Sadece LitRes`te okuyun

Kitap dosya olarak indirilemez ancak uygulamamız üzerinden veya online olarak web sitemizden okunabilir.

Kitabı oku: «Waverley», sayfa 12

Yazı tipi:

Nyt John Mucklewrath alkoi vedota aviolliseen valtaansa, pelätessään eukkonsa käyvän paljastelemaan omakohtaisia yksityisseikkoja. "Mene kotiin, ja h – i sinut korjatkoon (että minun niin pitikin sanoman) ja pane kaurakeitto tulelle."

"Ja sinä sen päiväinen höhlä", vastasi hänen hellä puolisonsa ja kohdisti raivonsa, joka tähän asti oli haihatellut umpimähkään koko väkijoukon yli, yht'äkkiä ja riehuvan rajuna luonnolliseen uomaansa, "sinä toljotat siinä vasaroimassa kapistuksia hulluille, jotka eivät niitä sinä ilmoisna ikänä uskalla napsutella ylämaalaiseen päin, sen sijaan että voisit ansaita leipää perheellesi ja kengittää tämän vast'ikään pohjoisesta tulleen pulskin nuoren herrasmiehen ratsun! Takaanpa ettei hän ole Yrjö kuninkaan kurjaa joukkiota, vaan joku uljas Gordon vähintäinkin!"

Kansan katseet suuntausivat nyt Waverleyhin, joka käytti tilaisuutta pyytääkseen seppää kiireesti kengittämään oppaansa hevosen, hän kun halusi jatkaa matkaansa; sillä hän oli kuullut kylliksi, tajutakseen että oli vaarallista viipyillä tässä paikassa. Seppä tähysteli häntä katsein, joiden äkää ja epäluuloa ei vähentänyt se että hänen vaimonsa pontevasti puolsi Waverleyn pyyntöä. "Kuuletko mitä tämä kaunis nuori herra sanoo, sinä velmuileva juoppolalli?"

"Ja mikä on nimenne, sir?" kysyi Mucklewrath.

"Eihän se sinun asiasi ole, ystäväni, kunhan työsi maksan."

"Mutta se saattaa olla valtion asia, sir", vastasi muuan vanha maamies, joka haiskahti pitkän matkan päähän whiskyltä ja sysiltä; "ja luulenpa että viivytämme matkaanne, kunnes olette käynyt lairdin pakinoilla."

"Teidän tosiaan", lausui Waverley ylpeästi, "käynee sekä vaikeaksi että vaaralliseksi minua pidättää, jollette voi esittää laillista valtuutta siihen."

Väkijoukko oli tuokion ääneti, ja sitte alkoi kuulua kuhinaa kaikkialta: "Sihteeri Murray: " "loordi Lewis Gordon: " "ehkäpä chevalier itse!" Sellaisia oletuksia pyöri ihmisten mielissä, ja oltiin nähtävästi yhä taipuvampia vastustelemaan Waverleyn lähtöä. Hän yritti tyynesti huomautella heidän joutavaa luulotteluaan, mutta hänen vapaaehtoiseksi liittolaisekseen lyöttäytynyt mrs. Mucklewrath yhtyi juttuun niin mahtavalla pauhinalla, että hänen selityksensä hupenivat kuulumattomiin; intoilijan kaikki kiivaus joutui Edwardin vastuulle niiden mielestä, joita se kohtasi. "Tekö pysäyttäisitte minkään herrasmiehen, joka on prinssin ystäviä?" sillä hänkin oli omaksunut yleisen mielipiteen Waverleystä, vaikka toisessa mielessä. "Uskaltakaahan vain koskea häneen!" kiljaisi hän, harittaen pitkät ja jäntevät sormensa, joiden kynsiä olisi kotkakin voinut kadehtia. "Viskaan kymmenen käskyäni ensimäisen ilkiön tauluun, joka nostaa sormensa häntä vastaan."

"Mene kotiin, muori", virkkoi ennenmainittu maamies; "parempi olisi sinun olla kohdittelemassa miehesi lapsia kuin karjumassa meiltä täällä korvat lukkoon."

"Hänen kakaroitaan kaitsemassa?" vastasi amatsooni irvistäen miehelleen sanomattoman halveksivasti. "Hänen kakaroitaan!

 
"Jos kuolla voisit, miekkonen,
ja haudass' oisit, miekkonen,
niin uljas poika ylämaan
sun leskes ottaa saisi vaan."
 

Tämä laulunpätkä pani kuulijakunnan nuoremman osan väkisinkin tirskumaan, vaan teki myös kerrassaan lopun kiusatun miehen kärsivällisyydestä. "Perhana soikoon, syöksenpä tämän kuuman raudan hänen kidastaan alas!" ärjäisi hän, vimmansa hullaannuttamana siepaten ahjosta rautakangen; ja olisi kenties täyttänyt uhkauksensa, joll'ei osa väkeä olisi häntä pidättänyt, toisien yritellessä saada riehujaa loittonemaan.

Waverley jo aikoili lähteä pakosalle hämmingissä, vaan ei nähnyt hevostaan missään. Vihdoin hän etäämpänä havaitsi uskollisen seuralaisensa, Ebenezerin, joka oli vetäytynyt molempien ratsujen kanssa pois tungoksesta heti kun näki mille tolalle asiat alkoivat kääntyä. Waverleyn moneen kertaan huudellessa tuomaan hevostaan vastaili hän vain: "Ei, ei! Joll'ette ole kirkon ja kuninkaan ystävä ja sen vuoksi joudutte kiikkiin, niin olette vikapää kunniallisten miesten edessä vastaamaan sopimuksen rikkomisesta; ja minulla on valta pitää ratsu ja reppu vahingoistani ja kuluistani, koskapa hevoseni ja minä menetämme huomisen päivätyön, ehtoopäiväsaarnasta puhumattakaan."

Tungoksen tuuppimana joka puolelta ja joka hetki väkivaltaa odotellen menetti Edward lopulta kärsivällisyytensä ja päätti yrittää säikytellä väkijoukkoa. Hän veti esille taskupistoolin, ja uhkasi toiselta puolen ampua jokaisen, ken uskaltaisi pysäytellä häntä, ja toiselta puolen vannoi samaa tuomiota Ebenezerille, jos tämä veisi ratsuja askeleenkaan paikaltaan. Viisas Partridge sanoo, että mies pistooli kädessä on sadan aseettoman vastus, sillä vaikka hän voi ampua ainoastaan yhden joukosta niin pelkää vähän kukin olevansa tuo kovaonninen yksilö. Cairnvreckanin rynnäkkö olisi sen vuoksi kaiketi hajaantunut, eikä Ebenezer, jonka luonnollinen kelmeys oli vaalennut kolmin verroin aaveellisemmaksi, olisi rohjennut vastustella noin lujaa määräystä. Mutta kylän Vulkanuksessa kiehui vimmattu kiihko purkaa aviosiippanansa herättämää raivoa, ja hän hyökkäsi halukkaasti Waverleytä vastaan, tulikuuma rautakanki kädessään, niin päättäväisen näköisenä, että toisen oli henkeään puolustaakseen laukaistava pistoolinsa. Onneton mies kaatui; ja kun Edward, luonnollista kyllä, kauhistui moista tapausta, saamatta vedetyksi miekkaansa huotrasta tahi siepatuksi toista pistoolia, niin väestö syöksähti hänen kimppuunsa, riisti aseet ja oli ryhtymäisillään häntä rusikoimaan, mutta silloin saapui paikalle muuan kunnianarvoisa hengen mies, pitäjän pastori, ja tämän esiintyminen hillitsi heidän raivonsa.

Tämä arvokas mies (ei mikään Goukhtrapple eikä Rentowel) oli kansan kunnioittama, vaikka saarnasi kristinopin käytännöllistä puolta yhtä paljon kuin sen oppikaavojakin, ja säätyluokatkin pitivät häntä samaten arvossa, joskaan hän ei hivellyt niiden lahkolaisaatteita, muuttaen evankeliumin julistamisen yleisen siveyden juurruttamiseksi. Varmaankin oli tämä uskon ja käytännön yhteytymä hänen opetustavoissaan syynä siihen, ett'en ole voinut saada selville, kuuluiko hän kirkon evankeeliseen vai maltilliseen puolueeseen – vaikka hänen muistonsa on Cairnvreckanin aikakirjoissa erikoisena ajanjaksona, jotta pitäjäläiset puhuessaan kaikesta kuusikymmentä vuotta takaperin sattuneesta mainitsevat sen tapahtuneen "hyvän, mr. Mortonin aikaan".

Mr. Mortonin oli hälyyttänyt paikalle pistoolin laukaus ja pajan ympärillä lisääntyvä mellakka. Ensin käskettyään ympärillä olevia pidättämään Waverleyn, vaan välttämään kaikkea väkivallantekoa, kääntyi hän hoitelemaan Mucklewrathia, jonka elottomalta näyttävän ruumiin yli hänen vaimonsa oli äkillisessä tunteiden pyörähdyksessä viskautunut, itkien, jollotellen ja kutrejaan reviskellen aivan kuin järkensä menettänyt. Kun seppä nostettiin pystyyn, niin havaittiin heti ensiksi, että hän oli hengissä, ja toiseksi, että hän oli pysyväkin hengissä yhtä kauvan kuin joll'ei olisi konsanaan pistoolinlaukausta kuullutkaan. Pelastus oli ollut täperä kuitenkin; luoti oli hiipaissut ohimoa ja tuuperruttanut hänet kotvaseksi, ja tätä horrostilaa vielä jonkin verran olivat kauhu ja ällistys pidentäneet. Nyt hän nousi kostamaan Waverleylle ja työläästi taipui mr. Mortonin ehdotukseen, että muukalainen vietäisiin lairdin eteen, jotta tämä rauhantuomarina ottaisi asiasta huolta pitääkseen. Muutkin saapuvilla olijat kannattivat ehdotettua menettelytapaa yksimielisesti, ja niin sitä marssittiin miesjoukolla noin puolen penikulman päässä olevaan Cairnvreckanin hoviin.

XX.
Kuulustelu

Majuri Melville, Cairnvreckanin hovin isäntä, vanhanpuoleinen herrasmies, oli viettänyt nuoruutensa sotapalveluksessa. Hän vastaanotti mr. Mortonin hyvin ystävällisesti ja sankarimme kohteliaasti, vaikka asianhaarojen hankaluuden vuoksi väkinäisesti ja kylmäkiskoisesti.

Tarkastettiin sepän vammaa, ja kun se näytti vähäpätöiseltä ja kaikesta päättäen oli itsepuolustuksen tuottama, niin majuri arveli voivansa jättää asian sillensä, Waverleyn tallettaessa hänen haltuunsa pikku summan haavottuneen hyväksi.

"Soisinpa velvollisuuteni päättyvän tähän, sir", pitkitti majuri, "mutta välttämätöntä on lähemmin tiedustella matkanne tarkotusta ja aihetta tällaisena onnettomana häiriöaikana."

Esille astui mr. Ebenezer Cruickshanks ja ilmotti rauhantuomarille kaiken mitä tiesi tahi epäili Waverleyn harvapuheisuudesta ja Callumin kiertelyistä. Edwardin ratsastaman hevosen hän sanoi tuntevansa Vich Ian Vohrin omaksi, vaikk'ei ollut hirvinnyt mainita sitä seikkaa matkustajan seuralaiselle, jott'ei jumalaton Mac-Ivorin joukkio jonakin yönä pistäisi tuleen hänen taloaan ja tallejaan. Lopuksi hän liiotteli kirkolle ja valtiolle tekemiään palveluksia, joiden kautta Jumalan avulla (kuten hän vaatimattomasti lausuikse) oli saatu napatuksi tämä kamala rikollinen. Hän vihjaili toivoilevansa työstään palkintoa vastaisuudessa ja nyt heti korvausta ajan haaskauksesta ja maineensa tärveltymisestä, matkatessaan valtion asioilla paastopäivänä.

Tähän vastasi majuri Melville varsin nuivasti, että mr. Cruickshanksin ei totta tosiaan kannattanut ylvästellä ansioistaan tässä asiassa, vaan päin vastoin oli hänen turvautuminen nöyrään katumukseen, jos mieli välttää suuria rahasakkoja, koska oli vastoin äskeistä julistusta ollut antamatta lähimmälle virkamiehelle tietoa jokaisesta ravintolassaan käyvästä vieraasta. Kun mr. Cruickshanks niin paljon kerskui uskonnollisuuttaan ja uskollisuuttaan, niin majuri tahtoi tällä kertaa arvella, ett'ei hän todella ollut pahuudesta tätä kolttosta tehnyt, vaan oli nähtävästi antanut ahneuden nukuttaa intonsa, saadessaan tilaisuuden kiskoa vieraalta kaksinkertaiset maksut. Kuitenkaan ei majuri katsonut voivansa yksinään päättää noin tärkeän henkilön käytöksestä, vaan ilmotti jättävänsä sen ensi neljänneskäräjien tutkittavaksi. Sen enempää mainitsemista ei historiallamme ole Kultahaarukan isännästä, joka haikein mielin murjotellen palasi kotiinsa.

Sitte komensi majuri Melville kaikki kyläläiset palaamaan omiin puuhiinsa, määräten vain kaksi tilapäisinä poliisipalvelijoina toimivaa odottelemaan ulkopuolella. Huoneeseen jäivät siten lopulta ainoastaan mr. Morton, jota majuri pyysi viipymään, kirjuri ja Waverley itse. Syntyi kiusallinen ja hämmennyttävä äänettömyys. Vihdoin kysyi majuri Melville Waverleyn nimeä, silmäillen häntä hyvin sääliväisesti ja useasti vilkaisten kädessään olevaan muistiinpanolappuun.

"Edward Waverley."

"Sitä arvelinkin. Viimeksi rakuunakapteeni, Sir Everard Waverleyn veljenpoika?"

"Sama."

"Nuori mies, minua suuresti surettaa, että tämä tukala velvollisuus on joutunut osalleni."

"Velvollisuus tekee puolustukset tarpeettomiksi, majuri Melville."

"Totta kyllä; kysynpä teiltä siis, millä tavoin olette viettänyt aikanne siitä asti kuin saitte lomaa rykmentistänne?"

"Niin ylimalkaiseen kysymykseen tulisi minun sommitella vastaukseni sen syytöksen laadun mukaan, joka tiedustuksen aiheuttaa. Vaadin kanteen ilmotettavaksi sekä tiedon siitä millä oikeudella minut väkisin pidätetään siihen vastaamaan."

"Mielipahalla on minun sanominen, että syytös on varsin vakavalaatuinen, mr. Waverley, halventaen kunniaanne sekä soturina että alamaisena. Soturina syytetään teidän levittäneen salavehkeitä ja kapinajuonia komentamienne miesten keskuudessa, ja olleen heille esimerkkinä karkaamisessa, pitentämällä omaa poissaoloanne vastoin päällikkönne nimenomaista käskyä. Siviilirikos, josta teitä epäillään, on valtionkavallus ja kapinan yllytys kuningasta vastaan – suurin rikos mihin alamainen voi joutua syypääksi."

"Ja millä valtuudella pidätetään minut puolustautumaan mokomilta katalilta herjauksilta?"

"Sellaisella, jota on meidän molempien toteltava."

Hän ojensi Waverleylle Skotlannin ylioikeuden vangitsemiskäskyn Edward Waverleytä vastaan, jota epäiltiin salaliittolaisuudesta ja muista raskaista rikoksista.

Waverleyn ilmaisemaa hämmästystä piti majuri Melville luonnollisena syyllisyyden tuntona, vaan mr. Morton oli taipuisa tulkitsemaan sen kohtuuttomasti epäillyn viattomuuden aiheuttamaksi. Totta oli kumpaisessakin oletuksessa; sillä vaikka Edward tiesi olevansa vapaa rikoksista, joista häntä syytettiin, niin johti nopea katsaus omaan käytökseensä hänet kuitenkin siihen vakaumukseen, että hänen saattoi olla hyvin työläs tyydyttävästi todistaa muille viattomuutensa.

"Tässä tukalassa asiassa on peräti kiusallista se", virkkoi majuri Melville, oltuaan hetken vaiti, "että syytöksen ollessa näin painavaa laatua minun täytyy ehdottomasti vaatia nähdäkseni sellaiset paperit, mitä teillä on mukananne."

"Ne annan empimättä", vastasi Edward, heittäen pöydälle lompakkonsa ja muistikirjansa; "joukossa on vain yksi, jonka soisin saavani pitää."

"Enpä luullakseni voi suostua mihinkään ehtoihin, mr. Waverley."

"No, saatte siis lukea sen, sir, ja kun sillä ei voi olla mitään merkitystä, niin pyydän sitä takaisin."

Hän otti povestaan erään runon, jonka Flora Mac-Ivor oli sepittänyt uljaasta kapinasankarista Woganista ja lahjottanut muistoksi hänelle. Majuri luki sen äänetönnä, kirjotutti kirjurillaan siitä jäljennöksen ja antoi surumielisen vakavana Edwardille takaisin paperilapun.

Suotuaan vangille – jollaisena sankariamme nyt oli pidettävä – kohtuullisen harkinta-ajan, ryhtyi majuri Melville jälleen kuulusteluunsa, ja kun mr. Waverley näkyi olevan vastahakoinen ylimalkaisille kysymyksille, niin hän päätti mennä niin yksityiskohtaisiin seikkoihin kuin ohjeensa sallivat. Apulaiselleen hän saneli kysymysten ja vastausten sisällön, pöytäkirjaan merkittäväksi.

"Tunsiko mr. Waverley erään Humphry Houghtonin, aliupseerin Gardinerin rakuunarykmentissä?"

"Kyllä; hän oli kersanttina joukossani, ja setäni alustalaisen poika."

"Aivan oikein – ja oli melkoisessa määrässä saavuttanut luottamuksenne, sekä vaikutti paljon tovereihinsa?"

"En ole milloinkaan tullut tilaisuuteen osottamaan luottamustani hänen arvoiselleen henkilölle", vastasi Waverley. "Pidin kersantti Houghtonista kuten älykkäästä, toimekkaasta nuoresta miehestä ainakin, ja luullakseni oli hän samasta syystä toveriensa suosiossa."

"Mutta teillä oli tapana", intti majuri Melville, "käyttää tätä miestä välittäjänä sellaisten kanssa, jotka olivat tarjokkaina saapuneet osastoonne Waverley-Honourin alueelta?"

"Niinpä kyllä; kun rykmenttiin kuului parhaastapäästä skotlantilaisia ja irlantilaisia, niin mies parat aina pikku vastuksissaan odottivat neuvoa minulta ja varsin luonnollisesti käyttivät silloin puhemiehenään maanmiestään, joka oli kersanttina."

"Kersantti Houghtonin vaikutus", pitkitti majuri, "ulottui siis etupäässä niihin sotureihin, jotka seurasivat teitä rykmenttiin setänne tilalta?"

"Tietysti; mutta mitä tekemistä on sillä tässä asiassa?"

"Siihen juuri johdunkin, ja pyydän vilpitöntä vastausta. Oletteko rykmentistä lähdettyänne ollut missään kirjeenvaihdossa, välittömässä tahi välillisessä, tämän kersantti Houghtonin kanssa?"

"Minäkö! – Olisinko kirjeenvaihdossa hänen asemassaan ja säädyssään olevan miehen kanssa! Miten, ja missä tarkotuksessa?"

"Se on teidän selitettävä: mutta ettekö esimerkiksi kirjottaneet häntä lähettämään teille kirjoja?"

"Muistutatte minulle vähäpätöistä tointa, jonka annoin kersantti Houghtonille, kun palvelijani ei ollut lukutaitoinen. Muistan nyt kirjeellisesti pyytäneeni häntä valitsemaan muutamia teoksia, joista liitin luettelon, ja lähettämään ne minulle Tully-Veolaniin."

"Ja minkä laatuisia olivat kirjat?"

"Milt'ei yksinomaan kaunokirjallisuutta; ne olivat aiotut naisen luettaviksi."

"Eikö niiden joukossa ollut kapinallisia lentokirjasia, mr. Waverley?"

"Oli joitakin valtiollisia kyhäelmiä, joihin tuskin vilkaisinkaan. Ne oli minulle lähettänyt muuan touhuava ystävä, jolla on sydän paikallaan, vaikk'ei hän ole varovainen eikä valtiollisissa asioissa oikein arvostelukykyinen: mutta ne näyttivät perin ikävystyttäviltä sepitelmiltä."

"Se ystävä", jatkoi itsepintainen tiedustelija, "oli muuan mr. Pembroke, uskollisuudenvalasta kieltäytynyt pappismies, kahden kapinallisen teoksen kirjottaja, joiden käsikirjotukset löytyivät matkatavarainne joukosta?"

"Mutta joista en konsanaan ole kuutta sivua lukenut, sen vakuutan kunniasanallani."

"En ole teidän tuomarinne, mr. Waverley; tutkintonne joutuu jatkumaan muualla. Ja nyt jatkaaksemme – tunnetteko henkilön, jolla on nimenään Viekas Will eli Will Ruthven?"

"En ole kuullutkaan sellaista nimeä."

"Ettekö milloinkaan sellaisen henkilön tahi kenenkään muunkaan välityksellä ollut tekemisissä kersantti Humphry Houghtonin kanssa, yllytellen häntä karkaamaan rykmentistä niin monen toverinsa kanssa kuin saisi viekotelluksi puolelleen, ja liittymään ylämaalaisiin ja muihin kapinoitsijoihin, jotka nyt ovat nuoren kruununpyytäjän johtamina nousseet aseisiin?"

"Vakuutan teille ett'en ainoastaan ole viaton syykseni ajamaanne salaliittoon, vaan että inhoankin sitä kaikesta sielustani enkä mokomaan valtionkavallukseen yhtyisi vaikkapa minulle itselleni valtaistuin luvattaisiin."

"Mutta jos minulle on totta kerrottu, niin vietitte rykmentistä poistuttuanne koko aikanne ylämaalaisjohtaja Glennaquoichin ja Bradwardinen paroonin luona, jotka molemmat ovat käyneet tähän onnettomaan taisteluun omaa isänmaatansa vastaan?"

"En sitä tahdo salata; mutta jyrkästi kiellän olleeni osallinen heidän valtiollisiin puuhiinsa."

"Ettehän arvatakseni kuitenkaan yritä kieltää seuranneenne isäntäänne Glennaquoichia kohtaukseen, joka kävi suuresta metsästysretkestä, vaan oli salaliittolaisten enemmistön kokous, missä kapinan nostamisesta päätettiin?"

"Myönnän olleeni sellaisella retkellä", vastasi Waverley, "vaan en kuullut enkä nähnyt mitään teidän mainitsemiinne hankkeisiin viittaavaa."

"Sieltä jatkoitte matkaanne Glennaquoichin ja hänen klan'insa osan kanssa yhtyäksenne kruununpyytäjän armeijaan, ja palasitte hänelle valan tehtyänne asestamaan ja harjaannuttamaan loppu-osankin, liittääksenne sen hänen joukkoihinsa, niiden tunkeutuessa etelään?"

"En ole milloinkaan ollut Glennaquoichin kanssa sellaisella asialla; enpä edes ole tätä ennen kuullut että mainitsemanne henkilö on saapunut maahan."

Hän kuvaili sitte metsästysretkellä saamansa vamman aiheuttamaa viivytystä, ja lisäsi palattuaan huomanneensa, että hänet oli yht'äkkiä erotettu sotapalveluksesta; eikä kieltänyt silloin ensi kertaa havainneensa ylämaalaisissa kapinallisia oireita. Mutta kun hänellä ei ollut halua yhtyä heidän puuhiinsa eikä enää syytä viipyä Skotlannissa, niin oli hän nyt matkaamassa takaisin synnyinmaahansa. Sinne olivat häntä kutsuneet ne, joilla oli oikeus johtaa hänen toimiaan, kuten majuri Melville saattoi nähdä pöydällä olevista kirjeistä.

Tämän johdosta silmäili majuri Melville Richard Waverleyn, Sir Everardin ja täti Rachelin kirjeet, mutta joutui niistä aivan toisiin johtopäätöksiin kuin Waverley odotti. Niiden sävy oli tyytymätön hallitusta vastaan, olipa niissä hämäriä kostonkin viittailuja, ja täti Rachel paran kirje, jossa ilmeisesti selitettiin Stuartien vallanvaatimus oikeaksi, tulkittiin sisältävän avoimen tunnustuksen siitä mitä toiset rohkenivat ainoastaan vihjailla.

"Vielä kysymys, mr. Waverley", virkkoi majuri. "Ettekö moneen kertaan saanut kirjeitä päälliköltänne, joissa teitä varotettiin kavahtamaan vaaroja ja käskettiin palaamaan rykmenttiinne, koska nimellänne yllytettiin sotamiehiänne tyytymättömyyteen?"

"En koskaan, majuri Melville. Sainpa häneltä kyllä yhden kirjeen, jossa hän kohteliaasti vihjasi haluavansa minun käyttävän lomaani muulla tavoin kuin yhtämittaiseen Bradwardinen luona asumiseen, ja myönnän ett'en pitänyt hänen sekautumistaan siinä asiassa oikeutettuna. Lopuksi sain, samana päivänä kuin sanomalehdestä luin erottamiseni, eversti Gardinerilta toisenkin kirjeen, jossa minut käskettiin saapumaan takaisin. Jo mainitsemani ja selittämäni poissaolon vuoksi sain tämän määräyksen liian myöhään, voidakseni sitä noudattaa. Jos oli toisia kirjeitä välillä – ja everstin vakuutuksen johdosta täytyy se uskoa – niin eivät ne ole tulleet perille."

"Olen vielä unohtanut kuulustaa erästä vähäpätöisempää asiaa, josta sentään siitäkin on julkisesti puhuttu vahingoksenne. Sanotaan, että teidän kuullen esitettiin kapinallinen malja, ja että te, hänen majesteettinsa upseeri, jätitte eräälle toiselle seurueessa olevalle herrasmiehelle hyvityksen vaatimisen tästä loukkauksesta. Tästä, sir, ei tietysti voi oikeudessa nostaa kannetta teitä vastaan; mutta jos, kuten olen kuullut, rykmenttinne upseerit pyysivät selitystä tälle huhulle, niin en voi olla kummastelematta, kuinka te soturina ja aatelismiehenä ette sitä heille antanut."

Tämä oli liikaa. Joka puolelta ahdistivat häntä syytökset, joissa törkeät valheet olivat saaneet sen verran todellisuuden verhoa että väkisinkin tuntuivat uskottavilta – hänen ollessaan yksinään, ystävittä ja vieraassa maassa. Waverley piti jo henkeänsä ja kunniaansa melkein menetettynä, ja päätään kätensä varassa pidellen jyrkästi kieltäysi enää vastaamasta kyselyihin, koska suora ja vilpitön kertomuksensa oli vain suonut lisää aseita syyttäjänsä käsiin.

Waverleyn käytöksen muuttumisesta ihmettelyä tahi mielipahaa ilmaisematta pitkitti majuri Melville yhä vain levollisesti tiedustelujansa. "Mitä hyödyttää minun vastata teille?" sanoi Waverley ynseästi. "Näytte olevan vakuutettu syyllisyydestäni ja väännätte jokaisen vastaukseni tukemaan ennakolta muodostamaanne mielipidettä. Iloitkaa siis näennäisestä voitostanne älkääkä minua enää kiusatko. Jos olen kyennyt moiseen raukkamaisuuteen ja petturuuteen kuin syytöksenne väittävät, niin ei ainoakaan vastaukseni ole uskomisen arvoinen. Ja jos en ansaitse epäluuloanne – ja Jumala sekä omatunto ovat minulle todistajina siitä, että niin on asian laita – niin en käsitä miksi vilpittömyydelläni antaisin ahdistajalleni aseita viattomuuttani vastaan. Ei ole pienintäkään syytä vastata enää sanaakaan, ja tässä päätöksessäni pysyn." Ja hän jäi taas ynseään ja jyrkkään vaitioloonsa.

"Huomautanpa teille muuatta syytä, jonka perusteella voitte huomata vilpittömän ja avoimen tunnustuksen parhaaksi", lausui rauhantuomari. "Mr. Waverley, kokematon nuoruus on alttiina viekkaampien houkutuksille, ja ainakin yksi ystävänne – tarkotan Glennaquoichin Mac-Ivoria – on peräti pystyvä mies jälkimäisessä luokassa, kun taasen te nähtävästä suoruudestanne, tottumattomuudestanne ja ijästänne päättäen lienette luettava edelliseen. Näin ollen voidaan tehdä jälleen hyväksi harha-askel sellainen kuin teidän, jota kernaasti pidän harkitsemattomana, ja varsin mieluusti ottaisin ollakseni välittäjänä. Mutta kun epäilemättä tunnette millaisin joukoin kapinalliset ovat tässä maassa nousseet aseisiin, heidän varustelunsa ja hankkeensa, niin täytyy minun odottaa teidän tahtovan osottaa ansaitsemanne välitystäni, peittelemättä ilmaisemalla kaiken mitä olette saanut tietoonne. Siinä tapauksessa luulen uskaltavani luvata, että aivan lyhyt vapauden menetys on oleva ainoana haitallisena tuloksena osuudestanne näissä onnettomissa vehkeissä."

Waverley kuunteli kehotusta loppuun asti hyvin rauhallisena, vaan hypähti sitte jaloilleen, lausuen sellaisella tarmolla, jota ei vielä ollut osottanut: "Majuri Melville – koska se on nimenne – olen tähän asti vastannut kysymyksiinne suoraan, tahi jyrkästi kieltäytynyt kajoamasta sellaisiin tiedustuksiin, jotka koskevat yksistään minua. Mutta kun julkeatte olettaa minut niin kehnoksi, että kävisin ilmiantajaksi niitä vastaan, jotka ovat minua kohdelleet vieraanaan ja ystävänään, olkoonpa heidän käytöksensä valtion alamaisina kuinkakin moitittava – niin selitän teille, että pidän kysymyksiänne monin verroin kurjempana solvauksena itseäni vastaan kuin ilkeät epäluulonne olivatkaan. Ja kun kova kohtaloni ei suo minulle muuta puolustuskeinoa niitä vastaan kuin uhman, niin saatte pikemmin sydämen rinnastani kuin ainoankaan hiiskahduksen asioista, jotka joutuivat huomiooni ainoastaan epäluulottoman vieraanvaraisuuden täydessä luottamuksessa."

Mr. Morton ja majuri katsahtivat toisiinsa, ja edellinen, jota oli koko kuulustelun ajan ilkeä nuha hellittämättä vaivannut, turvausi nyt nuuskarasiaan ja nenäliinaan.

"Mr. Waverley", virkkoi majuri, "nykyinen asemani estää minut sekä loukkaamasta että loukkauksille alttiina olemasta, enkä tahdo pitentää keskustelua, joka lähentelee jompaakumpaa. Pahoilla mielin olen pakotettu kirjotuttamaan käskyn teidän pidättämiseksenne vartioittuna, mutta toistaiseksi pysyy tämä talo vankilananne. Tuskinpa saan teidät pöytätoveriksemme illalliselle? – (Edward pudisti päätään) – mutta lähetän joitakin virvokkeita huoneeseenne."

Sankarimme kumarsi ja vetäytyi oikeudenpalvelijain saattamana pieneen, mutta sievään kamariin, missä ruoan ja viinin tarjoomiset eväten viskautui vuoteelle ja vaipui sikeään uneen, nääntynyt kun oli tämän viheliäisen päivän tukalista tapauksista ja henkisestä rasituksesta. Unta ei hän tosin olisi itsekään uskaltanut toivoa, mutta kerrotaanhan Pohjois-Amerikan intiaanien kidutusroviolla pienimmästäkin tuskien keskeytymisestä nukahtavan, kunnes heidät jälleen liekeillä herätetään.

Türler ve etiketler

Yaş sınırı:
12+
Litres'teki yayın tarihi:
22 ekim 2017
Hacim:
490 s. 1 illüstrasyon
Telif hakkı:
Public Domain
Ses
Ortalama puan 5, 1 oylamaya göre
Ses
Ortalama puan 5, 2 oylamaya göre
Ses
Ortalama puan 5, 1 oylamaya göre
Ses
Ortalama puan 5, 1 oylamaya göre
Metin, ses formatı mevcut
Ortalama puan 5, 1 oylamaya göre
Metin
Ortalama puan 5, 1 oylamaya göre
Metin
Ortalama puan 5, 1 oylamaya göre
Metin
Ortalama puan 5, 1 oylamaya göre
Metin
Ortalama puan 3, 2 oylamaya göre