Kitabı oku: «Waverley», sayfa 11
XVIII.
Kirje Tully-Veolanista
Aamulla Waverley leponsa viime horroksissa kuuli laulun säveliä, luullen joutuneensa Tully-Veolaniin ja Davie Gellatleyn olevan laulamassa kartanolla noita aamuvirsiä, jotka tavallisesti olivat ensimäisinä ääninä häirinneet hänen untaan Bradwardinen paroonin linnassa. Säveleitä yhä jatkui, äänekkäämpinä, kunnes Edward todenteolla havahtui. Mutta erhekuva ei kuitenkaan tuntunut tyyten hälvenneen. Kamari oli Ian nan Chaistelin tornissa, mutta kaikin mokomin se Davie Gellatleyn ääni oli, ikkunan alla huutelemassa:
Ylämaassa on syämmein, ei tääll' ole majaa,
ylämaassa on syämmein ja hirviä ajaa,
se hirviä ajaa ja pyytävi peuraa,
ylämaassa on syämmein, ei matkahan seuraa.
Uteliaana kuulemaan mikä oli pannut mr. Gellatleyn näin tavattomalle taipaleelle alkoi Edward kaikella kiireellä pukeutua, joll'aikaa Davien runolaulu muutteli sävyään useammin kuin kerran:
Ylämaassa on vain sipuleita ja laukkaa,
siellä housuitta näät monta koippura raukkaa,
housuitta aivan ja kenkiä vailla,
kunis kuningas Jaakob on taas ylämailla.
Waverleyn saatua vaatteet ylleen ja ulos ehdittyä oli Davie jo liittynyt pariin kolmeen ylämaalaisvetelehtijään, joita lukuisina maleksi koristamassa linnan pääkäytävää läsnäolollaan, ja tepasteli ja tanssi täydellä touhulla skotlantilaisen reelin notkeita mutkia oman vihellyksensä poljennolla. Hän ei hellittänyt kaksinaisesta puuhastaan, ennen kuin muuan joutilas piipari totteli yksimielistä huutelua "seid suas" (puhalla) ja vapautti hänet jälkimäisestä tehtävästään. Sitte nuoret ja vanhat lyöttäysivät tanssiin mikäli löysivät kumppaneita. Waverleyn tulo ei Davien hyppelyä keskeyttänyt, vaikka hän saikin sankarillemme ilmaistuksi tuntemisen oireita parilla sujuvalla ruumiinsa lisäkaarroksella keskellä ylämaalaisia veikistelyjänsä. Sitte yhä pysyen kiemurteluissaan ja teiskaroinnissaan hän äkkiä harppasi vinhemmin syrjään, päästen Edwardin luokse, ja yhä soiton tahdissa heilahdellen pisti sankarimme käteen kirjeen, vähääkään häiriintymättä tempuissaan. Edward näki osotteen olevan Rosen käsialaa ja vetäysi sitä lukemaan, jättäen uskollisen sanansaattajan pitkittämään tanssiaan niin kauvan kuin piipari tahi hän itse kesti.
Kirjeen sisältö oli hämmästyttävä. Sen otsikkona oli alkuaan ollut "Rakas herra", mutta nämä sanat oli huolellisesti raapittu pois ja niiden sijalla oli nyt pelkkä "Herra." Sisällön painatamme tähän Rosen omin sanoin:
"Pelkään olevani sopimattoman vapaa, häiritessäni teitä, vaan en tiedä antaa kenenkään muunkaan tehtäväksi ilmottaa teille muutamia täällä tapahtuneita seikkoja, joiden tunteminen lienee teille välttämätön. Pyydän anteeksi, jos menettelen väärin, mutta voi, mr. Waverley! – ei ole minulla parempaa neuvojaa kuin omat tunteeni – rakas isäni on poistunut linnasta ja Jumala yksin tietää milloin hän voi palata minua auttamaan ja suojelemaan. Olette kaiketi kuullut, että muutamien ylämaasta saatujen ikävien uutisten perusteella lähetettiin vangitsemiskäskyjä useiden näiden tienoiden herrasmiesten kiinniottamiseksi, ja siihen lukuun kuului rakas isänikin. Huolimatta kaikista kyynelistäni ja rukoiluistani hän ei antautunut hallitukselle, vaan liittousi Balmawhapplen loordin ja muutamien muiden keralla, ja he ovat kaikki rientäneet pohjoiseen noin neljänkymmenen ratsumiehen suuruisena joukkona. En siis ole kovin huolissani hänen nykyisestä turvallisuudestaan, tiedän että nämä ikävyydet ovat vasta alullaan ja pelkään mitä on tulossa. Vaan eihän tämä teihin kuulukaan, mr. Waverley: arvelin vain teitä ilahuttavan saada tietää, että isäni on päässyt pakoon, jos olette sattunut kuulemaan hänen olleen vaarassa.
Isäni lähdön jälkeisenä päivänä tuli joukko sotamiehiä Tully-Veolaniin, käyttäytyen hyvin raa'asti rättäri Macwheeblea kohtaan; mutta upseeri oli hyvin sävyisä minulle ja sanoi vain velvollisuutensa vaativan etsimään aseita ja vaarallisia papereita. Isäni oli tätä aavistellen vienyt pois kaikki aseet, paitsi eteissuojaman seinällä riippuvia vanhoja kelpaamattomia varuksia, ja kätkenyt kaikki paperinsa. Mutta voi, mr. Waverley! miten saankaan sanotuksi teille, että he kyselivät ankarasti teitä, tiedustellen milloin olitte ollut Tully-Veolanissa ja missä nyt majailitte. Upseeri on mennyt takaisin joukkoinensa, mutta hänen kersanttinsa on neljän sotamiehen kanssa jäänyt taloon vartioksi. He ovat tähän asti käyttäytyneet aivan hyvin, kun olemme väkisinkin olleet pakotetut pitelemään heitä hyvällä tuulella. Mutta nämä sotamiehet ovat vihjailleet sellaistakin, että te olisitte suuressa vaarassa, jos heidän käsiinsä joutuisitte. En pysty tähän piirtämään heidän ilkeitä herjauksiaan, sillä tiedän ne valheeksi, mutta itsehän osaatte parhaiten päättää mitä tehdä. Poistunut osasto vei vankinaan palvelijanne, kaksi ratsuanne ja kaiken mitä jätitte Tully-Veolaniin. Toivon kaikkivaltiaan Jumalan teitä varjelevan ja turvassa pääsevänne takaisin Englantiin, missä sanojenne mukaan ei sallita mitään sotilasväkivaltaa eikä klan'ien välisiä taisteluita, vaan kaikki tapahtuu viattomia turvaavan lain nojalla. Toivoakseni olette suopea tälle rohkeudelleni, joka sai minut teille kirjottamaan, kun ehkä erehtyen katsoin turvallisuutenne ja kunnianne olevan kysymyksessä. Olen varma – oi, ainakin luulen, että isäni olisi hyväksynyt tämän kirjeeni: mr. Rubrick on paennut serkkunsa luokse Duchraniin, turvaan sotamiehiltä ja whigeiltä, eikä rättäri Macwheeble sano haluavansa sekautua muiden ihmisten asioihin; mutta toivoakseni ei voitane sanoa sopimattomaksi sekautumiseksi sitä, että tällaisena aikana koetan olla avuksi isäni ystäville. Hyvästi, kapteeni Waverley! Varmaankaan en ole teitä enää milloinkaan näkevä, sillä eihän minun sopisi toivotella teitä juuri tällähaavaa poikkeamaan Tully-Veolanissa, vaikkapa nuo miehet jo olisivat poissakin. Mutta kiitollisena olen aina muisteleva suopeuttanne ja ystävällisyyttänne, jolla auttelitte näin kehnoa oppilasta, ja rakasta isääni kohtaan osottamaanne huomaavaisuutta.
Nöyrimmällä kunnioituksella:Rose Comyne Bradwardine.
J. K. – Toivon lähettävänne minulle David Gellatleyn mukana pari riviä, vain sanoaksenne tämän saaneenne ja pitävänne huolta itsestänne; ja suokaa minulle anteeksi, jos itsenne tähden rukoilen teitä pysymään erossa kaikista näistä onnettomista vehkeistä ja kiireimmän kautta palaamaan omaan onnelliseen maahanne. – Terveiseni rakkaalle Floralle ja Glennaquoichille. Eikö olekin neiti Mac-Ivor niin kaunis ja lahjakas kuin olen teille kuvaillut?"
Siten päättyi Rose Bradwardinen kirje, joka syvästi vaikutti Waverleyn mieleen. Paroonin joutuminen hallituksen epäluulojen alaiseksi Stuartin puoluelaisissa aiheutuneen rauhattomuuden aikana näytti vain luonnolliselta valtiollisten mielipiteittensä tulokselta. Mutta selittämätöntä oli Edwardista, miten hän itse oli saattanut tulla epäillyksi, kun tiesi eiliseen asti pysyneensä vapaana kaikista hallituksen menestystä vastaan suuntautuvista ajatuksista. Mutta hän älysi kuitenkin, että jos ei aikonut arvelematta suostua Fergus Mac-Ivorin ehdotukseen, oli hänen viivyttelemättä poistuminen tästä epäiltävästä ympäristöstä ja lähteminen seudulle, missä voisi alistaa käytöksensä puolueettoman tutkinnon selviteltäväksi. Näin päättikin hän tehdä, Florankin neuvoa seuratakseen, ja koska tunsi voittamatonta vastenmielisyyttä, ajatellessaan liittyvänsä kansalaissodan turmiollisiin vaikutuksiin osalliseksi. Olivatpa Stuartien oikeudet alkujaan kuinkakin vääjäämättömät, niin oli tyynesti harkitessa selvää, että Jaakob II oli koko kansan yksimielisen tuomion mukaan täydellä syyllä menettänyt valtaistuinoikeutensa. Jos voitiinkin väittää, että hänen jälkeläisensä eivät silti olleet menettäneet perimysoikeuttaan, niin oli kuitenkin tuosta ajasta asti neljä kuningasta hallinnut Britanniaa rauhassa ja kunniakkaasti, lujittaen sen arvoa ja voimaa ulkomaiden silmissä, ja suojellen sekä edistäen sisäistä kehitystä vapaamieliseen suuntaan. Kannattiko järjen kannalta ajatellen ahdistaa hallitusta, joka oli jo niin kauvan pysynyt vallassa, ja syöstä kuningaskunta kaikkiin kansalaissodan kärsimyksiin, jotta valtaistuimelle pääsisivät sen hallitsijan jälkeläiset, joka ehdoin tahdoin oli tuon hukannut? Ja toiselta puolen, jos hän itse lopulta johtuisi siihen vakaumukseen, että heidän asiansa oli oikea, tahi isänsä ja setänsä vaatimukset saisivat hänet liittymään Stuarteihin, niin oli kuitenkin välttämätöntä saada maineensa turvatuksi osottamalla ett'ei – niinkuin näköjään oli ilkeästi viitattu – ollut hallitsijansa palveluksessa ollessaan millään tavoin rikkonut uskollisuudenlupaustaan.
Hänen mieleensä tekivät syvän vaikutuksen Rosen herttainen yksinkertaisuus ja neitosen turvaton asema keskellä kaikkien vaarojensa. Heti kirjottaen hänelle kiitoksensa ystävällisestä huolehtimisestaan, Edward vakaasti toivotteli hänelle ja hänen isälleen menestystä, sekä vakuutti itse olevansa varmassa tallessa. Tässä toimessa havahtuneet tunteet haihdutti väleen ajatus siitä, että nyt oli kenties ijäksi lausuttava jäähyväiset Flora Mac-Ivorille. Hän tunsi sanomatonta tuskaa, rakkauttaan kun olivat yhä vain lujitelleet immen luonteenjalous, puolustamalleen asialle uhrautuminen ja tinkimätön oikeudentunto. Mutta aika oli ahtaalla, solvaus oli täydessä vauhdissa hänen mainettaan sortamassa ja jokaisen tunnin viivytystä oli työläs jäljemmin korjaella. Hänen oli siekailematta lähteminen.
Näin päättäneenä hän haki käsille Ferguksen ja mainitsi tälle mitä Rose oli kirjottanut, sekä ilmotti päättäneensä oitis lähteä Edinburgiin ja jättää joidenkuiden vaikuttavien henkilöiden huoleksi puhdistaa itsensä syytöksestä, mikä saatettaisiin häntä vastaan tehdä.
"Työntäydyt päätäpahkaa jalopeuran luolaan", vastasi Mac-Ivor. "Et tunne miten ankaraksi voi äityä aiheutettujen aavistelujen painostama sekä oman laittomuutensa ja turvattomuutensa tietävä hallitus. Minun työkseni on koituva sinun pelastamisesi jostakin Stirlingin tahi Edinburgin linnan tyrmästä."
"Viattomuuteni, säätyni, isäni tuttavuus monien tunnetuimpien ylimysten kanssa on riittävänä suojeluksena", virkahti Waverley.
"Olet joutuva päinvastaiseen kokemukseen", intti päällikkö. "Näillä herrasmiehillä on kylliksi puuhaa omissa asioissaan. Vielä kerran, otatko yllesi ylämaalaisen levätin, viipyäksesi tovin joukossamme 'usmien ja vareksien parissa,' kuten runolaulaja lausuikse, uljaimman asian tukena, minkä puolesta konsanaan on säilä huotrastaan häilähtänyt?"
"Hyvä Fergus, monestakin syystä on yhtyminen minulle tuiki mahdotonta."
"No mikäpä tuossa enää auttanee", huoahti Mac-Ivor, "tee tahtosi. Et kuitenkaan voi lähteä jalkaisin, enkä minä tarvitse hevosta marssiessani Ivorin lasten etunenässä; sinä saat ruskean Dermidin."
"Kernaasti ostan sen, jos myyt."
"Jos ylpeä englantilainen sydämesi ei suostu lahjaan eikä lainaan, niin en näin sotaretken alussa hylji rahaa: olkoon sen hintana 20 guineaa. Ja milloin aiot lähteä?"
"Mitä pikemmin sen parempi", vastasi Waverley.
"Olet oikeassa, kun kerran et voi lähtemättä olla. Ratsastan mukanasi Floran ponilla Bally-Broughiin asti. Callum Beg, laitappa ratsumme kuntoon ja ota itsellesikin poni, saattaaksesi mr. Waverleytä kaupunkiin, mistä hän saa hevosen ja oppaan Edinburgiin. Pukeudu alamaalaiseen vaatetukseen, Callum, ja muista hillitä kielesi, jott'en sitä sivalla poikki. Mr. Waverley ratsastaa Dermidillä", Sitte hän kysäisi Edwardiin kääntyen: "Halunnet lausua jäähyväiset siskolleni?"
"Tietysti – jos nimittäin miss Mac-Ivor sen kunnian minulle suo."
"Cathleen, ilmota siskolleni, että mr. Waverley tahtoo häntä tavata ennen lähtöään. – Mutta Rose Bradwardinen asemaa on ajatteleminen – soisinpa hänen olevan täällä – ja miks'ei tuo kävisikin laatuun? Punalakkeja on Tully-Veolanissa ainoastaan neljä, ja heidän muskettinsa olisivat meille tarpeellisia."
Edward ei vastannut noihin katkonaisiin huomautuksiin, vain jännittyneenä odotellen Floran tuloa. Ovi avautui – mutta tulija oli Cathleen, joka selitti emäntänsä olevan estetyn saapumasta ja toivottavan kapteeni Waverleylle terveyttä ja menestystä.
XIX.
Miten Waverley alamaassa vastaanotettiin
Puoleltapäivin saapuivat ystävykset Bally-Broughin solan harjalle. "Edemmäksi en voi sinua seurata", lausui Fergus Mac-Ivor, joka oli taipaleella turhaan yritellyt saada toverinsa mieltä pirteämmäksi. "Jos sisukkaalla siskollani on osuutta alakuloisuuteesi, niin usko minua kuitenkin, sanoessani hänellä olevan mitä parhaat mielipiteet sinusta. Yhteisen hankkeemme herättämät huolet vain estävät häntä kuulemasta mitään muita asioita. Usko asiasi minulle: en sitä kavalla – kunhan et vastakertana pistä tuota inhottavaa kokardia hattuusi."
"Ei siitä pelkoa; ikäni muistan millä tavalla sen kadotin. Hyvästi, Fergus: älä anna minun tyyten häipyä sisaresi mielestä."
"Onnea matkallesi, Waverley: ehkä piankin kuulet hänen kantavan komeampaa arvonimeä. Käy kotiisi, kyhäile kirjeitä ja hanki ystäviä niin paljon ja niin nopeasti kuin voit; pianpa astuu Suffolkin rannikolla maihin odottamattomia vieraita – joll'eivät Ranskasta saamani tiedot petä."
Ja niin he erosivat. Fergus palasi linnaansa, Edwardin pitkittäessä matkaansa lähimpään alamaan kaupunkiin, mukanaan Callum Beg, joka oli kiireestä kantapäähän asti muuttunut alamaalaispalvelijaksi.
Edwardin mielessä myllersivät tuollaiset tuskaiset, vaan eivät kuitenkaan kauttaaltaan katkerat tunteet, joita ero ja epävarmuus herättää nuoressa rakastajassa. En varmaan tiedä tajuavatko naiset täydellisesti, miten suuri vaikutus on poissaololla, enkä pitäisi viisaana sitä heille vakuutellakaan, jott'eivät entisajan neitosien tapaan oikkupäällä ollessaan lähettelisi mielitiettyjänsä maanpakoon. Etäisyys pyöristää ja somistaa esineet, luonteen järeämmät ja jokapäiväisemmät piirteet pehmenevät ja sulautuvat, ylevyyttä, suloa tahi kauneutta muistuttelevat juonteet nousevat eloisimpina esille. Monet haaveet mielessään, oman menestyksensä mahdollisuuksia kauvas tulevaisuuteen tähystellen, Edward unohti koko maailman menon, kunnes muuatta jyrkkää rinnettä laskeutuessaan näki pikku kauppakaupungin edessään.
Callum Begin ylämaalainen kohteliaisuus – sivumennen sanoen ovat ani harvat kansallisuudet niin luontaisen kohteliaita kuin ylämaalaiset – oli saanut hänet jättämään sankarimme häiritsemättömästi mietiskelyjensä varaan. Mutta nyt huomatessaan hänen virkoavan vetäysi Callum likemmä ja lausui toivomuksenaan, ett'ei tämä "ihmisten pariin tullessaan luiskahtaisi sanaakaan Vich Ian Vohrista, täällä kun kaikki ovat villiintyneitä whigejä, horna ne nielaiskoon!"
Waverley lupasi varoa. Jo alkoi kuulua – ei kellojen kajahtelua, vaan ikäänkuin vasaran jymähtelyjä vanhan sammaltuneen, kumollaan olevan kattilan pohjaan, joka riippui papukaijan häkin muotoisessa ja kokoisessa avonaisessa katoksessa, mikä oli rakennettu koristamaan vanhan ladon näköisen rakennuksen itäistä päätyä. Tämä pani hänet kysymään Callum Begiltä oliko nyt sunnuntai.
"En sitä osaa tarkalleen ta'ata – harvakseen on pyhäpäiviä Bally-Broughin seuduilla."
Mutta heidän saavuttuaan kaupunkiin ja lähestyessään silmäänsattuvinta ravintolaa pelmahti tuosta latomaisesta rakennuksesta loppumaton jono vanhoja eukkoja, tartani-mekot ja punaiset vaipat yllään, keskenään kiistellen siunatun nuoren miehen Jabesh Rentowelin ja Herran valitun mestari Goukhtrapplen ansioista. Tämän nähdessään riensi Callum vakuuttamaan väliaikaiselle herralleen, että totta tosiaan oli nyt joko "iso pyhäpäivä itse tahi pieni hallituksen sunnuntai."
He astuivat ratsailta "Seitsenhaaraisen Kultahaarukan" edustalla, jonka kylttiä tunnuskuvansa ohella kaunisti lyhyt hepreankielinen valiolause, vieraittensa valistamiseksi. Heitä oli vastassa itse isäntä, pitkä, laiha puritaanimainen olento, jonka sielussa näkyi riehuvan kova taistelu siitä, antaisiko ollenkaan suojaa mokomille, jotka olivat matkalla tällaisena päivänä. Varmaankin hän sentään tuli ottaneeksi lukuun sen, että oli tilaisuudessa sakottamaan matkamiehiä tästä synnistään – mikä jäisi rangaistuksetta, jos he pistäytyisivätkin Gregor Duncansonin majataloon, jolla oli nimenään "Ylämaalainen ja naarashaukka." Ja niinpä alentui mr. Ebenezer Cruickshanks päästämään heidät asuntoonsa.
Tälle pyhälle miehelle esitti Waverley pyyntönsä: isännän piti hankkia opas ja satulahevonen, joka kantaisi hänen matkareppunsa Edinburgiin.
"Ja mistähän te mahtanette tulla?" tiedusti Kultahaarukan omistaja.
"Olen sanonut minne olen menossa; en usko mitään muuta tietoa tarvittavan opasta tahi satulahevostakaan varten."
"Hm! niin!" rykäisi Kultahaarukan herra hieman ähmistyneenä. "Nyt on julkinen paastopyhä, sir, enkä minä tämänlaatuisena päivänä voi ruveta mihinkään maailmallisiin asioihin, kun ihmisten täytyy olla nöyryytettyjä ja suruttomien tulisi tehdä kääntymys ja totinen parannus, niinkuin mr. Goukhtrapple sanoi; ja eritoten kun maa suree presbyteerien poltettuja, särjettyjä, luhistettuja rukoushuoneita, niinkuin korkea-arvoisa Jabesh Rentowel niin paikalleen huomautti."
"Hyvä ystävä", virkkoi Waverley, "joll'et voi minulle antaa hevosta ja opasta, niin hakee ne palvelijani muualta."
"Niinkö! Palvelijanne? – ja miks'ei hän seuraa teitä edeskinpäin?"
Ei ollut Waverleyssä suurestikaan ratsuväen kapteenin henkeä, jolla nuo urhot suoriutuvat häpeämättömistä majatalojen tarjoilijoista ja luonnottomista laskuista. Mutta jossakin määrin oli hän kuitenkin saanut tätä hyödyllistä ominaisuutta sotapalveluksessa ollessaan, ja nyt alkoi törkeä ärsytys todenperään paisuttaa sisua. "Kuulkaahan, sir; saavuin tänne omaa mukavuuttani varten, enkä vastaamaan hävyttömiin kyselyihin. Sanokaa, voitteko tahi ettekö voi hankkia mitä tarvitsen: kumpaisessakin tapauksessa jatkan matkaani."
Jotakin itsekseen jupisten läksi mr. Ebenezer Cruickshanks ulos huoneesta, Edwardin saamatta selville kieltäysikö hän vai myöntyikö. Kohtelias, hiljainen, juhdan tapaan uurastava emäntä tuli tiedustamaan mitä herra halusi päivällisekseen, mutta ei ruvennut vastaamaan aiottiinko antaa opas ja hevonen – nähtävästi ulottui saalilaisen lain teho Kultahaarukankin talleihin.
Ikkuna oli avoinna pimeälle ja pienelle pihatolle päin, missä Callum Beg harjasi ja puhdisteli hevosia matkan tomuista, ja Waverley kuuli Vich Ian Vohrin nokkelan asepojan ja ravintolan isännän välisen merkillisen keskustelun, jolle leveä Skotlannin murre loi omituisen koomillisen sävyn:
"Tulet Pohjan puolesta, nuori mies?" kysyi jälkimäinen.
"Tuntuuko teistäkin siltä?" vastasi Callum.
"Ja olettepa saattaneet ratsastaa pitkän taipaleen tänään?"
"Siksi pitkän, ett'ei ryyppy tekisi pahaa."
"Eukko, ojennappa sieltä pikari."
Vaihdettiin muutamia tilaisuuteen soveltuvia kohteliaisuuksia, kunnes Kultahaarukan isäntä arveli vieraanvaraisuudellaan saaneensa toisen kielenkantimet heltiämään ja ryhtyi jälleen uteluunsa.
"Tokkopa on teillä solan tuolla puolla suurestikaan parempata whiskyä?"
"En ole solan takaa."
"Vaan puheestanne päättäen olette ylämaalainen?"
"Enkä mitä; Aberdeenin tienooltahan vainen olen."
"Ja tuliko herrasi sinun kerallasi Aberdeenista?"
"Se on arvattava – jos kerran itse sieltä läksin", vastasi järkähtämätön Callum Beg.
"Ja mikä hän on miehiään?"
"Taitaapa olla Yrjö kuninkaan upseereja; etelään hän ainakin on menossa, ja hopeoita hänellä on aimo lailla eikä tunnu niitä kitsastelevan."
"Hän tahtoo oppaan ja hevosen täältä Edinburgiin?"
"Niin kyllä, ja joutuin olisi teidän ne toimitettava."
"Hm! hm! Siitä on saatava maksua."
"Siitä hän ei piittaa rahtuakaan."
"Hyvä on, Duncan – sanoitko nimesi olevan Duncan vai Donald?"
"Enhän toki – Jamie – Jamie Steenson – johan sen kuulitte."
Tämä viimeinen häikäilemätön kuje tyrmistytti mr. Cruickshanksin. Häntä tyydytti yhtä vähän herran harvapuheisuus kuin palvelijan rajaton aulius, minkä vuoksi lisäsikin laskua ja hevosenvuokraa sellaisella ylimääräisellä verolla, mikä saattoi korvata uteliaisuuden lieventymätöntä poltetta. Maksussa ei myöskään unohdettu, että nyt oli paastopyhä – mutta kuitenkaan ei lasku kaiken kaikkiaan noussut kaksinkertaista suuremmaksi.
Callum Beg tuli herralleen ilmottamaan tämän sopimuksen ja lisäsi: "Vanha konna aikoo itse lähteä mukaan."
"Sepä ei ole oikein hauskaa, Callum, eikä aivan turvallistakaan, sillä isäntäämme näyttää uteliaisuus tavattomasti vaivaavan; mutta matkamiehen on tyytyminen moisiin kiusoihin. Tässä, poikaseni, on sinulle lantti, juodaksesi Vich Ian Vohrin terveydeksi."
Callumin haukansilmät välkähtivät ilosta, nähdessään guinean kultakolikon. Hän kiirehti tallettamaan aarteen taskuunsa, ennättäen siinä jo sadattamaan saksilaisen housunlakkarin eli spleuchanin mutkikkuutta. Sitte hän älysi olevansa velvollinen korvaamaan tätä hyväntahtoisuutta, lähenteli Edwardia hyvin merkitsevä ilme kasvoillaan ja lausui omituisella äänenpainolla: "Jos tuo ikäloppu whig-tolvana on teidän armonne mielestä hiukankaan vaarallinen, niin voin huokeasti huolehtia hänestä, yhdenkään sielun tietämättä siitä mitään."
"Vai niin! Ja millä tavalla?"
"Minä itse", vastasi Callum, "voisin väijyä vähän matkaa kaupungin ulkopuolella ja köhnyttää miestä pikkaisen skene-occlella.
"Mikä onkaan skene-occle?"
Callum avasi takkinsa napit, nosti vasenta käsivarttaan ja viittasi, päätään pontevasti nyökäyttäen, pienen tikarin kahvaan, joka oli sievästi sujautettu mekon sisukseen. Waverley ensin luuli ymmärtäneensä väärin; hän tähysteli Callumin kasvoja tyystimmin ja havaitsi niiden kauneissa, vaikka ahavoittuneissa piirteissä juuri sen verran ilkikurisuutta, jota samanikäinen englantilainen poika olisi osottanut ehdottaessaan mentäväksi omenan varkaisiin.
"Luojan nimessä, Callum, ottaisitko hänet hengiltä?"
"Kyllä tosiaan", vastasi nuori hurjimus, "ja hänellä onkin se mielestäni ollut kylliksi kauvan, kun kerran pettää kunniallisia ihmisiä, jotka tulevat käyttämään hopeoitaan hänen ravintolassaan."
Edward näki väittelyt tehottomiksi ja tyytyi sen vuoksi vain käskemään Callumia luopumaan kaikista suunnitelmista mr. Ebenezer Cruickshanksin henkeen nähden. Asepoika näytti siihen suostuvan millänsäkään olematta.
"Herra tehköön tahtonsa mukaan; ei tuo vanha lurjus ole Callumille mitään pahaa tehnyt."
Mrs. Cruickshanks vihdoin toi päivällisen ja viinin, ja kaiken lopuksi tulivat ovelta sisälle Ebenezerin kookas, kömpelö vartalo ja jämeät kasvot. Vaikk'ei vuodenaika sellaista suojaa vaatinut, niin oli hänen yläruumiinsa kääriytynyt paksuun päällystakkiin, joka oli vyöllä kurottu tavallisen pukunsa yli. Pään ja hatun peitti kokonaan samasta aineesta tehty huppukaulus, trot-cozy, joka oli pantu leuan alle nappiin. Kädessä oli suuri messinkihelainen ratsuraippa, laihoja sääriä verhosivat tankinahkakotelot, jollaiset kiinnitetään satulannuppiin ja joissa jalat ovat kenkineen; ne olivat sivulta suljetut ruosteisilla solilla. Noin sonnustettuna harppoi hän keskilattialle ja julisti asiansa lyhyeen: "Hevoset ovat valmiit."
"Lähdette näköjään itse mukaan, isäntä?"
"Niin teen, Perthiin asti, missä saatte toisen oppaan Edinburgiin, jos tarpeelliseksi näette."
Ja hän ojensi Waverleyn silmien eteen laskun, jota oli pidellyt vasemmassa kädessään; samalla hän omin päin kaasi lasillisen viiniä ja joi hartaasti maljan yhteisen matkan menestykseksi. Waverley äimistyi miehen julkeutta, mutta kun heidän kumppanuutensa oli oleva lyhytaikainen ja hänelle hyödyksi, niin hän ei tehnyt siitä huomautusta, vaan maksoi laskun ja sanoi haluavansa heti lähteä taipaleelle. Hän siis nousi Dermidin selkään ja ratsasti ulos Kultahaarukan veräjästä. Häntä seurasi kuvaamamme puritaanimainen olento; hyvin työläästi ja aikaa haaskaten sekä "hyppäyskiven" eli matkustajien mukavuudeksi talon edustalle pystytetyn muurinnyppylän avulla oli hän laahautunut pitkäselkäisen, luisevan, varjoksi rääkätyn täysverisen kaakin satulaan, johon Waverleyn matkareppu oli sidottu. Vaikk'ei sankarimme ollut kovinkaan hilpeällä tuulella, niin hän ei hevillä kyennyt olemaan nauramatta uuden palvelijansa esiytymistä, kuvitellessaan millaista ällistystä hänen ilmaantumisensa kaikkine varuksineen olisi Waverley-Honourissa herättänyt.
Edwardin naurunhalu ei välttänyt Kultahaarukan arvoisan isännän silmää; syyn arvaten kipristi hän happamat farisealaiset kasvonpiirteensä vielä vihaisempaan viuruun ja päätti sydämessään, että nuori englantilainen oli tavalla tahi toisella kalliisti maksava halveksimisensa, jota näytti hänelle osottavan. Callumkin seisoi veräjän pielessä ja silmäili salailemattomassa riemussa mr. Cruickshanksin hullunkurista ulkomuotoa. Waverleyn ratsastaessa ohitse nosti hän kunnioittavasti hattuaan, läheni jaluksia ja pyysi häntä "olemaan varuillaan, jottei vanha whig-ilkiö tekisi jotakin konnankoukkua hänelle."
Waverley kiitti vielä kerran ja lausui hänelle jäähyväiset. Sitte hän ratsasti ripeästi eteenpäin, päästäkseen kuulemasta millaista remua lapset pitivät nähdessään vanhan Ebenezerin hytkähtelevän satulassa, vältellessään puoliksi kivetyn kadun antamia täräyksiä. Pian oli kylä useamman penikulman takana.
Waverleyn sävy ja käytös, vaan ennen kaikkea hänen kukkaronsa kiiltävä sisältö ja se huolettomuus, jolla hän näkyi sitä pitelevän, herätti suurta kunnioitusta hänen seuralaisessaan ja pelotti häntä yrittelemästä saada keskustelua syntymään. Sitä paitsi liikkuivat hänen omat ajatuksensa monenmoisissa oletuksissa. Matkamiehet kulkivat siis vaiteliaina, kunnes isäntä ilmotti, että hänen ratsunsa oli pudottanut etukavion kengän, jonka paikoilleen asettamisen hänen armonsa epäilemättä oli katsova velvollisuudekseen.
Tällaista lakimiehet nimittävät ongintakysymykseksi; sen tarkotuksena oli tiedustaa miten pitkälle Waverley alistuisi pikku petoksille. "Minunko velvollisuutenani olisi paikoilleen asettaa hevosesi kenkä, lurjus?" huudahti Waverley, väärin ymmärtäen viittauksen.
"Kieltämättä", väitti mr. Cruickshanks; "vaikk'ei siitä ollut mitään nimenomaista pykälää, niin eihän toki voida otaksua, että minä maksaisin hevoselleni teidän armonne palveluksessa sattuvat vahingot. Jos teidän armonne kuitenkin – "
"Hoo, tarkotat että kengittäjä on minun maksettavani; mutta mistä löydämme sellaisen?"
Iloissaan siitä ett'ei toinen ryhtynyt vastustelemaan vakuutteli mr. Cruickshanks hänelle, että Cairnvreckanin kylässä, jota olivat lähestymässä, osui onneksi olemaan oivallinen seppä; mutta kun hän oli tunnustajia, niin ei hän ollut lyövä naulaa kenenkään hevoseen sabattina tahi kirkkopaastona, joll'ei se ollut aivan ehdottoman pakollista, ja silloin hän vaati kuusi penceä kengältä. Puhujan omasta mielestä oli loppuhuomautus tärkein, mutta toinen ei näkynyt ottavan sitä kuullakseenkaan.
Kylään tultuaan he pian näkivät sepän talon. Ollen samalla ravintolakin, se oli kaksikerroksinen ja kohotti ylpeästi harmaiden liuskakivien kattamaa harjaansa ympäröivien olkikattoisten töllien yli. Vieressä oleva paja ei vähimmässäkään määrässä ilmaissut sitä sabattirauhaa ja lepoa, jota Ebenezer oli uumoillut ystävänsä hurskaudesta. Päin vastoin jyskyi siellä moukari ja alasin helähteli, palkeet puskuivat ja koko Vulkanuksen koneisto tuntui olevan täydessä käynnissä. Eikä työ näyttänyt olevan kotoista, rauhallista laadultaan. Seppämestari, jonka nimenä kyltissä oli John Mucklewrath. hääräsi kahden apulaisen kanssa korjailemassa, kiillottamassa ja terottamassa vanhoja muskotteja, pistooleja ja miekkoja, joita oli huiskin haiskin pajan pihatolla. Avoimessa katoksessa, jossa ahjo oli, tungeksi edes takaisin hyörivää väkeä, aivan kuin tärkeitä tietoja tuomassa ja saamassa; ja kun vain kerrankaan vilkaisi ihmisjoukkoihin, jotka rientelivät pitkin katuja tahi seisoskelivat ryhmiksi sulloutuneina, silmät seljällään ja kädet sojossa, niin huomasi että Cairnvreckanin yhteiskuntaa järisytteli jokin tavaton sanoma. "Täälläpä on jotakin uutta kuultavana", sanoi Kultahaarukan isäntä, häikäilemättä työntäytyen lyhtinaamoineen ja kaakkineen väkijoukon keskeen; "jotakin uutta on täällä, ja jos Luojani sallii, niin saanpa siitä ihan viipymättä tiedon!"
Waverley hillitsi uteliaisuutensa paremmin kuin hänen seuralaisensa, hyppäsi alas satulasta ja antoi hevosensa lähellä joutilaana vetelehtivän pojan pideltäväksi. Luonteessaan aikaisen nuoruuden kasvattamasta arkuudesta kaiketi johtui, että hän varsin vastahakoisesti kääntyi vieraan puoleen mitään satunnaistakaan tiedustusta varten, ennakolta silmäämättä hänen ulkomuotoaan ja sävyään. Hänen katseillaan etsiessään henkilöä, jota mieluimmin menisi puhuttelemaan, säästi ympärillä pärpättelevä hälinä suureksi osaksi kyselyjen vaivan. Nimet sellaiset kuin Lochiel, Clanronald, Glengarry ja muiden kuuluisain ylämaalaispäälliköiden joukossa Vich Ian Vohr olivat nyt joka miehen suussa; ja kaikkialla ilmaantuvasta säikystä päättäen olivat he aseellisten heimojensa etunenässä jo tunkeutuneet alamaahan tahi ainakin pelkäiltiin sen juuri parhaillaan tapahtuvan.
Ennen kuin Waverley ehti kuulustamaan yksityisseikkoja tunkeikse väkijoukon läpi vanttera, luiseva, karkeapiirteinen vaimo, noin neljänkymmenen ikäinen. Puku huljui hänen yllään kuin tadikon kärkeen ripustettuna, posket hohtivat tulipunaisina mikäli olivat noelta nähtävissä, ja pidellen korkealla ilmassa kaksivuotiasta lasta, jota tämän pelästyneestä kirkumisesta huolimatta hypitteli ylös alas, hän hihkaili niin kimeästi kuin suinkin kykeni:
Charlie mulle armahin, armahin, armahin.
Charlie mulle armahin,
ritari nuor!
"Kuulettekos nyt, mikä on karkaamassa niskaanne, te inisevät whig-rutaleet?" jatkoi syöjätär. "Kuuletteko, kuka on tulossa lyömään leipäläpenne umpeen?
"Ettepä tiedä, kuka se saapuu,
ettepä tiedä, kuka se saapuu —
kaikki Macraw-peikot saapuu."
Cairnvreckanin Vulkanus tunsi tämän raivottaren Venuksekseen ja muljautteli häneen kammottavan julmia silmäyksiä, muutamien kylänvanhinten kiirehtiessä väliin. "Ei hivaustakaan nyt, muori; kelpaako tällaisena aikana tahi tällaisena päivänä laulella mokomia rumia renkutuksia? – aikana, jolloin vihan viiniä sekottamattomana valetaan suuttumuksen maljaan, ja päivänä, jona maan tulisi nousta todistamaan vastaan paaviutta, prelaatteja, kveekareja, itsenäisiä, ylivaltaa, erastianilaisuutta ja antinomianisuutta – sekä kaikkia kirkon erehdyksiä vastaan?"
"Ja minä annan palttua kaikille whig-jaarituksillenne", pauhasi jakobiitti-sankaritar, "ja presbyteerisyydellenne, senkin keropäät, ääliöt köntykset. Oh hoh, luuletteko että kiltteihin pukeutuneet pojat piittaavat pienintäkään teidän synoodeistanne, parannuspaastoistanne ja katumustuoleistanne? Hornan kita ne periköönkin! Moni kunniallisempi vaimo on raahustettu sinne istumaan, kuin kukaan tämän maan whigien kainalokumppani. Minä itse – "