Kitabı oku: «Waverley», sayfa 14
"Ja oletteko te, sir, kapinallisten parhaillaan samoillessa tähän maahan todella jättäneet suuren osan komennuskuntaanne kuulemaan saarnaa ulkosalla?"
Gilfillan taaskin ynnähti alentuvasti, vastatessaan epäsuorasti: "Niin ovat tämän maailman lapset hengen kirkastamia viisaammat!"
"Olkoonpa miten tahansa", jatkoi majuri, "kun kerran saatte viedäksenne tämän herrasmiehen ja nämä paperit Stirlingiin kuvernööri Blakeneyn omiin käsiin, niin pyydän teitä marssissanne noudattamaan muutamia sotakurin sääntöjä. Niinpä neuvoisin teitä pitämään miehenne tiheämmässä; ja jokaisen olisi seurattava etumaisensa kohdalla, jott'eivät hanhien tapaan haihattelisi pitkin tietä. Yllätyksen varalta ehdottaisin, että muodostaisitte parhaista miehistänne pikku etujoukon, jotta kylää tahi metsää lähetessänne" – (tässä majuri keskeytti selittelynsä). "Mutta kun en huomaa teidän kuuntelevan minua, mr. Gilfillan, niin lienee turhaa tuhlata sanoja siihen asiaan. Kieltämättä olette minua parempi arvostelemaan toimenpiteitä, joihin on ryhtyminen; mutta yksi asia on teidän tarkoin käsitettävä, nimittäin että te ette saa kohdella tätä vankianne ankarasti ettekä epäkohteliaasti, eikä hänelle sovi määrätä enempää pidättelyä kuin aivan välttämätöntä on."
"Olen silmännyt valtakirjaani", vastasi mr. Gilfillan, "jonka on allekirjottanut kunnianarvoisa ja uskovainen ylimys, William, Glencairnin earli; enkä näe siihen merkittynä, että olen saapa mitään toimia tahi käskyjä tehtävistäni Cairnvreckanin majurilta William Melvilleltä."
Majuri Melville punehtui hyvin puuteroittuja korviaan myöten, jotka pistivät esiin ohauksien sirojen sotilaallisten suortuvain alta – sitäkin enemmän, kun huomasi mr. Mortonin hymyilevän. "Mr. Gilfillan", selitti hän jokseenkin jäykästi, "pyydän tuhannesti anteeksi siitä että sekauduin noin mahtavan miehen toimiin. Ajattelin kumminkin, että kun muistaakseni olette varsinaisesti karjankasvattaja, niin voisi olla aihetta muistuttaa teille mitä eroa on ylämaalaisten ja ylämaalaisnautojen välillä; ja jos sattuisitte tapaamaan kenen tahansa herrasmiehen, joka on ollut sotapalveluksessa ja käy puhumaan siitä asiasta, niin uskoisin vieläkin, ett'ei teitä vähääkään vahingoittaisi kuunnella häntä. Mutta minulla ei ole enää mitään sanottavaa, ja suositan vain vielä kerran tätä herrasmiestä hyvään huolenpitoonne. – Mr. Waverley, minua todella surettaa, että eroamme tällä tavoin; mutta luotan siihen, että jälleen saapuessanne näille maille olen tilaisuudessa saattamaan Cairnvreckanin teille mieluisammaksi kuin asianhaarat ovat tällä kertaa suoneet tapahtua."
Niin sanoen hän puristi sankariamme kädestä. Mortonkin hyvästeli sydämellisesti, ja ratsunsa selkään noustuaan läksi Waverley matkaan Gilfillanin ja hänen joukkonsa mukana, muskettisoturi taluttamassa hevosta suitsista ja rivi miehiä molemmin puolin paolta varjelemassa. Pikku kauppalan läpi saattoivat heitä lasten huudot: "Hei, katsokaahan etelän herrasmiestä, joka hirtetään pitkän seppä John Mucklewrathin ampumisesta!"
XXIII.
Kohtaus matkalla
Päivällistunti oli Skotlannissa kuusikymmentä vuotta takaperin kello kahden aikana. Kello oli siis neljän tienoissa herttaisena syysehtoopäivänä, mr. Gilfillanin alottaessa marssinsa, toivoellen vielä saapuvansa samana päivänä Stirlingiin – vaikka se oli kahdeksantoista (engl.) penikulman päässä – tietenkin jatkamalla iltaa yöhön asti. Hän marssi senvuoksi kaikella voimallaan miestensä etunenässä, tuon tuostakin silmäillen sankariamme kuin pakinoimaan mielien. Vihdoin hän ei enää kyennyt vastustamaan kiusausta, vaan heikensi vauhtiaan kunnes oli vankinsa hevosen tasalla, ja tovin vaieten asteltuaan hänen vieressään tokaisi äkkiä: "Voitteko sanoa, kuka oli se mustatakki, joka oli Cairnvreckanin lairdin mukana?"
"Presbyteeriläinen pappi", vastasi Waverley.
"Presbyteeriläinen!" tuhahti Gilfillan halveksivasti; "hurja erastiaanilainen, tahi pikemmin hämääntynyt prelatisti – penseän suvaitsevaisuuden kannattaja; noita mykkiä koiria, jotka eivät osaa haukkua: saarnoissaan syytävät lakia ja lohdutusta yhtenä himphamppuna, ilman järkeä, mehua taikka elämää. Olette kukaties ylennyt sellaisessa katraassa?"
"En; kuulun Englannin kirkkoon", vastasi Waverley.
"Ja ne ovat juuri naapuruksia", väitti kiihkoilija; "eikä ihme, että sopivat niin hyvin keskenään. Kuka olisikaan uskonut, että Skotlannin kirkon mahtava rakennus, isäimme nostama v. 1642, joutuisi ajan suruttomuuden ja lihallisten pyyteiden rappeuttamaksi – ho hoi, ken olisi aavistanut, että pyhätön koristeleikkelykset niin väleen nakerreltaisiin pois!"
Näitä valituksia säesti pari aseveikkoa syvällä ähkäyksellä, mutta sankarimme katsoi tarpeettomaksi niihin vastata. Silloin mr. Gilfillan, päättäen pitää hänet ainakin kuulijanaan, joll'ei puhekumppaninaan, pitkitti haikeuksiaan.
"Ja onko siis nyt kummeksittavaa, jos papit alttaripalveluksista ja muista pyhistä toimituksista joutilaammiksi tultuaan joutuvat synnillisiin vehkeisiin, hankkimaan suojelijoita, ja sitoumuksia, ja vuosipalkkoja, ja muita turmeluksia – onko kummeksittavaa, minä sanon, että te, sir, ja muut samanlaiset hairahtuneet poloiset työskentelette vanhan kurjuuden Baabelin rakentamiseksi, niinkuin entiseen veriseen marttyyriaikaan? Takaanpa että jos tämän viheliäisen maailman ajalliset edut, nautinnot, puuhat ja tavarat eivät silmiänne sokaisisi, niin pystyisin Sanan avulla teille osottamaan, millaiseen likaiseen riepuun panette luottamuksenne; ja että kaikki pukineenne ja sonnustuksenne ovat vain jättöriekaleita portolta, joka istuu seitsemällä kukkulalla ja juo kadotuksen maljasta. Mutta arvataksenne olette umpikuuro siltä korvaltanne; niin, hänen loihtunsa ovat teidät saaneet pauloihinsa, ja te teette kauppaa hänen tavarastaan, ja olette juopunut hänen saastutuksensa pikarista!"
On mahdoton arvata kuinka kauvan tämä sotilaallinen jumaluusoppinut olisikaan pitkittänyt soimauksiaan, joissa ei säästellyt ketään muuta kuin "kukkuloilla asustavan kansan" (kuten sanoi) hajallisia jäännöksiä. Puheenaine oli laaja, hänen äänensä voimissaan ja muistinsa elpyneenä; sen vuoksi ei ole suurestikaan otaksuttavaa, että hän ennen Stirlingiin tuloa olisi saarnastaan herjennyt, joll'ei hänen huomiotaan olisi herättänyt eräältä sivutieltä matkaan lyöttäytynyt kaupustelija, joka hyvin säntillisesti huokaili ja ähki kaikissa sopivissa lomissa.
"Ja kuka olet sinä, ystävä?" kysäisi Gilfillan.
"Köyhä kaupustelija, menossa Stirlingiin ja teidän armonne seurueen suojan tarpeessa näinä tukalina aikoina. Oi! teidän armollanne on ihmeellinen kyky tutkistella ja selittää salattuja asioita – niin, maamme takaperoisuuden ja riutumisen salattuja ja hämäriä ja käsittämättömiä syitä! Niin on, niin on – teidän armonne käy asian ytimeen."
"Ystävä", virkkoi Gilfillan leppeämmin, "älä minua kunnioita. Minä en käy ulos teille, enkä markkinoille, enkä kansan kokouksiin nostattamaan paimenilla ja talonpojilla ja porvareilla lakkejaan itselleni kuin tekevät Cairnvreckanin majurille, ja kutsuttamaan itseäni lairdiksi, tahi armoksi. Ei, minun vähät varani, joita ei ole yli kahdenkymmenen tuhannen markan, ovat taivaan siunauksen kautta lisääntyneet, mutta sydämeeni ei ole kasvanut ylpeyttä niiden mukana; eikä minua ilahuta kuulla itseäni kapteeniksi mainittavan, vaikka minulle onkin se arvo vahvistettuna valtakirjalla, jonka on omakätisesti allekirjottanut jumalaapelkäävä ylimys, Glencairnin earli. Niin kauvan kuin elän, olen ja tahdon olla mainittuna Habakuk Gilfillaniksi, joka ainiaan puoltaa ikikuulun Skotlannin kirkon uskon peruspykäliä sellaisina kuin olivat ennen kuin se sekosi kirotun Ahanin juoniin – niin kauvan kuin minulla on kolikkokaan massissani tahi pisarakaan verta ruumiissani."
"Oi", huokasi kaupustelija, "olen nähnyt maatilanne Mauchlinissa – hedelmällinen tilus kerrassaan! Viehättävään seutuun olette majanne rakentanut – eikä ole moista karjarotua ainoallakaan Skotlannin lairdilla."
"Oikein sanot – oikein sanot, ystäväni", vahvisti Gilfillan kiihkeästi, sillä tällä alalla hän oli peräti hetas imartelulle; "oikein sanot; se on puhdasta Lancastershiren rotua eikä ole sille vertaa Kilmaursinkaan hoveissa;" ja hän ryhtyi sitte kuvailemaan niiden oivallisia ominaisuuksia, joista lukijamme kait on yhtä välinpitämätön kuin sankarimmekin. Lopulta palasi päällikkö jumaluusopillisiin mietteisiinsä, jolloin kaupustelijan, nähtävästi vasta vähemmän perehtyneenä noihin salaperäisiin ongelmiin, oli tyytyminen vain huoahtelemaan ja sopivissa tilaisuuksissa ilmaisemaan hartaan hyväksymisensä.
"Olisipa ääretön siunaus poloisille soastuille paavillisille kansoille, joiden seassa olen asustanut, saada sellainen valo poluillensa! Olen pikku rihkamaani kauppaamassa vaeltanut Moskovassa asti; samoillut kautta Ranskan, Alamaiden ja Puolan sekä suurimman osan Saksan valtakuntaa; ja oi, teidän armonne sydäntä särkisi nähdä kirkoissa jupina, loilotus ja messuaminen, kuoroveisuun vikinä ja kirkon ulkopuolella pakanallinen tanssiminen ja arpapeli sabattina!"
Tämä sai Gilfillanin selittelemään lain kieltämiä julkisia huveja ja presbyteeriläisten uskonliittoa, protestantteja, whiggamoorien sissiretkeä, Westminsterin pappiskokousta, pitkää ja lyhyttä katkismusta, Torwoodin pannajulistusta ja arkkipiispa Sharpin murhaa. Viimeksimainitusta hän johtui todistelemaan aseellisen puolustuksen laillisuutta, minkä hän esitti paljoa järkevämmin kuin olisi osannut päättää muutamista toisista haastelunsa kohdista; omiin murheellisiin ajatuksiinsa hautautunut Waverleykin alkoi tarkata sitä. Mr. Gilfillan otti sitte harkittavaksi, onko yksityisellä miehellä oikeus nousta sorretun kansan kostajaksi, ja lausui parhaillaan hyvin totisena mielipiteitään James Mitchellistä, joka ampui Saint Andrewsin arkkipiispaa joitakuita vuosia aikaisemmin kuin tämä hengen mies murhattiin Magus Muirilla, mutta silloin sattui tapaus, joka keskeytti koko puheen.
Laskevan auringon säteet viipyilivät vielä ihan taivaanrannan tasalla, kun joukkue oli nousemassa ylös jokseenkin jyrkkää kalliopolkua, joka vei pengermaan laelle. Maa oli avointa nummea, vaan ei millään muotoa tasaista: monin paikoin oli näsiäisten ja varpukasvien kattamia notkoja, toisaalla taasen pikku näreikköjä. Tuonlaista pientä metsää kasvoi pengermaan harjannekin, jolle matkaajat olivat nousemassa. Joukon etumaiset olivat voimakkaimpina ja toimeliaimpina jo nousseet laelle ja hetkeksi kadonneet näkyvistä. Gilfillan, kamasaksa ja Waverleyn lähimpänä vartiona oleva pikku joukko olivat ylärinteellä, ja melkoisen matkan päässä taampana laahustivat viimeiset.
Sillä kannalla olivat asiat, kun kaupustelija sanoi pienen koiransa juosseen kadoksiin ja alkoi pysähdellä, viheltääkseen elukkaa takaisin. Moneen kertaan uudistunut viheltely loukkasi hänen toverinsa ankaraa hartautta, sitäkin enemmän kun tuntui osottavan tarkkaavaisuuden puutetta sitä jumaluusopillista puhetulvaa kohtaan, jota olisi tullut käyttää sielun virkistämiseksi. Senvuoksi hän tylysti huomautti, ett'ei voinut tuhlata aikaansa joutavan rakin odotteluun.
"Mutta jos teidän armonne ajattelee Tobiasta – "
"Tobiasta!" karjaisi Gilfillan raivostuneena, "Tobias ja hänen koiransa ovat kumpikin aivan pakanallisia ja apokryyfisiä, eikä niitä ottaisi kysymykseenkään muu kuin harhaoppinen ja paavillinen. Luulenpa melkein pettyneeni sinussa, ystäväni."
"Hyvin mahdollista", vastasi kaupustelija tyynesti; "mutta uskallan kuitenkin vielä viheltää Bawty-parkaani."
Tähän viimeiseen merkin-antoon tuli odottamaton vastaus – polulle syöksähti kuusi tahi kahdeksan ylämaalaista, jotka olivat väijyneet viidakossa, ja alkoivat läimäytellä ympärilleen miekoillaan. Gilfillania ei tämä outo ilmestys ällistyttänyt; miehuullisesti huusi hän: "Herran ja Gideonin miekka!" ja veti säilänsä, jolla varmaankin olisi tehnyt yhtä kelvollista jälkeä hyvän asian palveluksessa kuin sen sitkeät kumppanit Drumclogissa, mutta katso! kamasaksa tempaisi lähimmältä mieheltä musketin ja iski sen perällä niin pontevasti äskeistä kamerooniopettajaansa päähän, että tämä tuupertui päistikkaa tantereeseen. Tätä seuranneessa mellakassa ampui joku Gilfillanin mies sankarimme alta hevosen, umpimähkään laukaistessaan luikkunsa. Waverley kaatui elukan mukana ja sen alle, saaden moniaita pahoja ruhjevammoja, mutta hänet irrotti milt'ei heti kaksi ylämaalaista, jotka tarttuivat häntä käsivarsiin ja kiidättivät pois metelistä ja polulta. He juoksivat hyvin nopeasti, puoleksi kantaen ja puoleksi riepottaen sankariamme, joka kuitenkin vielä kuuli muutamia yksittäisiä laukauksia kahakkapaikalta. Nämä, kuten hän jälkeenpäin kuuli, tulivat Gilfillanin miehistöstä, jonka etuvartio ja takajoukko olivat ennättäneet yhtyä. Heidän lähetessään peräytyivät ylämaalaiset, ensin kuitenkin rosvottuaan puti puhtaaksi Gilfillanin ja kaksi pahasti haavottuneina makaavaa sotamiestä. Heidän ja länsirannikkolaisten välillä suhahti vielä jokunen luoti; mutta jälkimäiset eivät päälliköttä jäätyään ja uutta väijytystä varoen ryhtyneet mihinkään vakaviin yrityksiin vankinsa tavottamiseksi, pitäen viisaampana pitkittää matkaa Stirlingiin ja kantaen kapteeniaan ja haavottuneita kumppaneitaan mukanaan.
XXIV.
Waverley on vielä ahdingossa
Waverleyltä oli viedä tajunnan se vauhti ja väkinäisyys, jolla häntä retuutettiin eteenpäin, kun ei saamiensa vammojen takia kyennyt auttamaan itseään kyllin tehokkaasti. Tämän huomatessaan kutsuivat viejät pari kolme toveriaan avukseen, kietoivat sankarimme kauhtanaan ja kantoivat häntä keskessään yhtä joutuisasti kuin ennenkin, hänen tarvitsematta jäsentäkään hievauttaa. Monta sanaa ei virketty, geelinkielellä nekin; eikä vauhti heikennyt ennen kuin olivat juosseet lähemmä kaksi penikulmaa, ja sittekin he vielä astelivat hyvin vinhasti, aika ajoin vaihtaen kuormaa keskenään.
Sankarimme yritti nyt puhutella heitä, vaan sai vastaukseksi ainoastaan: "Cha n'eil Beurl' agam", s.o. "minulla ei ole englantia." Waverley tiesi vallan hyvin, että tuo oli ainaisena vastauksena ylämaalaisella, milloin hän ei voi tahi tahdo ymmärtää englantilaista. Sitte hän mainitsi Vich Ian Vohrin nimen, olettaen hänen ystävyyttään saavansa kiittää pelastuksestaan; mutta tämäkään ei näkynyt hänen saattueeseensa millään tavoin tepsivän.
Hämärä oli hälvennyt kuutamon tieltä, joukkueen pysähtyessä jyrkän notkelman partaalle, joka kuun säteiden osittain valaisemana näkyi kasvavan puita ja tiheää risukkoa. Kaksi ylämaalaista painautui siihen kapeaa polkua myöten, kuin tutkiakseen sen lokeroita; toinen palasi muutaman minuutin kuluttua ja sanoi jotakin kumppaneilleen, jotka oitis nostivat taakkansa ja kantoivat hänet hellävaraisesti alas ahdasta ja äkkipystyä polkua. Kaikesta varovaisuudesta huolimatta tölmäsi Waverleyn ruumis kuitenkin useankin kerran jokseenkin kipeästi polun yli ulkoneviin kallionkärkiin ja oksiin.
Onkalon pohjalla ja lähellä puroa (sillä Waverley kuuli vuolaan virran sorinaa, vaikk'ei sitä voinut pimeässä nähdä) joukkue seisahtui pienen järeätekoisen mökin eteen. Ovi oli avoinna, ja sisusta näytti niin epämukavalta ja jyhkeältä kuin asema ja ulkopuoli ennustivatkin. Lattiaa ei näkynyt minkäänlaista; laki oli monesta kohti rakoillut; seinät oli kyhätty kivenjärkäleistä ja turpeista, ja katto puunoksista. Keskellä olevan lieden roihuvalkea täytti koko wigwamin sauhulla, jota tupruili ulos yhtä paljon ovesta kuin pyöreästä lakeisestakin. Aution töllin ainoa asukas, ylämaalainen noitaeukko, näkyi ahkerasti hyörivän joissakin ruokavalmistuksissa. Lieden valossa huomasi Waverley, etteivät hänen seuralaisensa olleet Ivorin klan'ia, sillä Fergus vaati erittäin ankarasti miehiään pitämään yllään hieman erityisen muotoista raidallista tartania, joka entis-aikaan oli yleisenä kansallismerkkinä koko ylämaassa ja vieläkin niiden päälliköiden klan'eissa, jotka olivat ylpeät sukuperästään tahi yksinomaisesta vallastaan.
Edward oli kyllin kauvan asunut Glennaquoichissa tietääkseen tuon heimotunnuksen, jota oli monasti kuullut sellaisena mainittavan, ja nähdessään ett'ei seuralaisiltaan ollut mitään lähempää tuttavuutta odotettavissa loi hän alakuloisen silmäyksen ympärilleen hökkelin sisustaan. Paitsi pesutelinettä ja lahonnutta vaatekaappia ei huonekaluja ollut muita kuin suuri puinen makuulavitsa, maan tapaan lautaseinillä varustettu ja luisuvalla etureunalla aukeneva. Tähän komeroon laskivat ylämaalaiset Waverleyn, joka merkeillä ilmaisi ett'ei halunnut mitään virvokkeita. Hän nukkui levottomasti, omituisia näkyjä väikkyi hänen silmissään ja vain alituisilla tahdon ponnistuksilla sai hän ne häädetyksi. Näitä oireita seurasivat väristykset, jumottava päänkipu ja vihlova jäsenkolotus; ja aamulla älysivät hänen ylämaalaishoitajansa tahi – vartijansa – sillä hän ei tiennyt minä heitä pitäisi – että Waverleystä ei mitenkään ollut matkustamaan.
Kauvan neuvoteltuaan keskenään poistui mökistä kuusi miestä aseineen, jättäen jälkeensä erään vanhan miehen ja yhden nuoren. Edellinen otti sairaan hoidellakseen ja hautoi ruhjevammoja, jotka turpoaminen ja mustelmiksi lyöttyminen nyt saattoi näkyviin. Hänen omasta matkarepustaan, jota ylämaalaiset eivät olleet jättäneet mukaan ottamatta, saatiin liinavaatteita, ja hänen suureksi kummakseen luovutettiin se kaikkine sisältöineen aivan kajoamattomana hänen vapaasti käytettäväkseen. Makuuvaatteet tuntuivat puhtailta ja mukavilta, ja hänen ijäkäs vaalijansa sulki lavitsan oven, sillä uutimia ei ollut, lausuttuaan hänelle geelinkielellä joitakuita sanoja, joista Waverley ymmärsi sen verran, että häntä kehotettiin nukkumaan. Niin oli sankarimme toistamiseen ylämaalaisen Eskulapiuksen potilaana, mutta paljoa tukalammassa asemassa kuin Ferguksen sukulaisen luona.
Vammojen tuottama haavakuume vasta kolmantena päivänä talttui huolellisen hoidon ja voimakkaan ruumiinrakennuksen johdosta, ja hän sai nyt noustuksi istualleen vuoteessaan, vaikk'ei tuskatta. Hän huomasi kuitenkin, että sekä hoitelijamummo että lääkäröitsijä olivat hyvin vastahakoiset sallimaan vuoteen oven jäädä auki, jotta hän olisi saanut huvikseen katsella heidän liikkeitään: ja vihdoin, kun Waverley oli moneen kertaan avannut häkkinsä luukun ja he yhtä useasti sen sulkeneet, lopetti vanha ukko kiistan, kiinnittämällä oven ulkoa naulalla niin navakasti, ett'ei se enää tikahtanutkaan ennen kuin tuo tilapäinen telki kulloinkin käännettiin syrjään.
Mietiskellessään mikä saattoikaan aiheuttaa noin aavistamattoman vastustelun henkilöissä, joiden käytös ei ilmaissut mitään rosvoamisen aikeita ja jotka muutoin kaikin puolin tuntuivat vain hänen parastaan tarkottavan, juolahti sankarimme mieleen, että sairautensa kuumeellisimpana aikana oli vanhaa ylämaalaishoitajatartaan nuorempi naishenkilö näkynyt väikkyvän hänen vuoteensa äärellä. Peräti hämärästi hän tätä tosin muisteli, mutta sai epäilyillensä tukea siitä, että tarkatessaan kuuli usein päivän kuluessa nuoren nais-äänen kuiskivan hoitajalleen. Kuka se olikaan? Ja miksi hän nähtävästi tahtoi pysyä salassa? Mielikuvitus elpyi oitis hereille ja kääntyi Flora Mac-Ivoriin. Kiihkeästi halutti häntä uskoa että rakastettu oli lähettyvillä, laupeuden enkelinä vartioimassa hänen sairasvuoteensa vieressä, mutta sentäänkin oli hän pakotettu päättämään oletuksensa tuiki mahdottomaksi. Hullua oli kuvitellakaan, että Flora olisi verrattain varmasta asemastaan siirtynyt alamaahan, sodan keskukseen, mokomaan salomökkiin majailemaan. Sittekin sykähteli hänen sydämensä, kun toisinaan selvään kuuli keveiden, naisellisten askelten sipsuttelevan töllin ovelle tahi ovelta, tahi lempeän ja hellän nais-äänen hillityssä vuoropuhelussa vanhan Janetin kanssa, jonka käheä vaakkuminen oli sille räikeänä vastakohtana.
Kun ei muutakaan huvia keksinyt yksinäisyydessään, hän hautoi miten saisi uteliaisuutensa tyydytetyksi, niin uupumattoman varovaisia kuin Janet ja ylämaalainen puoskarivanhus olivatkaan – mökkiin ensimäisenä aamuna jäänyttä nuorta miestä hän ei ollut kertaakaan jälkeenpäin nähnyt. Tyyten tutkittuaan huomasi hän laudotuksen lopen lahonneeksi ja sai eräästä mureimmasta nurkkauksesta naulan kiskotuksi irti. Siten syntyneestä pienen pienestä reiästä hän erotti levättiin verhoutuneen naisolennon juttelemassa Janetin kanssa. Mutta esiäitimme Evan ajoilta asti on liiallinen uteliaisuuden tyydyttäminen yleensä saanut pettymyksen rangaistuksekseen. Kasvot eivät olleet näkyvissä, eikä vartalo ollut Floran; ja naulallaan muokatessaan reikää suuremmaksi, siten saadakseen nähdä enemmän, joutui hän vielä kaiken kiusaantumisensa lisäksi pikku rapinan kautta ilmi aikeissaan, ja uteliaisuutensa aiheuttaja katosi heti, näköjään enään uudestaan saapumatta hökkeliin.
Siitä asti luovuttiin kaikista varokeinoista, joilla häntä oli yritelty ehkäistä mökin koko sisustaa näkemästä; hänet autettiin nousemaankin ja astumaan alas vankeus- ja sairauslavitsaltaan. Töllistä hänen ei vain annettu poistua; nuori ylämaalainen oli jälleen ilmestynyt näkösälle, ja jompikumpi mies oli alituiseen vartioimassa. Milloin tahansa Waverley lähestyi ovea asettui vartija kohteliaasti, mutta päättävästi, hänen eteensä ja näkyi merkeillä selittelevän, että yritys oli vaarallinen ja että vihollisia väijyskeli ympäristössä. Valppaalta ja huolestuneelta näytti vanha eukkokin, ja Waverleyn oli tyytyminen pysymään potilaana, kun ei vielä ollut saanut kylliksi voimia yrittääkseen väkipakolla paeta. Ravinto oli joka suhteessa parempaa, kuin hän olisi osannut olettaa; monasti oli metsänriistaa, jopa viiniäkin pöydässä. Ylämaalaiset eivät kertaakaan pyrkineet aterioimaan hänen kanssaan ja kohtelivat häntä suurella kunnioituksella, vartioimista lukuunottamatta. Ainoana huvinaan oli hänellä tähystellä ikkunasta eli siksi aiotusta epämuotoisesta aukosta isoa ja ryöppyävää puroa, joka kohisi ja kuohui kallioisessa uomassaan, noin kymmenen jalkaa mökin alapuolella, äyräät tiheän metsikön kattamina.
Vankeutensa kuudentena päivänä oli Waverley niin tervehtynyt, että alkoi suunnitella pakoa tästä ikävästä ja kurjasta komerosta, pitäen pahintakin vaaraa Janetin asumuksen tylsistyttävää ja sietämätöntä yksitoikkoisuutta parempana. Hän jo aprikoitsi minne suuntaisi matkansa taas päästyään omiin hoteisiinsa. Kaksi vaihtoehtoista uraa näytti mahdollisilta, mutta vaaroja ja vaikeuksia oli kumpaisellakin. Ensinnäkin saattoi hän palata Glennaquoichiin ja yhtyä Mac-Ivoriin, jolta tiesi varmasti odottaa ystävällistä vastaanottoa: ja nykyisessä mielentilassaan hän katsoi kärsimänsä kohtelun täydellisesti vapauttaneen itsensä hallituksen uskollisuudensiteistä. Toisena tuumana oli yrittää päästä johonkin skotlantilaiseen satamakaupunkiin ja sieltä laivalla Englantiin. Hän oli kahden vaiheilla suunnitteluissaan ja olisi pakonsa onnistuttua luultavasti tehnyt päätöksensä satunnaisten seikkojen perusteella, mutta kohtalo kielsi häneltä vapaan valinnan.
Seitsemännen päivän iltana nimittäin avautui mökin ovi äkkiä, ja sisään astui kaksi ylämaalaista, jotka Waverley tunsi olleiksi alkujaankin saattueessaan. Tuokion puheltuaan vanhuksen ja hänen kumppaninsa kanssa ilmaisivat he Waverleylle hyvin selvin elkein, että hänen oli valmistautuminen heitä seuraamaan. Tämä oli ilosanoma. Vankeudessaan hän oli jo älynnyt, ett'ei häntä vastaan ollut mitään henkilökohtaista pahaa aikeissa; ja hänen romanttinen henkensä oli peräti kyllästynyt joutilaisuuteen, lepoaikana toinnuttuaan, viime seikkailujensa huolestumisen, vihan, pettymyksen ja sekalaisten epämieluisain tunteiden tuottamasta lamaannuksesta. Hänen miehuutensa heräsi uuteen eloon; ja syhähdyttelevin toivon tuntein, lomassa ahdistava pelkokin rinnassaan, tähysteli Waverley edessään olevaa ryhmää; viimeksi saapuneiden häthätää aterioidessa etsivät toiset aseensa ja suoriutuivat lähtemään matkaan.
Istuessaan katkuisessa töllissä pankon korvalla, muiden puuhatessa lieden edustalla, hän tunsi jonkun hiljaa koskettavan käsivarttaan. Hän vilkaisi taakseen – siinä seisoi Alice, Donald Bean Leanin tytär. Tämä näytti hänelle salavihkaa kädessään olevaa paperitukkua, laski sormensa silmänräpäykseksi huulilleen ja astui hänen ohitseen ikään kuin auttamaan vanhaa Janetia Waverleyn vaatteiden sullomisessa hänen matkareppuunsa. Ilmeisesti tuli Waverleyn olla olevinaan häntä tuntematta; kuitenkin katsahti tyttö tuon tuostakin takaisin häneen, milloin sai sen tehdyksi näkijättä, ja huomatessaan Waverleyn seuraavan liikkeitään sujautti hän paperitukun hyvin kätevästi erään paidan laskokseen, sovitellessaan viimeisetkin tavarat reppuun.
Tässä siis oli uutta arvailujen aihetta. Oliko Alice hänen tuntematon vaalijansa – tämä luolan impikö oli suojelushengettärenä leijaillut hänen sairasvuoteensa äärellä? Oliko Waverley hänen isänsä käsissä, ja mikä saattoikaan siinä tapauksessa olla roistolla mielessä? Saaliinhimo ei ainakaan tällä kertaa ollut syynä, kun ei oltu edes hänen kukkaroonsa kajottu, niin viettelevä kuin se tietysti olikin ammattirosvolle. Alicen kätkemissä papereissa kenties oli selitys kaikelle, mutta tytön käytöksestä päättäen oli hänen silmäiltävä niitä salassa. Heti jälkeenpäin pujahtikin tämä ulos ovesta, vielä sen suojassa suoden Waverleylle jäähyväishymyilyn ja merkitsevästi nyökäten päätään, ennenkuin katosi notkelman hämyyn.
Nuoren ylämaalaisen lähettivät hänen kumppaninsa tuon tuostakin liikkeelle ikään kuin vakoilemaan. Viimeinkin hänen kolmatta tahi neljättä kertaa palatessaan nousi koko joukkue ja viittasi sankariamme seuraamaan mukanaan. Ennen lähtöään hän pudisti vanhan Janetin kättä ja painoi hänen kämmenelleen muutamia näkyviäkin kiitollisuuden merkkejä korvaukseksi väsymättömästä vaalinnasta.
"Jumala teitä siunatkoon! Olkoon Luoja matkassanne, kapteeni Waverley!" virkkoi Janet hyvällä alamaan skotlanninkielellä, vaikk'ei tähän asti ollut virkkanut ainoatakaan tavua muulla kuin geelinkielellä. Mutta seuralaistensa kiirehtiminen esti Waverleytä pyytämästä mitään selitystä.
