Kitabı oku: «Waverley», sayfa 25
"Tuon hirtehisen kallo on marmoria kovempi", huomautti Fergus; "pistoolini lukko meni ihan hajalle."
"Kuinka sinä saatoit noin nuorta poikaa iskeä niin rajusti?" kysyi Waverley säälivästi.
"Täytyyhän niitä vintiöitä toisinaan pitää lujalla, muutoin ihan unhottaisivat itsensä."
Nyt kuljettiin täyttä vauhtia ja yllätyksen estämiseksi oli ryhdytty varokeinoihin. Ferguksen osasto ynnä komea ylämaalaisrykmentti Badenochista, Cluny Mac Phersonin johtamana, muodosti jälkijoukon. Oltiin päästy suuren aukean aron poikki ja saavuttiin nyt aitauksien väliin, jotka ympäröivät pientä Cliftonin kylää. Talviaurinko oli jo laskenut, ja Edward alkoi härnätä Fergusta harmaan aaveen valheellisilta ennustuksilta. "Tämä päivä ei vielä ole lopussa", sanoi Mac-Ivor hymyillen. Äkkiä hän katsahti taakseen ja näki suuren ratsujoukon kiitävän ruskealla epätasaisella arolla. Aitausten miehittäminen pitkin aukean kentän reunaa ja sen tien tukkiminen, jota ratsujoukon täytyi kylään päin tulla, oli vaan hetken työ. Näitä liikkeitä suoritettaessa laskeutui yö synkkänä, kammottavana, vaikka oli täysikuu. Toisinaan vaan valaisi hämärä säde vastaista taistelupaikkaa.
Ylämaalaiset eivät kauvaa saaneet häiritsemättä olla puolustusasemassaan. Yön suojaamana yritti vahva rakuunaosasto, laskeuduttuaan maahan, vallata aitaukset, samalla kun toinen yhtä vahva osasto koki tunkeutua kylään valtatietä myöten. Mutta molemmat saivat niin kiivasta tulta vastaansa, että rivit alkoivat horjua ja eteneminen hidastui. Tyytymättä vielä tähän etuun Fergus, jonka tulinen rohkeus oli lähenevästä vaarasta taas entiselleen vironnut, sivalsi miekkansa, kiihotti miehiään esimerkillä ja sanalla, huutaen "Claymore!" ja koetti murtautua aitojen läpi päästäkseen vihollisen kimppuun. Käsikähmässä vihollisen kanssa he miekoillaan pakottivat nämä peräytymään aukealle arolle, missä heitä suuret määrät hakattiin kappaleiksi. Mutta pilvien lomitse äkkiä välähtävä kuu näytti englantilaisille selvästi, miten vähä oli heidän ahdistajiaan, jotka sitä paitsi olivat omasta menestyksestään joutuneet epäjärjestykseen. Kun sitte kaksi ratsuskvadroonaa oli rientänyt toveriensa avuksi, pyrkivät ylämaalaiset taas aitausten suojaan. Mutta useat heistä, muiden mukana urhea päällikkö, joutuivat saarroksiin ennen kuin ehtivät aiettaan toteuttaa. Waverley oli pimeässä ja taistelun tuoksinassa joutunut erilleen Ferguksesta ja hänen peräytyvistä miehistään. Huolestuneena hän nyt haki katseilla ystäväänsä ja näki tämän, Evan Dhun ja Callumin puolustautuvan epätoivoisesti tusinaa ratsumiestä vastaan, jotka heitä iskivät leveillä miekoillaan. Sillä hetkellä peittäytyi kuu taas kokonaan pilviin, eikä Edward pimeässä voinut päästä ystäviensä avuksi eikä saada selville, minne päin itse lähtisi yhtyäkseen taas jälkijoukkoon. Pelastuttuaan pari kertaa hädin tuskin vaarasta joutua tapaamiensa ratsuosastojen tapettavaksi tai vangiksi hän saapui aidan luo ja luuli sen yli kiivettyään olevansa turvassa ja matkalla ylämaalaisjoukkoja kohti, joiden pillien ääntä kuului etäältä. Fergukseen nähden ei ollut muuta kuin yksi toivo, se nimittäin, että hänet otettaisiin vangiksi. Miettiessään ystävänsä kohtaloa surullisena ja huolestuneena Edward taas muisti Bodach Glas'in jutun ja kysyi itseltään kammoten: "Voiko perkelekin puhua totta?"
XLV.
Satunnaisuuksia
Edward oli kovin ikävässä ja vaarallisessa asemassa. Pian hän lakkasi kuulemassa säkkipillien ääniä. Vielä ikävämpää oli se, että hän kauvan turhaan haettuaan, monen aidan yli kiivettyään ja vihdoin lähestyessään maantietä tajusi torvien ja rumpujen epämieluisesta pärinästä englantilaisen ratsuväen nyt olevan samalla tiellä ja siis erottamassa hänet ylämaalaisista. Kun hänen siten oli mahdoton kulkea suoraan, päätti hän kiertää englantilaisen sotajoukon ja koettaa suuressa kaaressa vasemmalle päästä ystäviensä luo. Valtatiestä sinne päin haaraantuva polku näytti helpottavan hänen suunnitelmaansa. Polku kulki pitkin suota, ja yö oli kylmä ja pimeä; mutta näitä ikävyyksiä hän tuskin tunsikaan pelätessään vaan joutuvansa kuninkaan joukkojen käsiin.
Astuttuaan noin kolme penikulmaa hän joutui vihdoin pieneen kylään. Tietäen vallan hyvin, ett'ei rahvas yleensä suosinut hänen kannattamaansa asiaa, mutta kuitenkin haluten, mikäli mahdollista, saada ratsun ja oppaan Penrithiin, jossa toivoi tapaavansa ainakin jälkijoukon ellei chevalierin koko armeijaa, hän läheni kylän oluttupaa. Sisältä kuului kamalaa melua; hän pysähtyi kuuntelemaan. Raaka englantilainen kirous ja sotalaulun pohjasävel selvittivät hänelle, että kylä jo oli Cumberlandin herttuan joukkojen vallassa. Yrittäen niin hiljaa kuin mahdollista hiipiä tiehensä ja siunaten pimeyttä, jota tähän asti oli manannut, Waverley hapuili parhaansa mukaan pitkin matalaa lauta-aitaa, joka tuntui ympäröivän maalaispuutarhaa. Hänen päästyään portin kohdalle tarttui joku nainen hänen ojennettuun käteensä ja samalla kuiskasi: "Edward, sinäkö se olet, mies?"
"Tässä on jokin onneton erehdys", ajatteli Edward ja koetti varovasti irrottaa kättään.
"Hiljaa, mies, tai punatakit kuulevat. Koko illan ne ovat pysäyttäneet jok'ikisen, joka vaan on kulkenut kapakan ohitse, pakottaen raastamaan tavaroitaan ja vaunujaan. Tule sisään isän luo tai sinun käy hullusti."
"Hyvä viittaus", tuumi Waverley ja seurasi tyttöä pienen puutarhan lävitse tiililattiaiseen keittiöön, jossa nainen koetti sammuvasta tulesta sytyttää tikkua ja sillä kynttilää. Heti kun oli Edwardin nähnyt, pudotti hän kynttilän maahan ja huusi kimeästi: "Voi, isä, isä!"
Pian saapui isä paikalle – roteva, vanha talonpoika nahkahousuissa, sukattomissa saappaissa, ollen juuri vuoteelta noussut; muita vaatteita oli hänen yllään vaan Westmorelandin valtiomiehen kotitakki – nimittäin paitansa. Vasemmassa kädessä oleva kynttilä antoi hänen olennostaan selvän kuvan; oikeassa hän heilutteli uunirautaa.
"Mikä hätänä naikkosella?"
"Voi!" huusi tyttö parka, melkein suonenvetoisesti hytkyen, "luulin tuota Ned Williamsiksi – mutta se onkin levättimiehiä."
"Mitä hemmettiä sinä yöllä rehkit Ned Williamsin kanssa?" Tähän kysymykseen, joka onkin helpompi tehdä kuin vastata, ei punaposkisella tytöllä ollut muuta vastinetta kuin nyyhkytystä ja kätten vääntelemistä.
"Entäs sinä, miekkonen, tokko tiedät, että täällä on rakuunia? Tiedätkö, häh? Liistävät kallosi kuin nauriin, kuuletko?"
"Tiedän henkeni olevan suuressa vaarassa", sanoi Waverley, "mutta jos voitte minua auttaa, palkitsen runsaasti. En ole skotlantilainen, vaan onneton englantilainen aatelismies."
"Olet tai et", vastasi kunnon talonpoika, "olisin vaan suonut sinun pysyvän toisella puolella ovea, mutta kun kerta siinä olet, niin ei Jacob Jobson sinua kavalla; levättimiehet olivat hauskaa väkeä eivätkä ne täälläkään mitään pahempaa eilen tehneet." Sitten hän alkoi toimittaa sankarillemme jotakin syötävää ja valmistaa yösijaa. Pian roihusi uunissa tuli, jonka loistoa kuitenkin estettiin ulkoa näkemästä. Talonpoika leikkasi kappaleen liikkiötä ja Cicely ryhtyi heti paistamaan: sillä välin toi isä aterian lisäksi parasta oluttaan. Nyt päätettiin, että Edward jäisi sinne kunnes sotaväki seuraavana aamuna olisi lähtenyt muualle. Sitten hänen olisi vuokrattava tai ostettava talosta hevonen ja pyrittävä lyhintä tietä ystäväinsä luo. Puhdas, vaikka karkea vuode korjasi hänet huostaansa tämän onnettoman päivän vaivoista.
Aamulla saatiin tietää, että ylämaalaiset olivat poistuneet Penrithistä, marssien nyt Carlislea kohti; että Cumberlandin herttua jo oli vallannut Penrithin ja että hänen osastojaan oli liikkeellä maanteillä joka taholla. Yritys päästä huomaamatta pakoon olisi ollut pelkkää mieletöntä rohkeutta. Ned Williams – oikea Edward – saapui nyt Cicelyn ja isän kutsumana neuvotteluun. Kun Ned ehkä ei oikein välittänyt suvaita kaunista kaimaansa liian kauvan samassa talossa mielitiettynsä kanssa, esitti hän muka vastaisten erehdysten välttämiseksi, että Waverley vaihtaisi sotilaspukunsa tavallisiin maalaisvaatteisiin ja lähtisi hänen kanssaan isänsä taloon Ulswaterin lähelle, jossa saisi häiritsemättä oleskella, kunnes sotaliikkeet tällä seudulla lakkaisivat panemasta hänen lähtöään vaaraan. Myöskin määrättiin se maksu, joka Waverleyn olisi suoritettava isäntä Williamsille, jos aikoisi asua siellä niin kauvan, että turvassa voisi matkustaa kotiinsa. Summa oli vaatimaton; nämä rehelliset ja yksinkertaiset ihmiset eivät Edwardin avuttomassa tilassa nähneet mitään aihetta nylkemiseen.
Tarpeelliset vaatekappaleet hankittiin, ja kulkien salapolkuja, jotka olivat vaan nuorelle talonpojalle tuttuja, he toivoivat välttävänsä kaikki epämieluisat kohtaukset. Mitään palkkiota vieraanvaraisuudestaan eivät vanha Jobson eikä hänen ruusuposkinen tyttärensä huolineet; tämän palkitsi suutelo, toisen taas sydämellinen kädenpuristus. Molemmat näyttivät kovasti huolehtivan vieraansa turvallisuudesta ja toivottivat hänelle jäähyväisiksi hyvää onnea.
Matkalla Edward ja hänen oppaansa kulkivat samojen kenttien poikki, joilla edellisenä iltana oli taisteltu. Joulukuun aurinko valaisi raukeilla säteillään avaraa aroa: siellä päin, missä suuri luoteinen maantie sukelsi loordi Londsdalen aidattuihin tiluksiin, makasi kaatuneita miehiä ja hevosia sekaisin ja yläpuolella leijaili sodan tavallisia seuralaisia, variksia, haukkoja ja kotkia.
"Tämä siis oli viimeinen taistelukenttäsi", lausui Waverley itsekseen, kyynelsilmin muistellen Ferguksen monia eteviä ominaisuuksia ja heidän entistä ystävyyttään, unhottaen kaikki hänen intohimonsa ja vikansa; "tässä kaatui viimeinen Vich Ian Vohr, nimettömällä arolla; salaperäisessä, yöllisessä kahakassa sammui loistavan uljas henki, joka piti pienenä asiana raivata herralleen tietä Englannin valtaistuimelle! Korkein kunnianhimo, pelkäämättömin urhoollisuus, taitavin politiikka – kaikki suistui katoovaisuuden kuiluun! Ainoa tuki sisarelle, jonka mieli on yhtä ylpeä ja taipumaton, mutta vielä ylemmä tähtäävä kuin sinun! Tähän päättyivät kaikki toiveesi Floran puolesta! Täällä sammui vanha, urhea suku, jota hurjalla rohkeudellasi aioit vielä suurempaan kunniaan kohottaa!"
Näiden mietteiden vallatessa Waverleyn mielen hän päätti mennä arolta hakemaan ystävänsä ruumista, aikoen hänelle toimittaa uskonnollisten menojen mukaisen hautauksen. Arka talonpoika koetti häntä estää tästä vaarallisesta hankkeesta, mutta Edward ei hellittänyt. Sotaväen jälkijoukko oli jo riistänyt kuolleilta kaiken sen, mitä voitiin mukaan ottaa; mutta verinäytelmiin tottumattomat maalaiset eivät vielä olleet ilmestyneet taistelupaikalle, vaikka muutamia seisoskeli etäällä kauhistuneina. Noin kuusi- tai seitsemänkymmentä kaatunutta rakuunaa makasi maantiellä, aukealla arolla tai ensi aidan takana. Ylämaalaisia ei ollut tusinaa enempää kaatunut; näitä olivat pääasiassa ne, jotka olivat edenneet liian kauas arolle päin eivätkä enää päässeet takaisin. Kuolleiden joukosta hän ei löytänyt Fergusta. Muista edempänä, pienellä kummulla, hän näki ruumiina kolme englantilaista rakuunaa, kaksi hevosta ja Callum Begin, jonka kovan kallon oli ratsumiehen leveä miekka toki jaksanut halkaista. Mahdollisesti oli klan vienyt mukanaan Ferguksen ruumiin: mutta myöskin oli mahdollista, että hän oli päässyt pakoon, varsinkin kun Evan Dhutakaan, joka ei koskaan päällikköään jättänyt, ei näkynyt kaatuneiden joukossa, taikka hän oli joutunut vangiksi, joten Bodach Glas'in varotukseen sisältyvistä ennustuksista olisi vähemmän kamala toteutunut. Taistelukenttää läheni nyt muuan osasto, jonka tehtävänä oli pakottaa maalaisia hautaamaan kuolleet, kuten olikin jo joitakuita saatu työhön, ja sen vuoksi Edwardin oli pakko palata oppaansa luo, joka kovasti peloissaan odotteli puiden suojassa.
Päästyään taistelukentältä he suorittivat matkansa loppuosan kaikessa rauhassa. Williamsin talossa esitettiin Edward nuoreksi sukulaiseksi, joka aikoi kirkon palvelukseen ja nyt oli tänne saapunut siksi aikaa, kunnes maahan palaava rauha taas sallisi hänen matkustaa edemmä. Näin tukahutettiin epäluulot Cumberlandin yksinkertaisten, kelpo maalaisten kesken ja samalla selitettiin tulokkaan vakava käytös ja hiljainen elämäntapa. Nämä varokeinot osottautuivat tarpeellisemmiksi, kuin Waverley itsekään oli aavistanut, kun sattui asianhaaroja, jotka pitensivät hänen oloaan Fasthwaitissa, mikä oli talon nimi.
Tavaton lumentulo esti hänen lähtöänsä toistakymmentä päivää. Kun tiet taas pääsivät hieman kuntoon, saatiin yhtämittaa tietoja chevalierin peräytymisestä Skotlantiin; sitten kerrottiin hänen jättäneen rajat ja vetäytyvän Glasgowiin; vielä kuului Cumberlandin herttua piirittävän Carlislea. Waverley ei siis voinut sinne päin paeta. Itärannikolla eteni marsalkka Wade suuren sotajoukon etunenässä Edinburgia vastaan, ja pitkin koko rajaa liikkui erityisiä osastoja vapaaehtoisia, sissejä ja pestattuja, masentaakseen kapinan ja siepatakseen kiinni ylämaalaisen armeijan takajoukkoon kuuluvat kulkurit, jotka olivat jääneet Englantiin. Carlislen antautuminen ja se ankaruus, jolla kapinallista varusväkeä uhattiin, tuli pian toiseksi syyksi, miksi ei ollut yrittämistä yksinäiselle, toivottomalle retkelle vihollismielisen alueen halki, joka sitäpaitsi oli vahvan armeijan miehittämä, kun oli toimitettavana vaan yhden miekan apu sellaiselle asialle, joka jo näytti menetetyltä.
Tässä yksinäisessä tilassa, ilman seurustelua sivistyneiden miesten kanssa, johtuivat eversti Talbotin väitteet usein sankarimme mieleen. Ja vielä tuskallisempi muisto häiritsi hänen untansa – kuolevan eversti Gardinerin viimeinen silmäys ja liikkeet. Aina kun harvoin ja säännöttömästi saapuva posti toi tietoja kahakkain vaihtelevista tuloksista, heräsi hänessä uudelleen se toivomus, ettei enää koskaan tarvitsisi käyttää miekkaansa kansalaissodassa. Sitten hänen ajatuksensa taas kääntyivät Fergus Mac-Ivorin otaksuttuun kuolemaan, Floran lohduttomaan tilaan ja vielä hellemmin Rose Bradwardineen, jossa ei ollut kuninkaan asiaan sellaista innostusta, että onnettomuus olisi, kuten Floran mielestä, siitä saanut pyhityksensä ja kirkastuksensa. Näissä mietelmissä ja haaveissa eivät häntä keskeyttäneet kysymykset tai rasittava osanotto; ja lukuisilla talvikävelyillään pitkin Ulswaterin rantoja hän kehittyi hallitsemaan onnettomuuden jo taltuttamaa mieltään paljoa paremmin, kuin edellisten kokemusten opettamana. Nyt hänellä oli oikeus mieli lujana vaikka syvästi huoaten sanoa, että hänen elämänsä romaani oli lopussa ja tosielämä alkamassa. Pian hänen olikin välttämätön todistaa viime väitteensä järjen ja filosofian avulla.
XLVI.
Matka Lontooseen
Fasthwaiten väki mieltyi pian Edwardiin. Hänessä oli luontaista hienotunteisuutta ja ystävällisyyttä, jotka aina saavat osakseen myötätuntoa. Yksinkertaiset maalaiset rupesivat pitämään hänen oppineisuuttaan suuressa arvossa, ja hänen murheensa herätti sääliä. Surunsa syyksi hän sanoi veljensä kuolemaa Cliftonin käsikähmässä: ja sellaisissa ihmisissä, jotka vielä ovat alkuperäisellä kannalla ja suuresti kunnioittavat sukulaisuussiteitä, herätti hänen jatkuva alakuloisuutensa sydämellistä osanottoa eikä ihmettelyä.
Tammikuun lopulla hänen vilkkautensa taas pääsi eloon sen onnellisen naimisliiton johdosta, joka tuli toimeen hänen isäntänsä pojan Edward Williamsin ja Cicely Jobsonin välillä. Sankarimme ei tahtonut murheellaan häiritä kahden henkilön hääjuhlaa, jotka hänen hyväkseen olivat niin paljon tehneet. Sen vuoksi hän tempautui mukaan, tanssi, lauloi, otti osaa kaikkiin hääpäivän leikkeihin ja esiintyi seuran hauskimpana miehenä. Seuraavana aamuna hänellä taas oli vakavampaa ajattelemista.
Se pappi, joka nuoret vihki, oli niin ihastunut oletettuun jumaluusopin kokelaaseen, että seuraavana päivänä saapui Penrithistä häntä tapaamaan. Siitä olisi koitunut vaarallinen ilmitulo, jos hän olisi lähemmin tutkinut sankarimme jumaluusopillisia tietoja, mutta onneksi hänen teki paremmin mielensä jutella päivän uutisista. Mukana oli hänellä pari kolme vanhaa sanomalehteä; eräässä niistä Edward tapasi sellaisen uutisen, joka hänet teki kokonaan kuuroksi kaikkea vastaan, mitä pastori Twigtythe jutteli pohjoisessa sattuneista tapauksista ja siitä todennäköisyydestä, että herttua pian saisi kapinoitsijat kiinni ja ne kerrassaan tuhoisi. Uutinen oli seuraavan kaltainen:
"Tämän kuun 10 p: nä kuoli kotonaan, Hill-kadun varrella, Berkeley Squaressa, Richard Waverley Esq.. Sir Giles Waverleyn toinen poika Waverley-Honourista j.n.e., hivuttavaan tautiin, jota oli pahentanut häntä vastaan noussut kamala epäluulo valtiopetoksesta. Vainajan oli, jouduttuaan mainitusta rikoksesta syytteeseen, ollut toimitettava tavattoman suurisummainen takuu, saadakseen toistaiseksi olla vapaalla jalalla. Samanlainen syyte uhkaa hänen vanhempaa veljeään Sir Everard Waverleytä, tämän vanhan suvun päämiestä. Oikeudenkäynti kuuluu alkavan ensi kuun alkupuolella, ellei Edward Waverley, vainajan poika ja parooniuden perijä, siksi antaudu vapaaehtoisesti oikeuden käsiin. Olemme kuulleet vakuutettavan, että armollisin kuninkaamme siinä tapauksessa jättäisi syytöksen sir Everardia vastaan. Varmalta taholta saadun tiedon mukaan on mainittu nuori mies palvellut kruununtavottelijan sotajoukossa ja ylämaalaisten mukana tunkeutunut Englantiin. Kuitenkaan ei hänestä ole Cliftonin kahakan jälkeen 18 p: nä joulukuuta mitään tietoja."
Näin kuului tuo kamala sanoma. "Hyvä Jumala!" huudahti Waverley, "olenko siis isänmurhaaja? Mahdotonta! Eihän isäni eläissään osottanut minulle isällistä rakkauttaan eikä siis arviotieto kuolemastanikaan ole voinut häneen niin koskea, että olisi hänen omaa loppuaan jouduttanut; ei, sitä en tahdo uskoa – olisi mielipuolisuutta suoda sellaiselle kauhealle ajatukselle hetkeäkään sijaa. Mutta isänmurhaa vielä pahempi olisi sallia minkään vaaran uhata jaloa ja ylevää setääni, joka minulle on tehnyt enemmän hyvää kuin mikään isä, jos vaan voin sellaisen tuhon estää."
Tällaisten mietteiden raadellessa Waverleyn mieltä myrkkynuolien tavoin sai arvoisa pastori kesken pitkää esitystään Falkirkin taistelusta kauhukseen huomata sankarimme kasvojen käyvän kuolonkalpeiksi ja kysyi hätäisenä, oliko hän sairastunut. Onneksi astui sillä hetkellä sisään nuorikko säteilevänä, punastuvana. Mrs. Williams ei ollut juuri älykkäimpiä vaimoja, mutta hyväluontoinen hän oli ja tajusi heti, että jokin epämieluisa uutinen oli Edwardia niin säikäyttänyt; hän osasi nyt niin taitavasti puuhata, että pastorin huomio kääntyi muualle, pääsemättä mitään epäilemään, kunnes tämä pian lähtikin talosta. Silloin Waverley selitti ystävilleen, että hänen oli pakko viipymättä lähteä Lontooseen.
Viivytykseen oli kuitenkin muuan syy, jollaiseen Waverley ei ollut lainkaan tottunut. Hänen kukkaronsa oli kyllä Tully-Veolaniin lähtiessä ollut hyvin täyteläinen, mutta ei ollut sittemmin saanut uutta sisällystä. Vaikk'ei hänen elämäntapansa siitä alkaen ollut omiansa kukkaroa liian nopeasti tyhjentämään, koska hän oli oleskellut pääasiassa ystäväinsä luona tai armeijassa, havaitsi hän kuitenkin kortteerilaskun maksettuaan olevansa liian köyhä, voidakseen matkustaa postihevosella. Sen vuoksi hänestä näytti parhaalta poiketa kylä-sillan kohdalla pohjoiselle valtatielle ja nousta siellä tavalliseen matkavaunuun; tämä oli mahdottoman suuri, vanhanaikuinen kaukalo, kolmen hevosen vetämä, joka suoritti Edinburgin ja Lontoon välisen matkan ("jos Jumala niin suo", kuten ilmotuksessa lausuttiin) kolmessa viikossa. Sankarimme jätti siis hyvästi cumberlandilaiset ystävänsä, joiden hyvyyttä lupasi aina muistaa ja mielellään toivoi voivansa kerran palkita aineellisilla todisteilla kiitollisuudestaan. Muutamien kiusallisten esteiden ja viivytysten jälkeen ja saatuaan pukunsa sellaiseen kuntoon, joka paremmin vastasi hänen arvoansa, vaikka olikin yksinkertainen ja koruton, hän lähti matkallensa, ja pian hän istui yllämainitussa ajoneuvossa vastapäätä mrs. Nosebagia – rakuunarykmentin luutnantin, ajutantin ja ratsastusmestarin Nosebagin puolisoa. Tämä oli hauska nainen, noin viidenkymmenen vanha, yllä sininen puku tulipunaisine reunustoineen, kädessä hopeapäinen ratsuraippa.
Mainittu rouva kuului niihin toimeliaisiin yhteiskuntajäseniin, joiden velvollisuudeksi, heidän omasta mielestään, jää faire les frais de conversation. Hän oli juuri paluumatkalla pohjoisesta ja kertoi Edwardille, että hänen oma rykmenttinsä oli Falkirkin luona ollut vähällä repiä hamemiehet riekaleiksi, "mutta onnettomuudeksi siellä oli sellainen likainen, kauhea suo, jota ilman Skotlannissa ei osata olla, ja sen vuoksi meidän rakas pikku rykmenttimme sai pahasti kärsiä, niinkuin mieheni Nosebag sanoo. Oletteko tekin, sir, palvellut rakuunana?" Waverleyn yllätti tämä kysymys niin äkkiä, ett'ei hän muuta osannut kuin myöntää.
"Arvasinhan sen heti; te olette niin sotilaallisen näköinen, ja minä olin heti varma siitä, että te ette voi olla mitään jalkamatelijoita, kuten rakas Nosebag niitä nimittää. Missä rykmentissä, jos saan luvan kysyä?" Sepä oli ihana kysymys! Waverley teki kuitenkin sen oikean johtopäätöksen, että hyvä rouva osasi ulkoa koko armeijaluettelon; ja välttääkseen ilmi joutumista hän totuutta lähennellen vastasi: "Gardinerin rakuunajoukossa, rouva; mutta olen jo jonkun aikaa ollut virkavapaana."
"Vai niin, vai niin! Nehän Prestonin taistelussa voittivat kilpajuoksupalkinnon, kuten rakas Nosebag sanoo. Olitteko tekin siellä mukana?"
"Onnettomuudeksi minäkin olin samassa taistelussa."
"Ja onnettomuudeksi kävi niin, että vaan harvoja Gardinerin väestä jäi todistamaan tuota taistelua, luullakseni, ha-ha-ha! Pyydän anteeksi, mutta sotilaan vaimo haluaa joskus pilailla."
"Hitto sinut periköön", ajatteli Waverley, "mikä riivattu kohtalo on valjastanut minut yhteen tuon uteliaan noidan kanssa?"
Onneksi hyvä rouva ei kauvaa viipynyt samassa asiassa. "Nyt päästään jo pian Terrybridgeen", hän sanoi, "jossa on jäljellä osasto meidän rykmenttiämme auttamassa kirjureita, konstaapeleita, tuomareita ja muita semmoisia kätyreitä, kun pitää tarkastaa lupakirjoja ja ottaa kiinni kapinoitsijoita." Tuskin oli saavuttu majataloon, kun hän laahasi Waverleyn akkunan eteen ja huudahti: "Katsokaas, tuolla tulee korpraali Bridoon; hänen mukanaan on konstaapeleita: Bridoon on meidän lampaitamme, kuten Nosebag sanoo. Tulkaapa, herra – herra – suokaa anteeksi, mikäs nimenne olikaan?"
"Butler, hyvä rouva", vastasi Waverley, joka oli päättänyt mieluummin käyttää entisen rykmenttitoverin nimeä kuin syöstä ilmitulon vaaraan mainitsemalla sellaisen nimen, jota Gardinerin rykmentissä ei lainkaan ollut.
"Vai niin, te olettekin saanut muistaakseni oman skvadroonan, kun se Waverley heittiö meni kapinallisten puolelle? Jospa meidänkin kiusanhenkemme vanha Crump kapteeni rupeisi kapinoitsijaksi, jotta skvadroona annettaisiin Nosebagille! – Hyvä Jumala, mitähän varten Bridoon hoipertelee edestakaisin tuolla sillalla? Minut saa vaikka hirttää, ell'ei hän ole hieman tuulessa, kuten Nosebag sanoo. – Tulkaapa, herra, kun molemmat kuulumme armeijaan; annetaan noille roistoille pieni muistutus!"
Sekavin tuntein Waverley pakosta seurasi uljasta naispäällikköään. Korpraali oli siihen määrin "lampaan" kaltainen, kuin sylen pituinen juopunut rakuuna, leveäharteinen ja ohutsäärinen – puhumatta suuresta arvesta nenässä – suinkin voi olla. Rouva Nosebag puhutteli häntä eräillä sanoilla, jotka ainakin tuntuivat kirouksilta, ja käski hänen täyttämään velvollisuuksiaan. "Senkin s – n vanha – ", alkoi rakuuna, mutta katsahtaessaan manaajaan, antaakseen nyrkillä sanoilleen pontta ja samalla keksiäkseen henkilöön sopivan arvonimen, hän tunsi puhujan, tervehti sotilaallisesti ja muutti sävyään. – "Taivas siunatkoon kauniita kasvojanne, rouva Nosebag, tekö siinä olettekin? Ettehän tahtone syöstä minua poloista onnettomuuteen, vaikka olenkin sattunut aamupuhteella kulauttamaan lasillisen liikaa!"
"Saat mennä, vetelys, mutta muista tehtäväsi; tämä herra ja minä kuulumme myös armeijaan. Pidä silmällä tuota nolonnäköistä nuorukaista, joka leveälierinen hattu päässä istuu tuolla postivaunun nurkassa! Luullakseni se on valepukuinen kapinoitsija."
"Hitto vieköön hänen punaisen valetukkansa", mutisi korpraali päästyään kuuluvilta, "mokoma kiilusilmä akantekele – ajutanttimamma, kuten sitä nimitämme – on rykmentillemme pahempana vitsauksena kuin pääprofossi ja kersanttimajuri ja vanha Hubblede-Shuff eversti kaupan päällisiksi. – Tulkaas tänne, konstaapeli, ja katsotaanpa, tokko tuo nolonnäköinen poika, joksi sitä sanottiin", – (sivumennen huomautan, että se oli muuan leedsiläinen kveekari, jonka kanssa rouva Nosebag oli kiistellyt oikeudesta käyttää aseita) – "suostuu kummiksi viinaryypylle, sillä teidän yorkshireläinen oluenne on vatsalleni liian kylmää."
Hyvän rouvan vilkkaus, joka oli pelastanut Edwardin tästä pälkähästä, oli syöstä hänet pari kertaa toiseen. Joka kaupungissa, minne pysähtyivät, rouva tahtoi tarkastaa vartiostoa, ja kerran hän jo oli esittämäisillään Waverleyn eräälle värvääjäkersantille, joka kuului sankarimme omaan rykmenttiin. Lisäksi hän "kapteenoitsi" ja "butleroitsi" Waverleytä niin sitkeästi, että tältä oli järki mennä kiusasta ja pelosta, eikä sankarimme ollut minkään matkan päätyttyä tuntenut sellaista riemua kuin sinä hetkenä, jolloin heidän saapumisensa Lontooseen vapautti hänet rouva Nosebagin seurasta.
