Kitabı oku: «Nigelin vaiheet», sayfa 30
29. LUKU.
Margaret joutuu tilille
Olisi saattanut tuntua luonnolliselta, että John Christien käynti olisi kokonaan kääntänyt Nigelin huomion hänen uinailevasta kumppanistaan, ja tuokioksi olikin se välittömänä tuloksena tapauksen aiheuttamasta uudesta aatosjaksosta. Mutta piankin sen jälkeen kun vääryyttä kärsinyt mies oli poistunut, alkoi loordi Glenvarloch kummastella, että poika oli voinut nukkua niin sikeästi heidän äänekkäästi haastellessaan ihan lähellä. Ainakaan ei hän näyttänyt liikahtaneen. Oliko hän terve – teeskentelikö hän vain unta? Nigel astui ihan hänen viereensä tarkastelemaan ja huomasi, että hän oli itkenyt ja itki vieläkin, vaikka hänen silmänsä olivat ummessa. Hän kosketti poikaa keveästi hartioihin – tämä säpsähti taaksepäin, vaan ei herännyt. Toinen nykäisi häntä kovemmin ja kysyi, nukkuiko hän.
"Herätetäänkö teidän maassanne ihmisiä, kun tahdotaan tietää, nukkuvatko he vai eivätkö?" virkahti poika.
"Ei, nuori herraseni", vastasi Nigel; "mutta kun he itkevät sillä tavoin kuin sinä unissasi, herätetään heidät, jotta nähdään, mikä heitä vaivaa".
"Vähänpä merkitsee kellekään, mikä minua vaivaa", sanoi poika.
"Totta kyllä", huomautti loordi Glenvarloch; "mutta sinä tiesit ennen nukahdustasi, kuinka vähän kykenin auttamaan sinua vaikeuksissasi, ja kuitenkin näytit taipuvaiselta osoittamaan minulle jonkun verran luottamusta".
"Jos niin oli asia, niin olen muuttanut mieltä", vastasi poika.
"Ja mikähän lienee aiheuttanut sen mielenmuutoksen?" sanoi loordi Glenvarloch. "Jotkut puhuvat unissaan – kenties on sinulla nukkuessasi kuulemisen lahja?"
"Ei, mutta patriarkka Joosef ei ikinä nähnyt oikeampia unia kuin minä."
"Vai niin!" virkkoi loordi Glenvarloch. "Ja sanohan, minkä unen olet nähnyt, joka on riistänyt minulta suosiollisen mielipiteesi, sillä se nähdäkseni on asian ytimenä."
"Saatte päättää itse", vastasi poika. "Olin unissani olevinani synkässä metsässä, missä koirat haukkuivat ja torvet kajahtelivat ihan niinkuin kuulin Greenwichin puistossa."
"Se johtui siitä, että olit puistossa tänä aamuna, sinä yksinkertainen hupsu", huomautti Nigel.
"Malttakaa, mylord", sanoi nuorukainen. "Kuljin unessani eteenpäin, kunnes leveän lehtokujan päässä näin uljaan uroshirven sotkeutuneen verkkoon, ja minä olin tietävinäni, että siinä oli juuri hirvi, jota koko seurue oli metsästämässä, ja että jos ajojoukko ehtisi perille, repisivät koirat sen kappaleiksi taikka pyyntimiehet leikkaisivat siltä kurkun. Minun tuli surku uljasta hirveä ja vaikka kuuluin toiseen elollisten luokkaan ja hiukan pelkäsinkin sitä arvelin kuitenkin uskaltavani jotakin noin komean olennon vapauttamiseksi. Vedin esille veitseni, mutta juuri kun aloin katkoa verkon silmukoita, kavahti eläin tiikerin hahmossa minua vastaan, paljoa isompana ja julmempana kuin ainoakaan, mitä olette saattanut nähdä tuolla eläinnäyttelyssä. Se oli juuri repimäisillään minut palasiksi, kun te herätitte minut."
"Minusta tuntuu", huomautti Nigel, "että ansaitsen parempaa kiitosta kuin olen saanut, kun herättämällä pelastin sinut sellaisesta vaarasta. Mutta, pikku herraseni, koko tällä tarinalla tiikeristä ja hirvestä ei nähdäkseni ole mitään tekemistä mielenmuutoksesi kanssa, joka ilmenee minua kohtaan."
"En tiedä, onko vai ei", sanoi poika; "mutta minä en suostu sanomaan teille, kuka olen".
"Tahdot siis pitää salaisuutesi, pahantuulinen poika", virkkoi Nigel kääntyen hänestä ja alkaen taas kävellä edes takaisin. Sitte hän äkkiä pysähtyen virkahti: "Ja kuitenkaan et saa minusta eritä tietämättä, että olen tunkeutunut salaisuuteesi."
"Salaisuuteeni!" huudahti nuorukainen sekä säikkyneenä että pahastuneena; "mitä tarkoitatte, mylord?"
"Tarkoitan vain, että osaan lukea unesi ilman kaldealaisen tulkitsijan apua, ja selitykseni on – että kaunis kumppanini ei kanna sukupuolensa pukua."
"Ja jos niinkin on, mylord", vastasi hänen kumppaninsa hätäisesti nousten seisaalle ja kietaisten levättinsä tiukkaan ympärilleen, "peittää pukuni tällaisenakin henkilöä, joka ei häpäise sitä".
"Monet sanoisivat tuota väitettä suoranaiseksi haasteeksi", huomautti loordi Glenvarloch tähystäen häntä kiinteästi; "naiset eivät laittaudu miesten vaatteisiin, käyttääkseen miesten aseita".
"Sellaista ei ole mielessäni", selitti valepukuinen. "Minulla on muita suojeluskeinoja, ja voimallisia – mutta tahtoisin ensin tietää, mikä on teidän tarkoituksenne."
"Kunniallinen ja mitä kunnioitettavin", sanoi loordi Glenvarloch. "Mikä hyvänsä olettekaan – mikä tahansa vaikutin onkaan saattanut teidät tähän epäselvään asemaan, oivallan hyvin – jokainen katseenne, sananne ja liikkeenne saa minut oivaltamaan, että te ette ansaitse vähäisintäkään tunkeilevaisuutta, saati huonoa kohtelua. En tiedä, mitkä seikat ovat voineet pakoittaa teidät näin oudoksuttavaan menettelyyn; mutta olen varma siitä, että niissä ei ole eikä voi olla mitään ennakolta mietittyä väärää, joka panisi teidät alttiiksi tahalliselle loukkaukselle. Minun taholtani ei teillä ole mitään peljättävää."
"En odottanutkaan muuta teidän jaloudeltanne, mylord", vastasi neitonen. "Vaikka tunnen, että seikkailuni oli epätoivoinen ja hupsu, ei se kuitenkaan ole niin aivan hupsu ja turvallisuuteni täällä niin peräti suojelematon kuin saattaa näyttää ensi silmäyksellä ja esiintyessäni tässä oudossa asussa. Olen kärsinyt kylliksi ja enemmän kuin kylliksi siitä nöyryytyksestä, että minut on nähty näin epänaisellisena, ja niistä ajatuksista, joita on täytynyt johtua mieleenne käytöksestäni – mutta Jumalan kiitos olen sikäli suojeltu, etten olisi voinut kostamatta joutua alttiiksi loukkaukselle."
Tämän omituisen selvityksen kehityttyä näin pitkälle saapui vartija asettamaan loordi Glenvarlochin eteen aterian, jota saattoi hänen nykyisissä olosuhteissaan sanoa kelvolliseksi; joskaan se ei vetänyt vertoja kuuluisan chevalier Beaujeun keittotaidolle, voitti se suuresti siisteydellään ja maukkuudellaan alsatialaiset näytteet. Toinen vartija jäi tekemään pöytäpalveluksia ja viittasi valepukuista naista nousemaan, saadakseen tältä apua tehtävissään. Mutta Nigel ehkäisi sen, sanoen tuntevansa nuorukaisen vanhemmat ja pyytäen kumppaniansa syömään hänen kanssaan. Tämä suostui hiukan hämillään, mikä mielentila teki hänen sievät kasvonpiirteensä vielä viehättävämmiksi. Kuitenkin ilmaisi hän luontaisen soreasti sellaista hyvää käyttäytymistä, mikä kuuluu sivistyneihin pöytätapoihin, ja kenties oli Nigel jo heidän kohtauksensa merkillisistä asianhaaroista johtunut erityisen suosiolliseksi häntä kohtaan tai ehkäpä hän todella arvosteli vain selvää seikkaa, tullessaan siihen käsitykseen, että hän oli harvoin nähnyt nuoren henkilön esiintyvän säädyllisemmän luontevasti ja miellyttävämmän vaatimattomasti, samalla kun hänen omituisen asemansa tietoisuus loi tytön koko käyttäytymiseen erikoista sävyä, jota ei voinut sanoa muodolliseksi eikä keveäksi tai hämmentyneeksi, mutta joka erilaisin vaihteluin aiheutui kaikista noista kolmesta pääpiirteestä. Pöytään tuotiin viiniä, josta hän ei taipunut maistamaan lasillistakaan. Vartijan läsnäolo luonnollisesti rajoitti heidän keskusteluaan, mutta Nigel oli jo kauvan ennen pöydän korjaamista päättänyt mahdollisuutta myöten tutustua tämän nuoren henkilön oloihin, olletikin kun hän nyt alkoi ajatella, että tytön äänensointu ja kasvonpiirteet eivät olleetkaan hänelle niin vieraita kuin hän oli alkuaan luullut. Tähän käsitykseen johtui hän kuitenkin vain vähitellen, sikäli kuin se kajasteli hänelle erityisistä seikoista heidän aterioidessaan.
Vihdoin pääsivät vangit päivälliseltään, ja loordi Glenvarloch alkoi miettiä, miten saisi helpoimmin siirrytyksi ajattelemaansa puheenaineeseen, kun vartija ilmoitti taaskin vieraan pyrkivän hänen puheilleen.
"Kas", sanoi Nigel hiukan pahastuksissaan, "vankilakaan ei näy pelastavan ihmistä tunkeilevilta käynneiltä".
Hän valmistausi kuitenkin vastaanottamaan vierastaan, säikkyneen kumppaninsa lennähtäessä isoon nojatuoliin, joka oli alussakin ollut hänen turvapaikkanaan; siinä kietoi tämä levättinsä jälleen ympärilleen ja asettui parhaansa mukaan välttämään huomiota. Hän oli tuskin ehtinyt siten varustautua, kun ovi avautui ja vankihuoneeseen astui arvoisa porvari George Heriot.
Hän loi ympäri huonetta tavallisen terävän ja nopeasti tarkkailevan silmäyksensä. Nigelin luokse astuen virkkoi hän sitte: "Mylord, soisin voivani sanoa, että minua ilahuttaa nähdä teidät."
"Niiden näkeminen, jotka ovat itse onnettomia, mestari Heriot, tuottaa harvoin hupia heidän ystävilleen – minä kuitenkin olen hyvilläni tulostanne."
Nigel ojensi kätensä, mutta Heriot kumarsi hyvin muodollisen kohteliaasti, ottamatta vastaan tervehdystarjousta, jota noina tarkoin noudatetun säätyeron aikoina pidettiin erityisenä suosiollisuutena.
"Olette tyytymätön minuun, mestari Heriot", huomautti loordi Glenvarloch punehtuen, sillä häntä ei eksyttänyt arvoisan porvarin teeskentelemä nöyrä kunnioitus.
"En suinkaan, mylord", kielsi Heriot; "mutta minä olen ollut Ranskassa ja katsonut hyväksi tuoda tuntuvampien tavarain mukana pikku näytteen sitä säädyllistä käyttäytymisestä, josta ranskalaiset ovat kuuluisia".
"Ei ole suopeata", muistutti Nigel, "koetella sitä ensimäiseksi vanhaan ja kiitolliseen ystävään".
Heriot vastasi tähän huomautukseen vain kuivakiskoisella yskäisyllä ja pitkitti:
"Hm! hm! Niin, hm! Mylord, koska ranskalainen kohteliaisuuteni ei kenties riitä pitkälle, niin tahtoisin mielelläni tietää, onko minun puhuttava ystävänä, joksi teidän ylhäisyytenne suvaitsee minut määritellä, vai tuleeko minun rajoittua asemani mukaisesti siihen tarpeelliseen liikeasiaan, josta meidän on neuvoteltava."
"Puhukaa ystävänä kaikin mokomin, mestari Heriot", kehoitti Nigel. "Huomaan teidän omaksuneen joitakuita minua vastaan syntyneistä lukuisista ennakkoluuloista, ellette niitä kaikkia. Puhukaa pois, ja suoraan – mitä en voi kieltää, sen tahdon ainakin tunnustaa."
"Ja toivoakseni hyvittää, mylord", sanoi Heriot.
"Mikäli vallassani on, varmasti", vakuutti Nigel.
"Voi, mylord", jatkoi Heriot, "se on murheellinen, vaikka välttämätön rajoitus, sillä kuinka helposti saattaakaan kuka tahansa tehdä pahaa satakertaisesti enemmän kuin hänen vallassaan on korvata kärsijöille ja yhteiskunnalle! Mutta me emme ole täällä yksinämme", hän sanoi pysähtyen, samalla kun iski terävän silmänsä valepukuisen neitosen verhoutuneeseen olentoon, tämä kun ei ollut parhainkaan ponnistuksin kyennyt sovittamaan asentoansa siten, että olisi kokonaan välttynyt huomiolta. Enemmän haluten estää hänen ilmituloaan kuin pitää omia asioitaan salassa vastasi Nigel pikaisesti:
"Hän on paashini; voitte hänen kuultensa puhua vapaasti. Hän on Ranskasta eikä osaa ollenkaan kieltämme."
"Minun on siis puhuttava vapaasti", alotti Heriot, vielä kerran vilkaistuansa nojatuoliin päin; "kenties sanani sukeutuvat enemmän vapaina kuin tervetulleina".
"Jatkakaa, sir", sanoi Nigel; "olen huomauttanut teille, että voin sietää moitetta".
"Sanalla sanoen siis, mylord – miksi tapaan teidät tässä paikassa ja syytettynä teoista, jotka mustaavat vuosisatojen kunnostautumisella maineeseen tullutta nimeä?"
"Lyhyeen lausuen tapaatte minut täällä syystä että – alkuerehdyksestäni alottaakseni – tahdoin olla viisaampi kuin isäni", selitti Nigel.
"Se oli vaikea tehtävä, mylord", huomautti Heriot. "Isäänne arvosteltiin yleensä Skotlannin viisaimmaksi ja sen maan uljaimpiin kuuluvaksi mieheksi."
"Hän käski minun", pitkitti Nigel, "karttaa kaikkea pelaamista, ja minä otin rajoittaakseni tätä kieltoa peluuni sovelluttamiseksi taitoni, varojeni ja onnen mukaan".
"Niin, itserakkautta voitonhimon kannustamana, mylord – te toivoitte voivanne tahriutumatta pidellä pikeä", tuumi Heriot. "No niin, mylord, teidän ei tarvitse mainita – sillä olen suureksi mielipahakseni kuullut – miten pitkälle tämä menettely halvensi mainettanne. Seuraavasta erehdyksestänne voinen arvelematta muistuttaa teitä – mylord, mylord, miten hyvänsä loordi Dalgarno lieneekään loukannut teitä, hänen isänsä pojan olisi pitänyt säästyä teidän väkivallaltanne."
"Te puhutte kylmäverisellä päällä, mestari Heriot, ja minua kirvelivät lukuisat ystävyyden naamarin suojassa tehdyt vääryydet."
"Hän nimittäin antoi teidän ylhäisyydellenne huonoja neuvoja, ja te – " sanoi Heriot.
"Minä olin niin älytön, että noudatin hänen neuvojaan", vastasi Nigel. "Mutta me jätämme tämän silleen, mestari Heriot, jos suvaitsette. Vanhat miehet ja nuoret, miekkamiehet ja rauhallisten tointen harrastajat ovat aina ajatelleet ja ajattelevat aina eri tavoin sellaisista asioista."
"Myönnän vanhan kultasepän ja nuoren aatelismiehen välisen eron", intti Heriot, "mutta olisi teidän kuitenkin pitänyt malttaa mielenne loordi Huntinglenin tähden ja olla ymmärtäväinen itsenne takia. Olettaen kiistanne oikeaksikin – "
"Pyydän teitä siirtymään johonkin muuhun kanteeseen", keskeytti loordi Glenvarloch.
"En ole teidän syyttäjänne, mylord; mutta toivon kaiken hyvän nimessä, että oma sydämenne on jo katkerasti syyttänyt teitä siitä vieraanvaraisuuden häpäisemisestä, jota entinen isäntänne on teidän toimestanne kokenut."
"Jos olisin ollut syypää siihen, mihin viittaatte", vastasi loordi Glenvarloch, – "jos hetkellinen kiusaus olisi saanut minut valtaansa, niin olisin jo kauvan mitä katkerimmin katunut sitä. Mutta ken lieneekään tehnyt sen naisen onnettomaksi, minä se en ollut – en ole kuullutkaan hänen kevytmielisyydestään ennen kuin nyt tunnin kuluessa."
"Kuulkaas, mylord", sanoi Heriot hiukan ankarasti, "tämä kuulostaa liiaksi teeskentelyltä. Tiedän nykyaikaisen nuorisomme keskuudessa vallitsevan uutta uskontoa avioliiton rikkomisesta kuten miestapostakin. Mieluummin kuulisin teidän puhuvan kymmenen käskyn korjaamisesta, jotta etuoikeutettujen luokkien hyväksi lievennettäisiin rangaistuksia – mieluummin kuulisin teidän puhuvan tällaista kuin kieltävän sellaisen tosiasian, josta teidän tiedetään pöyhkeilleen."
"Pöyhkeilleenkö! Minä en milloinkaan omaksunut kunniaa tuollaisesta aiheesta, en ikinä olisi siihen taipunut", väitti loordi Glenvarloch. "En voinut estää joutilaita hulluttelijoita tekemästä vääriä johtopäätöksiä."
"Te olisitte hyvin osannut tukkia heidän suunsa, mylord", huomautti Heriot, "jos he olisivat puhuneet teistä sellaista, mikä ei ollut korvillenne mieluista tai totuuteen perustuvaa. Ei, mylord, muistakaa luvanneenne tunnustaa, ja tunnustaminen onkin tässä tapauksessa jonkunlaista pikku hyvitystä. Myönnän teidät nuoreksi – naisen sieväksi – ja kylläkin kevytmieliseksi, kuten olen itse havainnut. Ilmoittakaa minulle, niissä hän on. Hänen hupsu miehensä säälittelee häntä vieläkin – tahtoo pelastaa hänet häpeästä – kenties aikaa myöten ottaa hänet takaisin, sillä me ammattilaiset olemme leppoista väkeä. Älkää, mylord, jäljitelkö niitä, jotka tekevät kolttosia pelkästään huvin vuoksi – se on ihan paholaisen ruminta työtä."
"Teidän vakavat nuhteenne tekevät minut hulluksi", valitti Nigel. "Sanoissanne on järjen ja oikeudenmukaisuuden tuntua, ja kuitenkin vaaditaan siten minua toimittamaan esille pakolainen, josta en tiedä tuon taivaallista."
"Hyvä on, mylord", vastasi Heriot kylmäkiskoisesti. "Teillä on tavallaan oikeus pitää omat salaisuutenne; mutta koska haasteluni näistä seikoista näyttää aivan hyödyttömältä, on meidän parempi siirtyä liikeasioihin. Isänne kuva vain kohoaa mielessäni ja näyttää kehoittavan minua jatkamaan."
"Niinkuin tahdotte, sir", virkkoi Glenvarloch; "se joka epäilee sanaani ei saa sille mitään lisävakuutta".
"No, niin, mylord. Whitefriarsin pyhäkössä – peräti soveltumattomassa turvapaikassa kunnialliselle aatelismiehelle – kuuluu tapahtuneen murha."
"Ja te kai arvelette minua sen tekijäksi?"
"Jumala varjelkoon, mylord!" kielsi Heriot. "Ruumiintarkastajan lautakunta on ollut koolla, ja istunnossa ilmeni, että teidän ylhäisyytenne Grahamen nimisenä käyttäysi mitä urheimmin."
"Ei mitään kohteliaisuuksia, pyydän", esteli Nigel. "Olen vain kovin hyvilläni havaitessani, että minä en murhannut vanhusta enkä ole siitä teosta epäiltynä."
"Totta kyllä, mylord", jatkoi Heriot, "mutta tämäkin juttu kaipaa selvitystä. Teidän ylhäisyytenne läksi tänä aamuna veneeseen erään naisen kanssa, jolla kerrotaan olleen mukanaan suunnaton summa rahaa ja kalleuksia – mutta siitä naisesta ei ole sen koommin mitään kuultu."
"Minä erosin hänestä Paavalin laiturilla", kertoi Nigel, "missä hän poikkesi maihin arkkuineen. Annoin hänelle kirjeen vietäväksi juuri tuolle samalle miehelle, John Christielle."
"Niin, samaa sanoo souturikin; mutta John Christie kieltää muistavansa mitään koko asiasta."
"Minua surettaa kuulla se", pahoitteli nuori aatelismies. "Hartaasti toivon, että hän ei ole joutunut väijytykseen aarteensa tähden."
"Toivottavasti, mylord", yhtyi Heriot; "mutta ihmisten mielet ovat siitä kovin kuohuksissaan. Kansallismaineemme kärsii joka taholla. Muistellaan onnetonta loordi Sanquharin tapausta; hänethän hirtettiin miekkailuopettajan murhasta. Ihmiset huudahtelevat, että he eivät salli Skotlannin aatelisten pilata heidän vaimojansa ja rosvota heidän omaisuuttansa."
"Ja kaikki tämä luetaan minun syykseni!" oudoksui Nigel. "Mutta puhdistautumiseni on helppoa."
"Sitä toivon, mylord", sanoi Heriot, "enkä sitä tässä kohdassa epäilekään. Mutta miksi poistuitte Whitefriarsista noissa olosuhteissa?"
"Master Reginald Lowestoffe toimitti minua varten veneen, varoittaen minua pitämään huolta turvallisuudestani."
"Minua surettaa sanoa", vastasi Heriot, "että hän kieltää tietävänsä mitään teidän ylhäisyytenne asioista sen jälkeen kun hän lähetti erään asiamiehensä tuomaan teille tavaroitanne".
"Soutumiehet sanoivat olevansa hänen hankkimiansa."
"Soutumiehet!" toisti Heriot; "toinen heistä on osoittautunut joutilaaksi oppipojaksi, vanhastaan tutuksi minulle, ja toinen on tipo tiessään. Mutta nyt pidätetty mies vakuuttaa itsepintaisesti olleensa teidän ylhäisyytenne palkkaama, ja yksistään teidän."
"Hän valehtelee!" kivahti loordi Glenvarloch. "Minulle hän sanoi master Lowestoffen lähettäneen hänet. Toivoakseni on tuo hyväsydäminen herrasmies vapaalla jalalla?"
"On", vastasi Heriot, "hän pääsi moitteella tuomarikunnan tutkinnosta, kun oli sekaantunut teidän ylhäisyytenne asioihin. Hovi haluaa pysyä hyvissä väleissä nuorten lakikoululaisten kanssa tällaisina rauhattomina aikoina; muutoin ei hän olisi selviytynyt niin helpolla."
"Se on ainoa lohdullinen sana, mitä olen teiltä kuullut", ilahtui Nigel. "Mutta tuo onneton nainen – hän ja hänen arkkunsa joutuivat kahden kantajan huomaan."
"Samaa sanoo soutumieheksi tekeytynyt; mutta laiturilla puuhailevista miehistä ei yksikään tunnusta olleensa siinä toimessa. Näen sen aatoksen tekevän teidät levottomaksi, mylord; mutta kaikin mahdollisin ponnistuksin koetetaan saada selvää nais-paran olopaikasta – jos hän vielä on hengissä. Ja nyt, mylord, on asiani puhuttu mikäli se koskee yksinomaan teidän ylhäisyyttänne; loppu on muodollisempaa laatua, kuuluen liikealalle."
"Ryhtykäämme siihen viivyttelemättä", sanoi loordi Glenvarloch.
"Mieluummin kuulisin kenen tahansa muun asioista kuin omistani."
"Ette ole voinut unohtaa, mylord", jatkoi Heriot, "sitä sopimusta, joka laadittiin muutamia viikkoja takaperin loordi Huntinglenin luona – jolla hankittiin suuri rahasumma teidän ylhäisyytenne sukutilan lunastamiseksi?"
"Hyvin muistan sen", vastasi Nigel, "ja nykyinen tylyytenne ei voi häivyttää mielestäni silloin osoittamaanne ystävällisyyttä".
Heriot kumarsi vakavasti ja pitkitti: "Nuo rahat saatiin siinä edellytyksessä ja uskossa, että ne voitaisiin korvata teidän ylhäisyydellenne annetun ja kuninkaan omalla allekirjoituksella vahvistetun myönnytyskirjan nojalla, joka määräsi maksettavaksi eräät isänne valtiolle antamat lainat. Toivoakseni teidän ylhäisyytenne käsitti sopimuksen silloin olleen sellainen – toivoakseni katsotte tulkintani sen sisällöstä nyt oikeaksi?"
"Heillä on oikeus toiseen tai toiseen", vastasi loordi Glenvarloch; "ja koska en voi nykyisessä asemassani noudattaa jälkimäistä vaatimusta, täytyy heidän kai ottaa omaisuus haltuunsa".
"Malttakaa, mylord", sanoi Heriot; "jos olettekin lakannut sanomasta minua omakohtaiseksi ystäväksenne, niin saatte ainakin nähdä olevani aulis esiintymään isänne suvun ystävänä, vaikkapa vain hänen muistonsa tähden. Jos uskotte minun huostaani tuon kuninkaallisen maksumääräyksen, niin luulen asiain olevan nykyään hovissa sillä kannalla, että kykenen muuttamaan sen teille rahaksi."
"Sen tekisin mielelläni", selitti loordi Glenvarloch, "mutta lipas, jossa sitä säilytän, ei ole nyt minulla. Se otettiin takavarikkoon, kun minut pidätettiin Greenwichissä."
"Sitä ei enää pidätellä teiltä", ilmoitti Heriot, "sillä herrani luontainen järkevyys ja jotkut hänen ties millä tavoin saamansa tiedot kuuluvat johtaneen hänet peruuttamaan koko kanteen häntä vastaan tehdystä salahankkeesta. Se juttu on vaiennettu; te joudutte syytteeseen ainoastaan loordi Dalgarnolle palatsin alueella tekemästänne väkivallasta – ja siitä huomaatte kylläkin raskaaksi vastata."
"En sorru sen painoon", sanoi loordi Glenvarloch. "Mutta siitä ei ole nyt kysymys. Jos minulla olisi se lipas – "
"Tavaranne olivat pikku eteishuoneessa, kun tulin tänne", kertoi porvari; "lipas osui silmääni. Luullakseni saitte sen minulta. Se oli vanhan ystäväni Sir Faithful Frugalin. Niin, hänelläkin oli poika – "
Hän vaikeni äkkiä.
"Poika, joka loordi Glenvarlochin pojan tavoin tuotti huonoa kunniata isälleen. Ettekö aikonut siten lopettaa lausettanne?" kysyi nuori aatelismies.
"Mylord, se oli äkkipikaisesti lausuttu sana", peräytti Heriot. "Jumala saattaa parantaa kaikki aikanaan. Sen kuitenkin sanon, että minä olen toisinaan kadehtinut ystäviäni heidän sievien ja terveitten perheittensä tähden, ja kuitenkin olen nähnyt sellaisia muutoksia, kun kuolema on korjannut perheen pään, – niin monia rikkaitten miesten poikia pennittöminä, niin monien ritarien ja ylimysten perillisiä maattomina, – että arvelen oman varallisuuteni ja muistoni, siten kuin sen järjestän, mahdollisesti kestävän pitemmälle tulevaisuuteen kuin suurempien miesten, vaikka Jumala ei ole minulle suonut nimeni perillistä. Mutta tämä ei kuulu asiaan. Hei, vartija, tuokaa tänne loordi Glenvarlochin tavarat."
Virkailija totteli. Arkku ja lipas oli suljettu sineteillä, mutta nämä irroitettiin nyt vartijan sanojen mukaan hovista jälkeenpäin tulleen määräyksen perusteella, ja kaikki jätettiin vangin vapaasti käytettäväksi.
Haluten tehdä lopun tästä kiusallisesta vierailusta loordi Glenvarloch avasi lippaan ja selaili sen sisältämiä papereita ensin pikaisesti, sitte verkallisemmin ja tarkemmin; mutta kaikki oli turhaa. Hallitsijan omakätinen valtuutus oli kadonnut.
"En parempaa ajatellut ja odottanutkaan", sanoi George Heriot katkerasti. "Kaunis perintö on tässä menetetty arvatenkin petollisella nopanheitolla tai korttipelin silmänkääntäjätempulla! Mylord, hämmästyksenne on hyvin näyteltyä. Onnittelen teitä erinomaisista taidoistanne. Olen nähnyt monta yhtä nuorta rehentelijää ja tuhlaria, mutten milloinkaan yhtä nuorta täydellistä teeskentelijää. Ei, mies, älkää minulle suuttuneesti rypistäkö kulmianne. Puhun sydämen katkeruudessa, kun muistelen arvoisaa isäänne, ja jollei hänen poikansa keltään muulta kuule huonontuneensa suvustaan, pitää hänen kuulla se vanhalta kultasepältä."
Tämä uusi epäluulo oli viedä Nigeliltä lopunkin maltin; mutta hyväntahtoisen vanhuksen vaikuttimet ja innokkuus sekä myöskin hänen mielenkarvauttaan herättäneet epäilyttävät seikat olivat sille niin pätevänä puolustuksena, että ne ehdottomasti hillitsivät loordi Nigelin kiukustumista ja taltuttivat hänet parin pikaisen huudahduksen jälkeen ylpeään ja ynseään vaitioloon. Viimein ryhtyi mestari Heriot jälleen ripitykseensä.
"Kuulkaahan, mylord", hän virkkoi, "on tuskin mahdollista, että tuo peräti tärkeä paperi on ehdottomasti luovutettu pois. Sanokaa minulle, missä syrjäisessä sopessa ja mistä vaivaisesta summasta se on panttina – jotakin voi vielä olla tehtävissä."
"Yrityksenne minun hyväkseni ovat mitä jalomielisimpiä", vastasi loordi Glenvarloch, "koska tarjoatte palveluksianne henkilölle, jonka uskotte ansaitsevan kovaa arvostelua – mutta ne ovat aivan hyödyttömiä. Onnetar on joka kohdassa käynyt taisteluun minua vastaan. Voittakoon rynnistyksen."
"Perhana!" ärjäisi Heriot kärsimättömästi; "te kiivastuttaisitte pyhimyksenkin kiroamaan! Kuulkaa, – sanon teille, että jos sitä paperia ei löydy, jonka hukkaamisen näytte ottavan kovin keveältä kannalta, niin hyvästi jääköön Glenvarlochin uljas paroonikunta – rauma ja metsä – niityt ja vainiot – järvi ja joki – kaikki mitä on ollut Olifauntin suvulla William Leijonan päivistä saakka!"
"Hyvästi jääkööt sitte", sanoi Nigel, "ja se surunvalitus on pian tehty".
"Hitto, mylord, enemmän te sitä valitatte ennen kuin kuolette", vakuutti Heriot yhä yhtä suuttuneen kärsimättömästi.
"Enkä valita, vanha ystävä", väitti Nigel. "Jos murehdin, mestari Heriot, niin on aiheena se, että olen menettänyt arvoisan miehen suosiollisen mielipiteen, ja menettänyt kerrassaan ansaitsemattomasti, se minun täytyy sanoa."
"Niin, niin, nuori mies", vastasi Heriot päätänsä pudistaen, "pankaa minut uskomaan se, jos voitte. Asiain lopuksi", hän jatkoi nousten istualtaan ja astuen nojatuolia kohti, johon valepukuinen neitonen oli kyyristäytynyt, "sillä ne ovat nyt supistuneet vähiin, saatte minut yhtä hyvin uskomaan, että tämä naamiaisilvehtijä, jonka olalle nyt lasken isällisen käskyvallan käden, on ranskalainen paashi, joka ei osaa sanaakaan kieltämme".
Niin sanoen hän tarttui valepukuisen levättiin ja jonkun verran sävyisää väkivaltaa käyttäen talutti keskilattialle kaunottaren, joka turhaan yritti peittää kasvojaan ensin viitallaan ja jälkeenpäin käsillään; jokseenkin kursailemattomasti siirsi mestari Heriot syrjään molemmat esteet ja paljasti nähtäväksi vanhan hovikellosepän ilmitulleen tyttären, oman sievän kummityttönsä, Margaret Ramsayn.
"Onpa tämä kaunista!" hän sanoi, ja puhuessaan ei hän malttanut olla hiukan ravistamatta neitoa, sillä olemme jo maininneet, että hän oli ankaranlainen kurin harrastaja. "Mistä johtuu, pikku hälläkkä, että tapaan sinut noin häpeämättömässä asussa ja arvottomassa asemassa? Ei, ujostelusi esiintyy nyt hankalaan aikaan – sen olisi pitänyt ilmaantua aikaisemmin. Puhu, taikka – "
"Mestari Heriot", puuttui puheeseen loordi Glenvarloch, "mitä hyvänsä oikeutta teillä lieneekään tämän neidon suhteen muualla, minun huoneessani ollessaan on hän minun suojeluksessani".
"Teidän suojeluksessanne, mylord! Hyväkin suojelija! Ja kuinka kauvan, mistress, olet ollut mylordin suojeluksessa? Sano vain suoraan!"
"Pari tuntia, kummi-isä", vastasi tyttö, kasvot kääntyneinä maata kohti ja tulipunaisina, "mutta se tapahtui vastoin tahtoani".
"Pari tuntia!" toisti Heriot; "siinä ajassa ehtii jo paljon pahaa tapahtua. Mylord, tämä on kai taas uusi rakastelumaineellenne tarjottu uhri – uusi seikkailu kerskailtavaksi Beaujeun ravintolassa? Minun mielestäni olisi sen henkilön kodin, jossa ensin kohtasitte tämän typerän tyttösen, pitänyt turvata ainakin hänet sellaiselta kohtalolta."
"Kautta kunniani, mestari Heriot", vakuutti loordi Glenvarloch, "nytpä vasta muistankin, että näin tämän nuoren neidin teidän perheessänne. Hänen kasvonpiirteitään ei ole helppo unohtaa, mutta kuitenkin yritin turhaan johdattaa mieleeni, missä olin niitä viimeksi katsellut. Mitä epäluuloihinne tulee, niin ne ovat yhtä vääriä kuin ne ovat loukkaavia sekä hänelle että minulle. Olin juuri keksinyt hänen valepukunsa, kun te astuitte sisälle. Olen koko hänen käyttäytymisestään varma, että hänen olonsa täällä tässä asussa oli vastentahtoista, ja taivas varjelkoon, että minä olisin kyennyt käyttämään sitä hänen vahingokseen."
"Koreasti puhuttu, mylord", epäili mestari Heriot; "mutta viisas saarnamies pystyy lukemaan apokryfisia kirjoja yhtä kovaa kuin ilmestyksen sanaa. Suoraan sanoen, mylord, te olette joutunut sille asteelle, että sanojanne ei hyväksytä vakuudetta."
"Minun ei kenties pitäisi puhua", virkahti Margaret, jonka luontaista vilkkautta ei koskaan kyennyt pitkäksi toviksi masentamaan mikään asema, olipa se kuinkakin kiusallinen, "mutta minä en voi pysyä ääneti. Kummi-isäni, te teette minulle vääryyttä – ja yhtä suurta vääryyttä tälle nuorelle aatelismiehelle. Huomautatte hänen sanojensa kaipaavan vakuutta. Tiedän, mistä on saatavissa vakuus toisille niistä, ja loput minä kaikesta sydämestäni ja vakaasti uskon ilmankin."
"Kiitän teitä, neiti", vastasi Nigel, "lausumastanne suosiollisesta mielipiteestä. Olen nähtävästi joutunut siihen asemaan, vaikken tiedä, miten olen siten sotkeutunut, että minulta evätään kaikkinainen toimenpiteitteni ja vaikuttimieni kohtuudenmukainen tulkinta. Sitä kiitollisempi olen henkilölle, joka myöntää minulle oikeuden, minkä minulta maailma kieltää. Teidän varallenne, lady, on minulla miekka ja käsivarsi, jotka vapaana ollessani kyllä pystyisivät varjelemaan mainettanne."
"Totta tosiaan, kerrassaan Amadis ja Oriana!" ivasi George Heriot. "Kai minä väleen saisin kaulani katkaistuksi ritarin ja prinsessan välissä, jollei onneksi olisi huoveja huhuaman päässä. No, no, lady Lemmenleikkijä – jos aiot selvittää tilisi minulle, niin sen täytyy tapahtua tosiseikoilla eikä romaaneista ja näytelmäkirjoista opituilla puheilla. Kuinka ihmeessä jouduit sinä tänne?"
"Sir", vastasi Margaret, "koska minun täytyy puhua, niin läksin Greenwichiin tänä aamuna Monna Paulan kanssa, esittääkseni lady Hermionen puolesta kuninkaalle anomuksen".
"Hyväinen aika!" huudahti Heriot; "onko hänkin mukana leikissä? Eikö hän olisi voinut odottaa minun paluutani, ennen kuin alkoi penkoa asioitansa? Mutta arvattavasti oli hänet tehnyt rauhattomaksi se tieto, jonka hänelle lähetin. Voi, nainen on nainen – miehellä, joka rupeaa naisen asiakumppaniksi, pitäisi olla kaksinkertainen määrä kärsivällisyyttä, sillä toinen ei tuo yhteiseen varastoon rahtuakaan. No, mutta mitä kumman tekemistä oli tuolla Monna Paulan lähetystoimella sinun järjettömän valepukusi kanssa? Sanopas suoraan."
"Monna Paulaa peloitti", selitti Margaret, "ja hän ei tiennyt miten lähteä asialleen, hän kun tuskin milloinkaan liikkuu ulkosalla – ja sitte – ja sitte – minä suostuin lähtemään hänen kanssaan rohkaisijaksi; ja mitä pukuun tulee, niin tokihan muistatte käyttäneeni sitä eräissä joulunaamiaisissa, ja te ette pitänyt sitä sopimattomana".
