Kitabı oku: «Qventin Durward», sayfa 32

Noiden kaikkien halpuutta ja jalouden puutetta ilmaisevien kasvojen keskellä loistivat kaikkia muita etevämpinä tähtienennustajan kookas vartalo, kauniit kasvot ja majesteetillinen ryhti. Häntä olisi voinut luulla muinaisajan loitsijaksi, joka oli sattunut rosvoluolaan ja juuri oli manaamaisillaan esille jonkun haltijan vapauttajakseen. Jollei hänessä olisi ollut mitään muuta merkillistä kuin hänen jalo partansa, joka kauniisti valui alas salaiselle käärölle hänen kädessään, niin eipä sittenkään olisi ollut ihmeellistä, jos katsoja olisi surkutellut, että niin etevä kaunistus oli tullut miehen osaksi, joka käytti luonnonlahjansa, oppinsa, puhekykynsä ja majesteetillisen ulkomuotonsa kaikki edut vain kelvottomaan silmänkääntämiseen ja petokseen.

Näin kului yö kreivi Herbert'in tornissa Peronnen linnassa. Heti kun ensimäinen valon säde pujahti vanhaan, gootilaistyyliseen kamariin, missä kuningas makasi, kutsui hän Olivier'in luoksensa; tämän tullessa istui Ludvig vielä yöpuvussaan, ja parranajaja hämmästyi nähdessään, miten kuninkaan koko ulkomuoto tänä kuolemantuskassa vietettynä yönä oli muuttunut. Hän yritti ilmaista huolensa sen johdosta, mutta kuningas käski hänen olla vaiti ja selitti hänelle, millä kaikilla keinoilla hän oli jo koettanut voittaa itselleen ystäviä Burgundin hovissa; näitä ystävyydenhieromisia piti nyt Olivier'in jatkaa, niinpian kuin hänen sallittaisiin päästä liikkeelle. Eikä kuninkaan järjen selvyys sekä hänen tarkka tietonsa kaikista ihmisen tekoja liikkeellepanevista vaikuttimista ollut vielä koskaan ennen niin suuresti ihmetyttänyt tuota viekasta neuvonantajaa, kuin tämän merkillisen neuvottelun aikana.

Noin kaksi tuntia sen jälkeen saikin Olivier Crévecoeur'in kreiviltä luvan lähteä ulos asioille, joita hänen herransa oli käskenyt hänen toimittaa. Mutta Ludvig käski luoksensa tähtienennustajan, johon hän näytti saaneen uutta luottamusta, ja piti hänenkin kanssansa pitkän neuvottelun. Siitä näytti hänen toivonsa sekä rohkeutensa jälleen vironneen, niin että kuningas puki päälleen ja vastaanotti Crévecoeur'in aamutervehdyksen mielenrauhalla, joka väkisinkin ihmetytti burgundilaista herraa, varsinkin kun hän oli jo kuullut, että herttua monta tuntia oli ollut semmoisessa mielentilassa, joka teki kuninkaan tilan sangen vaaralliseksi.

XXX
EPÄVARMUUS

Mietteemme horjuu niinkuin horjuu laiva, mi keikkuu myrskysäällä merellä.

Vanha näytelmä.

Jos Ludvig oli yön kuluessa ollut huolestuneella ja liikutetulla mielellä, niin olipa Burgundin herttuan yö ollut vielä paljon rauhattomampi; sillä tällä herralla ei ollut yhtä suurta valtaa himojensa yli, päinvastoin hän soi niiden melkein mielinmäärin hillitsemättä vallita hänen tekojansa.

Ajan tavan mukaan makasi kaksi herttuan paraista, enimmin suosituista neuvonantajista, D'Hymbercourt ja Des Comines, herransa makuukamarissa, missä heillä oli vuoteensa herttuan vuoteen vieressä. Heidän seuransa olikin erittäin tarpeellinen sinä yönä, sillä Kaarle horjui sinne tänne, vuoroin kiihtyen surusta, vihan vimmasta ja kostonhimosta, vuoroin taas heltyen kunniantunnon vaikutuksesta, joka kielsi häntä kostamasta Ludvigille hänen nykyisessä tilassaan; herttuan mieli oli ollut tulivuoren kaltainen, joka syöksee sisästänsä kaikki aineet sekautuneina ja yhteensulaneina palavaksi kuonavirraksi.

Hän ei suostunut vaatteita päältään riisumaan eikä asettumaan levolle, vaan koko yö kului uudelleen esiinpuhkeavissa tulisissa vimmanpuuskissa. Tämmöisinä hetkinä hän puhui lakkaamatta seuralaisillensa niin sekavasti ja niin ylen kiireesti, että he pelkäsivät hänen tulevan hulluksi. Hän puhui murhatun Lüttich'in piispan hyvistä avuista sekä sydämenlempeydestä; hän muisteli kaikkia heidän välillään tapahtuneita ystävyyden, suosion ja luottamuksen osoituksia; ja tällä tavoin hän kiihdytti itseänsä niin ankaraan suruun, että hän viskautui vuoteelleen, kätkien kasvot päänalaiseen, ja näytti olevan tukehtumaisillaan kyyneleihin sekä huokauksiin, joita hän koetti hillitä. Sitten jälleen karaten ylös hän puhkesi toisenlaiseen vimmattuun puuskaan, astui kiirein askelin edestakaisin huoneessa, päästäen suustansa katkonaisia uhkauksia ja vielä katkonaisempia kirouksia, ja polkien jalkaansa permantoon tapansa mukaan. Hän kutsui pyhän Yrjänän, pyhän Anteruksen sekä kaikki muut pyhimykset todistajiksi, julmasti vannoen veristä kostoa De la Marck'ille, Lüttich'in porvareille sekä hänellekin, joka koko asian oli pannut liikkeelle. – Nämät viimeksimainitut uhkaukset, vaikkei suoraan ilmilausutut, nähtävästi tarkoittivat kuningasta; ja kerran herttua jo ilmaisi päätöksensä noudattaa luokseen kuninkaan veljen, Normandian herttuan, jonka kanssa Ludvig eli eripuraisuudessa; tämän avulla hän aikoi pakottaa vankinsa itse luopumaan kruunusta tai ainakin luovuttamaan muille muutamat sen tärkeimmät oikeudet ja tulonlähteet.

Vielä päivä ja yö kului samanlaisissa rauhattomissa, joskus tuuliaispäänä riehahtavissa neuvotteluissa, tai pikemmin sanoen, yhä muuttelevissa mielenmyrskyissä. Herttua koko tänä aikana tuskin söi tai joi einettäkään, ei muuttanut vaatteitansa ja käyttäytyi siten, että oli syytä pelätä hänen vimmansa viimein muuttuvan hulluudeksi. Vähitellen asettui kuitenkin hänen mielensä hiukan; hän piti ajottain neuvonantajiensa kanssa keskusteluita, joissa tehtiin paljon ehdotuksia, vaan ei mitään päätöksiä. Comines kertoo meille, että kerta sanansaattaja istui jo hevosen selässä odottaen kirjettä, jolla Normandian herttua oli kutsuttava; ja silloin olisi, niinkuin semmoisissa tapauksissa enimmiten kävi, Ranskan kuninkaan vankila piankin muuttunut hänen ruumisarkukseen.

Toisin ajoin taas Kaarle, kun vihanpuuskan voima oli alkanut raueta, istua jörötteli, kasvot liikkumatta, tylynä ja jäykkänä, niinkuin mies, joka miettii hurjaa tekoa, vaan ei vielä saa mieltänsä päätökseen vakautumaan. Epäilemättä ei olisi tarvittu muuta kuin puolta viekoitussanaa jonkun hänen seurassaan olevan neuvonantajan puolelta, niin herttua sokeasti olisi syössyt itsensä vimmattuun tekoon. Mutta Burgundin herrat melkein yksimielin kehottivat häntä kohtuulliseen menettelyyn; heille oli Ludvigin persoona pyhä, koska hän oli heidän kuninkaansa ja ylimäinen läänitysherransa, ja sitä paitsi he pitivät vaarin valtakunnan sekä myös herttuan omasta kunniasta, koska Kaarle, ennenkuin Ludvig uskoi itsensä hänen valtaansa, oli antanut kunniasanansa pantiksi kuninkaan turvallisuudesta. Neuvot, joita D'Hymbercourt ja Des Comines yön kuluessa olivat puolin sanoin uskaltaneet tuoda esille, saivat aamulla, kun herttua oli vähemmän kiivaalla mielellä, vahvistusta Crévecoeur'iltä ynnä muilta. Kukaties ei kaikkien harrastus kuninkaan puolesta ollut vailla oman edunkaan toivoa. Useimmat, niinkuin on jo kerrottu, olivat saaneet kokea Ludvigin anteliaisuutta; toisilla oli maatiloja Ranskassa tai perinnöntoiveita, joten he jossakin määrin olivat kuninkaan vallanalaiset. Ja varma on myöskin, että myötätuodut rahavarat, jotka, kuninkaan ajaessa Peronnen portista sisään, olivat kuormitettuina neljän muulin selkään, tuntuvasti hupenivat näiden ystävyyden hieromisten aikana.

Kolmantena päivänä kreivi Campobasso toi italialaisen viekkautensa lisäksi Kaarlen neuvoskamariin, ja onneksi oli Ludvigille, ettei hän ollut läsnä herttuan ensihetkisen vimman aikana. Heti hänen saavuttuaan kutsuttiin kaikki valtaneuvokset varsinaiseen kokoukseen miettimään, miten tässä oudossa ja tärkeässä tilaisuudessa oli meneteltävä.

Campobasso toi ensiksi mielipiteensä esille pukien sen vertaukseen matkustajasta, kyykäärmeestä sekä ketusta; hän muistutti herttualle tuota neuvoa, jonka kettu antoi miehelle, että hänen piti musertaa verivihollisensa, kun sattumus oli saattanut nyt sen hänen valtaansa. Des Comines, joka näki herttuan silmien iskevän tulta, kun tämä ehdoitus tehtiin, johon hänen oma tulinen luonteensa oli jo monta kertaa häntä kiihottanut, rupesi kiireesti puhumaan siitä, että Ludvig kenties ei aivan suoranaisesti ollutkaan osallinen Schönwald'issa tehtyyn veriseen tekoon; olihan mahdollista, arveli hän, että kuningas voisi todistaa syyttömyytensä siihen rikokseen, josta häntä syytettiin, ja saattoipa hän muulla tavalla hyvittää ne häiriöt, joita hänen salavehkeensä olivat saaneet aikaan herttuan omissa sekä hänen liittolaistensa alusmaissa. Kuninkaalle tehdystä väkivallasta oli epäilemättä johtuva paljon turmiota, niin hyvin Ranskalle kuin Burgundillekin; yksi semmoinen, eikä se suinkaan ollut vähimmin pelättävä, saattoi olla se, että englantilaiset voisivat siinä tapauksessa käyttää hyödykseen rauhattomuutta ja keskinäistä eripuraisuutta; he voisivat jälleen tulla valloittamaan Normandiaa ja Bretagnea sekä alottaa uudelleen noita hirmuisia sotia, jotka vain sillä keinoin oli saatu lopetetuiksi ja sittenkin vain suurella vaivalla, että Ranska ja Burgundi olivat yhteiseen liittoon liittyneet yhteistä vihollista vastaan. Lopuksi hän tunnusti, ettei hänkään tahtonut kehottaa Ludvigin poispäästämistä ilman mitään ehtoja ja vaatimuksia; hänen mielestänsä herttuan ei pitäisi käyttää tätä nykyistä tilaa muuhun, kuin että saataisiin kohtuullinen, tasapuolinen sovinto toimeen molempien valtakuntien välillä, ja että kuninkaalta vaadittaisiin semmoisia takeita, jotka tekisivät hänelle vaikeaksi rikkoa sanaansa ja vastaisuudessa jälleen ruveta häiritsemään Burgundin sisäistä rauhaa. D'Hymbercourt, Crévecoeur ynnä useat muut ilmoittivat myös paheksuvansa Campobasson ehdotuksia, tuoden esiin sen mielipiteensä, että sovinnon kautta ja Burgundille kunniallisemmalla tavalla saataisiin pysyväisempiä etuja kuin väkivallalla, joka tahraisi kansan kunniaa, niinkuin sanansa sekä vieraanvaraisuuden sääntöjen rikkominen ainakin.

Herttua kuunteli näitä vastasyitä silmät maahan luotuina, tuuheat kulmakarvat yhteenpuristettuina, jotta ne näyttivät yhdeltä ainoalta karvariviltä. Mutta kun Crévecoeur vielä lisäsi, ettei hän voinut uskoa Ludvigin olleen osallisena Schönwald'issa tehtyyn julmaan väkivaltaan tai edes tienneen siitä, niin Kaarle kohotti päänsä, välkähdytti vihaisen silmäniskun neuvonantajaansa ja huudahti: »Onko sinun korviisi, Crévecoeur, Ranskan kullan helinä kuulunut niin suloiselta? – Minusta tuntuu kuin kuulisin sen täällä neuvoskunnassani soivan yhtä heleästi kuin St. Denis'n kirkonkellot! – Uskaltaako joku todella väittää, ettei Ludvig muka ole virittänyt noita Flanderin melskeitä?»

»Armollinen herrani», vastasi Crévecoeur, »minun käteni on aina ollut enemmän tekemisissä teräksen kuin kullan kanssa; ja niin vieras on minulle se ajatus, että Ludvig olisi syytön Flanderin rauhattomuuksiin, että aivan vastikään koko hänen oman hovinsa kuullen syytin häntä sovinnon rikkomisesta, vaatien häntä taisteluun teidän nimessänne. Mutta vaikka hänen salavehkeensä epäilemättä ovat olleet alkusyynä noihin meteleihin, en kuitenkaan voi otaksua, että hän olisi käskenyt surmaamaan arkkipiispan. Päinvastoin tiedän erään hänen lähettiläistään siellä julkisesti lausuneen ilmi inhonsa; ja sen miehen voisin tuoda tänne, jos te, armollinen herttua tahdotte nähdä hänet.»

»Minä tahdon», sanoi herttua. »Pyhä Yrjänä auttakoon! Voitko epäillä, etten minä tahtoisi noudattaa oikeutta? Vihanvimmani tulisimpina hetkinäkin, sen tietävät kaikki, olen aina ollut rehellinen ja oikeutta harrastava tuomari. Minä tahdon Ranskan Ludvigin itsensäkin tänne silmieni eteen – omalla suullani tahdon esittää kanteeni meille tehdyn vääryyden johdosta, omalla suullani tahdon julistaa hänelle mitä hyvitykseksi siitä toivon ja vaadin häneltä. Jos vain tulee esiin, että hän on syytön tuohon murhaan, on muiden rikosten sovitus käyvä helpommin. – Mutta, jos hän on siihen syypää, niin kukapa voisi sanoa, ettei katumukseen pyhitetty elämä jossakin syrjäisessä luostarissa olisi täydesti ansaittu ja vielä sangen armollinen tuomio? – Kuka», lisäsi hän, puhuessaan yhä kiihkeämmin, »kuka uskaltaisi moittia vielä suoranaisempaa, vielä nopeampaa kostoa? – Nouda vierasmiehesi tänne – minä lähden linnaan juuri ennen kahtatoista. Muutamat ehdot aion panna paperille, joihin hänen täytyy suostua, tai kavahtakoon päätänsä. – Nyt lopetan tämän neuvottelun – te saatte mennä. Minä lähden vain muuttamaan vaatteita, sillä tämä puku tuskin on sopiva, kun on käytävä kumartamassa minun kaikkein armollisinta kuningastani.»

Lausuttuansa nämät viimeiset sanat erittäin suurella, katkeralla painolla, nousi herttua ja astui ulos huoneesta.

»Ludvigin henki ja, mikä vielä pahempi, Burgundin kunnia riippuu nyt yhdestä ainoasta arvanheitosta», sanoi D'Hymbercourt Crévecoeur'ille ja Des Comines'lle. – Riennä sinä linnaan, Des Comines – sinulla on liukkaampi kieli kuin Crévecoeur'illä sekä minulla. Ilmoita Ludvigille minkälainen rajuilma on tulossa – hän itse on parhaiten keksivä mitenkä hänen siinä tulee laivaansa ohjata. Eihän toki, toivoakseni, tuo henkivartija virkkane mitään asian pahennukseksi; sillä kuka voi tietää mitä salaisia käskyjä hänelle lienee annettu?»

»Tuo nuori poika», vastasi Crévecoeur, »näyttää olevan uljas, mutta samalla paljoa varovaisempi ja viisaampi kuin mitä hänen iästään päättäen voi luulla. Kaikessa, mitä hän minulle puhui, hän piti hellää huolta kuninkaan hyvästä maineesta, niinkuin uskollinen palvelija hallitsijansa maineesta ainakin. Minä lähden nyt häntä hakemaan sekä nuorta Croyen kreivitärtä.»

»Kreivitärtäkö! – sanoittehan jättäneenne hänet pyhän Brigittan luostariin.»

»Niin kyllä», vastasi kreivi, »mutta herttuan käskystä täytyi minun heti lähettää häntä noutamaan; hänet on tuotu tänne kantotuolissa, koska hän ei olisi jaksanut muulla keinoin matkustaa. Hänen mielensä oli syvimmän surun vallassa, niin hyvin sen johdosta, ettei ole mitään tietoja hänen sukulaisestansa, neiti Hamelinesta, kuin häntä itseään uhkaavasta synkästä kohtalosta. Sillä hän on vasallivelvollisuutensa rikkonut pakenemalla laillisen läänitysherransa, Kaarle herttuan turvista, ja se herra, sen tyttönen tietää, on kaikista miehistä maailmassa vähimmin taipuvainen, kun hänelle tulevista läänitysherran oikeuksista on puhe.»

Se sanoma, että nuori kreivitär oli Kaarlen käsissä, koski verekseltä ja vielä kipeämmästi Ludvigin tuskastuneeseen mieleen. Hän tiesi, että jos krevitär rupeaisi selittämään millä juonilla häntä sekä neiti Hamelinea oli viekoiteltu Plessis'hin, niin siinä olisi se todistus, jonka hän hirttämällä Zamet Maugrabin'in oli hävittänyt, ja Ludvig tiesi myös miten tämä todistus, josta kävi ilmi, että hän oli sekaantunut Burgundin herttuan vallanalaisiin asioihin, oli kiihottava Kaarlea ja antava hänelle syytä niin suuressa määrin kuin mahdollista käyttämään omaksi edukseen kuninkaan nykyistä tilaa.

Ludvig keskusteli näistä asioista suurella huolella herra Des Comines'n kanssa, jonka terävä äly ja valtiollinen viisaus oli hänelle enemmän mieleen, kuin Crévecoeur'in jyrkät soturin tavat tai D'Hymbercourt'in parooninylpeys.

»Noita rautakopria sotureita, hyvä ystäväni Comines», virkkoi Ludvig vastaiselle historioitsijalleen, »ei pitäisi koskaan päästää minkään kuninkaan neuvoskamariin, vaan he saisivat jäädä peitsineen ja pertuskoineen eteiseen. Heidän kätensä ovat tosin meille hyödyksi, mutta hallitsija, joka käyttää heidän päätään muuhun tarpeeseen paitsi vihollisten miekkojen ja nuijien alasimeksi, on yhtä viisas kuin narri, joka morsiamelleen lahjoitti koiran kaulanauhan kaulavitjojen sijasta. Tämmöisille kuin sinä, Filip, jonka terävät, vilkkaat silmät tunkeutuvat asiain pintaa syvemmällekin, pitäisi hallitsijain antaa sija neuvospöydässään, sisäkamarissaan – mitäs puhun! – vieläpä sielunsa sisimmässäkin perukassa.»

Des Comines, jolla itsellään oli terävä äly, oli tietysti mielissään Euroopan älykkäimmän kuninkaan kiitoksesta, eikä hän osannut sisäistä mielihyväänsä niin peittää, ettei Ludvig olisi huomannut sanojensa osuneen oikeaan.

»Soisinpa», jatkoi hän siis, »että minulla olisi tämmöinen palvelija, tai, pikemmin sanoen, että ansaitsisin tämmöisen palvelijan! Silloin en olisi näin surkeaan tilaan joutunut, josta en kuitenkaan kovin paljon välittäisi, jos vain keksisin jonkun keinon saadakseni näin kokeneen valtiomiehen omakseni,»

Des Comines vakuutti kaikkien hänen avujensa, sellaisia kuin ne olivatkin, olevan alttiit Kaikkein Kristillisimmän Kuninkaan palvelukseen, sen verran kuin uskollisuuden velvollisuus hänen laillista herraansa, Kaarlea, Burgundin herttuaa kohtaan suinkin salli.

»Ja olenko muka minä semmoinen mies, joka tahtoisi viekoitella teitä pois siitä uskollisuudesta?» lausui Ludvig suurella innolla. »Voi! eikö nykyiseen vaaralliseen tilaani ole juuri se syynä, että olen liiaksi luottanut vasalliini? Ja voiko uskollisuus läänitysherraa kohtaan olla pyhempi kenellekään kuin minulle, jonka henki juuri siitä samaisesta riippuu? – Ei, Filip Des Comines – pysykää te vain edelleen Burgundin Kaarlen palveluksessa; ja te palvelette häntä uskollisimmasti, jos voitte saada aikaan sovinnon Ranskan Ludvigin kanssa. Niin tehden hyödytätte meitä molempia, ja toinen meistä ainakin on oleva siitä kiitollinen. Minulle on kerrottu, että teidän palkkanne tässä hovissa tuskin on ylihaukkamestarin palkan veroinen; ja näin siis on kristikunnan viisaimman neuvonantajan työ arvattu yhdenvertaiseksi tai oikeastaan vieläkin halvemmaksi kuin tuommoisen miehen, joka syöttää ja hoitaa kiveränokkia! Ranskan maat ovat avarat – sen kuninkaalla on paljon kultaa. Sallikaa minun, hyvä ystävä, tasoittaa tuo häpeällinen kohtuuttomuus. Apukeino siihen ei ole kaukana – sallikaa minun sitä käyttää.»

Kuningas otti esiin rahalla täytetyn raskaan arkun; mutta Des Comines, joka oli arkatuntoisempi kuin useimmat aikansa hoviherrat, ei suostunut lahjaa vastaanottamaan, vaan sanoi olevansa aivan tyytyväinen oman hallitsijansa anteliaisuuteen vakuuttaen, ettei hänen halunsa hyödyttää Ludvigia ollenkaan voinut suurentua tuosta ehdotetusta palkinnosta.

»Eriskummallinen mies!» huudahti kuningas. »Salli minun toki sulkea syliini ainoa nykyajan hoviherroista, joka samalla on taitava ja lahjoille taipumaton. Viisaus on kalliimpi kirkkainta kultaa; ja usko minua, Filip, minä luotan sinun ystävyyteesi enemmän kuin monen muun minulta lahjoja vastaanottaneen miehen ostettuun apuun. Minä tiedän sen, että te, Des Comines, ette ole neuvova herraanne käyttämään väärin tätä tilaisuutta, jonka onni ja, suoraan sanoen, oma hupsuuteni nyt on hänelle tuottanut.»

»Väärin käyttämään en suinkaan aio neuvoa», vastasi historioitsija; »mutta tietysti käyttämään sitä.»

»Mutta kuinka ja mihinkä määrään?» kysyi Ludvig. »Enhän ole toki mokoma pölkkypää, että toivoisin pääseväni tästä lunnaitta – mutta olkoon ne järjellisiä lunnaita – järkisanoja olen aina taipuvainen kuulemaan, Parisissa tai Plessis'ssä yhtähyvin kuin Peronnessa.»

»Niinpä kyllä, mutta älkää panko pahaksi, kuninkaallinen majesteetti», vastasi Des Comines, »järki Parisissa tai Plessis'ssä tavallisesti puhui niin hiljaisella, laupiaalla äänellä, ettei se aina kuulunut teidän korviinne. – Täällä Peronnessa se ottaa itselleen avuksi Pakon tömyritorven, joten sen ääni tulee majesteetilliseksi ja käskeväksi.»

»Te puhutte vertauksissa», virkkoi Ludvig, joka ei voinut oikein hillitä nousevaa närkästystään; »mutta minä olen tyhmä, typerä mies, herra Des Comines. Olkaa siis hyvä, jättäkää nuo puheenkoristeet sikseen ja lausukaa suoria sanoja. Mitä teidän herttuanne minulta vaatii?»

»Ei minua ole lähetetty ehtoja esittämään, herra kuningas», sanoi Des Comines; »herttua on pian omalla suullaan lausuva ilmi tahtonsa. Mutta muutamat ehdot johtuvat mieleeni, joita kuulemaan teidän, kuninkaallinen majesteetti, tulee valmistaa mieltänne. Niinkuin esimerkiksi lopullinen luopumus näistä Sommejoen varrella olevista kaupungeista.»

»Sen kyllä itsekin arvasin», sanoi Ludvig.

»Ja että te julkisesti ilmoittaisitte, ettei teillä ole mitään yhteyttä lüttichiläisten eikä Wilhelm de la Marck'in kanssa.»

»Yhtä mielelläni heidän liitostaan luovun kuin helvetistä ja perkeleestä», sanoi Ludvig.

»Vahvaa takausta vaadittaneen, joko korkea-arvoisten persoonain tai muutamien linnojen pantiksiantamisen tai jossakin muussa muodossa, siitä ettei Ranska vastedes enää ole kiihottava flanderilaisia kapinaan.»

»Se on aivan uusi tapa», vastasi kuningas, »että vasalli vaatii pantteja ylihallitsijaltaan – mutta olkoonpa menneeksi sekin.»

»Arvonmukainen ja itsenäinen herttuakunta teidän korkealle veljellenne, joka on minun herrani liittolainen ja ystävä – Normandia tai Champagne esimerkiksi. Herttua rakastaa teidän isänne sukua, kuninkaallinen majesteetti.»

»Niin ylenmäärin», vastasi Ludvig, »että hän – mort Dieu! tahtoo meistä kaikista tehdä kuninkaita. – Joko on teidän neuvolistanne nyt lopussa?»

»Ei aivan vielä», vastasi neuvonantaja. »Varmaankin vaadittaneen vielä, ettette te, herra kuningas, enää, niinkuin viime aikoma, tee kiusaa Bretagnen herttualle, ettekä kauemmin kiellä häneltä tai muilta suurilta vasalleiltanne oikeutta lyödä rahaa, nimittää itseään herttuoiksi ja hallitsijoiksi Jumalan armosta.»

»Sanalla sanoen, minun pitäisi muka nimittää kuninkaiksi kaikki vasallini. Herra Des Comines, tahdotteko te minua saattaa veljenmurhaan? – Muistattehan hyvin Kaarle veljeni? – Tuskin hän oli Guyennen herttuaksi tullut, niin hän kuoli. – Ja mitä jäisi sitten jäljelle Kaarle Suuren jälkeiselle ja arvon perilliselle, jos minun tulisi luovuttaa kaikki nuo rikkaat maakunnat – mitä minulle jäisi muuta paitsi kunnia saada kuninkaallisen voiteluksen Rheim'issä sekä syödä päivälliseni korkean teltan alla?»

»Me vähentäisimme, herra kuningas, teidän mielipahaanne sillä, että antaisimme teille korkeaan, mutta yksinäiseen paikkaanne kumppanin», virkkoi Des Comines. »Burgundin herttua, vaikkei hän vielä vaadi itselleen itsenäisen kuninkaan arvonimeä, tahtoo kuitenkin täst'edes olla vapaa noista alentavista alamaisuuden tunnusmerkeistä, jotka Ranska on hänelle määrännyt. Hän aikoo sulkea herttuankruununsa hallitsijan kaarella ja asettaa sen huipulle maailmanpallon merkiksi siitä, että hänen valtakuntansa on itsenäinen.»

»Ja kuinka Burgundin herttua, joka on vannonut Ranskalle vasallivalan», huudahti Ludvig, karaten ylös ja ilmaisten tavatonta mielenliikutusta, »uskaltaa asettaa ylihallitsijalleen tämmöisiä ehtoja, joiden tähden hän kaikkien kristillisten maiden lain mukaan tuomittaisiin lääninsä menettäneeksi?»

»Semmoista tuomiota mahtaisi tässä tapauksessa olla vaikea panna toimeen», vastasi Comines vakavasti. »Huomaattehan toki, kuninkaallinen herra, kuinka vasallivelvollisuuksien ankara vaatiminen alkaa joutua pois käytännöstä keisarikunnassakin, ja että läänitysherra sekä vasalli kumpikin, sen mukaan kummallako on suurempi voima ja parempi tilaisuus, koettavat muuttaa keskinäistä suhdettansa itselleen edullisemmaksi. – Teidän sekaantumisenne herttuan ja hänen flanderilaisten vasalliensa väleihin on oleva hyvänä puolustuksena minun herralleni, jos hän näet vaatisi, laajentamalla valtaansa, Ranskan luopumaan kaikista senkaltaisista sekaantumisista tästä lähin.»

»Comines, Comines!» sanoi Ludvig, taas kavahtaen ylös ja ruveten syvissä mietteissään astumaan edestakaisin, »onpa tämä, kun onkin, hirveä saarna tekstisanoista: Vae victis!¹⁸ – Ettehän toki väittäne, että herttua sitä kaikkea on vaativa?»

»Kumminkin olisi suotavaa, jos te, kuninkaallinen majesteetti, totuttaisitte mielenne siihen ajatukseen, että kaikki nämät asiat voisivat tulla puheeksi.»

»Mutta kohtuus, Comines, kohtuus myötäkäymisessä on – senhän te tiedätte paremmin kuin kukaan muu – välttämättömän tarpeellinen, jos tahtoo pysyväisiä etuja.»

»Kohtuuden suurta arvoa, sen olen huomannut, älkää pahaksi panko, kuninkaallinen herrani, on tappiolle jäänyt puoli aina erittäin taipuvainen kehumaan. Voittaja puolestaan pitää suuremmassa arvossa varovaisuutta, joka käskee ettei hän jättäisi tilaisuutta hyväkseen käyttämättä.»

»Olkoon niin, me otamme tämän asian miettiäksemme», virkkoi kuningas; »mutta nythän ainakin lienee teidän herttuanne järjettömien vaatimusten viimeinen loppu jo käsissä – tai jos jotain vielä on jäljellä, sillä semmoista sinun otsasi ennustaa, niin mitä se on? – mitä se voipi olla? – jollei hän vielä lisäksi vaatine kruunuani? Mutta sehän, jos suostun kaikkiin edellisiin vaatimuksiin, olisikin loistoaan vailla.»

»Herra kuningas», sanoi Des Comines, »se, mikä vielä on sanomatta, on osaksi – todellakin sangen suureksi osaksi – herttuan yksinomaisessa vallassa, vaikka hän aikookin pyytää teidänkin suostumustanne siihen, sillä asia koskee todellakin myös teitä sangen likeltä.»

»Pasques-Dieu!» huudahti kuningas tulistuen, »mitä se on sitten? – Puhukaa suunne puhtaaksi, herra Des Comines – pitääkö minun lähettää hänelle tyttäreni jalkavaimoksi? Vai mitä muuta häväistystä hän tahtoo minulle tehdä?»

»Ei mitään häväistystä, armollinen herrani ja kuninkaani; mutta teidän serkkunne, korkea-arvoinen Orleans'in herttua» —

»Haa!» sanoi kuningas; mutta Comines jatkoi, huolimatta tästä keskeytyksestä; – »on rakastunut nuoreen kreivittäreen, Isabella de Croyeen, ja herttua toivoo, että tekin, kuninkaallinen majesteetti, annatte suostumuksenne tähän avioliittoon, niinkuin hänkin puolestansa, ja että te yksin neuvoin hänen kanssansa lahjoitatte tälle jalosukuiselle, nuorelle pariskunnalle kelpo maatiluksia, jotka lisättyinä kreivittären omiin tiluksiin, antaisivat ranskalaiselle prinssille arvonmukaiset tulot.»

»En koskaan, en koskaan!» huudahti kuningas, kun mielenliikutus, jota hän viime aikoina suurella vaivalla vain oli saanut hillityksi, nyt väkisinkin ryöpsähti ilmi. Hän rupesi astumaan edestakaisin epätasaisin askelin, ja koko hänen käytöksensä ilmaisi nyt jyrkkää vastakohtaa hänen tavalliselle mielenlujuudelleen. »En koskaan, en koskaan! – Tuokoot he vaikka sakset ja keritkööt minun tukkani ruotihullun tapaan, jonka vertainen minä teoissani täydesti olenkin ollut! – Avatkoon luostari tai hauta minulle kitansa! – Tuotakoon vaikka tulikuumia rauta-astioita silmiäni sokeiksi häikäisemään! – Tuotakoon mestausmiekka tai myrkkyjuoma – mitä ikänä he vain tahtovat! – Mutta Orleans'in herttua ei saa rikkoa tyttärelleni antamaa sanaansa eikä naida toista, niin kauan kuin Johanna on elossa!»

»Kuninkaallinen herra», sanoi Comines, »ennenkuin te näin jyrkästi rupeatte vastustamaan tätä ehdotusta, pitäisi teidän toki muistaa, ettei teillä ole voimaa sitä estää. Ei kukaan viisas mies, joka näkee kallion lähtevän vierimään, koeta estää sen putoamista, koska se kuitenkin olisi turha yritys.»

»Mutta miehuullinen mies», virkkoi Ludvig, »hautautuu kuitenkin mielemmin sen alle. Des Comines, huomatkaa toki kuinka tämä avioliitto saattaisi minun valtakuntani viimeiseen perikatoon. Muistakaa, että minulla on vain yksi heikkovoimainen poika, ja että Orleans'in herttua sitten on lähin kruununperillinen – muistakaa, että kirkko on suostunut hänen avioliittoonsa Johannan kanssa, jolla keinoin sukuni molempien haarojen edut niin hyvin tulevat yhdistetyiksi – muistakaa tätä kaikkea ja muistakaa myös, että tämä avioliitto on ollut elämäni rakkain harrastus – että sen toimeensaamiseksi olen vehkeillyt, taistellut, valvonut, rukoillut, jopa – syntiäkin tehnyt. Filip, Des Comines, en voi luopua siitä tuumasta! Ajatelkaa itse, ajatelkaa! – Armahtakaa minua hädässäni – teidän sukkela älynne voi helposti keksiä jonkun muun uhrauksen tämän sijaan – jonkun oinaan, joka voitaisiin uhrata tämän tuuman sijaan, sillä se on minulle rakas niinkuin ainoa poika patriarkalle. Comines, armahtakaa minua! – teidän ainakin pitäisi käsittää, että miehille, joilla on älyä ja jotka ennakolta miettivät asioita, tämmöisen tuuman raukeaminen, jota he jo kauan ovat mielessään hautoneet ja jonka tähden he jo kauan ovat työtä tehneet, on verrattomasti katkerampi kuin tavallisten ihmisten hetkenaikuinen suru, sillä he etsivät tyydytystä vain jollekulle hetken tuottamalle himolle – te, joka käsitätte tätä syvempää, tätä todellisempaa tuskaa, jonka tyhjäksi mennyt varovaisuus ja turhaan ponnistettu äly tuottaa – te toki armahtanette minua!»

»Minun herrani ja kuninkaani!» vastasi Des Comines, »teidän surunne koskee sydämeeni, sen verran kuin vain velvollisuus omaa herraani kohtaan.»

»Älkää mainitko häntä!» huusi Ludvig, antautuen tai ainakin ollen antautuvinaan äkillisen, vastustamattoman mielenliikutuksen valtaan, joka muka irrotti hänen kielensä ohjat, joita hän muulloin piti tiukalla. »Burgundin Kaarle ei ansaitse teidän uskollisuuttanne. Hän, joka voi häväistä ja lyödä valtaneuvoksiaan – hän, joka viisaimmalle, uskollisimmalle heistä voi keksiä sellaisen häpäisevän pilkkanimen kuin Tête-bottée (Saapaspää)!»

Filip Des Comines, vaikka hän oli viisas mies, oli kuitenkin jokseenkin arka omasta arvostansa; ja nuo sanat, jotka kaikkien kohteliaisuuden rajojen yli ryöpsähtävä vimma sai puserretuksi kuninkaan suusta, koskivat häneen niin kipeästi, ettei hän voinut vastata muulla kuin toistamalla samat sanat: »Tête-bottée! – Mahdotonta että herrani herttua olisi siksi nimittänyt palvelijaa, joka aina on seurannut häntä, hamasta siitä ajasta kun hän kykeni ratsun selkään nousemaan! – Ja vielä lisäksi vieraan hallitsijan kuullen? – Se on mahdotonta!»

Ludvig huomasi heti kuinka syvälle hänen sanansa olivat käyneet. Hän vältti nyt yhtä paljon surkuttelemista, joka olisi voinut loukata, kuin myös osanottoa, joka olisi tuntunut teeskentelyltä. Hän sanoi vain koristelemattomin sanoin, mutta samalla arvokkaisuudella: »Oma onnettomuuteni on saattanut minut unohtamaan kohteliaisuuden vaatimukset, muuten en ikänä olisi maininnut tämmöistä asiaa, jota teidän tietysti oli kiusallista kuulla. Mutta te olette vastauksessanne syyttänyt minua siitä, että muka olen mahdottomia puhunut – se koskee kunniaani, ja minun täytyisi kärsiä teidän syytöksenne, jollen mainitsisi teille juttua, jonka herttua, nauraen niin että vedet silmistä pursuivat, kertoi selitykseksi tuolle häpäisevälle liikanimelle – en sen kertaamisella tahdo teidän korvianne uudestaan loukata. Näin muka oli asia tapahtunut: Te, herra Filip Des Comines, olitte kerta metsästysretkellä Burgundin herttuan, teidän herranne kanssa, joka hypättyään metsästyksen jälkeen hevosen selästä, käski teitä vetämään saappaat pois hänen jalastaan. Teidän silmistänne hän huomasi kenties, että tämä sopimaton vaatimus oli herättänyt teissä aivan luonnollista mielipahaa; sentähden hän käski teidän istahtaa maahan ja auttoi teitä samalla tavalla kuin te häntä. Mutta suuttuneena siitä, että te olitte näin puustaavin mukaan totellut hänen toistakin käskyänsä, hän, heti kun hän oli saanut toisen saappaan jalastanne, löi teitä sillä hurjasti päähän, kunnes veri valahti esiin, ja soimasi ankarasti alamaista, joka muka oli ollut uhkarohkea ja sallinut hallitsijansa tarjota hänelle semmoista apua. Ja siitä päivin on hänellä tai hänen suositulla hovinarrillansa, Le Glorieux'llä tapana mainita teitä tuolla hullulla, naurettavalla pilkkanimellä Tête-bottée, josta herttua hyvin usein laskee leikkiä.»