä satuloin teille toisen hevosen ja tulen puutarhan takaportille teitä noutamaan. Voi, jospa te luottaisitte minun älyyni ja uskollisuuteeni ja käyttäisitte tätä ainoata keinoa, joka voi pelastaa teidät joutumasta Sir Frederickin vaimoksi sekä sitä seuraavasta hirmuisesta onnettomuudesta."
"Herra Ratcliffe", lausui neiti Vere, "teitä on aina sanottu rehelliseksi ja kunnon mieheksi, ja hukkumaisillaan oleva tarttuu heikompaankin korteen – minä siis turvaan teihin – minä noudatan neuvoanne – minä tulen puutarhan takaportille."
Neiti Vere lukitsi herra Ratcliffen lähdettyä kamarinsa ulko-oven ja meni puutarhaan erityisiä, omasta vieraskamaristaan johtavia portaita myöten. Matkalla hän oli jo vähällä luopua siitä keinosta, se tuntui hänestä niin turhalta ja mielettömältä. Mutta kulkiessaan oven sivuitse, mikä johti näiltä takarappusilta kappeliin, hän kuuli mitä kappelia puhdistavat palvelijat keskenään puhelivat.
"Vai menee hän naimisiin niin pahalle miehelle! – Voi, voi, herranen aika – mieluummin hän voisi tehdä vaikka mitä kuin suostua siihen."
"He puhuvat totta – he puhuvat totta!" virkkoi neiti Vere itsekseen. "Mieluummin teen vaikka mitä kuin suostun siihen."
Hän riensi alas puutarhaan. Herra Ratcliffe oli täyttänyt lupauksensa – kaksi satuloitua hevosta seisoi puutarhan takaportin edessä – parin minuutin kuluttua molemmat ratsastajat kulkivat joutuisasti erakon mökille päin.
Niin kauan kuin tie oli hyvä, ratsastivat he niin kiireesti, että oli mahdotonta puhua. Mutta kun jyrkkä vastamäki pakotti heidät hiljaisempaan kulkuun, ilmaisi neiti Vere uuden pelonaiheen, joka oli tullut hänen mieleensä.
"Herra Ratcliffe", sanoi hän tempaisten hevosensa suitsia, "älkäämme jatkako kauemmaksi tätä matkaa, jota vain mieleni kova levottomuus voi puolustaa. Kyllähän minä tiedän, että kansa luulee tuolla miehellä olevan yliluonnollisia voimia ja yhteyttä toisen maailman olentoihin. Mutta minä tahtoisin myös huomauttaa teille, etten minä anna pettää itseäni tuommoisilla tyhjillä loruilla, ja että jos uskoisin ne todeksi, kristillinen uskoni estäisi minua pyytämästä onnettomuudessa apua semmoiselta ihmiseltä."
"Olisinpa luullut, neiti Vere", vastasi Ratcliffe, "että tuntisitte mielenlaatuni ja mielipiteeni siksi hyvin, ettette epäilisi minun uskovan tuollaisiin hullutuksiin."
"Mutta millä muulla tavalla", kysyi Isabella, "saattaa olennolla, joka itse näyttää olevan niin kurjassa tilassa, olla voimaa auttaa minua?"
"Neiti Vere", virkkoi Ratcliffe oltuaan hetken aikaa vaiti, "minua sitoo vaikenemisen juhlallinen vala. Teidän pitää siis ilman tarkempia selityksiä uskoa sanani ja vakuutukseni, että hänellä on se voima, jos te vain voitte taivuttaa hänet puolellenne; ja sen te epäilemättä voitte saada aikaan."
"Herra Ratcliffe", sanoi neiti Vere, "voittehan te itsekin erehtyä – te vaaditte minulta aivan rajatonta luottamusta."
"Muistakaa, neiti Vere", vastasi Ratcliffe, "että kun te säälistä pyysitte minua puhumaan isällenne Haswellin ja hänen köyhtyneen perheensä puolesta – kun te pyysitte minua taivuttamaan isänne tekoon, joka oli hänen luonteelleen ihan vastakkainen – antamaan anteeksi loukkauksen ja jättämään rangaistuksen sikseen – niin panin sen ehdon, ettette kyselisi kuinka minulla saattoi olla sellainen vaikutusvalta. Te ette katsonut silloin tarpeelliseksi epäillä minua – älkää nytkään epäilkö."
"Mutta tämän miehen eriskummallinen elintapa", sanoi neiti Vere, "hänen eroamisensa muista ihmisistä – hänen ulkomuotonsa – se katkera ihmisviha, joka, niinkuin sanotaan, ilmenee hänen puheistaan – herra Ratcliffe, mitä minä voin hänestä uskoa, jos hänellä todellakin on semmoinen voima kuin te sanotte."
"Tämä mies, neitiseni, on saanut katolisen kasvatuksen ja siinä kirkossa on tuhansin kerroin nähty ihmisten luopuvan mahtavuudesta sekä rikkaudesta ja antautuvan vapaaehtoiseen köyhyyteen, paljoa pahempaankin kuin tämä tässä."
"Mutta eipä hän tunnusta tehneensä sitä uskonnollisista syistä", keskeytti hänet neiti Vere.
"Ei", vastasi Ratcliffe, "kyllästyminen maailmaan on ollut syynä hänen luopumiseensa, eikä hän olekaan peittänyt sitä syytä millään uskonnollisella teeskentelyllä. Sen verran voin teille kertoa: hän on syntynyt suuren rikkauden perijäksi, ja hänen vanhempansa aikoivat kartuttaa tätä rikkautta avioliiton kautta jonkun sukulaisen kanssa, jota he siinä tarkoituksessa kasvattivat kodissaan. Te olette nähnyt tämän kääpiön ulkomuodon ja voitte siis käsittää, mitä tuo nuori neiti ajatteli tästä hänelle tarjona olevasta kohtalosta. Mutta kun hän oli tottunut häntä joka päivä näkemään, ei hän osoittanut vastahakoisuutta, ja puheenalaisen miehen sukulaiset luulivat, että kääpiön tulinen rakkaus, monenlaiset hengenlahjat ja rakastettavat avut olivat voittaneet sen luonnollisen inhon, jonka näin hirmuisen julma ulkonäkö tietysti herätti aiotun morsiamen sydämessä."
"Oliko siinä luulossa perää?" kysyi Isabella.
"Saatte kuulla sen. Sulhanen itse tiesi täydellisesti kuinka ruma hän oli; se tieto vaivasi häntä aina kuin painajainen. – 'Minä olen', näin hän puhui minulle – eräälle ihmiselle, johon hän luotti, tarkoitan, 'minä olen, sanokaa mitä sanonettekin, kurja hylkiö, joka pikemmin olisi pitänyt murskata kehtoonsa, kuin kasvattaa inhoksi maailmalle, jossa hän nyt matelee.' – Mies, jolle hän puhui, koetti turhaan saada hänet unohtamaan ulkomuotonsa niinkuin viisaan miehen olisi pitänyt tehdä, ja kehoitti häntä muistamaan, kuinka paljon suurempi arvo on etevillä hengenlahjoilla ihastuttavan ruumiillisen kauneuden rinnalla. 'Kyllä kuulen', oli hänen vastauksensa, 'mutta te puhutte kylmäverisen filosofin tai ainakin puolueellisen ystävän kieltä. Mutta katsokaa joka ainoaa kirjaa, minkä olemme lukeneet, lukuunottamatta noita pelkkää filosofiaa sisältäviä, jotka eivät herätä meidän sydämessämme vastaavia tunteita. Eikö niissä kaikissa semmoinen ulkomuoto, jota ainakin saattaa katsella ilman kauhistusta ja inhoa, ole aina kuvattu välttämättömäksi ystävyyden, saati sitten rakkauden herättämiseksi? Eikö tämmöinen muodoton hirviö kuin minä ole itse luonnonkin tuomion kautta suljettu pois kaikista maailman suloisimmista nautinnoista? Mikä muu kuin rikkauteni estää kaikkia ihmisiä – kukaties myös Letitiaa ja teitäkin – karttamasta minua kuin jotakin luonnotonta olentoa, joka on sitäkin inhottavampi siksi, että hän kuitenkin on ihmisen kaltainen, samoin kuin ne eläinlajit ovat meille kaikkein inhottavimmat, joiden muoto muistuttaa ihmisen irvikuvaa?'"
"Te toistatte hullun ihmisen ajatuksia", sanoi neiti Vere.
"En", vastasi seurakumppani, "jollei hulluudeksi sanota sairaalloista ja ylenmääräistä arkatuntoisuutta mainitussa suhteessa. En kuitenkaan tahdo kieltää, että tämä valtaan päässyt pelko saattoi puheena olevan ihmisen hillittömiin tekoihin, jotka todistavat hämmentynyttä järkeä. Hän näkyi arvelevan, että hänen täytyi ylenmääräisellä, monesti väärään kohdistuvalla anteliaisuudella, suorastaan tuhlaavaisuudella, liittää itsensä ihmiskuntaan, josta hän luuli olevansa luonnon päätöksen kautta erotettu. Lahjat, joita hän tavattomassa ihmisrakkaudessaan antoi, kasvoivat äärettömän suuriksi siksi, että hän tunsi velvollisuudekseen antaa enemmän kuin muut. – Hän tuhlaili rakkauttansa ikäänkuin lahjoaksensa sillä ihmiskuntaa, jotta se sallisi hänen olla seurassaan. Tuskin tarvinnee sanoa, että näin oikullisesta lähteestä uhkuvaa anteliaisuutta käytettiin usein väärin ja että hän näki usein luottamuksensa petetyksi. Tällaiset harmit, joita voi sattua meille kaikille, toisille enemmän, toisille vähemmän, varsinkin niille, jotka ilman tarpeellista erotusta antavat lahjojaan, johtuivat – niin hänen sairas mielensä päätti – siitä vihasta ja inhosta, jota muka hänen ruma ulkomuotonsa herätti. – Mutta minä väsytän teitä, neiti Vere?"
"Ette suinkaan, minä – minun huomioni eksyi vain hetkeksi muualle. Olkaa hyvä ja jatkakaa."
"Hänestä tuli aikaa myöten", jatkoi Ratcliffe, "hirvein itsensä kiusaaja, josta ikinä olen kuullut. Alhaisen roskaväen pilanteko ja vielä raaempien, samansäätyisten roistojen irvistely tuntui hänestä kuoleman tuskalta ja piinalta. Kansan naurunhohotus, kun hän kulki kadulla, ja nuorten neitosten puoleksi pidätetty nauru tai säikähdys, kun hänet seuroissa heille esiteltiin, – tämä loukkasi häntä vieläkin enemmän, – olivat hänen mielestänsä todistuksia siitä, että ihmiset todella pitivät häntä kummituksena, jolle ei voitu osoittaa edes tavallista kohteliaisuutta, ja näillä syillä hän puolusti päätöstään erota kokonaan ihmisseurasta. Ainoastaan kahden ihmisen uskollisuuteen ja rehellisyyteen hän näytti järkähtämättä luottavan – ne olivat hänen kihlattu morsiamensa sekä ruumiin puolesta erittäin runsain avuin varustettu ystävä, joka näytti tuntevan ja ehkä tunsikin todellista rakkautta kääpiötä kohtaan. Ainakin se olisi ollut hänen velvollisuutensa, sillä se mies, jonka puheille te nyt menette, antoi hänelle todellakin kuormittain lahjoja. Kääpiön vanhemmat kuolivat kumpikin lyhyen ajan kuluessa. Heidän kuolemansa tähden häät, joita varten päivä jo oli määrätty, lykättiin toistaiseksi. Morsian ei näyttänyt viivytystä kovinkaan kipeästi surevan – kenties olisikin ollut liikaa toivoa häneltä surua – mutta hän ei myöskään ilmoittanut mitään mielenmuutosta, kun uusi päivä naimisliiton solmimista varten määrättiin. Ystävä, josta mainitsin, asui silloin vakituisesti kartanossa. Onnettomana hetkenä kääpiö tämän ystävän hartaasta pyynnöstä ja kehoituksesta läksi suureen seuraan, jossa oli koolla erilaisiin valtiollisiin puolueisiin kuuluvia miehiä ja jossa juotiin runsaasti. Riita syntyi, kääpiön ystävä paljasti miekkansa niinkuin muutkin, mutta voimallisempi vastustaja kaatoi hänet maahan ja ryösti aseen hänen kädestään. Taistelussa molemmat pyörähtivät kääpiön jalkojen juureen, ja tämä, joka oli yhtä voimakas kuin kuumaverinenkin, vaikka hän olikin niin vaivaisen ja viallisen näköinen, tempaisi miekan käteensä ja pisti sillä ystävänsä vastustajaa sydämeen. Sen johdosta hänet vedettiin oikeuteen ja tuomittiin rangaistavaksi miestaposta. Töin tuskin hän sai vuoden vankeudella pelastetuksi henkensä oikeuden käsistä. Tämä seikka koski syvästi hänen mieleensä, varsinkin koska surmattu oli ollut kelpo mies ja oli kärsinyt törkeitä soimauksia ja häväistyksiä ennen kuin hän tarttui miekkaan. Tästä hetkestä olin huomaavinani – suokaa anteeksi – näytti siltä kuin onnetonta olisivat sairaalloisten mielenpuuskien lisäksi vielä vaivanneet omantunnonkin tuskat, joihin hänellä olisi pitänyt olla vähemmän syytä kuin kenelläkään muulla ihmisellä ja joita hänellä, jota niin surkea kohtalo oli kohdannut, oli kaikkein vähimmin voimaa kantaa. Näitä tuskan puuskia ei voitu salata hänen kihlatulta morsiameltaan, ja ne olivat, se täytyy tunnustaa, sangen peloittavia ja hirvittäviä. Kääpiön ainoana lohdutuksena oli se, että hän vankeusaikansa kuluttua saisi vaimonsa ja ystävänsä kanssa perustaa pienen kodin, jonka piirissä eläen hän voisi luopua kaikesta kanssakäymisestä maailman kanssa. Hänen toivonsa petti. Ennenkuin tämä aika oli kulunut loppuun, oli hänen kihlatusta morsiamestaan ja ystävästään tullut aviopari. Mahdotonta on minun kuvata, miten tämä isku vaikutti kääpiön tuliseen sydämeen ja omantunnonvaivoista jo katkeroituneeseen mieleen, joka antautuen synkkien mietteiden valtaan oli vieraantunut koko ihmiskunnasta. Tuntui aivan siltä kuin viimeinen laivaa kiinnipitävä ankkuriketju olisi katkennut ja jättänyt sen myrskyn koko julman raivon valtaan. Kääpiö pantiin lääkärin vartioitavaksi. Jonkin aikaa olisi tällainen vankeudessapito voinut olla paikallaan. Mutta kääpiön kovasydäminen ystävä, joka naimisliittonsa kautta oli nyt tullut hänen lähimmäksi sukulaisekseen, pitkitti sitä yhä, saadakseen yhä edelleen hoitaa hänen suunnattomia rikkauksiaan. Mutta oli myös olemassa mies, joka oli kaikesta omaisuudestaan kääpiölle kiitollisuuden velassa. Hän oli halpasäätyinen, mutta kiitollinen ja uskollinen ystävä. Uupumattomasti ponnistellen ja yhä uudestaan kääntyen oikeuden puoleen hänen onnistui viimein vapauttaa hyväntekijänsä ja saada omaisuus hänen omaan hoitoonsa. Pian kääpiö sai sen lisäksi myös entisen morsiamensa omaisuuden, sillä tämän kuoltua ilman miehistä perillistä jäi sukutila hänelle perinnöksi. Mutta ei vapaus eikä rikkaus voinut enää asettaa hänen mieltään, suru esti häntä välittämästä edellisestä, ja jälkimmäistä hän käytti ainoastaan eriskummallisiin oikullisiin mielijohteisiinsa. Hän oli luopunut katolisesta uskostaan, mutta kenties muutamat sen opinkappaleista pysyivät kuitenkin voimassa hänen sydämessään, jossa omantunnonvaiva ja ihmisviha näyttivät nyt päässeen rajattomaan valtaan. Hän on siitä saakka elänyt vuorotellen pyhiinvaeltajana ja erakkona antautuen kovimman puutteen alaiseksi, ei kuitenkaan askeettisen jumalisuuden vuoksi, vaan inhosta ihmiskuntaa kohtaan. Mutta eivät kenenkään ihmisen sanat ja teot ole koskaan olleet niin ristiriitaisia, eikä yksikään ulkokullattu konna ole koskaan ollut niin sukkela keksimään hyviä syitä pahoihin tekoihinsa kuin tämä onneton, joka samalla kertaa on hautonut mielessään ihmisille vihamielisiä periaatteita ja käytökseltään ollut jalomielinen ja lempeäsydäminen."
"Yhä vielä, herra Ratcliffe, te kuvaatte mielipuolen tekoja."
"En suinkaan", vastasi Ratcliffe. "Tämän herran mielikuvitus ei ole terve, sitä en tahdokaan kieltää. Olen teille jo sanonutkin, että se on joskus puhjennut puuskiksi, jotka ovat varsin läheistä sukua hulluudelle. Mutta minä puhun nyt hänen tavallisesta mielentilastaan. Se on epätasainen, mutta hän ei kuitenkaan ole mielenvikainen. Hänen mielensä vaihtelee keskipäivän valosta sydänyön pimeyteen. Hovimies, joka tuhlaa omaisuutensa pyydystäen arvonimeä, josta hänellä ei ole mitään hyötyä eikä etua ja jota hän ei käytä mihinkään sopivaan, kunnialliseen tarkoitukseen – saituri, joka haalii kokoon hyödytöntä rikkautta, ja tuhlaaja, joka viskelee sitä tuuleen – heissä kaikissa on jokin hulluuden vivahdus. Sama on myös pahantekijöiden laita, jotka tekevät kauhutöitä, vaikka terveen järjen kannalta kiusaus näyttääkin niin pieneltä työn julmuuteen tai sen ilmitulemisen ja rangaistuksen mahdollisuuteen nähden. Voitaisiinpa jokaista tulisen himon tai vihan puuskaa sanoa hetkelliseksi hulluudeksi."
"Tämä kaikki saattaa olla hyvää filosofiaa, herra Ratcliffe", virkkoi neiti Vere, "mutta älkää panko pahaksi, se ei kuitenkaan millään tavalla anna minulle rohkeutta mennä näin myöhään yöllä ihmisen puheille, jonka mielen eriskummallisuuden tekin voitte vain osaksi peittää selityksillänne."
"Uskokaa ainakin juhlallista vakuutustani", lausui Ratcliffe, "ettei teitä uhkaa vähinkään vaara. En ole kuitenkaan vielä, koska pelkäsin peloittavani teitä, uskaltanut mainita, että kun nyt olemme päässeet hänen majansa lähelle – näen sen jo tuossa hämärässä – minä en saa seurata teitä kauemmaksi, teidän pitää mennä sinne yksin."
"Yksin? En uskalla."
"Teidän täytyy", vastasi Ratcliffe. "Minä jään tänne odottamaan."
"Älkää sitten liikahtako paikaltanne", pyysi neiti Vere. "Välimatka on siksi pitkä, ettette kuulisi, vaikka huutaisin apua."
"Älkää pelätkö mitään", sanoi seurakumppani, "tai olkaa ainakin hyvin varuillanne ja koettakaa tukahduttaa pelkonne. Muistakaa, että hänen voimallisin ja kiusallisin pelkonsa johtuu siitä tiedosta, että hänellä on niin julma ulkomuoto. Teidän tienne käy suoraan tuon puoleksi kaatuneen raidan sivuitse, pysytelkää sen vasemmalla puolella, suo on oikealla. Hyvästi vähäksi aikaa. Muistakaa, mikä onnettomuus teitä uhkaa. Voittakoon se pelkonne ja vastahakoisuutenne."
"Herra Ratcliffe", lausui Isabella, "jääkää hyvästi! Jos te olette pettänyt niin onnettoman olennon kuin minä olen, niin te olette iäksi päiväksi menettänyt sen rehellisyyden ja kunniallisuuden maineen, johon minä olen luottanut."
"Minä panen henkeni – minä panen autuuteni pantiksi", vakuutti Ratcliffe korottaen ääntänsä sitä myöten kuin matka heidän välillään piteni, "että te olette hyvässä turvassa – täydessä turvassa."
XV LUKU
– Aika, murhe
Siks hänet muodosti – taas myötään kääntyin
Ja tuoden entispäivän onnen jälleen,
Kenties sais Aika miehen ennalleen.
Vie meidät hänen luokseen, sattukoon,
Kuin satuttanee sallimus.
Vanha näytelmä.
Ratcliffen ääni häipyi Isabellalta kuulumattomiin, mutta jokin lohdutus hänellä sentään oli, sillä katsahtaessaan vähän väliä taaksensa hän näki yhä seuralaisensa hahmon, vaikka sekin jo hämärtyi yön helmassa. Kovin kauaksi ei neiti Vere kuitenkaan ehtinyt astua ennen kuin se häneltä kokonaan haihtui musteneviin varjoihin. Hämärän viimeinen valo saattoi hänet juuri erakon oven eteen. Kahdesti hän ojensi kätensä ovea kohti, kahdesti tempaisi sen jälleen takaisin. Ja kun hän viimein kaikki voimansa ponnistamalla sai kolkutetuksi, niin kolkutus ei kuulunut edes niin kovalta kuin hänen sydämensä lyönti. Hän yritti toisen kerran kovemmin. Kolmannella kerralla hän kolkutti pari kertaa peräkkäin, sillä ajatus, ettei hän voisikaan saada sitä apua, josta Ratcliffe toivoi niin suuria, voitti pelon, vaikka hän muistikin, keneltä hänen piti pyytää apua. Lopuksi, kun ei vieläkään kuulunut vastausta, hän huusi useita kertoja kääpiötä sillä nimellä, jonka hän täällä oli itselleen omaksunut, ja pyysi, että hän vastaisi ja avaisi oven.
"Mikä olento", näin kuului erakon peloittava ääni, "on joutunut niin syvään kurjuuteen, että hänen täytyy täältä hakea apua? Mene tiehesi – eivät kankaan linnut hae sitä yökorpin pesästä suojapaikan tarpeessa ollessaan."
"Minä tulen teidän luoksenne, hyvä vanhus", virkkoi Isabella, "tällä onnettomuuteni hetkellä, noudattaen teidän omaa käskyänne, jonka annoitte silloin kun lupasitte, että teidän ovenne ja sydämenne olisi vastoinkäymisen tullessa minulle avoinna. Mutta pahoin pelkään – "
"Haa!" sanoi erakko. "Oletko sinä Isabella Vere?" Anna minulle jokin todistus siitä, "että sinä se olet."
"Minä olen tuonut teille takaisin sen ruusun, jonka silloin annoitte. Se ei ehtinyt vielä kokonaan lakastuakaan, ennen kuin teidän ennustamanne kova onni minua kohtasi!"
"Ja koska sinä olet näin pitänyt sanasi", vastasi kääpiö, "niin en minäkään tahdo peruuttaa omaani. Sydämeni ja oveni, jotka ovat suljetut kaikilta muilta maallisilta olennoilta, ovat auki sinulle ja sinun suruillesi."
Isabella kuuli kuinka kääpiö liikahti mökissään ja kohta sen jälkeen iski tulta. Salvat ja teljet vedettiin sitten toinen toisensa perästä oven edestä, ja neiti Veren sydän tykytti yhä kovemmin joka kerran, kun yksi esteistä, jotka erottivat hänet puhuteltavasta, poistui. Ovi aukesi ja erakko ilmaantui tytön eteen – hänen ruma vartalonsa ja päänsä näkyivät selvästi hänen kädessään olevan lampun valossa.
"Käy sisään, surun lapsi", lausui hän, "käy sisään kurjuuden kotiin."
Isabella astui sisään ja huomasi – se vielä lisäsi hänen pelkoaan – että erakko ensi tehtäväkseen, asetettuaan lampun pöydälle, työnsi jälleen majan oven lukkona olevat monet teljet eteen. Hän säpsähti joka kerta, kun jokin niistä kiinnityönnettäessä narisi, mutta hän muisti Ratcliffen varoituksen ja koetti peittää pelkonsa. Lampun valo oli heikko ja hämärä, mutta erakko, kiinnittämättä Isabellaan muuta huomiota kuin että käski hänen istahtaa pienelle jakkaralle tulisijan ääreen, sytytti joutuisasti kasan kuivia kanervia, jotka heti loivat kirkkaan leimun koko huoneeseen. Puuhyllyt, joille oli asetettu muutamia kirjoja, kuivattuja ruohokimppuja ja pari puista kuppia sekä lautasta, näkyivät toisella puolen takkaa. Toisella puolen oli muutamia tavallisia maanviljelys- ja käsityökaluja. Sängyn sijalla oli puinen lava, jolle oli levitetty kuivuneita sammaleita sekä kaisloja, se oli tämän itsensä kiduttajan vuode. Kota ei ollut sisäpuolelta kuin kymmenen jalkaa pitkä ja kuusi leveä. Paitsi jo mainittuja huonekaluja ei siellä ollut muuta kuin höyläämättömistä laudoista tehty pöytä ja kaksi tuolia.
Tähän ahtaaseen asuntoon oli Isabella nyt suljettu yhdessä olennon kanssa, jonka elämänvaiheet eivät suinkaan olleet omiansa rauhoittamaan mieltä ja jonka julman muodon kaameus nostatti miltei taikauskoista pelkoa. Kääpiö istui vastapäätä neitoa ja tuijotti häneen ääneti mustilla silmillään, joita varjostivat tuuheat, pörröiset kulmakarvat. Hänen mielessään näytti taistelevan suuri joukko ristiriitaisia tunteita. Toisella puolella istui Isabella kuolonkalpeana. Pitkä tukka, jonka kiharat olivat iltakosteudessa suoristuneet, valui alas hartioille ja rinnoille, aivan kuin märkä viiri laskeutuu velttona riipuksiin, kun myrsky on asettunut ja jättänyt laivan rikkoutuneena rantaan. Kääpiö lopetti ensiksi äänettömyyden kysyen äkkiä, jyrkällä ja peloittavalla äänellä: "Nainen, mikä paha kohtalo on saattanut sinut tänne?"
"Minun isääni uhkaava vaara ja teidän oma käskynne", vastasi Isabella heikolla mutta lujalla äänellä.
"Ja sinä toivot apua minulta?"
"Jos te voitte sen suoda", vastasi neito, yhä samalla vienon nöyrällä äänellä.
"Mistä minä semmoisen voiman saisin?" jatkoi kääpiö katkerasti irvistäen. "Tämän näköinenkö olisi muka linna, jossa asuisi niin voimakas mies, että kauniit avunhakijat tulisivat häntä rukoilemaan? Minä tein vain pilkkaa sinusta, tyttö, kun lupasin auttaa sinua!"
"Sitten minun täytyy lähteä ja kestää kohtaloni niin hyvin kuin taidan."
"Älä!" huusi kääpiö kavahtaen ylös ja käyden seisomaan neidon ja oven väliin käskien katse ankarana hänen jälleen istahtaa. "Älä! sinä et saa lähteä näin luotani – meillä on vielä puhelemista keskenämme. Miksi ihminen pyytää apua toiselta? Miksi ei jokainen tyydy omaan itseensä? – Katso ympärillesi – minä, kaikkein ylenkatsotuin ja vaivaisin olento luonnon valtakunnassa en ole keneltäkään pyytänyt apua enkä surkuttelua. Nämä kivet tässä olen itse paikoilleen latonut, nämä huonekalut olen omin käsin tehnyt, ja tällä" – tylysti hymyillen hän tarttui kädellään pitkään väkipuukkoon, jota hän aina piti vaatteidensa alla ja veti sitä tupesta sen verran, että terä kirkkaasti välkähti valkean valossa – "tällä", lisäsi hän, työntäen aseen jälleen tuppeen, "minä, jos siksi tulee, voin suojella tähän kurjaan ruumistynkään kätkettyä hengenkipinää kauneintakin ja väkevintäkin vastaan, joka minua uhkaa pahalla!"
Töin tuskin saattoi Isabella estää kovaa parkaisua pääsemästä ilmoille, mutta hän sai kuitenkin hillityksi itsensä.
"Tämmöinen", jatkoi erakko, "on luonnonmukainen elämä, yksinäinen, itselleen riittävä, itsenäinen. Susi ei pyydä toista sutta avukseen, kun se tahtoo kaivaa itsellensä luolan. Korppihaukka ei pyydä toista korppihaukkaa kumppanikseen, kun se tahtoo iskeä saaliiseensa."
"Ja kun ne eivät kykene enää elatusta hankkimaan", kysyi Isabella, aivan oikein arvaten, että kääpiöön vaikuttaisi parhaiten hänen omaan vertaukselliseen puhetapaansa puettu vastaväite, "mikä sitten tulee heidän kohtalokseen?"
"Nääntykööt nälkään, kuolkoot ja jääkööt unhotuksiin – se on ihmiskunnankin kohtalo."
"Se on petoeläinten kohtalo", lausui Isabella, "varsinkin niiden, jotka ovat luodut elättämään itseään rosvoamisella, joka ei salli osakumppania. Mutta se ei ole mikään yleinen luonnonlaki. Alhaisempienkin luotujen näemme liittoutuvan yhteen keskinäiseksi puolustukseksi, ja ihmiskunta – se katoaisi sukupuuttoon, niin pian kuin lakattaisiin toinen toistaan auttamasta. Siitä hetkestä saakka, jolloin äiti käärii lapsen kapaloihin, siihen hetkeen, kun joku läheinen pyyhkii kuolon hien kuolevan otsalta, me emme tule toimeen ilman keskinäistä apua. Kaikilla siis, jotka tarvitsevat apua, on oikeus vaatia sitä myös ihmisveljiltään. Ei kukaan, jolla on oikeus antaa apua, saata kieltää sitä, kokoamatta syytä päänsä päälle."
"Ja tämäkö typerä toivo, neiti parka", virkkoi erakko, "on houkutellut sinut tänne erämaahan, sen ihmisen puheille, jonka hartain toivo on, että tuo liitto, josta puhut, katkeaisi iäksi ja että koko tämä sukukunta todenteolla häviäisi? Eikö sinua peloittanut?"
"Onnettomuus", vastasi Isabella lujalla äänellä, "on pelkoa voimallisempi."
"Etkö ole kuullut sanottavan tuolla kuolevaisten maailmassanne, että minä olen liitossa sellaisten voimien kanssa, jotka ovat yhtä inhottavia katseltaviksi ja yhtä pahansuopia ihmiskunnalle kuin minäkin? – Ja sinä olet kuitenkin tullut tänne, tähän majaani, keskellä sydänyötä?"
"Jumala, jota palvelen, rohkaisee mieleni tuommoista tyhjää pelkoa vastaan", lausui Isabella. Mutta hänen rintansa kiihkeä aaltoilu osoitti, että rohkeus, jota hän koetti sanoillaan teeskennellä, oli olematon.
"Hoh hoo!" sanoi kääpiö. "Vai olet sinä olevinasi filosofi? Etkö ole ajatellut, että voisi olla vaarallista tulla näin nuorena ja ihanana tämmöisen miehen luo, joka vihaa ihmiskuntaa niin katkerasti, että hänen suurin huvinsa on rumentaa, halventaa ja hävittää ihmiskunnan kauneimpia tekoja?"
Isabella, vaikka hän olikin sangen peloissaan, vastasi yhä edelleen lujasti. "Mitä pahaa teille lieneekin tehty maailmassa, te ette voi kostaa sitä olennolle, joka ei koskaan ole teille, eikä myöskään tieten tahtoen kenellekään muulle tehnyt pahaa."
"Niin kyllä, neito, mutta", jatkoi hän, ja hänen mustista silmistään leimahti ilkeys, jota samalla hänen koko hurjannäköinen, muodoton olemuksensa ilmaisi, "kosto on nälkäinen susi, joka himoitsee lihaa raadellakseen, verta latkiakseen. Luuletko sen ottavan korviinsa, vaikka karitsa kuinka puhuisi viattomuudestaan?"
"Ihminen!" virkkoi Isabella kohoten seisaalleen ja lausuen sanansa suurella arvokkuudella. "Minä en pelkää noita julmia ajatuksia, joilla koetat säikähdyttää minua. Minä työnnän ne ylenkatseella luotani. Ole kuolevainen ihminen tai paha henki, et sinä kuitenkaan voi tehdä pahaa sille, joka on sinulta hakenut apua pahimmassa hädässään. Sinä et voi – sinä et uskalla!"
"Sinä puhut oikein, tyttö", vastasi erakko, – "minä en uskalla – minä en voi. Lähde nyt vain kotiisi. Älä pelkää mitään, miten he sinua uhannevatkin. Sinä olet pyytänyt suojaa minulta – sinä olet näkevä, että siitä on hyvä turva."
"Mutta, hyvä vanhus, minä olen suostunut vielä tänä iltana antamaan vihkiä itseni semmoisen miehen kanssa, jota inhoan, sillä muuten isäni joutuu häviön partaalle."
"Tänäkö iltana? Mihin aikaan?"
"Ennen kello kahtatoista."
"Ja hämärä on jo mennyt ohitse", sanoi kääpiö. "Mutta älä pelkää, vielä on runsaasti aikaa tuoda sinulle apua."
