Kitabı oku: «Waverley», sayfa 27
"Kutka ovat kuolleet?" kysyi Waverley, unhottaen ett'ei Davie kyennyt järkevästi puhumaan.
"Parooni – ja Saunders Saunderson – ja lady Rose, joka niin suloisesti lauloi – kaikki kuolleet ja kadonneet."
Sitten hän viittasi Waverleytä tulemaan perässään ja riensi puutarhan päähän pitkin puron rantaa, joka oli puiston itärajana. Kamala aavistus mielessä seurasi häntä Edward, joka samalla kaipasi selvitystä. Kun talo näytti kokonaan hävitetyltä, hän ei voinut toivoa raunioista löytyvän järkevämpää selvityksen antajaa.
Päästyään puutarhan äärimmäiseen kolkkaan David kiipesi raunioiksi muuttuneen muurin yli; tämä oli ennen erottanut puiston siitä metsäisestä vuorenrotkosta, jossa Tully-Veolanin vanha torni seisoi. Sitten hän syöksi virran uomaan ja juoksi Waverleyn seuraamana kiireesti eteenpäin, milloin kavuten suurten kallionlohkareitten yli, milloin taas toisia kaartaen. He kulkivat linnan raunioiden ohi; Waverleyn oli vaikea pysytellä oppaansa lähellä, kun jo alkoi hämärtää. Lopuksi Davie katosi hänen näkyvistään, mutta silloin hän näki pensaiden lomitse kimaltelevaa valoa, jota kohti hän pyrki. Pian hän saapui kapealle polulle ja sitä myöten kurjan mökin ovelle. Häntä vastaan kaikui raivoisaa koirien haukuntaa, joka kuitenkin sitte lakkasi. Sisältä kuului ihmisääntä; ennenkuin astuisi edemmä, hän piti viisaimpana varovasti kuunnella.
"Kenen sinä viheliäinen vintiö olet tänne tuonut?" kysyi joku vanha akka ilmeisesti raivoissaan. Waverley kuuli Davien viheltävän vastaukseksi samaa säveltä, jonka avulla hän itse oli mielipuolelle uudistanut tuttavuutensa, eikä hän enää epäillyt koputtamasta ovelle. Heti oli sisällä kaikki hiljaa: koirat vaan hieman murisivat. Sitten hän kuuli mökin emännän lähestyvän ovea, arvatenkaan ei avatakseen, vaan salvatakseen sen. Estääkseen tämän Waverley avasi oven itse.
Hänen vastassaan oli vanha, kurjannäköinen vaimo, joka ärjyi: "Kuka sieltä tunkee yöllä toisten asuntoon?" Eukon toisella puolen oli kaksi vihaista koiraa, jotka kuitenkin tyyntyivät, kun näkyivät tuntevan vieraan. Toisella puolella, osaksi avatun oven kätkemänä, oikeassa kädessä pistooli vireessä, vasemmalla toista vetäen vyöstään, seisoi kookas, luiseva ukko, päällä kuluneen sotilaspuvun jäännöksiä, parta pitkäksi kasvaneena.
Se oli Bradwardinen parooni. – On tarpeetonta lisätä, että hän heti laski aseensa syrjään ja tervehti Waverleytä sydämellisesti syleillen.
XLIX.
Molemminpuolisia kertomuksia
Paroonin kertomus oli lyhyt, jos siitä karsittiin skotlantilaiset, englantilaiset ja latinalaiset sanasutkaukset, joilla hänen oppineisuutensa sitä koristeli. Hän käsitteli laajasti murhettaan Edwardin ja Glennaquoichin menettämisestä, pohti Falkirkin ja Cullodenin taistelut, ja kertoi sitte, miten hän, kun viimeinen taistelu oli kaikki tuhonnut, oli palannut kotiinsa arvellen olevansa omalla maatilallaan ja omain miestensä luona paremmassa turvassa kuin missään muualla. Osasto sotamiehiä oli lähetetty hävittämään hänen taloaan. Mutta tämän toimenpiteen keskeytti siviilioikeuden päätös. Oli nimittäin havaittu, ett'ei tätä maatilaa voitu tuomita valtion omaksi, jolloin olisi tehty vääryyttä Malcolm Bradwardinelle Inch-Grabbitista, miespuoliselle perilliselle. Paroonin rikos ei saisi vähentää tämän perillisen oikeuksia, koska hän ei ollut paroonin poika. Mutta ollen aivan toisenlainen kuin muut samanlaatuisissa olosuhteissa, osotti uusi lairdi piankin aikovansa riistää edeltäjältään kaikki ne edut, jotka maatilaan kuuluivat, ja täydellisesti käyttää hyväkseen paroonin onnettomuutta. Sellainen menettely oli sitä sydämettömämpää, kun oli yleiseen tunnettu, että vanha parooni oli, tahtoessaan olla vahingoittamatta nuoren miehen oikeuksia miesperillisenä, luopunut testamenttaamasta maatilaa tyttärelleen.
Uuden omistajan itsekkäisyyden tajusivat myös kaikki tilan asujamet, jotka rakastivat vanhaa herraansa. Tästä kertoi parooni seuraavasti: "Koko juttu oli Bradwardinen väelle epämieluinen, ja vuokraajat olivat huolimattomia ja haluttomia verojensa ja muiden maksujensa suorittamiseen. Kun sukulaiseni sitte saapui uuden rättärin, mr. James Howien kanssa kylään, vastaanottamaan saataviansa, sattui joku tuittupää – luullakseni John Heatherblutter, vanha salametsästäjä, joka vuonna 15 oli kanssani sodassa – pimeässä laukaisemaan häneen päin, ja siitä hän niin kauhistui, että voin sanoa kuten Tullius in Catilinam: abiit, evasit, erupit, effugit. Hän pakeni, niin sanoakseni, suorinta tietä Stirlingiin. Nyt hän on kuuluttanut maatilan myytäväksi, koska hän itse on viimeinen perillinen. Ja jos sellaisista asioista valittelisin, surettaisi minua tämä enemmän kuin maatilan menettäminen, sillä luonnon järjestyksen mukaan se olisi minulta muutamien vuosien kuluttua kuitenkin mennyt. Nyt sitävastoin tila siirtyy toisiin käsiin sen suvun hallusta, jonka olisi pitänyt se säilyttää omanaan in saecula saeculorum. Mutta tapahtukoon herran tahto, humana perpessi sumus. Sir John Bradwardine – musta sir John, kuten häntä nimitettiin – joka oli meidän sukumme ja Inch-Grabbitten yhteinen esi-isä, ei suinkaan voinut aavistaa, että hänen suvustaan koskaan syntyisi tuollaista miekkosta! Hän on myös syyttänyt nykyisten vallanpitäjien luona minua siitä, että muka olen kurkunleikkaaja ja salamurhaajien apuri. Siksi onkin nyt lähetetty sotamiehiä maatilalle vaanimaan ja ottamaan minua kiinni kuin vuorilta peltopyyn, kuten raamattu kertoo hurskaasta David kuninkaasta: silti en tahdo itseäni häneen verrata. Kuullessani teidän koputtavan ovelle luulin niiden vihdoinkin osuneen vanhan peuran leposijalle ja tahdoin vielä kuoleman edellä tehdä vastarintaa. – Mutta kuuleppas nyt, Janet, etkö voisi toimittaa meille mitään illallista?"
"Kyllä, armollinen herra, voinhan paistaa sen linnun, jonka Heatherblutter tänä aamuna toi; ja Davie parka saa tuhassa paistella mustan kanan munia. Ettekö tiedäkään, mr. Waverley, että juuri Davie on käännellyt kaikki ne munat, jotka teistä ennen kartanossa ollessanne maistuivat niin hyviltä? – Ei kukaan osaa niin taitavasti penkoa kuumassa koivuntuhassa ja paistaa siinä munia kuin tuo Davie raukka." Sillä välin Davie makasi lattialla, nenä melkein tulessa, mutisi jotakin käsittämätöntä ja käänteli munia, jotka oli kätketty kuumaan tuhkaan, ikäänkuin tahtoisi oikeuttaa Janetin ylistyksen, "tylsämielisestä poika parastaan, sydämensä lapsesta".
Kun Waverley tiedusti neiti Bradwardinen kohtaloa, vastasi parooni:
"Jumalan kiitos, hän on varmassa turvassa Duchranissa; lairdi on hieman sukua meidän kanssamme, mutta lähemmin kappalaiseni, mr. Rubrickin kanssa, ja vaikka hänellä onkin whig-periaatteet, ei hän kuitenkaan näin surkeana aikana unhottanut vanhaa ystävyyttämme. Rättäri Macwheeble koettaa parhaansa mukaan pelastaa Roselle, mitä omaisuuteni raunioista voisi irti saada, mutta en usko enää koskaan näkeväni Rosea – kyllä minun luuni saavat levätä vieraalla maalla."
"Mitä suotta, armollinen herra", huomautti vanha Janet, "vuonna 15 olitte yhtä pahassa hädässä ja saitte kuitenkin omaisuutenne takaisin. – Kas niin, nyt ovat munat valmiina ja linnunpaisti myös, ja tuossa on vielä kulaus hyvää viiniä ja kappale vehnäleipää, jonka rättäri lähetti; sitten on vielä viinaa tynnyrissä, jonka saimme Luckie Maclearielta. Eikö siinä ole illallista vaikka prinssille?"
"Ainakin toivon, ett'ei erään prinssin, jonka kumpikin tunnemme, olisi pahempi olla", sanoi parooni Waverleylle, joka myös lausui toivovansa, että onneton chevalier olisi turvassa.
Sitten he alkoivat puhella suunnitelmistaan. Parooni aikoi paeta Ranskaan, jossa arveli entisten, vaikutusvoipaisten ystävien avulla saavansa sotilaallisen toimen, luullen itseään siihen yhä kykeneväksi. Hän kehotti Waverleytä tulemaan mukaansa, johon ehdotukseen tämä suostuikin siinä tapauksessa, ett'ei eversti Talbotin onnistuisi hänelle hankkia armahdusta. Sydämessään hän toivoi, että parooni hyväksyisi hänen aikeensa Roseen nähden ja siten oikeuttaisi hänet maanpaossa olemaan turvanansa; kuitenkin hän oli puhumatta tästä asiasta, kunnes hänen oma kohtalonsa olisi ratkaistu. Sitten he puhuivat Glennaquoichista, jonka kohtalosta parooni oli kovin huolissaan.
Ilta kävi jo myöhäiseksi. Vanha Janet ryömi jonkunlaiseen komeroon lieden taa; Davie kuorsasi jo aikoja Ban ja Buscar koirien välissä. Kun kartano oli hävitetty, olivat koirat seuranneet häntä mökkiin, jossa nyt vakinaisesti pysyivät. Niiden äreys ja vanhan eukon luultu noituus olivat hyvänä apuna pitämään syrjäisiä loitolla rotkosta. Ja siksi rättäri Macwheeble toimitti Janetille salavihkaa välttämättömimpiä elantotarpeita ja joskus ylellisyystavaroitakin paroonin käytettäväksi.
Lausuttuaan muutamia kohteliaisuuksia laskeutui vanha parooni tavalliselle leposijalleen, ja Waverley istuutui nojatuoliin, joka oli päällystetty rikkinäisillä samettiriekaleilla ja ennen oli komeillut Tully-Veolanin juhlamakuuhuoneessa – kartanon huonekalut oli nyt sirotettu pitkin läheisiä mökkejä – ja siinä sankarimme nukkui niin hyvin kuin olisi maannut haahkanuntuvilla.
L.
Lisää selityksiä
Heti kun aamu koitti, oli vanha Janet jalkeilla, herättääkseen paroonin, joka tavallisesti nukkui sikeää unta.
"Nyt minun täytyy poistua", sanoi hän Waverleylle; "on taas palattava luolaani; ehkä tulette saattamaan minua rotkon läpi."
Molemmat lähtivät astumaan kaitaista, umpeenkasvanutta polkua, pitkin virran rantaa. Matkalla parooni selitti Waverleylle, ett'ei tällä ollut mitään vaaraa, vaikka viipyisi Tully-Veolanissa pari päivää; hänen olisi vaan oltava niin varovainen, että esiintyisi jonkun englantilaisen aatelismiehen valtuutettuna, joka ostoaikeissa tarkastelisi maatilaa. Siinä mielessä parooni kehotti häntä käymään rättärin luona, joka yhä vielä asui Pikku-Veolanissa, noin penikulman päässä kylästä, ja joutuisi sieltä pois vasta ensi muuttokauden alussa. Sotilasosaston päällikölle riittäisi Stanleyn passi vastaukseksi; ja jos joku maalainen sattuisi tuntemaan Waverleyn, niin paroonin varman uskon mukaan kukaan ei häntä kavaltaisi.
Se tyyneys ja maltti, jota parooni osotti kestäessään onnettomuuttaan, oli todella arvokas ja ylevä. Hänessä ei ilmennyt hyödytöntä katumusta eikä surkeaa alakuloisuutta; hän mukaantui kohtaloonsa miehuullisen vakavasti eikä edes kiivaillut nyt vallitsevaa puoluetta vastaan.
"Minä tein mitä pidin velvollisuutenani", lausui hän, "ja epäilemättä toisetkin nyt menettelevät saman periaatteen mukaan. Joskus kyllä surettaa nähdä isieni talon mustuneita seiniä, mutta toiselta puolen tiedän, ett'eivät upseerit aina voi estää sotamiehiään ryöstämästä ja hävittämästä. Voimme todellakin nyt sanoa kuten Virgilius Maro: Fuimus Troes – ja siihen se juttu päättyy. Mutta talot ja perheet ja miehet ovat kyllin kauvan pysyneet pystyssä, jos kunnialla kaatuvat; ja nyt minulla on koti, joka laadultaan on kuin jokin domus ultima" – he seisoivat nyt jyrkän kallion juurella. "Niin, hyvästi nyt, uskollinen nuorukainen, kunnes illalla taas tavataan vanhan Janetin luona, sillä minun on mentävä Patmokseeni, jonne muuten ei olekaan vanhojen, jäykkien jäsenteni avulla helppo päästä."
Näin sanoen hän alkoi kavuta kalliolle. Siinä hänen piti käyttää käsiä apunaan, päästäkseen lohkareelta toiselle. Puolivälissä korkeutta oli pensasten peitossa uuninmuotoinen aukko: sinne parooni sovitti ensin päänsä ja hartiansa, hinaten sitte hitaasti pitkän vartalonsakin luolaan, ja lopulta katosivat näkyvistä hänen jalkansakin. Waverleyssä heräsi uteliaisuus, ja hän kiipesi perässä nähdäkseen paroonin turvapaikan. Pääasiassa se oli sen merkillisen kapineen kaltainen, jonka nimenä on "viksari pullossa", ihmeenä lapsille, jotka eivät voi käsittää sitä salaisuutta, miten "viksari" on saatu sisään tai pääsee sieltä ulos. Luola oli hyvin suppea, liian matala seisomiseen; melkeinpä siinä oli vaikea istuakin, vaikka parooni yritti kaikin mokomin sijottua viimemainittuun asentoon. Aikansa kuluksi hän lueskeli yhä uudestaan vanhaa ystäväänsä Titus Liviusta tai kaiverteli taskuveitsellään latinalaisia sananlaskuja tai raamatunsanoja lujan kivilinnan kattoon ja seiniin. Kun luola oli kuiva ja varustettu puhtailla oljilla ja sananjaloilla, "saattoi sitä pitää hyvinkin mukavana lepopaikkana vanhalle sotilaalle", kuten hän lausui päästyään sopivaan asentoon; "täällä voi kyllä kestää ainakin niin kauvan kun ei tuule suoraan pohjoisesta."
Sitten lähti Edward tapaamaan Janetia. Jo ensi silmäyksellä hän oli eukossa tuntenut sen vanhan vaimon, jonka hoidettavana hän oli sairauden aikana ollut, päästyään viisaan Gilfillanin käsistä. Samoin mökki, vaikka nyt oli hieman paremmassa kunnossa, oli varmasti ollut hänen vankilanaan. Ja hän muisti myös vanhan, lahonneen puun Tully-Veolanin nummella, samalla älyten sen juuri samaksi, jonka luona ylämaalaiset tuona muistettavana yönä pitivät kokoustaan. Kaiken tämän hän oli jo edellisenä iltana harkinnut, mutta eräistä syistä, jotka lukija arvannee, hän ei ryhtynyt paroonin läsnäollessa kyselemään Janetilta.
Nyt hän tarttui asiaan vakavasti, ja ensi kysymyksenä oli, kuka nuori lady oli mökissä käynyt hänen sairaana ollessaan. Janet aluksi epäili vastata, mutta sitte hän arveli, ett'ei hänen vaitiolonsa enää ketään vahingoittaisi tai hyödyttäisi.
"Se lady on vertaistaan vailla koko maailmassa – neiti Rose Bradwardine."
"Siis on neiti Rose myös vapautukseni toimittaja vai mitä?" kysyi Waverley ihastuneena kuullessaan todeksi arvelunsa, mihin paikallisista asianhaaroista jo oli johtunut.
"Onpa kylläkin, mutta kovin pahoillaan hän olisi ollut, jos olisi saanut tietää teidän koskaan kuulleen siitä sanaakaan; sillä heti kun hän luuli teidän voivan kuunnella, täytyi minun puhua geelinkieltä, jotta uskoisitte olevamme ylämaissa. Minä osaankin sitä aikalailla, kun äitini oli kotoisin ylämailta."
Muutamat lisäkysymykset paljastivat koko salaisuuden, mitä tuli Waverleyn vapauttamiseen kahleista, joissa hän Cairnvreckanista lähti. Koskaan ei ole rakastajasta ollut suloisempaa kuunnella naisen puhetta, kuin nyt Waverleystä, jolle vanha Janet perinpohjin selvitteli tapausten sarjaa yksitoikkoisella äänellään. Mutta kun lukija ei ole rakastaja, täytyy minun säästää hänen kärsivällisyyttään ja pukea tuo kaksi tuntia kestänyt kertomus hieman ahtaampaan muotoon.
Kun Waverley oli antanut Fergukselle tiedoksi kirjeen, jonka Rose oli hänelle Davie Gellatleyn kautta lähettänyt ja jossa mainittiin, että Tully-Veolan oli pienen sotamiesosaston miehittämä, oli tämä asianhaara heti pannut toimeliaan päällikön ajatukset liikkeelle. Haluten häiritä ja vähentää vihollisen etuasemia, estää ne pääsemästä vahvistumaan liian lähellä ja samalla olla paroonille apuna – sillä useinkin oli hänen mielessään pyörinyt aie naida Rose – hän päätti lähettää muutamia miehiään ajamaan punatakit pakosalle ja tuomaan Rosen Glennaquoichiin. Mutta juuri kun hän oli tähän toimeen määrännyt Evanin ynnä pienen osaston, saapui tieto, että Cope oli tunkeutunut ylämaahan tuhotakseen chevalierin joukot, ennenkuin ne ehtisivät alamaahan, ja Ferguksen täytyi kaikkine miehineen rientää sotaan.
Hän lähetti käskemään Donald Bean Leania luoksensa, mutta tämä varova sissi, joka osasi pitää arvossa omaa komennuskuntaa, ei välittänyt käskystä, vaan keksi kaikenlaisia verukkeita, joita Fergus ei joutanut kumoamaan, vaikka samalla lujasti päätti kostaa tuollaisen vastustelun, kun tilaisuutta ilmenisi. Kun asiaa ei nyt voitu auttaa, hän määräsi Donaldin lähtemään alamaahan, karkottamaan Tully-Veolanista sotamiehet, suojelemaan paroonin kartanoa, pysymään jossakin lähellä, ollakseen hänen perheensä ja tyttärensä apuna, ja ahdistamaan jokaista vapaaehtoista ja kaikkia pikku osastoja, mitä seudulla tapaisi.
Kun tämä käsky tarkotti jonkunlaista sissiretkeä, josta Donald aikoi parhaansa mukaan hyötyä päästyään Ferguksen välittömästä hirmuvallasta vapaaksi, ja kun hänellä entisten salaisten palvelusten nojalla oli hieman suosiota chevalierin neuvostossa, päätti hän käyttää tilaisuutta hyväkseen, Hän saikin helposti karkotetuksi sotamiehet Tully-Veolanista; mutta vaikka hän ei uskaltanut tunkeutua perheeseen tai häiritä neiti Rosea, koska ei halunnut joutua jakobiitti-armeijan vihamieheksi; alkoi hän kuitenkin kiskoa veroja ja maksuja ja yleensä valvoa omaa etuansa. Toistaiseksi hän pisti lakkiinsa valkean kokardin, kävi Rosen luona esittämässä, miten hartaasti hän kannatti samaa asiaa jota paroonikin puolusti, ja koetti selvitellä niitä toimenpiteitä, joihin hänen oli joukkonsa elättämiseksi ryhdyttävä. Juuri silloin Rose oli liiotellun huhun kautta kuullut, että Waverley muka oli tappanut Cairnvreckanin sepän, kun tämä yritti häntä vangita: että majuri Melville oli hänet kytkenyt tyrmään ja että sotaoikeuden tuomion mukaan Waverley ammuttaisiin kolmen päivän kuluessa. Kauhuissaan näin kamalasta sanomasta hän esitti Donaldille, että tämä vapauttaisi vangin. Sellaiseen yritykseen sissipäällikkö oli hyvinkin halukas; sitä paitsi kun arveli voivansa tällä tempulla hyvittää eräät pahat teot, joihin oli seudulla horjahtanut. Kuitenkin hän osasi estellä muka velvollisuutensa perusteella, kunnes Rose parka tuskissaan lupasi hänelle palkkioksi muutamia arvokkaita jalokiviä, jotka olivat olleet hänen äitinsä omia.
Donald tiesi tai arvioitsi liiankin suureksi näiden korujen hinnan. Mutta hän huomasi myös miten Rose pelkäsi tulevan ilmi, että hän oli Waverleyn hyväksi luopunut jalokivistä. Varmana siitä, ett'ei nuoren neidon tunnonvaiva voisi pidättää häneltä aarretta, hän tarjoutui vannomaan, ett'ei ikinä mainitsisi, mikä osa neiti Bradwardinella oli tässä jutussa; ja kun hän myöskin piti käytännöllisesti edullisena olla tätä valaansa rikkomatta, niin hän antoi sitoumuksensa sillä ainoalla tavalla, jonka omasta mielestään katsoi ehdottomasti velvottavaksi – hän vannoi tikarinsa kärjen kautta. Tähän vilpittömyyteen häntä kehotti sitäpaitsi se ystävällisyys, jota Rose oli hänen tyttärelleen Alicelle osottanut ja joka oli miellyttänyt isän ylpeyttä samalla kun valtasi vuoristo-immen sydämen. Alice, joka nyt hieman osasi englantia, oli kiitollisuudesta Rosea kohtaan hyvin avomielinen ja uskoi hänelle kaikki paperit, joissa puhuttiin Gardinerin rykmenttiä koskevista vehkeistä; hän oli jollakin tapaa saanut ne käsiinsä ja suostui Rosen pyynnöstä toimittamaan ne isänsä tietämättä takaisin Waverleylle. Kuten lukija tietää hän käytti tätä varten tilaisuutta hyväkseen sinä iltana, jolloin Waverley lähti rotkosta.
Kuinka Donald suoritti toimensa, senkin lukija tietää. Mutta sotamiesten tunkeminen pois Tully-Veolanista oli nostanut hälinää, ja sillä välin kun hän väijyi Gilfillania, saapui niin vahva osasto sotaväkeä, ett'ei Donald uskaltanut sen kimppuun käydä, karkottamaan vuorostaan kapinoitsijat, aikoen jäädä paikkakunnan suojelijoiksi. Näiden päällikkö, ankara kurinpitäjä, ei sallinut miestensä harjottaa vallattomuutta eikä itsekään ollut tunkeileva neiti Bradwardinea kohtaan, pannen huomiota tämän yksinäiseen tilaan. Hän leiriytyi kummulle Tully-Veolanin kartanon lähelle ja sijotti vartioita läheisten solien suuhun. Tämän epämieluisen uutisen sai Donald kuulla palatessaan Tully-Veolania kohti. Kun oli mahdotonta sinne päästä miltään puolen eikä hänen myöskään tehnyt mieli menettää palkkiotaan vaivoistaan, päätti hän viedä vankinsa Janetin mökkiin, sillä tämä oli niin syrjäinen, ett'eivät paikkakuntalaisetkaan siitä paljoa tienneet. Waverleylle itselle se myös oli aivan outo. Tämän suoritettuaan hän pyysi ja sai palkkansa. Mutta Waverleyn sairastuminen sekotti laskut. Donaldin oli pakko lähteä miehineen vapaammille markkinoille. Rosen pyynnöstä hän jätti Waverleytä hoitamaan erään vanhan yrttienkerääjän, jonka luultiin hieman ymmärtävän lääketaitoa.
Sillä välin heräsi Rosen mielessä uusia epäilyksiä, joihin vanha Janet oli antanut aihetta väittäessään, että Waverleyn kiinniottamisesta oli palkinto eikä voitu tietää missä määrin Donald pysyisi valaansa rikkomatta, kun sitä paitsi Waverleyn tavarat olivat hyvin arvokkaita. Tästä huolestuneena Rose päätti rohkeasti ilmottaa itse prinssille, missä vaarassa mr. Waverley oli, luottaen siihen, ett'ei Charles Edward valtiomiehenä ja sitä paitsi kunnian ja ihmisyyden kannalta voisi olla estämättä nuorta miestä joutumasta vihollisen käsiin. Aluksi hän aikoi kirjottaa nimettömästi, mutta sitte hän pelkäsi, ett'ei prinssi niinmuodoin uskoisi. Rose kirjotti siis, tosin vastenmielisesti, nimensä ja jätti kirjeen erään nuoren miehen huostaan, joka lähtiessään maatilaltaan chevalierin armeijaan oli häneltä pyytänyt suositusta ruhtinaalliselle seikkailijalle, toivoen tältä saavansa jonkun viran.
Tämän kirjeen sai Charles Edward ollessaan juuri lähdössä alamaahan. Kun hän hyvin tiesi olevan valtiollisesti edullista, että luultiin hänellä olevan yhteyttä Englannin jakobiittien kanssa, lähetti hän heti Donald Bean Leanille ankaran käskyn toimittaa Waverley varmasti ja loukkaamatonna Doune Castlen kuvernöörille. Sissi ei uskaltanut vastustella, kun prinssin armeija oli niin lähellä, että rangaistus olisi hänet pian saavuttanut; myöskään hän ei halunnut kapinoitsemisella pilata entisiä ansioitaan. Hän siis määräsi luutnanttinsa saattamaan Edwardia Douneen, kuten tapahtuikin ennen kerrotulla tavalla. Kuvernööri oli käsketty lähettämään hänet Edinburgiin vankina, kun prinssi pelkäsi Waverleyn vapaaksi päästyään ehkä palaavan Englantiin, antamatta hänelle tilaisuutta mieskohtaiseen neuvotteluun. Tässä kohden hän menetteli sen mukaan kuin Glennaquoichin päällikkö oli neuvonut, jonka kanssa hän, kuten muistettanee, oli puhellut siitä, miten Edwardin kanssa sovittaisiin, mutta ei maininnut kuinka oli saanut ilmi hänen vankeuspaikkansa.
Tätä Charles Edward pitikin naisen salaisuutena; sillä vaikka Rosen kirje oli varovasti laadittu, ikäänkuin johtuneena säälintunteesta ja prinssin asian harrastuksesta, ilmeni siinä kuitenkin harras pyyntö, ett'ei kirjottajan sekaantumista asiaan annettaisi koskaan ilmi, joten chevalier huomasi hänen syvän osanottonsa Waverleyn kohtaloon. Kuitenkin hän johtui tämän huomionsa perusteella vääriin edellytyksiin. Kun Edwardin kasvoissa näkyi mielenliikutusta Holyroodin tanssiaisissa lähestyessään Floraa ja Rosea, luuli chevalier sen koskevan jälkimäistä; samoin hän arveli, että näiden nuorten esteenä suunnitelmissaan oli paroonin aikomus luovuttaa omaisuutensa toiselle tai jokin muu asianhaara. Tosin usein huhuttiin, että Waverley muka kosi neiti Mac-Ivoria, mutta prinssi tiesi myös, ett'ei kaikkiin huhuihin ole luottamista. Ja pitäessään silmällä molempien neitojen käyttäytymistä Waverleytä kohtaan hän pääsi selville siitä, ett'ei Flora lainkaan välittänyt nuoresta englantilaisesta, kun taas Rose Bradwardine häntä hellästi rakasti. Haluten kiinnittää Waverleyn palvelukseensa ja samalla tehdä hyvää prinssi koetti suostuttaa paroonia testamenttaamaan omaisuutensa tyttärelleen. Mr. Bradwardine suostuikin siihen, mutta seurauksena siitä oli, että Fergus Mac-Ivor heti ryhtyi tavottamaan samaa neitoa ja kreivinarvoa, minkä hankkeen prinssi hylkäsi. Ollen yhä omissa sotkuisissa puuhissaan kiinni chevalier ei ollut joutunut selvittämään asiaa Waverleylle, vaikka oli usein aikonut. Mutta Ferguksen selityksen saatuaan hän piti tarpeellisena olla kilpailijoihin nähden puolueettomana, toivoen tämän tuhoisaa riitaa uhkaavan jutun lepäävän kunnes sotaretki päättyisi. Kun Fergus ilmotti syyksi riitaansa Waverleyn kanssa, että Edward osotti luopuvansa aiotusta naimaliitosta hänen sisarensa kanssa, selitti hänelle chevalier hyvin huomanneensa neiti Mac-Ivorin käytöksen Waverleytä kohtaan ja olevansa sitä mieltä, että Fergus oli erehtynyt Waverleyhin nähden, jonka hän kyllin riittävillä syillä luuli kihlanneen neiti Bradwardinen. Tästä aiheutunut kiista lienee vielä lukijan muistissa. Nyt puheena olleet seikat saavat selittää ne kertomuksen kohdat, jotka kirjailijain tavan mukaan ovat jääneet hämäriksi kiihottaakseen lukijan uteliaisuutta.
Kun Janet vihdoinkin lopetti juttunsa, pääsi Waverley myös selville tapausten sokkelosta, jota tähän asti turhaan oli koettanut valaista. Hänen oli siis kiittäminen Rosea hengestään, jonka olisi ilomielin hänen puolestaan uhrannut. Mutta ajateltuaan asiaa hän tajusi, että paljoa sopivampaa ja herttaisempaa olisi hänen hyväkseen elää ja että Rose voisi jakaa hänen kanssaan sen riippumattoman aseman, johon hän nyt oli päässyt. Näin miettien tulevaa onnen mahdollisuutta hän lähti Pikku-Veolaniin mr. Duncan Macwheeblen asuinpaikkaan.
