Kitabı oku: «Musta kääpiö», sayfa 8

XI LUKU

Te tänne, toiset tuonne – tiedätkö

Mist' ois hän löydettävä?

Seuraavana päivänä taas (ehkäpä vain näön vuoksi) lähdettiin etsimään neiti Vereä, mutta yhtä turhaan nytkin, ja illalla alkoivat hakijat jälleen palata Ellieslaw'n kartanolle.

"Kumma se on", virkkoi Mareschal Ratcliffelle, "että neljä ratsumiestä ja yksi vangittu nainen ovat voineet näin kulkea seudun läpi vähintäkään jälkeä jättämättä. Luulisipa melkein heidän lentäneen pilviä myöten tai uponneen maan rakoon!"

"Usein", vastasi Ratcliffe, "saattaa olevien seikkojen perille päästä siten, että tutkitaan olemattomia. Me olemme nyt tutkineet joka ainoan tien, polun sekä jäljen, joka kartanosta lähtee kaikille ilman suunnille. Tutkimatta on jäänyt vain tuo monimutkainen ja vaivalloinen polku, joka kulkee soita myöten etelään Westburnflatiin."

"Ja miksi emme ole tutkineet sitäkin?" kysyi Mareschal.

"Niin, siihen voi herra Vere parhaiten vastata", sanoi hänen kumppaninsa kuivakiskoisesti.

"Sitten lähden sitä kohta häneltä kysymään", huusi Mareschal. Hän kääntyi herra Veren puoleen ja sanoi: "Minä olen saanut tietää, että yksi polku on jäänyt vielä tutkimatta – se nimittäin, joka vie Westburnflatiin."

"Ohoh!" naurahti Sir Frederick, "tunnemmehan me Westburnflatin tornin asukkaan perinjuurin – hän on hurja poika, joka ei juuri tee eroa naapurien tavaroiden ja omiensa välillä, mutta muuten hän on kaikissa asioissa oikeauskoinen – hän ei suinkaan puuttuisi mihinkään, mikä kuuluu Ellieslaw'n isännälle."

"Sitäpaitsi", virkkoi herra Vere umpimielisesti, "hänellä oli viime yönä kuontalossaan toisia pellavia. Ettekö ole kuulleet, että nuoren Heugh-footin Elliotin talo on poltettu poroksi ja karja ryöstetty sen tähden, ettei hän ruvennut antamaan aseitansa muutamille kunnon miehille, jotka aikoivat taisteluun kuninkaan puolesta?"

Herrat hymyilivät toisilleen, kun kuulivat sanoman tästä työstä, joka oli niin edullinen heidän omille hankkeilleen.

"Mutta yhtä hyvin", jatkoi taas Mareschal, "pitäisi meidän ratsastaa myös sinnepäin, sillä muuten ihmiset varmaankin moittivat meitä huolimattomiksi."

Tätä ehdotusta ei sopinut millään järjellisellä syyllä vastustaa, ja hakijat käänsivät senvuoksi hevosensa Westburnflatin tornin tielle. Pitkää matkaa ei kuitenkaan vielä ehditty siihen suuntaan kulkea, kun kuului hevosten kavioiden kopinaa, ja pieni ratsujoukko lähestyi heitä.

"Tuolta tulee Earnscliff", sanoi Mareschal, "minä tunnen hänen kiiltävänmustan laukkipään oriinsa."

"Ja tuolla on minun tyttärenikin hänen seurassaan!" huusi herra Vere vimmoissaan. "Kuka nyt voi väittää epäluuloani perättömäksi ja loukkaavaksi? Hyvät herrat! – hyvät ystävät! – auttakaa minua nyt miekoillanne, että saisin lapseni pelastetuksi!"

Hän paljasti aseensa, jota esimerkkiä myös Sir Frederick ja useat muut seurueesta noudattivat, valmistuen ryntäämään vastaantulijoiden kimppuun. Mutta enin osa vielä viivytteli.

"He lähestyvät meitä aivan rauhallisesti ja hiljaa", sanoi Mareschal, "kuulkaamme siis ensin, miten he voivat selittää tämän salaisen asian. Jos Earnscliff on vähimmälläkään tavalla häväissyt tai loukannut neiti Vereä, niin käyn ensimmäisenä miehenä sitä kostamaan. Mutta kuulkaamme toki ensin, mitä heillä on sanomista."

"Te loukkaatte minua epäluulollanne, Mareschal", jatkoi herra Vere, "te olette viimeinen, jonka suusta olisin olettanut saavani semmoista kuulla."

"Te vahingoitatte itseänne vimmallanne, Vere, vaikka sitä, kyllä, asian syyhyn nähden, ei ole pahaksi pantava."

Hän ratsasti nyt vähän matkaa muiden edelle ja huusi kovalla äänellä: "Seisahtukaa, herra Earnscliff; taikka tulkaa neiti Veren kanssa kahden tänne meidän luoksemme. Teidän syytetään ryöstäneen tämän neidon hänen isänsä kodista, ja me olemme täällä, miekat kädessä, valmiina vuodattamaan parhaan veremme hänen takaisinsaamisekseen ja rangaistaksemme niitä, jotka ovat hänelle pahaa tehneet."

"Ja kukapa tahtoisi mieluummin olla avullisena siinä toimessa, herra Mareschal, kuin minä?" vastasi Earnscliff, "kuin minä, jolla oli tänä aamuna se ilo, että sain pelastetuksi hänet vankilasta, johon hänet oli suljettu, ja joka parastaikaa saatan häntä takaisin Ellieslaw'n kartanoon?"

"Onko asia niin, neiti Vere?" kysyi Mareschal vielä.

"Niin on", vastasi Isabella hartaasti, "aivan niin se on – Jumalan tähden pistäkää miekat tuppeen! Minä vannon kaiken pyhän kautta, että olen joutunut rosvojen käsiin, jotka olivat minulle yhtä tuntemattomia kuin heidän tarkoituksensakin, ja että tämä herra on vapauttanut minut urhoollisuudellaan."

"Kuka sitten on tämän tehnyt ja missä tarkoituksessa?" jatkoi Mareschal. "Ettekö tunne paikkaakaan, mihin teidät oli viety? Earnscliff, mistä te neiti Veren löysitte?"

Mutta ennen kuin tähän kysymykseen ehti tulla vastausta, lähestyi herra Vere heitä ja pistettyään miekkansa tuppeen keskeytti keskustelun.

"Kun saan tarkoin tietää", virkkoi hän, "kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa olen herra Earnscliffille, niin hän, siihen hän luottakoon, saa asianmukaiset kiitokset. Sillä välin", näin sanoen hän otti neiti Veren hevosen suitsista kiinni, "kiitän häntä ainoastaan siitä, että hän on saattanut tyttäreni takaisin hänen luonnollisen suojelijansa huomaan."

Hänen yrmeään päännyökkäykseensä Earnscliff vastasi yhtä tylysti, ja kun herra Vere, käännyttyään tyttärensä kanssa kotiansa kohti, näytti vajoavan tärkeään keskusteluun hänen kanssaan, katsoi muu seurue sopimattomaksi häiritä sitä kovin lähelle menemällä. Sillä välin Earnscliff, sanoessaan jäähyväiset herra Veren seurassa oleville herroille, lausui julkisesti: "Vaikka en tiedä, mikä käytöksessäni olisi voinut antaa aiheen tuommoiseen epäluuloon, niin en kuitenkaan voi olla huomaamatta, että herra Vere näyttää luulevan minullakin olleen jotain osaa hänen tytärtään kohtaan tehdyssä väkivallassa. Minä pyydän siis sanoa teille suoraan, hyvät herrat, että tämä häpäisevä syytös on perätön, ja että, vaikka voinkin tämmöisellä hetkellä antaa anteeksi isän hurjistuneet tunteet, minä sittenkin, jos joku herroista (hän katsahti tuikeasti Sir Frederickiin) arvelisi, etteivät minun sanani ja neiti Veren vakuutukset sekä seurassani olevien ystävien todistukset riitä puhdistamaan minua, – mielelläni – hyvinkin mielelläni – tahdon torjua päältäni tuon syytöksen, niinkuin sopii miehelle, joka pitää kunniaansa henkeään kalliimpana."

"Ja minusta hän saa apulaisen", virkkoi Hackburnin Simon, "ja minä otan osalleni kaksi teistä, ketkä tahansa, aatelista tai aatelitonta, herraa tai talonpoikaa – se on yks lysti Simonille."

"Kuka on tuo raa'annäköinen lurjus?" kysyi Sir Langley, "ja mitä hänellä on tekemistä herrasmiesten riitojen kanssa?"

"Olenpa poika High-Teviotista", sanoi Simon, "ja minä olen valmis käymään kenen miehen kimppuun tahansa, paitsi kuninkaan ja sen herran, jonka maalla asun."

"Tulkaa pois", virkkoi Mareschal, "älkäämme aiheuttako markkinatappelua. Herra Earnscliff, vaikka me olemme eri mieltä muutamissa asioissa, voimmepa olla vastustajia, jopa vihollisiakin pitämällä kuitenkin hyvää sukua ja rehellistä käytöstä ja toinen toistamme kunniassa. Minä uskon, että te olette tähän asiaan yhtä syytön kuin minäkin, ja tahdonpa taata, että myös serkkuni Vere, niin pian kuin hän on voinut voittaa sen hämmingin, jonka nuo äkilliset tapaukset ovat synnyttäneet ja voi taas vapaasti käyttää järkeään, on lausuva teille sulimmat kiitoksensa tästä suuresta avusta, jonka hän tänä päivänä on teiltä saanut."

"Siinä että olen voinut olla teidän serkullenne avuksi on jo kyllin palkintoa itsessään. Hyvästi, hyvät herrat", lisäsi Earnscliff, "näen, että useimmat teistä ovat jo matkalla Ellieslaw'n kartanolle."

Tervehdittyään sitten Mareschalia kohteliaasti, ja muuta seuruetta kylmäkiskoisesti, Earnscliff käänsi hevosensa ja ratsasti Heugh-footiin päin neuvotellakseen Hobbie Elliotin kanssa, mistä tämän morsianta nyt oli haettava, sillä hän ei voinut vielä tietää, että tämä oli jo päässyt takaisin omaistensa luokse.

"Sinne hän menee", lausui Mareschal, "hän on uljas kelpo poika, sen takaan kunniasanallani – mutta kuitenkin tekisi mieleni saada vaihtaa hänen kanssaan miekanpistoja viheriäisellä nurmikolla. Koulussa pidettiin minua melkein yhtä taitavana miekkailijana kuin häntäkin, ja tahtoisinpa nyt miekkailla hänen kanssaan terävin kärjin."

"Minun mielestäni", virkkoi Sir Frederick, "teimme sangen pahasti, kun sallimme hänen ja muiden hänen seuralaistensa mennä tiehensä ottamatta pois heidän aseitaan, sillä whigit varmaan kokoontuvat juuri tämmöisen virkeän nuoren miehen johdolla."

"Hyi häpeä, Sir Frederick!" huudahti Mareschal. "Luuletteko, että Veren kunniantunto sallisi tehdä väkivaltaa Earnscliffille, joka on tullut hänen maalleen saadakseen vain tuoda takaisin hänen tyttärensä? Ja vaikka hän olisikin noudattanut teidän mieltänne, luuletteko, että minä ja nämä muut herrat täällä olisimme häpäisseet itseämme avustamalla tällaista työtä? Ei, ei, suoruus ja rehellisyys ja vanha Skotlanti eläköön! Kun miekka kerran paljastetaan, olen minä valmis sitä käyttämään yhtä hyvin kuin kuka muu mies tahansa, mutta niin kauan kuin se vielä on tupessa, tulee meidän kohdella toisiamme niinkuin aatelismiehet ja naapurukset ainakin."

Pian tämän keskustelun jälkeen he saapuivat perille Ellieslaw'n kartanoon, missä herra Vere, joka oli tullut perille muutamia hetkiä ennemmin, astui pihalla heitä vastaan.

"Kuinka neiti Vere voi, ja oletteko saanut tietää, minkä tähden hänet ryöstettiin?" kysyi Mareschal hartaasti.

"Hän on väsynyt ja mennyt omaan kamariinsa, enkä voi toivoa saavani paljoa tietää tästä tapauksesta, ennen kuin hän on jälleen hiukan tointunut", vastasi isä, "Hän, niinkuin minäkin, on kuitenkin yhtä kiitollinen teille, Mareschal, sekä muille ystävilleni teidän hyväntahtoisesta tiedustelemisestanne. Mutta minun täytyy nyt sysätä syrjään isälliset tunteeni ja ajatella vain isänmaata. Tiedättehän, että tämä päivä on määrätty ratkaisevan päätöksen tekemistä varten – aika joutuu – ystävämme alkavat jo kokoontua, ja minä olen avannut taloni ovet niin hyvin aatelismiehille kuin alhaisemmillekin päälliköille, joiden apua me välttämättömästi tarvitsemme. Meillä on siis vain vähän aikaa valmistautuaksemme heitä vastaanottamaan. – Katselkaa te läpi nämä luettelot, Marchie (tällä lyhennyksellä puhuteltiin tavallisesti Mareschal-Wellsiä tuttavien kesken). Ja te, Sir Frederick, lukekaa nämä Lothianin kreivikunnasta sekä Länsimaakunnista tulleet kirjeet – vilja on kypsä leikattavaksi, meidän tulee vain käskeä leikkaajat työhön."

"Mitä hartaimmalla halulla", sanoi Mareschal, "mitä hullumpaa, sitä hupaisempaa!"

Sir Frederick näytti yksitotiselta ja tyytymättömältä.

"Tulkaapa vähän tänne syrjään minun kanssani, hyvä ystävä", virkkoi herra Vere synkännäköiselle paronille. "Minulla on teille korvaan kuiskuteltavaa, joka, sen tiedän, on oleva teille mieleen."

He menivät sisään jättäen Mareschalin ja Ratcliffen kahden kesken pihalle seisomaan.

"Vai niin", sanoi Ratcliffe, "arvelevatko teidän puolueenne herrat hallituksen kumoamisen niin varmaksi, että eivät viitsi enää edes sopivalla verholla peittää vehkeilyjään?"

"Totta puhuen, herra Ratcliffe", vastasi Mareschal, "teidän ystävienne mielipiteet kenties tarvitsevat peittelemistä, mutta minulle on paremmin mieleen, että meikäläiset voivat näyttää julki värinsä."

"Ja onko mahdollista", jatkoi Ratcliffe, "että te, vaikkapa olettekin ajattelematon ja tuittupäinen – suokaa anteeksi, herra Mareschal, mutta minä olen suorapuheinen mies, – että te, sanon, jolla, huolimatta noista luonnonlaatuunne kuuluvista vioista, on luontainen terve järki ja sen lisäksi hyvät tiedot, näin umpisilmin takerrutte tämmöiseen hurjaan yritykseen? Miltä teidän päänne tuntuu, kun käytte näissä vaarallisissa keskustelukokouksissa?"

"Eipä juuri yhtä lujalta hartioissani", vastasi Mareschal, "kuin jos juttelisin koirista ja haukoista. Minä en ole niin kylmäverinen luonteeltani kuin serkkuni, Vere, jonka suusta valuu valtiokavaluutta aivan kuin hän laulaisi lapsen kehtolaulua, ja joka kadottaa ja saa takaisin tuon suloisen neitosen, tyttärensä, paljon rauhallisemmin, kuin jos minä olisin menettänyt ja saanut jälleen takaisin koiranpenikan. Minun luonteeni ei ole rautainen eikä minun vihani hallitusta vastaan ole myöskään niin juurtunut, etten avosilmin näkisi hankkeemme koko vaarallisuutta."

"Entä miksi te sitten siihen puututte?" kysyi Ratcliffe.

"Siksi, että kaikesta sydämestäni rakastan tuota maanpakolaisuudessa elävää kuningasparkaa, ja että isäni oli noita vanhoja Killiecrankien miehiä, ja että soisin hiukan kostoa noille liittolaisherroille, jotka ovat myyneet vanhan Skotlannin, jonka kruunu oli niin kauan itsenäisenä."

"Ja tuommoisten joutavien tähdenkö te", jatkoi neuvonantaja, "tahdotte sytyttää sodan liekin kotimaassamme ja saattaa itsenne vaaraan?"

"Minäkö saattaa? En! – Mutta, vaara olkoon menneeksi, mieluummin soisin sen tulevan huomenna kuin kuukauden perästä. Tuleva se on, sen tiedän, ja, niinkuin teidän talonpoikanne sanovat: 'parempi hauen vatsassa kuin sen hampaissa'. Vaaran tullessa toisella kertaa en suinkaan ole nuorempi kuin nyt, ja mitä hirttämiseen tulee, niin voinenpa minä, Sir John Falstaffin sanoilla puhuen, koristaa hirsipuuta yhtä hyvin kuin joku muukin. Olettehan kuulleet loppusäkeet tuosta vanhasta kansanlaulusta:

 
"Niin pelotta, niin huoleti
Kuin kylätanssailuun
Hän hypähti, ja pyörähti
Tuoss' alla hirsipuun."
 

"Herra Mareschal, minä surkuttelen teitä", lausui yksitotinen neuvonantaja.

"Paljon kiitoksia siitä, herra Ratcliffe, mutta en tahtoisi, että tekisitte johtopäätöksenne meidän hankkeestamme minun puheitteni mukaan – onpa siinä viisaampiakin päitä työssä."

"Viisaammatkin päät kuin teidän saattavat pudota maahan", varoitti Ratcliffe.

"Kenties niinkin, mutta ei suinkaan mikään keveämpi sydän kuin minun; ja jotta se ei tulisi teidän varoituksienne kautta raskaammaksi, niin sanon teille nyt jäähyväiset, herra Ratcliffe, päivällisaikaan asti, jolloin saatte nähdä, ettei pelko suinkaan ole pilannut minun ruokahaluani."

XII LUKU

 
Kapinan vaatteus näin silattiin
Värillä kaunihilla, lumotakseen silmät
Epäilijöiltä horjahtelevilta
Ja tyytymättömiltä pelkureilta,
Jotk' ällistellen kyynärpäitään hieroo,
Oudosta melskehestä hämmästyin.
 

Henrik IV. II näytös.

Suuria valmistuksia oli tehty Ellieslaw'n kartanossa vieraiden vastaanottoa varten tänä tärkeänä päivänä, jolloin tänne odotettiin sekä seudun arvokkaimpia, entisen Jaakko kuninkaan puolta pitäviä aatelisherroja, että myös alhaisempia tyytymättömiä, jotka huonojen asioidensa tähden, vaihtelun halusta, vihasta Englantia vastaan tahi jostakin niistä monista syistä, mitkä siihen aikaan kuohuttivat ihmisten mieliä, olivat taipuvaiset yhtymään tähän vaaralliseen vehkeilyyn. Korkeasäätyisiä, rikkaita miehiä ei täällä nähty kovin monta, sillä melkein kaikki suuret maanomistajat pysyivät asiasta erillään. Enin osa alhaisemmastakin aatelistosta sekä talollisista kuului presbyteriläisiin, minkä tähden he, vaikka olivatkin tyytymättömiä Skotlannin yhdistämiseen Englannin kanssa, olivat vastahakoisia yhtymään salaliittoon Jaakko kuninkaan puolesta. Mutta olipa joukossa kuitenkin muutamia varakkaita kartanonherroja, jotka nuoruudessa omaksumiensa periaatteiden vuoksi, uskonnollisista syistä, tai osallisuudesta herra Veren kunnianhimoisiin toiveisiin, olivat hankkeeseen suostuneet. Oli myös muutamia kuumaverisiä nuorukaisia, semmoisia kuin Mareschal, jotka toivoivat, että tämä vaarallinen yritys tuottaisi heille itselleen kuuluisan nimen ja kotimaalle itsenäisyyden. Muut salaliittolaiset olivat alhaisempaa, häviölle joutunutta väkeä, josta syystä he olivat nyt halukkaita kapinaan, niin kuin he sitten v. 1715 liittyivätkin Forsterin ja Derwentwaterin johdon alaisuuteen. Silloin oli esim. eräs rajaseutulainen Douglas koonnut rosvoista kokonaisen komppanian, ja mainio Luck-in-the-bag (Onnenpussi) – se oli hänen yleinen liikanimensä – oli hänen etevimpiä alipäälliköitään. Me katsomme tarpeelliseksi mainita nämä seikat, jotka olivat kuvaavia vain sille seudulle, joka on tässä kerrottujen tapahtumien näyttämönä. Muissa Skotlannin osissa Jaakko kuninkaan puolueeseen kuului paljon vaarallisempia ja paljon arvokkaampia miehiä.

Pitkä pöytä oli katettu Ellieslaw'n kartanon suuren salin päästä päähän. Se oli yhä vielä samanlainen kuin sata vuotta sitten ylettyen pimeänä ja pitkänä läpi koko kartanon laitapuolen. Holvikaton kannattamina olivat kylkiluiden muotoiset, harmaakiviset kaaret. Niiden tyvet kohottautuivat ulospistävistä, kiveen hakatuista päistä, jotka eriskummallisine muotoineen, jommoisia vain goottilaisen rakennusmestarin vallaton mielikuvitus voi keksiä, irvistelivät, rypistivät kulmakarvojaan ja näyttivät torahampaitaan alapuolella istuvalle seuralle. Valo tuli tähän juhlasaliin molemmilta puolilta korkeiden, mutta kapeain ikkunain kautta, joiden lasit olivat täynnä maalauksia. Päivänpaiste pääsi sisään vain hämäränä ja oudonvärisenä. Lippu, joka vanhan tarinan mukaan oli riistetty englantilaisilta Sarkin taistelussa, riippui pöydän päässä sen nojatuolin yläpuolella, jolla isäntä istui. Tuntui siltä, kuin sillä olisi tahdottu kiihdyttää vieraiden rohkeutta ja muistuttaa mieliin muinaisia, naapurikansasta saatuja voittoja. Herra Vere itse, joka oli kookasvartaloinen, oli tähän tilaisuuteen pukeutunut erittäin huolellisesti. Jos tähän lisää hänen tosin tylyn ja synkän, mutta kuitenkin kauniin ulkomuotonsa, niin ei voi olla myöntämättä, että vanha linnanisäntä näytti sangen majesteetilliselta. Sir Frederick istui hänen oikealla puolellaan, herra Mareschal vasemmalla. Vielä istui pöydän yläpäässä muutamia arvokkaampia herroja poikineen, veljineen ja veljenpoikineen. Näiden joukossa oli myös herra Ratcliffe saanut sijansa. Alapuolella "suola-aittaa" – suurta täysihopeista astiaa – istui sine nomine turba (nimetön joukko), miehiä, jotka katsoivat suureksi kunniaksi sen, että saivat istua vaikka alhaisellakin paikalla tässä pöydässä. Samalla juuri tämä pöytäjärjestyksessä tehty erotus riitti tyydyttämään ylhäisempisäätyisten ylpeyden. Ettei alempi pöytäkunta ollut juuri valikoimalla kokoonkutsuttu, se täytynee myöntää, koska Westburnflatin Williamkin oli mukana. Tämän miehen häpeämätöntä rohkeutta, kun hän julkesi näyttää silmänsä saman herran kodissa, jolle hän juuri äsken oli tuottanut niin törkeän häväistyksen, ei olisi voinut lainkaan käsittää, ellei olisi tiennyt hänen luulevan, ettei kukaan muu kuin neiti Vere ja hänen isänsä ollut selvillä siitä, että hän oli ollut mukana ryöstössä.

Tämän monilukuisen ja kirjavan seuran edessä oli päivällinen, jossa tosin ei – niinkuin sanomalehdet nykyajan pidoista kertoilevat – ollut tarjona vuodenaikaan nähden harvinaisia herkkuja, vaan kuitenkin useanlaatuisia vahvoja ja kallisarvoisia liharuokia, joiden painon alla pöytälaudat taipuivat. Mutta ilo ei kuitenkaan ollut vieraanvaraisuuden mukainen. Alempaa pöytäkuntaa hillitsi alussa ujous ja pelko, jonka aiheutti tuo korkeasukuinen seura, mihin he olivat joutuneet. Tämän juhlallisen mielenahdistuksen saivat kuitenkin katoamaan juomat, joita runsain määrin tarjoiltiin ja joita alhaisemmat vieraat arvelematta kulauttelivat alas kurkuistaan. He tulivat puheliaiksi, kovaäänisiksi, jopa pauhaavaisiksikin ilossaan.

Mutta pöydän kunniapaikoilla istuvien mieltä ei voitukaan ilahduttaa konjakin eikä viinin voimalla. Heidän sydämiään painosti tuo kohmetuttava mielenmasennus, joka niin usein tuntuu, kun ihminen, jouduttuaan semmoiseen tilaan, mistä on yhtä vaikea päästä eteenpäin kuin peräytyä, pakosta tekee vaarallisen päätöksen. Kuilu heidän edessään näytti yhä syvemmältä ja uhkaavammalta, mitä lähemmäksi reunaa lähestyttiin, ja jokainen odotteli salaisella kauhulla, että joku muu kumppaneista hyppäisi ensiksi alas. Tämä sisällinen pelon ja vastahakoisuuden tunne vaikutti eri tavalla jokaisen luonteen ja elämäntavan mukaan. Joku näytti yksitotiselta, toinen typerältä, kolmas katseli pelokkain silmin pöydän yläpäässä olevia tyhjiä istuimia, jotka olivat jääneet tyhjiksi sen tähden, että toivotut liittolaiset olivat ratkaisevalla hetkellä antaneet varovaisuuden voittaa valtiollisen kiihkonsa ja jääneet pois kokouksesta. Muutamat näyttivät punnitsevan mielessään läsnä- ja poissaolevien verrannollista säätyarvoa ja tilaa. Sir Frederick oli harvapuheinen, synkännäköinen ja pahalla tuulella. Herra Vere yritteli ilahduttaa kumppaneitaan niin väkinäisellä tavalla, että hänen omakin mielensä näytti selvästi horjahtelevan. Ratcliffe tarkasteli seuraa valppaan, mutta syrjäisen katselijan vakavuudella. Mareschal yksinään, luopumatta luonteensa ajattelemattomasta hilpeydestä, söi ja joi, nauroi ja laski leikkiä, vieläpä näytti muiden pöytävieraiden hämilläänolo häntä suuresti huvittavan.

"Mikähän lienee tänä aamuna masentanut meidän jalon miehuutemme?" huusi hän. "Näyttää aivan siltä kuin istuisimme hautajaisissa, joissa sureva perhe ei saa puhua muuten kuin kuiskuttamalla, vaikka palkatut kantajat ja itkijät", hän vilkaisi pöydän alapäähän, "pitävät aika iloa ja melua. Ellieslaw'n herra, milloinka te ryhdytte 'nostoon'?¹⁹ Missä teidän miehuutenne nukkuu, ystäväni? Ja mikä on painanut alas Langley-laakson ritarin korkealle lentävät toiveet?"

"Te puhutte kuin mielipuoli", virkkoi herra Vere, "ettekö näe, kuinka monta täältä on poissa?"

"Entä sitten?" jatkoi Mareschal. "Ettekö sitä ennakolta tietäneet, että puoli maailmaa on suurempi suustaan kuin teoiltaan? Minua puolestani on se asia suuresti rohkaissut, että näen kumminkin kaksi kolmatta osaa ystävistämme uskollisesti saapuneen tähän kokoukseen, vaikka tosin pelkään, että niistäkin vielä puolet ovat tulleet vain siksi, että he pahimmassa tapauksessa saisivat edes tämän hyvän aterian saaliiksensa."

"Ei ole tullut meren rannalta mitään sanomia, jotka olisivat tuoneet varmemman tiedon kuninkaan tulosta", virkkoi toinen pöytäkumppaneista puoliääneen kuiskaten, mikä todisti horjuvaa mieltä.

"Ei riviäkään D: n kreiviltä, eikä ainoatakaan herraa rajan eteläpuolelta", sanoi kolmas.

"Kuka se täällä toivoo miehiä lisäksi Englannista", huudahti Mareschal teatterimaisen teeskennellyllä innolla.

"Ei, Vere orpana, mun kelpo heimon',

Jos kuolon meille sääti sallimus – "

"Herran tähden", kielsi herra Vere, "älkää toki tällä hetkellä kiusatko meitä hullutuksillanne, Mareschal!"

"No sitten", jatkoi hänen sukulaisensa, "tahdon sen sijaan lahjoittaa teille viisauteni, semmoisena kuin se on. Jos me olemme kulkeneet näin pitkälle mielipuolten tavalla, niin älkäämme toki nyt pelkurien tavalla peräytykö. Me olemme teoillamme jo vetäneet päällemme hallituksen huomion ja koston. Älkäämme nyt jättäkö asiaa kesken, ennenkuin olemme todella sen huomion ja koston ansainneet. Mitä, eikö kukaan tahdo avata suutansa? No, sitten minä hyppään ojan yli kaikkein ensimmäiseksi!" Ja kavahtaen jaloilleen hän täytti olutlasinsa kukkuroilleen claretviinillä ja käski kädenviittauksella muiden seurata esimerkkiä nousemalla istuimiltaan. Kaikki tottelivat – arvokkaammat vieraat ikäänkuin käskystä, alhaisemmat innostuksesta. "Nyt, hyvät ystävät, minä juon päivän juhlamaljan – eläköön Skotlannin itsenäisyys ja tervetuloa meidän laillinen hallitsijamme, kuningas Jaakko VIII, joka vastikään on astunut maihin Lothianin kreivikunnassa ja toivoakseni saanut jo vanhan pääkaupunkinsa valtaansa!"

Hän joi viinin pohjaan ja viskasi lasin päänsä yli. "Halvempi malja ei saa koskaan sitä saastuttaa!"

Kaikki noudattivat esimerkkiä, ja lasien särähtäessä rikki sekä eläköönhuutojen kaikuessa he vannoivat seisovansa tai kaatuvansa yhdessä maljassa lausuttujen valtiollisten periaatteiden ja mielipiteiden kanssa.

"Teidän hyppäystänne on eräs vieras mies ollut näkemässä", kuiskasi herra Vere Mareschalin korvaan, "mutta luullakseni on parasta niinkuin on. Joka tapauksessa meidän on nyt mahdoton peräytyä. Yksi mies vain", hän katsahti Ratcliffen puoleen, "on jättänyt sen maljan juomatta, mutta siitä myöhemmin."

Ja nousten seisaalleen hän piti seuralle kiihoittavan puheen hallitusta ja sen toimia, varsinkin Skotlannin ja Englannin yhdistämistä vastaan. Tämän yhdistämisen kautta, hän vakuutti, oli Skotlannilta petoksella ryöstetty sen itsenäisyys, kauppa ja kunnia, ja koko maa kahlittu kuin orja kilpasisarensa jalkojen juureen, vaikka se monen vuosisadan vieriessä, monet vaarat voittaen ja verta vuodattaen oli aina kunnialla pitänyt puoliaan tätä kilpasisarta vastaan. Näin hän kosketti aihetta, joka nostatti vastakaikua jokaisen läsnäolevan miehen rinnassa.

"Meidän kauppamme on hiidessä!" karjaisi pöydän alapäästä vanha Johan Rewcastle, salakuljettaja Jedburghista.

"Meidän maanviljelyksemme on hukassa!" sanoi Brokengirth-flowin herra, jonka tilalla ei Aatamin ajoista asti ollut kasvanut mitään muuta kuin kanervia ja mustikoita.

"Meidän uskontomme on hakattu maahan latvoineen, juurineen", lausui episkopaalien kokoushuoneen purppuranenäinen kirkkoherra Kirkwhistlestä.

"Kohta emme saa enää ampua metsäkauriita emmekä suudella tyttösiä ilman kirkonvanhimman ja kirkkoväärtin lupakirjaa", lisäsi Mareschal.

"Emmekä keittää totia aamupakkasessa ilman tullimiehen lupakirjaa", virkkoi taas salakauppias.

"Emmekä ratsastaa vuoren yli pimeässä yössä", sanoi Westburnflat, "kysymättä lupaa nuorelta Earnscliffiltä taikka joltakulta muulta englantilaistuneelta rauhantuomarilta. Se oli toki hyvää aikaa se, kun näillä rajamailla ei tiedetty mitään rauhasta eikä tuomareista!"

"Muistakaamme mitä pahaa englantilaiset ovat tehneet meille Darien siirtokunnassa ja Glencoen laaksossa", jatkoi herra Vere, "ja tarttukaamme aseisiin oikeuksiemme, omaisuutemme, henkemme sekä perhekuntiemme suojelemiseksi!"

"Muistakaamme oikeata piispan siunaamaa vihkimystä, jota paitsi kukaan ei voi olla laillisena pappina", lausui hengellinen herra.

"Muistakaa mitä merirosvontöitä Green ja muut Englannin varkaat ovat harjoittaneet estääkseen meidän kauppaamme Itä-Intiassa", sanoi William Willieson, puoli-osakas ja ainoa laivuri prikissä, joka neljä kertaa vuodessa kulki Cockpoolin ja Whitehavenin väliä.

"Muistakaa meidän vapauksiamme", pisti taas väliin Mareschal, jolle näytti olevan oikea huvi kiihottaa yllyttämäänsä innostusta, niinkuin pahankurinen poika, joka avattuaan myllypadon sulun iloitsee liikkeelle panemansa rattaan ratinasta huolimatta vahingosta, minkä hän sillä kenties tekee.

"Muistakaa vapauksiamme", huusi hän, "hiiteen verot, sotamiehenotot ja kirkonvanhimmat, hiiteen yksin muistokin Wilhelm ukosta,²⁰ joka ne ensiksi pani meidän niskoillemme!"

"Piru vieköön tullimiehen!" kuului kaikuna vanhan Johan Rewcastlen suusta, "minä halkaisen hänet kahtia tällä omalla kädelläni."

"Ja helvettiin metsävartijat sekä maapoliisit!" kuului toinen kaiku Westburnflatilta, "minä lennätän pari luotia heidän lävitsensä ennen huomisaamua!"

"Me olemme siis yksimielisesti päättäneet", lausui herra Vere, kun huudot olivat hiukan hiljenneet, "ettemme kauemmin tahdo kärsiä näitä nykyisiä oloja?"

"Sen olemme yksimielisesti päättäneet, joka mies!" vastasivat vieraat.

"Eipä aivan joka mies kuitenkaan", virkkoi tähän herra Ratcliffe, "sillä vaikka en suinkaan voi toivoa voivani asettaa sitä vimmaa, johon tämä seura niin äkkiä näkyy kiihtyneen, pyydän kuitenkin saada luvan ilmoittaa, että sen verran kuin yksinäisen miehen äänellä on arvoa, minä en kaikin puolin voi allekirjoittaa tässä ilmituotujen epäkohtien luetteloa, ja että minä kaikin voimin panen vastalauseeni noita hurjia hankkeita vastaan, joihin te näytätte olevan ryhtymäisillänne mainittujen epäkohtien parantamiseksi. Minun on helppo käsittää, että suuri osa siitä, mitä täällä on puhuttu, on vain hetken kiihotuksen synnyttämää taikka kenties paljasta leikkipuhetta. Mutta muutamat leikkipuheet ovat sitä laatua, että ne helposti kuuluvat kauas ulos, ja teidän pitäisi muistaa, hyvät herrat, että kiviseinilläkin on korvansa."

"Kiviseinillä saattaa olla korvansa", vastasi herra Vere katsahtaen häneen voitollisen vihan katsein, "mutta kotivakoojat, herra Ratcliffe, saattavat pian tulla korvattomiksi, jos joku semmoinen uskaltaa kauemmin viipyä tässä kartanossa, johon hän käskemättä on omin luvin tullut, jossa hän itseensä tyytyväisenä on pistänyt nenänsä kaikkiin asioihin ja josta hän on lähtevä pitkännenän saaneen konnan tavalla, jollei hän tätä yskää nyt ymmärrä."

"Herra Vere", sanoi taas puolestaan Ratcliffe kylmäkiskoisen ylenkatseellisesti, "minä tiedän kyllä, että minun oloni täällä tulee teille hyödyttömäksi niinkuin se tietysti on tuleva sen hurjapäisen päätöksen vuoksi, jonka te olette tekemäisillänne, on kohta tuleva minulle yhtä vaaralliseksi kuin se aina on ollut teille vastenmielinen. Mutta minulla on kuitenkin turva, ja se on sangen vahva. Sillä te ette mielellänne suo, että minä näiden aatelisherrojen ja kunnian miesten kuullen kertoisin, mitkä eriskummalliset seikat ovat meidät yhteen saattaneet. Mitä muuhun tulee, niin olen iloinen, että tämä yhdessäolomme loppuu. Ja koska toivon, että herra Mareschal sekä muutamat muut herrat täällä hyväntahtoisesti lupaavat suojella ensi yönä korviani sekä kurkkuani – tämän viimeksimainitun puolesta pelkään pahimmin – niin en aio lähteä talostanne ennen kuin huomisaamuna."

"Tehkää niin", vastasi herra Vere, "te olette vihaltani täydessä turvassa siksi, että olette liian halpa sen kohteeksi, ei siksi että pelkäisin teidän rupeavan julistelemaan minun perhesalaisuuksiani, vaikka kuitenkin varoitan teitä kavahtamaan, miten sen teette. Teidän toimenne ja vehkeilynne ovat sangen yhdentekeviä miehelle, jolla on kaikki voitettavana tai kaikki menetettävänä riippuen siitä, pääseekö laillinen oikeus vai laiton anastus valtaan kohta alkavassa taistelussa."

Ratcliffe nousi luoden häneen katseen, jota herra Veren näkyi olevan vaikea kestää, ja läksi ulos muulle seuralle kumarrettuaan.

Sitä vaikutusta, jonka tämä keskustelu teki useimpiin läsnäoleviin, koetti herra Vere poistaa ottamalla joutuisasti puheeksi päivän asiat. Hätäisen neuvottelun jälkeen päätettiin heti nostaa kapina. Herra Vere, Mareschal sekä Sir Frederick valittiin päälliköiksi ja he saivat täyden vallan johtaa tästä lähtien tehtäviä töitä. Määrättiin kokouspaikka, johon kaikki lupasivat saapua varhain seuraavana aamuna niin monen alustalaisensa asiaa puoltavan henkilön kanssa kuin kukin suinkin saattoi saada liikkeelle. Useimmat vieraista läksivät kotiinsa tekemään tarpeellisia varustuksia, ja jäljellejääneitä, niinkuin Westburnflatia sekä vanhaa salakuljettajaa, jotka pysyivät lujasti paikoillaan kallistellen pulloja, pyysi herra Vere suomaan anteeksi, että hänen täytyi jättää isännänsijansa pöydän päässä. Hänen täytyi päällikönviran haltijana välttämättä neuvotella annettujen apulaisten kanssa. Tämä laiminlyönti annettiin hänelle sitä halukkaammin anteeksi, koska hän pyysi heitä sillä välin jatkamaan huvittelemistaan niillä vieraanvaroilla, joita kartanon kellarissa oli tarjona. Eläköön-huudot seurasivat lähteviä päälliköitä, ja nimet Vere, Langley sekä varsinkin Mareschal kajahtelivat jyrähtäen ilmaan ikäänkuin yhdestä suusta, jota kerta kerran perästä illan kuluessa kostuteltiin yhä uusilla maljoilla.