Kitabı oku: «Nigelin vaiheet», sayfa 36

"Kyllä arvaan aikomuksenne, master Richard – tahtoisitte pelastaa maanmiehenne pitkän kukkaron", sanoi Jenkin. "En voi nähdä, mitä hyötyä minulla siitä olisi, mutta enpä välitä, vaikka ottaisinkin osaa juttuun. Minä vihaan tuota kerskuvaa, verenhimoista pelkuria. Jos voitte hankkia käytettäväkseni hevosen, niin kyllä näytän, missä emäntä neuvoi minua tapaamaan hänet. Mutta teidän tulee hiukan uskaltaa, sillä vaikka hän on itse arka mies, tiedän hänen hankkivan parikin vankkaa kumppania mukaansa."

"Me varaamme itsellemme vangitsemiskäskyn, mies", esitti Richie, "ja oikeudenpalvelijoita vartioksemme".

"Mitään sellaista emme tee", kielsi Jenkin, "jos minun pitää tulla kanssanne. Minussa ei ole miestä kavaltamaan ketään virkanappisen huostaan. Teidän on suoriuduttava asiasta miehuudella, jos minä olen joukossa. Olen vannoutunut henkipattojen lakiin enkä myy yhdenkään ihmisen verta."

"No niin", myöntyi Richie, "uppiniskaisen miehen on saatava tahtonsa tapahtumaan; teidän on ajateltava, että minä olen syntynyt ja kasvanut siellä, missä reikäisiä päitä on runsaammin kuin eheitä. Sitäpaitsi on minulla täällä kaksi uljasta ystävää, master Lowestoffe lakikoulusta ja hänen serkkunsa master Ringwood, jotka mieluusti yhtyvät näin urheaan retkeen."

"Lowestoffe ja Ringwood!" sanoi Jenkin; "he ovat rivakoita urhoja kumpikin – heistä saamme taattua seuraa. Tiedättekö, mistä he ovat tavattavissa?"

"Tiedänpä kyllä", vastasi Richie. "He ovat kiintyneet kortteihin ja noppiin aamutunteihin asti, siitä olen varma."

"He ovat luotettavia ja kunniallisia herrasmiehiä", lausui Jenkin, "ja jos he kehoittavat siihen, niin yritänpähän sitä seikkailua. Menkää koettamaan, voitteko tuoda heidät tänne, koska teillä on niin paljon sananvaltaa heidän suhteensa. Me emme saa näyttäytyä yhdessä kaupungilla. En tiedä, mistä se johtuu, master Moniplies", jatkoi hän kasvojensa kirkastuessa, samalla kun hän vuorostaan täytti pikarit, "mutta sydämeni tuntuu jonkun verran keveämmältä siitä asti kun aloin ajatella tätä hommaa".

"Sellaista on neuvojien saaminen, master Jenkin", puheli Richie; "ja totisesti toivon vielä kuulevani teidän sanovan, että sydämenne on keveä kuin kiurun, ennen kuin olette montakaan päivää vanhempi. Älkää hymyilkö ja päätänne pudistako, vaan muistakaa, mitä sanoin – ja odottakaa sillaikaa täällä, kun käyn hakemassa noita teikareita. Vakuutanpa teille, että heitä ei voitaisi köysilläkään pidätellä sellaisesta leikistä kuin minä heille esitän."

36. LUKU.
Kahden konnan loppu

Aurinko oli jo kohonnut korkealle yli Enfieldin ajopuiston raivioiden, ja siellä silloin runsaasti esiintyviä hirviä nähtiin kisailemassa kauneina ryhminä metsän ikivanhoissa tammistoissa, kun muuan ritari ja lady jalkaisin, vaikka ratsastuspuvussa, verkalleen asteli pitkin tuollaista pitkää kujaa, joita oli hakattu puistoon metsästäjien mukavuudeksi. Heidän ainoana saattolaisenaan oli paashi, joka espanjalaisella tasajuoksijalla ratsastaen näytti kuljettavan raskasta matkalaukkua ja seurasi heitä kunnioittavan matkan päässä. Naishenkilö oli varustautunut kaikkeen sen ajan koreilevaan hienouteen, käyttäen somistuksinaan tavallista runsaamminkin mustia lasikoralleja, lievetupsuja ja helynauhoja, ja piteli kameelikurjen sulista tehtyä viuhkaansa toisessa kädessään sekä mustasta sametista ommeltua ratsastusnaamaria toisessa, samalla kun hän näytti halukkaalta herättämään kumppaninsa huomiota kaikella tuollaisissa tilanteissa harjoitetulla keimailulla. Viimeksimainittu toisinaan kuunteli hänen leperrystään näköjään tarkkaamatta sitä ja toisin ajoin keskeytti vakavampien aatostensa kulun vastatakseen hänelle.

"Ei, mutta, mylord, – mylord, te kävelette niin nopeasti, että jätätte minut. Ei, minä tartunkin käsivarteenne, mutta kuinka sitte hoitelen naamiotani ja viuhkaani? Minkätähden ette antanut minun ottaa mukaan saattolaisnaistani, pitelemään kapineitani? Mutta katsokaas, minä pistänkin viuhkan vyöhöni, noin! – ja kun minulla nyt on käsi vapaana pitelemään teitä, ette pääsekään juoksemaan luotani."

"Tulehan sitte", vastasi teikari, "ja kävelkäämme kiireesti, koska et suostunut jäämään sen saattolaisnaisesi ja muun kuormaston luokse. Joudut kenties kuitenkin näkemään sellaista, mitä ei tee mielesi katsella."

Toinen tarttui siis häntä käsivarteen, mutta kun herrasmies ei hiljentänyt vauhtiansa, hellitti hän piankin huudahtaen, että kumppani oli satuttanut hänen kättänsä. Teikari pysähtyi ja katseli sievää kättä ja käsivartta, joita toinen näytti hänelle valittaen hänen julmuuttaan. "Varmastikin", hän sanoi paljastaen ranteensa ja osan käsivarttansa, "se on mustelmilla ja sinelmillä ihan kyynäspäähän asti".

"Varmastikin olet sinä typerä pikku hupakko", virkkoi teikari huolettomasti suudellen pahoinpideltyä käsivartta; "se on vain sievä punerrus, joka saa siniset suonet paremmin näkymään".

"Ei, mylord, te sitä nyt olette typerä", väitti nainen; "mutta iloissani olen, kun voin saada teidät millään ehdolla puhumaan ja nauramaan tänä aamuna. Kun niin hartaasti pyytelin saada seurata teitä metsään, tapahtui se ihan varmasti vain hauskuttaakseni teitä. Olen luullakseni parempaa seuraa kuin paashinne. Ja sanokaa minulle nyt, eivätkö nuo sievät sarvelliset elukat ole hirviä?"

"Juuri niitä ne ovat, Nelly", vastasi hänen hajamielinen kumppaninsa.

"Ja mitä voinevat isoiset ihmiset tehdäkään noin paljolla?"

"He lähettelevät niitä kaupunkiin, Nell, missä viisaat miehet valmistavat piirakoita niiden lihasta ja käyttävät niiden sarvia voitonmerkkeinään", vastasi loordi Dalgarno, joksi lukijamme on teikarimme jo tuntenut.

"Ei, nyt te vain nauratte minulle, mylord", pahoitteli hänen seuralaisensa; "mutta kyllä minä hirvipiirakat tunnen, vaikk'ette luulekaan. Minä aina maistoin niitä kerran vuodessa, kun olimme pormestarin päivällisillä", jatkoi hän kaihomielin, kun hänen turhamaisuuden ja hupsuuden hämmentämään mieleensä vilahti hetkellinen alennuksensa tajunta, "vaikka hän ei puhuttelisi minua nyt, jos kohtaisimmekin toisemme kaupunginpiirin ahtaimmassa kujassa!"

"Eipä tietenkään", huomautti loordi Dalgarno, "syystä että sinä, Nell, nujertaisit hänet yhdellä ainoalla katseella, sillä kai sinulla on enemmän ylväyttä kuin haaskataksesi sanaakaan tuommoiseen mieheen?"

"Minullako!" sanoi Nelly-emäntä. "Tokihan minä sen verran halveksin mokomaa ylpeätä mahtailijaa. Tiedättekös, hän pani kaikki kaupunginpiirin ihmiset seisomaan lakki kädessä edessään, minun vanhan John Christie-parkani ja kaikki?" Mutta se muisto sai hänen silmänsä tulvimaan.

"Hiiteen vetistelysi", äännähti Dalgarno hiukan tylysti. "Ei, älä siitä sentään valjuksi käy, Nell. En ole suutuksissani sinulle, sinä yksinkertainen hupakko. Mutta mitä pitäisi minun ajatella, kun sinä iankaikkisesti katselet taaksesi virran varressa olleeseen luolaasi, joka haisi pieltä ja vanhalta juustolta pahemmin kuin walesilainen sipulilta, ja teet sen vielä nytkin, kun olen viemässä sinua yhtä uhkeaan linnaan kuin keijuismaastakaan kerrotaan!"

"Pääsemmekö sinne tänä iltana, mylord?" kysyi Nelly kuivaten kyyneleensä.

"Tänäkö iltana, Nelly? Emme, emmekä kahteen viikkoon."

"No, Herra siunaa ja varjele! Mutta emmekö matkusta meritse, mylord? Minä luulin jokaisen tulevan Skotlannista laivassa. Ihan varmasti tulivat loordi Glenvarloch ja Richie Moniplies sillä tavoin."

"On suuri ero tulon ja menon välillä, Nelly", vastasi loordi Dalgarno.

"Niinhän tietenkin", myönsi hänen yksinkertainen kumppaninsa. "Mutta sentäänkin luulen kuulleeni ihmisten puhuvan Skotlantiin menemisestäkin meritse niinkuin sieltä tulemisestakin. Oletteko aivan selvillä tiestä? Luuletteko mahdolliseksi meidän kulkea maitse, rakas loordi?"

"Kannattaa yrittää, armahin lady", tuumi loordi Dalgarno. "Sanotaan Englannin ja Skotlannin olevan samalla saarella, joten luulisi voivan toivoa, että niiden välillä on jonkunlainen maataival."

"Minä en ikinä jaksa ratsastaa niin kauvas", valitti lady.

"Me toimitamme satulasi pieluksilla pehmennetyksi", selitti loordi. "Sanonpa sinulle, että sinä saat kerrassaan heittää pois mielestäsi kaupungin loan ja muuttua viheliäisen kujan toukasta ruhtinaan puutarhan perhoseksi. Sinä saat niin monia vaatetuksia kuin on päivässä tunteja – niin monta kamarineitoa kuin on viikossa päiviä – palkollisia niin paljon kuin on viikkoja vuodessa – ja sinä joudut ratsastelemaan metsästämässä ja haukallapyynnissä loordin kanssa, sen sijaan että palvelisit vanhaa kaupustelijaa, joka ei kyennyt muuhun kuin rykimään ja sylkemään."

"Niin, mutta teettekö te minut ladyksenne?" kysyi Nelly-emäntä.

"No, tietysti – kuinkas muutoin?" vastasi loordi. "Lempiladykseni."

"Niin, mutta minä tarkoitan puolisoksenne", sanoi Nelly.

"Totisesti, Nell, siinä en voi luvata tekeväni mieliksesi. Puoliso", pitkitti Dalgarno, "on hyvinkin toista kuin lempilady".

"Kuulin mistress Suddlechopilta, jonka luo toimititte minut asumaan sitte kun jätin vanhan John Christie-paran, että loordi Glenvarloch on menossa naimisiin kelloseppä Ramsayn tyttären kanssa?"

"Pikarin voi pyyhältää tuuli, kun sitä lähenee huuli, Nelly. Minulla on mukanani jotakin, joka saattaa ehkäistä ne toivorikkaat häät ennen kuin päivä on paljoakaan vanhempi", vastasi loordi Dalgarno.

"Niin, mutta minun isäni oli yhtä hyvä mies kuin vanha Davie Ramsay, ja maallisessa suhteessa yhtä hyvinvoipa, mylord; ja minkätähden ette siis te naisi minua? Olette nähdäkseni tuottanut minulle kylliksi vahinkoa – miksette tekisi minulle tätä oikeutta?"

"Kahdesta pätevästä syystä, Nelly. Kohtalo antoi sinulle miehen, ja kuningas työnsi minulle vaimon", vastasi loordi Dalgarno.

"Niin kyllä, mylord", muistutti Nelly, "mutta he jäävät Englantiin, ja me menemme Skotlantiin".

"Todisteesi on parempi kuin oivallatkaan", myönsi loordi Dalgarno. "Olen kuullut skotlantilaisten lakimiesten sanovan, että avioliiton side voidaan avata meidän onnellisessa maassamme tavallisen lainkäytön hellävaraisella kädellä, kun se sitävastoin Englannissa on vain katkaistavissa parlamentin päätöksellä. No, Nelly, me tarkastamme sitä asiaa, ja menemmepä sittemmin naimisiin tai emme, teemme ainakin parhaamme päästäksemme naimattomiksi."

"Niinkö todellakin, hellimmänarmahin loordini? Ja sitte minä ajattelen vähemmän John Christietä, sillä hän menee varmastikin uusiin naimisiin, ollen hyvinvoipa mies, ja minua ilahuttaisi ajatella, että hänestä olisi joku pitämässä huolta, niinkuin minä pidin, herttaisesta vanhasta mies-parasta! Hän oli hyväsydäminen mies, vaikka hän oli pariakymmentä vuotta vanhempi minua, ja minä toivon ja rukoilen, että hän ei enää koskaan salli ainoankaan nuoren loordin astua kunniallisen kynnyksensä yli!"

Nelly Christie oli taaskin heltymäisillään kyyneliin, mutta loordi Dalgarno lannisti hänen liikutuksensa lausuen hiukan tuimasti: "Nuo huhtikuun muutteet kyllästyttävät minua, sievä lemmittyni, ja mielestäni teet hyvin, jos varaat kyyneleesi johonkin tähdellisempään tarpeeseen. Kuka tietää, mikä onnen käänne saattaa jo muutaman minuutin kuluttua vaatia runsaamminkin niitä kuin kykenet suomaan?"

"Hyväinen aika, mylord, mitä tarkoitattekaan sellaisilla puheilla? John Christiellä – ystävällisellä sielulla! – ei ollut tapana pitää mitään salassa minulta, ja toivoakseni ei teidän ylhäisyytennekään tahdo peitellä aikeitanne minulta?"

"Istuudu viereeni tälle äyräälle", sanoi ylimys. "Minun on viivyttävä tässä tuokio, ja jos vain saat olluksi vaiti, niin haluaisin käyttää osan siitä miettiäkseni, missä määrin voin tällähaavaa noudattaa suosittamaasi arvossapidettävää esimerkkiä."

Pysähdyspaikka ei siihen aikaan ollut juuri muuta kuin ylänne, jota osittain saarsi syvä oja; siitä oli sen nimenä Camletin kaivanto. Muutamia hakattuja kiviä siellä näkyi, säästyneinä monien muiden joukosta, jotka oli käytetty kuninkaallisten kaitsijain majojen rakentamiseen pitkin ajopuistoa. Nämä jäännökset riittivät juuri osoittamaan, että "täällä entisaikoina on ihmisiä ollut" – ne olivat rauniojätteitä aikoinaan kuuluisan, mutta jo kauvan unohduksissa olleen suvun asunnosta, nimittäin Mandevillein, Essexin jaarlien, joille Enfieldin aitausmetsä ja likeiset laajat kruununmaat olivat menneinä päivinä kuuluneet. Jylhä salomaisema avautui siellä täällä silmälle leveitä ja näköjään loppumattomia kujia myöten, jotka tässä kohden keskukseensa keräytyneinä haarautuivat joka suunnalle. Siitä syystä oli loordi Dalgarno valinnut tämän kohtauspaikaksi taistelulle, johon hän oli tahtonut Richie Monipliesin välityksellä haastaa vääryyttä kärsineen ystävänsä, loordi Glenvarlochin.

"Tokihan hän varmasti tulee?" aprikoitsi hän. "Raukkamaisuus ei juuri ollut hänen vikojaan – ainakin oli hän kyllin rohkea palatsin puistossa. Kenties ei se tolvana vienyt perille sanomaani? Mutta ei – hän on julkea jukuri – tuollaiset pitävät suuremmassa arvossa herransa kunniaa kuin henkeä. Pidä silmällä ratsua, Lutin, ja varo päästämästä sitä irti – ja vaani haukankatseillasi jokaista kujaa, nähdäksesi tuleeko ketään. Buckingham on saanut taisteluvaatimukseni, mutta se korskea suosikki vetoaa kuninkaan viheliäiseen käskyyn, kieltäytyessään vastaamasta. Jos saan syöstyksi häpeään tuon Glenvarlochin tai surmatuksi hänet – jos voin riistää häneltä kunnian tai hengen, niin on minulla Skotlantiin tullessani kylliksi mainetta, kullatakseni umpeen entiset kompastukset. Minä tunnen rakkaat maanmieheni – he eivät riitele kenenkään kanssa, joka tuo kotiin joko kultaa tai sotaista kunniaa, saati jos hänellä on sekä rikkautta että laakereita."

Hänen siten mietiskellessään, kokemaansa häväistystä muistellessaan ja kuvitellessaan syitä loordi Glenvarlochin vihaamiseen muuttui hänen katsantonsa ristiriitaisten tunteitten vaikutuksesta kauhistavaksi Nellylle, joka hänen jalkojensa juuressa huomaamattomana istuen ja huolestuneesti tähystellen hänen kasvojaan näki poskien tulistuvan, huulten puristuvan yhteen, silmien laajenevan ja rakastettunsa koko ulkomuodon ilmaisevan nurjamielistä ja kuolonuhmaista päättäväisyyttä kuten ihmisen odottaessa tuotapikaa joutuvansa taistelemaan hengestänsä verivihollisen kanssa. Hänen heikkoihin aivoihinsa nostatti kummallisia ajatuksia paikan yksinäisyys, kokonaan uudenlainen maisema kuin hän oli elinaikanaan tottunut näkemään, viettelijänsä kasvoille äkkiä levinnyt synkkä ja pahaenteinen sävy, käsketty vaitiolo ja loordin käytöksen näennäinen omituisuus, hänen kuluttaessaan joutilaasti näin paljon aikaa ilman mitään näkyvää aihetta, kun heillä oli niin pitkä matka edessään. Nelly oli lukenut hornan voimien kanssa liitossa olleiden taikurien vietelleen avioliitonrikkojiksi naisia, vieläpä itse pimeyden ruhtinaankin olleen sellaisissa juonissa ja vieneen uhrinsa johonkin ihmisten asuinsijoilta etäiseen erämaahan, missä hän oli kaikkeen luonnolliseen kauheuteensa vaihtanut sen miellyttävän muodon, jolla oli voittanut nais-poloisen tunteet. Hairahtunut aviovaimo yritti häätää hämmentyneestä mielikuvituksestaan tätä järjetöntä aatosta; mutta hän olisi kuitenkin saattanut joutua näkemään sen toteutuneeksi vertauskuvallisesti, jollei kirjaimellisesti – sattui vain väliin muuan tapaus.

Paashi, jonka silmät olivat harvinaisen terävänäköiset, huudahti viimein herralleen, että eräästä lehtokujasta läheni ratsumiehiä, samassa viitaten sormellaan tarkoittamaansa suuntaan. Loordi Dalgarno kavahti seisaalle ja tuijotti kiihkeästi pitkin puistotietä, varjostaen silmiänsä kädellään, mutta samassa osui häneen luoti, joka kättä nirhaisten lävisti aivot ja oikaisi hänet hengettömänä ruumiina kevytmielisyytensä onnettoman uhrin jalkoihin tai oikeastaan helmaan. Kasvot, joiden vaihtuvia ilmeitä hän oli tarkannut viiden minuutin ajan, vääntyivät hetkiseksi ja jäykistyivät sitten ainiaaksi. Kolme roistoa ryntäsi esiin ryteiköstä, josta laukaus oli ammuttu, ennen kuin sen savukaan haihtui. Karkeasti kiroillen kävi yksi käsiksi paashiin ja ja toinen naiseen, jonka kirkunaa hän yritti vaientaa mitä kamalimmilla uhkauksilla, kolmannen alkaessa päästellä irti taakkaa paashin ratsun selästä. Mutta heti saapuva apujoukko esti heidät käyttämästä saavuttamaansa etua hyväkseen.

Saatuaan avukseen molemmat lakikoululaiset, jotka olivat varsin auliita yhtymään hankkeeseen, kun siinä oli nujakan mahdollisuuksia, oli Richie Moniplies lähtenyt liikkeelle Jin Vinin opastamana. Seurue oli varustettu vankoilla ratsuilla ja hyvillä aseilla, ja kaikki arvelivat varmasti ehtivänsä Camletin kaivannolle ennen rosvoja, siepatakseen heidät kiinni teossa. He eivät olleet ottaneet lukuun, että nämä aikoivat etukäteen tehdyllä murhalla taata rosvouksensa muiden maiden ryövärien tavoin, mutta vastoin silloisten englantilaisten maantieritarien käytäntöä. Muuan sattuma myös hiukan viivytti heitä taipaleella. Ratsastaessaan pikku aukion yli metsässä he tapasivat erään miehen menehtyneenä istumassa puun juurella niin katkerasti voihkien, että Lowestoffe ei voinut olla kysymättä, oliko hän pudonnut ratsun selästä ja loukkaantunut. Vastaukseksi selitti hän olevansa onneton mies ajamassa takaa vaimoansa, jonka oli muuan konna riistänyt mukaansa; ja hänen kohottaessaan päänsä näki Richie suureksi hämmästyksekseen John Christien kasvot.

"Kaikkivaltiaan nimessä, auttakaa minua, master Moniplies!" pyysi hän. "Olen kuullut vaimoni olevan vain virstan verran edellä sen mustan konnan, loordi Dalgarnon kanssa."

"Ottakaamme hänet mukaan kaikin mokomin", huudahti Lowestoffe, "toinen Orfeus etsimässä Eurydikeänsä! Ottakaamme mukaan – me pelastamme loordi Dalgarnon rahat ja viemme häneltä hempukan. Se kelpaa vaikkapa vain vaihteluksi seikkailullemme. Minulla on hänen ylhäisyydelleen kaunaa kynimisestä. Olemme kymmenen minuuttia voitolla."

Mutta vaarallista on punnita täpärästi elämän ja kuoleman vaiheella. Kaiken todennäköisyyden mukaan ne pari minuuttia, jotka tarvittiin John Christien nostamiseen, ratsulle Jin Vinin taakse, olisivat voineet pelastaa loordi Dalgarnon hänen kohtaloltaan. Siten hänen rikollinen lempijuttunsa oli epäsuorana syynä hänen surmaansa, ja sillä tavoin "mieluisat viat kääntyy vitsoiksemme".

Ratsumiehet karauttivat paikalle täyttä laukkaa juuri kun laukaus oli pamahtanut. Richiellä oli omat syynsä ahdistaa Colepepperiä, joka kiireesti kopeloi irti matkalaukkua paashin satulasta, ja hän kannusti hevosensa kapteenin ratsua vastaan niin rajusti, että rosvo tuupertui satulasta. Samassa kompastui Richien oma hevonen, keikauttaen tantereeseen isäntänsä, joka ei ollutkaan kaikkein parhaita ratsastajia. Lannistumaton Richie ponnahti kuitenkin heti pystyyn ja kävi rinnustelemaan roiston kanssa niin terhakasti, että vaikka tämä oli vanttera mies ja pelkurinakin nyt epätoivon hurjistuttama, Moniplies sai kaadetuksi hänet alleen, väänsi pitkän puukon häneltä kädestä, antoi hänelle omasta aseesta voimakkaan iskun ja hypähti seisaalle. Haavoittunut mies pyrki noudattamaan hänen esimerkkiään, mutta sai silloin Richieltä musketinperällä päähänsä survaisun, joka vei häneltä hengen.

"Mainiota, Richie!" huusi Lowestoffe, joka oli paljastetuin miekoin hyökännyt toista rosvoa vastaan ja pian ajanut hänet pakosalle. "Mainiota! Katsohan, mies, tuossa makaa Synti, lyötynä maahan kuin härkä, ja Kataluudelta on kurkku leikattu kuin vasikalta."

"En tiedä, minkätähden kiusoittelette minua kasvatuksellani, master Lowestoffe", vastasi Richie hyvin levollisesti, "mutta vakuutanpa, että teurastamo ei ole huono harjoituspaikka tällaiseen työhön".

Toinen lakikoululainen huikkasi nyt heille: "Miehet, miehet, tänne – täällä makaa loordi Dalgarno murhattuna!"

Lowestoffe ja Richie juoksivat paikalle. Nähdessään jääneensä joka taholta huomaamattomaksi käytti tällöin paashi tilaisuutta, ratsastaakseen toiselle suunnalle, ja sen koommin ei kuultu vähintäkään vihiä hänestä tai siitä melkoisesta rahasummasta, jolla hänen ratsunsa oli sälytetty.

Kolmas rosvo ei ollut odottanut lakikoululaisen ja Jin Vinin hyökkäystä, jälkimäisen laskettua maahan vanhan Christien, päästäkseen ratsastamaan keveämmin. Kaikki viisi seisoivat nyt kauhuissaan tuijotellen nuoren aatelismiehen veriseen ruumiiseen ja sen vieressä vääntelehtivän naisen hillittömään suruun. Tämä repi hiuksiansa ja kirkui mitä haikeimmin, kunnes hänen tuskansa yhtäkkiä salpautui tai oikeastaan sai toisen suunnan hänen miehensä aavistamattomasti ilmestyessä paikalle. Luoden hätääntyneeseen naiseen kylmäkiskoisen ja ankaran katseen virkkoi tämä yksivakaisen painavasti: "Niin, vaimo! Suuri on sinulla murhe rakastajasi hukasta." Katsellen sitte sen miehen hengetöntä ruumista, jolta oli kokenut niin kunnotonta vääryyttä, hän toisti raamatun juhlalliset sanat: "'Kosto on minun, sanoo Herra, ja minä sen maksan.' Minä, jota sinä olet loukannut, olen ensimäinen toimittamaan sinulle, mitä palvelusta säädyllisyys vaatii vainajaa kohtaan."

Näin sanoen hän peitti ruumiin viitallaan ja sitte silmäillen sitä tuokion näytti miettivän, mitä hänen oli nyt lähinnä tehtävä. Kun häväistyn miehen katse verkalleen siirtyi viettelijän ruumiista hänen rikoksensa osalliseen ja uhriin, joka oli vaipunut hänen jalkoihinsa ja syleili niitä, uskaltamatta katsahtaa ylös, saivat hänen luonnostaan karkeat ja jurot kasvonpiirteensä niin arvokkaan ilmeen, että se tasaannutti nuoret lakikoululaiset totisiksi ja torjui Richie Monipliesin puuhakkaan tunkeilun, niin innokkaasti kuin tämä ensimältä aikoikin lausua neuvojansa ja mielipiteitänsä. "Älä minulle polvistu, vaimo", hän sanoi, "vaan polvistu Jumalalle, jota olet loukannut enemmän kuin saatoit loukata itsesi kaltaista maan matoa. Kuinka usein olenkaan sanonut sinulle ollessasi hilpeimmällä ja kepeimmällä tuulellasi, että ylpeys käy lankeemuksen edellä ja korskea mieli vie turmioon? Turhamaisuus toi hupsuuden, hupsuus synnin, ja synti on tuonut kuoleman, alkuperäisen kumppaninsa. Sinun piti väkisinkin jättää velvollisuus, siivollisuus ja kotoinen rakkaus, leiskuaksesi hauskasti hurjapäiden ja ilkiöiden seurassa; ja siinä nyt virut kuin rusennettu mato, kiemurrellen rakastajasi elottoman ruumiin vieressä. Sinä olet tehnyt minulle paljon vääryyttä – häväissyt minut ystävien keskuudessa – häätänyt talostani luoton ja lieteni äärestä rauhan. Mutta sinä olit ensimäinen ja ainoa rakkauteni, enkä minä tahdo nähdä sinun joutuvan aivan hukkaan, jos minun vallassani on se estää. Hyvät herrat, minä kiitän teitä niinkuin murtunut mies voipi. Richard, sanokaa terveiseni kunnioitettavalle herrallenne. Lisäsin sappea hänen vastoinkäymisensä katkeruuteen, mutta minä olin harhaantunut. Nouse, vaimo, ja seuraa minua."

Hän kohotti masentunutta käsivarresta, tämän yrittäessä tulvivin silmin ja katkerin nyyhkytyksin ilmaista katumustansa. Hän piti kasvojansa käsien peitossa, mutta antoi miehensä viedä hänet pois, ja vasta heidän poiketessaan tiheikön taa, joka kätki heidän jättämänsä näyttämön, hän kääntyi taaksepäin, loi sekavan ja hätäisen katseen Dalgarnon ruumista kohti, kirkaisi ja miehensä käsivarteen lujemmin tarttuen huudahti hirmustuneena: "Pelasta minut – pelasta minut! Ne ovat murhanneet hänet!"

Lowestoffe oli hyvin liikutettu näkemästänsä, mutta häntä hävetti kaupunkilaisteikarina oma vanhanaikainen hentomielisyytensä, jonkavuoksi hän teki väkivaltaa tunteilleen, huudahtaen: "Niin, antaa heidän mennä – hyväsydämisen, herkkäuskoisen, anteeksiantavaisen ukkosen ja vapaamielisen, taipuisan eukkosen. Voi kuinka jalomielinen olento onkaan aito lontoolainen aviomies! Sarvet hänellä on, mutta kesynä kuin lihotettu härkä hän ei puske. Haluaisinpa nähdä sen naikkosen, jahka hän on vaihtanut naamarinsa ja ratsastushattunsa hippiinsä ja huiviinsa. Käymmekin vieraisilla heidän luonaan Paavalin laiturin varressa, serkkuseni – siitä sukeutuu mieluisa tuttavuus."

"Teidän olisi parempi ajatella sen mustalaisvarkaan, Lutinin, kiinniottoa", huomautti Richie Moniplies, "sillä totisesti onkin hän livistänyt tiehensä, vieden herransa matkatavarat ja rahat".

Muuan metsänvartija apulaisineen ja useita muita henkilöitä oli nyt tullut paikalle; he läksivät ajamaan takaa Lutinia, mutta turhaan. Heidän huostaansa lakikoululaiset luovuttivat ruumiit, ja oltuaan muodollisesti kuulusteltavina he palasivat Richardin ja Vincentin keralla Lontooseen, missä saivat paljon ylistelyä urheudestaan. Vincentin hairahdukset olivat helposti sovitettavissa sen johdosta, että hänen alotteestaan oli saatu rosvojoukko hajoitetuksi, ja on jonkun verran aihetta käsitykseen, että seikka, joka olisi muulloin vähentänyt kunnostautumisen loistoa, näissä olosuhteissa pikemmin lisäsi sitä, nimittäin heidän myöhästymisensä loordi Dalgarnon pelastamisesta.

George Heriot aavisteli, millä kannalla Vincentin asiat olivat, ja hän pyysi ja sai kellosepältä luvan lähettää nuoren mies-paran tärkeälle liikeasialle Parisiin. Emme ole kyenneet tutkimaan hänen vaiheitansa sen pitemmälle, mutta arvelemme hänen menestyneen elämässänsä hyvin ja yhtyneen edulliseen kumppanuuteen oppilastoverinsa kanssa vanhan Davy Ramsayn luovuttua liikealalta tyttärensä naimisiinmenon johdosta. Etevällä muinaistutkijalla t: ri Tomukuivalla on vanhanaikainen hopeatauluinen taskukello, jonka pääpontimeksi on teräslevyn asemesta käytetty suolikieltä; kelloon on kaiverrettu toiminimeksi: Vincent ja Tunstall. Ajan muistuttajat.

Master Lowestoffe iloisena seikkailijana luonnollisesti ylläpiti mainettansa tiedustamalla John Christietä ja Nelly-emäntää; mutta suureksi kummastuksekseen – ja vahingokseenkin, sillä hän oli veikannut kymmenen kultakolikkoa sillä puheella, että hän kotiutuu perheeseen – kuuli hän liikkeen nimen myydyksi, varaston tulleen muutetuksi huutokaupalla rahaksi ja entisen omistajan kadonneen vaimonsa kanssa teille tietämättömille. Yleensä arveltiin heidän muuttaneen johonkin Amerikan uuteen siirtokuntaan.

Lady Dalgarno vastaanotti tiedon arvottoman miehensä kuolemasta sekavin tuntein, joista oli vallitsevana kauhistus, että hänet temmattiin pois keskellä pahinta kunnottomuuttansa. Tapaus teki hänet entistä raskasmielisemmäksi ja vahingoitti hänen terveyttänsä, jota jo varhaisemmat tapaukset olivat järkytelleet. Miehensä kuoleman johdosta saatuaan haltuunsa oman omaisuutensa hän halusi tehdä oikeutta loordi Glenvarlochille ryhtymällä toimiin kiinnityksen perimiseksi takaisin. Mutta kirjuri oli äskeisistä tapauksista säikähtyneenä paennut kaupungista, joten oli mahdoton saada selville, kenen käsiin paperit nyt olivat joutuneet. Richard Moniplies oli vaiti, omilla perusteillansa; todistajina olleet lakikoululaiset säilyttivät salaisuuden hänen pyynnöstään, ja yleensä uskottiin, että kirjuri oli vienyt asiakirjat mennessään. Ohimennen olkoon huomautettuna, että samanlaiset aavistukset, jotka Skurliewhitterin häätivät pakoon, vapauttivat Lontoon ainiaaksi emäntä Suddlechopista, joka lopetti uransa Amsterdamin rasphausissa kehruuhuoneessa.

Vankka vanha loordi Huntinglen saattoi ainoan poikansa hautauskulkuetta tämän viimeiseen leposijaan korskearyhtisenä ja kostumattomin silmin, ja kenties se yksinäinen kyynel, joka viimein tipahti arkulle, oli vähemmin omistettu yksilön kohtalolle kuin hänen ikivanhan sukunsa sammumiselle miehenpuolelta.