Kitabı oku: «Waverley», sayfa 23

XL.
Kunnon miehen murhe

Jos suloiset lukijattareni arvelevat, että sankarimme muuttelevaisuus lemmenseikoissa on kerrassaan anteeksiantamaton, täytyy minun muistuttaa, että hänen murheensa ja vaikeutensa eivät johtuneet vaan tästä tunteellisesta lähteestä. Eipä sekään laulurunoilija, joka niin tuntehikkaasti valitteli lemmen tuskia, voinut unohtaa olevansa samaan aikaan "velassa ja ryypyssä", mikä epäilemättä suuresti lisäsi hänen huoliansa. Todellakin kului kokonaisia päiviä, joina Waverley ei ajatellut Floraa eikä Rose Bradwardinea, vaan huolestunein mielin koki kuvitella; millä kannalla Waverley-Honourin asiat olivat, ja päästä selville siitä, miten hänetkin pauloihinsa kietonut kansalaissota päättyisi. Eversti Talbot väitteli hänen kanssaan usein sen asian oikeudesta, jonka puolesta hän taisteli. "Tietysti ei nyt sovi jättää sitä oman onnensa nojaan", hän lausui, "sillä käy miten käy, teidän on pysyttävä ajattelemattomassa lupauksessanne. Mutta tahtoisin saada teidät huomaamaan, ett'ei oikeus ole teidän puolellanne; että taistelette isänmaanne todellisia etuja vastaan; ja että teidän on englantilaisena ja isänmaanystävänä käytettävä hyväksenne ensi tilaisuutta, millä pääsette eroon tästä onnettomasta yrityksestä, ennenkuin koko lumipallo sulaa."

Tällaisissa valtiollisissa kiistoissa Waverley tavallisesti toi esille puolueensa yleisimpiä vastaväitteitä, joilla on tarpeetonta lukijaa väsyttää. Mutta hänelle jäi tuskin mitään sanomista, kun eversti vaati vertaamaan niitä sotavoimia, joilla oli ryhdytty hallitusta kumoamaan, niihin, jotka nyt kiireesti keräytyivät sitä puolustamaan. Tähän huomautukseen oli Waverleyllä vaan yksi vastaus: "Jos se asia, johon olen antautunut, on vaarallinen, sitä häpeällisempää olisi se hyljätä." Ja siten hänen yleensä onnistui saada eversti Talbot vaikenemaan, ja keskustelu kääntyi muille aloille.

Eräänä yönä, kun ystävät kauan aikaa näin väiteltyään olivat eronneet toisistaan ja sankarimme jo nukkui vuoteellaan, herätti hänet puoliyön seuduilla hiljainen ähkiminen. Hän nousi ja kuunteli; ääni tuli eversti Talbotin huoneesta, jonka erotti hänen huoneestaan lautaseinä ja siinä ovi. Waverley lähestyi ovea ja kuuli selvästi yhden tai pari syvää huokausta. Mitä oli tapahtunut? Eversti oli hänen seurastaan eronnut tavallisessa mielentilassaan. Varmaankin hän oli äkkiä sairastunut. Näin arvellen hän avasi oven hiljaa ja näki everstin istumassa yönuttu yllään pöydän ääressä, jolla oli kirje ja kuva. Äkkiä hän kohotti päätään, kun Edward vielä oli kahden vaiheilla, astuisiko sisään vai peräytyisi, ja nyt Waverley huomasi, että everstin kasvot olivat kyynelissä.

Ikäänkuin häveten, että hänet oli sellaisessa mielenliikutuksessa tavattu, nousi eversti Talbot ilmeisesti suuttuneena ja lausui hyvin äreästi: "Mr. Waverley, luullakseni olisi oman huoneeni ja yöllisen hetken pitänyt voivan suojella vankiakin – "

"Älkää sanoko tunkeilemiselta, eversti Talbot; kuulin teidän hengittävän kovin raskaasti ja pelkäsin olevanne sairastunut; tämä vaan sai minut teitä häiritsemään."

"Olen terve", sanoi eversti, "ihan terve."

"Mutta olette suruissanne", virkkoi Edward, "enkö voi hyväksenne mitään tehdä?"

"Ette mitään, Mr. Waverley; minä ajattelen vaan kotiani ja siellä sattuneita ikäviä tapahtumia."

"Hyvä Jumala! Setäni!" huudahti Waverley.

"Ei, tämä murhe koskee vaan minua. Olen häpeissäni siitä, että näitte sen saattavan minut niin avuttomaksi, mutta joskus täytyy päästää tunteet valloilleen, jotta taas toisella kertaa voi sitä miehuullisemmin kestää. Tämän kaiken tahdoin pitää teiltä salassa; sillä luulen sen vaan surettavan teitä ettekä kuitenkaan voi minua lohduttaa. Mutta nyt minut yllätitte – nähdäkseni olette itsekin yllätetty – ja minä kammoan salaperäisyyttä. Lukekaa siis tuo kirje."

Kirje oli eversti Talbotin sisarelta ja sisälsi seuraavaa:

"Rakkahin veli, sain kirjeesi Hodgesin kautta. Sir E.W. ja mr. E.W. ovat vielä vapaina, mutta uutinen Prestonin onnettomasta taistelusta saapui tänne sen lisäyksen ohella, että sinä olet kaatuneiden joukossa. Tiedäthän, missä tilassa lady Emily oli, kun ystävyytesi Sir Everardia kohtaan sai sinut lähtemään hänen luotaan. Hän oli kovin huolissaan, kun Skotlannista tuli surullisia tietoja kapinan puhkeamisesta, mutta koetti malttaa mieltään, kuten vaimosi tuleekin, rakkaudesta vastaista, niin kauan turhaan toivottua perillistä kohtaan. Vaan nyt ovat nämä toiveet rauenneet! Huolimatta mitä valppaimmasta varovaisuudestani pääsi tuo kamala huhu hänen korviinsa ilman valmistelua. Hän vaipui heti vuoteen omaksi, ja ennenaikainen pienokaisparka kuoli heti syntymänsä jälkeen. Jospa kaikki olisi siinä! Mutta vaikka omasta kirjeestäsi saatu peruutus tuohon kauheaan uutiseen onkin hänen voimiansa elvyttänyt, pelkää tohtori G. kuitenkin – surukseni sen ilmotan – mitä vakavimpia ja vaarallisimpiakin seurauksia, joita hänen terveytensä joutuu kärsimään etupäässä epävarmuudesta, niin kauan kuin hänen täytyy huolehtia kohtalostasi, hänellä kun sitäpaitsi on omituiset käsityksensä niiden julmuudesta, joiden vankina nyt olet.

Koeta siis, rakas veli, heti kun tämän kirjeen saat, päästä vapauteen kunniasanaasi vastaan, lunnailla tai muulla sopivalla tavalla. Minä en liiottele lady Emilyn voinnista mainitessani, mutta myöskään en saa – en uskalla totuutta salata. Ijäti pysyen, rakas Philip, sinun rakkaimpana sisarenasi

Lucy Talbot."

Edward seisoi liikkumatta, luettuaan kirjeen, sillä hän ei voinut itseltään salata sitä johtopäätöstä, että everstiä kohdannut raskas onnettomuus johtui tämän lähdöstä häntä hakemaan ja pelastamaankin. Se oli kauheata jo siltäkin osalta, mitä ei enää voitu korjata, sillä eversti Talbot ja lady Emily, oltuaan kauan aikaa ilman lapsia, olivat tunteneet suurta onnea nyt haihtuneesta toivosta. Mutta tämä katkera pettymys oli mitätön verrattuna siihen onnettomuuteen, joka heitä nyt uhkasi; ja kauhistuen piti Edward itseään kaikkeen syypäänä.

Ennen kuin hän oli siksi tyyntynyt, että saattoi puhua, oli eversti Talbot taas päässyt entiseen ryhtiinsä, vaikka hänen murheellinen katseensa osotti sisäistä kamppailua.

"Hän on sellainen vaimo, nuori ystäväni, jonka vuoksi sotilaankin kyynel on oikeutettu." Hän näytti Waverleylle pientä muotokuvaa, joka todisti oikeaksi tuon ylistyksen: "ja kuitenkin, sen Jumala tietää, mitä tuossa hänestä näette, se on vähintä siitä suloudesta, mikä hänessä on – tai oli, pitänee kai sanoa – mutta tapahtukoon Jumalan tahto!"

"Teidän täytyy paeta – heti paeta, rientääksenne hänen avukseen. Vielä ei ole liian myöhäistä – ei saa olla liian myöhäistä."

"Paetako? Kuinka se kävisi päinsä? Olenhan vankina – kunniasanaani vastaan."

"Minä olen vartijanne – minä annan teille kunniasananne takaisin – minä yksin vastaan teistä."

"Se ei ole sopusoinnussa velvollisuutenne kanssa, enkä minäkään voi kunniani vuoksi siihen suostua – teidät vedettäisiin siitä vastuuseen."

"Minä vastaan asiasta hengelläni, jos siksi käy", vastasi Waverley uljaasti. "Olenhan minä ollut onnettomana aiheena lapsenne menettämiseen; älkää siis tehkö minusta vielä vaimonne murhaajaa!"

"Ei, rakas Edward", sanoi Talbot tarttuen ystävällisesti hänen käteensä, "teitä ei sovi mistään moittia; ja kun pari päivää salasin teiltä tämän kotoisen murheeni, oli siihen syynä pelkoni, että teidän säälintunteenne ottaisi asian tältä kannalta. Lähtiessäni Englannista teitä hakemaan te ette voinut minua ajatella, tuskinpa tiesitte minua olevankaan. Meillä kuolevaisilla on raskas vastuunalaisuus jo siinä, että meidän on vastattava tekojemme ennakolta tietyistä ja suoranaisista tuloksista, – mutta epävarsinaisista seurauksista kaikkivaltias ja hyvä Luojamme, joka yksin voi nähdä inhimillisten tapahtumien riippuvaisuuden toisistaan, ei ole meitä lyhytnäköisiä, heikkoja olentoja vaativa vastuuseen."

"Miten teidän oli mahdollista jättää lady Emily", kysyi Waverley syvästi liikutettuna, "vieläpä sellaiseen tilaan, joka enimmin vaatii puolison myötätuntoisuutta, ja lähteä etsimään – "

"Tein vaan velvollisuuteni", vastasi eversti Talbot tyynesti, "enkä kadu – en tahdo sitä katua. Jos kiitollisuuden ja kunnian polku aina olisi siloinen ja mukava, niin ei sitä kulkeminen olisi suurikaan ansio; mutta usein se nousee etujamme ja toiveitamme vastaan, vieläpä taistelee syvimpäin tunteittemme kanssa. Tällaisia ovat elämän kokemukset, eikä tämä (nyt hän ei enää voinut kyyneliään hillitä), vaikk'ei vähimmän katkera, ole ensimäinen minkä kohtalo on osakseni antanut. – Mutta puhukaamme asiasta huomenna", hän lisäsi, puristaen Waverleyn kättä. "Hyvää yötä; koettakaa unohtaa muutamiksi hetkiksi. Luullakseni koittaa päivä kello kuuden ajoissa, ja nyt on vasta vähän yli kahden. Hyvää yötä."

Edward vetäytyi huoneeseensa, voimatta sanaakaan vastata.

XLI.
Ponnistus

Kun eversti Talbot seuraavana aamuna astui ruokahuoneeseen, sai hän Waverleyn palvelijalta kuulla, että sankarimme jo varhain oli lähtenyt ulos eikä vielä ollut palannut. Vasta myöhemmin aamupäivällä hän taas saapui paikalle. Hengästyneenä hän astui sisään, mutta niin riemastuneen näköisenä, että eversti Talbot hämmästyi.

"Tuossa on", sanoi hän heittäen pöydälle erään paperin, "siinä on aamutyöni. – Alick, laita kuntoon everstin tamineet, mutta kiirehdi minkä jaksat!"

Eversti tarkasti paperia ihmeissään. Se oli chevalierin allekirjottama passi eversti Talbotille, joka saisi lähteä Leithiin tai johonkin muuhun hänen kuninkaallisen korkeutensa sotajoukkojen hallussa olevaan satamaan ja sieltä astua laivaan, mennäkseen Englantiin tai muualle oman harkintansa mukaan, sillä ainoalla ehdolla, että eversti kunniasanallaan lupautuisi olemaan lähimmät kaksitoista kuukautta sotimatta Stuartin sukua vastaan.

"Jumalan nimessä", lausui eversti silmät ilosta säteilevinä, "miten saitte tämän?"

"Olin chevalierin aamuvastaanotossa niin varhain kuin hän tavallisesti nousee. Mutta hän olikin jo lähtenyt Duddingstonin leirille. Seurasin häntä sinne, pyysin ja sain puhelun – mutta nyt en sano teille sanaakaan lisää, ellen näe teidän ryhtyvän matkavalmistuksiin."

"Ennen kuin tiedän, voinko käyttää tätä passia tai miten sen olette saanut?"

"No voittehan sitte taas purkaa tavaranne. – Kun siis nyt näen teidät hommassa, alan minäkin. Kun ensin mainitsin nimenne, loistivat hänen silmänsä melkein yhtä kirkkaasti kuin äsken teidän. Hän kysyi vakavasti, oletteko osottanut hänen asialleen suosiollista mielialaa. 'Ei vähääkään', vastasin minä, 'eikä ole mitään toivoakaan, että niin kävisi'. Hän näytti nolostuvan. Pyysin sitte vapauttanne. Hän piti sitä mahdottomana; teidän tärkeytenne niiden ja niiden henkilöiden ystävänä ja uskottuna teki muka pyyntöni ihan sopimattomaksi. Silloin kerroin hänelle teidän ja omat vaiheeni ja pyysin häntä omien tunteittensa mukaan arvostelemaan, millaisia minun tunteitteni nyt täytyi olla. Hänellä on sydän, hyvä ja lempeä sydän, eversti Talbot, sanokaa mitä tahdotte. Hän otti arkin paperia ja kirjotti tämän passin omakätisesti. 'Tässä asiassa en kysy sotaneuvostoni mieltä', sanoi hän, 'minua vaan pyydettäisiin jättämään sikseen se, mitä oikeus vaatii. En voisi sietää, että niin arvossa pidetty ystävä, kuin te, jäisi tuskallisten mietteiden valtaan, kuten kävisi jos eversti Talbotin perhettä vielä muut onnettomuudet kohtaisivat; sellaisissa oloissa en tahdo enää pitää vankina urhoollista vastustajaa. Sitäpaitsi', hän lisäsi, 'luulen voivani viisaille neuvonantajilleni puolustaa menettelyäni viittaamalla siihen, että sellaisella lempeydellä on hyvä vaikutus ylhäisiin englantilaisiin perheisiin, joiden kanssa eversti Talbot on sukua'."

"Siinäpä tulee taas esille viisas valtiomies", huomautti eversti.

"Tulkoon vaan! Mutta ainakin hän lopetti kuin kuninkaanpoika: – 'Ottakaa passi; olen muodon vuoksi liittänyt ehdon, mutta jos eversti panee sitä vastaan, niin antakaa hänen lähteä ilman kunniasanaakin. Minä olen tänne saapunut sotimaan miesten kanssa, vaan en syöksemään naisia vaaraan ja onnettomuuteen'."

"Hyvä on, enpä olisi luullut koskaan joutuvani näin suureen velkaan vallantavotte – "

"Prinssille", keskeytti Waverley hymysuin.

"Chevalierille", oikaisi eversti; "se on hyvä nimi matkaa varten ja sitä me molemmat voimme vapaasti käyttää. Sanoiko hän mitään muuta?"

"Hän vaan kysyi voisiko muuten tehdä mitään hyväkseni; ja kun kiittäen kielsin, tarttui hän käteeni ja lausui toivovansa, että kaikki hänen puoluelaisensa olisivat yhtä kohtuullisia; muutamat ystävistäni eivät anoneet ainoastaan kaikkea sitä, mitä hän saattoi myöntää, vaan paljon muuta, mitä ei hän eikä maailman mahtavinkaan hallitsija voisi antaa. Tosiaan, sanoi hän, ei mikään ruhtinas näyttänyt puoltajiensa silmissä olevan niin lähellä jumaluutta kuin hän itse, jos arvostelisi vaan niiden liiallisten anomusten mukaan, joita hänelle joka päivä tehtiin."

"Säälin nuorta mies parkaa", sanoi eversti. "Luulen hänen jo alkavan tuntea asemansa vaikeuksia. Rakas Waverley, tämä kaikki on enemmän kuin ystävyyttä, mitä ei unhoteta niin kauan kuin Philip Talbot jaksaa mitään muistaa. Elämäni – no niin, siitä kiittäköön teitä Emily – mutta tämä on sellainen palvelus, joka vastaa viittäkinkymmentä elämää. Näissä oloissa en voi vitkastella antamasta kunniasanaani: tuossa se on – (hän kirjotti sen asianmukaisesti) – ja sanokaa nyt, miten täältä pääsen!"

"Siitä on jo huolta pidetty: tavaranne on valmiina, hevoseni odottavat, ja prinssin luvalla on tilattu vene viemään teitä Fox-fregatille. Toimitin sitä varten erityisen miehen Leithiin."

"No sitten on asia kunnossa. Kapteeni Beaver on harras ystäväni: hän laskee minut maihin Berwickissä tai Shieldsissä, josta pääsen postihevosella Lontooseen. Teidän on annettava huostaani se kirjetukku, jonka saitte taas käsiinne neiti Bean Leanin avulla. Ehkä voin käyttää hyväkseni sen sisältöä. – Mutta tuollapa tuleekin ylämaalainen ystävänne Glen – Glen – mikä hänen omituinen nimensä onkaan? Ja hänen päivystäjäupseerinsa on mukana – nyt en saane häntä enää nimittää kurkunleikkaajaksi? Katsokaa, miten hän marssii ikäänkuin koko maailma olisi hänen omansa, lakki toisella korvalla ja levätti tiheissä poimuissa rinnan yli! Tekisi mieleni rynnistellä tuon nuorukaisen kanssa, ell'eivät käteni olisi sidottuina: tahtoisin taltuttaa hänen ylpeytensä tai yrittäköön hän minun!"

"Hävetkää toki, eversti Talbot! Te raivostutte tartanin nähdessänne ihan kuin härkä punaisesta väristä. Mitä kansalliseen ennakkoluuloon tulee, olette te ja Fergus Mac-Ivor jotenkin samanlaisia."

Loppuosa tätä puhelua suoritettiin jo kadulla. He tapasivat päällikön; tämä ja eversti tervehtivät toisiaan jäykästi ja virallisesti kuten kaksintaistelijat ennen kuin asettuvat paikoilleen. Selvästi näkyi että kammo oli molemminpuolinen. "Tuota töykeää nuorukaista, joka aina on hänen kintereillään, en milloinkaan voi katsella muistelematta muuatta pientä runonpätkää, jonka kerran olen jossakin kuullut", sanoi eversti noustessaan ratsun selkään; "luullakseni sen kuulin näyttämöllä:

 
" – Sen kintereillä
käy Bertram, vainolainen helvetistä
ja tarjoo palvelusta herralleen."
 

"Vakuutan teille, eversti", sanoi Waverley, "että arvostelette ylämaalaisia liian jyrkästi."

"En hiukkastakaan liikaa; en peruuta niin merkkiäkään; en voi hiventäkään karsia. Pysykööt he omissa koleissa vuoristoissaan, kehukoot ja keikailkoot niin paljon kuin jaksavat, ja ripustakoot lakkinsa vaikka kuun sarviin, jos haluttaa; mutta mitä ihmettä heillä siellä on tekemistä, missä miehillä on housut ja puhutaan sivistynyttä kieltä – tarkotan sivistynyttä, verrattuna heidän siansaksaansa, sillä alamaassakin asujamet puhuvat sellaista englantia, mikä ei ole juuri parempaa kuin Jamaikan neekerien. Oikein käy sääliksi tuota pri – tuota chevalieria, kun on tuollaisen sissiparven seassa. Ja kovin varhain he oppivatkin ammattinsa. Siellä on esimerkiksi muuan aliupseerikummitus, jonkunlainen imupiru, jota arvoisa ystävänne Glena – Glenamuck toisinaan pitää mukanaan. Näöltään se on tuskin viidentoista vanha, mutta ilkeydessä ja konnuudessa satavuotiaan veroinen. Joku päivä takaperin se oli pihalla noppapelissä; muudan siistinnäköinen herrasmies sattui kulkemaan ohitse, ja kun noppa satutti häntä kinttuun, kohotti hän keppinsä. Mutta silloin tuo vintiö veti äkkiä esille pistoolinsa, kuten Bean Clincher 'Matkassa riemujuhlaan', ja ellei eräästä yliakkunasta kaikuva huuto 'Gardez l'eau! olisi ajanut kaikkia pakoon märkien seurausten tieltä, niin miesparka olisi menettänyt henkensä pikku paholaisen luodista."

"Kylläpä te kotia päästyänne annatte korean kuvan Skotlannista, eversti Talbot."

"Mitä vielä", vastasi eversti. "Tuomari Shallow säästää minulta sen vaivan. – 'Karua ja köyhää, kerjäläisiä joka sorkka, mutta hiivatin raikas ilma' – ja näinkin vasta sitte, kun on kunnialla päästy Edinburgista eikä vielä olla Leithissä, kuten meidän laitamme nyt on."

Pian he saapuivat satamaan:

 
"Sillassa, Leithin venheen näät,
lautalla lasket salmen poikki;
laivasta Berwickiin sä jäät" —
 

"Jääkää hyvästi, eversti! Jospa tapaisitte kotona kaikki siinä kunnossa kuin toivotte! Ehkä näemme toisemme pikemmin kuin osaatte odottaakaan: puhutaan marssista suoraan Englantiin."

"Älkää siitä minulle mitään mainitko", vastasi Talbot; "en halua tietää sotaliikkeitänne."

"Ei siis muuta kuin hyvästi! Viekää tuhannet terveiset sir Everardille ja Rachel tädille, kertokaa heille kaikki, mikä on hyvää ja rakasta! Pitäkää minusta niin ystävällinen muisto kuin voitte – puhukaa minusta niin suopeasti kuin omatuntonne sallii – ja nyt vielä kerran hyvästi!"

"Hyvästi, rakas Waverley; kiitos hyvyydestänne! Riisukaa levättinne niin pian kuin sopii! Teitä olen yhä muisteleva mitä kiitollisimmin mielin, ja pahin arvosteluni teistä on: Que diable allait-il faire dans cette galère?"

Niin he erosivat. Eversti Talbot nousi laivaan, ja Waverley palasi Edinburgiin.

XLII.
Sotaretki

Aikomuksemme ei ole tunkeutua historian alueelle. Sen vuoksi tahdomme lukijoillemme muistuttaa vaan sitä, että nuori chevalier päätti marraskuun alussa enintään 6,000 miehen joukolla yrittää rynnätä Englannin sisä-osiin, vaikka tiesikin miten mahtaviin valmistuksiin oli ryhdytty häntä vastaan. Siten hän tahallaan pani koko asiansa alttiiksi. Tämä sotajoukko jatkoi ristiretkeään sellaisessa säässä, joka olisi mille muulle armeijalle tehnyt etenemisen mahdottomaksi, mutta tarjosi karaistuneille, notkeille vuoristolaisille mitä suurinta etua vaivoihin vähemmän tottuneiden vihollistensa rinnalla. Huolimatta melkoisesti ylivoimaisesta armeijasta, joka sotamarski Waden johtamana vartioitsi rajaa, he piirittivät Carlislea ja vallottivat sen, jatkaen sitte rohkeata kulkuaan etelään.

Kun eversti Mac-Ivorin rykmentti kulki klan'ien etujoukossa, olivat hän ja Waverley aina sen etunenässä. Edward oli vaivojen kestämisessä nyt kaikkien ylämaalaisten veroinen; myöskin oli hän jo jonkun verran perehtynyt heidän kieleensä. Mutta molemmat ystävykset katselivat armeijan etenemistä hyvin erilaisin silmin. Täynnä intoa, pontta ja luottamusta, vaikka koko maailma olisi ase kädessä vastassa, Fergus ei muuta harkinnut kuin että joka askeleella päästiin lähemmä Lontoota. Hän ei vaatinut, odottanut tai toivonut muiden kuin klan'ien apua voidakseen korottaa Stuartit taas valtaistuimelle; ja kun hänen lippunsa sattui jostakin saamaan uusia liittolaisia, näki hän sellaisissa vaan kärkkyjiä, jotka tavottelisivat vastaiselta hallitsijalta suosionosotuksia ja joiden mieliksi, kuten hänestä tuntui, tämä joutuisi luovuttamaan suuren osan oikeastaan vaan ylämaalaisille kuuluvaa saalista.

Edwardilla oli aivan toista mielessä. Häneltä ei voinut jäädä huomaamatta, ett'ei niissä kaupungeissa, joissa Jakob kolmas julistettiin kuninkaaksi, kukaan huutanut: "Jumala häntä siunatkoon!" Rahvas töllisteli ja kuunteli, sydämetönnä, tyhmistyneenä ja tylsänä, päästäen tuskin ollenkaan ilmoille sitä mellakoivaa luontoaan, joka muutoin kaikissa tilaisuuksissa panee sen hoilaamaan, kuullakseen edes omaa suloista ääntään. Jakobiiteille oli uskoteltu, että luoteisissa kreivikunnissa suuret määrät varakkaita tilanomistajia ja reippaita maalaisia kannattavat Valkean Ruusun asiaa. Mutta rikkaita toryja ei näkynyt ainoatakaan. Jotkut pakenivat tiluksiltaan, toiset ilmottautuivat sairaiksi, muutamat vangituttivat itsensä epäluulon alaisina. Jäljelle jääneistä töllistelivät tyhmät kammoten, peljäten ja inhoten skotlantilaisten klan'ien villiä ulkomuotoa, outoa kieltä ja tavatonta asua. Viisaammista tuntui heidän pieni lukumääränsä, ankaran kurin ilmeinen puute ja vaillinainen varustus heikkoine aseineen selviltä oireilta hurjanrohkean yrityksen surkeasta lopusta. Siksi olivatkin ne harvat, jotka heihin liittyivät, joko niitä, joiden valtiollinen kiihko esti näkemästä seurauksia, tai sellaisia, joilla ei enää ollut juuri mitään menetettävää.

Kun Bradwardinen paroonilta kysyttiin, mitä hän näistä tulokkaista arveli, otti hän hitaasti hyppysellisen nuuskaa ja vastasi kuivasti, että hänellä saattoi niistä olla vaan parhaat ajatukset, koska he olivat ihan samanlaisia kuin hyvän David kuninkaan liittolaiset Adullamin luolassa; videlicet, jokainen, joka oli huolessa ja vaivassa, ja jokainen, joka oli tyytymätön, minkä Vulgata kääntää sanoilla 'sielussa murheellinen'; "ja epäilemättä", hän sanoi, "he osottautuvat kovakouraisiksi, ja siten tarvitaankin, sillä olen nähnyt meihin luotavan monen monta ilkeää, hapanta silmäystä."

Mutta tällaiset mietteet eivät Fergukseen koskeneet. Hän ihaili maan rehevää kauneutta ja monen aateliskartanon asemaa, joiden sivutse kuljettiin. "Onko Waverley-Honour tuollainen, Edward?"

"Puolta suurempi."

"Onko setäsi puisto yhtä kaunis kuin tuo tuolla?"

"Se on ainakin kolme vertaa laajempi, enemmän metsän kuin puiston kaltainen."

"Florasta tulee onnellinen vaimo."

"Toivon neiti Mac-Ivorin saavan vielä paljon onnenaihetta, mikä ei ole yhteydessä Waverley-Honourin kanssa."

"Sitä minäkin toivon; mutta sellaisen tiluksen emäntänä oleminen on kaunis lisä kokonaissummaan."

"Lisä, jonka puutetta, toivoakseni, muulla tavalla runsaasti korvataan."

"Mitä?" huudahti Fergus, äkkiä pysähtyen ja kääntyen Waverleyhin päin. – "Miten se on ymmärrettävä, mr. Waverley? – Oliko minulla ilo käsittää sananne oikein?"

"Ihan oikein, Fergus."

"Ja pitääkö minun käsittää asia niin, ett'ette enää halua sukulaisuuttani, ettekä sisareni kättä?"

"Sisaresi on antanut minulle rukkaset", sanoi Waverley, "sekä selvin sanoin että muilla merkeillä, joilla naisten on tapana vieroittaa epämieluiset kosiskelut."

"Minulla ei ole mitään selvää käsitystä siitä, millä tavalla nainen voi hylätä kosijan tai herrasmies luopua kosimasta, kun naisen laillinen holhooja on naimisliiton hyväksynyt; ainakin pitäisi holhoojalle antaa tilaisuus puhua vielä kerran asiasta naisen kanssa. Vai oletteko ehkä luulotellut, että sisareni lentäisi kuin kypsä luumu suuhunne heti kun sen suvaitsette avata?" kysyi päällikkö kiivastuneena.

"Mitä tulee naisen oikeuteen saada hylätä jonkun kosimiset, eversti", vastasi Edward, "siitä saatte neuvotella sisarenne kanssa, koska en siinä suhteessa ole ylämaalaisten tapoihin tutustunut. Mutta katsoen minun oikeuteeni mukautua hänen kieltävään vastaukseensa, pyytämättä teidän apuanne, tahdon kerta kaikkiaan teille huomauttaa – vähentämättä sillä neiti Mac-Ivorin kauneutta ja lahjoja – , ett'en huolisi enkelistäkään, vaikka saisin myötäjäisiksi kokonaisen keisarikunnan, jos tältä enkeliltä olisi suostumus saatavissa vaan ystävien ja holhoojain avulla, eikä johtuisi hänen vapaasta taipumuksestaan."

"Enkeliä keisarikuntineen ei juuri sysätä kaikkien – shiren aatelismiesten osaksi", ivasi Fergus katkeralla äänellä. "Mutta hyvä herra", hän lisäsi muuttuneella sävyllä, "vaikk'ei Flora Mac-Ivor saakaan myötäjäisikseen keisarikuntaa, on hän kuitenkin minun sisareni; ja se ainakin riittää häntä suojelemaan sellaiselta kohtelulta, joka vähimmässäkään määrässä tuntuisi kevytmielisyydeltä."

"Hän on Flora Mac-Ivor, sir", vastasi Waverley lujalla äänellä, "ja se riittäisi hänelle takaamaan ainaisen suojelukseni, jos kykenisin kevytmielisesti kohtelemaan ketään naista."

Päällikön muoto oli nyt kokonaan synkistynyt, mutta Edward oli siitä röyhkeästä puhetavasta, jota toinen oli häntä vastaan käyttänyt, itsekin niin raivostunut, ettei lainkaan huolinut hillitä lähenevää myrskyä. Kumpikin oli tämän lyhyen keskustelun ajaksi pysähtynyt ja Fergus näkyi melkein olevan halukas purkamaan kiukkuaan vielä pahemmin solvauksin, mutta rajulla ponnistuksella hän hillitsi kiihkoisen mielialansa, kääntyi ja lähti tuimasti kulkemaan eteenpäin. Kun he olivat tähän saakka olleet yhdessä, melkein aina vieretysten, jatkoi Waverley äänetönnä kulkuaan samaan suuntaan, aikoen jättää päällikölle aikaa päästä taas tavalliselle hyvälle mielelle, jonka oli niin aiheettomasti pilannut, mutta samalla lujasti päättäen olla hituistakaan luopumatta omasta arvostaan.

Kun täten oli tylyssä äänettömyydessä kuljettu noin penikulman verran, alkoi Fergus taas puhua, mutta toinen sävy äänessään. "Rakas Edward, luulen kiihtyneeni, mutta sinähän härnäsit minua tietämättömyydelläsi maailman tavoista. Sinä olet hieman närkästynyt Floran keimailusta tai korkealle tavottelevista aatteista, ja nyt sinä lapsen lailla vihottelet leikkikalulle, jonka vuoksi niin paljon olet itkenyt, ja lyöt minua, uskollista hoitajaasi, kun ei käteni ulotu sitä Edinburgista saakka sinulle noutamaan. Myönnän kyllä joutuneeni raivoihini, mutta se harmi, että näen liittoutumiseni sinun kaltaisesi ystävän kanssa menevän myttyyn, kun kosimisestasi puhutaan sekä ylämaissa että alamaissa, se olisi saattanut tyynemmänkin veren kuohahtamaan. Enkä edes tiedä mikä tässä riivaa! Mutta kyllä minä kirjotan Edinburgiin ja saan asiat taas kuntoon, jos nimittäin tahdot minua niin menettelemään. Sillä enhän voi olettaa, että niin usein kuvaamasi uskollinen rakkautesi Floraan olisi yht'äkkiä haihtunut."

"Eversti Mac-Ivor", sanoi Edward, jota ei vähääkään haluttanut joutua toisen pakottamana pitemmälle kuin itse suvaitsi, hänen mielestään jo loppuun käsitellyssä asiassa, "olen teille suuresti kiitollinen avustanne, jota osaan pitää arvossa; myöskin osotatte minulle kovin suurta kunniaa sillä innollanne, jolla ajatte asiaani. Mutta kun neiti Mac-Ivor on tehnyt päätöksensä vapaasti, oman mielensä mukaan, ja kun kaikkiin yrityksiini häntä lähestyä vastattiin kerrassaan kylmästi, niin tekisin sekä häntä että itseäni kohtaan väärin, jos sallisin häntä vielä kerran vaivata tällä asialla. Teille olisin jo aikoja tästä puhunut, mutta te lienette itsekin huomannut, missä suhteessa olemme toisiimme, joten kyllä olette käsittänyt syyni. Joll'en olisi näin edellyttänyt, olisin jo ennemmin puhunut, mutta minussa on luonnollinen kammo ryhtyä asiaan, joka meille kummallekin on tuskallinen."

"Hyvä on, mr. Waverley", sanoi Fergus ylpeästi, "se juttu on siis lopussa. Eipä minun ole pakko tunkea sisartani kellekään miehelle."

"Eikä minunkaan ole pakko ottaa siltä neidolta vastaan yhä uusia rukkasia", vastasi Edward samalla tapaa.

"Panen kuitenkin toimeen asianmukaisen tiedustelun", sanoi päällikkö, välittämättä toisen huomautuksesta, "jotta saan selville, mitä sisareni tästä arvelee; sittepä nähdään, tokko asia todellakin näin päättyy."

"Mitä tiedusteluihin tulee, niin tietysti te siinä saatte menetellä oman harkintanne mukaan", sanoi Waverley. "Sen vaan tiedän, ett'ei neiti Mac-Ivor voi mieltään muuttaa; ja vaikkapa tämä odottamaton ilmiö sattuisi tapahtumaan, niin on ainakin varmaa, ett'ei minun mieleni muutu. Tämän mainitsen vaan siltä varalta, ett'ei jäisi mitään mahdollisuutta vastaiseen väärinkäsitykseen."

Mielellänsä olisi Fergus Mac-Ivor tällä hetkellä lykännyt heidän kiistansa mieskohtaisesti ratkaistavaksi; hänen silmänsä säihkyivät kuin tulessa ja mittailivat Edwardia ikäänkuin valitakseen sen kohdan, johon olisi helpointa iskeä kuolettava haava. Mutta vaikk'emme taistelussa enää noudata Garanzan tai Vincent Saviolan tapoja ja sääntöjä, tiesi Fergus yhtä hyvin kuin kukaan muu, että kamppailuun elämästä ja kuolemasta pitää olla jokin sopiva tekosyy. Voimme kyllä haastaa kaksintaisteluun esimerkiksi sen, joka tungoksessa on sattunut astumaan liikavarpaillemme tai puristanut meitä seinää vasten tai teatterissa istunut paikallemme, mutta nykyaikainen code d'honneur ei salli meidän perustaa kiistaamme siihen, että meillä muka olisi oikeus pakottaa joku mies kosimaan naissukulaistamme, jos tämä kaunotar jo monesti samalle miehelle on antanut rukkaset. Sen vuoksi täytyi Ferguksen vaan niellä tuo luuloteltu loukkaus, kunnes ajan ratas, jonka pyörimistä hän aikoi tiukasti pitää silmällä, tarjoisi hänelle tilaisuutta veriseen kostoon.

Vaikka Waverley harvoin ratsasti, talutti hänen palvelijansa hänen varalleen aina satuloittua hevosta sen pataljoonan jälkijoukossa, johon hän kuului. Mutta ollessaan nyt julmistuneena entisen ystävänsä järjettömästä ja vallanhimoisesta kohtelusta hän jäi kolonnan taakse ja nousi ratsunsa selkään, aikoen hakea Bradwardinen paroonin, jolta pyytäisi lupaa päästä vapaaehtoisena hänen ratsujoukkoonsa, pysymättä enää Mac-Ivorin rykmentissä.

"Kylläpä minulle olisi koittanut ihana aika", arveli hän, päästyään ratsun selkään, "jos olisin joutunut niin läheiseen sukulaisuuteen tuollaisen ylpeän, itsekkään ja intohimoisen miekkosen kanssa. Eversti! – mitä vielä, generalissimus hänestä olisi pitänyt tehdä. Mokoma kolmen, neljän sadan miehen päällikkö! Hänen ylpeytensä riittäisi tataarien khaanille – suursulttaanille – vaikka itse suurmogulille! Onpa hyvä ollakseni, kun hänestä pääsin. Vaikka Flora olisi enkeli, toisi hän mukanaan kunnianhimossa ja pöyhkeydessä Luciferin vertaisen!"

Parooni, jonka oppineisuus – kuten Sanchon sukkeluudet Sierra Morenassa – harjotuksen puutteessa alkoi homehtua, suostui ilolla Waverleyn tarjoukseen ruveta palvelemaan hänen rykmentissään, toivoen siten saavansa taas tilaisuutta mainitun ominaisuutensa käyttämiseen. Kuitenkin koetti tämä hyvänluontoinen vanha herra saada aikaan sovintoa entisten ystävysten kesken. Fergus ei välittänyt hänen muistutuksistaan, vaikka näytti niitä tarkasti kuuntelevan; Waverley taas ei käsittänyt, miksi juuri hänen olisi ensiksi pitänyt uudistaa ystävyyttä, jonka päällikkö oli niin aiheettomasti rikkonut. Parooni esitti asian sitte prinssille, joka tahtoi estää riitaisuuksia syntymästä pienessä armeijassaan ja lausui tahtovansa itse muistuttaa eversti Mac-Ivorille tämän käytöksen järjettömyyttä. Mutta sotaretken kiireessä kului pari päivää, ennen kuin hän jouti käyttämään aiottua vaikutusvaltaansa.