Kitabı oku: «Qventin Durward», sayfa 33
Tämä kertomus tuotti Ludvigille kahdenlaista mielihyvää: se koski kipeästi siihen mieheen, jota se liikutti – ja tämmöinen näky oli kuninkaalle aina erittäin hauska silloinkin, kun hän ei voinut, niinkuin tässä tilaisuudessa, puolustaa itseään sillä, että se oli sulaa kostoa – ja samalla hän huomasi myös vihdoin viimeinkin löytäneensä kohdan Des Comines'n sydämessä, johon vaikuttamalla hän vähitellen kenties saattoi viekoitella hänet Burgundin puolelta Ranskan puolelle. Siten syttynyt tulinen vihastus herttuaa kohtaan saattoi myöhemmin todella tämän loukatun hoviherran muuttamaan Kaarlen palveluksesta Ludvigin luo; mutta kysymyksessä olevassa tilaisuudessa hän kuitenkin puhui vain yleisesti viittaamalla ystävyydestään Ranskaa kohtaan, hyvin tietäen, että kuningas käsitti täysin, mitä hän sillä tarkoitti. Väärin olisi, jos tahraisimme tämän mainion historioitsijan muistoa sillä, että sanoisimme hänen tässä tilaisuudessa pettäneen herransa, joskin hänen mielensä nyt epäilemättä oli paljoa taipuvaisempi Ludvigin puoleen, kuin ensin tänne tullessaan.
Hän pakottautui nauramaan Ludvigin kertomalle jutulle, ja sitten hän lisäsi: »Enpä olisi luullut näin joutavan hullutuksen voineen pysyä niin kauan herttuan mielessä, että hän olisi arvellut maksavan vaivaa sitä nyt uudelleen kertoa. Jotakin semmoista kuin saapasten jalasta vetämistä silloin kyllä tapahtui – tiedättehän te, kuninkaallinen majesteetti, että tämmöiset kovat leikit huvittavat meidän herttuata; mutta asia on muistossa paisunut paljoa suuremmaksi kuin se oli. Annetaan sen vain olla.»
»Niin, annetaan sen olla», sanoi kuningas; »häpeä tosiaan, että se meiltä on edes hetkenkään aikaa vienyt. – Ja nyt, herra Des Comines, toivon teidän kuitenkin olevan sen verran ranskalaisen, että tahdotte neuvoa minua näissä vaikeissa asioissa. Teillä, sen kyllä huomaan, on se lanka, joka voisi saattaa minut ulos tästä labyrintistä, jos vain tahtoisitte sen minulle neuvoa.»
»Minun neuvoni ja apuni ovat aina teidän käytettävänänne, milloin vain käskette, kuninkaallinen majesteetti, tietysti sillä rajoituksella, jota velvollisuus omaa herraani kohtaan vaatii.»
Nämät olivat melkein aivan samat sanat, jotka Comines jo kerran ennen oli lausunut; mutta nyt hän ne lausui erilaisella äänellä. Edellisellä kerralla oli Ludvig niiden johdosta käsittänyt, että hoviherra asetti velvollisuuden herttuaa kohtaan ensimäiselle sijalle; mutta nyt hän selvään huomasi, että puhuja pani enemmän painoa neuvonlupaukselleen kuin tuolle rajoitukselle, joka näytti vain olevan sanottu muodollisuuden ja yhdenmukaisuuden vuoksi. Kuningas kävi taas tuolilleen istumaan, käski Comines'n viereensä ja kuunteli sitten valtiomiehen puhetta, ikäänkuin oraakelin sanoja. Des Comines puhui hiljaisella, mutta vakuuttavalla tavalla, joka ilmaisee peittämätöntä suorapuheisuutta ja kuitenkin jonkunlaista varovaisuutta, ja samalla hän puhui hitaasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut, että kuningas punnitsisi ja miettisi jokaista sanaa, koska niillä muka kullakin oli oma omituinen, tarkoin määrätty tarkoituksensa. »Ne ehdot, jotka teille, kuninkaallinen majesteetti, olen mietittäväksi tuonut, kuuluvat kyllä tylyiltä teidän korvissanne, mutta ne ovat kuitenkin vain esitetyt vastaehdoiksi toisille väkivaltaisemmille ehdotuksille, joita teille vihollismielisemmät miehet herttuan neuvoskunnassa ovat lausuneet. Ja tuskin tarvinneekaan minun huomauttaa teille, herra kuningas, että suoremmat, väkivaltaisemmat ehdotukset kaikkein eninten vaikuttavat meidän herraamme, jolle joutuisat, vaaralliset keinot aina ovat enemmän mieleen kuin varmemmatkin, jos ne kiertelemistä vaativat.»
»Kylläpä tiedän», sanoi kuningas. »Olen nähnyt hänen uivan joen poikki, johon hän helposti olisi voinut hukkua, vaikka parinsadan kyynärän matkan päässä olisi ollut silta.»
»Niin aivan, herra kuningas; ja se, joka omasta hengestään ei pidä mitään lukua, kun vain silmänräpäykseksi saa tyydyttää himoansa, pitää myös saman mielenlaatunsa vaikutuksesta tahtonsa perillepääsemistä tärkeämpänä kuin valtansa todellista lisääntymistä.»
»Aivan oikein», vastasi kuningas; »hupsu aina mielemmin tavottelee vallan loistavaa ulkopintaa kuin sen oikeaa olentoa. Se kaikki, sen tiedän, sopii Burgundin Kaarleen. Mutta, Comines ystäväni, mikä näitä valmisteluita seuraa?»
»Suoraan sanoen se, armollinen herra», vastasi burgundilainen, »että samoinkuin te, kuninkaallinen majesteetti, olette nähnyt taitavan onkimiehen hallitsevan suurta, raskasta kalaa ja viimein vetävän sen maalle yhden ainoan jouhen avulla, vaikka kalalla olisi ollut voimaa katkaista kymmenen vertaa paksummankin siiman, jos onkimies olisi ollut siksi tyhmä ja heti sitä tiukannut, eikä olisi antanut sille tilaisuutta kaikenlaisiin hulluihin vengottelemisiin; samoin myös tekin, kuninkaallinen herra, taipumalla herttuan mieliksi niissä asioissa, jotka ovat kiinnittäneet hänen kunniantuntoansa sekä kostonhimoansa, voitte välttää monta hankalampaa ehtoa, joita olen jo maininnut. Nämät – niiden joukossa – tahdon puhua suuni puhtaaksi, herra kuningas – myös useampia semmoisia, joiden kautta Ranskan voima tulisi tuntuvasti heikonnetuksi – saattaisivat siten luikahtaa herttuan muistista ja huomiosta, sekä jätettyinä vastaisten keskustelujen ja neuvottelujen varaan, kokonaan tulla vältetyiksi.»
»Kylläpä ymmärrän, hyvä herra Des Comines – mutta nyt asiaan», sanoi kuningas. »Mihinkä sitten noista hauskoista ehdoista teidän herttuanne on niin kiintynyt, että vastaansanominen saattaisi hänet järjettömäksi ja taipumattomaksi?»
»Mihin hyvänsä niistä, älkää pahaksi panko, kuninkaallinen majesteetti, jota te sattuisitte vastustamaan. Sitäpä juuri teidän, armollinen herra, pitäisi välttää, ja palatakseni taannoiseen vertaukseeni, tulee teidän olla varoillanne, valmiina hellittämään heti siimaa pitemmäksi, niin pian kun herttua vihastuksensa vimmassa lähtee vengottelemaan. Hänen raivonsa, joka on jo melkoisesti asettunut, on raukeneva voimattomaksi, jollei sitä vastusteta, ja te saatte pian nähdä hänen muuttuvan ystävälliseksi ja taipuisaksi.»
»Mutta», virkkoi kuningas vähän mietittyään, »mahtaneepa kuitenkin olla muutamia vaatimuksia, joihin serkkuni mieli on enemmän kiintynyt kuin toisiin. Jos vaan ne tietäisin, herra Comines» —
»Te voitte, kuninkaallinen herra, vähäpätöisimmästäkin vaatimuksesta tehdä tärkeimmän vain siten, että sitä vastustatte», sanoi Des Comines. »Sen kuitenkin, armollinen herra, voin lisätä, että sovinnosta ei ole rahtusenkaan toivoa, jollette luovu Wilhelm de la Marck'ista sekä lüttichiläisistä.»
»Johan sen sanoin aikovani julkisesti vakuuttaa, ettei meillä ole mitään yhteyttä keskenämme», virkkoi kuningas, »ja hyvin ne ovatkin sen minulta ansainneet, kun nuo ilkiöt ovat ryhtyneet kapinaan tämmöisellä hetkellä, jolloin kaulani menettäminen siitä olisi voinut johtua.»
»Sen, joka ruutilankaan tulta virittää», vastasi historioitsija, »pitää aina tietää, että itse ruutimiina pian sen jälkeen räjähtää. – Mutta Kaarle herttua on luultavasti vaativa teiltä, herra kuningas, enempääkin kuin pelkkää tämmöistä julistusta. Hän on vaativa, kuninkaallinen majesteetti, teidän apuanne kapinan kukistamiseksi, ja teidän kuninkaallista läsnäoloanne silloin kun hän noita kapinoitsijoita rankaisee.»
»Se tuskin sopii yhteen meidän kunniamme kanssa, Des Comines», virkkoi kuningas.
»Kieltäytyminen tuskin sopii yhteen teidän henkenne turvallisuuden kanssa, kuninkaallinen majesteetti», vastasi Des Comines. »Kaarle on lujasti päättänyt näyttää Flanderin kansalle, ettei mikään Ranskan avun toivo eikä lupaus voi pelastaa heitä Burgundin herttuan vihan ja koston alta.»
»Mutta, herra Des Comines, minä puhun nyt suuni puhtaaksi», vastasi kuningas. »Jos asiaa vain hiukan viivyteltäisiin, niin eivätkö nuo Lüttich'in roistot saattaisi pitää puoltansa Kaarle herttuaa vastaan? Ne lurjukset ovat lukuisat ja lujat – eivätkö he voisi puolustaa kaupunkiansa häntä vastaan?»
»Kyllähän he niiden tuhannen ranskalaisen jousimiehen avulla, jotka te, herra kuningas, olitte heille luvannut, saattaisivat saada jotain aikaan; mutta» —
»Jotka minä olin heille luvannut!» keskeytti häntä kuningas. »Voi, hyvä herra Des Comines. Te teette minulle vallan vääryyttä, kun niin sanotte.»
»Mutta ilman niitä», jatkoi Des Comines keskeyttämisestä huolimatta, »koska te, kuninkaallinen herra, nyt luultavasti ette katso sopivaksi niitä lähettää – miten porvarit voisivat toivoa voivansa puolustaa kaupunkia, jonka valleissa Kaarlen revittämät leveät aukot S: t Tron'in tappelun jälkeen vielä ovat korjaamatta? Voivathan siten Hennegaun, Brabant'in ja Burgundin ritarit käydä kaksikymmentä miestä rinnakkain rynnäkölle.»
»Voi noita varomattomia hupsuja!» sanoi kuningas. »Jos he siten ovat laiminlyöneet oman suojeluksensa, eivät he edes ansaitse minun apuani. Olkoon menneeksi, en minä heidän tähtensä riitaa nosta.»
»Seuraavalla ehdolla pelkään on kiinteämmät juuret teidän sydämessänne, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Des Comines.
»Haa!» vastasi kuningas. »Te tarkoitatte tuota riivattua avioliittoa! – En minä voi suostua siihen, että kihlaus tyttäreni Johannan ja serkkuni, Orleans'in herttuan välillä tulisi puretuksi – sen kautta Ranskan kruunu tulisi ryöstetyksi jälkeisteni käsistä sekä omistanikin. Sillä tuo heikko lapsi, minun poikani, on lakastunut kukka, joka on kariseva maahan hedelmää tekemättä. Tämä avioliitto Johannan ja Orleans'in herttuan välillä on ollut minulla mielessä kaiket päivät, unelmissani kaiket yöt – minä sanon sinulle, Filip Des Comines, siitä en voi luopua! – Paitsi sitä on armotonta vaatia minun omin käsin hävittämään sekä oman viisaan valtiotuumani että toinen toistansa varten kasvatetun pariskunnan onnen.»
»Ovatko he sitten niin kovin kiintyneet toisiinsa?» kysyi Des Comines.
»Toinen heistä kumminkin», vastasi kuningas, »se, josta olen velvollinen enimmin huolta pitämään. Mutta te hymyilette, herra Des Comines – te ette usko rakkauden voimaan.»
»Päinvastoin», sanoi Des Comines, »älkää pahaksi panko, että niin sanon, mutta uskomattomuus tässä asiassa on niin kaukana minusta, että olin juuri kysymäisilläni, olisiko teistä ehkä helpompi suostua tuohon ehdotettuun avioliittoon Orleans'in herttuan ja Isabella de Croyen välillä, jos voisin ilmoittaa teille, että kreivittären sydän on niin kiintynyt toiseen mieheen, ettei tästä aiotusta avioliitosta luultavasti koskaan tule mitään?»
Ludvig kuningas huoahti. »Voi!» sanoi hän, »hyvä kunnon ystäväni, mistä haudasta olette ottanut tuommoisen kuolleen miehen lohdutuksen? Vai tytönkö sydän! – Totta puhuakseni, olettakaamme vaikka, että Orleans'in herttua ei voisi kärsiä Johanna tytärtäni, niin täytyisihän hänen kuitenkin, jollei tämä pahasolmuinen paholaisenverkko olisi tullut väliin, naida hänet. Tästä voitte arvata kuinka vähän luultavaa on, että tuolla tyttösellä olisi mahdollisuutta vastustaa samanlaista pakotusta, varsinkin kun sulhaseksi pyrkijä on ranskalainen kuninkaallinen prinssi. – Voi, herra Des Comines! – Vähän pelkoa on siitä, että hän hylkäisi semmoisen kosijan: Varium et mutabile femina (Häilyvainen ja vaihtelevainen on nainen), herra Des Comines.»
»Kukapaties te, kuninkaallinen majesteetti, ette kuitenkaan tässä suhteessa täysin käsitä tämän nuoren neidon itsepäistä rohkeutta. Hän on jäykkää, uppiniskaista sukua, ja Crévecoeur'iltä olen onkinut tietooni, että tyttönen on romanttisesti rakastunut erääseen nuoreen knaappiin, joka, totta tunnustaakseni, on ollut hänelle suureksi avuksi matkalla.»
»Haa!» huudahti kuningas – »Qventin Durward nimiseen henkivartijakuntani jousimieheenkö?»
»Siihen samaiseen, niinpä luulen», vastasi Des Comines; »hän otettiin vangiksi yhdessä kreivittären kera, jonka kanssa hän melkein kahden kesken matkusteli.»
»No, olkoon kiitetty Jumala ja neitsyt Maaria ja pyhä Martti ja pyhä Julianus, kiitos ja kunnia heille kaikille!» sanoi kuningas. »Ja kunnia sekä ylistys myös oppineelle Galeottille, joka tähdistä ennusti, että nuorukaisen kohtalo olisi kiinteässä yhteydessä minun kohtaloni kanssa! Jos tyttösen sydän todellakin on niin kiintynyt siihen poikaan, että hän vastustaa Burgundin herttuan tahtoa, niin on Qventin Durward todellakin ollut minulle erinomaiseksi hyödyksi.»
»Syytä on luulla, armollinen herra», vastasi burgundilainen, »jos Crévecoeur'in kertomuksessa on perää, että hän saattaa olla kyllin itsepäinen, ja tokkopa sitä paitsi jalosukuinen Orleans'in herttua itsekään, joskin te, kuninkaallinen majesteetti, otaksuitte sitä, mielellään luopuisi suloisesta serkustansa, jonka kanssa hän niin kauan on ollut kihloissa;»
»Hm!» pani kuningas. »Te ette ole koskaan nähnyt minun tytärtäni Johannaa – tarhapöllö hän on, hyvä herra! – aivan tarhapöllö, jota häpeän! Mutta kun Orleans'in herttua vain olisi niin kiltti ja naisi Johannan, saisi hän sitten minun puolestani par amours19 olla vaikka kuinka hullusti rakastunut Ranskan kauneimpaan neitoon. Ja nyt, Des Comines, oletteko te nyt pohjaa myöten ammentanut nähtävikseni kaikki herranne mietteet?»
»Minä olen, herra kuningas, antanut teille tiedoksi ne ehdot, joita hän tällä hetkellä lienee enimmin kärkäs vaatimaan. Mutta tiedättehän te sen itse, armollinen herra, että meidän herttuan mieli on ryöppyisen vuorivirran kaltainen, joka ainoastaan silloin kulkee hiljaista kulkuaan, kun sen vedet eivät kohtaa mitään vastusta; ja mikä kaikki saattaisi kiihdyttää hänet vimmaan, sitä on mahdoton arvaamallakaan tietää. Jos joku varmempi todistus teidän salavehkeistänne lüttichiläisten ja Wilhelm de la Marck'in kanssa – suokaa tämä sana anteeksi, armollinen herra kuningas, tässä tilaisuudessa kun on niin vähän aikaa valikoida sanoja – jos siis semmoinen todistus arvaamatta tuotaisiin esille, niin sen seuraus olisi hirveä. – Siltä haaralta kuuluu kummia sanomia – sanotaan De la Marck'in naineen vanhemman Croyen kreivittären.»
»Tuo vanha hupsu olikin niin naimishullu, että hän olisi mennyt vaikka itse saatanalle», virkkoi kuningas. »Pikemmin minua ihmetyttää, että De la Marck, semmoinen sika kuin hän onkin, on tuommoisen nainut.»
»Toinen huhu on myös liikkeellä», jatkoi Des Comines, »että De la Marck'in lähettämä airut eli lähettiläs, lähenee Peronnea. Siitä herttua varmaan silmittömäksi vimmastuu – toivonpa, ettei tuolla miehellä vain olisi mitään kirjeitä teiltä tai muuta senkaltaista näytettävänä?»
»Kirjeitäkö minulta Metsäkarjulle!» vastasi kuningas. – »Ei, ei, herra Des Comines, enpä toki niin perin hullu ole, että viskaisin helmiä sioille. – Ne vähät asiat, joissa olen ollut tuon järjettömän pedon kanssa, toimitettiin aina suusanallisesti lähettiläitten kautta, ja semmoisiksi valitsin aina vain halpasukuisia orjia tai maankuljeksijoita, joiden todistus ei olisi kelvannut oikeuden edessä, vaikkapa asia olisi koskenut vain munien näpistelemistä kananpesästä.»
»Sitten en tiedä muuta kuin että vielä kerran kehotan teitä, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Des Comines lähtöä tehden, »olemaan varoillanne, käyttäytymään asianhaarojen mukaan ja välttämään varsinkin semmoisia puheita ja väitelmiä herttuan kanssa, jotka ovat enemmän teidän arvonne kuin nykyisen tilanne mukaiset.»
»Jos minun arvoni», sanoi kuningas, »rupeaa minua liiaksi kiusaamaan – jota se harvoin tekee, kun tärkeämpiä asioita on mielessä – niin on minulla oiva lääke liiallista sydämen paisumista vastaan. – Ei minun tarvitse muuta kuin katsahtaa tuohon turmiota tuottavaan kammioon tuossa ja ajatella Kaarle Tyhmän kuolemaa – se parantaa taudin yhtä varmaan kuin kylmä kylpy kuumeen. – Ja nyt, minun ystäväni ja neuvonantajani, joko teidän täytyy lähteä? No hyvä, mutta onpa se aika varmaankin tuleva, jolloin te kyllästytte pitämästä saarnoja valtioviisaudesta Burgundin lautapäälle härälle, jolla ei ole sen vertaa älyä, että hän teidän mutkittomimmatkaan syynne ymmärtäisi. – Jos Ludvig Valois silloin vielä on elossa, niin teillä on ystävä Ranskan hovissa. Se olisi siunaus valtakunnalleni, sen sanon sinulle, Des Comines, jos saisin sinut palvelukseeni; sinut, jonka silmät näkevät syvälle valtioasioiden sisimpään ytimeen, ja jolla samalla on kyllin herkkä omatunto tuntemaan ja tietämään mikä on oikein, mikä väärin. Olivier'illa ja Balue'lla – Jumala ja neitsyt Maaria ja pyhä Martti auttakoon! – on kova sydän kuin alimmainen myllynkivi, ja omantunnon vaivat sekä katumustyöt niiden rikosten johdosta, joihin he neuvoillansa minut ovat saattaneet, katkeroittavat elämääni. Te, herra Des Comines, jolla on sekä nykyisen että menneenkin ajan viisautta, neuvoisitte minulle kuinka voi tulla suureksi, ja kuitenkin olla poikkeamatta oikeuden tieltä.»
»Se on vaikea tehtävä, joka harvalle on onnistunut», vastasi historioitsija; »mutta ei se sittenkään ole mahdotonta hallitsijalle, joka vain sen asian perille pyrkii. Mutta nyt, armollinen herra valmistautukaa, sillä herttua on kohta kutsuva teidät puheillensa.»
Ludvig katsoi pitkään kamarista poistuvan Comines'n jälkeen, ja vihdoin viimein hän purskahti katkeraan nauruun.
»Hän puhui onkimisesta – ja nyt hän itse lähtee täältä, syötti koreasti suussa, niinkuin paraalla nieriäisellä! – Ja hän arvelee olevansa muka aika rehellinen mies, kun hän ei ottanut vastaan minun lahjojani, vaan tyytyi pelkkiin korupuheisiin ja lupauksiin, sekä sen lisäksi siihen nautintoon, että sai kostaa ylpeytensä loukkauksen! – No niin, hän on vain hiukan köyhempi, koska hän hylkäsi tarjotut rahat – vaan ei hiukkaakaan rehellisempi. Minun pitää kuitenkin saada hänet omakseni, sillä hänellä on sukkelin pää heistä kaikista. – Ja nyt jalomman otuksen pyyntiin! Nyt joudun silmä silmää vasten tuon Kaarle leviathanin kanssa, joka kohta on uiva tänne, halkaisten vesiä. Minun tulee, vapisevan merimiehen tavoin, viskata tynnyri mereen hänelle leikkikaluksi. Mutta tuleepa kun tuleekin vielä kerta tilaisuus, jolloin saan isketyksi peitsen hänen sisuksiinsa!»
XXXI
PUHUTTELU
Todessa pysy, nuori soturi! – Ja, nuori tyttö, lupaukses pidä! – Vanhoille juonet kaikki jättäkää ja harmaahapsisille koukkutiet. Te olkaa puhtaat, niinkuin aamutaivas, ennenkuin päivä noussut korkeellen, sumuja imettyä, tahraa sen.
Koetus.
Sinä vaarallisena, tärkeänä aamuna, jolloin molempien hallitsijain piti taas tavata toisensa Peronnen linnassa, oli Olivier le Daim herrallensa suureksi avuksi; hän liikkui kaikkialla toimellisena, taitavana asiamiehenä, oli läsnä jokapaikassa, taivutellen lahjoilla, lupauksilla mieliä Ludvigin puolelle, jotta kaikki läsnäolijat, jos herttuan vimma leimahtaisikin ilmituleen, olisivat halukkaat sammuttamaan tulipaloa, eikä kiihdyttämään. Hän hiiviskeli hiljaa kuin yö teltasta telttaan, huoneesta huoneeseen, hankkien ystäviä väärän mammonan avulla, joskaan ei juuri aivan samalla tarkoituksella kuin Vapahtaja käskee. Häneen sopivat samat sanat, joita kerta lausuttiin toisesta toimellisesta valtiomiehestä, että »hänen sormenpäänsä oli joka miehen kourassa, hänen suunsa joka miehen korvassa kiinni»; ja erilaisista syistä, joista jo on ollut ennen puhe, onnistui hänen taivuttaa suosiollisiksi monta Burgundin aatelisherraa, joilla oli jotakin toivottavaa tai pelättävää Ranskan puolesta, tai jotka arvelivat, että heidän oma herttuansa, jos Ludvigin valta tulisi liiaksi vähennetyksi, luultavasti oli rohkeasti ja vastustamattomasti pyrkivä itsevaltaan, johon hän luonnostaan oli sangen taipuvainen.
Olivier, milloin hän pelkäsi, että hänen oma persoonansa tai puheensa olivat vähemmän mieleisiä, uskoi toimia muille kuninkaan palvelijoille. Täten hän sai Crévecoeur'in kreivin suostumaan siihen, että Qventin Durward, jota siitä saakka kun hän oli tullut Peronneen, oli pidetty jonkunlaisessa vankeudessa, pääsi lordi Crawford'in ja enonsa Le Balafrén puheille. Yksityiset asiat pantiin tekosyyksi tätä yhtymistä pyydettäessä, mutta luultavaa on, että Crévecoeur, joka pelkäsi, että hänen herransa vihanvimmassa saattaisi kohdella epäkunniallisesti tai väkivaltaisesti Ludvigia, salli sangen mielellään Crawford'in tässä tilaisuudessa antaa nuorelle jousimiehelle muutamia neuvoja, joista saattoi olla apua kuninkaalle.
Erillään olleet kansalaiset tervehtivät toisiansa ystävällisesti ja liikutettuina.
»Oletpa sinä ihmeellinen poika», virkkoi Crawford, taputtaen Durward'ia päähän niinkuin vanha ukkovaari pojanpoikaansa. »Totta tosiaan, onpa sinulla ollut yhtä hyvä onni kuin jos olisit syntynyt onnenlakki päässä!»
»Kaikki johtuu vain siitä, että hän jo näin nuorena pääsi meidän jousimieskomppaniaamme», sanoi Le Balafré. »Minusta ei ole koskaan näin paljon melua nostettu, sisarenpoika kultani, syystä että olin jo viidenkolmatta vuoden vanha, ennenkun hovipojan virasta ylenin.»
»Ja ruma, vuorelaiskuvatus sinä olitkin hovipoikana, Ludvig», sanoi vanha päällikkö; »parta niinkuin leipurin luuta, ja selkä niinkuin Wallace Wight ukolla.»
»Pelkäänpä», sanoi Qventin, silmät maahan luotuina, »etten enää kauan kanna jousimiehen arvonimeä – sillä aikomukseni on luopua henkivartijakomppaniasta.»
Le Balafré hämmästyi aivan mykäksi, ja Crawford ukon kasvoille lensi mielipahan pilvi. – Edellinen sai vihdoinkin sanat suustansa. – »Vai aiot luopua skotlantilaisesta jousimieskomppaniasta! – Semmoista ei ole kukaan vielä unissaankaan kuullut! Minä en luopuisi paikastani, vaikka voisin päästä Ranskan yliconnetableksi.»
»Vaiti, Ludvig!» kielsi Crawford. »Tämä nuori herra osaa paremmin kääntää laivansa tuulta myöten, kuin me vanhan kansan miehet. Hän on matkallansa saanut onkeensa joitakuita kelpo juttuja Ludvig kuninkaasta, ja nyt hän kääntyy burgundilaiseksi, saadakseen itselleen sievän, pienen voiton kertomalla niitä juttuja Kaarle herttualle.»
»Jos sen uskoisin», sanoi Le Balafré, »niin leikkaisin häneltä kaulan poikki omalla kädelläni, vaikka hän olisi sata kertaa minun sisareni poika!»
»Mutta totta te toki ensin tutkisitte, olenko semmoisen rangaistuksen ansainnut, hyvä eno?» vastasi Durward. – »Ja te, jalo herra, uskokaa, kun sanon, etten ole mikään kielikontti. Ei mikään tutkinto eikä kidutuskaan ole pusertava minusta ainoatakaan Ludvig kuninkaalle vahingollista sanaa, joita ehkä lienen saanut kuulla hänen palveluksessaan. Siinä suhteessa uskollisuudenvalani sitoo kieleni. – Mutta en huoli kauemmin pysyä palveluksessa, missä paitsi vihollisten puolelta rehellisessä tappelussa tulevia vaaroja, vielä lisäksi täytyy olla salaväijymisille alttiina omain miesten puolelta.»
»No, jollei hän voi tottua väijyksissä olemiseen», virkkoi hidasajatuksinen Le Balafré, katsoen surullisesti lordi Crawford'in puoleen, »niin pelkäänpä, jalo herra, ettei hänestä enää ole mihinkään! Olenhan minä itsekin sen seitsemän kertaa joutunut väijyksistä esiinkarkaavien vihollisten kynsiin, ja kaksi kertaa useammin olen, luullakseni, itse ollut väijymässä, sillä sitä sotatapaa meidän kuningas aina erittäin mielellään harjoittaa.»
»Niin kyllä, Ludvig», sanoi lordi Crawford; »mutta ole sinä nyt vain ääneti, sillä minä, luullakseni ymmärrän tämän asian paremmin kuin sinä.»
»Neitsyt Maaria suokoon, että niin olisi, korkea-arvoinen herra!»» vastasi Ludvig; »mutta koskeepa minun keskimäisen kylkiluuni alle, kun ajattelen että sisarenpoikani pelkää väijymisiä.»
»Nuori mies», sanoi Crawford, »minä osaksi ymmärrän mitä tarkoitat. Sinua on petetty sillä tiellä, jota kuljit kuninkaasi käskystä, ja sinä arvelet itselläsi olevan syytä luulla häntä sen petoksen alkuunpanijaksi?»
»Minua uhkasi petos ollessani kuninkaan asialla», vastasi Durward, »mutta onnellisesti sain sen vältetyksi – kuningas viaton vai vikapää tähän asiaan, sen jätän Jumalan ja hänen omantuntonsa tuomittavaksi. Hän ruokki minua, kun olin nälässä – hän korjasi minut, kun olin maankuljeksija muukalainen. En siis aio koskaan lisätä hänen vastoinkäymisensä kuormaa syytöksillä, jotka kenties ovat perättömiä, koska kuulin ne vain halvimmista suista.»
»Poika kultani – oma poikani!» huudahti Crawford, likistäen häntä rintaansa vasten. »Sinä olet tosi skotlantilainen, joka tuumaa myöten! Sinä teet niinkuin se, joka unohti kaikki riidat ystävänsä kanssa, eikä muistanut mitään muuta kuin ennen kokemaansa ystävyyttä, kun hän näki ystävän ahdistuksessa.»
»Koska lordi Crawford halaa minun sisarenpoikaani», sanoi Ludvig Lesly, »halaan minäkin häntä – mutta tahtoisinpa kuitenkin sanoa sinulle, että soturille väijymisen taito on aivan yhtä tärkeä kuin käsikirjan lukemisen taito papille.»
»Ole sinä vaiti, Ludvig», sanoi Crawford; »sinä olet pölkkypää, veikkonen, etkä ymmärrä minkälaisen siunauksen Jumala sinulle soi, kun lähetti sinulle tämän kunnon pojan. – Ja nyt kerro minulle, Qventin poikaseni, onko kuninkaalla mitään tietoa tästä sinun kunnollisesta, miehuullisesta ja kristillisestä päätöksestäsi? Sillä hauska olisi hänen, mies paran, tietää kehen hän voi luottaa. Voi jospa hän olisi vain tuonut koko komppaniamme mukanansa! – Mutta Jumalan tahto tapahtukoon! – Tietääkö hän sinun päätöksestäsi – mitä luulet?»
»Sitä tuskin tiedän sanoa», vastasi Durward; »mutta kyllä minä hänen oppineelle tähtienennustajalleen, Martius Galeottille, ilmoitin päätökseni olla kertomatta mitään sellaista, mikä saattaisi kiihdyttää Burgundin herttuan vihaa kuningasta vastaan. Niitä seikkoja, jotka mielestäni ovat epäluulonalaisia, en huoli – älkää pahaksi panko – teillekään ilmoittaa, jalosukuinen herra; ja tuolle perinoppineelle herralle minä tietysti olin vielä vähemmän taipuisa avaamaan sydämeni salasopukoita.»
»Ahhaa – aivan oikein!» vastasi lordi Crawford. »Olivier tosiaankin kertoi minulle, että Galeotti syvänä tietäjänä oli ennustanut, kuinka sinä olit käyttävä itseäsi, ja kovinpa hauska minun on kuulla, että hänellä ennustaessaan oli varmempi tiedonlähde kuin taivaan tähdet.»
»Hänkö muka osaisi ennustaa!» nauroi Le Balafré; »eivätpä tähdet ole koskaan virkkaneet hänelle mitään siitä, että kelpo Ludvig Leslyllä on ollut tapana auttaa hänen mielitiettyään noita kirkkaita kultakolikoita kuluttamaan, joita oppinut herra sille tyttöselle syliin viskaa.»
»Hs, Ludvig», kielsi päällikkö, »hs, sinä mokoma aasi! Jollet pidäkään minun harmaita hiuksiani kunniassa siitä syystä, että itsekin aikoinani olen ollut tuommoinen vekkuli, niin tulisipa sinun toki pitää lukua tämän pojan nuoruudesta ja viattomuudesta, eikä raastaa korviamme semmoisilla rivoilla jutuilla.»
»Sanokaa mitä sanottekin, arvoisa herra», vastasi Ludvig Lesly; »mutta olipa, niin totta kuin minä olen kristitty, näkyjennäkijä Santeri Souplejaw, Glenhoulakin'in rajasuutari, kaksi vertaa parempi tietäjä kuin Gallotti eli Gallipotti, vai mikä hänen nimensä lieneekin. Hän ennusti, että kaikki minun sisarenilapset saisivat surmansa aikanansa – sen hän ennusti juuri samassa silmänräpäyksessä, kun nuorin syntyi, ja se oli tämä Qventin poika tässä, joka epäilemättä myös kerran on kuoleva ja toteuttava ennustuksen – surkea kyllä – koko tuo poikuus on jo mennyt menojaan, paitsi hän yksin. Ja ennustipa Santeri minullekin eräänä päivänä, että minusta avioliiton kautta tulisi rikas mies, mikä ei kuitenkaan vielä ole toteutunut – enkä tiedäkään kuinka ja koska se on tapahtuva, koska ei minun mieleni juuri teekään vihille, ja tämä Qventin tässä vasta on poikanulikka. Myöskin Santeri ennusti» —
»Ei,» keskeytti lordi Crawford; »jollei ennustus aivan läheltä koske tätä asiaa, niin täytyy minun keskeyttää puheesi, kunnon Ludvig; sillä sekä sinun että minun täytyy nyt erota sisarenpojastasi, rukoillen Neitsyt Maarialta apua, että hän pysyisi lujana nykyisessä päätöksessään; tämä näet on semmoinen asia, jossa ajattelematon sana voi saada enemmän pahaa aikaan, kuin mitä Parisin koko parlamentti voisi saada parsituksi. Jumala siunatkoon sinua, poikaseni; ja älä kovin hätäile ajatellessani eroa meidän komppaniastamme; sillä pian meille taidetaan tarjota kunnon kahakoita kirkkaassa päivänvalossa eikä pimeissä väijytyspaikoissa.»
»Jumala sinua siunatkoon, poikaseni, sanon minäkin», virkkoi Le Balafré; »sillä koska meidän jalo päällikkömme hyväksyy sinun käytöksesi, täytyy minun myöskin se hyväksyä, niinkuin kuuliaisen soturin ainakin.»
»Malttakaas, kunnianarvoinen herra», sanoi Durward ja vei lordi Crawford'in hiukan erilleen enostaan. »En voi jättää mainitsematta, että paitsi minua vielä eräällä toisellakin ihmisellä maailmassa on tietoa noista seikoista, joiden tätä nykyä Ludvig kuninkaan hengen turvallisuuden tähden pitäisi pysyä salassa; eikä sama side, joka minun kieltäni sitoo, koska olen Ranskan kuninkaan palveluksessa ja hänen kädestään saanut apua, voi ollenkaan olla minkäänlaisena siteenä sen naisen kielelle.»
»Sen naisen kielelle!» vastasi Crawford. »No, jos joku nainenkin sen salaisuuden tietää, niin sitten – Jumala armahtakoon! – olemme taas pahemmassa kuin pulassa!»
»Älkää sitä uskoko, jalo herra», sanoi Durward, mutta koettakaa taivuttaa Crévecoeur'in kreiviä päästämään minut Isabella kreivittären puheille; hän nähkääs, tuntee minun salaisuuteni, ja minä toivon varmaan saavani hänetkin lupaamaan pitämään salassa kaiken sen, mikä voisi kiihdyttää herttuan vihaa kuningasta vastaan.»
Vanha soturi mietti kauan aikaa – katsahti lakeen, sitten taas permantoon – pudisti sitten päätään – ja virkkoi vihdoin: »Tässä kaikessa on jotakin, jota, niin totta kuin olen kunniallinen mies, en voi ymmärtää. Kreivitär Isabella de Croye! – sinä pyrit neidon puheille, joka on korkeaa sukua ja jolla on avarat perintömaat! – sinä skotlantilainen poikanulikka lupaat varmaan saavasi hänet suostumaan pyyntöihisi? – Joko itserakkautesi on ihmeesti paisunut, poika kultaseni, tai sitten olet aika hyvin osannut käyttää hyväksesi tilaisuutta matkalla. Mutta – Pyhän Anteruksen ristin kautta sen lupaan! – minä puhun Crévecoeur'ille siitä, mitä vaadit; ja koska hän todella pelkää Kaarle herttuan vihan kuningasta vastaan voivan kiihtyä, niin luulen hänen suostuvan, joskin pyyntösi, niin totta kuin olen kunnian mies, minua naurattaa!»
Näin sanoen ja olkapäitään kohottaen vanha herra läksi ulos huoneesta, vieden Ludvig Leslynkin mukanansa, joka jäljitellen päällikön käytöstä koetti, vaikkei hän tiennyt mitään syytä ihmettelemiseen, näyttää yhtä umpimieliseltä ja syvämietteiseltä kuin Crawfordkin.
Muutamien minuuttien kuluttua Crawford palasi takaisin, tällä kertaa ilman seuralaistansa, Le Balafrétä. Vanha mies näkyi olevan erittäin hyvällä tuulella, nauraa hihitteli itsekseen, niin että hänen vakavat, jäykät kasvonsa oudosti vääntyivät, ja samassa pudisti päätänsä, niinkuin hän ei olisi voinut olla moittimatta asiaa, vaikka se samalla häntä vastustamattomasti nauratti. »No totta maar', kansalaiseni», sanoi hän, »ei sinua sovi kovin kainoksi sanoa – sinulta ei, niinkuin sananlaskussa sanotaan, 'jää kaunis neito suutelematta sydämen arkailun tähden'. – Crévecoeur nielaisi ehdotuksesi ikäänkuin se olisi ollut kupillinen etikkaa, ja vannoi minulle kovilla sanoilla, että jollei hallitsijain kunnia ja valtakuntain rauha siitä nyt riippuisi, sinä et saisi nähdä sen vertaa kuin kreivitär Isabellan jalan jälkeä maassa. Jollei hänellä olisi oma puoliso, ja vieläpä kaunis puoliso, niin olisin melkein luullut, että häntä itseäänkin halutti käydä peitsileikkiin tämän ihanan palkinnon saamiseksi. Mutta kenties hän toivoo sitä tyttöstä veljenpojalleen, Tapani kreiville. – Kreivitär! – Vai ei vähempi riittänytkään meidän pojalle? – Mutta tule nyt pois – kauan et saa häntä puhutella – mutta osannethan lyhyessäkin ajassa saada suuria toimeen – hah, hah, haa! – No, niin totta kuin olen kristitty mies, tuskinpa saan sinua toruneeksikaan, kun minua niin naurattaa!»
