Kitabı oku: «No thoroughfare. Finnish», sayfa 5

"Nuori herra Wilding," selvitti Janne suosiollisesti, kyllä Margueritelle yhtä käsittämättömästi, "muutti onnen ennenkuin otti nuoren Yrjö herran osakkaaksi kauppaan. – Sen sanon suoraan ja sen saatte nähdä. Vaan tulkaa te, miss Obenreizer, ja laulakaa onni tänne, niin se ei voi tehdä vastusta."

Näin sanoen läksi Janne syvillä kumarruksilla takaperin ulos huoneesta; mutta koska hänellä oli kaikenlaiset etu-oikeudet, ja koska vasten-tahtoinen voitto miellyttää nuoruutta ja kauneutta, niin kyseli Marguerite häntä tulevana kertana iloisin silmin.

"Missä minun Janneni on?"

Ja niin tuotiin Janne sisään ja otettiin häntä käteen, joka sitten jäi tavaksi.

Toinen tapa syntyi seuraavalla lailla. Janne oli vähän vähänkuuloinen. Itse hän siitä syytti "höyryjä," joka voi olla hyvinkin todenmukaista. Mikä lieneekin ollut syynä, sen vaikutus oli ainakin nähtävä. Ensi kerta oli häntä nähty kiipeilevän pitkin seinää vasempi käsi vasemman korvan takana, kunnes hän pääsi aivan lähelle laulajatarta; ja siinä oli hän sitten pysynyt siksi kun lausui yllä mainitut imarteelliset sanat ystävillensä. Seuraamana keskiviikkona havaittiin, että Janne purema-koneena oli menettänyt melkoista voimaa puolipäiväisillä ollessa, ja pöydän ympärillä kuiskattiin että tämä oli selitettävä hänen erinomaisista toiveista miss Obenreizerin laulun suhteen, ja että se tapahtui pelkästä pelvosta jäädä laulajaisissa ilman sopivaa paikkaa jossa hän oikein voisi kuulla miss Obenreizerin laulua. Tämä kuiskutus tuli myös herra Wildingin korviin, ja tavallisella hyvän-tahtoisuudella toimitti hän illalla ennenkuin laulu alkoi, Jannelle sijaa ensimmäiselle riville. Siitä tuli tavaksi että Marguerite seuraavina iltoina ennenkuin istuikse pianon eteen aina kysyi herra Vendalelta "missä minun Janne herrani on?" ja että Vendale silloin aina toi hänen esiin ja asetti hänen aivan lähelle Margueriteä. Näin kaikkien nähtävänä hän osoitti syvintä ylenkatsetta ystäviensä soitannollisia yrityksiä vastaan ja ihaili ainoastaan Margueriten laulua. Hän tässä sitten istua röhötti ikään kuin aapis-kirjan kesytetty takajaloilla seisova sarvikuono kuunnellen ja ihaellen laulua; ja jos joku silloin hänen selkänsä takaa rohkeni kysyä: "Noh kuinka on mielestänne tämä, Janne?" oli hän aina valmis vastaamaan nuot merkilliset sanat, ikäänkuin olisi hän juuri siinä hetkessä ne keksinyt: "Tämän jälkeen saatatte kaikki todellakin panna maata!"

Mutta Raajarikko-loukon viatonten huvitusten ja lystillisten leikkipuheitten ei ollut sallittu kauvan kestää. Niitten alla oli jo alusta alkaen piilonnut ankara totuus, josta jokainen perheen-jäsen tiesi, mutta josta kaikki hiljaisen sopimuksen kautta olivat olleet mainitsematta. Herra Wildin'gin terveyden laita ei ollut hyvä.

Hän olisi ehkä voinut kärsiä sen kovan kohtauksen, joka oli koskenut hänen elämänsä peritunteisin, tahi voittaa sitä tietoansa että hänellä oli toisen ihmisen omaisuus, vaan molemmat yhteensä olivat hänelle liiaksi raskaat. Taistellessaan näitten kaksoiskyöpeleitten kanssa nääntyi hän päivä päivältä nääntymistänsä. Eroomattomat kyöpelit istuivat hänen kanssansa atrioitsemassa, söivät hänen tallrikiltaan, joivat hänen viinilasistaan ja väijyivät hänen sänkynsä takana yöllä. Ajatellessaan luuleteltun äitinsä lempeyttä oli hänen mielestään ikään kuin olisi sen varastanut, ja vaikka alamaisensa kunnioitus ja mielen-hartaus kyllä välistä häntä vähän elähyttikin ja virkistytti, näytti näiden onnellisiksi tekeminenkin hänestä petokselliselta, koska tämä muka oli tuntemattoman perillisen tehtävä velvollisuus ja ilo.

Vähitellen vaipuivat näin hänen ruumiinsa voimat hänen tuskittelevaisen mielen painon alle, hänen käyntinsä menetti jäntevyytensä, harvoin loi hän silmänsä maasta ylös. Hän tiesi olevansa syytönnä tähän surulliseen erehdykseen, mutta tiesi myös olevansa kykenemätön sitä poistamaan; ja viikot päivät yhä vierivät eikä ilmestynyt ketään, joka olisi vaatinut häneltä pois hänen nimensä ja omaisuutensa. Ja nyt alkoi hänessä herätä epä-selkoinen tieto usein palaavasta aivojen hämmennyksestä, sillä pitkät hetket, välistäpä koko vuorokausi, katosivat häneltä selvittämättömällä tavalla tietämättömiin.

Kerran seisahtui hänen muistonsa kun hän oli ruokapöydän ääressä, eikä päässyt liikkeelle ennenkuin seuraavana aamuna; toinen kerta pysähtyi se, kun hän löi laulu-tahtia ja pääsi silloin käymään vasta keskellä yötä, kun hän kauppa-toverinsa kanssa käveli pihalla kuun valossa. Hän kysyi Vendalelta, joka aina oli kohteliaisuutta täynnä ja valmis avuliaisuuteen, mitenkä tämän laita oikeastaan oli, mutta sai vaan vastukseksi: "Ette ole olleet oikeen terve, siinä kaikki: " Hän haki selvitystä palvelioittensa kasvoista, vaan nämä käänsivät sen kaikki leikiksi sanoen: "Sepä hupaista että nyt olette paljon terveemmän näköinen, sir;" tahi: "Toivon voimanne paremmin nyt, sir," – joista ei mitään selvitystä ollut.

Viimein täytyi Walter Wildingin, oltuansa ainoastaan viisi kuukautta Vendalen kanssa kauppa-kumppalina, laskeuta sairasvuoteelle ja emännöitsiänsä tuli sairashoitajaksi.

"Maatessani tässä teillä ei mahda olla mitään sitä vastaan että teitä kutsun Sallyksi, rouva Goldstraw," sanoi viininkauppias parka.

"Se tuntuu minusta paljon luonnollisemmalta kuin kaikki muut nimitykset, sir, ja minä olen siihen hyvin mieltynyt!"

"Kiitoksia, Sally! Luulenpa, Sally, että minulla viimeisinä aikoina on ollut useampaa halvauksen kohtausta. Eikö niin ole, Sally? Nyt voitte sen mielellään minulle tunnustaa."

"Niin tosiaan on laita, sir!"

"Ah, siinä siis selitys!" sanoi hän vakaasti. "Katsokaa, Sally, herra Obenreizer puhuu mailmasta, että se on niin pieni, jotta ei ensinkään ole ihmeteltävä kuin samat ihmiset niin usein kohtaavat toisiaan eri paikoilla ja eri ajoilla elämässä. Vaan tuntuupa kummasta, Sally, että minun, niin sanoakseni, piti joutuman Löytölastenhuoneesen sinne kuollakseni."

Hän ojensi Sallylle kätensä, jota tämä puristi lempeästi.

"Ette toki vielä kuole, rakas herra!"

"Niin sanoi myös herra Bintrey, mutta arvelenpa, että hän erehtyi. Vanhat lapsuuden tunteet palajavat minuhun jälleen takaisin, Sally – tuo vanha hiljaisuus ja rauha, ennenkun tavan mukaan vaivuin uneen."

Ja hetken kuluttua sanoi hän leppeästi: "Suudelkaa minua, Sally!" ja nähtävää oli, että hän luuli makaavansa entisessä kodissaan Löytölastenhuoneessa.

Niinkuin Sally ennenkin oli kumartunut orpolapsien ylitse, kumartui hän nytkin isättömän ja äidittömän miehen ylitse, ja painoi huulensa hänen otsalle, kuiskaten:

"Jumala siunatkoon teitä!"

"Jumala siunatkoon teitä!" vastasi hän samalla äänellä. Vielä hetken kuluttua, loi hän silmänsä ylös, nyt jälleen tointuneena, ja sanoi:

"Älkää minua liikuttako paikasta, Sally, vaikka aion puhua muutaman sanan. Minä makaan niin levollisesti näin. Luulenpa, että hetkeni on tullut. En tiedä kuinka teistä näyttää, vaan…"

Nyt hän hetkeksi joutui tainnuksiin, vaan tointui vielä kerran.

"En tiedä kuinka näyttää teistä, Sally, vaan minusta se näyttää niin."

Ja näin täydellä tunnolla ja järjellä lopetettuaan mieli-lauseensa, oli hetkensä tullut ja hän kuoli.

TOINEN NÄYTÖS

Vendale kosii.

Kesä ja syksy olivat menneet; Joulu ja Uusivuosi olivat tulossa.

Testamentin-suorittajina, jotka rehellisesti tahtoivat täyttää velvollisuuksiaan vainajata kohtaan, olivat Vendale ja Bintrey useammat kerrat pitäneet kiivaita keskusteluja. Laki-mies oli heti alusta julistanut, että oli ihan mahdotonta ryhtyä mihinkään uuteen toimeen asiassa, koska ainoat mahdolliset tutkimukset kadonneesta jo olivat tehdyt itse Wildingin toimesta sillä menestyksellä, että aika ja kuolema yhdessä eivät olleet hänestä jättäneet vähintäkään jälkeä.

Jos tehtäisiin sanomalehtiin ilmoitus siitä miehestä, jolla oli oikeus omaisuuteen, niin olisi tarpeellista siinä mainita kaikenlaisia pieniä seikkoja joka taas yllyttäisi puolet kaikista Englannin veijareista esittelemään itsiään varsinaiseksi Walter Wildingiksi. "Jos löydämme tilaisuutta päästä kadonneen jäljille, niin käyttäkäämme se, vaan ellei niin yhtykäämme uuteen neuvotteluun ensi tulevana vuosi-päivänä Wildingin kuolemasta." Tämä oli herra Bintreyn neuvo, ja Vendalen täytyi antaa asian jäädä vastaiseksi, ehkä hän kernaasti olisi noudattanut ystävä vainajansa mieltä.

Jos Yrjö Vendale kääntyi huolistaan menneistä päivistä tulevaisiin, olivat hänen toiveensa yhtä epäselkoisella kannalla kuin ennenkin. Kuukausia oli kulunut ensimmäisestä käynnissään Soho-Sqvaressa, ja tällä pitkällä ajalla oli ainoana kielenä, millä hän oli Margueriten kanssa saanut puhua lempeydestään, ollut silmien kieli, sopivissa tiloissa autettuna käden puristuksella.

Mikä tuo sitten oli vastus, joka aina asettui hänen tiellensä? Sama järkähtämätön vastus, joka alusta alkaen oli sulkenut häneltä tien. Kuinka sopivaiselta tahansa näyttikin tilaisuus päästä Margueriten kanssa kahden kesken puheelle saivat Vendalen yritykset kuitenkin muuttumatta aina saman päätöksen. Kaikissa sattumaisimmissakin tiloissa oli herra Obenreizer viattomimmalla tavalla aina hänelle vastukseksi.

Mutta vanhan vuoden viimeisenä päivänä tuli taas odottamaton tilaisuus viettää iltaa Margueriten seurassa ja tätä tilaisuutta päätti Vendale uudestaan käyttää puhuakseen hänen kanssa kahden kesken. Ystävällinen kirje Obenreizeriltä kutsui näet häntä uudenvuoden-päivänä pieniin päivällispitoihin Soho-Sqvareen.

"Tulemme olemaan ainoastaan neljä henkeä" – kuuluivat sanat kirjeessä.

"Tulemme olemaan ainoastaan kaksi ennen illan loppua" – päätti Vendale.

Englannissa uudenvuoden päivänä annetaan ja vastaan-otetaan puoli-päivällispidot niinkuin muulloinkin ilman muuta, vaan muissa maissa pidetään tätä päivää suurena lahjain antamisen ja vastaan-ottamisen tilaisuutena. Välistä on mahdollista noudattaa vieraita tapoja ja Vendale ei pelännyt kokeen tekemistä. Vaikeampi oli hänen päättää minkälaisen hänen uudenvuoden-lahjansa Margueritelle pitäisi oleman. Talonpojan tyttären arka arvonsa tunto, joka kipeimmästi tunsi eroituksen oman ja hänen yhteiskunnallisten asemain välillä, oli varmaan hiljaisuudessa nouseva häntä vastaan, jos hän uskalsi tarjota hänelle kallista lahjaa, ja köyhänkin miehen varoilla ostettava lahja oli siis ainoa, jonka hän toivoi, antajan vuoksi, löytävän tien tytön sydämmeen. Vakaa-mielisesti vastustaen kiusausta, timanttein ja rupiinein muodoista kiusausta, osti Vendale nastion, Genualaisen taidekalun, joka oli yksinkertaisin ja vaatimattomin koristus, jonka hän löysi juveleerarin puodissa.

Hän pisti lahjansa salaa Margueriten käteen, kun Marguerite tätä hänelle ojensi tervehtiäksensä Vendalea päivällis-pidoille määrättynä päivänä.

"Tämä on ensimmäinen uudenvuoden-päivä, jota vietätte Englannissa," sanoi Vendale. "Sallitteko minun käyttää samaa tapaa kuin teidän kodissanne harjoitetaan?"

Marguerite kiitti vähäisen hämillänsä, katsellen pientä rasiaa, epä-tietoisena mitä tuo mahtoi sisältää; vaan kun hän sen aukaisi ja näki kuinka huolellisesti yksinkertaisesti Vendalen pieni muistinlahja oli valittu, tajusi hän kohta Vendalen syitä ja käänsi häntä kohtaan iloiset kasvonsa, joissa selvään oli luettava hänen mielipiteensä: "tunnustan todellakin että olette minua ilahuttaneet ja miellyttäneet." Ei milloinkaan hän Vendalen mielestä oli ollut näin kauniina kuin tällä hetkellä. Hänen talvi-pukunsa tummanruskea silkki-hame mustan sametti-liivin kanssa, joka nousi kaulaan asti ja pehmeästi ympäröitsi sitä pienellä joutsen-höyhenisellä seppeleellä – koroitti vastakohdan koko voimalla hänen ihonsa hohtavaa valkeutta.

Vasta silloin kuin Marguerite hänestä kääntyi peiliä vastaan pannaksensa uuden lahjansa entisen sijaan, tuli Vendale havaitsemaan että muitakin läsnä-olijoita oli huoneessa. Hän näki nyt Obenreizeria, joka tapansa mukaan likisti hänen kyynäspäätänsä ja kuuli tämän äänen hienolla ivauksella kiittelevän häntä kohteliaisuudestaan Margueriteä kohtaan: "Kuinka siisti ja yksinkertainen lahja, hyvä herra! Minkä hienon aistin se osoittaa!" – Nyt vasta huomasi myös Vendale, että paitsi häntä itseä vielä toinenkin vieras, mutta ainoastaan yksi, oli saapuvilla, jota Obenreizer esitteli hänelle maanmiehenänsä ja ystävänään. Ystävän kasvot olivat homehtuneet, ja ystävän ruumiinvarsi paksu ja puhlakka. Hänen ikänsä muistutti ihmisellisen elämän syksystä, ja illan kuluessa osoitti hän kaksi silmiin-astuvaa omaisuutta, toinen: olla vaiti; ja toinen: tyhjentää potelleja.

Rouva Dor ei ollut huoneessa, eikä hänelle ollut jätetty sijaakaan pöydässä kun ruualle ruvettiin. Obenreizer ilmoitti, että hyvän rouvan yksinkertainen tapa oli syödä puolipäivällistään "keskellä päivää." Myöhemmin illalla oli hän lausuva puolustus-syitänsä.

Vendale ihmetteli oliko tuo hyvä rouva Dor tällä erää vaihtanut toimitustansa puhdistaa Obenreizerin hansikkaita toimitukseen laittaa Obenreizerin ruokaa. Varmaa oli, että ruokalaitokset olivat keitto-taidon mestari-teoksia, joittenka kanssa Englannin kätkyessä vielä makaavan keitto-taidon tuotteet eivät olleet verrattaviakaan. Päivällinen oli oiva, ehkä yksinkertainen. Mitä viiniin tulee, niin pyörivät tuon äänettömän ystävän silmät juhlallisesta innostuksesta. Välisti hän sanoi: "Hyvä!" kun uusi potelli tuotiin esiin, ja välisti hän sanoi: "Ah!" kun tyhjennetty kannettiin ulos, ja sillä oli kaikki hänen puoleltansa illan huviksi loppunut.

Vaiti-olo on välistä tarttuva. Raskautetut omilta salaisilta huoliltaan, näkyivät Marguerite ja Vendale joutuneen äänettömän ystävän painavaisen vaikutus-voiman alle. Edesvastaus kanssapuheen ylläpitämisestä rippui siis kokonaan Obenreizerin hartioilla, ja hän kantoikin takkansa kuin mies. Hän aukaisi sydämmensä sivistyneenä muukalaisena ylistäen Englannin kunniaa. Muitten aineitten loppuessa palasi hän aina tähän tyhjentymättömään lähteesen, ja sai jälleen virran juoksemaan yhtä vilkkaasti kuin ennenkin. Hän ihasteli Englannin korkea-kasvuista, voimakasta kansaa; hän ihmetteli sen komeita kaupunkeja ja yhteisiä rakennuksia ynnä kiiteltävää järjestystä näitten ylläpitämisessä. Hän kiitti Englannin kansallista hallitusta ja ylisti sen lakien vapamielisiä perusteita varsinkin oikeuden käynnissä y.m. y.m.; sanalla sanottu ihastuksensa oli niin täydellinen, että hän viimein, ennenkuin päivällis-pidot loppuivat, pyysi luvan pitää vähäisen puheen, joka päättyi sanoilla: Eläköön vanha Englanti! hip! hip! huraah!

Tuskin oli Obenreizerin ääni veisannut tämän englantilaisen ylistysvirren viimeistä säveltä, tuskin oli tuo äänetön ystävä saanut viimeisen viini-pisaran kurkkuunsa, kun hiljainen kolkutus ovelle häiritsi juhlaa. Palvelija-tyttö astui sisään ja meni suoraan isäntänsä luoksi pieni kirje kädessä. Obenreizer aukaisi kirjeisen ja luettuansa sen teeskentelemättömällä harmilla, ojensi hän sen ystävälleen ja maanmiehellensä. Vendale sitä vastoin tunsi itsensä ikään kuin virkistyvän nähdessänsä koko tätä hommaa. Oliko hän tuossa harmittavaisessa kirjeisessä saanut liittolaisen? Oliko tuo niin hartaasti odotettu hetki nyt ainakin tulemaisillaan? "Pelkäänpä, ettei tässä muu auta;" sanoi Obenreizer maanmiehellensä. "Pelkäänpä että meidän en lähteminen."

Äänetön ystävä antoi hänelle kirjeisen takasin, nykähytti paksuja hartioitansa ja kaasi viimeisen kerran viiniä pikariinsa. Viljavat sormensa puristivat hartaasti potellin kaulaa ja halasivat sitä lempeällä hyvästi-heittämisellä. Hänen pallon-pyöreät silmäinsä katselivat himeästi, ikään kuin sumun lävitse, Vendalea ja Margueriteä. Sortunut äänensä kärisi ja sai arvaamatta matkaan kokonaisen lauseen:

"Luulenpa" – sanoi hän – , "että tekisi mieleni juoda vähän enemmän viiniä!"

Tästä ponnistuksesta tukehtumaisillaan hän huokahti raskaasti ja läksi ovea kohti.

Obenreizer kääntyi Vendaleen syvällä mielipahan katsannolla.

"Minä olen niin liikutettuna, niin hämilläni, oikeenpa ikävöittää" – alkoi hän. "Muuan maanmiehistäni on joutunut onnettomuuteen; hän on yksin eikä ymmärrä teidän kieltänne ensinkään, josta syystä minä ynnä hyvä ystäväni täällä emme näe muuta neuvoa kuin lähteä häntä auttamaan. Mitä osaankaan sanoa puolusteekseni? En voi kuvata kuinka pahoilla mielin olen, kun minun täytyy menettää teidän seurustelemisen huvi ja kunnia."

Hän vaikeni, nähtävästi odottaen että Vendale ottaisi hattunsa ja menisi; vaan tämä, joka nyt älysi onnellisen hetken lähestyvän, päätti tehdä vastoin hänen luuloansa ja mieltänsä. Hän vastusti siis Obenreizeriä taitavasti tämän omilla aseilla.

"Älkää nyt kaikin mokomin panko niin pahaksenne," sanoi hän. "Minä odotan aivan mielelläni täällä siksi kuin palaatte."

Marguerite punastui ja kääntyi ompelu-kehäänsä akkunan vieressä. Sumu ilmeysi Obenreizerin silmissä ja hymyileminen tuli vähän teeskennellyksi hänen huulillensa. Sanoa Vendalelle, ettei häntä ollut odottaminen takaisin hyvään aikaan, ei käynyt laatuun, koska oli vaarallista loukata semmoista miestä, jonka hyvä ajatus oli hänelle suuresti tarpeellinen hänen kauppa-toimessaan; hän tyytyi siis, niin paljon kuin mielensä malttoi, tappioonsa ja vakuutti että Vendalen esitys sekä miellytti että ilahutti häntä. "Se oli muka niin vapaamielisesti, niin ystävällisesti, niin Englantilaiseen tapaan tehty!"

Hän käveli hetken askaroiden, ikäänkuin olisi hän etsinyt jotaan poissa-olevata, meni kaksi-puolisesta ovesta ulos toiseen huoneesen, tuli jälleen takaisin, hattu ja päällystakki kädessä, syleili Vendalen kyynäspäitä luvaten piammiten palata, ja katosi näkymättä äänettömän ystävänsä keralla.

Vendale kääntyi akkuna-loukkoon, johon Marguerite oli istautunut työllensä. Huoneessa istua röhötti nyt, ikäänkuin olisi hän kadosta pudonnut tahi lattian läpi noussut, – vanhan tapansa mukaan, kasvot uunia vastaan – odottamattomana esteenä rouva Dor itse. Hän nousi puoleksi pystöön; katsoi puoleksi leveäin olkapäittensä yli Vendalea ja pudota pulskahti jälleen alas tuoliinsa. Työskentelikö hän? Varmaan. Tekikö hän, niinkuin ennenkin, Obenreizerin hansikkaita puhtaaksi? Ei; hän parsi sukkia.

Asian laita oli nyt toivoton. Vendale mietti vakavasti kaksi seikkaa. Oliko mahdollista pistää rouva Dorea kammiinin-uuniin? Ei; hän ei olisi mahtunut sinne. Oliko mahdollista pitää rouva Dorea, ei elävänä naisena, vaan muuna huone-kaluna? Voisiko hän katsella tätä rehellistä eukkoa samoilla silmin kuin pöytä, jonka päälle satunnalta oli heitetty jonkulainen hiuspuku harsikosta? Varmaan; sen hän voi ja sen hän tekikin ilman erityistä omantunnon vaivaamista. Mentyänsä istumaan vanhan-aikuiseen akkuna-loukkoon aivan Margueriten ja hänen ompelu-kehänsä viereen, ilmaantui vähäinen liikutus mainitussa huone-kalussa, mutta mitään ääntä siitä ei kuulunut. Muistaa tulee, ettei ole aivan helppo liikuttaa tällaista raskasta kalua, josta taas seuraa se etu, ettei tarvitse pelätä sen niin äkkiä kaatuvan.

Äänetönnä ja varsin hämillä kallistihe kaunis Marguerite ompelunsa yli ja neuloi ikäänkuin olisi henkensä rippunut neulan terässä. Sill'aikaa ajeli hänen kasvoillansa hohtavat ruusut ja lumenvalkoinen vaaleus, ja sormensa osoittivat levotonta, kuumeen-tapaista toimeliaisuutta. Itse tuskin vähemmässä tuskassa älysi Vendale kuitenkin tarpeelliseksi hiljaa ja varovaisesti johtaa häntä siihen tunnustukseen, jonka hän halusi itse tehdä sekä siihen vielä suloisempaan tunnustukseen, jota hän itse ikävöitsi saada kuulla. Naisen rakkaus harvoin voitetaan äkkinäisellä rynnäköllä, se myöntyy vähitellen lähestymisen kautta, ja kuuntelee mieluisammin hiljaista ääntä.

Vendale johdatti hänen muistoonsa heidän entistä yhdessä-oloansa, kun matkustivat Sveitsissä, ja tapaukset tästä onnellisesta, kadonneesta ajasta elähyttivät jälleen heidän mieltänsä. Vähitellen katosi niinikään Margueriten ujous; hän hymyili, tuli puheliaaksi, katseli Vendalea, laiskotteli neulomisessaan ja pisti usein neulansa väärään. Molempain äänet alenivat alenemistaan ja kasvonsa kallistuivat heidän puhuessaan aina likemmäksi toisiansa. Mutta rouva Dor? Rouva Dor käyttäiksi juuri kuin enkeli, hän ei ollut mitään näkevinään, ei virkkanut sanaakaan, parsi vaan ahkerasti Obenreizerin sukkia. Kun rouva Dor tässä toimessaan veti sukkaa vasemmalle käsivarrellensa ja aina väliinsä nosti tätä käsivartta ilmaan, jotta valo paremmin sattuisi hänen työhönsä, ilmestyi kummallisia ja kuvaamattomia hetkiä, jolloin rouva Dor näytti ikäänkuin ylös-alasin istuvalta ja omia ilmaan nostettuja sääriänsä tarkastelevalta. Sitä myöten kuin aika kului, tapahtuivat nämä ilmaan nostamiset aina pitemmällä väli-ajalla. Tuo tuostakin nyykähytteli musta harsikkopuku, painui raskaasti alaspäin ja virkkui jälleen. Pieni läjä sukkia vieri hiljaa rouva Doren polvilta ja jäi makaamaan huomaamatta laattialle. Mahdottoman suuri villalanka-kerä seurasi sukkia ja pyörähti hiljaa pöydän alle. Musta harsikko-puku nyykähytti, painui alaspäin ja virkkui jälleen, nyykähytti vielä kerran, painui alas ja ei virkkanutkaan sen enemmin. Monen-säveleinen äänähdys, kuuluva puoleksi niinkuin suuren kissan hyrräys, puoleksi kuin höylän viiltäminen pehmeätä kaulaa vastaan, kohosi rakastavaisten alentuneitten äänten ylitse, kajahdellen säännön mukaisella väliajalla huoneessa. Luonto ja rouva Dor olivat tehneet liiton auttaaksensa Vendalea. Rehellisin naisista nukkui.

Marguerite kohosi tuoliltansa, pysähyttääkseen rouva Doren kuorsausta, sitä emme tahto sanoa, vaan kuuluvaa unta; mutta Vendale pani kätensä hänen käsivarrelleen ja painoi häntä jälleen alas istumaan.

"Antakaa hänen olla" – kuiskasi hän. "Minä olen odottanut tilaisuutta uskoakseni teille salaisuuden. Sallikaa sen nyt tapahtuvan."

Marguerite istuihe jälleen ja tahtoi tarttua neulaansa, vaan turhaan; silmänsä sekä sormensa pettivät, hän ei löytänyt mitään.

"Olemme puhuneet," sanoi Vendale. "niistä ajoista jolloin ensikerran satuimme yhteen ja jolloin ensikerran matkustelimme toistemme seurassa. Minulla on tunnustus tehtävä, koska olen erästä asiaa salannut. Puhukaamme ensimmäisestä matkustelemisestani Sveitsissä, luettelin teille kaikki ne mielen liikutukset, joita toin muassani kotia Englantiin, paitse yhden ainoan. Saatatteko arvata mikä tämä mielen liikutus on?"

Margueriten silmät tarkastelivat ahneesti ompelusta ja kasvonsa kääntyivät vähän syrjään. Alkoipa ilmauda levottomuuden merkkiä kauniin liivinsä alla nastion tienoilla. Hän ei vastannut, vaan Vendale ahdisti häntä armahtamatta kysymyksellään.

"Voitteko arvata mikä mielen-liikutus Sveitsissä se on, josta en ole vielä teille maininnut?"

Margueriten kasvot kääntyivät taas Vendalea kohtaan ja hieno hymyilys leikitteli hänen huulillansa.

"Ehkä se on joku mielen-liikutus vuoriloista?" vastasi hän viekkaasti.

"Ei; se tulee paljon syvemmältä."

"Taikka sitten järvistä?"

"Ei; järvet eivät ole tulleet minulle päivä päivältä rakkaammiksi. Järvillä ei ole mitään yhteyttä nykyisen onnellisuuteni toiveitteni kanssa vastaisuudesta. Marguerite! kaikki, mikä antaa elämälle arvonsa rippuu yhdestä sanasta teidän huulilta; Marguerite, – minä lemmin teitä!"

Neitosen pää vaipui alas, ja Vendale tarttui hänen käteensä. Hän veti häntä tykönsä ja katseli häntä. Kyyneleet tulivat neiden silmiin, jotka hän oli maahan luonut ja vuosivat kauniita poskiansa alas.

"Ah! herra Vendale," sanoi hän. "Olisi ollut kauniimmin tehty teiltä pitää salaisuutenne. Oletteko unhoittaneet sen välin, joka eroittaa meitä. Ei milloinkaan se voi tapahtua!"

"Ainoasti yksi väli voipi meitä eroittaa, Marguerite, ja se on se, jonka itse teette. Oma lemmityiseni! minun silmissäni ei löydy mitään korkea-arvoisempaa kuin sinun hyvyytesi, sinun ihanuutesi! O! kuiskaa minulle se ainoa pieni sana, että tahdot ruveta vaimokseni!"

Hän huokasi suru-mielisesti.

"Muistakaa sukuanne," sammalti hän, "ja muistakaa minuakin."

Vendale veti häntä vielä likemmäkseen.

"Jos viivyttelette semmoisilla esteillä," sanoi hän, "niin täytynee minun uskoa, että olen loukannut teitä."

Hän vävähti ja katsoi ylös.

"O! ei! ei!" sanoi hän viattomuudessaan; mutta samana hetkenä, kun nämät sanat olivat päässeet huuliltansa, älysi hän minkä merkityksen Vendale oli niille antava. Hänen tunnustuksensa oli vasten tahtoansa tullut ilmi, ja ihana punastus kaunisti nyt poskiansa. Hän teki heikon ponnistuksen päästäkseen irti rakastajansa syleilyksestä, katsoi häntä rukoillen silmiin ja tahtoi puhua, vaan sanat keskeysivät Vendalen suuta suikatessa.

"Päästäkää minut, herra Vendale!" sanoi hän sortuneella äänellä.

"Kutsu minua Yrjöksi."

Hän painoi päänsä hänen rintaansa, ja vihdoin oli nyt koko sydämensä hänen omana.

"Yrjö!" kuiskasi hän.

Neiden käsivarret kietoutuivat lempeästi hänen kaulaansa, ja ujosti koskien huulillansa hänen kasvoja, kuiskasi neiti nuot viehättäväiset sanat: "minä lemmin sinua!"

Sillä suloisella hetkellä, joka tästä seurasi, kuului kolina portin aukaisemisesta ja sulkemisesta selvästi talvisen kadun hiljaisuudessa.

Marguerite kavahti.

"Antakaa minun mennä," sanoi hän; "Hän on tullut takaisin."

Hän riensi ulos huoneesta, taputtaen sivumennessä rouva Dorea olkapäähän. Ämmä heräsi kaikuvalla kuorsauksella, tuijotti ensiksi yhden sitten toisen olkapäänsä yli, katseli alas helmaansa, vaan ei keksinyt sieltä sukkia, ei villalankaa, ei parsinneulaa. Samassa kuului askeleita portaista.

"Mon Dieu!" sanoi rouva Dor ja värisi kuin haavan lehti. Vendale kokosi ylös sukat ja lankakerät ja nakkasi kaikki yhtenä tukkona rouvan olkapään yli.

"Mon Dieu!" huusi rouva Dor toistamiseen, kun tämä villa-tulva putosi alas hänen avaraan syliinsä.

Ovi aukeni, ja Obenreizer astui sisään. Ensimmäisellä silmäyksellään huoneen ympäri hän huomasi Margueriten poissa-olon. "Kuinka?" kiivastui hän, "onko veljeni tytär mennyt? Eikö hän ole täällä huvittamassa teitä, minun poissa-ollessani? Se on anteeksi antamaton asia. Minä tuon hänen paikalla alas."

Vendale pidätti häntä.

"Minä pyydän että annatte miss Obenreizerin olla," sanoi hän. "Huomaan että olette tulleet takaisin ilman ystävättänne."

"Niin, ystäväni jäi sinne lohduttamaan onnetonta maanmiestämme, Se oli sydäntä leikkaava näky, herra Vendale! Huoneen haltiat koron-kiskojalla – koko perhe kyynelissä! Me syleilemme kaikki toisiamme äänettöminä. Yksin ihmeteltävä ystäväni ei kadottanut malttiansa, vaan lähetti paikalla noutamaan pullon viiniä."

"Saanko puhua muutaman sanan kahden kesken teidän kanssanne, herra Obenreizer?"

"Aivan mielelläni."

Sitten kääntyi hän rouva Doreen.

"Te näännytte kokonaan levon puutteesta, hyvä rouva; herra Vendale suopi kyllä anteeksi."

Rouva Dor nousi ylös ja alkoi matkustella kylki edellä kamiinista sänkyyn päin, vaan pudotti tällä matkalla sukan. Vendale otti sen ylös hänelle ja aukasi yhden kaksois-ovista, vaan pari askelta astuttuaan pudotti rouva taas kolme sukkaa. Vendalen kumartuessa niitäkin poimimaan, joutui Obenreizer väliin, pyytäen anteeksi ja varoittavaisesti iskein silmää rouva Dorelle, joka tunnusti tämän huomanneensa sillä, että uudestaan pudotti kaikki sukat yhteen läjään ja sitten kauhistuneena tallusti pois onnettomuutensa näytelmä-paikalta.

Obenreizer kokosi vihoissaan sukkia molemmilla käsillä, ja huutaen: "mene! sen" – heilutti hän myttyä ilmassa. Rouva Dorelta kuului vielä yksi: "Mon Dieu," ennenkuin katosi likimmäiseen huoneesen, johon häntä seurasi kokonainen pilvi sukkasia.

"Mitä teidän on ajatteleminen, herra Vendale," sanoi Obenreizer, lukiten ovea, "tämmöisestä ikävästä seka-sorroksesta perheessä. Oikeen minun täytyy hävetä itse omani puolesta. Me alotamme uutta vuotta niin kehnosti kuin mahdollista on; kaikki on mennyt nurin tänä iltana. Olkaa hyvä ja istukaa – ja sanokaa mitä saan tarjota teille. Näyttäisimmekö vielä kunnioituksemme yhdelle teidän oivallisista englantilaisista tavoista? Koetanpa olla, mitä englantilainen kutsuu iloiseksi ja lystiksi. Minä esittelen 'groggia'."

Vendale kielsi groggin, kaikella kunnioituksella oivallista tapaa kohtaan.

"Haluaisin puhua teille yhdestä asiasta, joka on minulle varsin tärkeä," sanoi hän. "Olette epäilemättä havainneet, herra Obenreizer, että minä jo kauan olen suuresti ihaellut teidän veljenne tytärtä."

"Tosiaan olette varsin hyvä; veljeni tyttären nimessä minä kiitän teitä."

"Ja olette myös ehkä havainneet, että ihastukseni miss Obenreizeriin on kohonnut hellempään ja syvempään tuntoon – ?"

"Sanommeko ystävyyteen, herra Vendale?"

"Sanokaa rakkauteen, niin olemme totuutta likempänä."

Obenreizer kavahti tuolilta. Tuo tuskin nähtävä tykytys, joka hänessä oli likeisin aste punastumiseen, ilmausi yhtäkkiä kasvoihinsa.

"Te olette miss Obenreizerin holhoja;" jatkoi Vendale, "ja pyydän nyt teitä osoittamaan minulle suurinta hyvyyttä kuin koskaan voitte, sillä että annatte hänen minulle vaimoksi."

Obenreizer vaipui taas tuolillensa.

"Te oikeen hämmästytätte minua, herra Vendale!" sanoi hän.

"Minä odotan kunnes rauhoitutte jälleen," vastasi Vendale.

"Vielä muuan sana, ennenkuin voin rauhoittua! Ettehän ainakaan ole puhuneet tästä asiasta mitään veljeni tyttärelle?"

"Olen! Minä olen avannut koko sydämeni hänelle, ja on syytä toivoa." —

"Kuinka?" keskeytti häntä Obenreizer; "te olette kosineet veljeni tytärtä, kysymättä siihen ensiksi minulta lupaa."

Hän löi nyrkkinsä pöytään, ja hukkasi ensi kerran siitä asti, kun Vendale oli tullut häntä tuntemaan, kokonaan aivonsa avaimet.

"Hyvä herra!" jatkoi hän, "mikä on tämä käytös? Kuinka taidatte puolustaa tällaista menetystä kunniallisena miehenä, joka puhuu toisen kanssa?"

"Minä taidan puolustaa sitä sillä, että se on muuan meidän englantilaisista tavoista," vastasi Vendale vakaasti, "ja niitähän te aina olette kiittäneet. Totta puhuen, herra Obenreizer, en voi sanoa, että minä katuisin mitä olen tehnyt, sen vaan voin vakuuttaa, että käytökseni ei ole lähtenyt ehdollisesta ylenkatseesta teitä kohtaan. Ja tämän nyt selvitettyäni, pyydän teitä sanomaan suoraan ja rehellisesti, mitkä väitökset teillä on tehtävänä kosimistani vastaan."

"Minulla on se tärkeä muistutus tehtävänä," vastasi Obenreizer, "että te ja veljenitytär seisotte niin erilaisella sivistyksen kannalla. Hän on köyhän talonpojan tytär, ja te olette ylhäistä sukua. Te osoitatte meille kunnian," – lisäsi hän, ja koetti jälleen asettua tavalliselle kohteliaalle kannallensa, – "joka tosin ansaitsee meidän kiitollista myöntämistä; mutta eroitus on liian silmiin pistävä; uhraus on liian suuri. Englantilaiset ovat ylpeätä kansaa, herra Vendale! Minä tunnen tämän tarpeeksi, käsittääkseni että avioliitto, sellainen kuin te olette esittäneet, olisi herättävä yleistä häiriötä täällä. Ei yhtäkään kättä ojennettaisi talonpoikaselle vaimollenne, ja paraat ystävänne hylkäisivät teidät."