Kitabı oku: «Alhambra», sayfa 8

Rauhan taas palattua meni hän tähtein selittäjää tapaamaan, joka yhä eli luolaansa sulkeutuneena ja vihoissaan mietti kostoa.

Aben Habuz läheni ja puhutteli häntä ystävällisesti. "Oi viisas Abu Ajeebin poika," sanoi hän, "tosin ennustit sinä minulle onnettomuuksia ihanan vankini tähden; niin sano minulle siis, sinä joka niin tarkasti arvaat kaikki vaarat jo edeltäkäsin, mitä on minun tehtävä, että ne välttäisin?"

"Poista luotasi tuo uskoton tyttö, joka niihin on syynä."

"Ennen menetän kuningaskuntani," huudahti Aben Habuz.

"Sinä olet vaarassa menettää molemmat," vastasi tähtein selittäjä.

"Älä yrmyile äläkä ynseile, sinä syvällisin tietoviisaista; ajattele kuninkaan ja rakastajan kaksinkertaista hätää, ja keksi joitakin keinoja suojellakses minua uhkaavilta vaaroiltani. Vähän huolin minä suuruudesta, vallan ja kunnian katson minä ylen, ainoastaan raahaa minä halajan; oi että minulla olis joko tyven turvapaikka, johon saisin peräytyä maailmasta, kaikista sen murheista, komusta ja levottomuudesta, ja jossa saisin omistaa elämäni jäljellä olevat päivät rauhalle ja rakkaudelle."

Tähtein selittäjä katseli häntä vähän aikaa, rypistellen pitkiä silmäkulmiaan.

"Ja mitä tahdot antaa, jos saatan hankkia sinulle senlaisen turvapaikan?"

"Sano itse palkintosi, ja olkoon se mikä hyvänsä, jos se on minun vallassani, niin totta kuin elän, sinä olet sen saapa."

"Olet kai, oi kuningas, kuullut mainittavan Iremin puutarhaa, joka on onnellisen Arabian ihmetekoja?"

"Olen kuullut siitä puutarhasta puhuttavan, siitä mainitaan Koraanissa, juuri siinä luvussa, jolla on päällekirjoituksena: 'Päivän koitto.' Olen ilmankin kuullut pyhiinmatkustajain, jotka ovat käyneet Mekkassa, kertovan siitä kummallisia asioita; mutta minä katsoin ne mahdottomiksi saduiksi, jonkalaisia kaukaisissa maissa käyneiden matkustajain on tapa sepitä."

"Älä epäile, oi kuningas, matkustajain kertomusten totuutta," jatkoi tähtein selittäjä vakaisesti, "sillä ne sisältävät kalliita, harvinaisia tietoja, maan ääristä saatuja. Mitä taas Iremin puutarhaan ja hovilinnaan tulee, niin on se, mitä niistä ylipäänsä sanotaan, totta; minä olen ne omin silmini nähnyt: kuuntele seikkailustani, sillä se on yhteydessä pyyntöni esineen kanssa."

"Nuoruudessani, kun en ollut muu kuin erämaan Arabialainen, kaitsin minä isäni kameeleja. Vaeltaissani Aden-erämaan kautta, eksyi niistä yksi ja hukkaantui. Minä hain sitä monta päivää, mutta turhaan, kunnes voipuneena ja heikkona panin maata puolenpäivän aikana ja nukuin erään palmupuun alle, vähäisen kaivon vierelle. Herättyäni olin erään kaupungin portin luona. Minä menin kaupunkiin ja näin kauniita katuja, toria ja markkinapaikkoja; mutta kaikki oli hiljaa eikä yhtään asukasta näkynyt. Minä vaelsin eteenpäin, kunnes tulin erään komean kivilinnan luokse, jonka vieressä oli puutarha, koristettu suihkulähteillä ja kalalammikoilla, lehtimajoilla ja kukilla, ja puilla, jotka notkuivat hedelmäin mitä suloisimpain painosta; mutta ihmistä en nähnyt vieläkään. Minä säpsähdin tätä yksinäisyyttä, riensin sieltä pois, ja kun olin tullut kaupungin portista ulos, käännyin minä hovilinnaa katselemaan, mutta sitä ei enää näkynytkään, ja ainoastaan tuo ääretön erämaa oli silmäini eteen levitettynä."

"Läheisyydessä kohtasin erään vanhan dervishin (turkkilais-munkin), maan taruihin ja salaisuuksiin tutustuneen, ja kerroin hänelle mitä minulle oli tapahtunut. Tämä, sanoi hän, on se laajalta kuuluisa Iremin puutarha, yksi erämaan ihmeitä. Se tulee vaan muutamina aikoina näkyviin jollekulle matkustajalle, niinkuin nyt on sinulle tullut, ilahuttaa häntä torneillaan, hovilinnoillaan ja muureillaan, joiden yli rehevät hedelmäpuut ojentavat oksiansa, mutta katoaa sitten eikä jätä muuta kuin aution erämaan jälkeensä. Ja tämä on sen historia. Muinaisina aikoina, kun Addilaiset asuivat tässä maassa, perusti kuningas Sheddad, Adin poika, Noakin pojanpojan poika, täällä loistavan kaupungin. Kun hän sen valmiiksi saatuaan näki sen suuruuden, paisui hänen sydämensä kopeudesta ja röyhkeydestä, ja hän päätti rakentaa hovilinnan, jonka piti kilpailla kaiken kanssa, mitä koraanissa kerrotaan taivaallisesta paratiisista. Mutta taivaan kirous kohtasi häntä, hänen ylläisyytensä tähden. Hän ja hänen alamaisensa pyyhkäistiin pois maan päältä, ja hänen komea kaupunkinsa, palatsinsa ja puutarhansa pantiin iäisiin tenhoksiin, jotka kätkevät sen ihmisten silmiltä, paitse että ne näkyvät muutamina väli-aikoina, jos ihminen alati muistaa syntinsä."

"Tämä kertomus, oi kuningas, ja ihmeet, jotka näin, eivät koskaan haihtuneet muistostani, ja useita vuosia sen jälkeen, käytyäni Egyptissä ja saatuani viisaan Salomon tietorikkaan kirjan, päätin minä jälleen käydä Iremin puutarhassa. Minä teinkin niin, ja huomasin sen ilmestyvän näkööni. Minä otin Sheddadin hovilinnan haltuuni ja vietin useita päiviä hänen taivaallisen jälkeen mukaillussa paratiisissaan. Palatsia vartioitsevat henget tottelivat minun taikavoimaani ja ilmoittivat minulle sen taikauksen, jolla koko puutarha saatettiin näkyviin ja joilla se jälleen tehtiin näkymättömäksi. Semmoisen palatsin ja semmoisen puutarhan saatan minä sinulle tehdä, oi kuningas, saatanpa tehdä sinullekin, tälle vuorelle, kaupunkisi päälle. Enkö tiedä kaikkia salaisia noitasanoja, ja eikö ole minulla viisaan Salomon tietorikas kirja?"

"Oi Abu Ajeebin viisas poika!" huudahti Aben Habuz, kiihkeästä halusta vapisten, "totisesti olet sinä matkustaja ja olet nähnyt ja oppinut kummallisia asioita! Rakenna minulle semmoinen hovilinna, ja vaadi palkinnokseksi vaikka puolet kuningaskunnastani."

"Ah!" vastasi Ibrahim, "sinä tiedät että olen vanha mies ja tietoviisas, ja helposti tyydytetty; kaikki palkinto, minkä vaadin, on ensimmäinen juhta, kuormansa kanssa, joka tulee hovilinnan tenhotun portin kautta."

Kuningas myöntyi ilolla näin kohtalaiseen vaatimukseen, ja tähtein selittäjä aloitti työnsä. Kukkulan huipulle, heti maan-alaisen erakkolansa yläpuolelle, rakennutti hän suuren porttikäytävän, joka vei varustetun tornin keskitse.

Ulkopuolella oli porttikäytävä eli ulkopuolinen porstua, korkealla kaarella varustettu, ja kaaressa vankat ovet. Portin loppukiveen koversi tähtein selittäjä omalla kädellään ison avaimen; ja porstuan ulkopuolisen kaaren loppukiveen, joka kaari oli portin kaarta korkeampi, piirti hän mahdottoman suuren käden. Nämät olivat tehokkaat taikakalut, joihin hän luki useita loihteita oudolla kielellä.

Kun tämä porttikäytävä oli valmiina, sulkeusi hän kahdeksi päiväksi saliinsa, salaisiin noituuksiin; kolmantena päivänä meni hän kukkulalle ja vietti koko päivän sen huipulla. Hiljan yöllä tuli hän alas ja meni Aben Habuzin eteen. "Jo vihdoin," sanoi hän, "on työni täytettynä. Kukkulan huipulla seiso palatsi mitä ihanimpia, joita ihmisen pää on voinut keksiä tahi miehen sydän haluta. Se sisältää komeita saleja ja kaltereja, ihania puutarhoja, jäähdyttäviä suihkukaivoja ja lemuavia kylpylaitoksia; sanalla sanoen, koko vuori on paratiisiksi muutettu. Niinkuin Iremin puutarha se on suojeltu voimakkaalla tenhouksella, joka kätkee sen kuolevaisten silmiltä ja tiedustukselta, mutta ei niiltä, joilla sen taikakaluin salaisuudet ovat."

"Hyvä!" huudahti Aben Habuz iloisena, "huomen aamulla, päivän ensi koitolla, menemme sitä katsomaan." Onnellinen kuningas ei juuri paljon nukkunut sinä yönä. Tuskin olivat auringon säteet alkaneet kiilua Sierra Nevadan lumipeittoisella kukkulalla, kun hän istui oriinsa selkään ja, otettuaan mukaansa ainoastaan muutamia valiopalvelijoita, ratsasti jyrkkää ja kapeata polkua kukkulalle. Hänen vierellään, valkoisella hevosella, ratsasti Götiläinen prinsessa, välkkyvillä hohtokivillä peitetyssä puvussa, ja hänen hopealyyrynsä rippui kaulaan käärityissä kultaketjuissa. Tähtein selittäjä astui kuninkaan vasemmalla puolella, nojaten hieroglyfilliseen sauvaansa, sillä hänen tapansa ei ollut ratsastaa.

Aben Habuz odotti saavansa nähdä palatsin kiiltelevän tornin ja sen puutarhain penkereiden ulottuvan pitkin kukkulaa, mutta ei mitään näistä voinut hän vielä keksiä. "Se on salaisuus ja palatsin suojelusvahti," sanoi tähtein selittäjä, "ettei mitään näy ennenkuin on käyty palatsin tenhotun portin kautta sisään ja katseltu palatsia."

Heidän lähetessään porttikäytävätä, seisahtui tähtein selittäjä ja osotti kuninkaalle tuota kummallista kättä ja avainta, jotka olivat porttiin ja kaareen koverretut. "Nämät," sanoi hän, "ovat ne taikakalut, jotka vartioivat tämän paratiisin porttia. Ennenkuin tämä käsi ylettyy avainta ottamaan, ei mikään inhimillinen voima eikä taika voi mitään vuoren vallitsijaa vastaan."

Sillä aikaa kun Aben Habuz avosuin katsella tuijotti noita salamielisiä taikakaluja, astui prinsessan hevonen edelleen, vei hänet portista sisään ja seisahtui keskelle porttiholvia.

"Katsos," huudahti tähtein selittäjä, "tuossa on se minulle luvattu palkinto, se eläin, joka kuormansa kanssa ensiksi oli tenhotusta portista sisään astuva."

Aben Habuz naurahti tälle, niinkuin hän luuli, leikilliselle sanalle tuolta vanhalta mieheltä; mutta kun hän näki vanhuksella olevan toden tarkoituksen, alkoi hänen harmaa partansa liikkua närkästyksestä.

"Abu Ajeebin poika," sanoi hän kovuudella, "mitä kahda-puheisuutta tämä on? Sinä tiedät mitä minä lupauksellani tarkoitin: ensimmäistä juhtaa joka kuormansa kanssa menee tästä portista sisälle. Ota vahvin hevosaasi tallistani, kuormaa se kalliimmilla kaluilla mitä rahasto-huoneessani on, ja se kaikki on sinun omasi; mutta älä rohkenekaan ylentää ajatuksiasi häneen, joka on minun sydämeni ilo."

"Mitäpä minä tavaroista," huudahti tähtein selittäjä ylenkatseellisesti; "eikö ole minulla viisaan Salomon tietorikas kirja, ja siinä avain maan salaisiin aarteisin? Prinsessa on laillisesti minun; sinun kuninkaallinen sanasi on sen panttina; minä vaadin häntä omaisuutenani."

Prinsessa katseli kopeasti hevosensa seljästä, ja keveä, ylenkatseellinen hymy liikkui hänen ruusuhuulillaan, kahden harmaaparran kiistellessä nuoruudesta ja kauneudesta. Kuninkaan viha voitti hänen viisautensa. "Sinä erämaan halpa poika," huusi hän, "lienet kyllä monenkin konstin mestari, mutta tunnusta minut herraksesi äläkä rohkene pilkata kuningastasi."

"Minun herrakseni" matki tähtein selittäjä, "minun kuningastani! Myyränmättään kuningas vaatii ollakseen valtija sille, jolla on Salomon taikakalut! Jää hyvästi, Aben Habuz, hallitse vähäistä kuningaskuntaasi ja huvittele sinuas tässä narrien paratiisissa; mitä minuun tulee, niin nauran sinulle tietoviisaudellisessa yksinäisyydessäni."

Näin puhein tarttui hän hevosen suitsiin, löi maahan sauvallaan ja vaipui Götiläisen prinsessan kanssa keskelle porttiholvia. Maa meni umpeen heidän jälkeensä, eikä näkynyt mitään merkkiä aukosta, jonka kautta he olivat kadonneet.

Aben Habuz seisoi kotvan aikaa hämmästyksestä äänettömänä. Toinnuttuaan komensi hän monta tuhatta työmiestä kaivamaan, kuokilla ja lapioilla, maata, johonka tähtein selittäjä ja prinsessa olivat kadonneet. He kaivoivat kaivamistaan, mutta turhaan; kukkulan kivikova pohja vastusti heidän aseitaan, ja jos heidän onnistuikin päästä vähän syvemmälle, täyttyi reikä jälleen mullalla, niin pian kuin he sen syrjään loivat. Aben Habuz etsi luolan suuta kukkulan juurella, joka vei tähtein selittäjän maan-alaiseen palatsiin, mutta sitä ei löydetty mistään. Missä ennen reikä oli ollut, siinä oli nyt ikivanhan vuoren luja pinta. Ibrahim Ebn Abu Ajeebin kadottua loppui hänen taikakaluinsa hyvät teot. Pronssiratsastaja pysyi liikkumatonna, kasvot kukkulaan päin, ja hänen keihäänsä torkotti siihen paikkaan, mihin tähtein selittäjä oli kadonnut, ikäänkuin siinä vielä väijyisi Aben Habuzin pahin vihollinen.

Silloin tällöin kanini hiljainen soitanto ja hiljaisia naisäänen säveliä kukkulan aistista; ja eräs talonpoika kertoi eräänä päivänä kuninkaalle, että hän yöllä sitä ennen oli löytänyt raon kalliossa, jonka kautta hän oli ryöminyt sisään ja kurkistellut erääsen maanalaiseen saliin, jossa tähtein tutkija istui komealla sohvalla, uinaillen ja päätään nyökytellen prinsessan soittaessa hopealyyryänsä, joka näytti lumoavasti vaikuttavan hänen aisteihinsa.

Ahen Habuz etsi tuota kallion halkeamaa, mutta se oli jälleen ummessa. Hän yritti vieläkin kerran luolasta karkoittamaan kilpailijaansa, mutta kaikki oli turhaa. Käden ja avaimen taikavoima oli liian väkevä inhimillisen voiman voitettavaksi. Vuoren huippu, jossa luvatun palatsin ja puutarhan olis pitänyt olla, pysyi kaljuna ja autiona, joko niin että tämä ylistetty paratiisi taikauksella pidettiin kätkössä inhimillisiltä silmiltä, taikka vaan oli tähtein selittäjän sepitsemä satu. Maailma uskoi tätä jälkimäistä, ja muutamain oli tapa kutsua palatsia "Kuninkaan hullutukseksi," jota vastoin toiset nimittivät sitä "Hullun paratiisiksi."

Lisäksi Aben Habuzin suruun tekivät hänen naapurinsa, joita hän oli härsyttänyt ja ylenkatsonut ja niin mukavasti aina voittanut, niin kauan kun hänellä oli tuo taikainen ratsastaja, joka haaralta paljon hyökkäyksiä hänen maahansa, kun eivät enää nähneet minkään noitavoiman häntä suojelevan, ja tämän rauhallisen kuninkaan jäljellä olevat päivät kuluivat alinomaisissa sodissa ja vastuksissa.

Viimein Aben Habuz kuoli ja haudattiin. Vuosisatoja on siitä kulunut. Alhambra on rakettu tuolle tapauksista niin rikkaalle vuorelle, ja toteuttaa osaksi tuota ihanaa satua Iremin puutarhoista. Tuo taiottu porttikäytävä on vieläkin olemassa, epäilemättä tuon salamielisen käden ja avaimen suojelemana, ja sitä kutsutaan nyt Oikeuden Portiksi, tätä linnan suurta porttia. Tämän portin alla istuu, sadun mukaan, tähtein selittäjä maanalaisessa salissaan, ja nyökyttää sohvalla päätänsä, prinsessan hopealyyryn häntä uneen tuuditellessa.

Vanhat, portilla vahdissa seisovat invaliitit kuulevat silloin tällöin näitä ääniä kesä-öinä, ja nukkuvat, niiden unnuttavan voiman voittamina, paikoillansa. Mikä vielä enempi on, unen voima on niin väkevä tässä palatsissa, että niitäkin, jotka päivällä ovat vahdissa, tavataan torkkumassa porttikäytävän kivilavitsoilla, taikka läheisten puiden alla; niin että tämä vahtipaikka tosiaankin on unnuttavin koko kristikunnassa. Kaikki nämät seikat, niin sanovat vanhat sadut, tulevat näin pysymään polvesta polveen. Prinsessa pysyy tähtein selittäjän vankina, ja pitää häntä taikaisessa horroksessa viimeiseen päivään asti, jos vaan ei tuo salamielinen käsi tavoita tuota taiottua avainta ja lakkauta sitä noituusvoimaa, jonka vallassa tämä tenhottu vuori on.

Prinsessain torni

Eräällä iltakävelyllä muuatta ahdasta, viikuna- ja kranaattipuiden ja myrttipensaiden varjoamaa notkoa ylöspäin, joka eroittaa linnan tilukset Generalifen tiluksista, tarkistui huomioni erääsen romantilaisen näköiseen Maurilaiseen torniin Alhambran ulkomuurilla, joka torni kohosi paljoa ylemmä puiden latvoja ja oli valaistuna laskevan auringon punasäteillä. Yksi ainoa akkuna oli notkoon päin, ja katsahtaissani siihen, tirkisti nuori nainen ulos, jonka pää oli kukkasilla koristettu. Minä näin selvästi, ettei hän ollut siihen ihmisluokkaan kuuluva, joka asuu linnan vanhassa tornissa, ja hänen pikainen ja ihana vilahuksensa paluutti minun muistiini noiden vangittuin kaunotarten selitykset haltijattarein saduissa. Nämät haaveelliset ajatukset saivat uutta vauhtia, kun Mateo sanoi minulle, että tämä oli La Torre de las Infantas eli Prinsessain Torni, joka, tarun mukaan, oli saanut nimensä siitä, että Maurilaisten kuninkaiden tyttäret olivat siinä asuneet. Minä olen sittemmin käynyt tässä tornissa. Sitä ei tavallisesti näytetä muukalaiselle, vaikka se ansaitsee kaikkea mahdollista huomiota, sillä sen sisustaa sopii, rakennuslaadun kauneuden ja koristeiden sievyyden suhteen, verrata mihinkä Alhambran osaan hyvänsä. Keskimmäisen salin loisto, marmorisen suihkukaivonsa kanssa, korkeine holvikaarineen ja komeasti koristetun kattonsa kanssa, lehdityskuvauksineen ja stukki-teoksineen noissa pienissä mutta hyvin suhdallisissa kamareissa, vaikka niitä valitettavasti aika ja huono hoito on vahingoittanut, kaikki vahvistaa sen tarun totuutta, että se ennen muinoin on ollut kuninkaallisten kaunotarten asuntona.

Se vanha haltija-ämmä, joka asuu Alhambran portaiden alla ja välistä käypi Tia Antonian iltaseuroissa, puhuu monta kummallista satua kolmesta Maurilaisesta prinsessasta, jotka muinoin heidän isänsä, eräs julma kuningas Granadassa, tähän torniin salpasi, ja joilla vaan öisin ajoin oli lupa ratsastella vuoritienoossa, jossa ei kukaan kuoleman rangaistuksen uhalla tohtinut heitä kohdata. Heidän nähdään, niin sanoo ämmä, vieläkin kuudan-öinä ratsastelevan yksinäisillä paikoilla pitkin vuoren kuvetta, komeasti puetuilla jalkojilla, kalliista kivistä hohtavina; mutta he katoavat heti kun heitä puhutellaan.

Mutta ennenkuin menen etemmä kertomuksessani näistä prinsessoista, halunnee lukija saada jotain tietää tämän tornin kauniista asujattaresta, jolla oli nuot koristetut kiharat ja joka tirkisteli akkunasta ulos. Minä kuviin että hän joku aika tätä ennen on tullut naimiseen arvoisan invaliitiajutantin kanssa, joka, vaikka jo jokseenkin elähtänyt, on rohjennut ottaa nuoren Andalusialaisen utukan aviopuolekseen. Jospa tämä vanha kunnon soturi olis arvannut onnellisesti valita ja jospa Prinsessain Torni meidän aikanamme huomattaisiin turvallisemmaksi asunnoksi naisellisille kaunottarille, kuin Maurilaisten ajalla, jos saamme uskoa seuraavaa satua.

Satu kolmesta kauniista prinsessasta

Ennen vanhaan hallitsi Granadassa eräs Maurilainen kuningas, jonka nimi oli Mohamed, mutta joka alamaisiltaan sai liikanimen El Haygari, eli Vasenkätinen. Muutamat sanovat häntä näin kutsuttaneen sentähden, että hän todella käyttikin vasenta kättä taitavammasti kuin oikeata; toiset, että hän aloitti joka asian hullusta päästä, eli toisin sanoen, pilasi kaikki mitä hän tekemään yritti. Varma on että hänellä, joko kovan onnen taikka oman taitamattomuuden tähden, oli alinomaisten vastusten kanssa taistelemista: kolmasti hän valtaistuimeltaan karkoitettiin, ja kertakin pääsi hän, kalastajaksi pukeuneena, töin tuskin hengissä Afrikaan pakenemaan. Kuitenkin oli hän yhtä urhoollinen kuin hurjapäinen, ja, vaikka vasenkätinen, hoiti hän miekkansa niin taitavasti, että urhoollisuudellaan aina uudelleen kohosi valtaistuimelleen. Mutta sen sijaan että olis vahingosta viisaaksi tullut, hänestä tuli yhä jäykkämielisempi ja yksipintaisuudessaan paatuneempi. Ne yleiset onnettomuudet, jotka hän täten saatti itselleen ja valtakunnalleen, saavat ne tietää, joilla on halua ruveta tutkimaan Arabialaisia aikakirjoja Granadasta; tässä sadussa puhutaan vaan hänen kodillisista asioistaan.

Kun tämä Mohamed eräänä päivänä, hoviherrainsa kanssa, ratsasti Elvira-vuoren juurta pitkin, kohtasi hän muutamia ratsastajia, jotka palasivat partioretkeltä kristittyin maasta. Näillä oli muassaan pitkä jana hevos-aasia, joilla oli kuormana ryöstöksiä ja paljo vankeja molempaa sukupuolta. Näissä oli eräs kaunis, komeasti puettu tyttö, joka, itkien istuva ratsailla eikä näyttävä huolivan viereilään ratsastavan kaitsijanaisen lohduttavista sanoista, erittäinkin käänsi hänen huomionsa puoleensa.

Kuningas ihastui hänen kauneuteensa ja sai joukon päämieheltä sen tiedon, että se eli päällikön tytär eräästä rajalinnasta, joka tällä partioretkellä oli hätäytetty ja ryöstetty. Mohamed vaati tyttöä kuninkaalliseksi osakseen, ja lähetti hänet haremiinsa (vaimolaansa) Alhambrassa. Täällä pyydettiin kaikin tavoin huojentaa hänen suruansa, ja enemmin ja enemmin rakastuva kuningas pyysi häntä kuningattareksensa. Hispanialainen kaunotar alussa ei suostunut hänen tarjoukseensa – kuningas oli uskoton eli mahomettilainen – oli hänen maansa ilmeinen vihollinen – ja mikä oli vielä pahempi, hän oli jokseenkin iällinen.

Kuningas, nähdessään kiihkeydestään ei mitään apua olevan, päätti suosittaa puolelleen sen kaitsijanaisen, joka oli otettu vangiksi yhdessä tämän Hispanialaisen tytön kanssa. Nainen oli synnylleen Andalusialainen, jonka kristitty nimi on joutanut unhotuksiin, koska häntä Maurilaisissa saduissa ei mainita muuten kuin viekkaan Kadigan nimellä – ja viekas hän olikin, niinkuin koko hänen historiansa osoittaa. Tuskin oli Maurilainen kuningas kahden kesken lyhyesti häntä puhutellut, kun hän jo huomasi kuninkaan syiden tärkeyden ja puolusti hänen asiaansa nuorelle valtiattarelleen.

"Ohoh!" huudahti nainen, "mitäpä tässä on itkemistä ja ruikuttamista? Eikö ole parempi olla valtijatar tässä kauniissa linnassa kaikkine puutarhoineen ja suihkukaivoineen, kuin olla salvattuna isänne vanhassa rajatornissa? Ja että tuo Mohamed on uskoton, mitä se tekee? Te naitutte hänelle, ettekä hänen uskonnolleen; ja jos hän on vähän vanha, sitä pikemmin pääsette leskeksi ja olette omassa vallassanne; muuten olette hänen vallassaan ja teistä tulee joko kuningatar tahi orja. Kun ollaan ryövärin käsissä, parempi on myödä kalunsa hyvästä hinnasta, kuin menettää se ilmeisen väkivallan kautta."

Viekkaan Kadigan syyt voittivat. Hispanialainen kaunotar pyyhki kyynelensä pois ja rupesi Vasenkätisen puolisoksi; menipä, ainakin näön vuoksi, kuninkaallisen puolisonsa uskontoonkin, ja hänen viekkaasta kaitsijastaan tuli heti innollinen Mahomettilainen; juuri silloin tämä saikin tuon Arabialaisen nimen Kadiga, ja nyt sai hän luvan jäädä kuningattarensa uskopalvelijaksi.

Tarpeellisen ajan kuluttua tuli Maurilaisesta kuninkaasta kolmen armahisen, yhtä haavaa syntyneen tyttären ylpeä ja onnellinen isä, hän olis ehkä suonut niiden olevan kolme poikaa, mutta hän lohdutti mieltään sillä ajatuksella, että kolme tytärtä yhtä haavaa toki oli jokseenkin kaunis asia miehelle, joka oli jo jotensakin elähtänyt ja vasenkätinen!

Niinkuin kaikilla Mahomettilaisilla oli tapana, kutsutti hän tähtein selittäjät tämän onnellisen tapauksen johdosta eteensä. Nämät asettivat kolmen prinsessan horoskopan (ennustuspeilin) esiin ja pudistivat päätänsä. "Tyttäret, oi kuningas," he sanoivat, "ovat aina vaarallinen omaisuus; mutta nämät erittäinkin vaativat sinun valppauttasi, kun ovat naima-ikään tulleet; ota heidät silloin siipeisi suojaan äläkä usko heitä kenenkään muun haltuun."

Mohamed Vasenkätinen tunnustettiin hoviherrainsa kesken viisaaksi mieheksi, ja tottapa hän itsekin luuli hänensä viisaaksi. Tähtein selittäjäin ennustus ei juuri suuresti häntä huolettanut, sillä hän luotti sukkeluuteensa, jolla muka luuli voivansa vartioida tyttärensä ja voittaa sallimuksen.

Nämät kolmoiset olivat kuninkaan viimeinen aviollinen uroteko; hänen kuningattarensa ei synnyttänyt hänelle useampia lapsia ja kuoli ennen muutamain vuotten kuluttua, uskoen pienet tyttärensä kuninkaan rakkaudelle ja viisaan Kadigan uskollisuudelle.

Monta vuotta oli vielä kuluva, ennenkuin prinsessat ennättivät tuohon vaaralliseen ajankohtaan – naima-ikään. "Hyvä on kuitenkin olla ajoissa varovainen," sanoi viisas kuningas, ja päätti lähettää heidät kuninkaalliseen Salobrenna linnaan kasvatettaviksi. Tämä oli komea palatsi vahvassa Maurilaisessa linnassa, erään kukkulan huipulla, josta näki Keskimerelle. Se oli kuninkaallinen pakopaikka, johonka Maurilaiset kuninkaat sulkivat semmoisia sukulaisiaan, jotka voivat tulla heidän vakuudelleen vaarallisiksi, ja jossa he antoivat niiden elää hyvillä päivillä ja kaikenlaisissa huvituksissa, joiden keskellä ne viettivät elämänsä hekumallisessa joutilaisuudessa.

Täällä nyt nämät prinsessat elelivät, erillään maailmasta, mutta huvituksilla ympäröittyinä ja nais-orjain palvelemina, jotka jo ennen kuultuansakaan pienimmissäkin noutivat heidän mieltänsä. Heillä oli ihanoita puutarhoja virvoituksekseen, joissa oli yltäkyllin hedelmiä ja kukkia mitä harvinaisimpia, ja lemuilevia lehtoja ja sulohajuisia kylpylaitoksia. Kolmelta sivulta näki linnasta erääsen uhkeaan, kaikenlaisista kukista ja puista loistavaan laksoon, korkeain Alpuxarra-vuorten keskellä, neljänneltä näki sieltä avaralle, päivänloistoiselle merelle.

Tässä ihanassa asunnossa, lauhkeassa ilman-alassa ja kirkkaan taivaan alla, kasvoivat nämät kolme prinsessaa ihmeellisen ihanoiksi; mutta vaikka kaikki samaan laatuun kasvatettiin, havaittiin heissä kumminkin jo aikaisin merkkiä suureen erilaisuuteen heidän luonteissaan. Heidän nimensä olivat Zayda, Zorayda ja Zorahayda, ja sama oli järjestys heidän iässäkin, sillä heidän syntymisensä väliä oli ollut tasalleen kolme minuuttia.

Zayda, vanhin tyttö, oli luonnoltaan pelkäämätön ja sisartensa valtijatar kaikissa, niinkuin hän oli ensiksi maailmaankin tullut. Hän oli utelias ja tiedonhaluinen, ja tahtoi juurtajaksain tutkia kaikki asiat.

Zorayda harrasti suuresti kauneutta ja ihanuutta, mikä luultavasti oli syynä siihen, että hän niin mielellään katseli kuvaansa peilissä tahi lähteessä, ja rakasti kukkasia, hohtokiviä ja muita sieviä koristeita.

Zorahayda, nuorin, oli lempeä ja arka ja ylen herkkätuntoinen, mikä näkyi siitä paljoudesta mielikukkasia, lintuja ja eläviä, jotka hän oli lemmikeikseen valinnut ja joita hän rakasti hellimmästi. Hänenkin huvituksensa olivat laukeata laatua ja osoittivat aina miettiväistä ja hurmehtivaista luonnetta. Hän saatti useita tuntia istua balkongilla ja katsoa, tuijotella tuikkiviin tähtiin kesäisenä yönä tahi silmäillä kuutamoiselle merelle; ja tämmöisissä tiloissa taisi jonkun kalastajan rannalta vienosti kuuluva laulu, tahi jonkun Maurilaisen huilun ääni liukuvassa veneessä, viehättää häntä mitä suloisimmasti. Mutta vähinkin kapina luonnossa täytti hänen sielunsa kauhistuksella, ja ukkosen jyrähys voi panna hänet tainnuksiin.

Vuosia kului, onnellisia ja rauhallisia; viisas Kadiga, jolle prinsessat olivat uskotut, oli velvollisuudessaan uskollinen ja hoiti heitä väsymättömällä huolella.

Salobrenna-linna oli, niinkuin olemme sanoneet, eräälle kukkulalle meren rannikolla rakettu. Yksi ulkoisista muureista kulki kukkulan etupuolta pitkin, kunnes ulottui erääsen kallioon, jonka juurella ranta oli kapea ja hietainen, jolle laineet loiskivat. Vähäinen Vartijatorni tällä kalliolla oli huvihuoneeksi laitettuja ristikko-akkunoilla varustettu, että meren ilma sisään pääsisi. Täällä oli prinsessain tapa kuluttaa päivän helteistä aikaa.

Utelias Zorayda istui kerran huvihuoneen akkunassa, sillä aikaa kun hänen sohvilla lepäävät sisarensa olivat siestassaan eli paivällis-unessaan. Hänen huomioonsa oli pystynyt eräs vene, jota soudettiin pitkin rantaa, mutta määräisillä vedoilla. Sen lähemmä tultua, näki hän sen olevan aseellisia miehiä täynnä. Vene laski ankkuriin tornin juurelle; joukko Maurilaisia sotamiehiä nousi maalle, tuolle kapealle rannalle, tuoden muassaan useampia kristityitä vankia. Utelias Zorayda herätti sisarensa, ja kaikki kolme tirkistelivät varovasti tiheiden varjostimien valitse, jotka kaihtivat heitä tulijain silmiltä. Vankein joukossa oli kolme hispanialaista ritaria komeissa puvuissa. He olivat nuoruuden kukoistuksessa ja jalon näköiset, ja ylevä ryhti heidän käytöksessään, vaikka olivat kahleissa ja vihollistensa vallassa, osoitti uljasta sielua. Prinsessat katselivat heitä säälivin ja sykkivin sydämin. Koska heitä tässä linnassa oli pidetty palvelevain naisorjain joukkoon suljettuina, ja ketään muita miehellisestä sukupuolesta näkemättä, kuin mustia orjia ja raakoja kalastajia rannalla, niin eipä ollut kumma että, kun he näkivät kolme ritaria nuoruuden ja miehuullisen kauneuden kukoistuksessa, tämä vaikutti heissä ankaran mielenkuohun.

"Onko koskaan jalompi olento tallannut maata, kuin tuo punapukuinen ritari on?" huudahti Zayda, vanhin sisarista. "Katsokaapa kuinka uljaasti hän liikkuu, juurikuin kaikki hänen ympärillään olisivat orjia!"

"Entäs tuo keltapukuinen!" huudahti Zorayda. "Mikä iha! mikä sievyys! mikä ylevyys!"

Hellä Zorahayda ei virkkanut mitään, mutta salaa hän katsoi vihriäpukuisen etevimmäksi.

Prinsessat viipyivät akkunoissa, kunnes vangit olivat menneet heidän näkyvistään; sitten vetivät he syviä huokauksia, katsoivat toisiinsa vähän aikaa ja istuivat, aateksivaisina ja surullisina, sohvilleen.

Viekas Kadiga tapasi heidät tässä tilassa, he kertoivat hänelle mitä olivat nähneet, ja yksin tuon vanhan apunaisenkin sydän lämpeni.

"Nuorukais-raukkoja!" huudahti hän, "lyön veikan, että heidän vankiutensa saattaa monen kauniin ja ylhäisen naisen sydämen pakahtumaan heidän isänmaassansa! Ah lapsukaiseni! Tuskin saatatte ajatellakaan minkäkaltaista elämätä nuot ritarit elävät heidän omassa maassansa. Kuinka komeita ne keihäispelit ovat! Mikä viehtymys naisiin! Kuinka helliä puheita, kuinka ihanoita serenaateja!"

Zaydan uteliaisuus tuli nyt oikein kiihkeäksi, hän oli kyselemään kyllästymätön ja houkutteli vanhalta apunaiselta mitä viehättävimpiä selityksiä tämän nuoruuden seikoista ja syntymämaasta. Kaunis Zorayda nousi istumasta ja katseli ylpeästi kuvaansa peilissä, kun Hispanialaisten naisten kauneus ja hempeys tuli puheeksi, jota vastoin Zorahayda hillitsi nousevaa huokausta, kun selitettiin serenaateja kuutamessa.

Joka päivä kyseli utelias Zayda noita samoja asioita, ja joka päivä jutteli viekas apunainen kertomuksensa uudelleen, joita kaunottaret kuuntelivat osanottavaisuudella mitä hartahimmalla, vaikka silloin tällöin huokauksiin puhkeillen. Viekas vanhus alkoi viimein miettiä mitä vallattomuutta hän oli hankkeille panemassa. Hän oli tottunut ajattelemaan näitä prinsessoja ainoastaan lapsiksi, mutta ne olivat huomaamatta vaurastuneet hänen hoidossaan ja esiintyivät nyt kolmena kukoistavana naima-ikäisenä neitona. Jo on aika, ajatteli palvelija, että annan kuninkaalle tiedon.

Mohamed Vasenkätinen istui eräänä aamuna sohvallaan muutamassa viileässä salissa Alhambrassa, kun orja tuli Salobrenna-linnasta, sanansaattajana viisaalta Kadigalta, joka toivotti hänelle onnea hänen syntymäpäiväkseen. Orja ojensi samassa kuninkaalle pienoisen sievän korin, täynnä kukkia, joiden seassa, viini- ja viikunapuun lehtiä alustana, oli persikka kukkansa kanssa, aprikka untuvineen ja nektariini suloisen kasteensa kanssa, ja nämät kaikki houkuttelevan kypsyyden aikaisessa iässä. Kuningas tunsi Itämaisen kukkais- ja hedelmäkielen ja arvasi hetikohta lahjan tarkoituksen.

"Niin on siis," sanoi hän, "tähtein selittäjäin osoittama vaarallinen ajankohta tullut; tyttäreni ovat naima-iässä. Mitä pitää minun tehdä? He ovat kätkössä miesten silmiltä; he ovat viisaan Kadigan katsannossa – kaikki hyvin hyvästi – mutta he eivät ole minun omassa hoidossani, niinkuin tähtein selittäjät sääsivät. Minun täytyy koota heidät siipeini alle, enkä saa minä luottaa kenenkään toisen valppauteen."