Kitabı oku: «Nigelin vaiheet», sayfa 33
"Hänen mielipiteensä ei kenties ole asiassa vakuuttavin", vastasi varova porvari.
"Joutavia, mies", vähäksyi kuningas, "sinä arvelet turhia. Tavaran tuojalla on toki oikeus määrätä luovutusehdot. Kuulehan, ystävä, puhu totuus ja häpäise lempo. Onko sinulla täysi valtuus määrätä lunastusrahoista maksun lykkäyksen tai muun sellaisen suhteen vai eikö ole?"
"Täysi valtuus on, sallikoon teidän armollinen majesteettinne minun vakuuttaa", vastasi Richie; "ja mitä mieluimmin yhdyn kaikkeen, mikä voi jollain tavoin olla teidän majesteetillenne mukavampaa maksuun nähden, uskoen teidän majesteettinne armon olevan minulle suosiollinen eräässä pikku seikassa".
"Kas, mies", sanoi kuningas, "siinäkö se olikin? Jo minä ajattelinkin, että samanlainen kai sinä olet kuin kaikki muutkin. Luulisipa alamaistemme hengen ja tavaran olevan kaiken omaamme ja tahtomme mukaan käytettäväksemme kuuluvaa; mutta kun heiltä vain jotakin rahallista apua tarvitsemme, kuten pyrkii sattumaan useammin kuin ollenkaan soisimme, ei ole hemmetissä penniäkään saatavissa muutoin kuin vanhoilla ota ja anna-ehdoilla. Mitta mitasta vain. No niin, miekkonen, mitä siis tekee mielesi – jotakin yksinoikeutta arvattavasti? Taikka kenties jotakin kirkontilusten tahi tihuntien myönnytystä, taikka ritariarvoako? Sinun pitää olla järjellinen, jollet aio tarjota lisää rahoja nykyisiin tarpeisiimme."
"Armollinen valtiaani", esitti Richie, "noiden rahojen omistaja jättää ne teidän majesteettinne käytettäväksi ilman vakuutta ja korottomasti niin pitkäksi aikaa kuin kuninkaallinen mielenne tekee, kunhan teidän majesteettinne suvaitsee alentua osoittamaan jotakin suosiollisuutta jalolle loordi Glenvarlochille, joka on nykyään vankina teidän kuninkaallisessa Towerissanne".
"Mitä, mies – mitä – mies – mitä, mies!" huudahteli kuningas punehtuen ja änkäten, mutta ylväämmistä tunteista kuin hän toisinaan kiihtyi. "Mitä rohkenetkaan esittää meille? Oikeutemme myyntiä! – armeliaisuutemme kauppaamista! – esittää kruunatulle kuninkaalle, joka on vannonut tekevänsä oikeutta kaikille alamaisille portillansa ja on vastuussa hoivastaan Hänelle, joka on kaikkien kuninkaitten yläpuolella?" Kunnioittavasti kohotti hän katseensa, kosketti hattuansa ja jatkoi vielä terävämmin: "Me emme uskalla ryhtyä sellaisiin kauppoihin, mies, ja jollet sinä olisi tietämätön poloinen, joka on tänä päivänä tehnyt meille hyvinkin mieluisan palveluksen, niin lävistyttäisimme kielesi hehkuvalla raudalla in terrorem muille. Vie hänet pois, Geordie – maksa hänelle joka penni hallussasi olevista rahoista ja anna niiden piitata, jotka myöhästyvät jäämään vaille."
Richie oli pitänyt mestarillisen viisasta temppuansa ehdottoman varmasti menestyvänä ja tunsi nyt olonsa samaksi kuin rakentaja, jonka alta telineet äkkiä luhistuvat. Hän tarttui kuitenkin apuun, jonka arveli pidättävän putoustansa. "Ei ainoastaan jalokiviä vastaan lainattua summaa", hän sanoi, "asetettaisi hänen majesteettinsa käytettäväksi, vaan kaksinkertainenkin määrä, jos tarvittaisiin, ja ilman takaisinmaksunkin toivoa tai ehtoa, jos vain – "
Mutta kuningas ei sallinut hänen lopettaa lausettansa, vaan huusi entistä kiivaammin, ikäänkuin peljäten omien hyvien päätöstensä horjumista: "Pois hänet – pian pois! Aika on hänen lähteä, jos hän tuota menoa lisäilee tarjouksiansa. Ja henkesi uhalla, älä anna Steenien tai kenenkään niistä kuulla sanaakaan hänen suustansa, sillä kuka tietää, mihin vaivaan voisin siitä joutua! Ne inducas nos in tentationem – vade retro, Sathanas! Amen."
Kuninkaallista määräystä totellen kiidätti George Heriot nolatun anojan pois kuninkaan puheilta ja ulos palatsista. Heidän ollessaan pihalla muisti porvari hiukan pahastuksissaan sen tasa-arvoisuuden sävyn, jonka Richie oli omaksunut häntä kohtaan äskeisen kohtauksen alussa, eikä voinut olla maksamatta takaisin, ivallisesti hymyillen onnittelemalla häntä hänen hovisuosiostaan ja anomuksen esittämistaidossa parantuneesta juohevuudestaan.
"Älkää te siitä välittäkö, mestari George Heriot", vastasi Richie aivan hätääntymättömänä, "vaan sanokaa minulle, milloin ja missä saan anoa teiltä niitä kahdeksaasataa Englannin puntaa, joista nuo jalokivet oli kiinnitetty?"
"Heti kun tuot mukanasi rahojen todellisen omistajan, joka minun on tärkeä nähdä useastakin syystä", vastasi Heriot.
"Sittepä lähden uudestaan hänen majesteettinsa luo", tuumi Richie Moniplies urheasti, "ja hankin joko rahat tai vakuuden takaisin. Olen täydellisesti valtuutettu toimimaan siinä asiassa."
"Suittaa niin olla, Richie", sanoi kultaseppä, "ja kenties ei olekaan niin, sillä sinun juttusi eivät kaikki ole evankeliumia; ole siis varma siitä, että tahdon nähdä sen olevan niin ennen kuin maksan sinulle noin suuret rahat. Tunnusteen annan sinulle summasta ja pidän tämän aina varalla. Mutta, kelpo Richard Moniplies, Lihalan linnan sukua Edinburghin läntisen portin läheltä, sillaikaa on minun pakko palata hänen majesteettinsa luo tärkeissä asioissa." Niin sanoen hän nousi portaille, astuakseen takaisin palatsiin, ja lisäsi loppulausunnoksi: "George Heriot on liian vanha kukko eksytettäväksi ruumenilla."
Richie seisoi kuin kivettyneenä, nähdessään hänen pyörtävän takaisin palatsiin ja luullessaan jääneensä oman onnensa nojaan. "No, rutto sinut periköön", hän jupisi, "mokomankin viekkaan, vanhan idartajan, jonka muka itse rehellisenä miehenä pitää kaikin mokomin toimia koko maailman kanssa niinkuin kaikki muut olisivat pelkkiä veijareita. Mutta sitten on hitto, jos minusta vielä teet pietin! Herra varjelkoon, tuolta tulee nyt Laurie Linklater lisäksi, ja hän käy ahdistamaan minua supliikistani. Häntä en ota sietääkseni, kautta Pyhän Andreaksen!"
Niinpä hän muuttikin korskean harppailunsa, jolla oli äsken saapunut palatsin alueelle, karttelevaksi laapostukseksi, peräytyessään odottavaan purteen vauhdilla, joka tuollaisissa tilanteissa hyväksyttyä sanantapaa käyttääksemme suuresti muistutti pakoa.
32. LUKU.
Väkinäinen naiminen
Tuskin oli mestari George Heriot palannut kuninkaan huoneeseen, kun Jaakko kysyi Maxwellilta, oliko Huntinglenin jaarli saapuvilla, ja myöntävän vastauksen saatuansa käski kutsua tämän esille. Vanhan skotlantilaisen loordin tehtyä tavanmukaisen hovikumarruksensa ojensi kuningas kätensä suudeltavaksi ja alkoi sitte puhutella häntä hyvin myötätuntoisesti.
"Ilmoitimme teidän ylhäisyydellenne tämänaamuisessa salaisessa kirjeessämme, jonka laadimme omalla kädellämme todistaaksemme uskollisen palveluksenne säilyneen laiminlyönnistä ja unohduksesta, että meillä oli teille sellaista mainittavaa, minkä kestäminen vaatisi sekä kärsivällisyyttä että urheutta, ja senvuoksi kehoitimme teitä silmäilemään joitakuita Senecan ytimekkäimpiä kohtia ja Boethiuksen De consolatione, jotta selkä niin sanoaksemme voimistuisi taakkaa varten. Tätä suositamme teille omasta kokemuksestamme.
"'Non ignara mali, miseris succurrere disco',
"lausuu Dido, ja minä voisin sanoa omasta kohdastani non ignarus, mutta suvun muuttaminen haittaisi poljentoa, jolle meidän eteläiset alamaisemme ovat tyystiä. Toivoakseni siis, Huntinglenin loordi, olette toiminut neuvomme mukaan ja harrastanut kärsivällisyyttä ennen kuin sitä tarvitsette. Venienti occurrite morbo – lääke on sekoitettava taudin oireiden tuntuessa."
"Suvaitkoon teidän majesteettinne minun huomauttaa", vastasi loordi Huntinglen, "olen enemmän vanha soturi kuin lukumies – ja jollei oma karkea luontoni kannattele minua jossakussa onnettomuudessa, saan toivoakseni armoa yrittämään raamatun lohdutusta".
"Kas, mies, silläkö sinä ratsastatkin? Piplia" – hattuansa koskettaen – "on tosiaan principium et fons, mutta on vahinko, että teidän ylhäisyytenne ei lue sitä alkuperäisessä asussaan. Sillä vaikka me itse edistimme tuota käännöstyötä – koska voitte lukea jokaisen raamatun esipuheessa, että kun ajateltiin synkän pimeyden pilvien levittäytyvän varjostamaan maata kirkkaan läntisen tähden, Elisabet-kuningattaren, laskeuduttua, hälvensi kuitenkin meidän ilmestymisemme heti nuo oletetut usmat niinkuin aurinko kaikessa loistossaan – sanon, että vaikka me, kuten siinä on mainittuna, edistimme evankeliumin saarnaamista ja etenkin molempien testamenttien kääntämistä alkuperäisistä pyhistä kielistä, tunnustamme me silti itse tavanneemme niiden tutkimisesta alkuperäisellä hepreankielellä viihdytystä, jollaista emme tunne saavamme edes latinalaisesta septuagintan käännöksestä, saati englantilaisesta muodostelmasta."
"Sallikoon teidän majesteettinne minun lausua", huomautti loordi Huntinglen, "että jos teidän majesteettinne viivyttää kunnioittavan kirjeenne uhkaamien pahojen viestien ilmoittamista minulle, kunnes kykenen lukemaan hepreaa niinkuin teidän majesteettinne, pelkään kuolevani tietämättömänä siitä onnettomuudesta, joka on kohdannut tai kohtaamaisillaan huonekuntaani".
"Saatte kuulla sen liiankin pian, mylord", vastasi kuningas. "Minua surettaa sanoa, että poikanne Dalgarno, jota pidin ihan pyhimyksenä, kun hän oli niin paljon Steenien ja Charles-lapsosen seurassa, on osoittautunut suorastaan konnaksi."
"Konnaksi!" kertasi loordi Huntinglen, ja vaikka hän heti hillitsi itsensä ja lisäsi: "mutta teidän majesteettinne sen sanoo", sai hänen ensimäinen äänenpainonsa kuninkaan astahtamaan taaksepäin kuin iskun kohtaamana. Hänkin tointui taas heti ja lausui hermostuneesti, mikä tavallisesti ilmaisi hänen pahastustaan: "Niin, mylord, me sen sanoimme – non surdo canis – me emme ole kuuro – pyydämme teitä olemaan koroittamatta ääntänne, kun puhutte meille. Tuossa on korea selvitys – lukekaa, ja päättäkää itse."
Kuningas työnsi vanhan ylimyksen käteen paperin, joka sisälsi lady Hermionen tarinan. Kertomus ja sitä tukeva todistelu oli esitetty niin lyhyesti ja selkeästi, että loordi Dalgarnon kataluus näytti epäämättömältä; hän nimittäin oli se rakastaja, joka oli niin häpeällisesti pettänyt morsiamensa. Mutta isä ei noin helposti pidä poikansa asiaa menetettynä.
"Teidän majesteettinne luvalla kysyen", hän sanoi, "minkätähden ei tätä juttua ilmaistu aikaisemmin? Nainen on oleskellut täällä vuosikausia – miksei hän tehnyt vaatimustansa poikaani vastaan heti kun saapui Englannin alueelle?"
"Selitä hänelle, mistä se johtui, Geordie", käski kuningas Heriotia.
"Pahoilla mielin tuotan Huntinglenin loordille murhetta", sanoi Heriot, "mutta minun täytyy lausua totuus. Pitkään aikaan ei lady Hermione voinut sietää ajatusta asemansa tekemisestä julkiseksi, ja kun hän siinä kohdassa muutti mieltä, oli välttämätöntä hankkia petollisen avioliiton todistukset sekä siihen kuuluvat kirjeet ja paperit, jotka hän oli Parisiin tultuansa ja juuri ennen kuin minä hänet tapasin tallettanut eräälle sikäläiselle isänsä kauppatuttavalle. Tämä joutui jälkeenpäin vararikkoon, ja tuon vahingon johdosta siirtyivät ladyn paperit toisiin käsiin. Vasta muutamia päiviä takaperin sain niistä selvän ja perin ne takaisin. Ilman niiden asiakirjojen todistusta olisi hänen ollut varomaton esittää valitustansa, koska loordi Dalgarno on mahtavien ystävien suosiossa."
"Olet häpeämätön sanoessasi siten", tuumi kuningas. "Kyllä tiedän, mitä tarkoitat. Sinä luulet, että Steenie olisi polkaissut jalkansa oikeuden vaakaan ja keikauttanut sen kieroon – mutta sinä unohdat, Geordie, kenen käsi sitä kannattelee. Ja teet Steenie-paralle sitä suurempaa vääryyttä, sillä hän tunnusti meidän ja valtioneuvostomme edessä, että Dalgarno tahtoi heittää naikkosen hänen niskoilleen, yksinkertaisen viattoman lapsosen, uskotellen hänelle, että tämä oli kevytjalkainen olento; ja siihen mielipiteeseen Steenie jäi vielä hyljätystä erottuansakin, vaikka hänen olisi kyllä pitänyt ajatella, että mikään siihen laumaan kuuluva ei olisi vastustanut hänenlaistansa urhoa."
"Lady Hermione", ilmoitti George Heriot, "on aina mitä oikeudentuntoisimmin arvostellut herttuan käytöstä; vaikka tämä oli eksytetty mitä pahimpiin ennakkoluuloihin hänen mainettansa vastaan, ei hän kuitenkaan tahtonut käyttää hyväkseen yksinäisen naisen turvattomuutta, vaan päin vastoin auttoi hänet pelastautumaan vaikeuksistansa".
"Se oli ihan hänen kaltaistaan – siunattu olkoon se ylevä urho!" ihastui kuningas; "ja minä uskoinkin sen ladyn kertomuksen sitä huokeammin, Huntinglenin loordi, kun hän ei puhunut pahaa Steeniestä. Ja lopettaakseni pitkän jutun lyhyeen, mylord, sekä neuvostomme että meidän mielipiteemme on, kuten myös Charles-lapsosen ja Steenien, että poikanne pitää korvata rikkomuksensa menemällä naimisiin ladyn kanssa taikka joutua sellaiseen häpeään ja epäsuosioon kuin me voimme säätää."
Hänen puhuttelemansa henkilö oli kykenemätön vastaamaan. Hän seisoi kuninkaan edessä liikkumattomana ja tuijottavin silmin, joiden luometkin näyttivät rävähtämättömiltä, ikäänkuin olisi hän silmänräpäyksessä muuttunut vanhaksi kuvapatsaaksi ritariajoilta – niin äkkiä olivat hänen kovat kasvonpiirteensä ja voimakkaat raajansa jäykistyneet kokemastansa iskusta. Ja seuraavassa hetkessä hän saman patsaan tavoin, kun sitä kohtaa salama, kaatui hervottomana maahan, raskaasti voihkaisten. Kuningas hätääntyi tavattomasti, huusi Heriotia ja Maxwellia avuksi ja – mielenmaltti kun ei ollut hänen erityisiä ominaisuuksiansa – juoksenteli edes takaisin työkammiossaan, huudahdellen: "Vanha ja rakastettu palvelijani – joka pelasti meidän voidellun itsemme! Vae atque dolor! Huntinglenin loordi, katsokaa minuun – katsokaa minuun, mies, ja poikanne saakoon naida Saban kuningattaren, jos mielensä tekee."
Tällöin olivat Maxwell ja Heriot kohottaneet vanhan aatelismiehen ja asettaneet hänet nojatuoliin, kuninkaan pitkittäessä lohdutuksiaan järjestelmällisemmin, havaitessaan hänen alkavan tointua.
"Nostakaa päänne – nostakaa päänne, ja kuunnelkaa omaa ystävällistä synnyinmaanne ruhtinasta. Jos siinä on häpeätä, mies, niin se ei tule tyhjin käsin – varoja riittää sen kultaamiseksi – kelpo myötäjäiset, eikä ollenkaan huono syntyperä. Jos hän on ollut hukkateillä, niin teidän poikanne hänet niille eksytti, ja poikanne voi hänestä jälleen tehdä kunniallisen naisen."
Nämä huomautukset olivat kyllä tavalliseen tapaukseen järjellisiä, mutta ne eivät tuottaneet tyynnytystä loordi Huntinglenille, jos hän niitä täydellisesti tajusikaan. Nopeammin tehosi hänen hyväsydämisen vanhan herransa niiskutus, joka alkoi säestää ja keskeyttää kuninkaallista puhetta. Iso kyynel kumpusi vastahakoisesti loordin silmästä, kun hän suuteli kuihtuneita käsiä, jotka kuningas vähemmän arvokkaasti ja hillitysti itkien luovutti hänelle ensin vuorotellen ja sitte molemmat yhtaikaa, kunnes miehen tunteet kokonaan pääsivät voitolle hallitsijan arvokkuuden tajunnasta ja hän tarttui loordi Huntinglenin käsiin, pudistaen niitä tasa-arvoisen ja likeisen ystävän myötätuntoon heltyneenä.
"Compone lachrymas", kehoitti hallitsija; "ole kärsivällinen, mies, ole kärsivällinen. Hiiteen koko neuvosto ja Charles-lapsonen, Steenie ja kaikki – poikasi ei tarvitse naida häntä, koska se koskee sinuun niin syvältä."
"Poikani pitää naida hänet, kautta taivaan!" vastasi jaarli, suoristautuen seisaalle, pyyhkäisten kyyneleen silmästään ja yrittäen tasaantua levolliseksi. "Pyydän teidän majesteetiltanne anteeksi, mutta poikani pitää naida hänet, häpeä myötäjäisinään, vaikka hän olisi koko Espanjan tunnetuin ilotyttö. Jos poikani antoi sanansa, niin hänen on siinä pysyttävä, vaikka sen saaja olisi halvin katuharava – hänen on se tehtävä, taikka ottaa oma tikarini hengen, jonka hänelle annoin. Jos hän kykeni alentumaan niin kehnoon petokseen vaikkapa kunnottomuuden eksyttämiseksi, niin naikoon kunnottomuuden."
"Ei, ei!" huomautteli hallitsija edelleen, "asiat eivät ole niin huonolla kannalla – Steenie itsekään ei koskaan luullut häntä katukulkijameksi, silloinkaan kun ajatteli hänestä pahinta".
"Jos se voi ollenkaan lohduttaa Huntinglenin loordia", virkkoi kultaseppä, "niin voin vakuuttaa hänelle, että lady on hyvää sukua ja mitä puhtain maineeltaan".
"Olen pahoillani siitä", sanoi loordi Huntinglen, mutta keskeytti lauseensa, jatkaakseen: "Taivas minulle suokoon anteeksi kiittämättömyyteni sellaisesta lohdusta! – mutta melkein pahoittelen, että hän kuvauksenne mukaan on niin paljoa parempi kuin se roisto ansaitsee. Tulla tuomituksi naimaan kauneutta ja viattomuutta ja kunniallista syntyperää – "
"Niin, ja rikkautta, mylord – rikkautta", täydensi kuningas, "on laupiaampi rangaistus kuin hänen petollisuutensa sietäisi saada".
"Siitä on kauvan", sanoi katkeroittunut isä, "kun huomasin hänet itsekkääksi ja kovasydämiseksi; mutta olla valapatto valehtelija – en ollut koskaan peljännyt sellaisen tahran kohtaavan sukuani! En tahdo enää koskaan nähdä häntä silmissäni."
"Älkääs nyt, mylord, älkääs nyt", tuumi kuningas. "Pitäähän teidän läksyttää hänet juurta jaksain, ja myönnän kyllä, että teidän tulisi puhua enemmän Demean kuin Mition tapaan, vi nempe et via pervulgata patrum; mutta kerrassaan kohtuutonta olisi, että te ette enää päästäisi näkyviinne ainoata poikaanne. Sanonpa teille, mies, että Charles-lapsonen – mutta mistään hinnasta en soisi hänen sitä kuulevan – voisi harhaannuttaa puolet Lontoon tytöistä ennen kuin minulla olisi sydäntä käyttää niin kovia sanoja kuin te olette lausunut tuosta Dalgarnonne juuttaasta."
"Sallikoon teidän majesteettinne minun poistua", pyysi loordi Huntinglen, "ja menetelköön asiassa oman kuninkaallisen oikeudentuntonne mukaan, sillä minä en halua hänelle mitään suosiollisuutta".
"No, niin, mylord, se tapahtukoon; ja jos teidän ylhäisyytenne voi ajatella", lisäsi hallitsija, "mitään meidän vallassamme olevaa viihdytystä itsellenne – "
"Teidän majesteettinne armollinen myötätunto", vastasi loordi Huntinglen, "on jo viihdyttänyt minua niin pitkälle kuin maailma voipi; muun täytyy tulla kuninkaitten Kuninkaalta".
"Hänen hoivaansa toivotan sinut, vanha ja uskollinen palvelijani", virkkoi Jaakko liikutettuna, kun jaarli vetäytyi pois. Kuningas jäi joksikin aikaa ajatuksiinsa, ja huomautti sitte Heriotille: "Kilkku-Geordie, sinä tunnet kaikki hovimme yksityiset asiat, ja olet tuntenut jo kolmekymmentä vuotta, vaikka sinä viisaana miehenä kyllä kuulet ja näet, vaan et sano mitään. No, mielelläni tahtoisin tietää erään seikan, viisaustieteellisen tutkiskelun kannalta. Oletko milloinkaan kuullut lady Huntinglen-vainajan, ylvään loordimme edesmenneen puolison, astahtaneen hiukan syrjään elämänpolullaan – tarkoitan, liukastuneen, luoneen tyvivanteensa taikka muuta sellaista, ymmärräthän?"
"Niin totta kuin olen rehellinen mies", vakuutti George Heriot hiukan kummastuksissaan kysymyksestä, "en ole koskaan kuullut hänelle tehdyksi vääryyttä vähäisimmälläkään epäluulolla. Hän oli ylevä lady, hyvin huolellinen käyttäytymisessään, ja eli sopusoinnussa miehensä kanssa, paitsi että kunnon kreivitär oli jossain määrin puritaani ja piti enemmän seuraa pappien kanssa kuin oli oikein mieleistä loordi Huntinglenille, jonka teidän majesteettinne hyvin tietää vanhan ryyppivän ja sadattelevan maailman mieheksi."
"Voi, Geordie", huudahti kuningas, "ne ovat vanhanaikaisia heikkouksia, joista mekään emme uskalla väittää olevamme ihan vapaa. Mutta maailma huononee päivä päivältä, Geordie. Tämän aikakauden nuorukaiset saattavat hyvin sanoa runoilijan mukaan:
"'Aetas parentum, pejor avis, tulit nos nequiores.'
"Tuo Dalgarno ei juo niin paljoa tai kiroile niin usein kuin hänen isänsä; mutta hän on naisiin menevä, Geordie, ja rikkoo sekä sanansa että valansa. Mitä tulee kertomaasi ladystä ja papeista, niin me olemme kaikki lankeemukselle alttiita, Geordie, papit ja kuninkaat kuten muutkin, ja kuka tietää, vaikka siinä olisi selitys Dalgarnon ja hänen isänsä erilaisuuteen? Jaarli on itse kunniallisuus eikä välitä maailman tavarasta sen enempää kuin jalo ajokoira haisunäädän nuuskimisesta; mutta hänen poikansapa pyrki paaduttamaan itsensä röyhkeästi meitä kaikkia vastaan – meitä itseämme, Steenietä, Charles-lapsukaista ja neuvostoamme vastaan – kunnes kuuli myötäjäisistä, ja silloin, kautta kuninkaallisen kruununi, hän loikkasi kuin kukko karviaismarjaan! Tuollaiset eroavaisuudet vanhemman ja pojan välillä eivät ole selitettävissä luonnollisesti, kuten osoittavat Baptista Porta, Mikael Scott de secretis ja muut. Voi, Kilkku-Geordie, jos kattilanpaikkuusi ja kaikenlaisten metalliastiain takojana kalkuttelusi ei olisi kilkuttanut kaikkea kielioppia kaikkoamaan ajukopastasi, niin olisin voinut seikkaperäisemmin selostaa sinulle sitä asiaa."
Heriot oli liian suoraluontoinen ilmaistakseen tämän perusteella suurtakaan mielipahaa kieliopintojensa hukkaantumisesta. Vaatimattomasti huomautettuaan nähneensä montakin miestä, jotka eivät kyenneet pitämään päässään isänsä hattua, vaikka kenenkään ei ollut epäilty käyttäneen heidän isänsä yömyssyä, hän vain tiedusti, oliko loordi Dalgarno siis suostunut tekemään oikeutta lady Hermionelle.
"Totisesti, mies, enpä juuri muutakaan luule hänen tekevän", vastasi kuningas. "Annoin hänelle neuvostossa sen laskelman ladyn maallisesta hyvyydestä, jonka sinulta sain, ja me myönsimme hänelle puoli tuntia sen palan märehtimiseen. Se on erinomaista luettavaa hänen järkevystyäksensä. Jätin Charles-lapsosen ja Steenien selittelemään hänelle velvollisuuden vaatimuksia, ja jos hän kykenee vastustamaan, mitä he häneltä haluavat – niin soisin hänen opettavan minulle sen tempun. Voi, Geordie, Kilkku-Geordie, suuremmoista oli kuulla Charles-lapsosen valaisevan teeskentelyn pahetta ja Steenien luennoitsevan hillittömyyden törkeydestä!"
"Minä, pelkään, olisin saattanut ajatella vanhaa sananlaskua siitä, miten paholainen morkkaa syntiä", ei George Heriot malttanut olla tokaisematta.
"Lempo sielumme periköön, veikkonen", äännähti kuningas punehtuen, "etpä sinä ujostele! Minä suon sinulle luvan haastaa vapaasti, ja etpä heikkarissa annakaan sen oikeuden hukkaantua non utendo – ei se sinulla supistumaan pääse. Onko mielestäsi soveliasta, että Charles-lapsonen antaisi ajatustensa näkyä julki? Ei, ei – ruhtinaitten mietteet ovat arcana imperii – qui nescit dissimulare nescit regnare. Jokainen alamainen on velvollinen lausumaan koko totuuden kuninkaalle, mutta velvoitus ei ole vastavuoroinen. Ja mitä siihen tulee, että Steenie on entisvuosina ollut jonkun aikaa hulivili, niin sopiiko sitä syytää hänen silmilleen sinun, joka olet hänen kultaseppänsä ja jolle hän on velkaa huikean summan?"
Heriot ei katsonut tarpeelliseksi näytellä Zenon osaa ja uhrautua siveellisen totuuden puoltamiseksi; hän ei kuitenkaan sanojansa peräyttämällä luopunut siitä, vaan ainoastaan ilmaisi mielipahansa hänen majesteettinsa närkästyttämisestä, ja se tyydytti leppeätä kuningasta riittävästi.
"Ja nyt, Geordie", hän sanoi, "lähdemmekin sen rikkojan luo ja kuulustamme, mitä hänellä on sanottavana puolestaan, sillä minä toimitan sen jutun selväksi vielä tänä päivänä. Sinun pitää tulla mukaan, sillä todistustasi voidaan tarvita."
Kuningas astui edellä isompaan huoneeseen, missä prinssi, Buckinghamin herttua ja pari valtakunnanneuvoston jäsentä istui pöydän ääressä, jonka edessä seisoi loordi Dalgarno niin rentoa huolettomuutta ja välinpitämättömyyttä ilmaisevassa asennossa kuin sen ajan kankea puku ja esiintymistapa sallivat.
Kaikki nousivat ja kumarsivat kunnioittavasti, kuninkaan vaappuessa hajasäärin valtaistuimelleen, viitaten Heriotia seisomaan takanaan.
"Me toivomme", sanoi hänen majesteettinsa, "että loordi Dalgarno on valmistautunut tekemään oikeutta onnettomalle ladylle sekä omalle maineelleen ja kunnialleen?"
"Saanko nöyrästi kysyä, mikä on rangaistuksena", virkkoi loordi Dalgarno, "siinä tapauksessa, että valitettavasti huomaisin mahdottomaksi mukautua teidän majesteettinne vaatimuksiin?"
"Karkoitus hovistamme, mylord", ilmoitti kuningas; "hovistamme ja suosiostamme".
"Niin onnettomaksi kulkuriksi kuin koitunenkin", sanoi loordi Dalgarno hillityn ivallisesti, "vien ainakin mukanani teidän majesteettinne kuvan, sillä minä en ikinä näe toista samanlaista kuningasta".
"Ja karkoitus valtioistamme, mylord", huomautti prinssi ankarasti.
"Sen tulee tapahtua laillista tietä, suvaitkoon teidän kuninkaallinen korkeutenne minun muistuttaa", vastasi Dalgarno syvää kunnioitusta teeskennellen, "enkä ole kuullut olevan asetusta, joka pakoittaa meidät sellaisen rangaistuksen uhalla naimaan jokaisen naisen, jonka kanssa tulemme hullutelleeksi. Kenties voi hänen armonsa Buckinghamin herttua sanoa minulle?"
"Sinä olet heittiö, Dalgarno", tokaisi korskea ja kiivas suosikki.
"Hyi, mylord – vangille, ja kuninkaallisen ja isällisen kuomanne kuullen!" pahoitteli loordi Dalgarno. "Mutta mitäpä pitkistä puheista. Olen tutkinut tästä luettelosta, mitä tavaroita ja talletuksia on Erminia Paulettilla, jalosukuisen – niin, häntä sanotaan jalosukuiseksi, jollen lue väärin – genualaiseen Sansovino-haaraan kuuluvan Giovanni Pauletti-vainajan ja yhtä jalosukuisen Glenvarlocheista polveutuvan lady Maud Olifauntin tyttärellä. No, vahvistan olleeni Espanjassa kihloissa tämän jalosukuisen ladyn kanssa, ja keskenämme sattui praelibatio matrimonii. Mitä vaatii minulta nyt muuta tämä vakava kokous?"
"Että hyvitätte ladylle tekemänne törkeän ja tunnottoman vääryyden, menemällä hänen kanssaan tunnin kuluessa naimisiin", ilmoitti prinssi.
"Ka, suvaitkoon teidän kuninkaallinen korkeutenne minun huomauttaa", vastasi Dalgarno, "että olen hiukan sukua eräälle vanhalle jaarlille, joka sanoo itseänsä isäkseni, ja hän saattaa pidättää itselleen hiukan äänivaltaa tässä asiassa. Voi, jokainen poika ei ole siunattu kuuliaisella isällä!" Hän uskalsi ohimennen vilkaista valtaistuimeen päin, antaakseen merkitystä viime sanoilleen.
"Me olemme itse puhuneet loordi Huntinglenin kanssa", ilmoitti kuningas, "ja saaneet valtuutuksen suostua, hänen nimessään".
"En olisi koskaan voinut odottaa saavani niin ylhäistä puhemiestä", huomautti Dalgarno, tuskin salaten halveksivaa irvistystä. "Ja isäni on suostunut? Hänellä oli tapana sanoa ennen Skotlannista lähtöämme, että Huntinglenin ja Glenvarlochin veri ei sekautuisi, vaikka kumpaistakin kaadettaisiin samaan astiaan. Kenties haluaa hän tehdä kokeen?"
"Mylord", sanoi Jaakko, "sikseen jo joutavat puheet. Tahdotteko heti ja sine mora ottaa sen ladyn vaimoksenne meidän kappelissamme?"
"Statim atque instanter", vastasi loordi Dalgarno, "sillä minä huomaan siten menetellessäni pääseväni tilaisuuteen tekemään suuria palveluksia yhteiskunnalle – saan rikkauksia teidän majesteettinne tarpeiksi ja kauniin vaimon hänen armonsa Buckinghamin herttuan käytettäväksi".
Herttua nousi, astui pöydän päähän, missä loordi Dalgarno seisoi, ja kuiskasi hänen korvaansa: "Sinä olet ennen asettanut kauniin sisaren käytettäväkseni."
Tämä ilkku vihlaisi pahasti loordi Dalgarnon väkinäistä tyyneyttä. Hän kavahti kuin kyyn pistämänä, mutta malttui taas heti ja tähysti herttuan vielä hymyileviä kasvoja sammumatonta vihaa ilmaisevin katsein, samassa kun vasemman käden etusormella viittasi miekkansa kahvaan, mutta niin vaivihkaa, että merkkiä tuskin huomasi kukaan muu kuin Buckingham. Herttua hymyili hänelle toistamiseen katkeran halveksivasti ja palasi istuimelleen totellen kuningasta, joka huuteli: "Istuudu, Steenie, istumaan, minä käsken – me emme suvaitse täällä mitään suukopua."
"Teidän majesteettinne ei tarvitse olla huolissanne minun kärsivällisyydestäni", vakuutti loordi Dalgarno, "ja jotta voin sitä paremmin säilyttää sen, en tässä seurassa enää virka ainoatakaan sanaa, paitsi mitä minun lausuttavakseni asettaa se kirkollisen käsikirjamme autuaaksitekevä osa, jossa meidän käsketään 'päältäiskein' rakastaa vaimoamme".
"Sinä olet paatunut vintiö, Dalgarno", pahastui kuningas, "ja jos minä olisin se tyttö, niin kautta isäni sielun sietäisinkin mieluummin sen häpeän, että olin sattumalta osunut jalkavaimoksesi, kuin uskaltaisin tulla aviovaimoksesi. Mutta hänen pitää olla meidän erityisessä suojeluksessamme. Tulkaa, hyvät herrat, me tahdomme itse nähdä nämä herttaiset vihkiäiset." Hän antoi merkin nousemisellaan ja siirtyi ovelle päin saattueensa seuraamana. Loordi Dalgarno kulki mukana ääneti ja kenenkään häntä puhuttelematta, mutta näköjään yhtä huolettomana käynniltään ja ryhdiltään kuin olisi hän todellakin ollut onnellinen sulhanen.
He saapuivat kappeliin sivukäytävää myöten, joka johti kuninkaallisesta huoneustosta. Alttarin ääressä seisoi kirkkoruhtinaallisessa puvussaan Winchesterin piispa, ja toisella puolella Monna Paulan tukemana valju, kuihtunut ja puolittain hengettömältä näyttävä lady Hermione eli Erminia Pauletti. Loordi Dalgarno kumarsi hänelle syvään, ja huomatessaan, miten kauhistuneesti lady katsoi häneen, astui prinssi morsiamen luo ja lausui hänelle hyvin arvokkaasti: "Madam, ennen kuin alistutte tämän miehen käskyvaltaan, sallikaa minun ilmoittaa teille, että hän on täydellisesti puhdistanut kunnianne, mitä tulee entiseen seurusteluunne. Teidän on harkittava, tahdotteko panna omaisuutenne ja onnenne sellaisen henkilön käsiin, joka on osoittautunut kaikelle luottamukselle arvottomaksi."
Vaivoin sai lady sanoiksi vastauksensa. "Hänen majesteettinsa on hyväntahtoisesti", hän virkkoi, "huolehtinut omaisuuteni osan varaamisesta säädylliseksi elannokseni. Jäännös ei ole paremmin käytettävissä kuin sen nuhteettoman maineen ostamiseen takaisin, joka minulta riistettiin, ja tilaisuuden hankkimiseen päivieni päättämiseksi rauhallisesti ja yksinäisesti."
"Sopimus on laadittu", huomautti kuningas, "oman valvontamme alaisena, jolloin on erityisesti purettu potestas maritalis ja määrätty, että he asuvat erillään. Solmikaa heidät siis niin väleen kuin voitte, loordi piispa, jotta he sitä pikemmin pääsevät erilleen."
Piispa avasi kirjansa ja alotti vihkimismenot noin harvinaisissa ja huonoenteisissä olosuhteissa. Morsiamen vastaukset ilmaistiin vain pään ja ruumiin taivutuksilla, mutta sulhanen esitti osaansa äänekkäästi ja rohkeasti, sävyn muistuttaessa kevytmielisyyttä, jollei ylenkatsetta. Toimituksen päätyttyä astui loordi Dalgarno ikäänkuin tervehtimään morsianta, mutta nähdessään tämän peräytyvän säikkyen ja inhoten tyytyi hän kumartamaan tälle syvään. Sitte hän suoristausi täyteen mittaansa ja venyttelihe kuin koetellakseen raajojensa voimaa, mutta soreasti ja asentoansa rajusti muuttamatta. "Voisin vielä pyörähdellä kipakkaa", hän haastoi, "vaikka olen kahleissa – mutta ne ovat kullasta ja kepeät kantaa. Kas, huomaanpa kaikkien silmäilevän minua kylmäkiskoisesti, ja aika on minun lähteä. Aurinko paistaa muuallakin kuin Englannissa! Mutta ensin täytyy minun kysyä, miten tämä kaunoinen lady Dalgarno on majoitettava. Mielestäni on säädyllistä minun tietää se. Onko hänet lähetettävä armollisen herttuan haaremiin? Vai onko tämä arvoisa porvari kuten ennenkin – "
