Kitabı oku: «Alhambra», sayfa 7

"Siispä tahtonet, Mateoseni, väittää, että noissa vuorissa on jonkunlainen Maurilainen limbo eli kiirastuli, ja että inkvisitoria vietiin siihen."

"Jumala minua varjelkoon, Sennor! Siitä asiasta en tiedä mitään – kerron vaan mitä olen isän-isältäni kuullut."

Samassa kun Mateo oli lopettanut satunsa, joka oli rasvottu monilla muistutuksilla ja liiallisuuksilla, mutta jonka minä olen lyhyemmin kertonut, me saavuimme Alhambran portille.

Paikkakunnallisia muinaistaruja

Hispanian alhaisemmat kansaluokat ovat kuin itämaalaisetkin hyvin haluiset satuihin, ja mikä vaan on ihmeellistä, se on heistä mieluista. He kokoontuvat tuvan-ovien ulkopuolelle kesä-iltamina, tahi valkeatakkain ympärille ventoihinsa (maaseudun ravintoloihin) talvi-iltoina, ja kuuntelevat kyllästymättömällä halulla kummallisia legendoja pyhimyksistä, matkustajain vaarallisia seikkailuksia ja rosvoin ja salakauppiasten rohkeita urotekoja. Maan jylhä ja autio luonto, vähän vielä levinnyt sivistys, yleisten puheen-aineiden puute ja se romantilais-seikkaileva elämä, jota itsekukin elää maassa, missä matkustuslaatu vielä on melkein sama kuin muinaisina aikoina, kaikki nämät asianhaarat yhdistyvät pitämään halua suullisiin kertomuksiin vireillä ja tekevät että ihmeellisiä ja uskomattomia oikein ylellisyyteen asti jutellaan. Kuitenkaan ei löydy sen tavallisempaa ja mieluisempaa ainetta, kuin jutut Maurilaisten kätkemistä aarteista: nämät jutut ovat yleisiä koko maassa. Matkustaessa noiden jylhäin vuorenjaksojen, noiden vanhain taisteluin ja urotekoin näyttämöjen yli, ei näe yhtään Maurilaista atalyaa eli vartijatornia, kallioiden keskelle rakettua, eli vuoristoon raketusta kylästä kohoavaa, ilman että hevosaasin-ajaja, jos häneltä toden takaa kysyy, keskeytä sikarrinsa polttamista, jutellakseen sadun Maurilaisista aarteista, jotka ovat sen alle kätketyt; eikä löydy yhtään raunioiksi kukistunutta Alcazaria kaupungissa ilman tällaista polvesta polveen lähistön köyhemmissä luokissa kulkenutta tarua.

Näissä kertomuksissa, niinkuin useimmissa kansanjutuissa, on aina joku, jospa vähäpätöinenkin, historiallinen pohja, josta ne ovat alkunsa saaneet. Maurilaisten ja kristittyin välisten sotain aikana, jotka vuosisadottain häiritsivät näitä maakuntia, muuttui kaupungeissa ja linnoissa usein ja äkisti isännät, ja asukkaat kaivoivat, päällekarkausten ja piiritysten aikoina, rahojaan ja hohtokiviään maahan, taikka kätkivät niitä holveihin ja kaivoihin, jota vielä tänäkin päivänä, sota-aikoina, tehdään Itämaan yksinvaltaisissa maissa. Kun Maurilaiset karkoitettiin Hispaniasta, kätki moni heistäkin kalliimmat kapineensa, toivoen maanpakonsa tulevaa vaan vähän aikaa kestämään ja saavansa joskus maailmassa palata ja ottaa aarteensa pois. Vissi on, että kulta- ja hopearahaläjiä, aika ajoin, on satunnaisesti kaivettu Maurilaisten linnain ja huoneuksien raunioista; eikä tarvinnut kuin vaan muutamia semmoisia tapauksia, niin niistä syntyi tuhansittain satuja ja juttuja.

Tällä tavoin syntyneissä taruissa on tavallisesti itämainen väri eli vivahus, ja ne ovat merkilliset tuosta Arabialaisesta ja Götiläisestä sekoituksesta, joka minun mielestäni on Hispanian ja olletikin sen eteläisten maakuntain kaikissa oloissa nähtävänä. Kätketty aarre on aina jonkun loihdun alaisena, ja turvataan noituuksella eli jollain tehokkaalla taikakalulla. Toisinaan vahtaa sitä hirmuiset pedot eli hurjat lohikäärmeet; välistä noidutut Maurilaiset, jotka istuvat sen vierellä, sota-asussa ja paljastettu miekka kädessä, mutta liikkumattomina kuin kuvapatsaat, ja jotka useiden sukupolvien ajan ovat sen luona unetonta yötä pitäneet.

Tietystikin on Alhambra, tämän johdosta ja muutamain omituisten asianhaarain tähden sen historiassa, tällaisten kansantarujen oikea aarnio: ja useat muinais-jäännökset, joita silloin tällöin on maasta löydetty, ovat osaltaan antaneet niille vauhtia. Kerta löydettiin saviastia, jossa oli Maurilaisia rahoja ja kukon luuranko, joka, muutamain älykästen tarkastajain ajatuksen mukaan, oli elävänä haudattu. Toisella kerralla kaivettiin maasta astia, jossa oli iso scarabeus eli tamminkainen (tammihärkä) poltetusta savesta, Arabialaisella päällekirjoituksella, joka tamminkainen selitettiin olevan ihmeitä tekevä, salaisilla omaisuuksilla varustettu lumouskalu. Tällä tavoin ovat Alhambran ryysyisten asukasten älykkäät tarut levinneet ja tulleet onkeen otetuiksi, niin että nyt jokainen sali, kaikki tornit ja holvit välttämättömästi ovat jonkun ihmeellisen sadun näyttämöitä. Koska minä, toivoakseni, olen johonkin määrään tutustuttanut lukijani Alhambran paikkoihin, tahdon nyt vähän laveammin kertoa ne haveelliset sadut, jotka ovat yhteydessä sen kanssa, ja joille olen huolellisesti kokenut antaa muotoa ja rakennusta, niiden muistotarullisten vihjausten ja aiheiden johdolla, joita vaelluksillani olen kerännyt, samoin kuin muinaistutkija laatii säännöllisen historiallisen todistuskappaleen muutamista miltei soentuneessa päällekirjoituksessa siellä täällä olevista kirjaimista.

Jos joku paikka näissä saduissa loukkaa kovin arvelevaista lukijata, hän muistakoon paikan laadun ja osoittakoon kohtuullista kärsivällisyyttä. Hän ei saa niissä odottaa samoja todenmukaisuuden ohjeita, jotka vallitsevat tavallisissa tapauksissa ja jokapäiväisessä elämässä; hänen tulee muistaa, että hän liikkuu noidutun linnan saleissa ja että kaikkityyni lepää "noidutulla pohjalla."

Albaycian kukkulan, Granadan kaupungin korkeimman osan, huipulla on raunioita eräästä vanhasta kuninkaallisesta hovilinnasta, joka rakettiin heti sen jälkeen kun Arabialaiset valloittivat Hispanian. Se on nyt muutettu tehtaaksi ja oli joutunut niin unhotuksiin, että sain nähdä paljon vaivaa ennenkuin sen löysin, vaikka älykäs ja monitietoinen Mateo Ximenes oli minulla apuna. Tällä rakennuksella on vieläkin sama nimi, mikä sillä oli useita satoja vuosia tätä ennen, nimittäin La Casa del Sallo de Viento, eli: Viirikukon huone. Se on saanut nimensä siitä pronssisesta ratsastavan, kilvellä ja keihäällä varustetun sotijan kuvasta, joka oli eräässä sen tornissa ja kääntyi joka tuulen mukaan. Siinä oli arabialainen päällekirjoitus, joka, Hispanian kieleen käännettynä, kuuluu näin: Dice el Sabio Aben Habuz, que asi de defiende el Andaluz: s.o. viisas Aben Habuz sanoo, että näin puolustaa hänensä Andalusialainen.

Tämä Aben Habuz oli, Maurilaisten aikakirjain mukaan, sotapäällikkö Tarikin johdossa olevassa sotajoukossa, joka karkasi Hispaniaan, ja jonka Tarik asetti Alcaldiksi Granadaan. Hänen luullaan tällä sodallisella kuvalla tahtoneen antaa Maurilaisille pysyväisen muistutuksen siitä, että koska he olivat joka haaralta vihollisilla ympäröityt, heidän tuli etsiä turvallisuuttaan alinomaisessa valppaudessa ja aina olla sotaan valmiit.

Kansantarut antavat kumminkin toisenlaisen kertomuksen Aben Habuzista ja hänen hovilinnastaan, ja sanovat että tämä pronssinen sotija alkujaan oli hyvin tehokas taikakalu, Taikka se aikain pitkään kadotti taikavoimansa ja siitä viimein tali tavallinen viirikukko.

Seuraava satu tarkoittaa sitä mitä nyt olen sanonut.

Arabialainen tähteinselittäjä

Muinaisina aikoina, monta sataa vuotta takaperin, oli Maurilainen kuningas, nimeltä Aben Habuz, joka hallitsi Granadan kuningaskuntaa. Hän oli valloittaja, joka oli ruvennut levossa ja rauhassa elämään, se on, hän oli nuorempina vuosinaan kuluttanut elämäänsä alinomaisilla sota- ja partioretkillä, mutta joka nyt, vanhettuaan ja raihnaiseksi tultuaan, halusi lepoa, eikä halunnut mitään sen hartaammin kuin elää rauhassa koko maailman kanssa, levätä kunnioissaan ja rauhassa nautita niitä maa-omaisuuksia jotka hän oli naapureiltaan voittanut.

Tapahtuipa kumminkin niin, että tällä näin järjellisellä ja rauhallisella vanhalla kuninkaalla oli nuorten kilpailijain kanssa tekemistä; ruhtinasten kanssa, joissa hehkui hänen entinen kiihkonsa kunniaan ja sotaan, ja jotka nyt saivat halun kutsua häntä tilintekoon hänen menetyslaadustaan heidän isiinsä kohtaan. Muutamat kaukaiset tienoot hänen valtakunnassaan, jotka hän, tarmonsa päivinä, valtavalla kädellä oli hillinnyt, olivat sentähden nyt, hänen lepoa halatessaan, mieluiset kapinoitsemaan ja uhkasivat piirittää häntä hänen pääkaupungissaan. Näin oli hänellä vihollisia joka haaralla, ja koska Granada on ympäröitty jylhillä ja jyrkillä vuorilla, jotka estävät lähenevää vihollista näkymästä, niin pidettiin onnetonta Aben Habunla alinomaisen valppauden ja levottomuuden tilassa, tietämättömänä miltä ilmansuunnalta vihollisuuksia voi tulla.

Turhaan rakensi hän vartiotorneja vuorille ja asetti vartijoita joka vuorensolaan, käskyn kanssa virittää valkeita öillä ja laskea savua päivällä nousemaan, vihollisen lähetessä. Hänen väsymättömät vihollisensa kiersivät kaikki hänen varokeinonsa, hyökkäsivät jostain unhotetusta vuorensolasta maahan, hävittivät hänen maitansa juuri hänen silmäinsä edessä ja vetäysivät sitten vuorille vankien ja saaliin kanssa. Onko milloinkaan rauhallinen ja lepoa ikävöitsevä valloittaja ollut onnettomammassa tilassa?

Aben Habuzin ollessa näillä huolilla ja vastuksilla vaivattuna, tuli eräs vanha Arabialainen lääkäri hänen hoviinsa. Hänen harmaa partansa ulottui aina vyöhön asti, ja koko hänen ulkonäkönsä osoitti että hän oli ennättänyt melkeän korkeaan ikään; mutta yhtäkaikki oli hän kulkenut melkein koko matkan Egyptistä jalan, ilman muuta apua kuin hieroglyfeillä merkitty sauva. Hänen maineensa oli käynyt hänen edellään. Hänen nimensä oli Ibrahim Ebn Abu Ajeeb; hänen sanottiin eläneen aina Mahometin ajalta asti ja olevan Abu Ajeebin, rohveetan viimeisen seuralaisen, poika. Hän oli lapsena seurannut Amrun voitollista sotajoukkoa Egyptiin, jonne hän oli jäänyt moneksi vuodeksi tutkimaan Egyptin pappein salaisia tieteitä, ja erittäinkin loihtutaitoa.

Muuten sanottiin hänen keksineen keinon pitentää elämän aikaa, joten hän oli päässyt noin kahdensadan vuoden ikään, vaikka hän, koska ei ollut salaisuuttaan keksinyt ennenkuin jo itse oli korkeaan ikään ennättänyt, ei tainnut muuta ikuisuutta kuin harmaat hiuksensa ja ryppynsä.

Kuningas, joka, samoin kuin useat iälliset hallitsijat, alkoi suuresti suosia lääkärejä, otti tämän kummallisen miehen suurimmalla kunnioituksella vastaan. Hän tahtoi antaa hänelle erään huoneen hovilinnassaan, mutta tähtein selittäjä tyytyi ennemmin yhteen luolaan sen kukkulan kupeessa, joka kohoaa Granadan kaupungin yli, sen saman kukkulan, jolle Alhambra sittemmin on rakettu. Hän laajennutti luolan avaraksi ja korkeaksi saliksi, varustaen sen pyöreällä reiällä huippuun, jonka kautta hän, niinkuin kaivosta, taisi nähdä taivaan ja katsella tähtiä, päiväsydännäkin. Tämän salin seinät olivat peitetyt hieroglyfeillä, salaopillisilla vertauskuvilla ja tähtein muodoilla heidän taivaanmerkeissään. Tämän salin varusti hän myöskin monenlaisilla työkaluilla ja kapineilla, joita taitavat käsityöläiset Granadassa hänen katsantonsa alla olivat valmistaneet, mutta joiden salaisia omaisuuksia ei kukaan muu kuin hän itse tuntenut.

Ennen pitkää tuli viisaasta Ibrahimista kuninkaan etevin neuvonantaja, jolta jokaisessa tähdellisessä asiassa neuvoa kysyttiin. Aben Habuz kiukkuili kerran naapuriensa vääryydestä, katkerasti valittaen sitä valppautta, jota hänen täytyi käyttää pitääkseen varansa heidän hyökkäyksiään vastaan. Hänen lopetettuaan puheensa, oli tähtein selittäjä vähän aikaa vaiti ja vastasi sitten: "Tiedä, oi kuningas, että minä Egyptissä ollessani näin suuren ihmeen, jonka eräs pakanallinen pappi ennen vanhaan oli keksinyt. Eräällä vuorella, Borsan kaupungin päällä, Niili-virran suuren lakson vierellä, oli oinaan kuva ja tämän päällä kukon kuva, molemmat malmista valetut ja rautapuikossa ympäri kääntyvät. Niin pian kun maahankarkaus uhkasi, kääntyi oinas sille suunnalle, mistä viholliset aikoivat tulla, ja kukko lauloi, täten saivat kaupungin asukkaat tiedon vaarasta ja tienoosta mistä viholliset lähenivät, ja taisivat ajoissa pitää varansa."

"Jumala on suuri!" huudahti rauhallinen Aben Habuz; "kuinka kallis tavara semmoinen oinas olisi, joka voisi pitää nuot vuoret minun ympärilläni silmällä; entä kukko vielä, joka laulaisi vaaraa hetkellä! Allah Akbar! (Jumala on suuri!). Kuinka turvallisena minä nukkuisin hovilinnassani, kun semmoiset vartijat olisivat vuorenhuipulla!"

Tähtein tutkija odotti kunnes kuninkaan into oli asettunut, ja jatkoi:

"Sittenkuin voittoisa Amru oli saattanut Egyptin valloituksen loppuun, jäin minä maan entisten pappein luoksi, tutkin heidän epäjumalallisen oppinsa lakia ja juhlamenoja, ja koetin päästä juurtajaksain tuntemaan ne salaiset tiedot, joista he ovat kuuluisat. Minä istuin eräänä päivänä Niilin rannalla, puhellen erään vanhan papin kanssa, kun hän osoitti niitä mahtavia pyramideja, jotka niinkuin vuoret kohoavat läheisestä erämaasta. 'Kaikki mitä me saatamme sinulle opettaa,' sanoi hän, ei ole mitään sen tiedon suhteen, joka noissa mahtavissa ruhoissa on kätkettynä. Keskimmäisen pyramidin keskuksessa on hautakammio, jossa sen ylipapin muumia on, joka oli avullisena tuon hämmästyttävän pylvään pystyttämisessä; ja yhdessä hänen kanssansa on myöskin eräs ihmeellinen kirja haudattuna, joka sisältää kaikki loihtutaidon salaisuudet. Tämä kirja oli annettu Aatamille, hänen langettuansa, ja on polvesta polveen kulkenut viisaalle Salomolle, ja juuri sen kirjan avulla tämä kuningas rakensi Jerusalemin temppelin. Kuinka se oli tullut sen käsiin, joka rakensi pyramidit, sen tietää vaan Hän, jolle ei ole mitään salattua.'

"Kuultuani nämät sanat tältä Egyptiläiseltä papilta, sydämeni alkoi kiihkeästi haluta tuota kirjaa. Minä taisin avukseni käyttää koko joukon voitollisia sotijoitamme ja myös suuren joukon syntyperäisiä Egyptiläisiä, näiden kanssa aloitin minä työn ja tunkeusin pyramidin ensimmäisen ruhon läpi, siksi kunnes, paljon vaivaa nähtyäni, tapasin yhden sen sisäisistä ja salaisista käytävistä. Minä seurasin tätä käytävätä, tulin hirvittävään sokkeloon ja painuin aina pyramidin sisimpään osaan eli hautakammioon, jossa ylipapin muumia oli maannut useita miespolvia. Minä mursin muumian ulkopuolisen koteron, levitin sen monet kääreet ja siteet auki, ja tapasin viimein tuon kalliin kirjan sen rinnan päällä. Minä kaappasin sen vapisevaan käteeni, hamuilin pyramidista ulos, ja jätin muumian hiljaiseen ja pimeään hautaansa, ylösnousemista ja tuomion viimeistä päivää odottamaan."

"Sinä Abu Ajeebin poika," huudahti Aben Abuz, "sinä olet merkillinen matkustaja ja sinä olet nähnyt kummallisia asioita; mutta mitä hyvää on minulla pyramidin salaisuudesta ja tuosta viisaan Salomon tietorikkaasta kirjasta?"

"Siitä voi olla sinulle paljo hyvää, oi kuningas! Sen kirjan lukemisesta olen minä oppinut kaikki loihtukonstit, ja minä voin komentaa henkiä avukseni aietteni toimeenpanemisessa. Borsan kaupungin taikakalun salaisuus on siten tullut minun tietooni, ja semmoisen taikakalun saatan minä tehdä, saatanpa tehdä tehokkaammankin."

"Oi viisas Abu Ajeebin poika," huudahti Aben Habuz, "parempi olis semmoinen taikakalu kuin kaikki vartijatornit kukkuloilla ja vahtimiehet rajoilla. Anna minulle semmoinen suojelusvartija, niin minun rahastohuoneeni rikkaudet ovat käytettävinäsi."

Tähtein selittäjä kävi hetikohta työtään toimeenpanemaan, täyttääksensä kuninkaan tahtoa. Hän rakennutti ison tornin sen kuninkaallisen hovilinnan päälle, joka seisoi Albaycian kukkulan huipulla. Torni rakettiin kivistä, jotka tuotiin Egyptistä, ja otettiin, puheiden mukaan, eräästä pyramidista. Tornin yläosassa oli ymmyrkäinen sali, jonka akkunat olivat kaikille ilmansuunnilla, ja joka akkunan edessä oli pöytä, jolle, samoin kuin sakkilaudalle, oli sotajoukko jalka- ja hevosväkeä asetettuna, sen kuninkaan kuva niinikään, joka vallitsi siinä tienoossa, johonka päin akkuna oli, kaikkityyni puusta tehtyä. Jokaiseen pöytään kuului vähäinen, hiusneulan paksuinen keihäs, johonka muutamia kaldealaisia kirjaimia oli piirretty. Salia pidettiin aina suljettuna; ovi oli malmista ja isolla teräslukolla varustettu, jonka avainta kuningas piti tallessaan.

Tornin huipulla oli pronssista tehty Maurilaisen ratsastajan kuva, rauta puikossa, kilpi toisella käsivarrella ja keihäs pystyssä. Tämä ratsastaja piti kasvojaan kaupunkiin päin, ikäänkuin vartioidakseen sitä; mutta jos joku vihollinen läheni, kääntyi kuva sille suunnalle, ojentaen keihästä ikäänkuin tapellaksensa.

Kun tämä taikakalu oli saatu valmiiksi, oli Aben Abuz oikein innossaan saadakseen koetella sen omaisuuksia, ja halasi nyt yhtä kiihkeästi päällekarkausta, kuin hän sitä ennen oli huokaillut lepoa ja rauhaa. Hänen halunsa tuli kohta täytetyksi. Sanoma tuotiin varhain eräänä aamuna, vahtimieheltä tornin luona, että pronssi-ratsastajan kasvot olivat kääntyneet Elvira-vuorta kohti, ja että sen keihäs suoraan osoitti Lopez'in vuorensolaan.

"Lyöttäkää rumpua ja puhalluttakaa torveen päällekarkaukseksi, ja käskekää koko Granadan varustauta tappeluun," sanoi Aben Habuz.

"Oi kuningas," sanoi tähtein selittäjä, "älä saata kaupunkiasi levottomuuteen, äläkä käsketä sotijoitasi aseisin, me emme tarvitsekaan sotavoimaa, pelastaaksemme sinua vihollisistasi. Laske palvelijasi menemään, ja lähtekäämme yksinämme tornin salaiseen saliin."

Vanha Aben Habuz kiipesi tornin portaita ylös, nojaten tuon vielä vanhemman Ibrahim Ebn Abu Ajeebin käsivarteen. He avasivat vaskiportin ja astuivat sisään. Akkuna Lopez'in vuorensolaan päin oli auki. "Tältä haaralta," sanoi tähtein selittäjä, "vaara tulee; käykää likemmä, oi kuningas, ja katselkaa pöydän salaisuutta."

Kuningas Aben Habuz läheni osoitettua sakkipöytää, jolle pienet puukuvat olivat asetettuina, kun samassa hämmästyksekseen näki niiden kaikkein olevan liikkeellä. Hevoset tanssivat ja hyppivät pystyyn, sotamiehet huiskuttivat aseitaan, ja rumpuin räminää ja torvien toitotusta, aseenkalsketta ja hevosten hirnuntaa kuului; mutta ei kovempaa eli selvempää kuin miltä mehiläisen eli kärpäsen surina kuuluu sen korvassa, joka päiväsydännä puolinukuksissa makaa siimeksessä.

"Katso, oi kuningas," sanoi tähtein selittäjä, "siinä on todistus että vihollisesi juuri nyt ovat sotaan lähteneet. Heidän täytyy tulla noiden Lopezin solan vuorten yli. Jos tahdot heidät äkisti peljästyttää ja häiriöön panna, ja mieshukatta saada heidät peräytymään, niin lyö näitä kuvia tämän taikakeihään tylsällä päällä; mutta jos tahdot verilöylyn heidän joukkoonsa, niin lyö kärjellä."

Mustansinervä juomu lennähti rauhallisen Aben Habuzin kasvoihin; hän kaappasi tuon taikaisen keihään, vapisten ankarasta mielenkuohustaan, ja hoippuroitsi pöydän eteen, jonka ohessa hänen harmaa partansa ikäänkuin aaltoili iloisesta odotuksesta. "Sinä Abu Ajeebin poika," huusi hän, "minä luulen että meidän täytyy nähdä vähän verta."

Näin sanoen sysäsi hän noitakeihäällä muutamia noista pienistä kuvista ja löi toisia tylpällä nenällä, jonka tehtyä edelliset kaatuivat kuin kuoliaaksi laudalle ja toiset kääntyivät toisiaan vastaan ja alkoivat huiskin häiskin tapella keskenään.

Työlästä oli tähtein selittäjän hillitä tämän muuten niin rauhallisen kuninkaan kättä ja estää häntä vihollisiaan perin tuhoamasta; viimein sai hän hänet lähtemään tornista ja lähettämään vakoajia Lopezin solan vuorille.

Nämät palasivat sen tiedon kanssa, että kristitty sotajoukko oli samonnut suoraan Sierran kautta ja jo päässyt melkein Granadan näkyville, kun samassa epäsopua oli syntynyt heidän keskenään, jonka perästä he olivat kääntäneet aseensa toisiaan vastaan ja hirmuisen mieshukan tehtyään palanneet rajan toiselle puolelle.

Aben Habuz ilahtui ylenmäärin, kun tämmöiseksi oli nähnyt taikakalun tehon. "Jo vihdoinkin," sanoi hän, "saan siis elää rauhallista elämätä ja menetellä vihollisteni kanssa miten tahdon. Oi sinä Abu Ajeebin viisas poika, mitä saan antaa sinulle palkinnoksi näin siunatusta lahjasta?"

"Vanhan miehen ja tietoviisaan tarpeet, oi kuningas, ovat harvat ja vähäiset; hankkikaa vaan minulle keinot miten voin sisustaa luolani sopivaksi erakkolaksi, niin olen tyytyväinen."

"Kuinka jaloinen on tosi viisaan kohtuullisuus," huudahti Aben Habuz, hyvillään palkinnon vähyydestä. Hän käsketti rahanvartijansa luoksensa ja käski hänen antaa ne summat, joita Ibrahim pyysi asuntonsa valmistamiseksi.

Tähtein selittäjä antoi nyt käskyn että muutamia kammioita oli hakattava tuohon kovaan kallioon, niin että kaikki olivat yhdessä jaksossa ja yhteydessä hänen tieteellisen salinsa kanssa; nämät varustutti hän kalliilla turkkilaisilla sohvilla ja divaaneilla ja päällystytti seinät mitä komeimmilla silkkitapeteillä Damaskosta. "Minä olen vanha mies," sanoi hän, "enkä jaksa enää leväyttää jalkojani kivilavitsoilla, ja nuot nuoskeat seinät tarvitsevat peitettä."

Myös laitatti hän itselleen kylpypaikkoja, jotka olivat varustetut kaikenlaisilla hajuvesillä ja hyvänhajuisilla öljyillä; "sillä kylpy," sanoi hän, "on välttämättömän tarpeellinen vastustamaan vanhuuden kankeutta ja antamaan tieteistyksistä muuttuneelle ruumiille hilpeyttä ja notkeutta."

Hän ripustutti huoneisinsa lukemattomia hopea- ja kristalli-lamppuja, jotka hän täytti hyvänhajuisella öljyllä, joka valmistettiin erään hänen Egyptin haudoissa löytämänsä määräyksen mukaan. Tämä öljy oli luonnostaan loppuun palamatonta ja levitti suloista paistetta, kuin lauhkeata päivänvaloa. "Auringon valo," sanoi hän, "on kovin kirkasta ja huikaisevaa vanhalle miehelle, ja lampun valo sopii paremmin tutkivalle tietoviisaalle."

Kuningas Aben Habuzin rahanvartija vaikeroitsi noita summia, joita joka päivä vaadittiin erakkolan valmistamiseksi ja valitti kuninkaalle. Mutta tämäpä oli antanut lupauksensa; Aben Habuz nyhjäytteli hartioitaan; "meillä täytyy olla kärsivällisyyttä," sanoi hän, "tuo vanhus on ottanut aatteensa, minkälaisen asunnon tietoviisaalla tulee olla, pyramidien sisältä ja Egyptin isoista jäännöksistä; mutta kaikella on loppunsa ja niinpä hänen luolansakin sisustuksella."

Kuningas oli oikeassa; erakkola valmistui ja oli kuin pulskea maan-alainen palatsi. "Nyt olen tyytyväinen," sanoi Ibrahim Ebn Abu Ajeeb rahanvartijalle; "minä menen nyt kammiooni ja pyhitän elämäni tieteistyksille. En halua enempää kuin erästä vähäpätöistä huvitusta, saada nimittäin haihdutella ajatuksiani niillä tunneilla, jolloin lepään sielunponnistuksistani."

"Oi viisas Ibrahim, ano mitä tahdot; minulla on käsky hankkia sinulle kaikkia mitä yksinäisyydessäsi tarvitset."

"Mielelläni soisin muutamia tanssija-naisia luokseni," sanoi tietoviisas.

"Tanssija-naisia!" vastasi hämmästynyt rahanvartija.

"Tanssija-naisia," vastasi viisas vakaisesti; "muutamia vaan tarvitsen, sillä minä olen vanha mies ja tietoviisas, kohtalaiseen elantoon tottunut, eikä ole työläs minua tyydyttää. Laittakaa kumminkin niin, että ne ovat nuoria ja kauniita katsella; sillä nuoruuden ja ihanuuden näkeminen virkistää vanhuutta."

Sillä aikaa kun viisas Ibrahim Ebn Abu Ajeeb tällä tavoin kulutti aikaansa erakkolassaan, teki rauhallinen Aben Habuz hirmuisia sotaretkejä tornissa olevain kuvain kanssa. Kunniarikasta oli miehelle noin vanhalle kuin hän ja noin rauhalliselle, käydä sotia näin helposti ja huvitella mieltänsä kammiossaan ajamalla kokonaisia sotajoukkoja pakoon, yhtä helposti kuin kärpäsparvi karkoitetaan.

Näin noudatti hän jonkun ajan luonteensa viehätyksiä, vieläpä härsytteli ja loukkailikin naapureitaan, saadakseen heitä maahan ryntäämään; mutta he tulivat vähitellen vahingoistaan viisaammiksi, kunnes viimein ei kukaan rohjennut hätyyttää hänen valtakuntaansa. Useita kuukausia pysyi pronssiratsastaja rauhallisessa asennossaan, keihäs pystyssä, ja vanha kuningas alkoi kaivata tavallista ajanvietettään ja kävi yksitoikkoisesta rauhallisesta elämästään kiukkuiseksi ja kärtyiseksi.

Jo viimein eräänä päivänä pyörähti ratsastaja toisaalle, laski keihäänsä alas ja torkotti liikkumatonna Caditz'in vuorelle päin. Aben Habuz riensi torniinsa, mutta taiottu pöytä pysyi sillä suunnalla rauhallisena; ei yhtään sotamiestä ollut liikkeellä. Hämmästyksissään ja epätiedossaan lähetti hän joukon ratsuväkeä vakoilemaan vuoria ja tiedustelemaan. Se palasi kolme päivää poissa oltuaan.

"Me olemme hakeneet jokaisen vuorensolan," he sanovat, "mutta ei yhtään kypärää, ei yhtään keihästä ollut liikkeellä. Minkä löysimme, on tavattoman ihana kristitty tyttö, joka puolenpäivän aikana nukkui erään lähteen partaalla, ja jonka olemme tuoneet vankina muassamme."

"Tavattoman ihana tyttö!" huudahti Aben Habuz, vilkkain silmin. "Joutukaa häntä tänne tuomaan!"

Tyttö tuotiin paikalla kuninkaan eteen. Hän oli puettu kaikella sillä komeudella mikä Götiläisissä Hispanialaisissa vallitsi, siihen aikaan kun Maurilaiset valloittivat maan. Huikaisevan valkoisia helmiä oli hänen mustiin kiharoihinsa palmikoittuna, ja hohtokiviä kimelteli hänen otsallaan, kilpaillen hänen silmäinsä helon kanssa. Kaulassa oli hänellä kultaketjut, joihin hopeainen, hänen kupeellaan rippuva lyyry oli ripustettuna.

Hänen mustain, heloittavain silmäinsä katseet kävivät kuin tulenkipinät Aben Habuzin jäähtyneehen, mutta kuitenkin tulen-ottavaan sydämeen: suloisuus, hekumallisuus koko hänen olennossaan hurmasi kokonansa kuninkaan aistit. "Ihanin naisista," huudahti hän ihastuksissaan, "kuka ja mikä olet?"

"Erään Götiläisen ruhtinaan tytär, niitä ruhtinaita, jotka nykyisin vallitsevat tässä maassa. Isäni sotajoukot tuhottiin, ikäänkuin noita voimalla, noilla vuorilla; hän ajettiin maanpakoon, ja hänen tyttärensä on vankina."

"Varo, oi kuningas!" kuiskasi Ibrahim Ebn Abu Ajeeb, "tämä varmaankin on yksi niitä pohjan noitanaisia, joista niin paljon puhutaan, ja jotka rupeavat hahmuun mitä viehättävimpään, varomattomia viekoitellakseen. Minusta on kuin näkisin noituutta hänen silmissään ja taikamahtia kaikissa hänen liikennöissään. Epäilemättäkin hän on se vihollinen, jota taikakalu osotti."

"Sinä Abu Ajeebin poika," vastasi kuningas, "sinä olet viisas mies, sen tunnustan, oletpa noitakin, kaikesta nähden mitä voin ymmärtää; mutta vähän olet harjaantunut naisia arvostamaan. Siinä taidossa en tunnusta ketään paremmakseni, empä edes viisasta Salomoakaan, niin monta kuin hänellä olikin vaimoa ja jalkavaimoa. Mitä tähän tyttöön tulee, niin en näe hänessä mitään vaarallista, hän on kaunis katsella ja kelpaa silmilleni."

"Kuules, oi kuningas!" vastasi tähtein selittäjä. "Minä olen hankkinut sinulle monta voittoa taikakalullani, mutta osaa saaliista en ole koskaan ottanut. Anna siis minulle tämä eksynyt vanki, että hän hopealyyryllään huvittaisi minua yksinäisyydessäni. Jos hän todellakin on noitanainen, niin minulla on vastavaikuttavainen voima hallussani, ja minä voin vastustaa hänen lumousvoimansa."

"Mitä? Naisia vielä useampia!" huudahti Aben Habuz. "Eikö ole sinulla tanssija-naisia jo kyllin sinua huvittamassa?"

"Tanssija-naisia on minulla tosin, mutta ei yhtään laulajaa. Minä haluaisin vähäistä soiton osaavaa naista, joka virvoittaisi sieluani, sen väsäytyessä vaivaloisista tutkimuksista."

"Herkeä jo kertakaan aina uutta vaatimasta tuohon erakko-elämääsi," sanoi kuningas suutuksissa. "Tämän tytön olen minä määrännyt itseäni varten. Hän hyvin kelpaa minulle; yhtä paljon kuin Sunanilainen vaimo ennen muinoin kelpasi Taavitille, viisaan kuninkaan Salomon isälle."

Tähtein selittäjän enemmät rukoukset ja intokset vaikuttivat yhä jyrkemmän kiellon kuninkaan puolelta, ja he erosivat, sangen tyytymättöminä. Viisas mies salpasi hänensä luolaansa, päästääkseen mielikarvautensa tästä tyhjään menneestä toiveesta valloillensa; ennenkuin meni, varoitti hän kumminkin kuningasta vielä kerran hänen vaaralliselta vangiltaan. Mutta milloinkapa rakastunut ukko on kuunnellut järjellisiä neuvoja. Aben Habuz antausi hillittömästi kiihkeän taipumuksensa varaan. Koko hänen hyörimisensä ja pyörimisensä oli nyt siinä että hän tekis hänensä viehättäväksi Götiläisen kaunottarensa silmissä. Tosi on, ettei hän nuorellisella kauneudella tainnut häntä viehättää; mutta hänellä oli rikkautta, ja kun rakastaja on vanha, hän aina on auli: Granadan Zacatin haettiin läpensä, että löydettäisiin kalliimmat Itämaan kalut; silkkivaatetta, jyveeleja, kalliita kiviä, paraita hajuvesiä, kaikkea mitä Asialla ja Afrikalla oli komeata ja harvinaista, tuhlattiin prinsessaan. Kaikenlaisia näytelmiä ja juhlallisuuksia keksittiin ja laitettiin hänen huviksensa: soitantoa, tanssia, keihäis-peliä, sonninpuskiaisia; Granada oli yhden aikaa alinomaisten juhlallisuuksien näyttämönä. Götiläinen prinsessa katseli kaikkea tätä komua silmin semmoisin, joista näkyi että hän oli tottunut tällaiseen loistoon ja komeuteen. Hän arvasi tämän kaiken kunnian-osoitukseksi, joka syystä oli hänen arvolleen, eli pikemmin hänen kauneudelleen tulevaa, sillä kauneudella on aina suuremmat vaatimukset kuin arvolla. Hän näytti olevan salaa hyvilläänkin siitä kun sai kuninkaan maksuihin houkutelluksi, jotka tyhjensivät hänen rahastohuonettaan, ja yhtähyvin arvasi hän hänen tuhlauksensa ihan tavalliseksi asiaksi. Niin ahkera ja auli kuin tämä kunnian-arvoinen rakastaja olikin, ei hän sittenkään tainnut sillä hyvitellä mieltänsä, että olis tehnyt prinsessaan minkäänlaista vaikutusta. Ei tämä tosin hänelle nenäänsä niuristellut, mutta eipä leppeästi eikä suloisesti hymyillytkään. Joka kerta kun kuningas yritti rakkaudestaan puhumaan, prinsessa soitteli hopealyyryänsä. Salainen hurmaus oli sen sävelissä. Tuota pikaa alkoi kuningas nyökyttää päätänsä; horros valtasi hänet ja hän vaipui vähitellen uneen, josta heräsi ihmeellisesti virkistyneenä, mutta kiihkeästä rakkaudestaan hetkisen ajaksi kokonansa jäähtyneenä. Tässä hän pahoin pettyi toiveissaan; mutta hänen uinailustansa seurasi aina suloisia unia, jotka kokonansa lumosivat tämän uneliaan rakastajan aistit. Näin näki hän unelmia näkemistään, sillä aikaa kun koko Granada nauroi hänen houkkapäisyydelleen ja oli vihoissaan noista tavaroista, joita syydettiin ulos muutamista lyyrynnäppäyksistä.

Jo viimein keräysi Aben Habuzin pään päälle pilvi, josta hänen taikakalunsa ei antanut hänelle mitään varoitusta. Kapina nousi juuri hänen pääkaupungissaan, hänen hovilinnansa piiritettiin aseellisella roistojoukolla, joka uhkasi sekä häntä että hänen kristityn lemmetyisensä henkeä. Kipinä vanhaa sotaista mieltä syntyi kuninkaan sydämessä. Kourallisen kanssa vartijaväkeään teki hän hyökkäyksen, ajoi kapinalliset pakoon ja tukahutti kapinan heti sen alussa.