Kitabı oku: «Musta kääpiö», sayfa 5

Tähän yllyttävään ehdotukseen suostuivat kaikki nuoret miehet neuvottelujoukossa suurella innolla, mutta samassa alkoi käydä kuiskutus miehestä mieheen: "Tuolla on Hobbie itsekin, mies parka! Ottakaamme hänet päälliköksi!"

Se, jota tapaturma oli kohdannut, oli nyt jo joutunut mäen juurelle ja tunkeutui väkijoukon keskitse, voimatta riehuvien tunteittensa tähden tehdä mitään muuta, kuin vain puristaa naapuriensa ja sukulaistensa käsiä ja ottaa vastaan kädenpuristuksia, joilla he ääneti ilmaisivat osanottonsa. Puristaessaan Hackburnin Simonin kättä, hän vihdoin viimein sai tuskansa puhkeamaan sanoiksi. "Kiitoksia, Simon, – kiitoksia, naapurit kaikki! – Kylläpä tiedän, mitä te tahtoisitte sanoa. Mutta missä he ovat? – Missä ovat – " Hänen puheensa keskeytyi, ikäänkuin hän ei olisi uskaltanut mainita nimeltä niitä, joita tiedusteli. Ja saman tunteen vallassa hänen sukulaisensakin, sanaakaan vastaamatta, viittasivat mökille päin, johon Hobbie nyt riensi sisään. Hänen kasvoistaan kuvastui toivottomuuden rohkeutta, niinkuin ainakin, kun ihminen on päättänyt kerta kaikkiaan ottaa selon pahimmastakin. Yleinen ja lämmin surkuttelu seurasi häntä.

"Voi, poika poloista! Voi, Hobbie parkaa."

"Nyt vasta hän saa tietää pahimman pahan!"

"Mutta toivonpa kumminkin, että Earnscliff pääsee tyttö raukan jäljille!"

Tämmöisiä puheita kuului joukosta. Mutta kun sillä ei ollut ketään valittua päällikköä, jäi se mihinkään ryhtymättä odottamaan kovaonnisen miehen takaisin tuloa, totellakseen sitten hänen käskyjään.

Hobbien ja hänen omaistensa kohtaus oli syvästi liikuttava. Sisaret kavahtivat hänen kaulaansa ja melkein tukahduttivat hänet syleilyihinsä ikäänkuin estääkseen häntä katsomasta ympärilleen ja huomaamasta, että vieläkin rakkaampi olento oli poissa.

"Jumala sinua auttakoon, poikaseni! Hän voi auttaa silloinkin, kun kaikki maallinen apu on kuin katkennut ruoko." Näillä sanoilla tervehti vanha muori pojanpoikaansa. Tämä katsahti tuskallisesti ympäri tupaa, pitäen kahta sisartaan kädestä – kolmas oli kietonut käsivartensa hänen kaulansa ympärille. – "Minä näen teidät – minä luen teidät – mummo, Lilias, Jean ja Annot – mutta missä on – (hän keskeytyi puheessaan ja jatkoi sitten, ikäänkuin vain ponnistamalla saaden sanat suustaan) – missä on Grace? Tosiaankin tämä ei ole semmoinen hetki, jolloin sopisi olla piilosilla – nyt ei ole aika hullutella!"

"Voi veli!" "Voi Grace parkaa!" muuta vastausta hän ei saanut kysymyksiinsä, kunnes mummo nousi ja irroittaen hänet hellällä kädellä itkevistä tytöistä, talutti hänet tuolille istumaan. Sitten hän lausui sillä liikuttavalla sydämenrauhalla, joksi totinen jumalisuus, niinkuin laineille pirskotettu öljy, saattaa kipeimmänkin tuskan asettumaan: "Oi lapseni, kun isäsi isä kaatui sodassa ja jätti minut ja kuusi orpoa jäljelle, niin että meillä tuskin oli leivänmurua syödäksemme, suojaa päämme päällä, silloin minulla oli voimaa – ei omaa voimaa, vaan ylhäältä saatua – sanoa: tapahtukoon Herran tahto! – Poikaseni, meidän rauhalliseen kotiimme ryntäsi viime yönä rosvoja, aseet kädessä ja naamiot kasvoilla. He ryöstivät ja hävittivät kaikki ja veivät meidän rakkaan Gracemme mukanaan. Rukoile itsellesi voimaa, jotta sinäkin voisit sanoa: tapahtukoon Herran tahto!"

"Äiti, äiti, älä pakota minua – en voi – en nyt voi – minä olen syntinen ihminen ja kovasydämistä sukua. Naamarit kasvoilla, aseet kädessä – Grace viety pois! Anna tänne miekkani ja isäni eväsreppu – minä tahdon kostaa, vaikka minun sitä varten pitäisi mennä aina helvettiin asti!"

"Voi, lapseni, lapseni! Ole kärsivällinen Herran vitsauksen alla! Kuka tietää, kuinka pian hän ottaa jälleen pois raskaan kätensä meidän päältämme? Nuori Earnscliff – Jumala häntä siunatkoon! – on jo lähtenyt takaa-ajoon Stenhousen Davien sekä muiden ensiksi tulleiden kanssa. Minä huusin heille, että antaisivat talon kiluinensa kaluillensa palaa ja lähtisivät vain rosvojen jälkeen Gracea tavoittamaan. Ja niin Earnscliff kiiruhti miehinensä harjun yli jo kolme tuntia ilkityön jälkeen. Jumala häntä siunatkoon! Hän on oikeata Earnscliffin sukua, hän on isänsä poika – uskollinen ystävä."

"Uskollinen ystävä hän tosiaan on – Jumala häntä siunatkoon!" huudahti Hobbie. "Ylös nyt vain kaikki hevosen selkään ja takaa-ajoon!"

"Oi lapseni, ennen kuin tuonne vaaran kitaan lähdet, anna minun toki kuulla suustasi nämä sanat: tapahtukoon Herran tahto!"

"Älä pakota minua, äiti – älä nyt pakota!" – Hän oli jo rientämässä ulos, mutta katsahdettuaan vielä kerran taaksensa, hän näki mummon seisovan äänettömän, syvän surun vallassa. Hän kääntyi heti takaisin, riensi mummon syliin ja sanoi: "Kyllä, äiti kulta, kyllä minä voin sanoa, koska se on sinulle lohdutukseksi: tapahtukoon Herran tahto!"

"Olkoon Herra sinun kanssasi – olkoon Herra sinun kanssasi, rakas lapseni! Ja olkoon sinulla hänen suomastaan syytä takaisin tullessasi sanoa: ylistetty olkoon Herran nimi!"

"Hyvästi, äiti! Hyvästi, rakkaat sisareni!" huusi Elliot ja riensi ulos mökistä.

VII LUKU

"Hevosen selkään! Hevosen selkään ja keihäs käteen!" huusi Hobbie sukulaisilleen. Moni jalka nousikin halukkaasti jalustimiin, ja koko laakso kajahteli hänen nuorempien ystäviensä riemuhuudoista sillä aikaa kun Elliot kiireesti haki kokoon vaatteita sekä aseita itselleen (mikä ei ollut helppo tehtävä nykyisessä sekasorrossa).

"Niin juuri!" huudahti Hackburnin Simon; "tällä lailla on asia ajettava, Hobbie! Naiset istukoot kotona itkemässä, miesten tulee tehdä toisille se, minkä toiset ovat tehneet heille – niinhän Raamatussakin on kirjoitettu."

"Pidä suusi, nulikka", virkkoi eräs vanhuksista ankaralla äänellä. "Älä käytä sillä lailla väärin pyhää Jumalan sanaa. Sinä et tiedä, mitä puhut."

"Onko teillä mitään tietoja? Onko teillä mitään jälkiä, Hobbie? – Voi, pojat, älkää toki liikaa hätäilkö!" lausui vanha Dinglen Dick.

"Ei tämä nyt pitkistä puheista parane", vastasi Simon. "Jollei teissä ole miestä auttamaan, niin älkää ainakaan pidättäkö niitä, jotka kykenevät."

"Vaiti, poika! Lähdetkö kostoretkelle, vaikka et tiedä, kuka sinulle on tehnyt pahaa?"

"Ettekö luule meidän löytävän Englantiin menevää tietä yhtä hyvin kuin esi-isämmekin ennen meitä? – Englannista aina tulee kaikki paha – sehän on vanha ja tosi lauseparsi – ja sinne me nyt lähdemme ikäänkuin paholainen puhaltaisi meitä eteläänpäin."

"Me lähdemme seuraamaan Earnscliffin hevosten jälkiä erämaan kautta", huusi yksi Ellioteista.

"Kyllähän minä saan selvän niistä kuivimmassakin kanervikossa, vaikka siellä olisi pidetty markkinoita päivää ennen", sanoi Hugh, Ringleburnin seppä, "sillä minä kengitän aina hänen hevosensa omin käsin."

"Viedään metsäkauriskoirat jäljille", huusi toinen. "Missä ne ovat?"

"Hohhoh, mies, päivä on jo paistanut kauan aikaa ja kaste on kuivunut maasta – jäljistä ei voi saada selvää."

Hobbie vihelsi heti luokseen koiransa, jotka maleksivat edestakaisin vanhan asuntonsa raunioilla ja kaiuttivat ilmaa surullisella ulvomisellaan.

"No, Killbuck", sanoi Hobbie, "koetapas nyt taitoasi tänä päivänä!" Mutta sitten, ikäänkuin uusi tuuma olisi äkkiä välähtänyt hänen mieleensä: "Tuo ilkeännäköinen paholainenhan puhui tästä jotain! Hänellä saattaa olla siitä enemmänkin tietoa, lieneekö sen sitten saanut maanpäällisiltä heittiöiltä tai maanalaisilta piruilta. Minä puristan tiedon hänestä, vaikka minun täytyisi leikata se tällä puukollani ulos hänen muodottomasta rungostansa." – Kiireesti hän antoi nyt käskyjä kumppaneilleen: "Neljä teistä, Simonin johtamina, rientäköön suoraa tietä Graemen solalle. Jos rosvot olivat Englannista, niin kyllä he sitä tietä menevät kotiin. Muut hajaantukoot kaksittain tai kolmittain koko ympäri ja tulkoot sitten Trysting-lammikolle minua vastaan. Käskekää veljenikin, kun he palaavat tännepäin, myös tulemaan sinne. Poika parat, onpa tämä sanoma koskeva heidänkin sydämeensä melkein yhtä kipeästi kuin minun – vähän aavistusta heillä on siitä, minkälaiseen suruhuoneeseen he saattavat metsäsaalistaan! Minä itse ratsastan Mucklestane-Moorin poikki."

"Jos minä olisin sinuna", sanoi Dinglen Dick, "niin menisin puhuttelemaan viisasta Elshietä. Kyllä hän tietää puhua kaiken, mitä maassa tapahtuu, kunhan vain on semmoisella tuulella."

"Hänen täytyy kertoa minulle", sanoi Hobbie, joka valmisteli aseitaan retkeä varten, "kaikki mitä hän tietää viimeöisestä tapahtumasta tai ainakin minun pitää saada perinpohjin tietää, miksi hän ei tahdo sitä sanoa."

"Niin, mutta puhuttele häntä kauniisti, poikaseni, puhuttele häntä kauniisti, Hobbie – hänen kaltaisensa eivät salli pakottamista. He ovat niin paljon noiden vihaisten haamujen sekä pahanilkisten haltioitten kanssa, että siitä muuttuvat itsekin pahankurisiksi luonteeltaan."

"Anna minun vain suorittaa yksin asiani hänen kanssaan", vastasi Hobbie, "minun rinnassani kiehuu tänä päivänä jotain, joka kyllä saa voiton vaikka kaikista maan noidista ja kaikista helvetin piruista."

Ja saatuaan nyt kaikki varustuksensa valmiiksi hän hyppäsi hevosen selkään ja kannustaen sitä vimmattuun vauhtiin kiiti jyrkkää mäkeä myöten ylös.

Eipä aikaakaan, niin nähtiin Elliot jo harjun kukkulalla. Hän ratsasti vastapuolista rinnettä alas samalla vauhdilla, ajoi läpi metsän ja solan kautta ja joutui vihdoin Mucklestane-Moorille. Koska hänen kuitenkin oli sitä ennen täytynyt vähentää vauhtia siitä syystä, että hänen hevosellaan saattoi tällä matkalla olla vielä paljonkin juostavana, niin hänellä oli tarpeeksi aikaa miettiä, millä tavalla hänen pitäisi puhutella kääpiötä saadakseen häneltä tapahtuneen vahingon tekijöistä ne tiedot, joita luuli hänellä olevan. Hobbie, vaikka olikin kursailematon, suorapuheinen ja tuittupäinen niinkuin tavallisesti kaikki hänen kansalaisensa, ei kuitenkaan millään muotoa ollut vailla sitä viekkautta, mikä myös oli heille kuvaava. Siitä mitä hän oli huomannut tuona merkillisenä yönä, jolloin kääpiö ensi kerran oli ilmaantunut tänne, ja kaikesta tämän salaperäisen olennon myöhäisemmästäkin käytöksestä hän teki sen johtopäätöksen, että Elshien jöröys vain yltyisi, jos häntä uhkailulla ja väkivallalla kohdeltaisiin.

"Minun pitää puhutella häntä kauniisti", sanoi Hobbie itsekseen, "niinkuin Dick-ukko neuvoi minua. Vaikka ihmiset sanovat hänen olevan liitossa saatanan kanssa, niin eipä hän kuitenkaan mahda olla mikään niin ilmetty piru, ettei tämmöinen seikka, joka minulle nyt on tapahtunut, säälittäisi häntä. Minä koetan pitää luontoni kurissa niin hyvin kuin suinkin ja kohdella häntä hellävaroen – mutta jos käy oikein hullusti, niin kaikkein viimeisenä keinona väännän häneltä niskat nurin."

Näin sovinnollisella mielellä hän nyt lähestyi erakon mökkiä.

Vanhus ei istunutkaan tavallisella puhelukivellään, eikä Hobbie nähnyt häntä myöskään kasvitarhassa eikä muissa aitauksissa.

"Hän on piiloutunut luolaansa", sanoi Hobbie, "ehkäpä siksi, että hän tahtoo olla poissa minun tieltäni; mutta kylläpä minä romahdutan alas sen mökkirähjän hänen korviensa päälle, jollen muulla keinolla pääse hänen kimppuunsa."

Neuvoteltuaan näin itsekseen hän korotti äänensä ja huusi Elshietä niin rukoilevasti kuin hänen kuohuvat tunteensa suinkin sallivat. "Elshie ystävä kulta!" Ei mitään vastausta. "Elshie, viisas Elshie-vanhus!" Kääpiö oli ääneti. "Rutto iskeköön koukkuiseen selkääsi!" mutisi Hobbie hampaittensa välistä, mutta sitten hän taas yritti saada äänensä lempeäksi. "Elshie ukko kulta, perin onneton ihminen pyytäisi vähän neuvoa sinun viisaudeltasi."

"Sitä parempi!" vastasi kääpiön kimakka, pahanilkinen ääni hyvin kaitaisesta, ampumareiän kaltaisesta ikkunasta, jonka hän oli laittanut ovensa viereen ja jonka kautta hän saattoi nähdä tulijat, vaikkeivät nämä nähneet häntä.

"Sitä parempiko!" virkkoi Hobbie vihastuen. "Mikä on sitä parempi, Elshie? Etkö kuule, että sanon olevani perin onneton ihminen?"

"Ja etkös sinä kuule minun sanovan, että se on sitä parempi? Ja enkö minä jo tänä aamuna sanonut, kun sinä olit olevinasi niin onnellinen, minkälainen ilta sinulle oli koittava!"

"Kyllähän sinä sanoit", vastasi Hobbie, "ja sen tähden juuri tulenkin nyt sinulta neuvoa pyytämään. Se, joka tiesi onnettomuuden jo ennakolta, mahtanee myös tietää parannuskeinon."

"En minä tiedä mitään parannuskeinoa maallisille suruille", vastasi kääpiö, "ja jos tietäisinkin, miksi auttaisin muita, kun ei yksikään ole minua auttanut? Eikö minulta ole ryöstetty rikkauteni, jolla olisin voinut sadoin kerroin ostaa kaikki nämä teidän autiot vuorenne? Ja säätyarvoni, johon verraten sinä olisit vain halpa mökkiläinen? Ja seurani, joka tarjosi kaiken, mikä on mielelle suloista, kaiken, mikä on mieltä ylentävää? Eikö minulta ole kaikkea tätä ryöstetty? Enkö minä nyt asu täällä, niinkuin vihoviimeinen hylkiö Jumalan luomassa maailmassa, tässä autioimmassa maan syrjäisessä sopukassa, itse vielä näöltäni inhottavampana kuin kaikki minun ympärilläni? Ja minulleko te muut tallatut maan madot valitatte tuskaanne, minulle, joka itse mäsäksi ruhjottuna vääntelehdin vaunun pyörien alla?"

"Saattaahan olla, että sinulta on ne kaikki ryöstetty", virkkoi Hobbie tuskansa katkeruudessa, "rahat ja ystävät, talot ja tavarat – saattaa olla, että ne kaikki on ryöstetty – mutta sinä et kuitenkaan ole saattanut koskaan tuntea sydämessäsi niin kipeää tuskaa kuin minä, sillä sinulta ei koskaan ole ryöstetty semmoista kuin Grace Armstrong. Ja nyt on kaikki minun toivoni mennyt tyhjäksi, enkä minä ikinä enää saa häntä nähdä!"

Tämän hän puhui syvimmällä mielenliikutuksella ja oli sen jälkeen kauan aikaa ääneti, sillä ryöstetyn morsiamen nimen mainitseminen oli Hobbie raukan sydämestä karkottanut kaiken vihan ja vimman. Ennen kun hän jälleen sai sanotuksi sanan erakolle, ojentautuivat tämän luiset kädet ja pitkät sormet, jotka olivat puristuneet suuren nahkasäkin ympärille, pienestä ikkunasta ulos. Säkki luisti sormista, putosi helähtäen maahan, ja samassa kuului taas kääpiön tyly ääni, joka puhui Hobbielle:

"Heh – heh tässä on voidetta, joka parantaa kaiken ihmissurun – niin kumminkin nuo kurjat ihmiset herkkäuskoisuudessaan luulevat. – Lähde nyt tiehesi, mene kotiisi kaksin verroin rikkaampana kuin mitä olit eilen, äläkä kiusaa minua enää kysymyksilläsi, valituksillasi, äläkä kiitoksillasi, ne ovat minulle kaikki tyynni yhtä inhottavia."

"Herra Jumala, tuo kaikki on kultaa!" huudahti Elliot vilkaistuaan säkin sisään. Sitten hän taas kääntyi erakon puoleen: "Suuri kiitos hyväntahtoisuudestasi, ja mielelläni antaisin sinulle velkakirjan tästä hopeasta, taikka kiinnityksen Wideopenin talon maihin. Mutta Elshie, puhuakseni suuni puhtaaksi, en kuitenkaan juuri huolisi ottaa tätä rahaa käteeni ennen kun tiedän, että se on kunniallisella tavalla saatua – sillä se kenties voisi muuttua mukulakiviksi ja saattaa jonkun köyhän miehen vahinkoon."

"Taikauskoinen hupsu", tiuskaisi kääpiö, "kylläpä tuo roska on puhtainta metallimyrkkyä, mitä ikinä on kaivettu maan sisuksista. Ota se, kuluta se, ja tuottakoon se sinulle yhtä paljon menestystä kuin se on minulle tuottanut!"

"Mutta niinkuin jo sanoin", jatkoi Hobbie, "en oikeastaan tahtonut kysyä sinulta neuvoja rahan suhteen, olihan minulla kelpo latorivi, eikä kolmeakymmentä sen koreampaa sarvipäätä ollut nähtävänä missään muualla tällä puolen Cat-railia. Mutta olkoot tavarat olleet ja menneet, kunhan vain voisit neuvoa minua hiukan Gracen jäljille, niin rupeaisin sinun ikuiseksi orjaksesi kaikissa asioissa, jotka eivät koske sieluni autuutta. Voi, Elshie, puhu, vanhus, puhu!"

"No hyvä", vastasi kääpiö, ikäänkuin suuttuneena hänen itsepintaisuudestaan, "koska sinulla ei vielä ole kylliksi omista suruistasi, vaan tahdot sälyttää selkääsi toverinkin tuskat, niin hae ryöstettyä lännestä."¹³

"Lännestäkö? Se on avara sana!"

"Se on viimeinen sana", lausui kääpiö, "jonka viitsin puhua sinulle" ja näin sanoen hän vetäisi ikkunansa luukun kiinni, jättäen Elliotin ymmärtämään hänelle annetun neuvon miten parhaiten taisi.

"Lännestä! Lännestä!" ihmetteli Hobbie. "Se puoli maata on jokseenkin rauhaisaa, jollei hän tarkoittaisi Todholen Jackia, mutta ei siitä ukko-rähjästä ole enää tämmöisiin kepposiin. Lännestä! Niin totta kuin elän, se oli varmaan Westburnflat! – Elshie!" huusi hän, "onko se Westburnflat? Jos minä olen väärässä, niin sano: ei! En tahtoisi syyttää viatonta naapuria väkivallasta. – Eikö mitään vastausta? – Sitten se varmaan on tuo Ruskea Rosvo – enpä olisi kuitenkaan uskonut, että hän uskaltaisi käydä minun kimppuuni, niin suuri suku kuin minulla sitä paitsi on – mahtaapa hänellä nyt olla parempikin turva takanansa kuin nuo hänen ystävänsä Cumberlandissa. – Hyvästi nyt, Elshie, ja paljon kiitoksia – en huoli nyt kuitenkaan vaivata itseäni tuolla kullalla, sillä minun pitää joutua ystäviäni vastaan sovitulle paikalle. Jollet siis viitsi avata ikkunaa, niin saat tulla noutamaan sen mentyäni."

Ei mitään vastausta kuulunut nytkään.

"Hän on kuuro tai hullu tai kumpaakin, mutta ei minulla ole aikaa jäädä tänne hänen kanssaan lörpöttelemään."

Ja Hobbie Elliot ratsasti pois sille kohtauspaikalle, jonka hän oli ystävilleen määrännyt.

Neljä, viisi ratsumiestä oli jo koolla sovitun lammikon rannalla. He seisoivat kaikki likekkäin yhdessä ryhmässä, antaen hevostensa syödä heinää haapojen alla, joiden rehevät oksat kurottautuivat tuon laajan, sileän lammikon yli. Toinen suurempi parvi oli juuri tulossa etelästä päin. Siinä olivat Earnscliff ja hänen miehensä, jotka olivat seuranneet ryöstetyn karjan jälkiä aina Englannin rajalle asti, mutta he olivat seisahtuneet kuultuansa, että suurenlainen miesparvi oli liittynyt erään tällä seudulla asuvan jakobiitti-herran¹⁴ joukkueeseen ja että kapinasanomia oli tullut useista Skotlannin maakunnista. Tästä päättäen ei tuo tehty pahanteko siis näkynyt olevankaan yksityisen kostonhimon tai ryöstönhalun synnyttämä; Earnscliff oli taipuvainen uskomaan sitä alkaneen sisällissodan merkiksi. Nuori herra tervehti Hobbieta syvimmällä myötätuntoisuudella ja ilmoitti hänelle saamansa tiedot.

"Sitten, niin totta kuin seison tällä paikalla", virkkoi Hobbie, "on varmaan ukko Ellieslaw koko tämän ilkityön perimmäisenä syynä! Hän on, niinkuin tiedätte, liitossa Cumberlandin katolilaisten kanssa, ja se sopii hyvin siihenkin, että Elshie johti minun epäilykseni Westburnflatiin, sillä tätä miestä Ellieslaw on aina suojellut ja hän tahtoisi nyt yksin ryöstää maakunnalta varat sekä aseet, ennen kuin ilmikapina nousee."

Muutamat muistivat nyt, että rosvot olivat sanoneet tekevänsä sen Jaakko kuninkaan nimessä ja saaneensa toimeksi riisua aseet kaikilta maanpettureilta. Toiset olivat joskus kuulleet Westburnflatin kehuvan juomingeissa, että Ellieslaw oli pian nouseva täysin varustettuna aseisiin Jaakko kuninkaan puolesta, että hänellä itsellään oli luvassa alipäällikön virka Ellieslaw'n joukossa, ja että he molemmat eivät aikoneet elää hyvässä naapurisovussa nuoren Earnscliffin enempää kuin muidenkaan nykyisen vallassa olevan kuninkaan puoluelaisten kanssa. Näistä tiedoista tultiin siihen lujaan uskoon, että Westburnflat oli vienyt sinne Ellieslaw'n komennossa olevan joukon, ja siis päätettiin viipymättä rientää edellisen tornille, että hänet, jos mahdollista, saataisiin vangituksi. Nyt oli jo keräytynyt paikalle niin monta taannoin eri tahoille hajaantunutta kumppania, että heitä oli jo noin parikymmentä, hyvin hevosin ja välttävin, vaikka hiukan kirjavin asein varustettua ratsumiestä.

Kapeasta vuorensolasta alkunsa saava puro virtasi Westburnflatin kartanon kohdalla lakealle, rämeiselle tasangolle, joka leviää noin mailin verran kaikille haaroille ja on antanut talolle nimensä. Siinä puro muuttaa luonnettaan. Oltuaan vilkas, vuolas vuoripuronen, matelee se nyt, sinisen, paisuneen käärmeen tavoin, hitaasti, pitkiä polvia tehden rämeisen aukean poikki. Tämän aukean puolella törrötti Westburnflatin torni, yksi niitä harvoja, vielä pystyssä olevia linnoituksia, jotka ennen muinoin näillä rajamailla olivat niin monilukuiset. Tornin perusta ja sen lähin ympäristö noin sadan kyynärän matkan päässä kohosi vähäisen suomaan keskellä kuivana nurmikkopenkereenä. Sen rajojen ulkopuolella näytti koko alue oudon silmissä vaaralliselta, ylipääsemättömältä liejulta. Eivät juuri monet, tornin omistajaa ja sen muita asukkaita lukuunottamatta, tunteneet niitä polveilevia ja monimutkaisia polkuja, jotka kulkien hiukan paremmin kannattavia paikkoja myöten saattoivat ohjata vieraan tähän asuntoon. Mutta Earnscliffin ohjaamista miehistä kelpasi useampikin kuin yksi oppaaksi. Sillä vaikka tornin isännän ammatti ja tavat olivat yleisesti tunnetut, niin se omituinen toisen omaisuuden kunnioituksen puute, joka näillä seuduilla vallitsi, vaikutti, ettei hänen seuraansa kartettu yhtä paljon kuin jossakin muussa sivistyneemmässä maassa. Rauhallisempien naapuriensa mielestä hän ei ollut sen pahempi kuin kuka tahansa kortinlyöjä, kukkotappelija tai kilparatsastaja meidän silmissämme. Häntä pidettiin miehenä, jonka tapoja moitittiin ja jonka seuraa ei ylimalkaan juuri suosittu, mutta jolla ei kuitenkaan ollut mitään sellaista tahraa, mikä liittyi tämmöiseen virkaan niissä maissa, missä lakia tavallisesti pidetään pyhänä. Ja heidän vimmansa häntä vastaan ei tässä tilaisuudessa ollut syttynyt niin paljon itse ilkityön vuoksi, sillä sehän oli tuolle rosvolle luonteenmukaista, vaan sen vuoksi, että väkivalta oli kohdannut naapuria, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään riitaa – siksi että se oli kohdannut yhtä heidän ystävistään – ja kaikkein enimmin siksi, että se oli kohdannut yhtä Elliotia, johon sukuun useimmat heistä kuuluivat. Ei siis ole mikään ihme, että joukossa oli useampia, jotka tunsivat hyvin Westburnflatin asunnon ympäristön ja osasivat johtaa ja opastaa retkikuntaa siten, että pian kaikki seisoivat tuolla aukealla, vahvalla nurmikolla tornin edustalla.