Kitabı oku: «Musta kääpiö», sayfa 4

V LUKU

Älköön meitä, jotka olemme yön henkivartijoita, sanottako päivävarkaiksi; meidän nimemme olkoon: Dianan metsäherrat, hämärän ritarit, kuun kultapojat.

Henrik IV. I näytös.

Loppupuolen sitä päivää, jona nuoret neitoset kävivät erakon puheilla, oli tämä viettänyt kasvitarhansa aitauksen sisäpuolella. Illalla hän kuitenkin taas istui tavallisella istuinkivellänsä. Aurinko laski punaisena vyöryvien pilviaaltojen ympäröimänä heittäen synkän valon kankaan yli ja tehden purppurankarvaiseksi tuon leveän, lakeitten harjujen jakson, joka piiritti tätä autiota seutua. Kääpiö istui katsellen pilviä, jotka tihenevien usvien yläpuolella mustenivat mustenemistaan, ja kun uppoavan valonantajan leveä, synkkä säde valaisi kokonaan tuon yksinäisen, muodottoman hahmon, olisi häntä hyvin voinut luulla nousevan rajuilman haltiaksi tai manalasta nousseeksi kummitukseksi, jonka rajuilman maanalaiset enteet olivat kutsuneet esiin manteren pohjaperukoista. Näin hän istui yhä vielä, synkät silmät luotuina pimenevää, mustenevaa taivaanrantaa kohti, kun eräs ratsumies läheni häntä joutuisasti ja seisahduttaen hevosensa, ikäänkuin suodakseen sille huoahtamisen tilaisuuden, teki erakolle jonkinlaisen kumarruksen, joka ilmaisi sekä hävyttömyyttä että hämillisyyttä.

Mies oli laihavartaloinen, pitkä ja hoikka, mutta kuitenkin silminnähtävästi voimakas, vahvaluinen ja jäntevä. Hänestä näkyi, että hän oli kaiken ikänsä ollut sellaisessa kovassa liikunnossa, joka estää ihmisruumiin paisumasta lihavaksi, mutta karkaisee ja vahvistaa jäntereitä. Hänen teräväkulmaisissa, ahavoituneissa, pisamaisissa kasvoissaan kuvastui pahaa, uhkaavaa väkivaltaisuutta, hävyttömyyttä, sekä kavaluutta, jotka kukin vuorostansa vaihdellen olivat niissä etualalla. Hiekankarvainen tukka ja punertavat kulmakarvat, joiden alta terävät, harmaat silmät tuijottivat, tekivät ratsumiehen pahaa ennustavan ulkomuodon täydelliseksi. Satulataskuissaan hänellä oli pistoolipari, toinen pari pisti esiin vyön takaa, vaikka hän oli koettanut peittää sen napittamalla nuttunsa. Päässä oli miehellä ruosteinen teräskypärä. Hänen varustukseensa kuului sitä paitsi vielä jokseenkin vanhanmuotoinen nahkatakki, kintaat, joista oikeanpuolinen oli peitetty pienillä rautasuomuksilla niinkuin ritariajan muinaiset rautakintaat, sekä pitkä miekka.

"Vai niin", lausui kääpiö, "murha ja ryöstö ovat taas liikkeellä hevosen selässä."

"Hevosen selässäkö?" kysyi rosvo. "Kyllä, kyllä, Elshie, sinun lääkärintaitosi on nostanut minut jälleen kelpo raudikkoni selkään."

"Entä kaikki parantumisvalat, joita sairasvuoteellasi vannoit, joko ne ovat unohdetut?"

"Kaikki ne ovat haihtuneet putipuhtaiksi yhdessä vesiryyppyjen ja rohtojen kanssa", vastasi taudistaan tointunut häpeämättä. "Tiedäthän, Elshie, koska sinun sanotaan olevan läheisessä tuttavuudessa sen pojan kanssa:

 
"Kun piru on sairas, piru munkiks tulla vois,
kun piru on terve, piruko munkkina enää ois!"
 

"Sinä puhut totta", lausui erakko. "Yhtä hyvin saattaisi susi luopua verenhimostaan taikka korppi haaskan hakemisestaan kuin sinä noista riivatuista rosvontöistäsi."

"Entä sitten! Mitä minun sitten pitäisi tehdä? Se kuuluu synnyinnäisesti luonteeseeni, se on ytimissäni ja veressäni. Ovathan Westburnflatin pojat kymmenessä miespolvessa olleet ryöstäjiä ja rosvoja. He ovat aina juoneet kelpo lailla, eläneet rennosti, kovasti kostaneet pienetkin loukkaukset, eikä voitosta ole koskaan ollut puutetta!"

"Niin aivan, ja sinä oletkin yhtä ilmeinen susi", virkkoi kääpiö, "kuin joku nelijalkainenkin, joka on hypännyt lammastarhan aidan yli yön aikana. Millä helvetin asialla nyt taas lienet?"

"Eikö sinun ennustustaitosi sano sitä sinulle?"

"Sen verran minä tiedän", lausui kääpiö, "että sinun aikomuksesi on paha, että sinun tekosi on vieläkin pahempi, ja että asian lopputulos on kaikista pahin."

"Ja sinä pidät minusta juuri sentähden sitä enemmän, eikö totta, Elshie ukko?" kysyi rosvo. "Ainahan sinä olet niin sanonut."

"Minulla on syytä", sanoi erakko, "rakastaa kaikkia, jotka ovat ihmisveljiensä vitsauksena, ja sinä olet oikein verinen vitsaus."

"Ei, en minä tunnusta itseäni siihen syypääksi, en ole koskaan 'verinen', paitsi jos vastarintaan rupeavat, sillä vastarinta nostaa ihmisen harjan pystyyn, niinkuin tiedät. Ja tämä tässä ei nyt suinkaan ole mikään suuri asia – aionpa vain karsia hiukan helttaa kukkopojalta, joka on vähän liian kovaa kiekahtanut."

"Nuorelta Earnscliffiltäkö?" virkkoi erakko osoittaen hiukan tunnetta.

"Ei, ei nuorelta Earnscliffiltä – ei nuorelta Earnscliffiltä vielä, vaikka hänenkin vuoronsa voi tulla, jollei hän varo itseään ja korjaa luitaan tuohon kaupunkiluolaansa, missä hän olisi parhaiten paikallaan, ja jollei hän lakkaa maleksimasta näillä seuduilla tappaen sukupuuttoon viimeisetkin metsäkauriit, ja jos hän yhä edelleen on olevinaan rauhantuomarina ja kirjoittelee paperilippuja Vanhan Savupesän⁹ suurille herroille kertoen maan muka rauhattomasta tilasta. Varokoon hän vain itseään!"

"Sitten retkesi varmaan tarkoittaa Heugh-footin Hobbieta", sanoi Elshie. "Mitä vahinkoa se poika on sinulle tehnyt?"

"Vahinkoa? Eipä juuri vahinkoa – mutta hän kehuu minun jääneen pois palloleikistä laskiaisaattona senvuoksi, että muka häntä pelkäsin, vaikka minä vain vältin pitäjän vallesmannia, sillä hänellä oli minulle vangitsemiskäsky. Kyllähän minä puoleni pidän Hobbieta ja koko hänen heimoaan vastaan. Mutta en minä niin paljon siitäkään huoli, tahtoisin vain opettaa hänelle, ettei saa antaa kielensä ohjattomasti liikkua, kun on paremmista miehistä puhe. Toivonpa, että häneltä ennen huomisaamua on paras sulka siivistä karissut. Hyvästi nyt vain, Elshie; muutamat sukkelat pojat odottavat minua tuolla vuoren juurella. Minä poikkean tänne taas palatessani ja tuon sinulle tuomisiksi hauskan tarinan palkinnoksi lääkkeistäsi."

Ennen kuin kääpiö sai vastauksen suustansa oli Westburnflatin rosvo jo kannustanut hevostaan. Ratsu säikähti yhtä niistä kivistä, jotka olivat hajallaan kankaalla, ja harppasi tienlaitaan. Ratsastaja rupesi nyt hillitsemättä ja armotta kaivamaan sen kupeita kannuksillaan. Hevonen vimmastui, alkoi karata pystyyn, potkaista, viskautua maahan, hypätä ylös, kaikki neljä kaviota yhtaikaa ilmassa, aivan kuin hirvi. Kaikki oli turhaa; leppymätön ratsumies istui selässä ikäänkuin hän olisi siihen kiinnikasvanut ja lyhyen, vaikka rajun taistelun perästä hän sai hevosen pakotetuksi jatkamaan kulkuaan pitkin tietä semmoisella vauhdilla, että hän pian katosi erakon näkyvistä.

"Tuolla ilkimyksellä", huusi kääpiö, "tuolla kylmäverisellä, kovasydämisellä, armottomalla rosvolla, tuolla konnalla, jonka mielessä ei ole sijaa muille kuin rikollisille ajatuksille, hänellä on kyllin suonia ja jäntereitä, kyllin voimaa ja kätevyyttä, pakottaakseen paljoa jalomman olennon viemään hänet sille paikalle, missä hän aikoo tehdä pahat tekonsa. Ja minulta, jos minun päähäni juolahtaisi se hullu ajatus, että tahtoisin varoittaa hänen onnetonta uhriaan ja pelastaa turvattoman perhekunnan, minulta jäisivät hyvät aikeeni toimeenpanematta siitä syystä, että minun vaivaisuuteni kahlitsee minut tänne! – Mutta miksi soisinkaan, että asian laita olisi toisin? Mitä tekemistä on minun tarhapöllöäänelläni, muodottomalla vartalollani tai rumilla kasvoillani luonnon kauniimpien luomien kanssa? Voivatko ihmiset silloinkaan, kun he ottavat vastaan apuni, olla näyttämättä kauhuansa, joka karkoittaa heidät luotani, tai inhoansa, jota he turhaan koettavat peittää? Ja mitä minä välitän sukukunnasta, joka sanoo minua äpäräksi ja vaihdokkaaksi ja aina on sellaisena minua kohdellut? Ei! Kaiken kiittämättömyyden kautta, jota olen niin ylenmäärin kokenut – kaikkien vääryyksien kautta, joita minulle on tehty – vankeuteni, kahleitteni, piiskanjälkieni kautta vannon, että tahdon masentaa kaikki rinnassani niskoittelevat säälin tunteet. En tahdo enää olla niin hullu kuin tähän asti enkä luovu enää periaatteistani joka kerta, kun minun tunteisiini vedotaan; ikäänkuin minä, jolle ei kukaan osoita koskaan ystävyyttä, olisin pakotettu olemaan muille ystävällinen. Ajakoon vain kohtalo viikatevaunuillaan hämmästyneen ja vapisevan ihmiskunnan yli! Minäkö olisin niin hullu, että viskaisin tämän vaivaisen ruumiini, tämän muodottoman ihmishahmon tyngän sen vaunujen pyörien eteen, siksi että kääpiö, noita, köyryselkä voisi pelastaa turmiosta jonkun kauniimman muodon tahi väkevämmän vartalon ja että koko maailma saisi taputella käsiään ja iloita semmoisesta hyvästä vaihtokaupasta? Ei, en koskaan! – Ja kuitenkin tämä Elliot – tämä Hobbie on niin nuori, niin rivakka, niin suora, niin – en tahdo ajatella häntä. En voisi auttaa häntä, vaikka tahtoisinkin, ja minä olen päättänyt – lujasti päättänyt, etten tahdokaan auttaa häntä, jos hänen pelastuksensa riippuisi minun tahdostani!"

Näin päätettyään tämän yksinpuhelunsa, hän meni mökkiinsä päästäkseen suojaan myrskyn tieltä, joka joutuisasti läheni ja nyt jo alkoi viskata järeitä, raskaita sadekarpaloita. Auringon viimeiset säteet peittyivät nyt kokonaan ja kaksi, kolme kertaa aivan peräkkäin jyrähti kaukainen ukkonen, johon kaiku vastasi useampaan kertaan vuoren kupeilta ikäänkuin suuri sota olisi syttynyt.

VI LUKU

 
Varo vuorten kotka sä valtiuttas,
En säästä sun parhaita sulkasias!
Kun pesälles taas tulet, tyhjä se on,
Noki musta vain paikkaa näyttävi sen,
Ja hurjana on emo poikasien.
 

Campbell.

Koko yö oli pilvinen ja myrskyinen; mutta aamu koitti ikäänkuin virkistyneenä sateesta. Myöskin Mucklestane-Moorin avarat, lakeat, karut kanervikot ja niiden välillä olevat mutaiset vesilätäköt ikäänkuin hymyilivät kirkkaassa päivänpaisteessa aivan niinkuin iloinen mieli voi luoda selittämätöntä suloutta rumimpaankin ihmismuotoon. Kanerva oli juuri parhaassa, koreimmassa kukoistuksessaan. Mehiläiset, joita erakko oli ruvennut hoitamaan muiden maalaisaskareittensa ohessa, olivat liikkeellä ja lennossa, täyttäen ilman uutteralla surisemisellaan. Kun vanhus astui ulos matalasta mökistään, tulivat molemmat vuohet häntä vastaan ja nuolivat hänen käsiänsä kiittäen heinistä, joita hän toi heille puutarhastaan. "Te ette ainakaan", lausui hän, "te ette ainakaan erota kauneutta tai rumuutta ulkonäössä, eikä se voi teidän tunnettanne hyväntekijää kohtaan muuttaa – te katselisitte ihanintakin, parhaan mestarin veistämää kuvaa välinpitämättömästi tai peläten, jos se olisi edessänne tämän muodottoman kummituksen sijasta, jonka palvelukseen te olette tottuneet! Milloin minä vielä maailmassa eläessäni sain siellä tämmöistä kiitollisuutta palkinnokseni? Ei – palvelija, jonka minä lapsuudesta asti olin kasvattanut, irvisteli minulle niin pian kuin hän vain pääsi selkäni taakse; ystävä, jota olin tukenut varoillani ja jonka hyväksi vielä olin tahrannut – (hän keskeytti äkkiä puheensa vavahtaen) – hänenkin mielestään mielipuolten seura, kaikenlaiset häpäisevät pakotuskeinot, puute ja kurjuus olivat minulle sopivampia kuin elämä muiden ihmisten keskuudessa. Hubert on ainoa – ja Hubertkin kerran varmaan jättää minut. Kaikki ovat kuin yhdestä puusta veistetyt, kaikki samaa ilkimysten, itsekkäitten ja kiittämättömien laumaa – konnia, jotka Jumalaa rukoillessansakin tekevät syntiä! Heidän rukouksensakin on vain ulkokultaisuutta, ja niin kova on heidän sydämensä, että he eivät osaa ilman ulkokultaisuutta edes kiittää Jumalaa hänen lämpimästä päivänpaisteestaan ja ihanasta ilmastaan."

Tästä synkkämielisestä yksinpuhelusta herätti hänet hevosen kavioitten kopina, joka kajahti aitauksen toiselta puolen, ja äänekäs, heleä basso, joka lauleli vilkkaasti ja keveällä sydämellä. Laulu kuului:

 
"Reipas Hobbie Elliot, reipas Hobbie Elliot, hoi!
Reipas Hobbie Elliot, tokko kanssas päästä voi?"
 

Juuri samalla hetkellä harppasi suuri vinttikoira erakon aitauksen yli. Niinkuin metsästäjät näillä autioilla seuduilla hyvin tietävät, ovat vuohet näöltään ja hajultaan niin likeistä sukua niille metsän eläimille, joita koirat tavallisesti pyydystävät, että parhaitenkin opetetut koirat joskus saattavat käydä mainittujen kotieläinten kimppuun. Puheena oleva koira hyökkäsikin kohta maahan ja rupesi kuristamaan yhtä erakon vuohista, eikä Hobbie Elliot, joka varta vasten hyppäsi alas hevosen selästä ja riensi paikalle, saanut tuota viatonta elukkaa irti apulaisensa kynsistä ennen kuin se jo oli kuolemaisillaan. Kääpiö katseli hetken aikaa kuolevan lemmikkinsä tuskallista väännähtelemistä, kunnes vuohi parka kuolinkamppailussaan nytkähdellen ja vavahdellen ojensi jäsenensä suoraksi. Silloin hän puhkesi raivonpuuskaan, vetäisi tupesta pitkän, terävän puukon eli tikarin, joka hänellä oli päällysviittansa alla, ja oli iskemäisillään koiraa, kun Hobbie huomasi sen, tarttui hänen käteensä ja huudahti: "Anna tuon koiran olla, mies – anna tuon koiran olla! – Ei Killbuckia saa tuolla lailla kohdella!"

Kääpiön vimma kääntyi nyt nuorta talonpoikaa vastaan; äkillisellä tempauksella, paljoa voimakkaammalla kuin mitä Hobbie olisi arvannut tämmöisen olennon puolelta odottaa, irroitti hän ranteensa ja ojensi tikarin vastustajansa sydäntä kohti. Kaikki tapahtui yhdessä silmänräpäyksessä, ja vimmastunut erakko olisi estämättä saanut toteuttaa kostonsa pistämällä aseen Elliotin rintaan, jollei oma sisällinen tunne äkkiä olisi hillinnyt häntä ja pakottanut häntä viskaamaan veistä kauas luotansa.

"Ei", huusi hän, ehdoin tahdoin ryöstettyään itseltään välikappaleen, jolla hän olisi voinut tyydyttää kostonhimonsa, "ei toista kertaa enää – ei toista kertaa!"

Hobbie peräytyi askeleen tai kaksi, peräti hämillään ja hämmästyksissään, kun noin suuri vaara oli uhannut häntä ulkonäöltään niin halvan olennon puolelta.

"Paholaisen voima ja vimma tuossa ruumiintyngässä onkin!" ne olivat ensi sanat, jotka hänen suustansa pääsivät, ja sitten hän pyysi anteeksi onnettomuutta, joka oli ollut syynä heidän eripuraisuuteensa. "En tahdo väittää Killbuckia aivan syyttömäksi ja tietysti minulla on yhtä paha mieli, Elshie, kuin sinullakin, siitä että tapaturma sattui. Mutta lähetän sinulle, mies, kaksi vuohta ja kaksi lihavaa uuhta lisäksi, jotta vääryys tulisi korvatuksi. Sinun kaltaisesi viisaan miehen ei pitäisi kantaa vihaa järjetöntä luontokappaleparkaa kohtaan. Tiedäthän sen, että vuohi ja metsäkauris ovat serkuksia, joten koira oikeastaan vain seurasi luontoaan. Jos se olisi ollut pieni karitsa, niin siinä olisi ollut enemmän moittimisen syytä. Sinulla pitäisikin olla lampaita, Elshie, eikä vuohia, täällä missä on niin paljon koiria liikkeellä – mutta minä lähetän sinulle kumpaakin lajia."

"Heittiö!" sanoi erakko, "sinun julmuutesi on surmannut toisen niistä kahdesta ainoasta olennosta koko maailmassa, jotka minua rakkaudella katselivat!"

"Hyvä, Elshie!" vastasi Elliot. "Minulla on paha mieli siitä, että sinulla on syytä näin puhua; sillä tosiaankaan se ei tapahtunut minun tahdostani. Vaan olisi minun sentään, totta tosiaan, pitänyt muistaa sinun vuohesi ja panna koirat kahleisiin. Mieluummin ne olisivat saaneet repiä parhaan pässin minun lammastarhastani. Kuules nyt, vanhus, sovitaan pois vain ja anna minulle anteeksi! Minua tämä asia surettaa yhtä paljon kuin sinuakin – mutta minä olen kihlannut morsiamen, katsopas, ja siinä syy, luulenpa, etten voi mitään muuta muistaakaan. Molemmat veikkoni kuljettavat parasta aikaa reellä hää-ateriaa, ainakin runsasta osaa siitä, Ratsumiehen vuorijonoa myöten, kolmea kelpo metsäkaurista, parhaita mitkä koskaan ovat hypelleet Dallomlea-vuorella, niinkuin laulussa lauletaan. Niitä ei voitu tuoda suoraa tietä alas hyllyilevien soitten tähden. Minä lähettäisin sinullekin paistinpalan, mutta sinä panisit sen kenties pahaksi, sillä Killbuck on saanut ne kiinni."

Tätä pitkää puhetta, jolla hyväntahtoinen rajalainen koetti kaikin keinoin lepyttää suuttunutta kääpiötä, tämä kuunteli silmät maahan luotuina, ikäänkuin syviin mietteihin vajonneena, ja puhkesi viimein sanoihin: "Luontoko? – Aivan niin, onhan se tosiaankin luonnon tavallista menoa. Väkevät iskevät kiinni ja kuristavat heikot; rikkaat sortavat ja ryöstävät köyhiä; onnelliset (ne nimittäin, jotka ovat niin hupsuja, että luulevat itseään onnellisiksi) loukkaavat onnettomia ja vievät kurjalta hänen ainoankin lohdutuksensa. Mene tiehesi, sinä, joka olet antanut vielä lisää tuskaa jo ennestäänkin onnettomimmalle kaikista ihmis-olennoista – sinä, joka minulta olet hävittänyt sen, jota jo puoleksi pidin lohdutuksenani. Mene tiehesi ja nauti sitä iloa, joka on sinulle kodissasi varattu!"

"Mielelläni", sanoi Hobbie, "veisin sinutkin kanssani, mies, jos vain sanallakin sanoisit, että sinua huvittaisi olla maanantaina minun häissäni. Hääjoukossa ratsastaa sata pulskaa Elliotia – semmoista saattoa ei ole nähty vanhan Preakintowerin Martin ajoista asti. – Minä voin lähettää hakemaan sinua reellä ja siivolla ponihevosella."

"Kutsutko sinä minut tuon halvan lauman seuraan?" kysyi erakko äänellä, joka ilmaisi suurta inhoa.

"Halvanko?" vastasi Elliot. "Eipä niinkään halvan – Ellioteja on jo kauan aikaa pidetty hyväsukuisina!"

"Pois! Mene tiehesi!" huusi kääpiö taas. "Tulkoon sinun osaksesi siellä yhtä haikea suru kuin se, jonka jätät tänne minun seurakumppanikseni! Vaikka en voikaan itse seurata sinua, niin saadaan nähdä, voinetko välttää sitä, mitä minun seurakumppanini, viha ja viheliäisyys, ovat jo vieneet sinun asuntosi kynnykselle."

"Kuule, älä puhu sillä lailla", sanoi Hobbie. "Sinä tiedät itse, Elshie, ettei kukaan luule sinun suovan mitään hyvää ihmisille – kuule sentähden nyt vain yksi sana: – sinä olet toivottanut koko joukon pahaa minulle ja minun omaisilleni. Jos nyt joku onnettomuus tapahtuu Gracelle, josta Jumala varjelkoon, taikka minulle, taikkapa tälle järjettömälle pentuparalle; tai jos joku tapaturma ja vahinko kohtaa minun ruumistani, rahojani tai muita varojani, niin en silloin unohda, mistä päin se on minulle tullut!"

"Pois, talonpoika!" huusi kääpiö. "Pois kotiin! Pois kotiin, ja muista minua, kun näet mitä sinulle on tapahtunut!"

"No, no", virkkoi Hobbie nousten hevosen selkään, "ei kannata väitellä vaivaisten kanssa, ne ovat aina vihaisella tuulella. Mutta yhden asian minä sinulle sentään tahdon sanoa, naapuri; jos Grace Armstrongin laita ei ole hyvä, niin saat minulta aika löylytyksen, mikäli vain yksikin tervatynnyri löytyy seitsemän pitäjän piiristä!"

Näin sanoen hän ratsasti tiehensä, ja Elshie, katsottuaan hänen jälkeensä naurahti vihaisesti ja ylenkatseellisesti, otti lapion sekä kuokan ja rupesi kaivamaan hautaa surmatulle lemmikilleen.

Hiljainen vihellys ja sanat: "Sh, Elshie, sh!" keskeyttivät hänen surullisen työnsä. Hän katsahti ylös, ja Westburnflatin Ruskea Rosvo seisoi hänen edessänsä. Niinkuin Banquon murhaajalla oli tälläkin verta kasvoissaan, verta kannustensa pyörissä sekä uuvuksiin ajetun hevosensa kupeissa.

"Mitä nyt, rosvo?" kysyi kääpiö, "onko päivätyösi tehty?"

"On maar', on niinkin, älä sitä epäile, Elshie", vastasi ryöväri. "Kun minä liikun hevosen selässä, niin silloin on minun vihollisillani syytä parkua. Heugh-footissa on tänä aamuna ollut enemmän itkua kuin iloa; siellä on tyhjä ja autio lehmätarha, ja itku sekä parku sorean morsiamen katoamisesta."

"Morsiamenko?"

"Niin, morsiamen. Charles 'Hirtehinen', niinkuin me nimitämme Charles Fosteria Tinning Beckistä, on luvannut säilyttää häntä Cumberlandissa, kunnes myrsky on mennyt ohitse. Tyttö näki ja tunsi minut, kun kahakassa naamio hetkeksi putosi kasvoiltani. Minä pelkään, etten olisi hyvässä turvassa, jos hän saisi tulla tänne takaisin, sillä noita Ellioteja on aina joukko ja he vetävät kaikki yhtä köyttä niin hyvässä kuin pahassakin. Kas, sitäpä varten minä pääasiallisesti tänne tulinkin, kysyäkseni neuvoa, kuinka saisin varmistetuksi tytön?"

"Tahtoisitko sitten murhata hänet?"

"Hm! en, en, sitä en tahdo tehdä, jos vain on muita neuvoja. Mutta sanotaanpa, että muutamat osaavat ovelasti viedä merisatamista ihmisiä Amerikan uudisasutuksille, vieläpä kuuluvat päälliseksi antavan jotain sille, joka tuo sorean tyttösen. Niitä tarvitaan siellä meren takana, naaras-karjaa, ja täällä ei niistä suinkaan ole mitään puutetta. Mutta minä aion paremminkin pitää huolta tuosta tyttösestä. On näet eräs nainen, joka, vaikka hän onkin parempien ihmisten lapsi, kuitenkin tulee vietäväksi ulkomaille, tahtokoon hän itse tai ei; minäpä arvelen, että voisin antaa hänelle Gracen palvelijaksi mukaan – hän on hyvin kaunis tyttönen. Ja tuleepa tästä Hobbielle aika hauska aamu, kun hän saapuu kotiin, ja sekä morsian että kolikot ovat tipotiessään!"

"Vai niin – etkö sinä yhtään surkuttele häntä?"

"Surkuttelisiko hän minua, jos minun täytyisi astua Linnamäelle Jeddartissa?¹⁰ Mutta on minun kuitenkin hiukan sääli sitä tytön tynkää – saahan Hobbie sentään toisen sijaan, ja sitten vahinko ei ole niin suuri – tyttö kuin tyttö. Ja kuules nyt sinä, joka niin mielelläsi kuulet kerrottavan kahakoista, oletko koskaan kuullut reippaammasta kuin siitä, minkä minä sain toimeen tänä aamuna?"

"Ilma, meri ja tuli", virkkoi kääpiö puhuen itsekseen, "maanjäristys, myrsky, tulivuori, ne kaikki ovat lempeitä ja leppyisiä ihmisen vihan rinnalla. Ja mitä muuta on tämä mies kuin vähän taitavampi muita täyttämään elämänsä tarkoitusta? – Kuules, heittiö, mene taas sinne, mihin olen sinut ennenkin lähettänyt."

"Pehtorinko luokse?"

"Niin, ja sano, että Elshender-erakko käski hänen antaa sinulle rahaa. Mutta, kuule, päästä se tyttö pois vapaana ja vahingoittumattomana. Vie hänet takaisin hänen ystäviensä luo ja ota häneltä vala, ettei hän ilmaise sinun pahaa tekoasi."

"Valako?" arveli Westburnflat. "Mutta entä jos hän rikkoo valansa? Naisilla ei ole hyvä maine sanansa pitämisessä. Sinun kaltaisesi viisaan mielien pitäisi se tietää. Ja vahingoittumattomanako – kukapa voi taata mitä saattaisi tapahtua, jos tyttö jonkin aikaa oleskelisi Tinning Beckissä. Charles 'Hirtehinen' on kovakourainen poika. Mutta jos tuo rahasumma sopisi määrätä kahdeksikymmeneksi kultakolikoksi, niin voisin, luullakseni, varmaan luvata, että tyttö ennen kuin vuorokausi on kulunut on taas ystäviensä seurassa."

Kääpiö otti muistikirjan taskustaan, kirjoitti siihen pari riviä ja repäisi lehden irti. "Mutta kuule, mitä minä sanon! Sinä tiedät, ettet voi minua kavaluudellasi pettää. Jos uskallat olla tottelematon, niin saat siitä varmasti vastata kurjalla hengelläsi."

"Kyllähän minä tiedän", virkkoi heittiö, luoden silmänsä maahan, "että sinulla on suuri valta maan päällä, mistä lienetkin sen saanut. Sinä taidat kaikenlaista, mitä ei kukaan muu ihminen taida, mitä sekä lääkitsemiseen että ennustamiseen tulee. Ja kultakolikot valuvat sateena sinun käskystäsi yhtä tiheään kuin olen nähnyt saarnipuun siementen karisevan jonakuna hallaisena lokakuun aamuna. Kyllä minä tottelen sinua."

"Mene sitten tiehesi, että pääsen sinun inhoittavasta seurastasi."

Rosvo kannusti hevostaan ja ratsasti pois mitään vastaamatta.

Hobbie Elliot oli sillä välin jatkanut kiireesti matkaansa, sillä hän tunsi raskasta ja hämärää pelkoa, ikäänkuin ei kaikki olisi kohdallansa, pelkoa, jota ihmiset tavallisesti nimittävät onnettomuuden aavistukseksi. Ennen kuin hän ennätti ylös harjulle, jonne hänen tulonsa näkyi, tuli hänen imettäjänsä vastaan, henkilö, jota siihen aikaan pidettiin suuressa arvossa kaikissa skotlantilaisperheissä, niin hyvin keskisäädyssä kuin myös ylimmissä. Sidettä imettäjän ja imetettävien välillä pidettiin niin rakkaana ja likeisenä, ettei sitä ollut lupa koskaan rikkoa. Ja tavallisesti imettäjä tuli vuosien kuluttua asumaan sen luokse, jota hän oli imettänyt, autellen hiukan koti-askareissa ja saaden kaikenlaisia kunnian- ja arvonosoituksia isäntäväeltänsä. Tuntiessaan Annaplen punaisen hameen ja mustan hilkan Hobbie ei voinut olla itsekseen huudahtamatta: "Mikä tapaturma on nyt voinut saattaa meidän vanhan imettäjämme näin kauaksi kotoa, kun hän ei tavallisesti liikahda pyssynkantamankaan päähän kynnyskiveltä? Niin, voihan hän vain olla marjassa, karpaloita tai mustikoita tai muita sellaisia poimimassa suolta ja kankaalta maanantain pitojen kakkuja ja piirakoita varten. Mutta tuon vihaisen, vanhan helvetinkekäleen sanat eivät lähde minun mielestäni! – Vähinkin asia saattaa minut pelkäämään pahoja sanomia. Voi sinua, Killbuck koiraseni! Eiköhän ollut muuallakin kylliksi metsäkauriita ja vuohia, kun sinun piti mennä juuri hänen elukkansa kimppuun?"

Sillä välin oli Annaple, jonka otsalta koko murhenäytelmä oli luettavissa, tulla hoiperrellut likelle ja tarttunut Hobbien hevosen suitsiin. Akan ulkomuoto ilmaisi niin suurta tuskaa, että Hobbiella ei ollut voimaa tiedustella sen syytä. "Voi voi, minun lapsukaiseni!" vaikeroitsi imettäjä. "Älä mene edemmäksi – älä mene edemmäksi – siellä on nähtävänä sellaista, joka voi särkeä jokaisen ihmisen sydämen, saati sitten sinun!"

"Herran Jumalan nimeen, mikä nyt on hätänä?" kysäisi hämmästynyt ratsumies, yrittäen irroittaa suitsia vanhan akan käsistä. "Taivaan tähden, anna minun mennä katsomaan, mikä siellä on hätänä!"

"Voi minua poloista, kun olen elänyt niin kauan, että täytyi nähdä tämäkin päivä! – Koko talo on ilmitulessa, olkiladot kytevinä kekäleinä, ja kaikki karja viety pois. Mutta älä mene edemmäksi – se särkisi sinun nuoren sydämesi, lapseni, kun näkisit, mitä minun vanhat silmäni ovat nähneet tänä aamuna."

"Ja kuka on uskaltanut sen tehdä? Hellitä suitset irti, Annaple – missä on mummoni ja sisareni? – missä on Grace Armstrong? – Herra Jumalani! – tuon noidan sanat soivat yhä korvissani!"

Hän hyppäsi alas hevosen selästä päästäkseen irti Annaplesta ja juosten kiireesti harjun kukkulalle, sai pian omin silmin nähdä sen näyn, jota akka oli hänelle voivotellut. Se olikin tosiaankin sydäntä särkevä näky. Talo, joka hänen lähtiessään oli seisonut yksinäisenä vuoripuron takana ilmaisten talonpoikaista varallisuutta, oli nyt hävitettynä, mustana rauniona. Kaatuneitten, nokisten seinien seasta tuprusi yhä vielä savua. Turvekasa,¹¹ latorivi, navetat täynnä karjaa, koko sen ajan ylämaan talonpojan rikkaus, jota Elliot paralla oli ollut enemmän kuin monella muulla, oli nyt yhtenä ainoana yönä hävitetty tai ryöstetty. Hän seisoi hetkisen liikahtamatta, ja sitten hän huudahti: "Minä olen joutunut häviöön – perikatoon! Mutta viis minä veisaan kaikesta maallisesta rikkaudesta, paha vain, että se tapahtui viikkoa ennen häitämme! Mutta en minä ole lapsi, että istuutuisin tähän ja rupeaisin itkemään. Jos vain tapaan Gracen ja mummoni ja sisareni kaikki tallella, niin voin lähteä sotamieheksi Flanderiin niinkuin isänikin, ja seurata Bellendenin lippua vanhan Buccleuchin johdolla. Kaikissa tapauksissa täytyy minun säilyttää rohkeuteni, muuten se heiltä kokonaan masentuu."

Miehuullisesti astui Hobbie rinnettä alas päätettyään hillitä oman tuskansa ja koettaa lohduttaa muita toivolla, jota hänellä itselläänkään ei ollut. Laakson asukkaat, varsinkin ne, jotka olivat hänen omaa sukuansa, olivat jo tänne kokoontuneet. Nuoret miehet olivat täysissä aseissa ja huusivat kostoa, vaikka eivät vielä tietäneet ketä vastaan; vanhempi väki hankki apua onnettomalle perhekunnalle. Annaplen mökki, joka oli alempana puron varrella, jonkin matkan päässä hävityksen paikalta, oli otettu väliaikaiseksi suojaksi vanhalle emännälle sekä hänen tyttärilleen, ja varustettu kaikenlaisilla naapurien antamilla huonekaluilla, sillä sangen vähän oli saatu tulipalosta pelastetuksi.

"Seisommeko täällä koko päivän, miehet", huusi eräs pitkä nuori mies, "ja katsella töllistelemmekö sukulaisemme talon kekäleitä? Jokainen savukiehkura, joka niistä nousee, on meille häpeätahra! – Ylös hevosen selkään ja takaa-ajoon! – Kenellä on täällä lähinnä verikoira?"

"Nuorella Earnscliffillä", vastasi toinen. "Hän on jo aikaa sitten lähtenyt kuuden ratsumiehen kanssa liikkeelle katsomaan, saisiko selvää rosvon jäljistä."

"Lähtekäämme mekin sitten häntä seuraamaan ja nostakaamme seudun kansa kartuttaen joukkoamme pitkin tietä, ja hyökätkäämme noiden Cumberlandin rosvojen kimppuun! – Ryöstä, polta ja hakkaa päälle! – likimpänä asuvien selkä kirvelköön ensiksi!"

"Sh! pitäkää suunne, te hurjat pojat", lausui eräs vanhus; "te ette tiedä, mitä puhutte. Mitä! Tahtoisitteko nostaa sodan kahden rauhoitetun maan välille?"

"Mitä varten meidän korviimme sitten aina toitotetaan taruja esi-isistämme", vastasi nuori mies, "jos meidän pitää ristissä käsin katsella, kuinka meidän ystäviemme taloja poltetaan poroksi, emmekä saa kohottaa kättämme kostoon? Meidän esi-isämme eivät luullakseni olisi niin tehneet?"

"Enhän minä väitäkään sitä vastaan, poikaseni, etteikö Hobbielle tehty vahinko olisi kostettava. Mutta meidän pitää ottaa laki avuksemme näinä nykyisinä aikoinamme, Simon", arveli varovaisempi vanha mies.

"Ja sitä paitsi", virkkoi toinen vanhus, "enpä luule enää olevan elossa yhtään miestä, joka tietäisi, mitä sääntöjä on seurattava, kun lähdetään lailliselle ryöstöretkelle rajan toiselle puolelle.¹² Tom Whittram ne olisi tiennyt, mutta hän kuoli tuona ankarana pakkastalvena."

"Niin", sanoi kolmas, "hänhän oli ollut mukana tuossa suuressa nostossa, kun retkeiltiin hamaan Thirlwalliin saakka; se oli vuosi Philiphaughin tappelun jälkeen."

"Hohoh!" huusi taas eräs tässä erimielisessä neuvottelukokouksessa. "Eipä tuohon kovin suurta tietoa ja taitoa tarvita – pistä vain palava kekäle keihään tai heinähangon tai jonkun muun sellaisen nenään, ja toitota torvea, kajahuta nostohuuto, ja sitten on lupa ja valta ajaa ryöstettyä tavaraa takaa Englannin puolelle rajaa ja ryöstää se takaisin oman käden oikeudella. Tai ottaa tavaraa sijaan joltakulta muulta englantilaiselta, kunhan vain ei ota enempää kuin mitä itseltä on ryöstetty. Sellainen on meidän vanha rajalaislakimme, joka säädettiin Dundrennanissa, Mustan Douglasin aikoina. Siinä ei ole epäilemisen sijaa. Se on selvä kuin päivä."

"Lähdetään matkaan sitten, pojat!" huusi Simon. "Kukin hypätköön ruunansa selkään! Me viemme Cuddien mukanamme, hän tietää hyvin hävitettyjen varojen ja huonekalujen arvon. Hobbien latojen ja navettojen pitää tulla taas täpötäyteen, ja jollemme voikaan silmänräpäyksessä rakentaa tätä vanhaa taloa entiseen korkeuteensa, niin tahdomme kumminkin tehdä jonkin englantilaistalon yhtä maanmatalaksi kuin tämä nyt on – sellainen on oikeus ja kohtuus joka paikassa koko maailmassa."