Kitabı oku: «Musta kääpiö», sayfa 7

"Malta vielä vähäisen, poikaseni, muista toki, että hänen apunsa ei ole kaikille ollut onneksi. Kuolihan Jack Howden lehtien karisemisen aikana samaan tautiin, josta Elshie oli häntä parantavinaan. Ja vaikka hän paransi Lambsiden lehmän suotaudista,¹⁷ niin onpa sitä vastoin kulkutauti vaivannut hänen lampaitansa pahemmin kuin koskaan ennen. Ja sitten olen kuullut hänen haukkuvan koko ihmiskuntaa niin pahoin, että tuntuu siltä kuin hän tahtoisi lyödä Luojaa vasten silmiä. Ja muistathan itsekin sanoneesi hänet ensi kerran nähtyäsi, että hän oli pikemmin menninkäisen kuin elävän olennon näköinen."

"Älkää, äiti", sanoi Hobbie, "ei Elshie ole niin musta kuin miksi häntä mustataan. Häntä on kyllä julma katsella, niin kyttyräselkäinen hän on, se on totta, ja rumia sanoja hänellä myöskin on suussaan, mutta hän haukkuu pahemmin kuin puree. Jos nyt siis saisin hiukan haukatakseni, sillä en ole tänä päivänä saanut vielä suuhuni muruakaan, niin kävisin pariksi kolmeksi tunniksi pitkäkseni hevosen viereen ja lähtisin sitten Mucklestane-Moorille kohta aamun koittaessa."

"Miksi ei nyt kohta yöllä, Hobbie?" kysyi Harry. "Minäkin tulisin kanssasi."

"Minun hevoseni on väsyksissä", vastasi Hobbie.

"Sinä saat ottaa minun hevoseni", sanoi John.

"Mutta minä olen itsekin hiukan väsyksissä."

"Sinäkö väsyksissä?" pilkkasi Harry. "Hyi häpeä! Olen nähnyt sinun istuvan satulassa koko vuorokauden yhtä mittaa, enkä ole koskaan kuullut suustasi tuommoista sanaa kuin 'väsymys'."

"Yö on kovin pimeä", sanoi Hobbie nousten ylös ja katsoen ulos mökin ikkunasta, "ja totta puhuakseni, ja häpeä hiiteen – vaikka Elshie todellakin on kelpo mies, niin tahtoisinpa kuitenkin mieluummin valoisan päivän seurakseni, kun menen hänen puheilleen."

Tämä suora tunnustus teki lopun väittelystä, ja Hobbie, valittuaan siten keskitien veljensä uhkarohkean neuvon ja mummon pelkurimaisten varoitusten välillä, virvoitti itseään ruoalla, semmoisella mitä tässä mökissä oli tarjona. Sitten hän, sanottuaan kaikille sydämelliset jäähyväiset, meni vajaan ja kävi pitkäkseen uskollisen ratsunsa viereen. Hänen veljensä ottivat yhteiseksi vuoteekseen muutamia olkikupoja, jotka olivat levitetyt navetan permannolle, missä Annaplen lehmä muulloin seisoi, ja naisväki valmisti itselleen yösijan niin mukavasti kuin mökissä oli mahdollista.

Heti kun päivä alkoi koittaa, nousi Hobbie ja suittuaan sekä satuloituaan hevosensa läksi matkaan Mucklestane-Moorille. Hän ei tahtonut seuraansa kumpaakaan veljeään, sillä hän luuli kääpiön olevan myöntyvämmän, jos hänen luokseen tultiin yksin.

"Se mies", arveli hän itsekseen, "ei rakasta seuraa, yksi ihminen kerrallaan on jo hiukan enemmän kuin hän sietää. Olisipa hauska tietää, lieneekö hän pujahtanut ulos hökkelistään korjaamaan tuota rahasäkkiä. Jollei hän ole sitä tehnyt, niin on joku mahtanut saada siitä hyvät tuomiset itselleen, ja minä saan aika pitkän nenän. Hei, Tarras", sanoi hän hevoselleen, iskien kannukset sen kupeisiin, "ojenna jalkojasi paremmin, poikaseni, meidän pitää joutua paikalle, jos mahdollista, ensimmäisinä."

Hän oli nyt kankaalla, jota nousevan auringon säteet jo alkoivat valaista. Tuolle pienelle mäelle, jonka rinnettä hän paraikaa ajoi alas, näkyi kääpiön asunto selvästi, vaikka kaukaa. Mökin ovi aukeni ja Hobbie näki omin silmin sen kumman, josta hän jo monesti oli kuullut puhuttavan. Kaksi ihmishahmoa (jos kääpiötä sopi siksi sanoa) astui ulos erakon yksinäisestä asunnosta ja seisoi nyt ulkoilmassa ikäänkuin puhellen keskenään. Pitempi kumartui äkkiä nostaakseen jotakin, joka oli maassa oven vieressä, sitten molemmat astuivat vähän syrjemmäksi ja seisahtuivat, ikäänkuin hartaasti keskustellen. Koko Hobbien taikauskoinen pelko heräsi uudestaan, kun hän näki tämän. Oli yhtä vähän luultavaa että kääpiö avaisi ovensa jollekin kuolevaiselle kuin että joku tulisi vapaaehtoisesti sinne yöllä käymään. Siinä varmassa uskossa, että hän näki noidan puhelemassa isäntänsä kanssa, pidätti Hobbie yhtaikaa sekä hevostaan että hengitystään, sillä hän ei tahtonut suututtaa kumpaakaan noista olennoista häiritsemällä äkkiä heidän keskusteluansa. He olivat luultavasti kuitenkin huomanneet hänen tulonsa, sillä tuskin Hobbie oli hetken aikaa seisonut paikallansa, kun kääpiö jo palasi mökkiinsä. Hänen seurassaan oleva pitempi hahmo pujahti kasvitarhan aitauksen taakse ja katosi kummastelevan Hobbien silmien edestä.

"Onkohan ihminen koskaan ennen nähnyt tuommoista!" ihmetteli hän, "mutta minä olen nyt niin pahassa pulassa, että ratsastan tältä mäeltä hänen luokseen, vaikka siinä olisi itse Belsebub."

Vaikka hän oli näin rohkaissut mieltänsä, niin hän kuitenkin hillitsi hevosensa juoksua, kun hän, tultuaan juuri sille paikalle, missä tuo pitkä haamu viimeksi oli näyttäytynyt, huomasi pienen, pyöreän, karvaiselta näyttävän olennon, joka tirkisteli kanervikosta aivan kuin pieni mäyräkoira.

"En ole koskaan kuullut hänellä olevan koiraa", virkkoi Hobbie, "mutta monta pirua sanotaan olevan hänellä ympärillään – Herra Jumala suokoon minulle anteeksi, että tulin maininneeksi sen nimen! – Kas, se pysyy paikallaan, mikä se sitten lieneekin – kun ei vain olisi mäyrä – mutta kuka voi tietää, mihin kaikkiin muotoihin haltiat voivat pukeutua ihmistä peloittaakseen – ken voi taata, ettei se muutu leijonaksi tai krokotiiliksi, kun tulen likemmäksi. Entä, jos viskaisin sitä kivellä. Sillä jos se muuttaa muotoaan, kun tulen sen likelle, niin eipä Tarras silloin voi olla karkaamatta; ja olisi liian raskasta taistella yhtaikaa pirun ja hevosen kanssa."

Hobbie viskasi varovasti kiven, mutta hahmo ei liikahtanut. "Eipä se olekaan elävä olento", virkkoi Hobbie astuen lähemmäksi. "Onpa vain sama rahasäkki, jonka hän viskasi eilen ulos ikkunasta ja tuo toinen kummallinen pitkä huiskale on tuonut sen nyt näin paljon likemmäksi minua." – Hobbie meni lähemmäksi ja nosti maasta raskaan, karvaisesta nahasta tehdyn säkin, joka oli täpötäynnä kultaa. "Herra Jumala armahtakoon!" virkkoi hän, kun hänen sydämensä vuoroin täyttyi riemulla ja uuden elämän toivolla, vuoroin pelolla, että tämä apu oli annettu jossakin pahassa tarkoituksessa. – "Herra Jumala armahtakoon! Hirvittää, kun pitää sormin koskea sellaiseen, joka äsken on ollut pahan olennon kynsissä. En saa mielestäni pudistetuksi uskoa, että tässä kaikessa on saatana tehnyt vehkeitänsä. Mutta minä olen päättänyt käyttäytyä kuin rehellinen mies ja hyvä kristitty ainakin, tapahtukoon sitten mitä tahansa."

Hän lähestyi mökin ovea, kolkutti useita kertoja, mutta kun ei tullut vastausta, hän korotti äänensä ja huusi mökin asukkaalle: "Elshie! Elshie vanhus! Minä tiedän, että sinä olet kotona ja valveilla, sillä minä näin sinut oven edustalla, kun ratsastin mäkeä alas. Tahdotko tulla hetkeksi ulos miehen puheille, jolla on lausuttavana sinulle paljon kiitoksia? – Kaikki mitä sinä puhuit Westburnflatista oli täyttä totta, mutta hän on jo lähettänyt Gracen terveenä ja vahingoittumattomana takaisin, niin ettei meille ole tullut mitään sellaista vahinkoa, jota emme voisi kestää ja kärsiä. Tahdotko tulla hetkiseksi ulos, mies, tai edes vain sanoa, kuuletko mitä minä puhun? No hyvä, vaikka et vastaa mitään, tahdon kuitenkin jatkaa juttuani. Minä olen niin ajatellut, että olisi ikävä nuoren kihlatun parin, semmoisen kuin Gracen ja minun, lykätä häänsä moneksi vuodeksi eteenpäin, kunnes olisin käynyt ulkomailla ja palannut sieltä varakkaana miehenä. Ei kuulu enää olevan lupaakaan ottaa sodassa saalista niinkuin ennen muinoin, eikä kuningattaren palkkakaan ole kovin runsas – siitä ei juuri suuria summia säästy. Sitäpaitsi minun mummoni on vanha – ja sisareni saisivat vain istua ja torkkua uunin nurkassa, kun minulla ei olisi myötäjäisiä, millä heitä auttaisin. – Ja Earnscliff tai muut naapurit, taikka kukaties sinä itsekin, Elshie, voisitte kenties joskus olla jonkin hyvän avun tarpeessa, jonka Hobbie Elliot voisi teille toimittaa – ja surkeatahan olisi, jos vanha Heugh-footin talo jäisi kokonaan kylmille. Olenpa siis arvellut – mutta piru vieköön minut, puhuakseni suuni puhtaaksi", jatkoi hän keskeyttäen sanatulvansa, "jos rupean anomaan armon lahjoja semmoiselta, joka ei viitsi sanoa minulle edes yhtä sanaa, että voisin tietää, kuuleeko hän, mitä puhun!"

"Puhu mitä tahdot – tee mitä tahdot", vastasi kääpiö viimeinkin mökistään, "mutta lähde tiehesi ja jätä minut rauhaan."

"Hyvä, hyvä", sanoi Elliot, "kun sinä kumminkin tahdot kuulla minua, niin puhun aivan lyhyesti. Koska olet niin hyvä ja sanot tahtovasi lainata minulle niin paljon rahaa, että voin sillä jälleen rakentaa ja varustaa Heugh-footin talon, niin tahdon puolestani ottaa vastaan sinun hyväntahtoisen apusi syvästi kiitollisena. Ja totta puhuen, luulisin sen olevan yhtä hyvin tallella minun käsissäni kuin omissasikin, jos sinä jätät sen tällä lailla jokaisen lurjuksen otettavaksi, puhumattakaan siitä, että se voi joutua hukkaan teljettyjen ovien ja lukkojenkin takana, kun parhaat naapuritkin tekevät tuhoja, niinkuin äsken sain vahingokseni kokea. Sanon vielä kerran, että minä, koska sinä pidät minusta sen verran huolta, tahdon hyvällä mielellä ottaa vastaan ystävällisen lahjasi. Äidilläni on elinaikainen omistus- ja minulla perintöoikeus Wideopenin tilaan ja me annamme sinulle rahoistasi siihen kiinnityskirjan ja maksamme korot puolivuosittain. Saunders Wyliecoat kirjoittaa kiinnityskirjan, eikä sinulle tule menoja siitä."

"Lopeta jo toki lorusi ja lähde siitä tiehesi!" virkkoi kääpiö. "Sinun lörpöttelevä, härkäpäinen rehellisyytesi tekee sinut sietämättömämmäksi kuin jos olisit vikkeläsorminen hoviherra, joka ottaisi toisen miehen koko omaisuuden vaivaamatta häntä pienimmälläkään kiitoksella, selityksellä, tai anteeksipyynnöllä. Mene tiehesi, sanon minä, sinä olet noita kesyluontoisia orjia, joiden sana on yhtä hyvä vakuus kuin heidän velkakirjansa. Pidä rahat, niin hyvin pääoma kuin korotkin, kunnes niitä sinulta joskus vaadin."

"Mutta", jatkoi itsepäinen talonpoika, "meillä on, Elshie, kummallakin sekä elämä että kuolema edessämme, ja olisi tosiaankin parempi, jos olisi jotain paperille kirjoitettuna tämän asiamme vakuudeksi. Jos siis kirjoittaisit vain pienen muistiinpanon tai muun lipun, millä lailla itse tahdot, niin minä kopioittaisin sen ja kirjoittaisin nimeni alle hyvämaineisten vierasten miesten nähden. Kuitenkin, Elshie, minä pyytäisin, ettet panisi siihen mitään, mikä voisi olla minun sielulleni vahingoksi, sillä aion viedä paperin papinkin luettavaksi, ja siitä tulisi sinulle itsellesi vain turhaa vastusta. Mutta nyt minä lähdenkin pois, sillä sinä mahdat jo olla kyllästynyt minun lörpöttelyyni, ja minäkin olen kyllästynyt sellaiseen lörpöttelyyn, johon ei tule mitään vastausta. – Ja jonakin päivänä tuon sinulle palasen hääkakkua, ja ehkä tuon Gracenkin silloin nähtäväksesi. Sinun mielesi ihastuisi nähdessäsi Gracen, vaikka olisit kuinka tyly – Herra Jumala! toivon että kääpiö voi hyvin, vaikka hän huokasikin raskaasti – tai kenties hän luuli minun puhuvan taivaallisesta armosta¹⁸ eikä Grace Armstrongista. Voi mies parkaa, pelkäänpä pahoin, ettei hän olekaan oikealla tiellä! Mutta epäilemättä hän on minulle hyvä kuin pojalleen, vaikka hauskannäköinenpä isä minulla olisi ollut, jos hän olisi ollut hänen kaltaisensa."

Hobbie lakkasi viimeinkin kiusaamasta hyväntekijäänsä loruillaan. Hän ratsasti iloisena kotiin näyttämään saalistansa ja neuvottelemaan, millä lailla se vahinko, minkä Westburnflatin Ruskea Rosvo oli tuottanut hänen talolleen, saataisiin parhaiten korjatuksi.

X LUKU

 
Kolme rosvoa kaappasi mun,
Ja sitoi mustahan ratsuhun,
Ja tukkesi suuni ja vei mun pois —
Min tyttö raukkanen tehdä vois! —
Mut – Taivas armonsa suokohon! —
En tiedä, ketkä ne olleet on.
 

Kristabella.

Meidän täytyy nyt mennä hiukan taaksepäin kertomuksessamme selittääksemme, millä tavalla neiti Vere oli joutunut siihen vaikeaan tilaan, josta Earnscliff ja Elliot ystävineen ja seuralaisineen, heidän saapuessaan aivan toisessa tarkoituksessa Westburnflatin tornin edustalle, olivat hänet äkkiarvaamatta pelastaneet.

Aamulla ennen sitä yötä, jolloin Hobbien talo ryöstettiin tyhjäksi ja poltettiin, pyysi herra Vere tytärtään kanssansa pitemmälle kävelylle Ellieslaw'n linnan ympäristöllä oleville ihanille maille. "Kuuleminen ja kuuliaisuus ovat yhtä", tämä Itämaan hirmuvaltiaan sananparsi oli täälläkin täydessä voimassa. Siksi Isabellan sydän vapisi hänen seuratessaan isäänsä noita epätasaisia polkuja pitkin, jotka väliin polveilivat rantaa myöten, väliin kapuilivat ylös joen kallioäyräille. Palvelija, joka kenties oli varta vasten typeryytensä tähden valittu, oli heidän ainoana seuralaisenaan. Isänsä vaitiolosta Isabella arvasi, että hän oli valinnut tämän syrjäisen, yksinäisen tien voidakseen häiritsemättä ottaa puheeksi Sir Frederickin kosinnan, josta he olivat jo niin monta kertaa puhelleet, ja että hän nyt mietiskeli kuinka hän vaikuttavimmalla tavalla voisi tyttärellensä osoittaa, että hänen täytyi välttämättä suostua tähän sulhaseen. Mutta tuo pelko näytti jonkin aikaa olevan aiheeton. Ne harvat sanat, joita isä aika ajoin sanoi Isabellalle, koskivat ympäröivän jylhän-jalon seudun ihanuutta, mikä joka askeleella yhä vaihteli muotoaan. Näihin isän puheisiin, jotka näyttivät lähtevän synkempien ja samassa myös tärkeämpien huolien rasittamasta sydämestä, koetti tytär vastata niin iloisesti ja huolettomasti kuin hän peloltaan suinkin saattoi.

Tällä tavoin he, koettaen vaivalloisesti ponnistellen pitää yllä yhä katkeavaa puhettansa, saapuivat viimein keskelle pientä metsikköä, jossa kasvoi suuria tammia koivujen, vuorisaarnien, pähkinäpuitten, rautatammien sekä monenlaisten pensaitten keskellä. Pitkien puiden latvat olivat kutoutuneet kiinteästi yhteen ja alhaalla täytti pensaikko kaikki tyvien lomat. Paikka, missä he nyt seisoivat, oli vähän aukeampi, salin kaltainen. Puiden korkeat latvat olivat luonnollisena katoksena ja sivuilta päin pimensi uhkeasti versova viidakko ja varvikko varjollaan aukeaman reunoja.

"Tähän, Isabella", virkkoi herra Vere jatkaen keskustelua, joka oli monta kertaa alkanut ja yhä uudestaan jäänyt kesken, "tähän minä tahtoisin rakentaa temppelin ystävyydelle."

"Ystävyydellekö, isä?" sanoi neiti Isabella; "mutta miksi juuri tähän synkkään, syrjäiseen paikkaan ennemmin kuin jonnekin muualle?"

"Paikan sopivuus on hyvin helppo todistaa", vastasi isä pilkallisella äänellä. "Tiedäthän, Isabella (sillä sinä olet, sen kyllä huomaan, oppinut nuori neito), että roomalaiset ovat kuvanneet persoonina ja semmoisina jumaloineet jokaista hyödyllistä ominaisuutta ja siveellistä avua, jolle he vain osasivat keksiä eri nimen, vieläpä palvelivat erikseen jokaista erilaista hyveen vivahdusta ja ominaisuutta. Se ystävyys, jolle tähän paikkaan sopisi rakentaa temppeli, ei tarkoita miesten ystävyyttä, joka ylenkatsoo ja inhoaa liukaskielisyyttä ja juonia ja peittelemistä. Se olisi rakennettava naisten ystävyydelle, joka ei ole juuri mitään muuta kuin molemminpuolista halua ystävysten kesken – siksihän he kehuvat itseään – saada auttaa toinen toistaan salapetosten ja pienten vehkeilyiden aikaansaamisessa."

"Se on ankara johtopäätös, isä kulta", vastasi neiti Vere.

"Ei muuta kuin oikea", virkkoi isä, "luonnon koristelematon jäljennös, jota tehdessäni minulla on ollut se etu, että olen saanut tutkia kahta niin oivallista esikuvaa kuin Lucy Ildertonia ja sinua."

"Jos minä pahaksi onneksi olen sattunut loukkaamaan teitä, isä, niin voin kuitenkin hyvällä omallatunnolla puhdistaa neiti Ildertonin siitä syytöksestä, että hän olisi ollut minun neuvonantajani tai apulaiseni."

"Vai niin! Mistä sitten", sanoi herra Vere, "olet saanut tuon sanasukkeluuden ja väittelemisen vikkelyyden, jolla sinä olet kiusannut Sir Frederickiä ja viime aikoina tuottanut minulle niin paljon harmia?"

"Jos minun käytökseni on mieltänne pahoittanut, isäni, niin en voi kyllin hartaasti pyytää anteeksi. Mutta samanlaista katumusta en tunne siitä, että olen sukkelilla sanoilla vastannut Sir Frederickille, kun hän ahdisteli minua epäkohteliaasti. Koska hän ei tahtonut muistaa, että minä olen sivistynyt nainen, niin olihan aika näyttää hänelle, että ainakin olen nainen."

"Säästä sitten vikkelät vastaväittelysi niitä varten, jotka sinua tästä asiasta ahdistavat, Isabella", virkkoi hänen isänsä ynseästi, "minä puolestani olen siihen jo kyllästynyt enkä aio siitä enää koskaan puhua."

"Jumalan kiitos, isä kulta!" huudahti Isabella tarttuen hänen vastaanhangottelevaan käteensä, "mitä ikinä te käskette minun tehdä, sitä en ole sanova enkä käsittävä kovuudeksi, paitsi jos vaaditte minua kuuntelemaan tuon miehen ahdistavaa kosimista."

"Aika kuuliainen sinä oletkin, Isabella, kunhan vain velvollisuutesi on mielesi mukainen", virkkoi leppymätön isä, tempautuen irti tyttärensä hellästi puristavasta kädestä. "Mutta tästä lähtien, lapseni, aion säästää itseltäni tyhjän vaivan enkä tarjoa sinulle enää missään asiassa vastenmielisiä neuvojani. Sinä saat itse katsoa eteesi."

Samassa karkasi neljä rosvoa heidän kimppuunsa. Herra Vere sekä palvelija vetäisivät miekkansa, jommoinen sen ajan muodin mukaan oli joka miehellä aina vyöllään, ja koettivat puolustautua sekä varjella Isabellaa. Mutta silläaikaa kun heillä kummallakin oli tekemistä yhden vastustajansa kanssa, veivät molemmat muut rosvot neiti Veren väkisin viidakkoon, missä heillä oli pensaitten takana hevosia varalla. Nostettuaan hänet hevosen selkään hyppäsivät he itsekin satulaan ja läksivät ajamaan täyttä neliä kuljettaen Isabellan hevosta omiensa välissä ja pitäen kumpikin puoleltaan kiinni sen suitsista. Monta tuntematonta, mutkittelevaa polkua myöten, vuoria ja vaaroja, noroja sekä notkelmia pitkin kuljetettiin Isabella Westburnflatin torniin ja jätettiin vanhan akan haltuun, joka oli tämän rosvonpesän omistajan äiti ja joka vartioi neiti Vereä, mutta ei kuitenkaan tehnyt hänelle mitään pahaa. Ämmä ei ottanut korviinsa Isabellan hartaimpiakaan rukouksia, kun tämä pyysi häntä ilmoittamaan, mistä syystä hänet oli näin väkivallalla ryöstetty ja pantu tähän paikkaan lukon taakse. Kun Earnscliff ilmaantui tornin edustalle lukuisan ratsujoukon kanssa, joutui rosvo kuitenkin pelon valtaan. Koska hän oli jo käskenyt viedä Grace Armstrongin takaisin hänen omaistensa luokse, niin hänelle ei tullut mieleenkään, että nämä kutsumattomat vieraat olisivat tulleet tätä tyttöä perimään. Ja nähdessään joukon etupäässä Earnscliffin, jonka rakkaudesta neiti Vereen kuiskuteltiin yleisesti sillä seudulla, hän ei ensinkään epäillyt, että miehet ryntäisivät hänen linnaansa vastaan vapauttaakseen Isabellan. Pelko, että tästä asiasta voisi tulla hänelle pahoja seurauksia, pakotti hänet päästämään vangin irti niin kuin jo ennen on kerrottu.

Samassa kun neiti Vereä poiskuljettavien hevosten kavioiden kopina alkoi kajahdella, kaatui herra Vere maahan, ja palvelija, rivakka nuori mies, joka alkoi jo päästä voitolle siitä rosvosta, jota vastaan hän tappeli, jätti oman taistelunsa kesken ja riensi avuksi herralleen, jonka hän luuli saaneen kuolettavan haavan. Molemmat rosvot luopuivat silloin kahakasta, pujahtivat viidakkoon, hyppäsivät hevostensa selkään ja läksivät ajaa karauttamaan kumppaniensa jälkeen. Suureksi iloksi palvelija tapasi herra Veren elävänä, vieläpä aivan haavoittumattomana. Hän oli tehnyt kovin pitkän harppauksen sivaltaessaan liian kiivaasti miekallaan vastustajaansa ja kompastunut puun juureen. Herra Veren tuska, kun hän näki tyttärensä katoavan, oli palvelijan sanoilla puhuen, "semmoinen, että piikivikin olisi voinut siitä sulaa." Tämä hirveä tuska sekä turhat yritykset päästä rosvojen jäljille uuvuttivat hänet niin, että kului jokseenkin pitkä aika, ennen kuin hän joutui kotiin ja sai palvelusväkensä kokoonkutsutuksi.

Koko hänen käytöksensä ja kaikki hänen liikkeensä ilmaisivat mitä hurjinta epätoivoa.

"Älkää sanoko sanaakaan, Sir Frederick", kielsi hän maltittomasti, "te ette ole isä – hän oli minun lapseni, kiittämätön lapsi, epäilemättä, mutta sittenkin minun lapseni, minun ainoa lapseni! Missä on neiti Ilderton? Hän epäilemättä tietää tästä jotakin. Se sopii mainiosti siihen, mitä olen saanut tietää hänen vehkeilyistään. Mene, Dixon, kutsu Ratcliffe tänne – hänen pitää joutua hetkeäkään viivyttelemättä."

Samassa mainittu herra astuikin sisään.

"Kuules, Dixon", jatkoi herra Vere muuttuneella äänellä, "sano herra Ratcliffelle, että pyydän häntä puheilleni tärkeän asian tähden. Oi, hyvä herra", virkkoi hän sitten, ikäänkuin hän vasta nyt olisi huomannut tulijan, "te olette juuri se mies, jonka neuvo voi olla minulle parhaana apuna tässä hirmuisessa tapahtumassa!"

"Mitä on tapahtunut, herra Vere, miksi teidän mielenne on kuohuksissa?" lausui herra Ratcliffe vakavasti. Ja sillä aikaa kun Ellieslaw'n kartanon isäntä tulisimman tuskan ja vimman elein kertoo hänelle aamuisesta kummallisesta tapauksesta, otamme vaarin tästä tilaisuudesta selittääksemme lukijoille, missä suhteessa nämä molemmat herrat olivat toisiinsa.

Varhaisessa nuoruudessaan oli herra Vere, Ellieslaw'n kartanon isäntä, ollut tunnettu tuhlaavasta elämästään. Hänen vanhemmaksi tultuaan tämä muuttui hänen varoilleen yhtä turmiollisiksi, salaisiksi ja kapinallisiksi kuin kunnianhimoisiksikin vehkeilyiksi. Kummassakin tapauksessa hän oli tyydyttänyt itsessään vallitsevia himoja välittämättä omaisuutensa vähenemisestä, vaikka hän muuten, milloin tämmöistä viekoitusta ei ollut, oli ihmisten mielestä kitsas, itara ja ahne. Koska hänen raha-asiansa tuhlaavan elämän vuoksi olivat joutuneet pahasti rappiolle, hän läksi Englantiin, missä hänen sanottiin tehneen hyvin edullisen naimiskaupan. Hän viipyi monta vuotta kaukana sukutilaltaan. Yhtäkkiä, kenenkään arvaamatta hän ilmaantui jälleen sinne leskenä tyttärensä kanssa, joka silloin oli kymmenen vuoden vanha. Tästä hetkestä alkaen hän rupesi aivan rajattomasti kuluttamaan rahaa, ainakin syntymäseutunsa yksinkertaisten vuorelaisten mielestä. Ihmiset arvelivat hänen sillä tavalla välttämättömästi vajoavan suuriin velkoihin. Mutta hän jatkoi yhä samaa hurjaa tuhlausta, kunnes noin kuukautta ennen tämän kertomuksen alkua yleinen huhu hänen suurista veloistansa sai vahvistuksen. Herra Ratcliffe näet tuli asumaan Ellieslaw'n kartanoon, ja sai heti tullessaan talon isännän sanattomalla suostumuksella, vaikka silminnähtävästi hänen suureksi kiusakseen, ylimmän ja aivan käsittämättömän vallan hallita herra Veren yksityisiä asioita.

Herra Ratcliffe oli yksitotinen, vakava, harvapuheinen, iäkkäänpuoleinen mies. Ne, joiden kanssa hänellä oli ollut tilaisuus puhua asioista, sanoivat hänen olevan erittäin taitava kaikissa niihin kuuluvissa seikoissa. Muiden ihmisten kanssa hän ei juuri seurustellut, mutta jos hän puuttui johonkin puheeseen tai keskusteluun, niin hän ilmaisi aina virkeyttä ja oppineisuutta. Jo vähää ennen kuin hän oli lopullisesti tullut asumaan EIlieslaw'n kartanoon, oli hän joskus käynyt siellä, ja herra Vere (vastoin tapaansa alempisäätyisiä ihmisiä kohtaan) oli aina kohdellut häntä silmiinpistävän kohteliaasti, voisipa sanoa nöyrästi. Mutta hänen tulonsa näytti kuitenkin aina olevan kiusaksi talon isännälle ja hänen lähtönsä huojennukseksi, joten, kun hän kokonaan asettui taloon, huomattiin herra Veren suhtautuvan häneen vastenmielisesti. Heidän keskinäinen suhteensa oli tosiaankin eriskummallista luottamuksen ja jäykkyyden sekoitusta. Herra Ratcliffe hoiti herra Veren tärkeimpiäkin asioita, ja vaikka Ellieslaw'n kartanon isäntä ei suinkaan ollut noita itseään hemmoittelevia rikkaita miehiä, jotka ovat liian laiskoja pitämään huolta omista asioistaan ja mielellään työntävät ne toisen miehen niskoille, niin huomattiin kuitenkin sangen usein, että hän luopui omasta tahdostaan ja myöntyi päinvastaisiin mielipiteisiin, joita herra Ratcliffe pelkäämättä ja varsin suoraan toi esiin.

Ei mikään näyttänyt olevan pahemmaksi kiusaksi herra Verelle, kuin että joku vieras jollakin tavalla osoitti huomanneensa, minkälaisen holhouksen alaisena talon isäntä oli. Jos Sir Frederick tai joku muu hänen läheisistä tuttavistaan viittasi siihen, niin hän välistä vastasi heidän puheisiinsa ylpeästi ja pikaisesti, välistä koetti väistää asiaa sillä, että sanoi väkinäisesti nauraen: "Tuo Ratcliffe ylpeilee liiaksi siitä, että hän on niin tarpeellinen minulle. Mutta hän on rehellisin ja taitavin mies maan päällä, enkä minä millään muotoa saisi asioitani Englannissa hoidetuksi ilman hänen neuvojaan ja apuaan." Tämmöinen oli mies, joka astui sisään juuri samalla hetkellä, jolloin herra Vere oli käskenyt häntä kutsua. Silminnähtävän epäilyksen sekaisella kummastuksella hän kuunteli, mitä Isabellalle oli tapahtunut.

Lopuksi herra Vere sanoi kääntyen Sir Frederickin sekä muiden herrojen puoleen, jotka seisoivat hämmästyneinä hänen ympärillään: "Ja nyt, ystäväni, te näette edessänne onnettomimman isän koko Skotlannissa. Saanko minä teiltä apua, hyvät herrat – saanko teiltä neuvoa, herra Ratcliffe? Minä olen itse aivan kykenemätön tekemään tai edes ajattelemaan mitään tämän äkkiarvaamattoman ja julman tapauksen tähden."

"Käskekäämme tuoda hevosemme esiin, kutsukaamme palvelijamme kokoon ja hakekaamme noiden pahantekijöiden jälkiä läpi koko seudun", sanoi Sir Frederick.

"Eikö ole ketään", kysyi Ratcliffe, "jota te voisitte epäillä syylliseksi tähän eriskummalliseen rikokseen? Emmehän me enää elä ritarikaudella, jolloin nuoria neitosia ryöstettiin vain heidän kauneutensa tähden."

"Luulenpa", vastasi herra Vere, "voivani liiankin hyvin keksiä syyn tähän eriskummalliseen tapaukseen. Lukekaapa tämä kirje, jonka neiti Lucy Ilderton on katsonut sopivaksi lähettää Ellieslaw'n kartanosta nuorelle Earnscliffille, jota minä voin perinnöllisen oikeuteni nojalla sanoa vihollisekseni ennen kaikkea muita ihmisiä. Te näette, että neiti Lucy kirjoittaa tässä hänelle sen rakkauden perustuksella, jolla tämä mies uskaltaa katsella tytärtäni. Neiti Lucy lupaa puhua ystävälleen hartaasti hänen puolestaan, mutta vakuuttaa, että hänellä on tyttäreni sydänlinnassa vieläkin voimakkaampi ystävä, joka on valmis häntä auttamaan. Katsokaa erityisesti näitä alleviivattuja paikkoja, herra Ratcliffe, jossa vehkeilevä tyttö kehoittaa häntä rohkeisiin keinoihin vakuuttaen hänelle, että hänen kosimisensa onnistui joka paikassa Ellieslaw'n kartanon tilusten rajojen ulkopuolella."

"Ja te, herra Vere, tahdotte muka päättää tästä haaveksivan neitosen haaveksivasta kirjeestä", lausui Ratcliffe, "että nuori Earnscliff on ryöstänyt teidän tyttärenne ja tehnyt itsensä syypääksi suureen ja rikolliseen väkivaltaan, ilman mitään parempaa neuvonantajaa ja kehoittajaa kuin neiti Lucy Ilderton?"