Kitabı oku: «Musta kääpiö», sayfa 11

"Mutta isäni?" kysyi Isabella rukoilevalla äänellä.

"Sinun isäsi", vastasi kääpiö, "on ollut ja on minun katkerin vihamieheni. Mutta älä pelkää, sinun viattomuutesi on oleva hänen pelastuksensa. Ja lähde nyt tiehesi – jos sallisin sinun kauemmin olla täällä, niin saattaisivat minussa jälleen päästä valtaan nuo typerät houreet ihmishyvyydestä, houreet, joista olen niin peloittavalla tavalla herännyt. Mutta älä pelkää mitään – alttarin juurelta minä pelastan sinut. Hyvästi nyt – aika joutuu ja minun täytyy ryhtyä toimiin."

Kääpiö talutti neiti Veren mökkinsä ovelle, jonka hän aukaisi, niin että Isabella pääsi ulos. Neiti Veren hevonen oli syönyt ruohoa ulkotarhassa. Hän nousi sen selkään ja ratsasti juuri nousevan kuun valossa kiireesti sille paikalle, mihin Ratcliffe oli jäänyt.

"Minä olen saanut lupauksia häneltä, jonka luokse te minut lähetitte, mutta millä tavalla hän voi ne täyttää?"

"Jumalan kiitos!" virkkoi Ratcliffe. "Älkää epäilkö, hänellä on myös voimaa täyttää lupauksensa."

Samassa kajahti kankaalla pillin kimakka vihellys.

"Kuulkaa!" sanoi Ratcliffe. "Hän kutsuu minua. Neiti Vere, menkää nyt kotiin ja jättäkää puutarhan takaportti lukitsematta. Minulla on takaportaiden oveen oma avaimeni."

Taas kuului toinen vihellys, kimakampi ja pitempi edellistä.

"Tulen, tulen!" huusi Ratcliffe, kannusti hevostaan ja ajoi kankaan poikki siihen suuntaan, missä erakon asunto oli. Neiti Vere palasi isänsä kartanoon. Matkalla hänen tulinen ratsunsa ja hänen oma levottomuutensa kiihdyttivät yhteisin voimin kulkua.

Totellen Ratcliffen neuvoja, vaikka hän ei oikein käsittänyt niiden tarkoitusta, hän jätti hevosensa puutarhan lähelle hakaan valloilleen, ja kiirehti omaan huoneeseensa, jonne hän pääsi kenenkään huomaamatta. Hän veti nyt teljen pois ovelta ja soitti kelloa, jotta kynttilöitä tuotaisiin. Yhdessä palvelijan kanssa, joka toimitti tämän käskyn, tuli myös herra Vere.

"Kaksi kertaa", sanoi hän, "olen näinä kahtena tuntina, jotka ovat kuluneet siitä kun luotasi läksin, käynyt täällä ovella kuuntelemassa, ja kun en kuullut sinun hiiskahtavankaan, niin rupesin jo pelkäämään, että olisit sairas."

"Ja nyt, rakas isäni", virkkoi Isabella, "sallikaa minun vaatia sen lupauksen täyttämistä, jonka minulle annoitte. Suokaa minun häiritsemättä nauttia jäljellä olevat vapaudenhetkeni, ja pitkittäkää viimeiseen asti minulle annettua armon aikaa."

"Kyllä, sen teen", sanoi herra Vere, "ei sinua mikään häiritse. Mutta tuo epäjärjestyksessä oleva puku – hajalleen valunut tukka – älä anna minun nähdä sinua tämmöisenä takaisin tullessani. Sinun uhrauksesi, jos siitä on apua, pitää olla vapaaehtoinen."

"Niinkö pitää olla?" vastasi Isabella. "Älä pelkää, isä kulta! Uhri on oleva täydessä kaunistuksessaan!"

XVI LUKU

Ei täällä näytä kuin ois häät.

Paljon melua tyhjästä.

Ellieslaw'n kartanon kappeli, jossa tuon pahaaennustavan vihkimisen piti tapahtua, oli paljoa vanhempi kuin itse päärakennus, vaikka sekin saattoi kehua olevansa sangen vanha. Ennenkuin sodat Englannin ja Skotlannin välillä olivat tulleet niin tiheiksi ja pitkällisiksi, että melkein kaikki rakennukset molemmin puolin rajaa saivat sotaisen tarkoituksen, oli täällä Ellieslaw'ssa asunut pieni munkkiparvi, rikkaan Jedburghin luostarin alaisena, niinkuin muinaistieteen tutkijat arvelevat. Mutta heidän omistusoikeutensa oli aikoja sitten lakannut sodan ja keskinäisen hävityksen aikaansaamien muutosten kautta. Heidän kammioittensa raunioille oli noussut ritarilinna, ja heidän kappelikirkkonsa oli joutunut kartanon rakennusten piiriin.

Tämä kirkko, jonka yksinkertaisista pyörökaarista ja paksuista pielistä saattoi päättää olevan peräisin saksilaisen rakennustyylin aikakaudelta, oli kaikkina aikoina ollut pimeän ja synkän näköinen, ja sitä oli usein käytetty kartanoiden isäntien ja niiden perhekuntien sekä sitä ennen luostariveljien hautauspaikkana. Mutta puheenaolevassa tilaisuudessa se näytti vielä tavallistakin synkemmältä harvojen, suitsuavien tulisoihtujen valossa, joilla sitä muka valaistiin. Ne loivat tosin keltaista valoa lähimpään ympäristöönsä, mutta sitä rajoitti savun hämärtämä punertava, purppurainen kehä. Sen takana alkoi taas musta pimeys, joka teki kirkon avaramman näköiseksi kuin mitä se oikeastaan oli, estämällä silmää näkemästä rajana olevia seiniä. Muutamat huonolla aistilla valitut koristeet, jotka olivat kiireessä juhlaa varten laitetut, vielä lisäsivät paikan synkkyyttä. Vanhoja tapettirepaleita oli revitty toisten huoneitten seiniltä ja niillä häthätää paikoitellen peitetty kappelin seiniä, missä ne eivät ollenkaan sopeutuneet ennestään paikalla oleviin vainajien vaakunoihin ja muihin hautakoristuksiin. Molemmin puolin alttaria oli kaksi muistokiveä, jotka eivät myöskään sopeutuneet toisiinsa. Toiseen oli veistetty erään pyhänä pidetyn kuolleen, tylynmuotoisen erakon tai munkin kuva. Hän oli makaavassa asennossa päähineineen ja kaapuineen. Silmät olivat luodut ylöspäin ikäänkuin rukoukseen, kädet olivat ristissä pidellen riippuvaa helminauhaa. Toisella puolella oli italialaiseen tyyliin tehty hautakivi, joka oli hakattu jaloimmasta kuvapatsasmarmorista ja jota pidettiin uuden ajan taiteen mestariteoksena. Se oli asetettu siihen Isabellan äidin, herra Veren puolison, muistoksi. Vainaja oli kuvattu kuolinkamppailussa, ja itkevä kerubi, silmät poispäin käännettyinä, sammutti paraikaa melkein loppuun palanutta lamppua. Tällä tavalla oli tahdottu kuvata rouvan äkillistä kuolemaa. Se oli todellakin mestariteos, mutta se ei ollenkaan sopinut siihen kömpelösti rakennettuun holviin, johon se oli asetettu. Moni kummastui, vieläpä suuttuikin siitä, että Vere, joka ei ollut osoittanut rouvalleen tämän eläessä kovinkaan paljon hellyyttä, oli hänen kuoltuaan surua teeskennellen pystyttänyt näin kalliin muistokiven. Toiset kuitenkin puhdistivat hänet tästä syytöksestä ja väittivät, että herra Ratcliffe oli yksin hankkinut ja kustantanut hautakiven.

Näiden hautakivien eteen olivat vieraat nyt kokoontuneet. Heitä oli sangen vähäinen joukko, sillä moni oli jo lähtenyt kartanosta varustautuakseen seuraavaa valtiollista mullistusta varten. Eikä herra Verenkään, asiain näin ollen, tehnyt suinkaan mieli lähettää kutsuja useammille kuin niille läheisille sukulaisille, joiden läsnäoloa maan tapa piti välttämättömänä. Lähinnä alttaria seisoi Sir Frederick Langley vielä tavallistakin synkempänä, yrmeänä ja syvämietteisenä, ja hänen vieressään Mareschal, jonka tuli toimittaa puhemiehen virkaa. Ajattelematon kevytmielisyys, jota tämä nuori herra ei koskaan halunnut vähääkään hillitä, teki sulhasen kulmilla uhkailevan pilven vieläkin mustemmaksi.

"Eipä morsian olekaan vielä tullut ulos huoneestaan", kuiskasi Mareschal Sir Frederickille. "Mutta, toivon minä, täällä ei tarvittane ryhtyä tuommoisiin väkikeinoihin kuin roomalaisten aikana, joista koulussa luettiin. Kauniille serkulleni olisi kovin kova kohtalo, jos hänet ryöstettäisiin väkisin kahtena päivänä peräkkäin, vaikka en tiedäkään ketään, joka paremmin ansaitsisi tämmöisen hurjan rakkauden."

Sir Frederick ei ollut kuulevinaan näitä puheita. Hän katseli toisaalle ja hyräili laulua, mutta Mareschal jatkoi yhä samaan hullunkuriseen tapaansa.

"Tämä viivytys on sangen kiusallinen kirkkoherra Hobblerille, jota häirittiin juuri, kun hänen oli onnistunut saada korkki irti kolmannesta pullostaan ja jonka täytyi ruveta kiireellisiin valmistuksiin iloista juhlaa varten. Toivonpa, että te hankitte hänelle anteeksiannon hänen esimieheltään, sillä luullakseni tämä on hiukan myöhäisempi päivän aika kuin laki sallii. – Mutta kas – tuossahan onkin Vere kauniin serkkuni kanssa – hän olisi mielestäni kauniimpi kuin koskaan ennen, ellei hän näyttäisi niin raukealta ja kalmankalpealta. – Kuulkaa nyt, Sir Frederick, jollei tyttö anna myöntymystään hyvällä mielellä, niin täällä ei tapahdu vihkimistä huolimatta kaikesta, mitä on jo tehty ja toimitettu."

"Eikö vihkimistä, herra?" vastasi Sir Frederick kuuluvalla kuiskauksella, ja hänen äänensä osoitti, että hän töin tuskin sai vihansa hillityksi.

"Ei – ei vihkimistä", uudisti sanansa Mareschal, "tässä on minun käteni ja kintaani pantiksi."

Sir Frederick Langley tarttui hänen käteensä ja puristaen sitä kovasti sanoi tuskin kuuluvasti: "Mareschal, tästä vaadin teiltä hyvitystä!" ja työnsi Mareschalin käden pois.

"Siihen olen mielelläni valmis", vastasi Mareschal, "sillä huuliltani ei koskaan luiskahda ainoatakaan sanaa, jota ei käteni olisi valmis puolustamaan. – Puhu siis suusi puhtaaksi, kaunis serkkuni, ja sano minulle: onko sinun vapaa tahtosi ja pakottamaton päätöksesi, että otat tämän uljaan ritarin herraksesi ja puolisoksesi. Sillä jos sinä hiukankin epäröit, niin peräydy ja astu askel taaksepäin, eikä hän tule saamaan sinua!"

"Oletteko te hullu, Mareschal?" lausui herra Vere, joka oltuaan Mareschalin holhoojana tämän nuoren herran ala-ikäisenä ollessa puhui vielä usein hänelle vallanpitäjän tavalla. "Luuletteko te, että minä väkisin pakottaisin tyttäreni alttarin eteen, jollei hän itse sinne haluaisi?"

"Sh, Vere!" vastasi nuori herra, "älkää puhuko minulle mitään – ovathan hänen silmänsä aivan kyynelissä ja hänen poskensa valkeammat kuin hänen valkea pukunsa. Minun täytyy vaatia, tavallisen sääliväisyyden nimessä, että vihkiminen jätetään huomispäiväksi."

"Tyttäreni saa ilmoittaa teille itsellenne, koska sotkette ikuisesti asioita, jotka eivät teitä vähääkään koske, että hän tahtoo vihkimisen nyt tapahtuvaksi. Eikö niin, Isabella kultaseni?"

"Niin on", myönsi Isabella melkein pyörtyen, "koska ei tule apua Jumalalta eikä ihmisiltä."

Ainoastaan ensimmäiset kaksi sanaa kuuluivat selvästi. Mareschal kohautti olkapäitään ja astui taaemmaksi. Vere talutti tai pikemminkin kantoi tyttärensä alttarin eteen. Sir Frederick astui eteenpäin ja seisahtui Isabellan viereen. Pappi avasi käsikirjansa ja katsahti herra Vereen odotellen viittausta aloittaakseen toimituksen.

"Aloittakaa", lausui herra Vere.

"Seis!" Ääni kuului kuin hänen vaimovainajansa haudasta. Se oli käskevä ja tyly ja saattoi kaikki kaiut vyörymään kirkossa.

Kaikki seisoivat ääneti, liikahtamatta, kunnes kaukainen pauhu ja miekkain kalske, tai kumminkin jokin sen kaltainen, kuului etäämpänä olevista huoneista. Tämä pauhu taukosi kuitenkin pian.

"Mikä uusi juoni tämä on?" lausui Sir Frederick vimmoissaan luoden vihan ja epäluulon katseen Vereen ja Mareschaliin.

"Ei se voi olla muuta kuin jonkun humalaisen vieraamme koirankuria", selitti herra Vere, vaikka hän olikin kovin hämillään. "Meidän täytyy antaa paljon anteeksi tämänpäiväisten liiallisten juominkien tähden. Aloittakaa vihkiminen!"

Mutta ennen kuin pappi ehti totella, kuului sama kielto uudestaan samasta paikasta. Naispalvelijat pakenivat kiljuen kappelista, herrat tavoittelivat kukin miekkansa kahvaa. Ennen kuin ensi hämmästys oli mennyt ohitse, astui kääpiö esiin hautakiven takaa ja asettui herra Veren eteen. Tämän eriskummallisen ja julman näköisen haamun ilmestyminen tähän paikkaan ja tällä tavalla hämmästytti kaikkia läsnäolevia, ja herra Veren rohkeus näytti kokonaan pettävän. Hän hellitti otteensa tyttärensä käsivarresta, astui horjuen lähimmän patsaan luokse, kietoi kätensä sen ympärille, ikäänkuin tukea hakien, ja painoi otsansa sitä vasten.

"Kuka tämä mies on?" kysyi Sir Frederick, "ja mitä hän tällä sekaantumisellaan tarkoittaa?"

"Tämä mies", huusi kääpiö katkeralla äänellä, "on tullut ilmoittamaan teille, että te, naidessanne tämän nuoren neidon, ette naikaan Ellieslaw'n ettekä Mauley-Hallin, ettekä Polvertonin perillistä ettekä saa yhtään ainoaa pellon vakoakaan, ellette mene naimisiin minun suostumuksellani, ja sitä suostumusta ei sinun kaltaisellesi anneta ikipäivänä. Alas – alas polvillesi ja kiitä Jumalaa, että sinut on estetty avioliitosta olennon kanssa, jonka avujen – totuudenrakkauden, hurskauden ja viattomuuden – kanssa sinulla ei ole mitään tekemistä. Ja sinä, kiittämätön heittiö", jatkoi hän Veren puoleen kääntyen, "mitä apua nyt on sinun konnamaisesta petoksestasi? Sinä tahdoit myydä tyttäresi oman pääsi päästimeksi samoin kuin nälänhädässä olisit hänet tappanut ja ahminut suuhusi oman kurjan henkesi pelastukseksi! Kas niin, peitä vain kasvosi käsiisi – kylläpä sinulla onkin syytä hävetä, kun näet sen miehen, jonka ruumiin sinä saatoit kahleisiin, jonka käden rikokseen ja sielun kurjuuteen. Tämän sinua isäksi nimittävän olennon viattomuus pelastaa sinut nyt vielä kerran. Lähde siis tiehesi, ja tulkoot anteeksianto sekä antamani lahjat sinulle sanan oikeassa merkityksessä tulisiksi hiiliksi, kunnes aivosi ovat yhtä paahdetut ja poltetut kuin omanikin!"

Vere läksi kappelista tehden liikkeen, joka ilmaisi sanoin selittämätöntä tuskaa.

"Seuraa häntä, Hubert Ratcliffe", sanoi kääpiö, "ja ilmoita hänelle, mikä hänen kohtalonsa on. Hän riemastuu siitä – sillä ilman hengittäminen ja kullan kädessä pitäminen on hänelle autuutta."

"Minä en ymmärrä tästä mitään", virkkoi Sir Frederick. "Mutta meitä on täällä joukko aatelisherroja aseissa kuningas Jaakon nimessä. Ja jos te, herra, lienette todella Sir Edward Mauley, jonka on luultu kuolleen hullujenhuoneeseen, tai jos lienette hänen nimensä anastanut petturi, niin me kaikissa tapauksissa olemme niin rohkeita, että otamme teidät kiinni, kunnes teidän ilmaantumisenne tänne, tällä hetkellä, on tarkemmin selitetty – me emme salli seurassamme vakoojia. Käykää käsiksi häneen, hyvät ystävät!"

Mutta palvelijat peräytyivät epäilevinä ja peläten. Sir Frederick astui nyt itse lähemmäksi erakkoa, ikäänkuin tarttuakseen häneen, mutta äkkiä oli hänen edessään välkähtävä keihään kärki, jonka Hobbie Elliotin vahva käsi ojensi hänen rintaansa vasten.

"Minä panen päivän paistamaan sinun lävitsesi, jos sinä yrität koskea häneen!" lausui reipas rajamies. "Peräydy, mies, tai minä pistän reiän lävitsesi! Ei kukaan saa sormenpäälläkään koskea Elshieen – hän on kelpo, naapureita kohtaan avulias mies, aina valmis auttamaan ystävää vastamäessä. Ja vaikka sinä luuletkin häntä vaivaiseksi, veikkonen, niin lyönpä vetoa, että hänessä olisi miestä puristamaan veret sinun kynsiesi alta. Hän on jäykkä mies, meidän Elshie! Hänen kouransa ovat kuin sepän pihdit."

"Mikä on sinut tänne saattanut, Elliot?" kysyi Mareschal. "Mikä on käskenyt sinua sekaantumaan tähän asiaan?"

"Totuus on, herra Mareschal", vastasi Elliot, "tulin tänne parin-kolmenkymmenen muun veikon kanssa omassa ja kuninkaan nimessä – vai liekö kuningattaren, kuka ne kaikki muistaa! Ja Viisaan Elshien nimessä vielä päälliseksi – minä olen tullut maan rauhaa varjelemaan ja maksamaan muutamasta pahasta pulasta, johon herra Vere on minut saattanut. Aika löylyn tosiaan pojat laittoivatkin minulle pari päivää takaperin, ja hän se oli siihen tulen iskenyt. Ettekö arvaa, että minä halusin käydä nyt vuorostani häntä kylvettämässä? Ei huolita ensinkään tarttua käsin miekan kahvoihin, hyvät herrat! Talo on jo joutunut meidän haltuumme ilman suurta melua. Ovet olivat sepposen selällään ja väellänne kovin paljon punssia päässänsä. Me tempaisimme heiltä miekat ja pistoolit yhtä helposti kuin olisimme riipineet hernepalkoja."

Mareschal työntäisi ulos ja tuli kohta takaisin kappeliin.

"Totta maar', Sir Langley, se on totinen tosi: koko talo on täynnä aseellisia miehiä ja meidän humalapäisiltä luontokappaleiltamme on riistetty aseet. Miekka ulos tupesta, raivatkaamme tietä itsellemme!"

"Älkää hätäilkö, älkää hätäilkö!" huusi Hobbie. "Kuulkaa vähäisen, kuulkaa toki vähäisen! Me emme aio tehdä teille mitään pahaa. Mutta kun te tartuitte aseisiin Jaakko kuninkaan – siksihän te häntä sanotte – ja piispojen puolesta, niin katsoimme oikeudeksi ja kohtuudeksi pitää vireillä vanhaa naapurisotaa ja tarttua aseisiin tuon toisen ja kirkolliskokouksen puolesta. Mutta me emme tahdo kärventää hiuskarvaakaan päästänne, jos vain menette hyvässä rauhassa kotiin. Ja se taitaisikin olla teille parhain neuvo, sillä Lontoosta on tullut varma tieto, että Byng,²¹ vai mikä hänen nimensä lienee, on pannut Ranskan laivat ja uuden kuninkaan aika pinteeseen ja karkottanut ne pois meidän rannoiltamme. Teidän lienee siis parasta kuitenkin tyytyä meidän vanhaan Annaamme²² paremman puutteessa."

Ratcliffe, joka samassa astui sisään, vahvisti nämä Jaakko kuninkaan puoluelaisille onnettomat tiedot. Sir Frederick läksi kohta, sanomatta kenellekään jäähyväisiä, niiden palvelijoiden kanssa, jotka olivat niin selviä, että kykenivät matkalle.

"Ja mitä te aiotte tehdä, herra Mareschal?" kysyi Ratcliffe.

"Mitäkö aion?" vastasi tämä hymyillen. "Sitä tuskin itsekään tiedän. Minun ylpeyteni on siksi suuri ja minun rikkauteni siksi pieni, etten voi seurata tuon kelpo sulhasmiehen esimerkkiä. Se ei ole minun luonteenikaan mukaista eikä se myöskään maksaisi vaivaa."

"No hyvä, lähettäkää sitten miehenne kotiin ja pysykää alallanne, niin emme ole tästä tietävinämmekään, kun ei vielä ole ollut ilmi kapinaakaan."

"Oikein", sanoi Elliot, "mikä on ollut ja mennyt, se olkoon ollut ja mennyt, ja olkaamme kaikki jälleen hyviä ystäviä. Piru minut vieköön, jos tunnen vihaa ketään muuta kuin Westburnflatia kohtaan, ja hänelle minä jo annoin kuuman löylyn ja vielä kylmää vettäkin päälle jäähdykkeeksi. En ollut vielä ehtinyt sujahuttaa häntä miekallani enempää kuin kolme kertaa, kun hän jo hyppäsi ikkunasta linnan ojaan ja uida loiskutti sen poikki kuin sorsa ikään. Hei, sitä junkkaria, tosiaan! Lentää sievä tyttönen kynsissä aamulla, toinen taas illalla, vähemmästä ei apua! Mutta jollei hän nyt lennä pois tykkänään toisille maille, niin kyllä minä lennätän hänet köysinuoralla, sillä tuo Castletonin sovittelukokous on mennyt tuulen tietä. Hänen omat ystävänsä eivät enää halua pitää hänen puoltaan."

Yleisen sekamelskan aikana oli Isabella heittäytynyt polvilleen sukulaisensa, Sir Edward Mauleyn jalkain juureen – sillä nimellä meidän tulee nyt nimittää erakkoa – lausunut hänelle kiitoksensa sekä rukoillut anteeksi isänsä puolesta. Koko seuran katseet kääntyivät nyt heihin, niin pian kuin muiden läsnäolijain oma mielenliikutus ja palvelijoiden melu oli hiukan asettunut. Neiti Vere oli polvillaan äitinsä haudan vieressä, jonka veistokuvan näköinen hän oli silmiinpistävällä tavalla. Hän piti kiinni kääpiön kädestä, suudellen sitä kerta toisensa jälkeen ja kastellen sitä kyynelillään. Erakko seisoi liikahtamatta, värähtämättä: ainoastaan hänen silmänsä siirtyivät vuoroin marmorikuvaan, vuoroin elävään rukoilijaan. Viimein silmäripsiin herahtaneet suuret kyynelkarpalot pakottivat hänet kädellä pyyhkäisemään silmiään.

"Minä luulin", virkkoi hän, "ettei kyynelillä ja minulla olisi enää mitään tekemistä keskenämme. Mutta kyyneleitä me vuodatamme syntyessämme eikä niiden lähde näytä ehtyvän ennen kuin haudassa. Kuitenkaan ei tämä sydämen sulaminen saa järkyttää päätöstäni. Minä eroan nyt iäksi päiväksi kaikesta siitä, minkä muisto", hän puristi Isabellan kättä, "on minulle rakas. Älkää puhuko minulle! Älkää yrittäkö muuttaa päätöstäni! Siitä ei ole apua – te ette saa enää koskaan tätä muodotonta kummitusta silmienne eteen. Tahdon olla teille kuollut ennenkuin lepään haudassani. Te saatte muistella minua niinkuin tämän elämän vaivoista ja rikoksista vapautettua ystävää."

Hän painoi suudelman Isabellan otsalle, toisen marmorikuvan otsalle ja astui ulos kappelista Ratcliffen seurassa. Isabellan, jonka voimat olivat päivän mielenliikutuksista melkein kokonaan rauenneet, taluttivat palvelijat huoneeseensa. Useimmat vieraat läksivät kukin suunnalleen, yritettyään moittia hallitusta vastaan tehtyjä vehkeilyjä jokaiselle, joka vain viitsi kuunnella, tai pahoitella, että olivat tulleet osallisiksi niihin. Hobbie Elliot oli sen yön kartanon komentajana ja asetti vartijoita joka puolelle. Hän kehui kuinka joutuisasti hän oli ystävineen totellut Elshien käskyä, jonka uskollinen Ratcliffe oli heille ilmoittanut. Ja hyvä onni, sanoi hän, oli vielä sekin, että samana päivänä oli saatu tietää, ettei Westburnflat aikonut pitää sanaansa, eikä tulla sovittelukokoukseen Castletoniin. Siitä syystä oli Heugh-footiin keräytynyt kohtalainen miesjoukko, joka aikoi seuraavana aamuna mennä rosvon torniin vieraisille. Sama joukko oli sen jälkeen valmis kääntämään suuntansa Ellieslaw'n kartanoa kohti.