Kitabı oku: «Nigelin vaiheet», sayfa 32
Se tunne, että häntä yleiseen halveksitaan ja hyljitään, näyttää olevan kaikkein sietämättömimmän kiusallista, mitä ihmisolento voi kokea. Katalimmatkin pahantekijät, joiden hermot eivät ole peräytyneet pöyristyttävimmänkään julmuuden työstä, kärsivät enemmän siitä tietoisuudesta, että yksikään ihminen ei ole heille myötätuntoinen, kuin lähenevän rangaistuksensa tuskan aavistelusta, ja usein tiedetään heidän yrittävän lieventää rikollisuuttansa ja toisinaan kokonaan kieltävänkin mitä selvimmin todistettuja kamaluuksia mieluummin kuin lähtevän tästä elämästä ihmiskunnan yleisen kirouksen painostamina. Ei ollut ihme, että Nigel yleisen, vaikka kohtuuttoman epäluulon raskauttamana noin tuskallista asemaansa pohtiessaan muisti ainakin yhden henkilön ei ainoastaan uskoneen häntä viattomaksi, vaan uskaltautuneen kaikella heikolla voimallaan välittäjäksikin hänen puolestaan. "Tyttö-parka!" mietti hän; "äkkipikainen, mutta jalomielinen neito-poloinen! Kohtalosi on samanlainen kuin skotlantilaisen tarinan sankarittaren, joka työnsi käsivartensa oven sinkilään salvaksi salamurhaajia vastaan, näiden uhatessa surmata hänen hallitsijansa. Uhrautuvainen teko oli hyödytön, paitsi että se antoi kuolemattoman nimen tekijälleen, jonka veren sanotaan virtaavan minun sukuni suonissa."
En kykene selittämään lukijalle, eikö tämän historiallisen urotyön muistoa ja sitä vilkasta vaikutusta, jota vertaus kenties hiukan liikanaisena oli omiaan tuottamaan Margaret Ramsayn hyväksi, lieventänyt samaan muistoon yhtyvä esi-isien ja ikivanhan syntyperän ajattelu. Mutta ristiriitaiset tunteet panivat alulle uuden aatosjuoksun. "Esi-isät", hän ajatteli, "ja ikivanha syntyperä, mitä ovat ne minulle? Isäni perinnön mentyä – arvonimeni tultua moitteeksi, sillä ylhäinen mierolaisuus on kerrassaan hullunkurista – maineeni jouduttua epäillyksi – en tahdo jäädä tähän maahan; ja jos minä muualle muuttaessani ottaisin noin viehkeän, urhean ja uskollisen elämänkumppanin, niin kuka sanoisi minun halventaneen säätyluokkaa, josta todella olen luopumassa?"
Haaveilussa oli jotakin runollista ja mieluisaa hänen kehittäessään tätä kuvaa hellästä ja uskollisesta parista, joka olisi koko maailmana toinen toiselleen ja käsikädessä ponnistaisi kohtalon nurjuutta vastaan. Herttaiselta tuntui kuvitella siten liittyneensä niin kauniiseen olentoon, joka oli noin uhraavasti ja itseänsä ajattelematta tahtonut ottaa osaa vieraan nuorukaisen vaiheisiin.
Äkkiä hälvensi hänen unelmoivan näkynsä se muisto, että koko kuvittelu perustui mitä itsekkäimpään kiittämättömyyteen hänen taholtaan. Linnansa ja torniensa, metsiensä ja niittyjensä, uhkean perintönsä ja ylvään nimensä valtiaana olisi hän tavallaan mahdottomana hyljännyt aatoksen käsityöläistyttären koroittamisesta omaan arvoonsa; mutta tuosta asemastaan alentuneena ja köyhyyteen ja vaikeuksiin suistuneena hävetti häntä tuntiessaan olevansa luontuvainen siihen, että tyttö-parka sokeassa kiintymyksessään luopuisi kaikista oman vakiintuneen aseman paremmista toiveista, antautuakseen sille epätietoiselle ladulle, jolle hän itse oli tuomittu. Nigelin jalomielinen luonne kavahti hänen suunnittelemansa onnellisuuden itsekkyyttä, ja hän teki lujan ponnistuksen karkoittaakseen ajatuksistaan lopuksi iltaa tuon viehättävän neitosen tai ollakseen ainakaan sallimatta niiden enää pysähtyä siihen vaaralliseen seikkaan, että tyttö oli tällähaavaa ainoa elollinen olento, joka näytti arvostelevan häntä ystävällisesti.
Hän ei kuitenkaan saanut auttajatartaan häädetyksi unistaan, uuvuttavan päivän lopuksi laskeuduttuaan rauhattomaan lepoon. Margaretin kuva sekaantui unien myllerrykseen, joka aiheutui hänen äskeisistä seikkailuistaan, ja silloinkin kun mielikuvitus Sir Mungon vilkasta kertomusta jäljitellen esitti hänelle veren pursuamisen ja poltinoran pihinän, seisoi Margaret hänen takanaan kuin valon hengettärenä huokumassa parannusta haavaan. Viimein nääntyi luonto noista haavellisista muodostelmistansa, ja Nigel nukkui sikeästi, kunnes hänet aamusella herätti soinnullaan tuttu ääni, joka oli usein keskeyttänyt hänen uinumisensa jokseenkin samalla tunnilla.
31. LUKU.
Richie toistamiseen hovissa
Vastamainitsemamme ääni ei ollut mitään muuta kuin Richie Monipliesin nurkuvaa jupinaa.
Tämä arvoisa henkilö – kuten jotkut muutkin, joilla on korkea sija omissa mielipiteissään – oli hyvin taipuisa muun seuran puutteessa haastelemaan varmasti halukkaalle kuulijalle, itselleen. Hän harjasi ja järjesteli nyt loordi Glenvarlochin vaatteita niin levollisesti ja uutterasti kuin ei hän olisi ollut hetkeäkään poissa tämän palveluksesta, työnsä lomassa mutisten: "Hm – niin, kyllä oli jo aika levätin ja nutun joutua minun käsiini – epäilenpä, tokko suka on sivellyt niitä sen koommin kuin viimeksi erosimme. Korukirjauskin kelpo lailla kahnautunut – ja viitan kultanapit – taivasten tekijä ja niin totta kuin olen rehellinen mies, niistä on tarkalleen tusina tipotiessään! Sellaista sitä tulee alsatialaisista kujeista – Jumala pitäköön meidät armollisessa huomassaan älköönkä jättäkö meitä omien aivoitustemme varaan! Miekkaa en näe, mutta se tietenkin johtuu nykyisistä olosuhteista."
Nigel ei vähään aikaan voinut olla uskomatta näkevänsä unta, niin mahdottomalta tuntui hänestä, että hänen palvelijansa, jonka hän oletti oleskelevan Skotlannissa, oli saattanut keksiä hänet ja näissä oloissa päästä hänen luokseen. Pilkistäessään uutimien raosta hän kuitenkin varmistui asiasta nähdessään pitkä- ja kankeavartisen Richien, naama kuvastamassa tavallista tärkeyttään lähes kaksin verroin, kun uskollinen palvelija ahkerasti harjasi herransa viittaa ja tuon tuostakin virkistäysi viheltämällä tai hymisemällä jotakuta vanhaa kaihomielistä skotlantilaista laulunpätkää. Vaikka olikin päässyt kyllin vakuutetuksi havainnostaan, ei loordi Glenvarloch voinut pidättyä ilmaisemasta kummastustansa tarpeettomalla kysymyksellä: "Taivaan nimessä, sinäkö siinä, Richie?"
"Ja kukas muukaan, mylord?" vastasi Richie. "Ei taida teidän ylhäisyytenne vastaanottotunnille tässä paikassa juuri saapua ketään, jota ei siihen velvollisuus vaadi."
"Minua ihmetyttää", sanoi Nigel, "että luokseni tulee ketään – ja erittäinkin sinun ilmestymisesi, Richie; sillä mehän erosimme, ja minä ajattelin sinun jo aikaa sitte saapuneen Skotlantiin".
"Pyydän teidän ylhäisyydeltänne anteeksi, mutta me emme ole vielä eronneet emmekä kai piakkoisin eroakkaan, sillä kaupan purkamiseen tarvitaan kahden ihmisen suostumus niinkuin tekemiseenkin. Vaikka teidän ylhäisyytenne suvaitsi käyttäytyä siten, että olimme joutua eroon, niin ei lähemmin ajatellessani kuitenkaan tehnyt mieleni lähteä. Suoraan sanoakseni, jollei teidän ylhäisyytenne tiedä, milloin teillä on hyvä palvelija, tiedän minä, milloin olen saanut hyväsydämisen isännän; ja totta puhuen on teitä nyt helpompi palvella kuin koskaan, kun ei ole suurtakaan mahdollisuutta, että enää pääsette valtoimeksi."
"Olen tosiaan sidottu hyvään käyttäytymiseen", myönsi loordi Glenvarloch hymyillen; "mutta toivoakseni et käytä asemaani ollaksesi liian ankara hulluttelustani, Richie?"
"Jumala varjelkoon, mylord – Jumala varjelkoon!" vastasi Richie, jonka ilmeeseen yhtyi viisaan ylemmyyden turhamainen tietoisuus ja todellinen myötätunto, "olletikin kun teidän ylhäisyytenne on tullut hupsutustenne tajuntaan. Kyllähän minä nuhtelin nöyrän velvollisuuteni mukaisesti, mutta en minä sitä pöyhi teidän ylhäisyytenne eteen. Ei, ei, minä olen itsekin erehtyväinen olento – selvästi tietoinen moniaista pikku heikkouksista – ei tapaa ihmisessä täydellisyyttä."
"Mutta, Richie", huomautti loordi Glenvarloch, "vaikka olenkin sinulle hyvin kiitollinen palveluksesi tarjoamisesta, ei siitä voi olla minulle suurtakaan hyötyä täällä, ja haittaa saattaa siitä koitua itsellesi".
"Teidän ylhäisyytenne pitää taaskin antaa minulle anteeksi", vastasi Richie, johon kumpaisenkin miehen muuttunut suhde oli juurruttanut kaavamaisuutta kymmenkertaisesti lisää, "mutta niinkuin minä hoidan sen asian, saa teidän ylhäisyytenne suurta apua palveluksestani enkä minä vähintäkään haittaa".
"Siihen en näe mahdollisuutta, ystäväni", virkkoi loordi Glenvarloch, "koska raha-asiasikin – "
"Mitä rahoihin tulee, mylord", selitti Richie, "niin olen minä kutakuinkin hyvissä varoissa, ja sattuupa niin, että oleskeluni täällä ei tule taakaksi teidän ylhäisyydellenne eikä pulaksi itselleni. Anon vain lupaa saada liittää erinäisiä ehtoja palvelukseeni teidän ylhäisyytenne luona."
"Liitä mitä hyvänsä", myöntyi loordi Glenvarloch, "sillä hyvinkin varmasti noudatat sinä omaa tahtoasi, asetatpa ehtoja tai et. Koska et tahdo jättää minua, mikä luullakseni olisi viisaimpana menettelynäsi, pitää sinun palvella minua ainoastaan siten kuin itse haluat, ja sehän kai aikomuksenasi onkin."
"Kaikki mitä pyydän, mylord", sanoi Richie vakavasti ja mielestään erityisen säveästi, "on saada häiritsemättömästi hallita omia liikkeitäni eräissä tärkeissä tarkoituksissa, joita minulla nyt on tekeillä, suoden aina teidän ylhäisyydellenne seurani ja palvelukseni viihdytyksen sellaisina aikoina kuin sekä sopii mukavasti minulle että käy teille tarpeelliseksi".
"Minkä yksinomaiseksi ratkaisijaksi kai sinä asettaudut", arveli Nigel hymyillen.
"Vääjäämättömästi, mylord", vastasi Richie totisena, "sillä teidän ylhäisyytenne voi ainoastaan tietää, mitä te itse tarvitsette, kun sitävastoin minä, joka näen mitalin molemmat puolet, tiedän sekä mikä on parasta teidän asioillenne että tarpeellisinta omilleni".
"Richie, hyvä ystävä", sanoi Nigel, "minä pelkään, että tämä järjestys, joka alistaa isännän suuresti palvelijan määräysvaltaan, tuskin soveltuisi meille, jos olisimme kumpainenkin vapaalla jalalla. Mutta vankina ollen saatan yhtä hyvin olla sinun määrättävissäsi kuin olen monien muiden henkilöiden, ja voit siis tulla ja mennä mielesi mukaan sillä nähtävästi et neuvoani noudattaen lähde omaan maahasi takaisin ja jätä minua kohtaloni haltuun."
"Lempo minulta koivet rampauttakoon, jos sen teen", sanoi Moniplies. "Minussa ei ole miestä jättämään teidän ylhäisyyttänne rumalla säällä, kun saatoin teitä ja sain elantoni teiltä koko pitkän kesäisen päivän. Ja sitäpaitsi saattaa olla uljaita päiviä edessäpäin, kaikesta tulleesta huolimatta, sillä
"'hei, koti on kallis ja sinne mieli kulkee vaikk' onkin tuuli noussut ja synkkyys taivaan sulkee; mut päivä armas vilkkuu vierestä pilvenkaistan ja lausuu: 'Sulle maassamme viel' yltäkyllin paistan.'"
Kajautettuaan nämä säkeet runonlaulajan tavoin, jonka ääni on säröytynyt henkitorven ponnistellessa voitolle pohjoispuhurin toitotuksista, Richie Moniplies auttoi herraansa nousemaan, hoiti hänen pukeutumistaan mitä juhlallisinta ja nöyrintä kunnioitusta ilmaisevasti, palveli häntä sitten aamiaispöydässä ja poistui lopulta siihen vedoten että hänellä oli tärkeätä toimitettavaa, joka pidättäisi häntä joiksikuiksi tunneiksi kaupungilla.
Vaikka loordi Glenvarloch tiesi ehdottomasti toisinaan kiusaantuvansa Richie Monipliesin itseluuloisuudesta jämeydestä, ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta mitä suurinta mielihyvää siitä lujasta ja hartaasta kiintymyksestä, jota hänen uskollinen saattolaisensa oli osoittanut tässä tapauksessa, ja hän toivoikin miehen palveluksista myös huojennusta vankeutensa ikävyyteen. Ilokseen kuuli hän senvuoksi vartijalta että palvelija sai olla saapuvilla kaikkina aikoina, jolloin linnoituksen yleiset säännöt myönsivät pääsyn vieraille.
Sillävälin oli jalomielinen Richie jo saapunut Towerin laiturille. Halveksivasti katseli hän useita pikku veneiden soutajia, jotka yrittivät kääntää hänen huomiotaan puoleensa, ja hylkäsi heidän tarjouksensa käden heilautuksella, huutaen sitten arvokkaasti: "Paras puolikannellinen!" Se sai liikkeelle useita vetelehtiviä korkeamman luokan virtamiehiä, jotka eivät olleet ensi näkemällä katsoneet kannattavan olla hänestä millänsäkään. Valittuaan aluksensa hän istuutui mahtavan näköisenä perään ja käski soutaa Whitehallin laituriportaisiin. Turvallisesti päästyänsä palatsiin hän pyysi saada tavata master Linklateria, hänen majesteettinsa keittiöapulaista. Vastauksena oli, että tämä ei ollut puhuteltavissa, valmistaessaan kukkokeittoa sipulihöysteineen kuninkaan omaa suuta varten.
"Sanokaa hänelle", esitti Moniplies, "että muuan hänen rakas maanmiehensä pyrkii hänen puheilleen hyvin tärkeällä asialla".
"Rakas maanmieheni?" murisi Linklater, kun hänelle ilmoitettiin tämä kiireellinen sanoma. "No tulkoon sitte, senkin pahalainen, että minun pitikin niin sanomani! Tietysti joku punapää pitkäkoipinen West-Portin tyhjäntoimittaja, joka on ylennyksestäni kuultuaan rientänyt tänne pyrkimään minun välitykselläni paistinkääntäjäksi taikka kyökkipojan apuriksi. Kelle tahansa maailmassa kohoamaan mielivälle on suurena vastuksena tuollaisten ystävien roikkuminen liepeissään hinautumassa muka hänen matkassaan eteenpäin. Hei, Richie Moniplies, sinäkö siellä olitkin, veikkonen? Ja mikä on sinut tänne lennättänyt? Jos tuntisivat sinut samaksi tolvanaksi, joka silloin säikäytti hevosen – !"
"Älä nyt enää siitä, ystävä", sanoi Richie. "Tulinhan juuri vanhalla asiallani – minun pitää saada puhutella kuningasta."
"Kuningastako? Sinä olet pähkähullu", hämmästyi Linklater, mutta muisti samassa huutaa apulaisilleen: "Pitäkää silmällä paistinvartaita, senkin ääliöt – pisces purga – salsamenta fac macerentur pulchre – panen minä teidät tomppelit oppimaan latinaa niinkuin Jaakko-kuninkaan kyökkiväen tulee." Sitte hän jatkoi varovasti Richien korvaan supattaen: "Etkö tiedä, kuinka kehnosti herrallesi kävi eilen? Sanonpa, että se juttu tutisutti muutamia ihmisiä virassaan."
"Niin, mutta, Laurie, kyllä sinun pitää vielä tämän kerran avittaa minua ja toimittaa tämä pienoinen supliikki sujautetuksi hänen majesteettinsa omaan kaikkeinarmollisimpaan käteen. Vakuutan sinulle, että sen sisältö on hänelle mitä mieluisinta."
"Richie", vastasi Linklater, "sinä olet varmasti vannonut lausuvasi rukouksesi portinvartijan kopissa selkä paljaana ja kaksi hevosrenkiä koiranruoskilla soittamassa aamenta".
"Ei, ei, Laurie-poikaseni", vakuutti Richie, "tiedän paremmin mitä kuuluu supliikkeihin kuin taannoin, ja samaa sanot sinäkin, jos vain laitat tämän lappusen kuninkaan käteen".
"En puutu siihen asiaan kädelläni enkä jalallani", epäsi varova keittiöapulainen. "Mutta hänen majesteettinsa sipulikukko tarjotaan hänelle kohtsiltään hänen työhuoneessaan – en voi estää sinua panemasta kirjettäsi kullatun kulhon ja lautasen väliin; hänen pyhä majesteettinsa näkee sen kohottaessaan kulhoa, sillä hän juo aina liemen."
"Kylliksi sanottu", tuumi Richie ja talletti siten paperinsa juuri ennen kuin paashi saapui viemään ruokalajia hänen majesteetilleen.
"No niin, kuoma", virkkoi Laurie kantapojan mentyä, "syytä itseäsi, jos olet tehnyt jotakin, mikä toimittaa sinut hirteen tai raippapaaluun".
"Ketäs muutakaan", vastasi Richie, ja nolostumattoman uppiniskaisena itseluuloisuudessaan, joka oli hänen luonteensa peruspiirteitä, hän odotti tulosta, joka näkyikin ennen pitkää.
Muutaman minuutin kuluttua saapui itse Maxwell keittiökamariin ja tiedusti hätäisesti, kuka oli asettanut kirjelmän kuninkaan lautaselle. Linklater kielsi tietävänsä asiasta mitään, mutta Richie Moniplies astui rohkeasti esiin ja tunnusti pontevasti: "Minä olen se mies."
"Seuraa sitte minua", sanoi Maxwell, silmättyään häntä hyvin uteliaasti.
He nousivat ylös sivuportaita – juuri samoja sivuportaita, joiden käyttämisoikeutta hovissa pidetään lyhyempänä tienä valtaan kuin itse grandes entrées tarjoavat. Heidän saavuttuaan Richien kertoman mukaan "kehnosti siivottuun" eteishuoneeseen antoi johdemies hänelle merkin pysähtyä, itse mennessään kuninkaan kammioon. Heidän neuvottelunsa oli lyhyt, ja Maxwellin avatessa oven peräytyäkseen kuuli Richie siitä loppuosan.
"Olet siis varma siitä, että hän ei ole vaarallinen? Kerran jouduin pihtiin. Pysy kuuluvilla, mutta älä lähempänä ovea kuin kolmen mittausopillisen kyynärän päässä. Jos puhun kovaa, niin hyökkää luokseni kuin haukka – jos puhun hiljaa, niin pidä pitkät korvasi kuulemattomissa. Ja anna hänen nyt tulla sisälle."
Richie astui esiin Maxwellin mykästä viittauksesta ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä kuninkaan edessä. Richien syntyperän ja kasvatuksen tasolla olevat miehet ja monet muutkin olisivat hämmentyneet joutuessaan kahden kesken hallitsijansa seuraan. Mutta Richie Monipliesilla oli liian korkea käsitys itsestään, hänen välittääkseen tuollaisista aatoksista, ja tehtyään kankean kumarruksensa hän kohoutui jälleen pystysuoraan mittaansa ja seisoi Jaakon edessä jäykkänä kuin aidanseiväs.
"Onko sinulla ne, mies? onko sinulla ne?" kysyi kuningas hätääntyneesti, toivon ja kiihkon vaiheilla sekä epäluuloista pelkoakin hiukan tuntien. "Anna ne minulle – anna tänne – ennen kuin hiiskut sanaakaan, minä käsken, uskollisuudenvalasi nimessä."
Richie otti povestaan rasian, painui toisen polvensa varaan ja ojensi sen hänen majesteetilleen. Tämä avasi rasian kiireesti ja havaitessaan sen sisältävän rubiinivitjat, joihin lukija on jo aikaisammin tutustunut, ei hän voinut pidättyä ihastumasta jonkunlaiseen hurmiotilaan, suudellen jalokiviä kuin elollisia armasteltavia ja hokien lapsellisen riemastuneena: "Onyx cum prole, silexque – onyx cum prole! Voi teitä kirkkaita ja herttaisia säihkyjöitä, kepeästi hyppii sydämeni ollessanne jälleen näkyvissäni." Hän kääntyi sitte Richieen, jonka järkähtämättömille kasvoille hänen majesteettinsa haltioittuminen oli häilähdyttänyt jotakin juron myhäilyn tapaista; iloitsemisensa keskeyttäen moitti Jaakko: "Pidä varasi, mies, sinun ei sovi nauraa meille – me olemme sinun voideltu hallitsijasi."
"Jumala varjelkoon minua nauramasta!" selitti Richie jähmetyttäen kasvonpiirteensä niiden luontaiseen yksivakaisuuteen. "Hymyilinhän vain saattaakseni hahmoni yhdenmukaiseksi ja sopeutuvaksi teidän majesteettinne katsannon kanssa."
"Puhut kuin velvollisuutensa tunteva alamainen ja rehellinen mies", sanoi kuningas; "mutta mikä lempo onkaan nimesi, mies?"
"Ilman vain Richie Moniplies, vanhan Mungo Monipliesin poika Edinburghin West-Portilta – hänellähän oli kunnia toimittaa teidän majesteettinne äidin ja teidän majesteettinnekin kuninkaalliseen pöytään lihaa ja muita ruokatarpeita ennen vanhaan."
"Ahaa!" virkkoi kuningas nauraen, sillä hänellä oli asemalleen hyödyllisenä lahjana erinomainen muisti, josta ei hävinnyt ainoakaan hänen kanssaan satunnaisiin tekemisiin joutunut henkilö; "sinä olet samainen kavaltaja, joka oli vähällä keikauttaa meidät päistikkaa oman pihamme kivitykseen? Mutta mepä pysyimmekin lujassa ratsailla. Aequam memento rebus in arduis servare. No, älähän huoli, Richie, sillä kun kerran on moni mies kääntynyt kavaltajaksi, on vain kohtuullista, että kavaltaja tuolloin tällöin osoittautuu contra expectanda kunnon mieheksi. Miten sait käsiisi meidän jalokivemme, mies? Tulitko George Heriotin puolesta?"
"En millään muotoa", selitti Richie. "Teidän majesteettinne luvalla sanoen tulin niinkuin Harry Wynd tappeli – ihan omasta takaa enkä yhdenkään ihmisen asialla. Enkä minä tosiaan ketään herrakseni sanokaan, paitsi Häntä, joka minut loi, teidän kaikkeinarmollisinta majesteettianne, joka minua hallitsee, ja ylvästä Nigel Olifauntia, Glenvarlochin loordia, joka elätti minua niin kauvan kuin kykeni elättämään itseänsäkin, ylimys-poloinen!"
"Glenvarlochides taaskin!" huudahti kuningas; "kautta kunniani, hän väijyy meitä joka sopessa! Maxwell koputtaa ovelle. George Heriot sieltä tulee ilmoittamaan meille, että hän ei löydä näitä jalokiviä. Pujahda seinäverhon taakse, Richie – seiso alallasi, mies – älä aivasta – älä yski – älä hengitä! Kilkku-Geordie on niin heikkarin aulis jakelemaan kultaisia ohjeitaan ja niin vietävän vastahakoinen hellittämään samaa runsautta rahana, että me kautta kuninkaallisen sielumme teemmekin hänelle pikku kujeen."
Suopean kuninkaan käskyä noudattaen piiloutui Richie seinäverhon taa. Omin käsin järjesti hallitsija kudotut peitekaistat täydellisesti kätkemään hänet, sillä hän ei antanut arvokkuutensa milloinkaan olla hauskojen kolttosien tiellä, ja kysyi Maxwellilta, mikä oli hätänä. Maxwell vastasi niin hiljaa, että sitä ei kuullut Richie Moniplies, jonka aseman omituisuus ei suinkaan heikentänyt hänen uteliaisuuttaan ja haluaan saada se mahdollisimman suuressa määrin tyydytetyksi.
"Tulkoon George Heriot sisälle", sanoi kuningas, ja Richie näki seinäverhon repeämästä, että jollei kelpo porvari suorastaan ollut kiihdyksissään, oli hän ainakin rauhaton. Kuninkaan leikkisyys oli juuri sitä lajia, jota nyt alkanut kohtaus tyydytti; hän vastaanotti porvarin alamaisen tervehdyksen kylmäkiskoisesti ja alkoi puhutella häntä totisen arvokkaasti, niin arkiaikaisen huoletonta kuin hänen esiintymisensä yleensä muulloin olikin. "Mestari Heriot", hän alotti, "jos oikein muistamme, niin jätimme vakuudeksi haltuusi muutamia kruunun jalokiviä, erään lainan vastikkeena. Jätimmekö vai emmekö?"
"Kaikkein armollisin hallitsijani", myönsi Heriot, "epäämättömästi suvaitsi teidän majesteettinne tehdä sen".
"Jotka jalokivet ja cimelia pysyivät meidän ominamme", pitkitti kuningas samaan juhlalliseen tapaan, "hallussapidon perustuessa ainoastaan lainaussuhteeseen, minkä lainan takaisinmaksaminen antaa meille siis oikeuden vaatia jälleen talteemme kiinnitetyn eli pantatun elikkä vakuudeksi myönnytetyn kalleuden. Voetius, Vinnius, Groenwigeneus, Pagenstecherus – kaikki, jotka ovat kirjoittaneet de contractu opignerationis, consentiunt in eundem, ovat siitä yhtä mieltä. Roomalainen laki, Englannin yleinen laki ja meidän oman vanhan kuningaskuntamme Skotlannin maalaki – vaikka ne eriävät useammissa kohdin kuin olisi mielestäni suotavaa – yhtyvät tässä yhtä tiukasti kuin kierretyn köyden kolme säijettä."
"Teidän majesteettinne luvalla huomauttaen", vastasi Heriot, "ei tarvita niin monia oppineita asiantuntijoita todistamaan kellekään rehelliselle miehelle, että hänen osuutensa panttiin päättyy, kun lainatut rahat suoritetaan takaisin".
"No, minä tarjoudun maksamaan lainan ja vaadin takaisin jalokivet, jotka sinulle panttasin. Vihjasinkin sinulle jo äskettäin, että tämä tulisi välttämättömäksi, sillä kun lähenevät tapaukset luultavasti vaativat meitä esiintymään julkisuudessa, näyttäisi oudolta, jos me emme käyttäisi niitä koruja, jotka ovat kruunun perintökalleuksia, ja sellaisten poissaolo toimittaisi meidät uskollisten alamaistemme silmissä varmaankin halveksituksi ja epäillyksi."
Hallitsijan sanat näyttivät tekevän mestari George Heriotiin syvän vaikutuksen ja hän vastasi liikutettuna: "Haastan taivaan todistajakseni, että minä olen kokonaan viaton tässä asiassa ja että mielelläni menettäisin lainaksi antamani summan, kunhan voisin palauttaa nuo jalokivet, joiden puuttumista teidän majesteettinne täydellä syyllä valittaa. Jos ne olisivat jääneet minun haltuuni, olisi niistä ollut helposti tili tehtävissä; mutta teidän majesteettinne suvainnee oikeudentuntoisesti muistaa, että minä teidän nimenomaisesta määräyksestänne siirsin ne toiselle henkilölle, joka myönsi lainaksi ison summan juuri ennen Parisiin lähtöäni. Rahat tarvittiin kipeästi, eikä mieleeni johtunut mitään muuta keinoa niiden hankkimiseksi. Tarvittavan summan tuodessani kerroin teidän majesteetillenne, että se mies, jolta rahat saatiin, ei ollut missään hyvässä maineessa, ja teidän ruhtinaallisena vastauksenanne oli, haistaessanne kultaa: non olet, se ei haise hankkimiskeinoiltansa."
"Mutta, mies", kummeksui kuningas, "mitä varten moinen laverrus? Jos annoit jalokiveni tuollaiselle pantiksi, niin eikö sinun pitänyt uskollisena alamaisena huolehtia siitä, että lunastus oli meidän vallassamme? Ja onko meidän kärsittävä kalleuksiemme hukkaantuminen sinun laiminlyöntisi takia, puhumattakaan sekä vasalliemme että ulkomaiden lähettilästen ylenkatseesta ja moitteesta?"
"Herrani ja kuninkaani", lausui Heriot, "Jumala tietää, että jos minä voisin pidättää teidän majesteetiltanne moitteen tai häpeän, ottamalla seuraukset omille niskoilleni, olisi minun velvollisuuteni kestää kumpainenkin monista armonosoituksista kiitollisena palvelijana. Mutta kun teidän majesteettinne ajattelee itse miehen väkivaltaista kuolemaa, hänen tyttärensä katoamista ja koronkiskurin aarteen joutumista samalle tielle, muistatte varmaankin, että minä nöyrän velvollisuuteni mukaisesti varoitin teidän majesteettianne sellaisten sattumusten mahdollisuudesta ja pyysin teitä olemaan kehoittamatta minua kauppoihin hänen kanssaan teidän puolestanne."
"Mutta sinä et esittänyt minulle parempaakaan keinoa", muistutti kuningas; "Geordie, et esittänyt parempaakaan keinoa. Minä olin kuin hyljätty mies; mitä saatoin tehdä muuta kuin tarttua ensimäisiin tarjottuihin rahoihin niinkuin hukkuva tarraa pajunvesaan, joka kerkeimmin sattuu käteen? No niin, mies, mikset ole tuonut takaisin jalokiviä? Tokihan ne ovat maan päällä, jos vain etsisit tarkoin."
"On etsitty mitä tarkimmin, sallikoon teidän majesteettinne minun huomauttaa", vakuutti porvari. "Oikeudenpalvelijoita on lähetetty kaikkialle, ja mahdottomaksi on havaittu saada niistä vihiä."
"Vaikeaksi, tarkoitat, Geordie, ei mahdottomaksi", vastasi kuningas, "sillä se, mikä on mahdotonta, on sitä joko tieteellisesti, exempli gratia tehdä kahdesta kolme, taikka siveellisesti, kuten kääntää totuus valeeksi; mutta se, mikä on ainoastaan vaikeata, saattaa käydä laatuun viisauden ja kärsivällisyyden avulla – niinkuin esimerkiksi, Kilkku-Geordie, katsopas tänne!" Ja hän väläytti löytynyttä aarretta hämmästyneen kultasepän silmissä, huudahtaen voitonriemuisesti: "Mitäs nyt sanot, Kilkuttaja? Kautta valtikkani ja kruununi, mies tuijottaa kuin otaksuen synnyinmaansa valtiaan velhoksi – meidät, joka olemme aito malleus maleficarum, kaikkien noitien, poppamiesten, loitsijain ja sen sellaisten ruhjiva ja rusentava moukari, meidät hän luulee osalliseksi mustista taidoista! Mutta menehän matkaasi, kunnon Geordie; sinä olet yksinkertainen kelpo mies, vaikket kuulu Kreikan seitsemän viisaan joukkoon – mene matkaasi ja muista hiljakkoin virkkamasi totinen sana, että tässä maassa on muuan, joka lähenee Israelin Salomo-kuningasta hänen kaikissa lahjoissaan, paitsi rakkaudessaan vieraisiin naisiin, saati Faraon tyttäreen."
Jos Heriot oli ihmeissään, kun näki jalokivet niin odottamattomasti esitettyinä kuninkaan juuri soimatessa häntä niiden hukkumisesta, joutui hän kerrassaan pyörälle päästään kuullessaan tämän viittauksen huomautukseen, jonka hän oli tullut virkkaneeksi keskustelussaan loordi Glenvarlochin kanssa. Sentähden olikin kuningas niin ihastuksissaan saavuttamastansa ylemmyydestä, että hän hykerteli käsiään, hykähteli ja lopulta kokonaan menetti arvokkuutensa tunnon voitonriemussaan, heittäytyen nojatuoliinsa ja nauraen hillittömän rajusti, kunnes oli pakahtua ja kyyneleet helmeilivät pitkin poskia hänen yrittäessään hengähtää. Sillävälin säesti kuninkaallista hohotusta rämeä ja karmiva remahtelu seinäverhon takaa, niinkuin sellaisiin mielenliikutuksiin tottumaton ihminen olisi aivan erikoisen vaikuttimen johdosta menettänyt kaiken kyvyn hillitä meluisaa rattoansa. Uudestaan ällistyneenä käänsi Heriot päänsä sille taholle, mistä hallitsijan korviin noin soveltumattomat äänet tuntuivat kaikella voimallaan törähtelevän.
Kuningaskin oivalsi osaksi tuon säädyttömyyden, nousi seisaalle, pyyhki silmiään ja huutaen: "tule hemmetissä jo ulos lymystäsi!" toimitti esille seinäverhon takaa Richie Monipliesin, joka yhä nauroi yhtä hillittömän makeasti kuin milloinkaan kylänakka maalaisristiäisissä. "Hiljaa, mies, hiljaa, mies", esteli kuningas; "ei sinun tarvitse hirnua tuolla tavoin kuin ori kaurapussille, vaikka se olikin hupainen pila ja meidän omaa keksintöämme. Ja kuitenkin – nähdä Kiikku-Geordie, joka pitää itseänsä niin isosti muita ihmisiä viisaampana – nähdä hänet – ha ha ha! – niinkuin Euclio apud Plautum tuskaisesti hakemassa, mitä oli ihan hänen kyynäspäänsä vieressä —
"'perii, interii, occidi – quo curram? quo non curram? – tene, tene – quem? quis? nescio – nihil video'.
"Voi, Geordie, silmäsi ovat kyllä teräviä vaanimaan kultaa ja hopeaa, helmiä, jalokiviä ja kaikkia kalleuksia, mutta et sinä tiedä, miten tavoittaa niitä, kun ne ovat joutuneet hukkaan. Niin, niin, katsohan niitä, mies, – katsohan niitä – ne ovat kiinni ja kunnossa, ehjinä entisellään, ei ole ainuttakaan jäljennöstä sujautettu sekaan."
Ensimäisen kummastuksensa tasaannuttua oli George Heriot liian vanha hovilainen häiritäkseen kuninkaan kuviteltua voitonriemua, vaikka hän vilkaisi hiukan pahastuneesti kelpo Richieen, jonka huulet yhä olivat leveässä irvissä. Levollisesti tutki kultaseppä jalokiviä ja huomatessaan ne kaikki täydellisiksi onnitteli vilpittömän sydämellisesti hänen majesteettiansa aarteen löytämisestä, jonka sikseen jääminen olisi ehdottomasti tuottanut jotakin häpeää kruunulle. Samalla kysyi hän, kelle hänen oli maksettava niiden nojalla lainatut rahat, huomauttaen lunastussumman olevan valmiina hallussaan.
"Sinullapa on lemmon kiire, kun on maksaminen kysymyksessä, Geordie", virkahti kuningas. "Hätäkös tässä on, mies? Jalokivet toi rehellinen, ystävällinen maanmiehemme. Tuossa hän seisoo, ja kuka tietää, tahtooko hän kolikot pöytään, vai eikö hän hyvinkin tyytyisi sievoiseen kuuden kuukauden ajalle asetettuun maksumääräykseen valtiorahastomme takuulla? Sinä tiedät, että aarrekamarimme on parhaillaan ehtymässä, mutta huudat maksua, maksua, maksua niinkuin meillä olisi kaikki Ofirin kaivokset."
"Teidän majestettinne luvalla sanoen", lausui Heriot, "jos tällä miehellä on todellinen oikeus näihin rahoihin, niin on epäilemättä hänen vallassaan myöntää lykkäystä. Mutta tuskin voin sitä uskoa, kun muistan, missä kunnossa ensin näin hänet, risaisessa viitassa ja läpi päässä. Etkö sinä ole Richie Moniplies, kuninkaan myönnytyksellä kysyen?"
"Aivan oikein, mestari Heriot – vanhaa ja arvoisaa Lihalan linnan sukua Edinburghin läntisen portin läheltä."
"Nähkääs, teidän majesteettinne, hän on köyhä palvelija", sanoi Heriot. "Ne rahat eivät ikinä voi rehellisesti kuulua hänen huostaansa."
"Mikseivät?" kysyi kuningas. "Etkö soisi kenenkään muun kuin itsesi rynnistävän ylös mäkeä? Oma viittasi oli kylläkin ohkoinen tänne tullessasi, vaikka olet sisustanut sen komeasti ja runsaasti. Ja mitä palvelijoihin tulee, niin on monikin paljassääri tullut Tweedin yli herransa reppu hartioillaan ja pöyhistelee nyt kuuden saattolaisen seuraamana. Tuossa seisoo mies itse; kysy häneltä, Geordie."
