Kitabı oku: «Waverley», sayfa 24

Sillä välin Waverley käytti hyödyksi niitä tietoja, joita oli Gardinerin rakuunarykmentissä saanut, ja oli paroonille avuksi jonkunlaisena ajutanttina. "Parmi les aveugles un borgne est roi" (sokeilla on toissilmä kuninkaana), tietää muuan ranskalainen sananlasku; ja ratsuväki, johon kuului pääasiassa vaan alamaan aatelismiehiä, näiden vuokraajia ja palvelijoita, rupesi pitämään hyvin suuressa arvossa Waverleyn taitoa ja samalla häntä itseäänkin. Tähän oli syynä etenkin se tyydytys, jota ratsumiehet tunsivat siitä, että ylhäinen, hieno englantilainen vapaaehtoinen oli luopunut ylämaalaisten rykmentistä ja heihin liittynyt; sillä ratsu- ja jalkaväen välillä oli vireillä salainen kateus, joka ei johtunut ainoastaan palveluksen erilaisuudesta, vaan enimmäkseen siitä, että useimmat ratsu-upseerit, asuen lähellä ylämaita, olivat toisinaan olleet riidassa läheisten heimojen kanssa ja kaikki nyt kateellisin silmin näkivät ylämaalaisten ilmeisesti yrittävän toisten kustannuksella esiintyä kelvollisempina ja tarpeellisempina prinssin palveluksessa.

XLIII.
Sekamelska kuningas Agramantin leirissä

Waverleyn tapana oli toisinaan ratsastaa hieman syrjään pääjoukosta katsellakseen jotakin merkillistä esinettä, joka matkan varrella kiinnitti hänen huomiotaan. Oltiin juuri Lancashiressa, kun hän huomattuaan vanhan linnamaisen maalaishovin jätti skvadroonan puoleksi tunniksi, tarkastellakseen rakennusta ja tehdäkseen siitä piirroksen. Hänen ratsastaessaan käytävää pitkin takaisin tuli vänrikki Maccombich häntä vastaan. Tämä mies oli ruvennut jonkunverran kunnioittamaan Edwardia siitä päivästä alkaen, jolloin ensiksi oli hänet Tully-Veolanissa nähnyt ja sitten ylämaihin saattanut. Hän näytti kuljeskelevan täällä ikäänkuin tavatakseen sankarimme. Ohitse mennessään hän kuitenkin lähestyi vaan Waverleyn jalustinta eikä muuta virkkanut kuin: "varokaa!" Sitten hän kiireesti poistui, karttaen enempää puhelua.

Hämmästyneenä tästä viittauksesta Waverley seurasi silmillään sitä suuntaa, jonne Evan Dhu oli lähtenyt, ja näki tämän katoavan puiden sekaan. Hänen palvelijansa, Alick Polwarth, joka oli mukana, katsoi myös ylimaalaisen jälkeen, ratsasti sitte herransa viereen ja sanoi:

"Vieköön minut vaikka hitto, jos uskon henkenne sir, olevan turvassa näiden ylämaalaisten roistojen joukossa."

"Mitä sillä tarkotat, Alick'?" kysyi Waverley.

"Mac-Ivorin miehet ovat saaneet päähänsä, että te olette loukannut heidän nuorta ladyaan Floraa; ja minä olen kuullut monenkin sanovan, että teistä pitäisi tehdä teirenpoika; ja tiedättehän te itsekin, sir, että niistä monet eivät piruakaan pelkäisi, vaikka pitäisi itse prinssiltä pää puhkaista, jos vaan päällikkö vähänkään viittaisi sinne päin. Eikä hänen tarvitsisi viitatakaan; kyllä ne sen tekisivät, jos vaan luulisivat sen olevan hänen mieleensä, kuten kerran on tapahtunut."

Vaikka Waverley varmasti luotti siihen, ett'ei Fergus Mac-Ivor ryhtyisi sellaiseen konnuuteen, ei hän ollut lainkaan yhtä varma hänen miestensä sääliväisyydestä. Hän tiesi, että jos päällikön tai hänen perheensä kunnian luultaisiin joutuneen häpeään, se mies olisi onnellisin, joka ensiksi pääsisi kostamaan: ja usein oli hän heiltä kuullut puheenparren: "Nopein ja varmin kosto on paras." Ottaen tämän ohella huomioon Evan Dhun viittauksen hän piti viisaimpana kannustaa hevostaan ja nelistää takaisin skvadroonaansa. Mutta ennen kuin hän oli ehtinyt pitkän käytävän päähän, vingahti luoti hänen ohitseen ja hän kuuli pistoolin laukauksen.

"Se oli Callum Beg ryökäle", sanoi Alick; "minä näin hänen pujahtavan pakoon tuonne pensaikkoon."

Edward, joka syystä oli kauhuissaan tuommoisesta salamurhan aikeesta, nelisti ulos käytävästä ja näki jonkun matkan päässä Mac-Ivorin pataljoonan kulkemassa niityn poikki, johon käytävä päättyi. Myöskin huomasi hän erään miehen, joka kiireesti juoksi pataljoonaa kohti ja liittyi siihen. Tätä miestä hän luuli lähetetyksi murhaajaksi, joka kiiveten kaikkien aitojen ja esteiden yli pääsi suorinta tietä perille paljoa pikemmin kuin Waverley ratsain. Voimatta enää hillitä itseään hän käski Alickin mennä Bradwardinen paroonille ilmottamaan, mitä oli tapahtunut. Itse hän ratsasti oikopäätä Fergus Mac-Ivorin rykmentin luo. Päällikkö oli myös juuri saapumassa paikalle. Hän tuli ratsain, palaten käynniltään prinssin luona. Nähdessään Edwardin lähestyvän hän kannusti hevostaan ja ratsasti vastaan.

"Eversti Mac-Ivor", sanoi Waverley, enempää tervehtimättä, "minun on ilmotettava, että muuan miehistänne juuri äsken ampui minua väijyksistä."

"Koska sellainen teko, ell'ei ota lukuun väijymistä, on huvitus johon itsekin tahtoisin päästä, niin ilahuttaisi minua suuresti saada tietää, kuka miehistäni on uskaltanut mennä edelleni", vastasi Mac-Ivor.

"Olen valmis otteluun, milloin vaan haluatte. – Se herrasmies, joka otti suorittaakseen tehtävänne, on palvelijanne tuolla, Callum Beg", sanoi Edward tyynesti.

"Astu esiin rivistä, Callum! Ammuitko sinä mr. Waverleytä?"

"En", vastasi Callum punastumatta.

"Ammuithan!" huusi Alick Polwarth, joka jo tuli takaisin; hän oli matkalla tavannut ratsumiehen, jonka toimeksi jätti ilmottaa tapauksen Bradwardinen paroonille, rientäen itse täyttä nelistä takaisin herransa luo, säästämättä kannustensa kärkiä tai hevosensa kylkiä. "Kyllä sinä ammuit. Minä näin sinut yhtä selvästi kuin koskaan olen nähnyt Coudinghamin vanhan kirkon!"

"Valehtelet!" vastasi Callum luontaisella, järkkymättömällä röyhkeydellään. Ennen molempain ritarien taistelua olisi varmaankin, kuten ritarikauden aikoina, tapahtunut molempain palvelijain ottelu – sillä Alick oli roteva merseläinen ja pelkäsi enemmän lemmenjumalan nuolia kuin ylämaalaisen tikaria tai miekkaa – ell'ei Fergus tavallisella päättävällä äänellään olisi vaatinut Callumin pistoolia nähtäväkseen. Hana oli alhaalla, pesä ja suu ruudinsavusta mustunut; se oli ilmeisesti juuri äsken laukaistu.

"Tuosta saat!" huusi Fergus ja iski poikaa kalloon raskaalla pistoolinperällä kaikin voimin, – "siinä on palkkasi, kun toimit ilman käskyä ja vielä valehtelet." Callum otti iskun vastaan, vähääkään väistämättä, ja kaatui kuin hengetönnä maalian. "Hiljaa, jos henkenne on kallis!" sanoi Fergus klan'in muille miehille; "jos joku sekaantuu minun ja mr. Waverleyn juttuun, lyön siltä aivot mäsäksi." Miehet seisoivat liikkumatta; ainoastaan Evan Dhu osotti tuskan ja levottomuuden oireita. Callum makasi verisenä maassa, mutta kukaan ei rohjennut häntä auttaa. Hän näytti saaneen kuoliniskun.

"Ja nyt on teidän vuoronne, mr. Waverley: suvaitsetteko ratsastaa parikymmentä kyynärää niityille päin." Waverley noudatti toivomusta. Kun hän oli poistunut vähän matkaa, tuli Fergus hänen luokseen ja sanoi teeskennellen suurta tyyneyttä: "Äskettäin en voinut olla ihmettelemättä makunne häilyväisyyttä, jota ette aristellut minulle osottaa. Mutta kuten aivan oikein huomautitte, ei enkelikään teitä viehättäisi, ell'ette saisi myötäjäisiksi kokonaista keisarikuntaa. Tälle hämärälle puheelle olen nyt saanut erinomaisen selvityksen."

"Minun on ihan mahdoton arvata, mitä oikeastaan tarkotatte, eversti Mac-Ivor, paitsi että näytte kaikin mokomin haastavan riitaa minun kanssani."

"Teeskennelty tietämättömyytenne ei teitä auta, sir. Prinssi – itse prinssi on tutustuttanut minut vehkeisiinne. Tosin en osannut aavistaa, että kihlauksenne neiti Bradwardinen kanssa oli syynä, miks'ette enää halua naida sisartani. Luullakseni on tieto siitä, että parooni aikoo toisin määrätä omaisuutensa perimisestä, ollut teille riittävänä aiheena häväistä ystävänne sisarta ja houkutella ystävänne lemmitty puolellenne."

"Onko prinssi teille maininnut, että muka olen kihloissa neiti Bradwardinen kanssa?" kysyi Waverley. "Mahdotonta!"

"Niin hän itse sanoi, sir", vastasi Mac-Ivor; "siis miekat esille ja puolustakaa itseänne tai luopukaa kaikista vaatimuksistanne siihen ladyyn!"

"Tämähän on ilmeistä hulluutta", huudahti Waverley, "tai ihmeellinen erehdys!"

"Ei mitään mutinaa enää! Miekkanne esille!" kiljui raivoisa päällikkö, joka oli sivaltanut oman miekkansa.

"Pitääkö minun tapella mielipuolen kanssa?"

"No luopukaa siis nyt ja ikipäiviksi tavottelemasta neiti Bradwardinea!"

"Mitä oikeutta teillä tai kellään muullakaan on panna minulle sellaisia ehtoja?" huusi Waverley, joka myös oli jo menettänyt kaiken malttinsa ja tempasi tupesta miekkansa.

Tällä hetkellä saapui täyttä neliä paikalle Bradwardinen parooni, mukana useita ratsumiehiään, toiset uteliaisuudesta, toiset haluten päästä osallisiksi taisteluun, jonka hämärästi käsittivät syttyneen Mac-Ivorin ja oman joukkonsa välillä. Nähdessään heidän lähestyvän asettui klan taisteluasentoon, avustaakseen päällikköään, ja siitä aiheutui mitä rajuin sekamelska, joka näytti kehittyvän verenvuodatukseksi. Ainakin sata ääntä kaikui yht'aikaa. Parooni nuhteli, päällikkö raivosi, ylämaalaiset ulvoivat geelinkielellä, ratsumiehet kiroilivat ja noituivat alamaan murteella. Lopulta parooni uhkasi ampua Mac-Ivorin miehiä, ell'eivät asettuisi riveihinsä takaisin, ja vastaukseksi tähän uhkaukseen monet tähtäsivät aseensa paroonia ja muita ratsumiehiä kohti. Sekamelskaa yllytti salavihkaa vanha Ballenkeiroch, joka varmasti uskoi yksityisenkin kostonsa hetken nyt koittaneen, mutta silloin kaikui yht'äkkiä huuto: "Pois tieltä! Place à Monseigneur! place à Monseigneur!"

Tällä huudolla ilmotettiin prinssin lähestyminen, joka saapui paikalle mukanaan osasto Fitz-James'in muukalaisrakuunia, jotka toimivat hänen henkivartijoinaan. Hänen tulonsa sai järjestyksen taas jotenkin entiselleen. Ylämaalaiset palasivat riveihinsä, ratsuväki järjestäytyi neliöksi, parooni ja päällikkö olivat vaiti.

Prinssi kutsui molemmat viimemainitut ja Waverleyn luoksensa. Saatuaan kuulla riidan varsinaisen syyn, Callum Begin uskomattoman rikoksen, hän käski heti viemään Callumin pääprofossin huostaan mestattavaksi, jos rikollinen jäisi henkiin päälliköltään saamansa kurituksen jälkeen. Silloin Fergus esitti, että nuorukainen jätettäisiin hänen valtaansa, luvaten rangaista esimerkiksi kelpaavalla tavalla. Tämän pyynnön hylkäys olisi ollut sekaantumista päälliköiden isäntävaltaan, josta oltiin kovin arkoja, eikä tällä hetkellä sopinut heitä loukata. Callum jätettiin siis oman heimonsa tuomittavaksi.

Sitten prinssi halusi kuulla, mikä oli ollut aiheena eversti Mac-Ivorin ja Waverleyn uuteen kiistaan. Kaikki olivat vaiti. Molemmat riitaniekat älysivät, että Bradwardinen paroonin läsnäolo – kun chevalier oli käskenyt kaikki kolme ihan lähellensä – oli voittamattomana esteenä sellaisen asian käsittelyyn, jossa hänen tyttärensä nimeä piti mainita. He loivat silmänsä maahan ja heissä näkyi häpeä ja pula yhtyneen kovaan kiukkuun. Prinssi, joka oli kasvanut St. Germainin hovissa pelkkien tyytymättömien ja kapinallisten mielten seassa, kaikenlaisten kiistojen yhä vaivatessa valtansa menettänyttä hallitsijaa, oli siten käynyt kuninkaanoppia, kuten Preussin vanha Fredrik olisi sanonut. Liittolaisten kesken piti välttämättä edistää tahi uudelleen rakentaa sovintoa. Sen mukaan hän ryhtyi toimenpiteisiin.

"Monsieur de Beaujeu!"

"Monseigneur!" vastasi hyvin komea ranskalainen ratsu-upseeri hänen seurueestaan.

"Ayez la bonté d'aligner ces montagnards-là, ainsi que la cavallerie, s'il vous plait, et de les remettre à la marche. Vous parlez si bien l'anglais; cela ne vous donnerait pas beaucoup de peine" ("Olkaa niin hyvä, järjestäkää nuo vuoristolaiset ynnä ratsuväki riveihin ja lähettäkää ne taas liikkeelle. Te puhutte englantia niin hyvin, ett'ei siitä ole teille paljoakaan vaivaa").

"Pas du tout, monseigneur!" vastasi monsieur le comte de Beaujeu, taivuttaen päätään pienen, hyvin opetetun, hyppivän hevosensa kaulalle. Täynnä uljuutta ja luottamusta hän nelisti pois ja pysähtyi Ferguksen rykmentin eteen, vaikk'ei ymmärtänyt geelinkieltä sanaakaan eikä paljoa englantiakaan.

"Messieurs les savages Ecossais – se sano – herra villit – teke hyve d'arranger vous."

Klan'in miehet, tajuten käskyn paremmin liikkeistä kuin sanoista, ja ottaen huomioon prinssin läsnäolon, riensivät järjestäytymään riveiksi.

"Ah! Sanke hyve! Teme on fort bien!" sanoi kreivi Beaujeu. "Herra villit – mais très-bien – Eh bien! Qu'est-ce que vous appelez 'visage', monsieur?" (kysyi hän läheiseltä ratsumieheltä). "Ah, oui! kasvut – Je vous remercie, Monsieur. – Gentilshommes, teke hyve ja keente nyt kasvut oikke pein par file – mars! – Mais très-bien – encore, Messieurs; il faut vous mettre en marche… Marchez donc, au nom de Dieu, parceque j'ai oublié le mot anglais – mais vous êtes de braves gens et me comprenez très-bien."

Sitten kreivi riensi panemaan ratsuväenkin liikkeelle. "Herra hevone veki, teite teyty tule yks – Ah! par ma foi, mine ei sano tule eri! Mine pelke teme pikku paksu herra sattu sanke paha. Ah, mon Dieu! c'est le commissaire qui nous a apporté les premières nouvelles de ce maudit fracas. Je suis trop fâché, Monsieur!"

Mutta Macwheeble parka, joka nyt toimi komisariona, kauhean iso miekka vyöllä ja pannukakun kokoinen valkea kokardi lakissa, joutui siinä tungoksessa, joka syntyi ratsumiesten kovasta kiireestä päästä prinssin läsnäollessa marssikuntoon, temmatuksi alas hevosensa selästä, ja kun hänen ei enää onnistunut saada galloway-ratsuaan kiinni, hiipi hän toisten hillittömästi nauraessa takajoukkoon.

"Eh bien, messieurs, keente nyt oikke pein! Ah, se on hyve! Eh, monsieur de Bradwardine, ayez la bonté de vous mettre à la tête de votre regiment, car, par Dieu, je n'en puis plus!"

Bradwardinen paroonin täytyi rientää Beaujeun avuksi, kun tämä oli loppuun asti käyttänyt harvat englantilaiset komentosanansa. Siten saavutti chevalier ainakin yhden tarkotuksen. Toisena tarkotuksena oli saada molempien joukkojen ajatukset kääntymään muihin asioihin ja vapautumaan katkerasta mielialasta, joka heissä nyt vallitsi; ja tämän hän luuli saavutettavan paraiten siten, että miesten täytyi jännittää huomiotaan käsittääkseen ja hänen läsnäollessaan noudattaakseen niin epäselvästi ja puutteellisesti annettuja määräyksiä.

Oitis kun Charles Edward oli jäänyt kolmisin Waverleyn ja päällikön kanssa – muu osa seuruetta pysyi hieman loitompana – sanoi hän: "Ell'en olisi uhrautuvalle ystävyydellenne niin suuressa velassa, suuttuisin teille kummallekin aika lailla mokomasta aiheettomasta riidasta, vieläpä sellaisena hetkenä, jolloin isäni palveluksessa tarvitaan täydellistä yksimielisyyttä. Mutta pahinta on asemassani se, että parhaat ystäväni luulevat olevansa oikeutetut turmelemaan turhilla oikuillaan sekä itsensä että sen asian, johon ovat sitoutuneet."

Molemmat nuoret miehet vakuuttivat suostuvansa jättämään kiistansa hänen ratkaistavakseen. "En todellakaan tiedä", sanoi Edward, "mistä minua syytetään. Lähdin eversti Mac-Ivorin luo vaan ilmottaakseni, että olin hädin tuskin pelastunut hänen oman palvelijansa aikomalta salamurhalta: tiesin varsin hyvin, ett'ei hän voisi hyväksyäkään niin katalaa kostoa. Siitä, miksi hän haastaa kanssani riitaa, olen aivan tietämätön; kuitenkin hän minua väärin syyttää, että muka olisin kosinut erästä nuorta neitoa ja siten pilannut hänen aikeensa."

"Jos tässä on erehdys", sanoi päällikkö, "johtuu se puhelusta, joka minulla oli tänä aamuna itse hänen kuninkaallisen korkeutensa kanssa."

"Minunko kanssani?" kysyi chevalier kummastuneena; "miten on eversti Mac-Ivor minut niin kerrassaan väärin käsittänyt?"

Sitten hän vei Ferguksen syrjään ja viisi minuuttia kestäneen vakavan keskustelun jälkeen ratsasti takaisin Edwardin luo. "Onko mahdollista – tulkaa vaan saapuville, eversti, en kärsi salaisuuksia – onko mahdollista, mr. Waverley, että olisin erehtynyt olettaessani teidän olevan neiti Bradwardinen hyväksytty kosija? Eri seikkain pohjalla, vaikken suoraan teiltä saadun tiedon pohjalla, olin siitä niin vakuutettu, että tänään mainitsin sen Vich Ian Vohrille todennäköisenä syynä, miksi te, tahtomatta siltä lainkaan häntä loukata, ehkä voisitte lakata tavottelemasta sellaista naimisliittoa, joka nuorelle, vielä vapaalle miehelle, vaikka hänet olisikin kerran otettu kylmästi vastaan, on niin viehättävä, ett'ei sitä voi sikseen jättää."

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne", sanoi Waverley, "nojautuu minulle kokonaan tuntemattomiin asianhaaroihin, kun suotte minulle sen erityisen kunnian, että edellytätte minut neiti Bradwardinen hyväksytyksi kosijaksi. Tämä edellytys sisältää minulle kunniakasta huomiota, johon minulla kuitenkaan ei ole mitään oikeutta. Muuten onkin luottamukseni omiin ansioihini, saatuani kerran rukkaset, niin vähäinen, ett'en voi toivoa uutta menestystä."

Chevalier oli hetken aikaa vaiti, kiinteästi silmäten molempiin, ja sanoi sitten: "Kautta kunniani, mr. Waverley, teillä on vähemmän onnea kuin hyvällä syyllä luulin. Mutta sallikaa nyt, hyvät herrat, minun ruveta tässä asiassa sovintotuomariksi, ei hallitsijaprinssinä, vaan Charles Stuartina, toverinanne ja seuralaisenanne samassa uljaassa yrityksessä. Jättäkää oikeuteni vaatia teiltä tottelemista kokonaan huomioon ottamatta ja ajatelkaa vaan omaa kunniaanne ja kuinka hyödyllistä ja sopivaa on suoda vihollisillemme se etu ja ystävillemme se häpeä, että vähäisestä lukumäärästämme huolimatta osottaudumme erimielisiksi. Ja suokaa anteeksi jos lisään, että mainittujen ladyjen nimet vaativat meiltä enemmän kunnioitusta kuin että heistä ottaisimme riidan aiheen."

Taas hän vei Ferguksen hieman syrjään ja puhui hänelle jonkun minuutin verran hyvin vakavasti: sitte hän palasi Waverleyn luo ja sanoi: "Luulen saaneeni eversti Mac-Ivorin vakuutetuksi siitä, että hänen suuttumuksensa perustui väärinkäsitykseen, johon tosin olin itse antanut aihetta; ja nyt luotan siihen, että mr. Waverley on kylliksi jalomielinen unhottamaan, mitä on tapahtunut, kun vakuutan asian laidan niin olevan kuin sanoin. Teidän on selvitettävä klan'illenne tämä juttu, Vich Ian Vohr, jott'ei sellaista väkivaltaisuutta enää ilmestyisi." Fergus kumarsi. "Ja nyt, herrat, suokaa minulle ilo nähdä teidän lyövän sovinnon kättä."

Kylmästi ja täsmällisin askelin he lähenivät toisiaan; kumpikin koki olla näkymättä toista myöntyväisemmältä. He puristivat todellakin toistensa kättä ja poistuivat, lausuen chevalierille kunnioittavat jäähyväiset.

Sitte prinssi ratsasti Mac-Ivorin klan'in etupäähän, laskeutui siellä ratsultaan maahan, pyysi juodakseen vanhan Ballenkeirochin leilistä ja astui noin puolen penikulmaa miesten mukana, kysellen Sliochd nan Ivorin historiaa ja sukusuhteita; sen ohella hän taitavasti käytti hyväkseen harvoja geeliläissanoja mitä osasi ja lausui haluavansa paremmin oppia tätä kieltä. Noustuaan taas ratsunsa selkään hän nelisti Bradwardinen paroonin ratsujoukon luo, joka kulki etuosastona, pysäytti sen ja tarkasti sen asua ja järjestystä. Hän otti silloin huomioonsa sekä arvokkaimmat aatelismiehet että kadetitkin, kyseli heidän perheittensä naisista ja kosketteli heidän ratsujensa etevyyttä; sitten hän ratsasti toista tuntia Bradwardinen paroonin vieressä, kestäen muun mukana kolme pitkää juttua Berwickin herttuasta.

"Ah, Beaujeu, mon cher ami", sanoi hän palattuaan tavalliselle paikalleen marssilinjassa, "que mon métier de prince est ennuyant, parfois! Mais, courage! c'est le grand jeu, après tout."

XLIV.
Kahakka

Lukijalle tarvinnee tuskin muistuttaa, että ylämaalaiset pidettyään Derbyssä joulukuun 5 p: nä sotaneuvottelun luopuivat hurjanrohkeasta aikeestaan tunkeutua edemmäksi Englantiin ja päättivät nuoren, uskaliaan johtajansa harmiksi kääntyä takaisin pohjoiseen. He siis lähtivät paluumatkalle ja liikkuen tavattoman nopeasti pääsivät pakoon Cumberlandin herttualta, joka nyt ajoi heitä takaa suurella ratsu-osastolla.

Tämä paluuretki merkitsi heidän liiallisten toiveittensa todellista menettämistä. Toivehikkain kaikista oli ollut Fergus Mac-Ivor; ei siis kukaan niin katkerasti pettynyt suunnitelman muuttumisesta kuin juuri hän. Sotaneuvostossa hän mitä kiihkeimmin taisteli tätä toimenpidettä vastaan; ja joutuessaan äänestyksessä tappiolle hän itki murheen ja suuttumuksen kyyneliä. Tästä hetkestä alkaen hänen koko käytöksensä oli niin muuttunut, että hänessä tuskin enää olisi voitu tuntea sitä hehkuvan innostunutta miestä, josta viikko takaperin koko maailma tuntui ahtaalta. Paluuretkeä oli kestänyt jo useita päiviä, kun Edward varhain joulukuun 12 p: n aamulla sai kummakseen nähdä päällikön kortteerissaan, eräässä kyläntapaisessa Shapin ja Penrithin keskivälillä.

Kun Edward heidän riitaannuttuaan ei ollut lainkaan seurustellut päällikön kanssa, odotti hän levottomana selitystä tähän aavistamattomaan käyntiin; myöskään hän ei voinut olla ihmettelemättä ja säikähtämättä entisen ystävänsä ulkomuodossa tapahtunutta muutosta. Hänen silmistään oli melkein kaikki loiste kadonnut; posket olivat kuopilla, ääni väsynyt, vieläpä hänen käyntinsäkin tuntui epävarmalta; ja hänen vaatteensa, joista hän ennen piti erikoista huolta, olivat nyt huolimattomasti ylle kiskotut. Hän pyysi Edwardia mukaansa kävelylle läheisen joen rannalle ja hymyili surumielisesti huomatessaan toisen ottavan seinältä miekkansa ja sitovan sen vyölleen.

Heti kun he olivat saapuneet virran rantaa pitkin kulkevalle yksinäiselle polulle, puhkesi päällikkö puhumaan: "Nyt on ihana seikkailumme kokonaan lopussa, Waverley, ja haluaisin tietää mitä aiot. Älä suotta minuun noin tuijota, ystäväni! Kuuleppas, eilen sain sisareltani kirjeen; jos se tieto, jonka se sisälsi, olisi minulle ennemmin joutunut, niin olisi sekin riita jäänyt sikseen, jota nyt häveten ja murehtien muistelen. Riitamme jälkeen tein hänelle kirjeessä selkoa asian kulusta, ja nyt hän vastaa minulle, ett'ei hänellä milloinkaan ole ollut eikä voinutkaan olla aikomusta sinua mitenkään suosia. Näyttää siis siltä, että olen toiminut kuin mielipuoli. – Flora parka! hän kirjottaa niin innostuneesti! Minkähän kamalan vaikutuksen tekee sanoma peräytymisestä hänen mieleensä!"

Waverleytä liikutti syvästi se tosisurullinen sävy, joka ilmeni Ferguksen puheessa, ja hän hartaasti pyysi Fergusta unhottamaan heidän välisensä riidan – ja he puristivat taas toisensa kättä, tällä kertaa vilpittöminä ystävinä. Fergus kysyi uudestaan, mitä Waverley aikoi tehdä. "Sinun olisi parasta jättää tämä onneton armeija ja pyrkiä edellämme Skotlantiin. Jostakin itäisestä satamasta, mikä vielä on hallussamme, voisit helposti päästä laivalla mannermaalle. Kun kerran olet kuningaskunnan ulkopuolella, on ystäviesi helppo toimittaa sinulle armahdus: ja sanoakseni sinulle suoraan, miten asian laita on, minä toivoisin sinun ottavan mukaasi Rose Bradwardinen puolisonasi ja myös Floran teidän molempain suojeltavaksenne." – Edward katseli häneen hämmästyneenä. – "Hän rakastaa sinua, ja uskon sinunkin häntä rakastavan, vaikk'et ehkä itse ole sitä vielä tajunnut, sillä sinusta ei juuri voine väittää, että aina olisit sydämesi tilasta selvillä", lisäsi hän surullisesti hymyillen.

"Kuinka saatat minua neuvoa luopumaan yrityksestä, johon me kaikki olemme heittäytyneet?"

"Näeppäs, kun laiva on hajoomassa, silloin on kiireimmän kautta heittäydyttävä pelastusvenheisiin."

"Mutta mitä toiset aatelismiehet aikovat?" kysyi Waverley, "ja miksi ylämaalaisten päälliköt suostuivat tähän peräytymiseen, jos se on niin tuhoisa?"

"Vai miksi!" selitti Fergus, "he arvelevat, että nyt kuten niin monesti ennen mestaus, hirtto ja maanpako jää vaan alamaan aatelin osaksi; että heistä itsestään ei välitetä, kun ovat niin köyhiä luolissaan, joissa sananparren mukaan 'kuunnellaan vuorilla tuulen vinkunaa, kunnes tulva laskee'. Mutta tällä kertaa he erehtyvät; he ovat niin usein kapinoineet, ett'ei heitä enää voi rauhaan jättää, ja nyt he sitä paitsi ovat niin pahasti säikäyttäneet John Bullia, ett'ei se vähiin aikoihin pääse hyvälle tuulelleen. Hannoverilaiset ministerit eivät ikinä ole muuta ansainneet kuin joutua roistoina hirteen; mutta jos ne nyt pääsevät valtaan – kuten ennemmin tai myöhemmin käy, kun ei Englannissa kukaan hievahda eikä Ranskastakaan tule apua – niin ne pitäisi narreina hirttää, jos jättäisivät ainoallekaan ylämaan klan'ille tilaisuuden taas häiritä hallitusta. Kyllä minä sinulle takaan, että ne nyt juurittavat koko suvun maan päältä."

"Minua kehotat pakenemaan", sanoi Edward, "vaikka mieluummin kuolisin kuin neuvoasi seuraisin, mutta mitä aiot itse?"

"Viis siitä", vastasi Fergus surumielisesti, "minun kohtaloni on määrätty. Ennen aamun koittoa olen joko kaatunut tai vankina."

"Mitä sillä tarkotat, ystäväni?" kysyi Edward. "Olemmehan vihollista päivän matkan edellä, ja jos se saavuttaisikin meidät, niin kykenemme toki näillä voimilla vastarintaan. Muistappa Gladsmuiria."

"Se mitä sanoin on sittenkin totta, mitä itseeni tulee."

"Mutta mihin perustat tuollaisen surullisen ennustuksen?"

"Erääseen ilmiöön, joka ei vielä koskaan ole sukuani pettänyt", vastasi Fergus ääntään alentaen; "olen nähnyt Bodach Glas'in."

"Bodach Glas'in?"

"Niin juuri. Kun niin kauvan olet oleskellut Glennaquoichissa, etkö koskaan ole kuullut puhuttavan 'harmaasta aaveesta?' Tosin emme sitä mielellämme mainitse."

"En koskaan."

"Sepä se! Siinäpä olisi ollut sopiva juttu Flora poloisen kerrottavaksi. Jos tuo kukkula olisi Benmore ja tuo pitkä, vuoristoa kohti kiemurteleva järvi olisi Loch Tay tai oma Loch an Ri'ni, sopisi se juttu paremmin ympäristöön. Istukaamme kuitenkin tälle mäelle; tuo Saddleback ja Ulswater ovat sen kanssa, mitä nyt aion kertoa, paremmin sopusoinnussa kuin Englannin aidat ja maalaistalot. No niin: Kun esi-isäni Ian nan Chaistel oli hävittämässä Northumberlandia, kuului hänen joukkoonsa muiden mukana eräs etelänpuolinen päällikkö eli alamaalaisen joukkueen kapteeni, nimeltä Halbert Hall. Paluumatkalla Cheviot-vuoriston halki he rupesivat riitelemään anastamansa suuren saaliin jaosta ja lopuksi tappelemaan. Alamaan miehet hakattiin maahan joka kynsi ja viimeisenä kaatui heidän päällikkönsä esi-isäni iskemistä haavoista. Siitä lähtien ilmestyy hänen aaveensa jokaiselle Vich Ian Vohrille, kun suuri onnettomuus on tulossa, varsinkin juuri kuoleman edellä. Isäni näki sen kahdesti: ensi kerran ennen vangiksi joutumistaan Sheriff-Muirissa; toisen kerran kuolinpäivänsä aamuna."

"Mutta miten sinä, rakas Fergus, voit vakavasti kertoa tuollaista hassutusta?"

"Enhän vaadi sinua uskomaan, vaan kerron ainoastaan tosi-asian, jonka ovat ainakin kolmensadan vuoden kokemus ja viime yönä omat silmänikin vahvistaneet."

"Mutta kerro nyt Jumalan nimessä lähemmin!" huudahti Waverley kiihkeänä.

"Kyllä, kyllä, mutta sillä ehdolla, ett'et tee asiasta pilaa. – Tämän katalan peräytymisen alettua en enää ole voinut juuri lainkaan nukkua; minun täytyy yhä ajatella klan'iani ja tuota prinssi poloista, jota nyt raahataan takaisin kuin koiraa ketjussa, tahtokoon tai olkoon tahtomatta: perheeni perikato on myös mielessäni. Eilen illalla olin niin kiihtyneessä tilassa, että lähdin asunnostani yön selkään, toivoen viileän, raikkaan ilman tyynnyttävän hermojani. Sinulle en voi kertoa, miten vastenmielistä minun on jatkaa, kun tiedän sinun tuskin uskovan sanojani. No niin, astuin kapean puusillan poikki, kävelin edestakaisin ja näin kummakseni kirkkaassa kuutamossa suuren olennon käyvän muutamia askelia edelläni. Sillä oli yllään harmaa levätti, jollaisia Etelä-Skotlannin paimenet pitävät. Kun joudutin kulkuani tai hiljensin – yhä se pysyi saman matkan päässä."

"Varmaankin se oli cumberlandilainen talonpoika tavallisessa puvussaan."

"Eikä ollut; niin minäkin aluksi luulin ja julmistuin miehen julkeudesta noin vaania minua. Huusin sille, mutta vastausta en saanut. Sydämeni tuntui tuskallisesti kouristuvan, ja päästäkseni selville siitä, mitä jo pelkäsin, käännyin paikallani ympäri joka ilmansuuntaan. – Taivaan kautta, Edward, minne ikinä käännyin, samassa oli tuo olento yhä edessäni saman matkan päässä! Silloin olin varma, että se olikin Bodach Glas. Tukkani nousi pystyyn ja polveni tutisivat. Kuitenkin rohkaisin taas luontoni ja päätin palata asuntooni. Aavemainen vieraani liiti edelläni – sillä en voi sanoa hänen käyneen – kunnes ehti sillalle: siihen se pysähtyi ja kääntyi minuun päin. Minun piti joko kahlata joen poikki tai astua hänen ohitseen niin läheltä kuin tästä on sinuun. Epätoivon rohkeus, joka perustui siihen uskoon, että kuolemani on kuitenkin tulossa, sai minut yrittämään aaveen kiusaksikin raivata itselleni tietä. Tein ristinmerkin, sivalsin miekkani ja huusin: 'Jumalan nimessä, paha henki, väisty tieltäni!' – 'Vich Ian Vohr', vastasi ääni, joka hyydytti vereni, 'varo huomispäivää!' Sillä hetkellä se näytti olevan tuskin jalankaan vertaa miekkani kärjestä: mutta samalla kun oli sanansa lausunut, se katosi – eikä tielläni ollut mitään nähtävissä. Pääsin kotiin, heittäydyin vuoteeseeni ja vietin siinä muutamia tuskallisia tunteja; ja kun tänä aamuna ilmotettiin, ett'ei vihollinen ole lähelläkään, ratsastin tänne selvittämään asiani sinun kanssasi. En haluaisi kaatua ennen kuin ehtisin sopia ystävän kanssa, jolle kerran olin vääryyttä tehnyt."

Edward oli varma siitä, että tuo harhakuva oli seurauksena uupuneesta tilasta ja alakuloisesta mielialasta, jotka vaikuttavat kaikissa ylämaalaisissa olevaan taikauskoon. Silti hän ei vähemmän säälinyt Fergusta, vaan tunsi koko entisen ystävyytensä häntä kohtaan taas elpyvän. Saadakseen hänen ajatuksensa vierotetuksi synkistä kuvista Edward tarjoutui, toivoen paroonin siihen helposti suostuvan, pitämään Ferguksen asunnossaan ja itsekin siellä pysymään, kunnes päällikön osasto lähtisi liikkeelle, jolloin he taas kulkisivat yhdessä kuten ennenkin. Fergusta näytti tämä ilahuttavan, mutta kuitenkin hän epäili suostua.

"Tiedäthän meidän olevan jälkijoukossa – vaaran paikassa, kun ollaan peräytymässä."

"Ja siksi myös kunnian paikassa."

"Hyvä on", vastasi päällikkö; "käske Alickin pitää ratsusi valmiina siltä varalta, että meidät yllätetään, ja minusta on hauskaa olla taas seurassasi."

Jälkijoukko eteni hitaasti; matkalla oli sattunut vahinkoja ja tiet olivat kurjassa kunnossa. Vihdoin se saapui kylään. Waverleyn yhtyessä taas Mac-Ivorin klan'iin käsi kädessä päällikön kanssa näkyi se viha haihtuneen, joka miehissä häntä vastaan oli ollut. Evan Dhu toivotti hänet virnistäen tervetulleeksi; vieläpä Callumkin, joka juoksenteli reippaana ja hilpeänä niinkuin ennenkin näytti huolimatta suuresta päälaastaristaan ja kasvojensa kalpeudesta riemastuvan Waverleyn tulosta.