Kitabı oku: «Nigelin vaiheet», sayfa 35

"Mylord, minun täytyy huutaa apua", sopersi tutiseva ilkiö, joka sillä hetkellä tunsi kaikkea kuolontuskan katkeruutta. "Se oli lain toimenpide eikä minun. Mitä saatoin minä tehdä?"

"Kysytkö sitä? No, senkin nuhiseva kadotuksen kuvatus, olivatko kaikki valasi, temppusi ja valheesi lopussa? Vai katsotko itsesi liian hyväksi käyttämään niitä minun palveluksessani? Sinun olisi pitänyt vääristellä, luihuilla, muuttaa musta valkeaksi mieluummin kuin seistä minun ja kostoni välissä! Mutta pane mieleesi", hän pitkitti, "että minä tiedän tepposistasi enemmän kuin tarvitaan joutuaksesi hirteen. Rivi minulta prokuraattorille, niin olet mennyttä miestä."

"Mitä tahtoisitte minun tekevän, mylord?" änkkäsi kirjuri. "Yritän kaikkea mihin taito ja laki kykenee."

"Kas, joko käännyt? Tee se, tai sure henkeäsi!" sanoi loordi; "ja muista, että minä en milloinkaan syö sanaani. Pidä siis tuo kirottu kulta", hän jatkoi. "Taikka maltas, en luotakaan sinuun – lähetä minulle nuo pussit hetimiten asuntooni. Lähden kuitenkin Skotlantiin, ja lujalle ottaa, jollen minä pidä hallussani Glenvarlochin linnaa sen omistajaa vastaan niillä varustuksilla, jotka hän on minulle itse toimittanut. Olet valmis palvelemaan minua?"

Kirjuri vakuutti tottelevansa sokeasti.

"Muista siis, että määrähetki oli mennyt umpeen ennen kuin maksua tarjottiin – ja pidä huolta siitä, että sinulla on hyvämuistisia miehiä sen seikan todistajiksi."

"Mitäs, mylord, teen minä enemmänkin", lupasi Andrew elpyen; "minä näytän toteen, että loordi Glenvarlochin ystävät uhkailivat minua, ärhennellen edessäni paljastetuin miekoin. Luuliko teidän ylhäisyytenne minua niin kiittämättömäksi, että olisin sallinut heidän tuottaa vahinkoa teidän ylhäisyydellenne, jolleivät he olisi miekankärjellä tähdänneet kurkkuani?"

"Kylliksi sanottu", vastasi Dalgarno; "sinä olet kunnossa – muista pysyäkin, jos tahdot välttää raivostustani. Minä jätän paashini alikertaan – hanki kantajia ja anna heidän heti tuoda perässäni kultapussit."

Niin sanoen läksi loordi Dalgarno kirjurin asunnosta.

Lähetettyään apuripoikansa hankkimaan luotettavia kantajia rahojen kuljettamiseen jäi Skurliewhitter apeassa yksinäisyydessään mietiskelemään, millä keinoin hän pääsisi vapautumaan kostonhaluisesta ja pahaluontoisesta aatelismiehestä, joka oli vaarallisesti tutustunut hänen asioihinsa ja kykeni paljastamaan hänet siten, että seurauksena olisi ehdoton hukka. Hän oli tosin suostunut nopeasti hahmoiteltuun suunnitelmaan lunastetun sukuomaisuuden anastamiseksi, mutta hänen kokemuksensa osoitti ennakolta, että tämä yritys oli mahdoton; toiselta puolen ei hän voinut ajatella loordi Dalgarnon pettyneen kiukun seurauksia, tuntematta järkyttelevää pelkoa kurjassa sielussaan. Olla tuhlaavaisen nuoren loordin vallassa sekä hänen oikkujensa ja kiristystensä pinteessä, juuri kun hänen uutteruutensa oli luonut pohjan tulevaiselle menestykselle – se oli julmin kolttonen, mitä kohtalo olisi voinut tehdä alottelevalle koronkiskurille.

Kirjurin ollessa syventyneenä näihin tuskallisiin aavistuksiin koputti joku huoneen ovelle, ja sisälle kutsuttuna ilmestyi hän verhoutuneena karkeaan leikkaamattomasta Wiltshiren verasta tehtyyn ratsastusviittaan, joka oli kiinnitetty leveällä nahkavyöllä ja messinkisoljella, kuten silloin oli yleensä tapana kalakauppiailla ja maamiehillä. Skurliewhitter luuli näkevänsä maalta tulleen neuvonkysyjän, josta saattoi olla hyötyä, ja hän oli jo avannut suunsa pyytääkseen tulijaa istuutumaan, kun vieras heitti taaksepäin karvakankaisen säpsänsä, jonka oli vetänyt kasvoilleen, ja näytti kirjurille piirteet, jotka olivat hyvin painuneet tämän muistiin, mutta olivat aina pökerryttää hänet tainnuksiin.

"Tekö siinä?" sanoi hän heikosti, kun vieras käänsi säpsän jälleen suojakseen.

"Enpä muukaan", vastasi tulija.

"Sä pergamenttipoika, mustetolpon ja juttusalkun juuress' syntynyt, taatokses sulkaa sano, mustett' äidiks, veljekses vahaa, hiekkaa siskoksesi ja kelpo kaakinpuuta serkkuseksi – mua nouse palvomaan jo, parempaasi!"

"Ettekö vieläkään ole maalla", hätäili kirjuri, "kaikkien varoitusten jälkeen? Älkää luulko, että tuo karjakauppiaan viitta pelastaa teitä, kapteeni – taikka nuo otteenne kaiken maailman näytelmistä."

"Kas, mitä minun pitäisi tehdä?" vastasi kapteeni. "Tahtoisitko minun näkevän nälkää? Jos minun on lennähdettävä tieheni, niin pitää sinun varata minulle siiviksi joitakuita höyheniä. Kai sinulta liikenee."

"Teillä oli jo varat – saitte kymmenen kolikkoa. Mihin ovat ne joutuneet?"

"Menneet", selitti kapteeni Colepepper. "Menneet, siitä viisi minne – teki mieleni puraista ja osuinkin itse koukkuun, siinä kaikki. Taisi käteni vapista ajatellessani toissayön työtä, sillä minä pyöräyttelin kuutioita kömpelösti kuin sylivauva."

"Ja te olette siis menettänyt kaikki? No, ottakaa nämä ja menkää", sanoi kirjuri.

"Mitä, kaksi vaivaista kolikkoa! Perhana sinun anteliaisuutesi palkitkoon! Mutta muista olevasi pelissä yhtä pitkällä kuin minäkin."

"En maar, kautta taivaan!" kielsi kirjuri. "Minä vain ajattelin keventää ukolta joitakuita papereita ja pikkusen kultaa, ja te veitte häneltä hengen."

"Jos hän olisi elossa", vastasi Colepepper, "niin hän olisi mieluummin menettänyt sen kuin rahansa. Mutta se ei ole kysymyksenä, Skurliewhitter – sinä avasit ikkunan salasalvat, käydessäsi hänen luonaan joillakin asioilla päivää ennen hänen kuolemaansa. Ole siis varma siitä, että jos minut napataan, en killu yksinäni. Vahinko, että Jack Hempsfield on vainajana, tärvellen vanhan laulunpätkän:

"'Ja kolme on meitä reilua poikaa, ja elämä on meitillä hauskaa, ilo nuottina virressä, kunnes me hirressä sätkimme jotta se nauskaa.'"

"Jumalan tähden, olkaa hiljempaa", varoitti kirjuri; "nytkö ja täälläkö teidän sopii rämäytellä yöllisiä renkutuksianne? Mutta minkä verran tarvitsisitte? Olen nyt hyvinkin huonoissa varoissa, sanon."

"Sanot sitte valeen", huomautti pukari, "valeen yhtä pitkän kuin leveänkin. Kuinkako paljon tarvitsisin? No, yksi noista pusseista riittää ensi hätään."

"Vannon teille, että nuo rahapussit eivät ole minun käytettävissäni."

"Kenties eivät rehellisesti", myönsi kapteeni, "mutta se ei tee suurtakaan eroa meidän keskemme".

"Vannon teille", jatkoi kirjuri, "että ne eivät ole mitenkään käytettävissäni. Ne on luovutettu haltuuni tarkoin luettuina, ja minun on maksettava ne loordi Dalgarnolle, jonka poika odottaa alikerrassa, ja minä en voisi kehveltää niistä kolikkoakaan, joutumattani kiinnioton vaaraan."

"Etkö voi lykätä luovutusta tuonnemmaksi?" kysyi rosvo, jonka leveä koura vielä hypisteli yhtä pussia niinkuin olisivat hänen sormensa pyrkineet väkisinkin tarttumaan siihen.

"Mahdotonta", vakuutti kirjuri; "hän lähtee matkalle Skotlantiin huomenna".

"Vai niin!" virkahti pukari tovin mietittyään. "Ratsastaako hän pohjoiseen tuollaisin aartein?"

"Hänellä on hyvä saattue", lisäsi kirjuri; "mutta kuitenkin – "

"Mutta kuitenkin – mitä?" tiedusti rosvo.

"Ei, en tarkoittanut mitään", peruutti kirjuri.

"Tarkoitit vainkin – sinulla oli vainua jostakin hyvästä asiasta", väitti Colepepper; "minä näin sinun pysähtyvän kuin lintukoira. Sinä tahdot hiiskua niin vähän ja antaa niin varman merkin kuin hyvin harjoitettu luppakorva."

"Aioin vain mainita, kapteeni, että hänen palvelijansa menevät Barnetin kautta ja hän itse paashinsa kanssa Enfieldin ajopuiston läpi. Hiljakseen sanoi ratsastavansakin."

"Ahaa! Ymmärränpä yskän, poikaseni!"

"Ja lepäävänsä", jatkoi kirjuri, – "lepäävänsä tovin Camletin kaivannolla".

"Kas, tämä on parempaa kuin kukkotappelu!" ihastui kapteeni.

"En käsitä, mitä etua teillä siitä on, kapteeni", sanoi kirjuri. "Mutta nopeasti he eivät voikaan ratsastaa, sillä paashi kulkee kuormahevosella, joka saa kantaakseen kaiken tuon painon", viitaten rahapusseihin. "Loordi Dalgarno pitää tarkoin silmällä maallista hyvyyttä."

"Se hevonen on kiitollinen niille, jotka voivat keventää sen taakkaa", virkkoi rosvo, "ja lempo soikoon, sitä vastaan voidaan tulla. Hänellä on vielä se sama paashi – se Lutin – se viksari? No, se poika on minulle ennenkin toimittanut riistaa. Saan samalla kostetuksikin, sillä minulla on hänelle kaunaa vanhastaan ravintolasta. Annas olla – Musta Feltham ja Dick Shakebag – me tarvitsemme neljännen – mieleni tekee olla varma, ja saaliissa on jakamista, siitä puhumattakaan, mitä saan heiltä peijatuksi. No, kirjuri, lainaa minulle vielä kaksi kolikkoa. Uljaasti tehty – jalosti lahjoitettu! Hyvästi vain." Ja vetäen viitan tiukemmin ympärilleen hän meni matkoihinsa.

Vieraansa poistuttua väänteli kirjuri käsiään ja huudahti: "Lisää verta – lisää verta! Luulin päässeeni jo sellaisesta, mutta tällä kertaa ei vika ollut minun – ei ollenkaan – ja minä saan kaiken hyödynkin. Jos tuo roisto kaatuu, niin hän herkeää nykimästä kukkaronnauhojani, ja jos loordi Dalgarno kuolee – kuten on luultavinta, sillä vaikka tämä mies pelkää kylmää terästä kuin velallinen karhuajaa, on hän kuolettava ampuja pensaan takaa – silloin minä olen tuhansin tavoin turvassa – turvassa."

Mielellämme laskemme esiripun hänen ja mietteittensä eteen.

35. LUKU.
Vincentin epätoivo

Ystävämme Richie Moniplies oli kestinnyt lakikoululaisia eräässä yksityisessä huoneessa Beaujeulla, missä häntä saattoi pitää hyvänä seurana, sillä hän oli vaihtanut palvelijan viitan ja nutun vakavaan, mutta sievään ajanmukaiseen pukuun, joskin tämä olisi paremmin sopinut vanhemmalle miehelle kuin hän oli. Hän oli ehdottomasti kieltäytynyt esiintymästä ravintolapuolella, jonne hänen kumppaninsa olivat kovin halukkaat kärttämään häntä, sillä luonnollisesti teki tuollaisten veitikkain hiukan mieli huvitella sivistymättömän ja yksivakaisen skotlantilaisen kustannuksella, puhumattakaan siitä mahdollisuudesta, että häneltä oli lypsettävissä joitakuita kolikoita, joita hän näytti hankkineen tuntuvasti. Mutta alituiseen täytetyt sektimitatkaan, joissa pienet kirkkaat hituset säihkyivät kuin tomuhiukkaset auringon säteissä, eivät vähääkään tehonneet Richien käsityksiin säädyllisyydestä. Hän pysyi vakavana kuin tuomari, vaikka joikin kuin kala osittain omasta luontaisesta taipumuksestaan kelpo nesteen nauttimiseen ja osittain ollakseen toverillinen vieraitansa kohtaan. Kun viini alkoi hiukan enemmän elvyttää heidän mieltänsä, väsyi kenties master Lowestoffe Richien oikkuihin, sillä tämä alkoi käydä vielä jäykemmän vastustelevaksi ja opettavaiseksi kuin kekkeriensä alkuhetkinä, ja ehdotti ystävälleen, että kemut lopetettaisiin heidän yhtyäkseen pelaajiin.

Tarjoilija siis kutsuttiin saapuville, ja Richie suoritti seurueen laskun, jalomielisesti palkiten palveluskuntaakin ja saaden siitä osakseen monia kumarruksia ja vakuutuksia: "Sydämellisesti tervetulleita vastakin, hyvät herrat."

"Minua murehduttaa, että erkanemme näin pian", virkkoi Richie kumppaneilleen. "Olisin suonut teidän tyhjentävän vielä neljänneksen ennen lähtöänne tai viipyvän nauttimaan pikku illallisen tapaisen ja lasillisen renskaa. Kiitän teitä kuitenkin siitä, että olette näin pitkälle kunnioittaneet vaatimatonta ajanviettoani, ja toivotan teille onnea omilla laduillanne, sillä ravintola ei ole ollut eikä vastakaan ole minun elementtinäni."

"Hyvästi vain sitte", toivotti Lowestoffe, "tarkkatuntoinen ja järkevä master Moniplies. Olkoon sinulla pian toinen kiinnitys lunastettavana, ja suotakoon minun olla mukana todistamassa, ja esiintyköön kelpo toverillisuutesi taas yhtä sydämellisenä kuin tänäkin päivänä."

"Ei, hyvät herrat, tuon te sanotte vain hyväntahtoisuudestanne – mutta jos tahtoisitte kuulla minun lausuvan joitakuita kehoituksen sanoja tästä ilkeästä ravintolasta – "

"Säästä luentosi, arvoisa Richie", keskeytti Lowestoffe, "kunnes olen menettänyt kaikki rahani", samalla näyttäen jokseenkin täyttä kukkaroa, "ja silloin saattaa opetuksillasi olla jonkun verran vaikutusta".

"Ja säästä minun osuuteni siitä, Richie", virkkoi toinen lakikoululainen, vuorostaan näyttäen melkein tyhjää kukkaroa, "kunnes tämä on taas täysi, ja silloin lupaan kuunnella sinua jokseenkin kärsivällisesti".

"Niin, niin, te eleksijät", sanoi Richie, "täydet ja tyhjät menevät saman tien, ja se taival on harmaa – mutta vielä tulee aika".

"Ei, se on jo tullut", huomautti Lowestoffe; "pelipöytä on järjestetty esille. Koska kivenkovaan kieltäydyt tulemasta mukaan, niin jääös hyvästi, Richie."

"Hyvästi, hyvät herrat", vastasi Richie ja läksi talosta, johon he olivat palanneet.

Moniplies ei ollut montakaan askelta ovelta, kun häntä vastaan töyttäsi henkilö, jota hän peluuta, ravintoloita ja ajantapoja mietiskellessään ei ollut havainnut ja joka oli puolestaan ollut yhtä tarkkaamaton. Kun Richie tahtoi tietää, tarkoittiko vieras "mitään hämäystä", vastasi tämä kiroamalla Skotlantia ja kaikkea siihen kuuluvaa. Vähemmänkin ponteva moite hänen maastansa olisi milloin hyvänsä ärsyttänyt Richietä, mutta se kiukutti häntä erityisesti nyt, kun hänellä oli päässään kelpo annos kanarinviiniä ja parempaakin. Hän oli antamaisillaan hyvin järeän vastauksen ja säestämäisillään sanojansa teolla, kun vastustajansa lähempi näkeminen muutti hänen tarkoituksensa.

"Te olette juuri se miekkonen", virkkoi Richie, "jota olen maailmassa enimmin halunnut tavata".

"Ja te", ärähti vieras, "kuten kuka tahansa muukin Skotlannin mierolainen, olette viho viimeinen, mitä kuunaan tahtoisin nähdä. Te skotlantilaiset olette aina liukaskielisiä ja petollisia, ja rehellinen mies ei voi menestyä silmänkantaman päässä teistä."

"Mitä köyhyyteemme tulee, veikkonen", vastasi Richie, "niin sen laita on miten taivas näkee hyväksi; mutta petollisuutemme suhteen tahdon todistaa teille, että skotlantilaisella on yhtä uskollinen ja aulis sydän ystäväänsä kohtaan kuin on koskaan sykkinyt englantilaisessa ihokkaassa".

"Siitä en minä vähääkään välitä", tuumi teikari. "Antakaa minun mennä – miksi pitelette kiinni viitastani? Antakaa minun mennä, tai työnnän teidät katuojaan."

"Luullakseni voisin antaa teille anteeksi, sillä te teitte minulle kerran hyvän palveluksen, nostamalla minut siitä", sanoi skotlantilainen.

"Kuivettukoot sitte sormeni, jos sen tein", sadatti vieras. "Soisin koko maanne viruvan siinä teidän kanssanne ja taivaan kirouksen kohtaavan jokaista, joka auttaisi niitä nousemaan! Miksi asetutte tielleni?" lisäsi hän tuimasti.

"Syystä että se on paha, master Jenkin", vastasi Richie. "Ei, älkää hätkähtäkö, mies – näette olevanne tunnettu. Hyväinen aika, että kunniallisen miehen poika joutuukaan säpsähtämään kuullessaan puhuteltavan itseänsä omalla nimellään!"

Jenkin löi rajusti otsaansa nyrkillään. "No, no", tyynnytteli Richie, "tuollainen kiihtymys on hyödytön. Sanokaa minulle, minne olette menossa?"

"Hornaan!" vastasi Jin Vin.

"Se on musta paikka, jos puhutte kirjaimellisesti", haastoi Richie; "mutta jos vertauskuvallisesti, niin tässä isossa kaupungissa on pahempiakin paikkoja kuin Lempolakrouvi, ja enpä pidä väliä, vaikka lähdenkin sinne teidän kanssanne ja kustannan maistellaksemme mitallisen hehkusektiä – se täydentää mukavasti vatsani pohjalastin, sieväksi aluseksi kylmälle kananpaistille".

"Minä pyydän kauniisti, että annatte minun mennä", sanoi Jenkin. "Tarkoituksenne saattaa olla ystävällinen, ja minä toivon, ettette joudu kokemaan mitään vahinkoa minun kädestäni; mutta minä olen sillä päällä, että siitä on vaaraa itselleni ja muille."

"Otan sen vaaran vastuulleni", lausui skotlantilainen, "jos vain tulette kanssani, ja täällä on mukava paikka lähempänä kuin Lempola, joka onkin pahaenteisen poutainen nimi kapakalle. Tämä toinen, Pyhän Andreaksen majatalo, on rauhallinen kohtauspaikka, jossa minä olen tuolloin tällöin kumonnut naukun, silloin kun asuin lakikoulun lähellä loordi Glenvarlochin kanssa. Mikä perhana miestä vaivaakaan, kun ihan poukkosi koholle ja melkein tuuperrutti itsensä ja minut hevoskadulle?"

"Älkää mainitko minulle sen petollisen skotlantilaisen nimeä", kivahti Jin Vin, "jollette tahdo tehdä minua hulluksi! Olin onnellinen ennen kuin näin hänet – hän on ollut aiheena kaikkeen pahaan, mikä on minua kohdannut – hän on tehnyt minusta rikollisen ja mielipuolen!"

"Jos olette rikollinen", sanoi Richie, "niin olette kohdannut oikeudenpalvelijan – jos olette järjiltänne, niin rupean minä kaitsijaksi; mutta hellävaraisesti hoidan kumpaa tahansa virkaa. Katsokaas, hyvä ystävä, siitä samaisesta loordista väitetään jos jotakin yhtä perätöntä kuin ovat Muhametin hupsutukset. Pahin, mitä hänestä voidaan syyllä sanoa, on se, että hän ei ole aina niin luontuvainen hyviin neuvoihin kuin toivoisin hänen, teidän ja jokaisen nuoren miehen olevan. Tulkaa kanssani – tulkaahan nyt, ja jos pikku erä rahaa ja melkoinen määrä hyvää ohjausta kykenee huojentamaan tarpeitanne, niin en voi sanoa muuta kuin että teillä on ollut hyvä onni, kohdatessanne miehen, joka kykenee antamaan kumpaistakin ja on varsin halukas tekemään ne palvelukset teille."

Skotlantilaisen itsepintaisuus pääsi voitolle Vincentin juroudesta; tämä olikin kiihdyksissään kykenemätön ajattelemaan puolestansa, joten hän sitä helpommin taipui toisen esityksiin. Hän antoi laahata itsensä pieneen majataloon, jota Richie oli suosittanut, ja siellä he pian istuivat kodikkaassa komerossa, edessään höyryävä ruukullinen kiehautettua sektiä ja röykkiö sokeria. Piippuja ja tupakkaa tuotiin myös, mutta niitä käytti ainoastaan Richie, joka oli hiljakkoin omaksunut sen tavan, koska se muka melkoisesti lisäsi hänen sävynsä vakavuutta ja tärkeyttä sekä ikäänkuin antoi lievää ja mieluisaa säestystä hänen kieleltään laukeaville viisauden sanoille. Heidän täytettyään lasinsa ja tyhjennettyään ne ääneti toisti Richie kysymyksen, minne hänen vieraansa oli menossa, kun he noin onnellisesti tapasivat toisensa.

"Sanoin jo teille", selitti Jenkin, "että olin menossa kadotukseen – tarkoitan pelihuoneeseen. Olen päättänyt uskaltaa nämä pari kolme kultakolikkoa yrittääkseni saada kokoon sen verran kuin tarvitaan matkani maksuksi kapteeni Sharkerin laivassa Gravesendistä Amerikaan – ja niin sitä mentäisiin! Kohtasin jo yhden paholaisen tielläni, joka tahtoi kiusata minua luopumaan aikeestani, mutta minä häädin sen luotani – te saatatte hyvinkin olla toinen. Mitä kadotuksen astetta ehdotatte te minulle", lisäsi hän nurjamielisesti, "ja mikä on sen hintana?"

"Minun täytyy ilmoittaa teille", vastasi Richie, "että minä en tee kauppoja sellaisilla tavaroilla, en ostajana enkä myyjänä. Mutta jos rehellisesti kerrotte minulle pulanne syyn, niin teen voitavani auttaakseni teitä selville siitä – olematta kuitenkaan ylenpalttinen lupauksissani, ennen kuin tunnen jutun, niinkuin oppinut lääkäri antaa neuvonsa vasta sitte kun on tutkinut taudin laatua."

"Kellään ei ole mitään tekemistä asiaini kanssa", sanoi poika-parka, ja laskien käsivartensa ristikkäin pöydälle hän painoi päänsä niiden varaan juron apeana kuin liiallisesti sälytetty lamaeläin, kun se epätoivoissaan heittäytyy maahan kuolemaan.

Kuten useimmat ihmiset, joilla on suotuisa mielipide itsestään, piti Richard Moniplieskin lohduttajan tehtävästä, joka osoitti hänen ylemmyyttään – sillä sen aseman saa ehdottomasti ainakin hetkellisesti lohduttaja kovaosaisen suhteen – samalla kun hän pääsi siten tyydyttämään puheliaisuuttansa. Hän rankaisi onnetonta katujaa armottoman pitkällä saarnalla, joka oli täpösen täynnä tuollaisessa tilaisuudessa tavallisia puheenaineita, selitellen inhimillisten asiain vaihtelevaisuutta, kärsivällisyyden erinomaisia etuja kovan onnen kohdatessa, hyödyttömän murehtimisen hupsuutta, paremman varovaisuuden välttämättömyyttä vastaisen varalle, lisänä muutamia lieviä nuhteita menneisyydestä, lannistaakseen neuvottavansa uppiniskaisuutta hapolla niinkuin Hannibal käytti etikkaa halkoessaan tietänsä kallioiden läpi. Ihmisluonteen mukaista ei ollut tällaisen jokapäiväisyyksien tulvan sietäminen äänettömänä, ja Jin Vin lopulta joko halusi tyrehdyttää sanojen vaon, joka siten solui ehtymättömänä hänen korvaansa vastoin omaa järkeä, taikka luotti Richien ystävyyden vakuutuksiin, joita onnettomat Fieldingin mukaan ovat aina kovin auliit uskomaan – tai kenties hän vain tunsi pakkoa surujensa purkamiseen sanoina. Hän kohotti päänsä ja käänsi punaiset ja turvottuneet silmänsä Richieen:

"Helkkarissa, mies, pitäkää vain kitanne kiinni, niin kuulette koko jutun – ja sitten en teiltä muuta pyydä kuin että lyömme kättä ja eroamme. Se Margaret Ramsay – olettehan nähnyt hänet, mies?"

"Kerran", sanoi Richie, "mestari George Heriotin luona Lombard-kadulla – minä olin huoneessa heidän syödessään päivällistä".

"Aivan oikein, te autoitte lautasien vaihdossa, nyt muistankin", sanoi Jin Vin. "No, tuo samainen sievä tyttö – ja minä väitän hänet sievimmäksi Paavalin ja Barin välillä – hän on menossa naimisiin teidän loordi Glenvarlochinne kanssa, hitto sen heiskaleen periköön!"

"Se on mahdotonta", väitti Richie; "tuo on sulaa hulluutta, mies – teistä kaupunginpojista tehdään huhtikuun hupsuja vuoden jokaisena kuukautena. Glenvarlochin loordiko ottaisi lontoolaisen käsityöläisen tyttären! Yhtä helposti uskoisin suuren John-saarnaajamme vievän vihille juutalaisen kamasaksan perijättären."

"Kuulkaas, veikkonen", varoitti Jin Vin, "minä en salli kenenkään puhua halveksivasti kaupunkilaisista, niin pulassa kuin olenkin".

"Suokaa anteeksi, mies – en tarkoittanut pahastuttaa", pyysi Richie; "mutta mitä siihen naimiskauppaan tulee, niin se on kerrassaan mahdoton juttu".

"Se juttu kuitenkin toteutuu, sillä herttualla ja prinssillä ja niillä kaikilla on sormi siinä pelissä, ja erittäinkin vanhalla kuninkaan hupelolla, joka selvittelee tytön olevan suurtakin sukua omassa maassansa, niinkuin kaikki skotlantilaiset ovat olevinaan, tiedättehän."

"Master Vincent, jollette olisi tuskaannuksissanne", huomautti lohduttaja vuorostaan loukkaantuneena, "en ottaisi kuullakseni kansallisuuteni pilkkaamista".

Onnettomuuden katkeroittama nuorukainen pyysi nyt vuorostaan anteeksi, "mutta totta on", vakuutti hän, "että kuningas sanoo Peggie Ramsayn olevan jollakin etäisellä tavalla aatelinen ja että hän on osoittanut suurta harrastusta tätä avioliittoa kohtaan juoksennellen ympärinsä kuin vanha koirashanhi kotkottaen Peggiestä aina siitä saakka kun näki hänet housuissa ja ihokkaassa – eikä ihmekään", lisäsi Vin-parka syvään huoaten.

"Tämä saattaa kaikki olla totta", myönsi nyt Richie, "vaikka se kuulostaa kummalta minun korvissani. Mutta, mies, te ette saisi puhua pahaa arvohenkilöistä – älkää sadatelko kuningasta, Jenkin, älkää makuuhuoneessannekaan – kiviseinilläkin on korvat – kukaan ei voi sitä tietää paremmin kuin minä."

"Minä en sadattele sitä hupsua ukkoa", tuumi Jenkin, "mutta soisin minä heidän rehkivän hiukan säyseämmin. Jos he saisivat nähdäkseen aukealla kentällä kolmekymmentätuhatta sellaista peitsimiestä kuin minä olen nähnyt tykkiväen harjoitusradalla, niin ei heidän pitkätukkaisista hovilaisistaan luullakseni lähtisi suurtakaan apua."

"Mitäs joutavia, mies", sanoi Richie; "muistakaa, mistä Stuartit tulivat, älkääkä luulko, että teiltäkään puuttuisi keihäitä tai kaksiteräisiä lyömämiekkoja. Mutta jättäen sellaiset asiat, joista on vaarallinen haastella, kysyn vielä kerran, mikä on teidän osuutenne koko tuossa jutussa."

"Mikäkö on?" vastasi Jenkin. "No, enkö minä ole valinnut Peggie Ramsayta sydämeni rakastetuksi siitä päivästä asti, jona tulin hänen isänsä liikkeeseen? Ja enkö ole kanniskellut hänen päällyskenkiään ja käyntikenkiään kolmen vuoden aikana ja kuljettanut hänen rukouskirjaansa kirkkoon ja harjannut pielusta hänen polvistuakseen sille, ja onko hän milloinkaan hyljännyt palveluksiani?"

"Sellaiseen en näe olleen mitään syytä", arveli Richie, "jos vain tuollaisiin pikku tehtäviin tarjouduitte. Voi, mies, on vain harvoja – varsin harvoja sekä hupsujen että viisaitten joukossa, jotka osaavat ohjata naista."

"No, enkö minä palvellut häntä oman vapauteni vaarantaen ja ollen hyvin vähällä panna henkenikin alttiiksi? Eikö hän – ei, hän se ei sentään ollut, vaan tuo kirottu akka, jonka hän sai muokkaamaan minua – eikö tämä houkutellut minua hupsun tavoin tekeytymään soutumieheksi mokomankin loordin auttamiseksi Skotlantiin? Ja eikö se vietävä kieltäytynyt rauhallisesti lähtemästä Gravesendissä odottavaan laivaan, laverrellen ja rehennellen ja pistoolejansa näytellen, ja pannut minua laskemaan hänet maihin Greenwichissä, missä hän joillakin pöyhistelevillä metkuillaan toimitti sekä itsensä että minut Toweriin?"

"Vai niin!" huudahti Richie, ja hänen katseensa sai tavallista suurempaa viisautta; "te siis olitte se vihreänuttuinen ruuhimies, joka souti loordi Glenvarlochin alas virtaa?"

"Sitä hullumpi olin, kun en liottanut häntä Thamesissa", vastasi Jenkin. "Ja minä olin se poika, joka en suostunut tunnustamaan sanaakaan siitä, kuka tai mikä minä olin, vaikka he uhkasivat panna minut syleilemään Exeterin herttuan tytärtä."

"Kuka hän on, mies?" kummeksui Richie. "Jo täytyy hänen olla aika kuvatus, jos niin pahasti pelkäät häntä, vaikka hän vielä on niin korkeata sukuakin."

"Tarkoitan kiristyspuita – piinapenkkiä, mies", selitti Jenkin. "Missä olette te kasvanut, kun ette ole koskaan kuullut Exeterin herttuan tyttärestä? Mutta kaikki Englannin herttuat ja herttuattaret eivät olisi voineet saada minulta mitään heltiämään – ja sitte totuus selvisikin jollain muulla tavoin, ja minut laskettiin vapaaksi. Kotiin juoksin, ajatellen olevani kaupunginpiirin nokkelimpia ja onnellisimpia miehiä. Ja tyttö – hän – hän tahtoi maksaa minulle rahalla kaiken uskollisen palvelemiseni, ja hän puhui niin herttaisesti ja niin kylmäkiskoisesti samalla kertaa, että toivotin itseäni Towerin syvimpään vankiluolaan. Soisin heidän kiduttaneen minut kuoliaaksi ennen kuin kuulin tuon skotlantilaisen riistävän minulta armaani!"

"Mutta oletteko varma siitä, että olette menettänyt hänet?" epäili Richie. "Kovin oudolta tuntuu minusta, että loordi Glenvarloch naisi kauppamiehen tyttären – vaikka myönnänkin, että Lontoossa solmitaan eriskummallisia avioliittoja."

"Ka, sanonpa teille, että tuo loordi oli tuskin suoriutunut Towerista, kun hän ja mestari George Heriot tulivat tekemään esityksiänsä tytöstä kuninkaan suostumuksella, ja mitä kaikkea heillä olikaan sanottavana kosinnan puolesta. Koreita hovisuosion lupauksia kuului loordi myös saaneen, sillä hänellä ei ole auranalaakaan maata."

"No, ja mitä sanoi vanha kelloseppä?" tiedusti Richie. "Eikö hän, kuten hyvin sopikin hänelle, ollut loikkaamaisillaan nahoistaan riemastuksissaan?"

"Hän kertoi kuusi lukua keskenään ja ilmoitti tuloksen – sitten antaen suostumuksensa."

"Ja mitä te teitte?"

"Minä ryntäsin kadulle", kertoi poika-parka, "kirvelevin sydämin ja veristynein silmin – ja missä sitten ensiksi tapasinkaan itseni muualla kuin tuon syöjättären, muori Suddlechopin luona – ja mitä neuvoi hän minulle muuta kuin maantielle laittautumista?"

"Maantielle, mies? Missä mielessä?" kysyi Richie.

"Pyhän Nikolauksen kirjurina vain – maantieritarina, niinkuin Poins ja Peto ja muut näytelmän⁵⁴ urhot. Ja arvatkaas, kenestä piti tulla kapteenini? Hän nimittäin lörpötteli koko jutun ennen kuin ennätin puhua hänelle – otaksui kai vaitioloni myöntymykseksi ja arveli minua niin peruuttamattomasti kadotetuksi, ettei minulla voinut olla ainoatakaan pelastukselle haiskahtavaa ajatusta. Kenen piti olla kapteeninani muun kuin sen heittiön, jota näitte minun peittoavan ravintolassa, kun palvelitte loordi Glenvarlochia – raukkamaisen, luihun, varastelevan pukarin, jota sanotaan Colepepperiksi?"

"Colepepper – hm – minä tiedän yhtä ja toista siitä ryökäleestä", sanoi Richie. "Tiedättekö sattumalta, missä hän saattaisi olla tavattavana, master Jenkin? Tekisitte minulle hyvän palveluksen, jos sen sanoisitte."

"No, hän elelee jokseenkin syrjäisesti", vastasi oppipoika, "ollen epäiltynä jostakin konnuudesta – luullakseni Whitefriarsissa tapahtuneesta hirveästä murhasta tai muusta sellaisesta. Mutta minä olisin saattanut kuulla hänestä tarkemmin emäntä Suddlechopilta, sillä hän esitti, että tapaisin kapteenin Enfieldin ajopuistossa muutamien toisten kelpo veikkojen keralla, koska on hankkeissa rosvota joku, joka matkustaa pohjoiseen suuri aarre mukanaan."

"Ja te ette suostunut tähän kauniiseen suunnitelmaan", sanoi Moniplies.

"Minä kirosin hänet kelvottomana riiviönä ja läksin omille asioilleni", vastasi Jenkin.

"Mutta mitä sanoi hän siihen, mies? Kai se hätkähdytti häntä", arveli Richie.

"Ei rahtuakaan. Hän nauroi ja sanoi puhuneensa leikkiä", vastasi Jenkin. "Mutta minä tunnen sen naaraspirun pilapuheet hänen vakaista tuumistaan liian hyvin, eksyäkseni siten. Hän tietää silti, että minä en milloinkaan kavaltaisi häntä."

"Kavaltaisi häntä! Ette tietenkään", tuumi Richie; "mutta oletteko millään tavoin sidottu tuohon Pepperculliin tai Colepepperin veijariin, taikka miksi häntä nimitetäänkin, antaaksenne hänen rosvota kunniallista herrasmiestä, joka matkustaa pohjoiseen päin ja saattaa hyvinkin olla kelpo skotlantilainen?"

"Niin – kuljettamassa kotiin englantilaista rahakuormaa", tokaisi Jenkin. "Mutta olkoon hän kuka hyvänsä, rosvotkoot he vain koko maailman, jos haluavat, sillä minäkin olen rosvottu ja häviöön syösty."

Richie täytti ystävänsä pikarin reunoja myöten ja vaati häntä juomaan pohjaan. "Tämä rakkaus", hän puheli, "on vain lapsellinen juttu sellaiselle riuskalle nuorelle miehelle kuin te olette, master Jenkin. Ja jos teillä välttämättömästi pitää olla hempukka, vaikka minun mielestäni olisi turvallisempaa uskaltautua vakaan vaimoihmisen varaan, niin onhan täällä Lontoossa yhtä reippaita kaunokaisia kuin tuo Ramsayn tyttö. Teidän ei tarvitse huoata noin raskaasti, sillä se on ihan totta – meressä on yhtä hyvää kalaa kuin siitä on koskaan saatu. Miksi siis pitäisi teidän, joka olette yhtä vireä ja pulska nuori mies kokoiseksenne kuin missään näkee – miksi pitäisi teidän täten istuskella alakärsänä, yrittämättä jotakin rohkeata kunnostautumista asemanne parantamiseksi?"

"Sanonpa teille, master Moniplies", huomautti Jenkin, "että minä olen yhtä köyhä kuin yksikään skotlantilainen – olen rikkonut oppisopimukseni ja aion livistää maastani".

"Voi hyväinen!" päivitteli Richie; "mutta se ei käy laatuun, mies. Tiedän murheellisesta kokemuksesta kyllä hyvin, että köyhyys tuottaa miehen luontoon löyhyyttä ja että se istuu varsin alallaan, jolla on reikä housuissaan. Mutta rohkeutta, mies; te olette auttanut minua aikaisemmin, ja minä tahdon avittaa teitä nyt. Jos vain toimitatte minut tuon samaisen kapteenin pakeille, niin siitä koituu paras päivän työ, mitä olette milloinkaan tehnyt."