Kitabı oku: «Nigelin vaiheet», sayfa 29

28. LUKU.
Petetty aviomies

"Te tornit Caesarin!⁵¹ te Lontoon tahra, monilla murhatöillä ruokitut!"

huudahtaa Gray. Kauvan ennen häntä on Bandello lausunut jokseenkin samaa, ja sen ajatuksen on täytynyt muodossa tai toisessa usein johtua niiden mieleen, joilla tuossa muistettavassa valtiovankilassa oleskelleiden muiden asukasten kohtaloa muistellessaan on saattanut olla liiankin paljon syytä arvata omansa. Pimeä ja matala holvi, joka näytti Danten Helvetin pääsykäytävän tavoin epäävän kaiken paluun toivon – vartijain jupisevat äänet ja ristikkoisen pikkuportin avaamisessa ja sulkemisessa noudatetut pikkumaiset muodollisuudet – linnoituksen päällikön kylmäkiskoinen ja väkinäinen tervehdys, hänen osoittaessaan vangilleen sitä jämeätä kunnioitusta, jota käskyvalta maksaa verona säädyllisyydelle – kaikki painosti Nigelin sydäntä, teroittaen hänen mieleensä julmaa vankeuden tietoisuutta.

"Olen vankina", hän virkahti, sanojen kirvotessa hänen kieleltään melkein huomaamatta; "olen vankina, ja Towerissa!"

Päällikkö kumarsi. "Ja minun velvollisuutenani on", hän sanoi, "osoittaa teidän ylhäisyydellenne kamari, jossa minun on pakko saamieni määräysten mukaan asettaa teidät jonkun verran pidätyksen alaiseksi. Teen sen niin helpoksi kuin velvollisuuteni sallii."

Nigel vain kumarsi vastaukseksi tähän kohteliaisuuteen ja seurasi päällikköä kävelypaikan läntisellä sivulla kappelin vieressä sijaitsevaan ikivanhaan rakennukseen, jota siihen aikaan käytettiin valtiollisten vankien säilytyspaikkana; meidän päivinämme se on linnoituksen vartioon kuuluvien upseerien ruokalana. Kaksinkertaiset ovet avattiin, vanki kohosi muutamia askelmia päällikön ja ylempiarvoisen vartijan seuraamana. He astuivat tilavaan, mutta muodoltaan säännöttömään, matalakattoiseen ja hämärään huoneeseen, joka oli kovin niukasti kalustettu. Vartijalla oli määräyksenä sytyttää tuli ja pitää huolta loordi Glenvarlochin toivomuksista kaikessa, mitä hänen velvollisuuksiinsa soveltui; ja päällikkö poistui kumartaen, lausuttuaan tavanmukaisen kohteliaisuuden, että hänen jalosukuisuutensa ei toivottavasti pitkääkään aikaa viipyisi hänen valvontansa alaisena.

Nigel olisi tehnyt muutamia kysymyksiä vartijalle, joka jäi panemaan huonetta kuntoon, mutta mies oli omaksunut toimensa hengen. Hän ei ollut kuulevinaankaan vangin toisia kysymyksiä, vaikka ne olivat laatuaan mitä tavallisimpia, ja toisiin hän kyllä vastasi, mutta niin lyhyeen ja jurosti, että joskaan hänen sävynsä ei ollut suorastaan töykeä, se ei kuitenkaan rohkaissut pitkittämään haastelua.

Nigel jätti hänet senvuoksi askartelemaan äänettömänä ja alkoi kuluttaa aikaansa surullisia mietteitä herättävällä tehtävällä, lueskellen nimiä, valiolauselmia, säkeitä ja merkkipiirrelmiä, joita hänen vankeutensa edeltäjät olivat kyhänneet talletuspaikkansa seiniin. Hän näki mainittuina monia unohtuneita kovaosaisia toisten seassa, jotka säilyvät muistissa kunnes Englannin historia häviää. Harras katolilainen oli tulkinnut hurskaita tunteitaan päivää ennen kuin oli vahvistanut uskontunnustuksensa Tyburnin mäellä, samoin kuin luja protestantti odottaessaan Smithfieldin kentän roviota. Onneton Jane Grey, jonka kohtalo on herättänyt seuraavilta sukupolvilta kyyneleitä, oli hennolla kädellään jättänyt piirrelmänsä vertailtavaksi rohkeampaan käsialaan, joka oli uurtanut syvälle seinään karhun ja ryhmysauvan, ylpeän Dudley-suvun ylvään tunnuksen. Se oli kuin profeetan käsikirjoitusta, valituksen ja murheen ilmaisua, mutta oli joukossa myös lyhyitä tyynen alistumisen huudahduksia ja mitä lujinta päättäväisyyttä haastavia lauseita.

Edeltäjiensä kärsimysten raskasmielisessä tarkastelussa keskeytti loordi Glenvarlochin hänen vankilansa oven äkillinen avautuminen. Vartija sieltä tuli ilmoittamaan, että vankilan päällikkö oli määrännyt hänen ylhäisyydelleen vankikumppanin seuralaiseksi ja palvelijaksi. Nigel vastasi kiireisesti, ettei hän kaivannut mitään palvelusta, vaan tahtoi mieluummin olla yksinään; mutta vartija antoi hänen ymmärtää murisevan kohteliaasti, että päällikkö pystyi parhaiten arvostelemaan, miten hänen vangeistaan on pidettävä huolta ja että hänen ylhäisyytensä ei voinut saada mitään kiusaa tulokkaasta, joka oli niin heiverö poikanen, että häntä tuskin kannattikaan sulkea lukkojen taa. "Hei, Giles", käski hän, "tuo se lapsonen sisälle vain".

Toinen vartija työnsi nuorukaisen edellään huoneeseen, molemmat miehet peräytyivät, ja telkeet kirskuivat ja ketjut rämisivät, kun he asettivat takaisin paikoilleen nämä raskaat vapauden kytkyimet. Pojan puku oli mitä hienointa harmaata verkaa ja somisteltu hopeanauhoilla, ja samaa kuosia oli ruskea levätti. Musta samettinen monterolakki oli painettu alas otsalle ja melkein peitti sen osan kasvoja, joka pistäysi esiin runsaista pitkistä hiuskiharoista. Hän seisoi hievahtamattomana paikallaan, mihin vartija oli hänet hellittänyt takinkauluksen kouraisusta, noin kahden jalan päässä ovesta, silmät tähdättyinä permantoon ja joka jäsen vapisevana hämmennyksestä ja säikystä. Nigel olisi hyvin tullut toimeen ilman hänen seuraansa, mutta hänen luonteensa mukaista ei ollut nähdä sielun tai ruumiin hätää, yrittämättä huojentaa sitä.

"Reipastaudu, poikaseni", sanoi hän. "Meistä näyttää tulevan vähäksi aikaa kumppanukset – ainakin uskon sinun pidätyksesi piammiten päättyvän, koska olet liian nuori ollaksesi syypää mihinkään pitkällistä rangaistusta ansaitsevaan. No, no – älä ole masennuksissasi. Kätesi on kylmä ja vapisee? – ja ilmakin on lämmin – mutta kenties tuntuu sinussa tämän hämyisen huoneen kosteus. Asetu tulen ääreen. Mitä! Itkemäänkö valmis, miekkonen? Älä toki ole lapsi. Sinulla ei ole vielä partaa kyyneltesi halvennettavaksi, mutta et sinä kuitenkaan saisi vetistellä kuin tyttö. Ajattele olevasi vain suljettu talteen laiskottelevan koulustajäännin tähden, ja varmasti voit siten viettää päivän pirteänä."

Poika antoi taluttaa itsensä tulen ääreen istumaan, mutta pitkän aikaa pysyttyään ihan siinä asennossa, johon oli istuutuessaan painunut, hän äkkiä muutti sitä, väännelläkseen käsiään mitä tuskallisimmin, ja sitte hän kasvonsa niillä peittäen itki niin hereästi, että kyyneleet tulvivat hentojen sormien lomista.

Nigel unohti jossain määrin oman asemansa, surkutellessaan sitä kirvelevää ahdistusta, joka näytti kerrassaan vallanneen noin nuoren ja kauniin olennon, ja pojan viereen istuutuen käytti hän viihdyttävimpiä sanoja, mitä hänelle johtui mieleen, lieventääkseen tämän tuskaa; haastellessaan hän ikäeron perusteella siveli ystävällisesti kädellään masentuneen nuorukaisen pitkiä hiuksia. Poika näytti niin aralta, että säpsähteli tästäkin vähäisestä tuttavallisuudesta, mutta kun loordi Glenvarloch hänen ujoutensa oivaltaessaan mukautui siihen ja asettui tulisijan toiselle puolelle, esiintyi vieras keventyneemmin ja kuunteli näköjään huomaavasti todisteluja, joilla Nigel tuon tuostakin yritti saada hänet edes hillitsemään murheensa rajuutta. Pojan kuunnellessa valuivat hänen kyyneleensä vieläkin vuolaina, mutta näyttivät vuotavan helpoittuneesti, hänen nyyhkytyksensä olivat vähemmin puistattelevia ja vaimenivat vähitellen hiljaisiksi huokauksiksi, jotka kenties ilmaisivat yhtä suurta surua kuin hänen ensimäisetkin epätoivoiset kohtauksensa, mutta ainakin kuvastivat hätäännyksen hälvenemistä.

"Sano minulle, kuka ja mikä olet miehiäsi, poikaseni", kehoitti Nigel. "Katso minut, lapsonen, kumppaniksi, joka tahtoo olla sinulle ystävällinen, kunhan vain osoittaisit hänelle, miten hän voisi avustaa sinua."

"Sir – mylord, tarkoitan", vastasi poika hyvin arasti, ja hänen äänensä kuului tuskin sitä lyhyttäkään välimatkaa, joka heidät eroitti, "te olette kovin hyvä – ja minä – olen hirveän onneton – "

Uusi kyyneltulva keskeytti hänen aikomansa lauseen, ja tarvittiin uusia suopeita selityksiä ja rohkaisuja loordi Glenvarlochin taholta hänen jälleen tyyntyäkseen sen verran, että kykeni ymmärrettävästi ilmaisemaan ajatuksensa. Vihdoin sai hän kuitenkin virketyksi: "Tajuan hyväntahtoisuutenne, mylord – ja olen siitä kiitollinen – mutta minä olen onneton raukka, ja valitettavasti kärsin vain oman vikani tähden."

"Me olemme harvoin kerrassaan onnettomia, nuori tuttavani", viihdytteli Nigel, "olemattamme siitä itse enemmän tai vähemmän vastuussa – sen voin minä hyvin sanoa, kun muutoin en nyt olisi tässä – mutta sinä olet kovin nuori etkä ole voinut paljoakaan toimittaa vastattavaksesi".

"Voi, sir, jospa voisin sanoa niin! Mutta minä olen ollut omapäinen ja uppiniskainen – ja äkkipikainen ja hillitön – ja nyt – kuinka kalliisti nyt saankaan sen maksaa!"

"Joutavia, poika", vähäksyi Nigel. "Rikkomuksesi täytyy olla joku lapsellinen kepponen – joku määrättyjen rajojen sivuuttaminen – satunnaisen mielijohteen pikku vallattomuus. Ja kuitenkin – miten olisi mikään sellainen toimittanut sinut Toweriin? Sinussa on, nuori mies, jotakin salaperäistä, jota minun on tutkittava."

"Toden totta, mylord, minussa ei ole mitään pahaa", virkahti poika, jota viime sanat näyttivät enemmän säikähdyttävän tunnustukseen kuin kaikki Nigelin äskeiset ystävälliset selitykset ja lohdutukset olivat kyenneet häneen tehoamaan. "Minä olen viaton – tarkoitan, olen kyllä tehnyt väärin, mutten mitään ansaitakseni telkeämistä tähän kamalaan paikkaan."

"Sano minulle siis totuus", käski Nigel rohkaisevasti. "Sinulla ei ole mitään peljättävänä minun taholtani, ja kenties yhtä vähän toivottavana – mutta joka tapauksessa tahtoisin tässä asemassani tietää, kenen kanssa puhun."

"Onnettoman – pojan kanssa, sir – ja joutilaan ja kujeilevan, kuten teidän ylhäisyytenne sanoi", vastasi poikanen katsahtaessaan kumppaniinsa ja näyttäen kasvot, joilla pelon ja häpeilyn vaihdellessa kalpeus ja punehdus vuoroittelivat. "Läksin isäni luota luvatta katselemaan kuninkaan metsästystä Greenwichin puistossa; äkkiä huudettiin kavallusta, ja kaikki portit suljettiin – minä säikähdyin ja lymysin tiheikköön, josta minut keksivät eräät kaitsijat ja ottivat kuulusteltavakseen – ja he sanoivat, että minä en tehnyt kunnollista tolkkua itsestäni – ja niin minut lähetettiin tänne."

"Onneton olen minä, peräti onneton olento", huoahti loordi Glenvarloch, nousten astelemaan edes takaisin huoneessa; "minua ei mikään lähesty joutumatta omasta nurjasta kohtalostani osalliseksi! Kuolema ja vankeus kärkkyvät kintereilläni ja kietovat verkkoonsa kaikki, jotka tavataan läheltäni. Kuitenkin kuulostaa tämän pojan kertomus kummalliselta. – Sinä sanot, että sinua kuulusteltiin, nuori ystäväni. Salli minun kysyä sinulta, ilmoititko nimesi ja miten pääsit puistoon – jos sen teit, niin en ollenkaan käsitä pidätystäsi."

"Voi, mylord", vastasi poika, "varoinhan minä antamasta ilmi sen ystävän nimeä, joka laski minut puistoon; ja mitä isääni tulee, niin en koko Lontoonkaan rikkauksista soisi hänen tietävän, missä minä nyt olen!"

"Mutta etkö arvele", kysyi Nigel, "että sinua ei päästetä vapaaksi ennen kuin ilmoitat, kuka ja mikä olet?"

"Mitä heidän hyödyttää pitää näin mitätöntä olentoa?" tuumi poika.

"Heidän täytyy laskea minut menemään vaikkapa vain häpeissään."

"Älä luota siihen. Sano minulle nimesi ja asemasi – minä ilmoitan päällikölle – hän on inhimillinen ja kunniallinen mies eikä ainoastaan suostu välittämään vapautustasi, vaan epäilemättä myöskin ryhtyy sovittelemaan asiaa isäsi kanssa. Olen osittain velvollinen antamaan mitä vähäistä apua voin täällä tarjota, saadakseni sinut pelastetuksi tästä pulasta, koska minä aiheutin sen hälytyksen, jonka johdosta sinut pidätettiin. Sano minulle siis oma ja isäsi nimi."

"Nimenikö teille? Oi, en koskaan, en koskaan!" huudahti poika järkkyneenä, Nigelin kykenemättä käsittämään hänen mielenliikutuksensa syytä.

"Pelkäätkö minua niin suuresti, nuori mies", huomautti Nigel, "syystä että olen täällä syytettynä ja vankina? Ajattele toki, mies saattaa olla kumpaistakin, silti ansaitsematta epäluuloa tai pidätystä. Minkätähden epäilisit minua? Sinä näytät ystävättömältä, ja minä olen niin suuresti samanlaisessa asemassa, etten voi olla surkuttelematta tilaasi, kun muistelen omaani. Ole järkevä; minä olen puhunut sinulle ystävällisesti – tarkoitukseni on yhtä ystävällinen kuin puheenikin."

"Oi, sitä en epäile, sitä en epäile, mylord", sanoi poika, "ja minä voisin kertoa teille kaikki – melkein kaikki".

"Älä sano minulle mitään muuta, nuori ystäväni, kuin mikä voisi tehdä avuliaisuuteni mahdolliseksi", virkkoi Nigel.

"Te olette jalomielinen, mylord", haastoi poika, "ja minä olen varma – oi, ihan varma siitä, että voisin turvallisesti luottaa kunniaanne. Mutta kuitenkin – kuitenkin – minä olen niin tukalassa pulassa – olen ollut kovin äkkipikainen, pahasti ajattelematon – en voi ikinä ilmaista teille hupsuuttani. Sitäpaitsi olen jo kertonut liian paljon eräälle, jonka sydäntä luulin hellyttäneeni – ja kuitenkin olen täällä."

"Kelle teit sen paljastuksen?" kysyi Nigel.

"En uskalla sanoa", vastasi nuorukainen.

"Sinussa on jotakin kummallista, nuori ystäväni", sanoi loordi Glenvarloch, lievällä väkivallalla siirtäen syrjään käden, jolla poika oli taas peittänyt silmänsä. "Älä kiusaa mieltäsi ajattelemalla asemaasi juuri tällähaavaa – valtimosi tykkii rajusti, ja kätesi on kuuma – laskeudu tuolle makuulavalle ja koeta tyyntyä uneen. Se on nopein ja paras keino mielikuvien karkoittamiseksi, joilla rasitat itseäsi."

"Kiitän teitä huomaavaisesta hyväntahtoisuudestanne, mylord", vastasi poika. "Luvallanne jään kuitenkin tuokioksi alalleni tähän nojatuoliin – minun on tässä parempi kuin makuulla. Voin häiriintymättömästi ajatella, mitä olen tehnyt ja saan vielä tehdäkseni; ja jos Jumala lähettää uinahduksen näin uupuneelle olennolle, niin se on mitä tervetullein."

Niin sanoen poika veti pois sormensa Nigelin kädestä, kietaisi ympärilleen ja osittain kasvoilleen väljän levättinsä poimut ja antausi uinumaan tai miettimään. Tämän ja edellisen päivän näännyttävistä kokemuksista huolimatta pitkitti hänen kumppaninsa sillävälin huoneensa lattian mittelyä.

Jokainen lukija on kokenut hetkiä, jolloin ihminen ei mitenkään pääse ulkonaisten olosuhteiden valtiaaksi eikä edes kykene hallitsemaan omien ajatustensa oikullista valtakuntaa. Nigel luonnollisesti halusi harkita omaa asemaansa kylmäverisesti ja määrätä menettelytavan, joka hänen oli järkevänä ja urheana miehenä omaksuttava; mutta hänen tilanteensa kaikesta jännityksestä huolimatta kävi väkisinkin niin, että vankikumppanin asema sai suuremman sijan hänen ajatuksissaan kuin hänen omansa. Tätä mielen haihattelua ei käynyt selittäminen, mutta turha sitä vastaan oli ponnistellakin. Hänen korvissaan sointui vieläkin suloisimman äänen rukoileva kaiku, mitä hän oli koskaan kuullut; puhujan kielen näytti kyllä nyt uni kahlehtineen. Hän lähestyi varpaillaan katsomaan, nukkuiko vieras. Levätin laskos kätki kasvojen alaosan kokonaan, mutta hiukan syrjään painunut lakki salli hänen nähdä sinisuonisen otsan, ummistuneet silmät ja pitkät silkkihienot silmäripset.

"Lapsi-parka", mietti Nigel katsellessaan häntä siinä ikäänkuin suojaiseen turvaan levättinsä syleilyssä päässeenä, "kaste on vielä ripsilläsi, ja sinä olet ihan itkenyt itsesi nukuksiin. Suru on tyly vaalijatar noin nuorelle ja hennolle. Uinu rauhassa, en sinua häiritse. Omat vastukseni vaativat huomiota, ja niitä on minun nyt ruvettava pohtimaan."

Hän yritti toteuttaa aiettaan, mutta alituiseen estivät häntä siitä arvailut, joita äskeiseen tapaan tunkeusi hänen mieleensä, enemmän koskien nukkujaa kuin häntä itseään. Hän oli suutuksissaan ja kiusaantunut, moittien itseään siitä ylenpalttisesta osanotosta, jota tunsi vento vieraan tulokkaan asioita kohtaan, tietämättä tästä mitään muuta kuin että poika oli työnnetty hänen seuraansa, kenties vakoojaksi niiden toimesta, joiden talteen hänet oli jätetty. Mutta lumous ei ollut hälvennettävissä, vastustellut ajatukset ahdistivat häntä yhäti.

Siten kului puoli tuntia tai enemmänkin, jolloin taas kuului avautuvien salpojen kirskunaa, ja vartijan ääni ilmoitti, että muuan mies halusi puhutella loordi Glenvarlochia. "Mies puhutella minua, nykyisissä olosuhteissani! Kuka saattaa hän olla?" Ja John Christie, hänen isäntänsä Paavalin laiturin viereltä, ratkaisi hänen ihmettelynsä astumalla huoneeseen. "Tervetuloa – kaikesta sydämestäni, kelpo isäntä!" toivotti loordi Glenvarloch. "En olisi voinut uneksiakaan näkeväni teitä nykyisessä tiukassa asunnossani." Ja entiseen suopeaan ja suoraan tapaansa hän astui Christien luo ja tarjosi kätensä, mutta John kavahti taaksepäin kuin basiliskin katsetta karttaen.

"Pitäkää mielistelynne omana hyvänänne, mylord", sanoi hän ynseästi; "minä olen kokenut niitä jo sen verran kuin koko elinajakseni kaipaan".

"Mitä, master Christie", kummeksui Nigel, "mitä tämä merkitsee? Enhän liene loukannut teitä?"

"Älkää minulta mitään kyselkö, mylord", kielsi Christie jäykästi. "Olen rauhan mies – en tullut tänne rinnustelemaan kanssanne tässä paikassa ja käänteessä. Olettakaa vain kerta kaikkiaan hyvin tietäväni kaikki, mitä olen: teidän ylhäisyytenne jaloudelle velkaa, ja ilmoittakaa minulle sitte mahdollisimman lyhyeen, missä se onneton nainen on – mihin olette hänet jättänyt."

"Mihin olen hänet jättänyt!" oudoksui loordi Glenvarloch. "Kenet jättänyt? En käsitä tarkoitustanne."

"Ka, niin, mylord", tuumi Christie, "vaikka nyt kuinka näyttelette ihmetystä, täytyy teidän jokseenkin arvata, että puhun siitä hupakko-poloisesta, joka oli minun vaimona ennen kuin hän joutui teidän ylhäisyytenne hempukaksi".

"Vaimonne! Onko vaimonne hyljännyt teidät? Ja jos on, niin tuletteko vaatimaan häntä minulta?"

"Kyllä, mylord, niin kummalliselta kuin saattaakin tuntua", vastasi Christie purevan ivallisesti ja huulet vääntyneinä nauruun, joka pisti räikeästi silmään hänen tuskaisten kasvonpiirteittensä, salamoitsevien katseittensa ja vaahtoisten suupieltensä vastakohtana, "tulin tosiaankin tekemään sen vaatimuksen teidän ylhäisyydellenne. Tietenkin ihmettelette mokomaa vaivautumistani, mutta, nähtävästi suuret miehet ja pienet miehet ajattelevat eri tavalla. Hän on maannut povellani ja juonut pikaristani, ja olkoon hän mikä onkin, en voi unohtaa, että – vaikka en tahdo häntä enää koskaan nähdä – että hän ei saa joutua kokemaan nälkää, mylord, tai tekemään vielä pahempaa leipänsä ansaitsemiseksi, joskin teidän ylhäisyytenne taitaa arvella, että minä riistän etuja yleisöltä, yrittäessäni muuttaa hänen elämäntapojaan."

"Niin totta kuin olen kristitty ihminen, kautta herrasmiehen kunnian", vakuutti loordi Glenvarloch, "jos vaimonne on joutunut johonkin vahinkoon, en minä tiedä siitä mitään. Taivaan nimessä toivon teidän erehtyneen yhtä suuresti hänen syyllisyydestään kuin olettaessanne minut siihen osalliseksi."

"Hyi, hävetkää, mylord", puheli Christie, "miksi tahdotte tehdä jutusta niin sitkeän? Hän on vain vanhan rihkamasaksan vaimo, taulapään, joka älyttömyydessään nai kahtakymmentä vuotta nuoremman naisen kuin hän itse oli. Teidän ylhäisyytenne ei voi saada siitä sen enempää kunniaa kuin olette jo saanut, ja mitä etuun ja viihdytykseen tulee, niin lienee Nelly-emäntä nyt tarpeeton tyydytykseksenne. Olisin pahoillani huvittelunne keskeyttämisestä; vanhan aisankannattajan pitäisi ottaa paremmin lukuun asemansa. Mutta teidän ylvään ylhäisyytenne ollessa suljettuna tänne kuningaskunnan muiden huomattujen henkilöiden joukkoon ei Nelly-emäntää arvattavasti lasketa jatkamaan armastelun hetkiä, jotka – " Kiihtynyt aviomies alkoi sopertaa, luopui ivallisesta sävystään ja pitkitti iskien sauvansa lattiaan: "Voi, jospa nuo petolliset raajanne, joiden soisin olleen rampautuneita silloin kun ne ensi kertaa astuivat kunniallisen kynnykseni yli, olisivat vapaat kytkyimistä, jotka ne ovat niin täydellisesti ansainneet! Myöntäisin teille nuoruutenne ja aseenne edun ja luovuttaisin sieluni paholaiselle, jollen minä tällä tammikartullani tekisi teistä sellaista esimerkkiä kaikille kiittämättömille, luihuille hovilaisille, että jäisi sananlaskuksi aikojen loppuun asti, miten John Christie peittosi vaimonsa hienon rakastelijan."

"En ymmärrä hävyttömyyttänne", sanoi Nigel, "mutta minä annan sen anteeksi, koska te olette joutunut jonkun kummallisen harhaannuksen valtaan. Mikäli voin käsittää kiivasta syytöstänne, on se kerrassaan ansaitsematon minun taholtani. Te näytte lukevan syykseni vaimonne viettelemisen – toivoakseni on hän viaton. Minun suhteeni hän ainakin on yhtä viaton kuin taivaan enkeli. En ole milloinkaan ajatellut häntä tai koskettanut hänen kättään taikka poskeaan muutoin kuin kunnioittavan kohteliaasti."

"Niin, kyllä – kohteliaasti! – se on aivan oikea sana. Hän ylisteli aina teidän ylhäisyytenne kunnioittavaa kohteliaisuutta. Sillä kohteliaisuudellanne te kaksistanne petitte minut. Mylord – mylord, te ette tullut luoksemme kovinkaan varakkaana miehenä – sen tiedätte. Voitonpyynnistä en ottanut halvan kattoni alle teitä ja pöyhkeätä Don Diegoanne. En koskaan pitänyt väliä, oliko se pikku huone vuokrattuna vai ei; tulin toimeen ilman. Koko laiturin naapuristo tietää, että John Christiellä on varoja ja halua ystävälliseen tekoon. Kun te ensin astuitte kunniallisesta ovestani sisälle, olin niin onnellinen kuin tarvitsee olla miehen, joka ei ole mikään nuori heitukka ja on saanut luuvalon. Nelly oli mitä herttaisin eukkonen – saattoi joskus sattua jotakin sananharkkaa hameesta tai nauhasta, mutta ystävällisempää sielua ei voinut olla eikä ikäisekseen huolellisempaa, kunnes te tulitte – ja mitä onkaan hän nyt! Mutta minä en hullaannu itkemään, jos voin auttaa. Mitä hän on, se ei ole kysymyksenä, vaan missä hän on; ja se minun pitää kuulla teiltä, sir."

"Kuinka voitte sen kuulla, kun sanon teille", vastasi Nigel, "että olen yhtä tietämätön kuin tekin tai oikeastaan enemmänkin? Tähän hetkeen asti en ole kuullut mitään vaimonne ja teidän kesken sattuneesta selkkauksesta."

"Se on vale", tokaisi John Christie jyrkästi.

"Mitä, senkin heittiö!" kiivastui loordi Glenvarloch; "käytättekö asemaani solvauksiin? Ellen pitäisi teitä hulluna ja kenties joutuneena siihen tilaan jonkun kärsimänne vääryyden johdosta, niin huomaisitte, ettei aseettomuuteni ole teille suojeluksena – iskisin päänne murskaksi seinään."

"Niin, niin", vastasi Christie, "rehennelkää miten mielenne tekee. Olette oleksinut ravintoloissa ja Alsatiassa, luonnollisesti oppien pukarin voimasanoja. Mutta sanon vieläkin, että te valehtelette väittäessänne olevanne tietämätön vaimoni petollisuudesta, sillä kun teitä kiusoiteltiin siitä iloisten kumppanienne parissa, oli se seuranne yleisenä leikkipuheena, ja teidän ylhäisyytenne otti vastaan kaiken kunnian, jota he teille soivat kuhertelustanne ja kiitollisuudestanne."

Tässä kohden osasi syytös todelliseen seikkaan, joka pahasti nolostutti loordi Glenvarlochia, sillä hän ei voinut kunniallisena miehenä kieltää, että loordi Dalgarno ja muut olivat toisinaan puhuneet hänelle pilojaan Nelly-emännästä ja että – vaikka hän ei ollut esiintymiseltään juuri ollut le fan faron des vices qu'il n'avait pas – hän ei ainakaan ollut kyllin innokkaasti puhdistautunut tuollaisen rikkomuksen epäluulosta miesten silmissä, jotka pitivät sitä ansiona. Hiukan epäröiden ja lieventelevään tapaan tunnusti hän senvuoksi, että oli lasketeltu joitakuita joutavia kokkapuheita tuon otaksuman perusteella, niin tyyten aiheeton kuin se olikin. John Christie ei ottanut kuullakseen sen pitempää puolustelua. "Oman myönnytyksenne mukaan", hän sanoi, "annoitte leikillä kertoa itsestänne valeita. Mistä tiedän puhuvanne totta nyt vakavana ollessanne? Te kaiketi katsoitte kauniiksi kulkea kunniallisen perheen häväisijän maineessa – kuka ei ajattelisi, että teillä oli todellisia perusteita kehnon pöyhkeilynne tueksi? Minä ainakaan en usko toisin, ja sentähden, mylord, ottakaa varteen mitä sanon. Te olette nyt itse pulassa – niin totta kuin toivotte selviytyvänne siitä eheänä, henkeä ja omaisuutta menettämättä, ilmaiskaa minulle, missä se onneton on. Ilmaiskaa minulle, jos toivotte taivaan armoa – ilmaiskaa, jos pelkäätte helvettiä – ilmaiskaa, jollette soisi perikatoon joutuneen naisen ja murtuneen miehen kirouksen seuraavan teitä läpi elämän ja todistavan vastaanne kuolemantakaisena tilinteon päivänä. Te olette liikutettu, mylord, näen sen. En voi unohtaa minulle tekemäänne vääryyttä. En voi edes luvata antavani sitä anteeksi – mutta ilmaiskaa minulle, niin ette enää koskaan näe minua tai kuule soimauksiani."

"Mies-parka", vastasi loordi Glenvarloch, "te olette sanonut enemmän, paljoa enemmän kuin kylliksi, liikuttaaksenne mieltäni syvästi. Jos olisin vapaana, niin antaisin teille parhaan apuni sen miehen etsimiseksi, joka on tehnyt teille vääryyttä, sitäkin hartaammin kun aavistelen asukkaananne olemiseni jossain määrin koituneen etäiseksi aiheeksi riistäjän pääsylle lammastarhaanne."

"Minua ilahuttaa, että teidän ylhäisyytenne myöntää minulle niin paljon", huomautti John Christie palautuen siihen katkeroittuneeseen ivaan, jolla hän oli alottanut tämän kummallisen keskustelun. "Säästän teiltä sen enemmät moitteet ja vastaväitteet – päätöksenne on tehty, ja minun samaten. Vartija hoi!" Vartija astui sisälle, ja John jatkoi: "Tahdon päästä ulos, veikko. Pitäkää tarkoin silmällä asukastanne – olisi parempi päästää irralleen Towerin mäelle puolet noista luolissaan värjöttävistä pedoista⁵² kuin että tämä samainen sileänaamainen ja liukaskielinen herrasmies palautettaisiin rehellisten ihmisten seuraan!"

Niin sanoen hän poistui kiireesti huoneesta, ja Nigelillä oli kylliksi aikaa valitella nurjaa kohtaloaan, joka ei tuntunut koskaan herkeävän vainoamasta häntä syyttömästi rikoksista ja kietomasta häntä epäluuloihin teoista, joita hän kauhistui. Hän ei kuitenkaan voinut olla tunnustamatta itselleen, että kaikki se kiusa, jota hän saattoi kokea John Christien nykyisestä syytöksestä, oli tähän asti ansaittua, hänen sallittuaan turhamaisuudesta tai oikeammiten pilanteon kohtaamisen vastahakoisuudesta olettaa itsensä kykeneväksi kehnoon vieraanvaraisuuden polkemiseen pelkästään syystä että narrit sanoivat sellaista urotyöksi. Hänen tuskaannukselleen ei ollut suinkaan lievikkeenä se muisto, mitä Richie oli kertonut ravintolan teikarien naureskelusta hänelle takanapäin, kun hän oli ottanut vastaan mainetta vehkeestä, jonka hoitamiseen hänellä ei todellisuudessa ollut luontoa. Hänen teeskentelynsä oli sanalla sanoen toimittanut hänet siihen onnettomaan asemaan, että häntä pilkkasivat kerskurina ne hurjastelevat nuoret miehet, joiden keskuudessa todellinen lempiseikkailu olisi tuottanut hänelle kunniaa, kun häntä taasen toiselta puolen soimasi tunnottomaksi viettelijäksi loukattu aviomies, joka uppiniskaisesti uskoi hänet syypääksi.