Kitabı oku: «Waverley», sayfa 15
XXV.
Mr. Balmawhapplen matkassa
Pidettiin tovin pysähdys, koko seurueen keräännyttyä taivasalle. Johtajaksi astui muuan tanakka ylämaalainen, joka Waverleyn heränneessä muistissa tuntui Donald Bean Leanin ajutantilta, ja hän ilmaisi kuiskauksin ja merkein, että kaikkien tuli noudattaa mitä huolellisinta hiljaisuutta. Antaen Edwardille miekan ja teräspistoolin, hän asettui joukkonsa etunenään; matkalle lähdettiin yksitellen jonona, Waverley lähinnä johtajaa. Tämä eteni hyvin varovasti ja seisahtui heti rinteen; harjalle päästyään. Pian älysi Waverley syyn, sillä matkan päässä kajahti englantilaisen etuvartijan huuto: "Kaikki hyvin." Yötuulen mukana painui kolea ääni alas metsänotkoon, jonka äyräät vastasivat siihen kaiullaan. Toisen, kolmannen ja neljännen kerran uusiintui vartiohuuto heikommin ja yhä heikommin, ikäänkuin yhä etäämpänä. Sotamiesosasto oli selvästi lähitienoolla ja varuillaan, vaikk'eivät toki kyenneet keksimään kaikkiin sissisodan temppuihin harjaantuneita miehiä.
Äänien hälvennyttyä yön autioon tyhjyyteen alkoivat ylämaalaiset marssia riuskasti, mutta sentään pienintäkin kolinaa vältellen. Waverleyllä ei ollut paljoakaan aikaa eikä juuri haluakaan havaintoihin, ja näki ohimennessä vain vilaukselta jonkin matkan päässä ison rakennuksen, jonka ikkunoissa vielä jokunen valo välkähteli. Vähän edempänä nuuski johtaja ilmaa kuin vainua saava ajokoira, ja viittasi sitte seurueensa pysähtymään, itse lähtien nelin kontan ryömien tiedusteluretkelle, kauhtanaansa verhoutuneena, niin että häntä hädin erotti kanervikosta. Palattuaan hän lähetti pois kaikki kumppaninsa paitsi yhden; ja miehet alkoivat kolmisin mataa pitkin nummea.
Kun oli edetty melkoinen taival tällä polvia ja sääriä koettelevalla tavalla, tunsi Waverley savun haikua, minkä hänen oppaansa tarkka nenä oli nähtävästi paljoa aikaisemmin äkännyt. Se tunkeikse mukulakivillä aidatun, osaksi hajoilleen lammastarhan nurkasta. Ylämaalainen opasti Waverleyn matalan muurin seinustalle ja osotti viittauksella ja esimerkillään, että hän saattoi nostaa päätään ja pilkistää aituukseen. Waverley teki työtä käskettyä, ja näki neljän tahi viiden miehen suuruisen vartion lojuvan leirinuotion ääressä. Kaikki nukkuivat, paitsi edes takaisin musketti olalla astuskeleva etuvartija, joka yhtämittaa lyhyellä kävelyllään kuvastui nuotion kirkasta loimua vasten ja useasti loi silmäyksen sille taholle taivasta, missä usman kiehtoma kuu tuntui kohdakkoin ilmaantuvan näkyviin.
Minuutissa tahi parissa tapahtuikin vuoristomaissa yleinen ilmaston äkkivaihdos – tuulenhenki kohahti puhaltamaan pois pilvenhattarat ja kirkas kuu valoi täyden hohteensa laajalle nummelle, jota näreikkö peitti vain sillä kulmalla, mistä olivat tulleet; mentävä matka kävi pitkin lakeaa tasankoa, jolla vain muurin likeisyys pelasti heidät etuvartijan näkyvistä, joll'eivät liikahtaneet ulomma.
Ylämaalainen tähysteli taivaan sinikupua, vaan siunauksen sijasta päästi geeliläisen kirouksen "Mac-Farlanen lyhdyn" pahana hetkenä leimahtaneesta hohteesta. Hän katseli jonkin aikaa huolestuneena ympärilleen ja näkyi sitte tekevän päätöksensä. Kuiskattuaan kumppanilleen joitakuita ohjeita hän ryömi taaksepäin samalle taholle mistä olivat tulleetkin, nokkelasti käyttäen kaikkien pensasten ja kivien suojaa, ja puikahtaen avoimpien kohtien yli ainoastaan silloin kun etuvartija osui olemaan toisaanne kääntyneenä. Vihdoin hän katosi varsinaiseen viidakkometsään, mutta ilmestyi piankin aivan toiselta kulmalta, astui rohkeasti aukealle tasangolle ikään kuin tahtoenkin herättää huomiota, nosti luikkunsa ja ampui etuvartijaa. Käsivarteen sattunut luoti oli ikävänä keskeytyksenä mies paran ilmatieteellisille havainnoille ja hilpeästi viheltämilleen "Nancy Dawsonin" sävelille. Hän vastasi laukaukseen tehottomasti, ja jalkeilleen hätkähtäneet kumppanit hyökkäsivät ylämaalaista kohti, joka tyytyväisenä sotajuonensa onnistumisesta sukeltausi tiheikköön.
Sotamiesten pitkittäessä takaa-ajoaan läksi Waverley toisen ylämaalaisen opastamana laputtamaan sille suunnalle, minne olivat alkuaan aikoneet ja pääsi neljännespenikulman juostuaan pikku selänteen suojaan. Etäältä pitkin lakeutta kuului vielä soturien huhuilua toinen toiselleen ja hälyytysrummun pärinää, kunnes kuoleutuivat tuulenhengen huminaan.
Puolisen tuntia harppailtuaan karua varvikkoa tapasivat he ikivanhan jättiläistammen kannon ja sen lähellä olevassa luolassa useita ylämaalaisia, pari ratsua mukanaan. Ja hetipä jälkeenpäin ilmaantui hengästyneenä itse Duncan Duroch – mikä oli hänen nimensä siitä päättäen, että sitä vast'ikään oli miesjoukon vilkkaassa keskustelussa moneen kertaan mainittu – näköjään henkensä edestä juosseena, mutta naureskellen ja suuresti riemuissaan oveluutensa menestyksestä. Matkan vaarat tuntuivat nyt olevan ohitse. Waverley astui sitte ratsun selkään, mikä vaihdos oli varsin tervetullut äskeisen sairautensa tuottamassa uupumuksessa. Matkareppu nostettiin toisen hevosen selkään ja Duncan hyppäsi kolmannen satulaan; niin lähdettiin liikkeelle, takajoukon seuratessa jalkasin. Päivän koittaessa tultiin vuolaan virran reunalle. Ympärillä eteen avautuva maisema oli hedelmällistä ja romanttista, vaihdellen jyrkkinä metsän kattamina kallioseinäminä ja aaltoavina viljavainioina, joilta tämän vuoden runsas sato jo oli paikotellen korjattu.
Virran vastakkaisella rannalla ja melkein sen polvittelujen saartamana kohosi mahtavan suuri linna, jonka puoleksi sortuneet tornit jo välkkyivät auringon ensi säteissä. Erään tornin huippukorokkeella seisoi vartija, jonka lakki ja tuulessa liehuva levätti osottivat ylämaalaiseksi, niinkuin iso valkea lippukin toisen tornin harjalla julisti linnan olevan Stuartien kapinallisten puoluelaisten käsissä.
Nopeasti sivuuttaen pienen kauppalarähjän, missä heidän tulonsa ei herättänyt kummastelua eikä uteliaisuutta niissä muutamissa talonpojissa, joita elonleikkuupuuha alkoi ajaa levoltaan, marssi joukkue ikivanhan ja kapean, monikaarisen kivisillan yli, kääntyen sitte vasemmalle pitkin jättiläismoisten vaahterain muodostamaa kujaa. Ja nyt oli Waverleyn edessä jo kaukaa ihailemansa jylhä, mutta voimakkaasti mieleen vaikuttava rakennus, jonka raskas rautaristikkoinen veräjä jo oli heitä varten longallaan; paksu tamminen, rautanauloilla lujitettu portti aukeni vielä sen takana, ennen kuin pääsivät ratsastamaan sisempään pihaan. Ylämaalaiseen vaatetukseen pukeutunut herrasmies, valkea kokardi lakissa, auttoi Waverleytä alas satulasta ja hyvin kohteliaasti toivotti hänet tervetulleeksi linnaan.
Kuvernööri – joksi meidän varmaankin on häntä nimittäminen – vei vieraansa puoleksi rappeutuneeseen vierashuoneeseen, missä kuitenkin oli pieni kenttävuode, ja vakuutettuaan hänen saavan mitä virkistyksiä halusi, hän oli poistua huoneesta.
"Ettekö kaiken ystävällisyytenne lisäksi", virkahti Waverley tavalliset kiitokset lausuttuaan, "suosiollisesti ilmottaisi minulle missä olen, ja olenko vankina vai enkö?"
"Minulla ei ole vapautta selitellä tätä niin tarkoin kuin haluaisin. Mutta lyhyesti sanoen olette Dounen linnassa, Menteithin piirissä, ja kaikilta vaaroilta turvassa."
"Ja miten se on taattu?"
"Siitä vastaa kunniallaan Donald Stewart, linnaväen päällikkö ja everstiluutnantti H.K.K: nsa prinssi Charles Edwardin palveluksessa." Näin sanoen hän katosi joutuin huoneesta, kuin enempää haastelua välttääkseen.
Yöllisten ponnistusten näännyttämänä viskausi sankarimme vuoteelle ja oli muutaman minuutin kuluttua siki-unessa. Herätessään huomasi hän päivän jo pitkälle kuluneeksi ja alkoi tuntea olleensa monta tuntia syömättä. Siitä pulasta hänet piankin päästi vankka aamiainen; mutta eversti Stewart ei enään ilmaantunut vieraansa näkyviin, kuin olisi halunnut olla rauhassa hänen kyselyiltään. Hänen tervehdyksensä esitti kuitenkin palvelija, samoin kuin tarjouksensa hankkia Waverleylle kaikkea mitä hän katsoi tarvitsevansa matkalla, jota jo samana iltana aiottiin jatkaa.
Edwardin katse osui äkkiä matkareppuunsa, joka hänen nukkuessaan oli nostettu huoneeseen. Alicen salamyhkäinen esiintyminen salomajassa juolahti oitis mieleen, ja hän aikoi juuri ottaa käsiinsä paperitukun, joka oli sinne kätketty, mutta samassapa palvelija nosti repun hartioilleen.
"Enkö saa vaihtaa liinavaatteita ylleni, ystäväiseni?"
"Teidän armonne saa everstin omista röyhypaidoista, mutta tämän pitää joutua kuormavankkureihin." Ja enempää inttelyä odottamatta kantoi hän varsin tyynesti pois repun, jättäen pettymyksen ja suuttumisen kiistelemään sankarimme povessa. Muutaman minuutin kuluttua hän kuuli kärryjen romisevan ulos kuoppaiselta pihamaalta ja tiesi menettäneensä ainakin joksikin aikaa, joll'ei ijäksi, ainoat asiapaperit, jotka näyttivät olevan tarkotettuja valaisemaan hänen hämäräperäisiä vaiheitaan. Apein ajatuksin sai hän yksikseen viettää neljä, viisi tuntia.
Vihdoin kuului kavioiden kapsetta ulkoa ja sitten astui sisälle eversti Stewart pyytämään vierastaan päivälliselle ennen matkaan lähtöään. Pöydässä haasteli eversti vaatimattoman maalaisherrasmiehen tapaan, vain nimeksi höystäen puhettaan joillakuilla sotilaallisilla sananparsilla. Hän pysyi varovasti erillään kaikista sotahommista ja politiikasta, ja vastaili Waverleyn suorastaan niistä tiedustaessa, ett'ei hänellä ollut lupaa puhua sellaisista asioista.
Aterialta noustuaan toivotti eversti Waverleylle onnellista matkaa; palvelijalta hän sanoi kuulleensa että Waverleyn matkalaukku oli lähetetty ennakolta, ja senvuoksi oli hän rohjennut varata Waverleyn käytettäväksi sellaisen pikku varaston liinavaatteita, kuin hän tällä välin tarvitsi. Hän poistui huoneesta, ja palvelija saapui ilmottamaan Waverleylle että hänen ratsunsa oli satuloituna.
Tätä viittausta noudattaen astui hän kartanolle ja tapasi siellä sotamiehen pitelemässä ratsua, jonka selkään noustuaan läksi taipaleelle Doune-linnan mahtavasta veräjästä, parinkymmenen aseellisen ratsumiehen saattamana. Nämä vähemmin näyttivät varsinaisilta sotureilta kuin äkkiä ja sattumalta aseisiin ryhtyneiltä henkilöiltä. Sinisen ja punaisen kirjava vaatetus yritteli matkia ranskalaisia chasseureja, huonosti soveltuen käyttäjilleen. Waverleyn hyvin harjotettua rykmenttiä tarkastelemaan tottuneen silmän oli helppo havaita, että saattueensa liikkeet ja tavat olivat pikemmin metsästäjien tahi tallirenkien, niin nokkelat kuin kyllä olivatkin ratsastamaan ja hevosiaan hallitsemaan. Ratsut eivät olleet opetettuja siihen säännölliseen poljentoon, joka on aivan välttämätöntä yhtäaikaisille ja yhdistetyille liikkeille sekä asennoille; eivätkä ne myöskään näkyneet olevan taisteluja varten taltutettuja. Mutta miehet olivat vantteria ja sitkeän näköisiä, pelottavia vastustajia kylläkin, mies miestä vastaan oteltaessa. Pikku osaston johtaja ratsasti muhkealla metsästyshevosella, eikä asun vaihtuminen estänyt Waverleytä tuntemasta häntä vanhaksi tutuksi, Balmawhapplen loordiksi.
Vaikk'ei Edward ollut suinkaan ystävällisissä väleissä tuosta herrasmiehestä eronnut, niin olisi hän mielellään upottanut unohduksen kuiluun heidän lapsellisen riitansa muiston, päästäkseen taas kerrankaan kunnolliseen keskusteluun vertaisensa kanssa. Mutta Bradwardinen paroonin kädestä kärsimänsä tappio, johon Edward oli tahtomattaan ollut aiheena, myrrytti yhä vieläkin alhaissyntyisen ja sentäänkin korskean loordin mieltä. Hän ei pienimmälläkään liikkeellä osottanut Waverleytä tuntevansa, ratsastihan vain yrmeästi miestensä etunenässä, edellään torvensoittaja, joka tuon tuostakin törähytteli soitintaan, ja lippua kantava nuorempi veljensä. Mutta vanhanpuoleisessa luutnantissa oli paljon metsämiehen ja juomaveikon sävyä; karkeapiirteisiin kasvoihin oli ajoittainen juopottelu painanut leimansa, vaan samalla pälyi niillä kuivakiskoista leikkisyyttä. Kokardilakki oli uljaasti kallellaan päässä, ja äskeinen puolikas korttelia viinaa sai hänet "Rob Dumblainia" vihellellen iloisesti rientämään eteenpäin, onnellisen välinpitämättömänä maan tilasta, joukkonsa johtamisesta, matkan päämäärästä ja muista maailmallisista asioista.
Tältä vekkulilta, joka silloin tällöin jäi hänen kohdalleen, toivoi Waverley saavansa joitakin tietoja tahi haastelua ainakin ajan kuluksi.
"Kaunis ilta, sir", oli Edwardin tervehdys.
"On tottamaarin, aika sievä ehtoo!" vastasi luutnantti leveällä rahvaan murteella.
"Ja nähtävästi saadaan nyt korjata hyvä sato", pitkitti Waverley hyökkäystään.
"No kyllä. Kaurojaan saavat hyvästi talteen, mutta nuo perhanan maamiehet ja viljakauppiaat pitävät kai kumminkin vanhat hinnat niille, joilla on hevosia ruokittavana."
"Toimitte ehkä muonittajana?"
"Sitäkin – ja ratsastusmestarina ja luutnanttina", vastasi kaikkeatekevä upseeri. "Ja toden totta, kukapa olisikaan sopivampi harjaannuttamaan ja hoitamaan elukka parkoja kuin minä itse, joka olen ostanut ja myönyt ne jok'ainoan?"
"Ja saanenko kysyä minne nyt olemme menossa?"
"Hullujen asialle, pelkään", vastasi avopuheinen upseeri.
"Siinä tapauksessa", tokaisi Waverley imartelujakaan säästämättä, "olisin luullut teidän näköisenne miehen pysyttelevän poissa joukosta."
"Varsin oikein, varsin oikein, sir", vastasi toinen, "mutta kaikissa metkuissa on omat mutkansa. Tietäkääs, tuo lairdi osti minulta kaikki hevoset joukolleen ja lupasi maksaa silloisten hintojen mukaan. Vaan silloin ei hänellä osunut olemaan riunaakaan rahaa, ja sain kuulla ett'ei hänen velkakirjansa ollut pennin arvoinen mokomana rauhattomuuden aikana, niin kauvan kuin nykyinen hallitus pysyy pystyssä. Minun oli Martinpäivään suoriuduttava omista sitoumuksistani, ja niinpä hänen ystävällisesti tarjotessaan minulle tämän upseerinpaikan katsoin parhaaksi mahdollisuudekseni maksun saantiin sen, että läksin itse mukaan; ja hitto vieköön, ymmärrättehän ett'en paljoakaan piittaa nuoransilmukasta, kun olen ikäni ollut tekemisissä sellaisten kojeiden kanssa."
"Ette siis ammatiltanne ole soturi?" kysyi Waverley.
"Kaukana siitä, Jumalan kiitos", vastasi miehuullinen sissi, "niin lyhyeen liekaan en ole ollut pantuna: minä olen kasvanut rehuhinkaloa ja pilttuuta varten. Alkujaan olen hevosenvaihettaja, sir; ja jos vielä eläissämme tapaamme toisemme Whitsonin markkinoilla, Stagshawbankissa, taikka Hawickin talvimarkkinoilla, ja te olisitte sellaisen juoksijan tarpeessa, joka varmasti veisi palkinnon, niin panenpa pääni veikkaan, että minä nuuskisin teille oikean, sillä Jamie Jinker ei milloinkaan petä herrasmiestä. Te olette suuri herra, sir, ja tunnette tietenkin hyvän hevosen; katsokaahan Balmawhapplen ratsun käyntiä; sen elukan möin minä hänelle. Sen emä on Kauhannuolija, joka voitti kuninkaan hopeamitalin Caverton-Edgessä, ja isä Hamiltonin herttuan Valkojalka" j.n.e. j.n.e. j.n.e.
Mutta kun Jinker oli parhaassa vauhdissa selittelemässä Balmawhapplen tamman sukujuuria ja päässyt jo isoisänisään ja emonemonemoon, ja Waverleyn vaaniessa tilaisuutta, jolloin saisi urkituksi häneltä huvittavampia tietoja, pidätti jalo kapteeni hevosensa kunnes he olivat hänen kohdallaan, ja sitte, olematta Waverleytä suoranaisesti huomaavinaankaan, komensi sukutieteilijälle karskisti: "Luulinpa, luutnantti, selvästi määränneeni, ett'ei kukaan saisi vankia puhutella?"
Osansa unohtanut hevoskauppias tietysti vaikeni ja jättäytyi takapäähän, missä lohduttausi ryhtymällä kiivaasti kiistelemään heinän hinnoista erään maamiehen kanssa, joka oli vastahakoisesti seurannut lairdiaan sotaretkelle, jott'ei olisi menettänyt maatilaansa äsken päättyneen vuokra-ajan vuoksi. Waverley oli siten taasenkin pakotettu vaitioloon, arvatessaan että jos vielä yrittäisi päästä puheisiin jonkun kanssa, niin se vain antaisi Balmawhapplelle toivotun tilaisuuden osottamaan mahtipontista käskyvaltaansa ja jo luontaisesti yrmeän mielenlaadun ynseyttä, jota alhaiset nautinnot ja orjamainen matelu olivat yhä pahentaneet.
Parin tunnin kuluttua läheni joukkue Stirlingin linnaa, jonka varustuksilla yhdistetyn kuningaskunnan lippu helakkana liehui ilta-auringon säteissä. Matkaansa lyhentääkseen tahi kenties mahtiaan osottaakseen ja englantilaista varusväkeä härnätäkseen suuntasi Balmawhapple, oikealle kääntyen, kulkunsa kuninkaallisen puiston kautta, joka ympäröi linnan kukkulaa.
Levollisempana hetkenä ei Waverley olisi voinut olla ihailematta sitä romanttisuutta ja kauneutta, mikä loi tenhonsa tälle seudulle. Entisajan asekilpailukenttä – kallio, jolta naiset tähystelivät ottelua, jokainen vannoen valojaan suosimansa ritarin puolesta – goottilainen kirkko, jossa nuo valat lunastettiin – ja kaiken yläpuolella varustus itse, samalla linna ja palatsi, missä kuntoisuus sai kuninkaalliselta perheeltä palkintonsa, ja ritarit ja aatelisneidot päättivät illan tanssilla, laululla ja juhlimisella – kaikki nuo olivat omiaan elvyttämään hereille romanttisen mielikuvituksen.
Mutta Waverleyllä oli muuta mietiskeltävää, ja pian sattui tapaus, joka häiritsi kaikenkin miettimisen. Pikku ratsuväkiosastonsa kanssa pyörähtäessään linnakukkulan ympäri komensi Balmawhapple ylpeänä torvensoittajansa puhaltamaan marssia ja lipunkantajan heiluttamaan lippua. Tämä loukkaus nähtävästi otettiin varteen, sillä kulkueen ollessa sellaisen matkan päässä eteläisestä patterista, että sitä voitiin tähdätä kanuunalla, pelmahti eräästä ampumareiästä kallionkielekkeeltä savupilvi, ja ennen kuin pamauskaan kuului kohahti kanuunankuula Balmawhapplen pään yli, hautautuen muutaman kyynärän päässä maahan ja peittäen hänet ylt'yleensä mullalla. Ei tarvinnut käskeä joukkuetta tallustelemaan. Joka mies toimi hetken vaikuttimen mukaan ja pani mr. Jinkerin ratsut osottamaan kuntoaan, ratsastaen täyttä laukkaa, kunnes pääsivät erään selänteen taakse varmaan rauhaan moisen kohteliaisuuden uudistumiselta. Kohtuus vaatii kuitenkin Balmawhapplesta mainitsemaan, ett'ei hän ainoastaan pysytellyt joukkonsa takapäässä ja yrittänyt pitää miehiään vähänkin järjestyksessä, vaan vielä urhoutensa innossa vastasi linnan tervehdykseen laukaisemalla ratsupistoolinsa varustuksia kohti.
Matkaajat sivuuttivat Bannockburnin kuulun tappotantereen ja kulkivat läpi Torwoodin, joka skotlantilaisen talonpojan muistissa on yhtä kunniakas tahi kauhea kuin Wallacen urotyöt tahi Wude Willie Grimen julmuudet ovat elävimpinä hänen mielessään. Historiallisessa Falkirkin kaupungissa, joka jälleenkin piakkoin oli tuleva tärkeiden sotatapausten näkymöksi, Balmawhapple päätti pysähtyä yöksi. Tämä tehtiin paljoakaan välittämättä sotilaallisesta kurista, hänen arvoisa muonittajansakin kun ensi työkseen kiirehti tutkimaan mistä oli parhainta viinaa saatavissa. Etuvartijoita pidettiin tarpeettomina, ja ainoastaan ne valvoivat, jotka olivat saaneet ryyppyjä hankituksi. Muutamat päättäväiset miehet olisivat huokeasti voineet hajottaa koko osaston; mutta asukkaista olivat toiset kapinan puolella, toiset välinpitämättömiä ja loput kauhun kahlehtimia. Illan kuluessa ei senvuoksi mitään muistettavaa tapahtunut, paitsi että Waverleyn lepoa häiritsivät hankalasti mässääjien jakobiittiset loilotukset, joissa ei ääntä säästetty. Aikaisin aamulla he jälleen nousivat satulaan, matkalla Edinburgiin, vaikka monenkin kelmeät naamat osottivat yön vietetyksi unettomassa mellastuksessa. Heidän lähetessään Skotlannin pääkaupunkia hedelmällisten, huolellisesti muokattujen vainioiden läpi, alkoi jo kuulua sodan kaikua. Etäältä jymähteli kumeaa kanuunain jyskettä, ilmaisten Waverleylle että hävityksen työ oli vauhdissaan. Balmawhapplekin katsoi tarpeelliseksi ryhtyä varokeinoihin, lähettäen pikku joukon edeltäkättä ja pääjoukkonsa kanssa edeten jonkinlaisessa järjestyksessä.
Pian saapuivat he ylängölle, jolta näkivät Edinburgin, leviävänä pitkin harjanteista rinnettä, joka laskeikse itään päin linnasta. Jälkimäinen oli piiritys- eli pikemmin sulkutilassa, pohjoisten kapinoitsijain saartamana, jotka olivat kaupunkia pitäneet hallussaan jo pari kolme päivää. Linnasta nyt tuon tuostakin ammuttiin sellaisiin ylämaalaisjoukkoihin päin, jotka näyttäysivät pääkadulla tahi muualla linnotuksen lähistöllä. Kun aamu oli tyyni ja sees, kiehtoutui linna savukiehkuroihin, joiden palteet verkalleen hälvenivät ilmaan, keskuksen yhä tummentuessa uusista tuprahteluista; näky oli osittaisen verhonsa takia suuremmoisen jylhä, ja sen vakavuus tuntui puistuttavalta, Waverleyn ajatellessa sen syytä ja itsekseen huomauttaessa, että jokainen pamahdus saattoi olla jonkun urhean miehen kuolinsoitto.
Ennen kuin pääsivät kovinkaan lähelle kaupunkia herkesi jyske kokonaan. Balmawhapple kuitenkin muisti Stirlingin patterien tervehdyksen eikä nähtävästi halunnut koetella Edinburgin linnan tykkiväen kärsivällisyyttä. Hän poikkesi päätieltä ja teki melko pitkän kierroksen etelään, pysytteleiden kanuunankantaman ulkopuolella, ja lähestyi ikivanhaa Holyroodin palatsia, kaupungin muurien sisäpuolelle menemättä. Hän asetti miehensä rintamaan ja luovutti Waverleyn ylämaalaisvartion huomaan, jonka päällikkö vei hänet sisälle rakennukseen.
Pitkä, matala, epäsuhtainen käytävä, seinillä muotokuvia, jotka olivat edustavinaan useita satoja vuosia ennen öljymaalauksen keksintää hallinneita – jos konsanaan hallitsivatkaan – kuninkaita, oli jonkinlaisena eteisenä seikkailija Charles Edwardin nyt esi-isäinsä palatsissa ottamaan asuntoon. Sekä ylä- että alamaan kuosiin pukeutuneita upseereja kulki kiireisesti edes takaisin, tahi maleksi käytävässä ikään kuin määräyksiä odotellen. Kirjurit kyhäilivät passeja, nimiluetteloita ja raportteja. Kaikki näkyivät olevan tuimassa touhussa, vakavasti valmistuen johonkin tärkeään yritykseen; mutta Waverley sai huomaamattomana jäädä erääseen ikkunakomeroon istumaan, synkeänä mietiskelemään kohtalonsa edessäolevaa käännekohtaa.
