Kitabı oku: «No thoroughfare. Finnish», sayfa 10

OBENREIZERIN VOITTO

Taas muuttuu näytelmä-paikka – Simplon-vuoren juureen sveitsiläiselle puolelle.

Eräässä pimeässä ja ikävässä kammarissa Brieg'in kaupungin ainoassa ravintolassa istuivat herra Bintrey ja maitre Voigt keskustellen laki-asioissa. Herra Bintrey etsi jotakin paperi-laukustaan, ja maitre Voigt katseli erästä lukittua ovea, joka oli maalattu tumman-ruskeaksi, jotta näyttäisi mahonki-puusta olevan, ja joka vei sisimmäiseen kammariin.

"Eikö hänen pitäisi jo olla täällä?" kysyi notari, muuttaen paikkaa ja katsellen toista ovea toisessa päässä huonetta, joka oli keltaiseksi maalattu, jotta näyttäisi hongasta olevan.

"Hän on jo täällä," vastasi Bintrey, kuunneltuansa hetken.

Keltaisen oven avasi palvelija, ja Obenreizer astui sisään.

Tervehdittyänsä maitre Voigt'ia sydämellisyydellä, joka saatti notarin oikein hämille, teki hän jäykän ja kylmän kumarruksen herra Bintrey'lle.

"Mistä syystä on minua kutsuttu Neuschatelista tänne Alppien juurelle?" kysyi hän istuttuansa alas tuolille, jonka Bintrey, oli hänelle tarjonnut.

"Siitä saanette täydellisen selityksen ennen kuin keskustelumme on lopetettu," vastasi Bintrey. "Vaan ensiksi sallinette minun ottaa tutkiaksemme keskinäisiä asioitamme. Kirjeen-vaihto on ollut teidän ja veljenne tyttären välillä, herra Obenreizer. Minä olen täällä hänen asiamiehenä."

"Eli toisin sanottu, te, joka olette laintunteva sekä taitava mies olette tulleet tänne puolustamaan lain-rikkomista."

"Erinomaisen viisaasti esitetty!" sanoi Bintrey. "Kuinka huokea eikö virkani olis, jos kaikki ihmiset, joitten kanssa minulla on tekemistä, olisivat niin viisaat kuin te. Olen tullut tänne puolustamaan lain-rikkomusta – se en teidän ajatuksenne asiasta. Olen tullut tänne saadakseni toimeen sovinnon teidän ja veljenne tyttären välille – se on minun ajatukseni."

"Sovinnon toimeen saamiseen tarvitaan vähintään kaksi henkeä," vastasi Obenreizer; "ja siinä tapauksessa minä en rupee toiseksi. Laki oikeuttaa minun määräämään holholaiseni tekemistä, kunnes hän joutuu lailliseen ikään, ja koska se aika ei vielä ole tullut, niin aion minä pitää oikeudestani kiini, ja sen pituinen se!"

Tässä aikoi maitre Voigt puuttua puheesen, vaan herra Bintrey saatti hänen vaikenemaan armahtavalla lempeydellä, ikäänkuin olisi hän viihdytellyt lemmittyä lapsukaista.

"Ei, ystäväiseni, ei sanaakaan. Älkää kiihoittako itseänne ilman tarvetta, vaan jättäkää minulle kaikki."

Sitten kääntyi hän taas ja puhui Obenreizerille.

"Minä en löydä muuta, johon olisitte verrattava, kuin kallioon, ja kalliokin kuluu ajan mennessä. Rauhan ja sovinnon – niin, oman kunnianne tähden, pyydän teitä olemaan vähän myöntyväinen. Jos tahtoisitte jättää huolen-pidon holhoamisestanne ystävälle, jonka minä tunnen, niin vakuutan teille, ettei hän laskis veljenne tytärtä silmistänsä ei yötä eikä päivää."

"Ihan turhaan hukkaatte omanne sekä minun ajan," vastasi Obenreizer. "Jos ei veljeni tytärtä kahdeksan päivän sisällä anneta minun haltuuni, niin kutsun minä lakia avukseni, ja jos ette lakia tottele, niin ryöstän hänet väkivallalla."

Tämän mainittuansa nousi hän ylös, ja maitre Voigt katseli taas tumman-ruskeaa ovea, joka vei sisimmäiseen kammariin.

"Vaan armahtakaapa vähäisen tyttö parkaa," pyysi Bintrey. "Muistakaa kuitenkin, kuinka hiljakkoin hän kadotti ylkämiehensä. Eikö mikään voi teitä lepyttää?"

"Ei mikään."

Herra Bintrey nousi nyt myös ylös ja katsoi maitre Voigt'iä, jonka käsi alkoi väristä, ja jonka silmät vielä, ikäänkuin jostakin vastustamattomasta lumouksesta, olivat kiinitetyt ruskeaan ovehen. Obenreizer, joka heitä epäluuloisasti tarkasteli, katsoi myös samaan suuntaan.

"Siellä on joku kuuntelija tuolla sisällä!" huusi hän, terävällä ja tutkivalla silmäyksellä herra Bintreyhin.

"Siellä on kaksi, jotka kuuntelevat," vastasi Bintrey.

"Kutka ne ovat?'

"Sen saatte kohta nähdä."

Tämän vastauksen annettuansa, korotti hän äänensä ja lausui seuraavaiset kaksi sanaa – jotka alinomaa, melkein joka tunti päivästä kuuluvat ihmisten huulilta:

"Astukaa sisään!"

Tumman-ruskea ovi aukeni ja nojautuen Margueriten käsivarteen seisoi Vendale, näyttäen kasvot, jotka olivat kadottaneet ahvettuneen värinsä, ja käsi siteessä, murhaajan edessä, ikäänkuin kuolleista noussut ihmisen haamu.

Siinä äänettömyydessä, joka nyt seurasi, oli häkissä istuvan linnun viserrys pihalta ainoa ääni, joka kuului huoneessa. Maitre Voigt nyhkäisi hiljaa Bintreytä kupeesen, osoittaen sormella Obenreizeriin, ja kuiskasi:

"Katselkaapa häntä!"

Kauhistus oli halvannut kaiken muun liikunnon, paitse veren, pahan-tekijän ruumiissa. Kasvonsa olivat kalman-karvaiset, ja ainoa verevyyden merkki, joka näkyi, oli eräs siniseen vivahtava punainen juova naarmassa, joka oli seuraus siitä, että uhrinsa oli häntä haavoittanut leukaan ja kaulaan. Ääntämättä, hengähtämättä ja liikkumatta, kuin oli, näytti ikään siltä, kuin olisi se kuolema, johon oli Vendalen tuominnut, kohdannut häntä itseään tätä nähdessänsä.

"Jonkun meistä pitää häntä puhutella," sanoi maitre Voigt. "Teenkö minä sen?"

Vielä kerran keskeytti Bintrey rehellistä notaria, ja pyysi saada itse johdattaa keskustelua. Kieltävällä viittauksella kädellänsä sai hän notarin vaikenemaan, ja lähetti seuraavilla sanoilla myös Vendalen ja Margueriten pois huoneesta:

"Tarkoitus edes-astumisellanne on saavutettu, ja jos nyt tahtoisitte eritä täältä, niin se ehkä auttaisi herra Obenreizeria jälleen tointumaan."

Ja auttikin nähtävästi. Kun olivat ovesta ulos päässeet, niin veti hän syvän hengähdyksen lievennyksestä, etsi itselleen tuolin, josta oli vasta noussut, ja istuutui jälleen alas siihen.

"Antakaa hänelle ajatuksen aikaa," sanoi maitre Voigt.

"Ei sovi, sillä en tiedä miten hän tulis sitä käyttämään," sanoi Bintrey, ja kääntyen taas Obenreizeriin lisäsi hän: "Minun on velvollisuuteni itseäni kohtaan – huomatkaa, etten myönnä sen olevan teitä kohtaan – selvittää käytöstäni tässä asiassa ja ilmoittaa, mitä tässä on tehty minun neuvostani ja minun edesvastauksellani ainoasti. Käsitättekö lausettani?"

"Aivan hyvin."

"Johdattakaa sitten mieleenne se aika, jolloin matkustitte Sveitsin maahan herra Vendalen seurassa," alotti Bintrey. "Olitte tuskin olleet neljäkolmatta tuntia matkallanne, kun veljenne tytär, huolimatta omasta vaarastaan, keksi ja käytti keinon, jota ei teidänkään tarkkapäisyys voinut ennakolta arvata. Hän seurasi, näette, ylkämiehensä jälessä, ilman kenenkään neuvoa tahi lupaa siihen kysymättä ja ilman muuta seura-kumppania kuin eräs kyyppäri herra Vendalen palveluksessa."

"Mistä syystä hän seurasi minua matkallani, ja kuinka sattui kyyppäri tulemaan hänen seura-kumppaniksi?"

"Hän seurasi teitä siitä syystä", vastasi Bintrey, "että pelkäsi jotakin tapahtuneen teidän ja Vendalen välillä, jota salattiin häneltä, ja sen tähden, että hän todenmukaiseksi uskoi teidän voivan edistää omia etujanne tahi tyydyttää vihaanne millä keinoin hyvänsä, vieläpä rikoksellakin. Heti lähdettyänne, hän myöskin oli kääntynyt kyyppäriin, herra Vendalen palvelijaan, saadaksensa tietää, oliko jotakin tapahtunut hänen isäntänsä ja teidän välillä. Naurettava taika-usko ja tavallinen sattumus, joka kerran kohdannut hänen isäntäänsä tämän kellarissa, oli kyyppärin ajatuksissa asettanut herra Vendalen yhteyteen jonkunlaisen suuren vaaran kanssa, joka uhkasi hänen henkeään. Veljenne-tytär oli viekotellut häneltä tunnustuksen, joka teki entisen pelkonsa ja kauhistuksensa kymmenen kertaa isommaksi. Kun nyt kyyppäri ymmärsi, minkä onnettomuuden oli matkaan-saattanut, sovitti hän vapaehtoisesti vikansa ainoalla keinolla, joka oli hänelle mahdollinen. 'Jos isäntäni on vaarassa,' sanoi hän, 'niin on velvollisuuteni pitää huolta teistä.' Siis matkustivat he pois yhdessä, ja tällä kertaa kumminkin osoitti taika-usko hyötynsä, niin muodoin kuin se saatti veljenne tyttären lähtemään matkaan ja siis vaikutti, että ihmisen henki pelastettiin. Oletteko tähän asti ymmärtäneet minua?"

"Olen."

"Ensimmäisen tiedon rikoksestanne," jatkoi Bintrey, "sain minä kirjeestä, jonka veljenne tytär kirjoitti. Kaikki, mitä tarvinnette tietää, on, että hänen rakkautensa ja jalomielisyytensä keksi uhrinne hermottoman ruumiin ja oli avullisena häntä henkiin saatettaessa. Sill'aikaa kun hän makasi avutonna Briegin ravintolassa, Margueriten hoidon alaisena, sain minä Margueritelta kirjallisen käskyn tulemaan hänen tykönsä. Ennenkuin lähdin matkalle, sanoin minä rouva Dorelle tietäväni, että miss Obenreizer oli hyvässä turvassa, ja missä hän piti majaa, jota vastoin rouva Dor puolestansa ilmoitti, että veljenne tyttärelle oli tullut kirje, jonka hän näki olevan teiltä. Tämän kirjeen otin mukaani ja toimitin myös, että vastaisetkin kirjeet tulisivat meidän käsiimme. Tultuani Brieg'iin, havaitsin minä vaaran herra Vendalen hengen puolesta jo olevan ohitse, ja päätin sen tähden jouduttaa teidänkin tilintekopäivää, herra Obenreizer. Desfresnier & C: o eroitti teidät palveluksestansa niitten ilmoitusten johdosta, jotka salaisuudessa annoin heille teistä. Tällä tavoin riisuttuani teiltä hyvän nimenne ja maineenne, johon teillä ei ollut mitään oikeutta, oli seuraava tehtäväni, ottaa teiltä pois valtanne veljenne tyttären suhteen. Tähän tarkoitukseen en minä ainoastaan ajatellut salaisesti kaivaa maata jalkainne alta, vaan myös tunsin suuren huvituksen taistellessani teitä vastaan omilla aseillanne. Minun neuvoni mukaan on totuus tässä asiassa huolellisesti salattu tähän päivään saakka, ja se ansa, johon vihdoin olette tarttuneet, on – mistä syystä, sen huomaatte nyt yhtä hyvin kuin minä – viritetty juuri tähän paikkaan. Ainoastaan yksi luotettava keino löytyi, jolla voitiin hämmentää se pirullinen malttavaisuus, joka tähän saakka on tehnyt teidät niin vaaralliseksi ihmiseksi. Se keino on nyt koetettu ja – niin, katsokaa vaan minuun – on näkynyt kelpaavan. Mitä vielä on tehtävänä," lopetti Bintrey, ottaen laukustaan muutamia kirjoitettuja papereita, "on vapauden toimittaminen veljenne tyttärelle. Olette syypää murhan yritykseen sekä väärentämiseen ja varkauteen, ja meillä on selvät todistukset teitä vastaan käsissämme. Jos teitä tuomitaan lain-rikkojaksi, niin tietänette itse, miten käypi holhojavaltanne, ja mitä minuun tulee, niin sanon suoraan, että olisin mieluisemmin ryhtynyt tähän neuvoon; vaan minulle on esitetty arveluita, joita en ole voinut vastustaa, ja tämän keskustelun täytyy, kuten jo olen sanonut, loppua sovinnolla. Jos tahdotte kirjoittaa nimenne näitten rivein alle, jonka kautta luovutte kaikesta vallasta veljennetyttären yli, ja sitoudutte siihen, ett'ette täst'edes koskaan enään ilmesty Englannissa eikä Sveitsissä, niin minä puolestani allekirjoitan lupauksen, joka vakuuttaa teidät vapaaksi kaikesta vastaisesta vainoomisesta meidän puolelta."

Obenreizer otti, sanaa virkkaamatta, kynän käteensä ja allekirjoitti vaaditun luopumuksen. Saatuansa sitä vastaan luvatun vapaus-kirjeen vastaisesta vainoomisesta, nousi hän ylös, mutta ei sen enempää jouduttanut poislähtöänsä, vaan jäi seisomaan maitre Voigt'ia tirkistäen. Omituinen hymy liikkui huulillansa ja eriskummainen loiste leimahti sumuisista silmistään.

"Odotatteko vielä mitään?" kysyi Bintrey.

Obenreizer viittasi ruskeaan ovehen.

"Kutsukaa heidät vielä kerta tänne", vastasi hän. "Minulla on vielä vähä sanomista heidän läsnä-ollessa, ennenkuin menen matkaani."

"Sanokaa se minulle. En kutsu heitä enään."

Obenreizer kääntyi maitre Voigt'iin.

"Muistatteko, että kerroitte minulle, että teillä ennen muinoin oli ollut eräs englantilainen luottilas nimeltä Vendale?"

"Noh, mitähän sitten?" kysyi notario.

"Herra Voigt, kello-lukkunne on pettänyt teidät."

"Mitä?"

"Olen lukenut kirjeet ja todistukset luottilaanne arkkusessa, ja ottanut niistä kopiat, joita kannan taskussani. Eikö vieläkään ole syytä kutsua heitä?"

Notari parka katsella tuijotti auttamattomalla kummastuksella Obenreizeristä Bintrey'hin ja hänestä taas takaisin Obenreizer'iin; vaan sitten miehistyi hän jälleen, vei virka-veljensä vähän syrjään, ja kuiskasi hänelle jotakin korvaan. Herra Bintrey'n kasvot näyttivät ensin yhtä kummastuneilta, kuin maitre Voigt'in, vaan yht'äkkiä ne saivat toisen muodon, ja nuorukaisen ripeydellä juoksi hän ovelle, joka vei sisimmäiseen kamariin, katosi hetkeksi sen taa ja palasi sitten, taluttaen Margueritea ja Vendalea kädestä.

"Nyt, herra Obenreizer," sanoi Bintrey, "on viimeinen peli teidän.

Vetäkää se!"

"Ennenkuin luovun oikeudestani tämän nuoren neitosen holhojana," sanoi Obenreizer, "täytyy minun ilmoittaa salaisuus, joka likisästi koskee häntä, ja pyytäessäni hänen huomiota kertomukseeni, saan minä sen ohessa myös ilmoittaa, ettei minua tarvitse uskoa ainoastansa sanoistani, sillä minä olen varustettu kirjallisilla todistuksilla, kopioilla alkuperäisistä, joiden totuuden maitre Voigt itse voipi vakuuttaa. Merkitkää tämä tarkkaan, ja sallikaa minun johdattaa muistoanne kauas menneisin aikoihin – helmikuun alkuun vuonna 1836."

"Ottakaa vaari päivästä, herra Vendale," sanoi Bintrey.

"Tämä on ensimmäinen todistukseni," sanoi Obenreizer, ottaen povestaan paperi-lehden. "Tämä on kopia kirjeestä, jonka eräs englantilainen nainen on kirjoittanut sisarellensa, leskelle. Kirjoittajan nimen säästän lopuksi, jota vastoin minä olen valmis ilmoittamaan sen lesken nimen, jolle kirje oli kirjoitettu. Kirjeen päällekirjoitus kuuluu näin: 'rouva Jane Anne Miller, Groombridge Wells, Englanti'."

Vendale hämmästyi ja aukasi huulensa puhuakseen, vaan Bintrey pidätti häntä paikalla, niinkuin sitä ennen oli pidättänyt maitre Voigtia.

"Ei," sanoi itsepäinen lakimies, "jättäkää tämä minulle."

Obenreizer pitkitti.

"En tarvitse vaivata teitä kuuntelemaan ensimmäistä osaa kirjeestä, vaan saatan selittää sen sisällyksen parilla sanalla. Kirjeen kirjoittajan tila oli siihen aikaan tämä. Hän oli kauan asunut Sveitsissä miehensä kanssa – oli pakoitettu siihen miehensä terveyden tähden. Kahdeksan päivän kuluessa oli heidän muuttaminen uuteen asuntopaikkaan Neuschatelis-järven rannalla, jotta siellä kahden viikon kuluttua olisivat valmiit vastaan-ottamaan rouva Milleriä vieraaksensa. Sitten kääntyy kirjeen-kirjoittaja tähdelliseen perheen-asiaan. Hän ynnä miehensä olivat kauan eläneet lapsetonna ja molemmat olivat jo luopuneet toivosta saadakaan enään semmoista, he ikävöitsivät yksinäisyyttänsä ja kaipasivat jotakin, joka olisi elämätänsä suloistuttanut, jonka tähden olivat päättäneet omaksensa ottaa jonkun lapsen. Tässä alkaa nyt tähdellisempi osa kirjeestä, ja tästä tahdon siis lukea sen teille sanasta sanaan, niinkuin kirjeessä seisoo."

Hän käänsi ensimmäisen lehden kirjeestä – ja luki ääneensä seuraavaa:

"Mielitkö auttaa meitä, siskoseni, saamaan uutta yritystämme toimeen? Ollemme itse englantilaisia, haluaisimme ottaa englantilaisen lapsenkin. Tämän luulen paraiten onnistuvan löytölasten-huoneessa, ja mieheni neuvon-antajat laki-asioissa kyllä neuvovat sinua Lontoossa, miten on asiassa menetteleminen. Valitsemisen saat tehdä kokonaan mielesi jälkeen, ainoastaan niillä kahdella ehdolla, että hän on poika, eikä vuotta vanhempi – Tahdotko nyt minun tähteni kärsiä tätä vaivaa ja tuoda lapsen muassasi, kun tulet Neuschateliin?

"Minun täyttyy vielä lisätä muutamia sanoja mieheni ajatuksesta tässä asiassa. Koska hän tahtoo säästää lapselta kaiken vastaisen mieli-pahan tunteen, joka ehkä voisi syntyä, jos lapsemme havaitsisi oikean sukuperänsä, niin tulee se kantamaan mieheni nimen ja kasvatettavaksi siinä uskossa, että hän on oma poikamme. Mitä hänelle jääpi perittäväksi kuolemamme jälkeen, tulee hänelle vakuutetuksi ei ainoastaan englantilaisten lakein mukaan tämmöisissä tapauksissa, vaan myös sen mukaan, mikä tässä maassa on tapana, sillä niin kauan olemme jo asuneet tässä maassa, että epäiltävä on, eikö meitä sovi pitää sveitsiläisinä. Ainoa varovaisuus, joka tätä paitse on vaarin otettava, on, että välttäisimme asian ilmitulon löytölasten-huoneesta tulevaisuudessa. Nyt on nimemme jokseenkin harvinainen ja jos meitä kirjoitettaisiin laitoksen päiväkirjoihin, niin saattaisi siitä aina jotakin seurata. Sitä vastoin on tuhansilla ihmisillä sama nimi kuin sinulla, ja jos tahtoisit sinä kirjotuttaa nimesi pöytäkirjaan, niin ei asian ilmituloa siltä puolelta tarvitsisi pelätä. Lääkärimme käskystä me nyt muutamme erääsen paikkakuntaan, jossa entiset olomme ovat ihan tuntemattomat; ja jos suinkin sopii, niin tee hyvin ja tuo mukanasi vieras lapsen-tyttö, kun tulet meille. Asian näin ollessa, sopii sinun sanoa, että lapsi on minun poikani, jota viedään äitinsä tykö sisarensa hoidon alla. Ainoa palvelija, jonka otamme myötämme entisestä kodista on oma piikani, johon saatamme vakaasti luottaa. Niin hyvin Englannissa kuin Sveitsissä kuuluu lakimiesten virkaan olla vaiti silloin kun tarvitaan, jotta siinäkin kohden voimme olla huoletoinna, ja siinä nyt on salaisuutemme! Vastaa ensi postissa, hyvä siskoseni, lupaatko ruveta liittoon meidän kanssa!"

"Salaatteko vielä sen nimen, joka kirjoitti tämän kirjeen?" kysyi Vendale.

"Säästän nimen viimeiseksi," vastasi Obenreizer, "ja ryhdyn nyt toiseen todistukseeni, ainoastaan pieni paperi-lippu, niinkuin näette, ja sen Sveitsiläisen notarin käytettävä, jonka oli määrä kokoon panna asia-kirjat. Se kuuluu näin: 'Kolmantena päivänä Maaliskuuta 1838 omaksi otettu Löytölasten-huoneesta Lontoossa eräs poika-lapsi, joka laitoksen kirjoissa on kutsuttu nimellä Walter Wilding. Se, jonka nimelle lapsi kirjoitettiin pöytäkirjaan, oli leski-rouva Jane Ann Miller, joka tässä asiassa menetteli naidun, Sveitsissä asuvan sisarensa puolesta.' Vielä kipinä kärsimystä!" lisäsi Obenreizer, nähdessään Vendalen repivän itsensä irti Bintrey'stä ja hyppäävän seisaalle. "En tahdo myöskään salata nimeä teiltä. Kaksi pientä paperi-lippua vielä, ja sitten olen päättänyt. Nyt tulee kolmas todistus! Se on erään tohtori Ganz'in kirjoittama heinäkuulla v. 1838; hän vielä elää ja pitää virkaa Neuschatelissa. Tohtori todistaa – saatte paikalla lukea sen itse ensiksi – hoitaneensa mainittua lasta kaikissa hänen lapsitaudissa; toiseksi: että se mies, joka oli ottanut lapsen omaksi pojakseen, kuoli kolme kuukautta ennen tämän todistuksen tehtyä; ja kolmanneksi: että samana päivänä, jolloin todistus kirjoitettiin, jättivät leski ynnä piikansa Neuschatelin, ja lähtivät Englantiin lapsen kanssa. Liitettyäni vielä yhden renkaan lisäksi, on todistus-vitjani valmis. Piika jäi rouvansa palvelukseen tämän kuolemaan saakka, joka tapahtui vasta muutamia vuosia takaperin, ja voipi valallansa ottaa toteennäyttääkseen lapsen kasvamisen nuorukaiseksi, ja siitä mieheksi, sillä miehuuden ijällä hän nyt on. Tuossa on hänen adressinsa Englannissa – ja siinä, herra Vendale, on neljäs ja viimeisen todistukseni!"

"Miksi käännytte minuun?" kysyi Vendale, kun Obenreizer laski kirjoitetun adressin pöydälle hänen eteensä.

"Sen vuoksi että te olette mainittu mies! Jos veljeni-tytär menee naimiseen teidän kanssanne, niin saa hän miehekseen ihmisten yhteisestä armosta kasvatetun seka-sikiön! Jos veljeni-tytär menee naimiseen teidän kanssanne, niin saa hän miehekseen petturin ilman nimettä ja suvutta, ja joka on valhetellut olevansa englantilainen 'gentlemanni' korkeasta ja jalosta suvusta!"

"Hyvä!" lausui herra Bintrey. "Eriskummaisen viisaasti esitetty, herra Obenreizer! Nyt puuttuu ainoastaan muuan sana, niin on asia päätetty. Hän menee naimiseen – ja, uskokaa minua, peräti teidän vehkeittenne kautta – miehen kanssa, joka perii kauniin omaisuuden, ja jonka syntyperä tekee hänen ylpeämmäksi kuin ennen talonpoikaisesta vaimostansa. Yrjö Vendale, toivottakaamme testamentin-suorittajina toisillemme onnea! Kalliin ystävä vainajamme hartain toive eläessänsä on nyt täytetty. Olemme löytäneet kadonneen Walter Wildingin. Niinkuin herra Obenreizer äsken sanoi – te olette mainittu mies!"

Vendale ei kuullut mitä hän sanoi; mielensä oli taipunut ainoastaan yhteen ajatukseen, hän kuuli ainoastaan yhden äänen. Margueriten sormet pudistivat innokkaasti hänen kättänsä, Margueriten ääni kuiskasi hänelle: "En koskaan ole minä lempinyt sinua, Yrjö, niin hartaasti kuin tällä hetkellä!"

ESI-RIPPU

Ollaan toukokuussa. Cripple Corner'issa on pidot, uunin piiput savuavat, yhteinen ruoka-sali oli koristettu seppeleillä, ja talon arvoisa emännöitsijä, rouva Goldstraw, on hyvin toimissaan; sillä juuri tänä kauniina päivänä viettää Cripple Cornerin herra häitä kaukana vieraalla maalla, nimittäin pienessä Brieg'in kaupungissa Simplon-vuoren juurella, jossa Marguerite on pelastanut hänet hengen vaarasta.

Iloisesti soivat kellot pienoisessa Brieg'in kaupungissa, ja kadun yli liehuu lippusia poikittain, ja kaikkialla kuuluu pyssyn pamahduksia ja messinki-torvien helisevä soitto. Viini-tynnyreitä, koristettuina kirjavilla nauhoilla, on vieritetty kadulle kirjavan teltin alle ravintolan edessä, ja jokainen, joka haluaa, saa mielensä mukaan nauttia iloa ja riemua. Kellot ja lippuset, akkunoista riippuvat vaatteet, pyssyn laukaukset ynnä torvensoitto, kaikki nämät oudot tapaukset ovat ihastuttaneet ja elähyttäneet pienen kaupungin rehellisiä asukkaita.

Yö on ollut myrskyinen ja vuoret ovat peitetyt lumella, mutta tänä päivänä loistaa aurinko kirkkaasti, ilma on niin puhdas, kaupungin soleat tornin huiput hohtavat kuin hopea, ja Alpit näyttävät kaukaisilta, valkoisilta hattaroilta tumman-sinisellä taivaalla.

Pienoisen kaupungin hyväntahtoiset ja teeskentelemättömät asukkaat ovat poikkipuoleen katua rakentaneet kunniaportin, jonka kautta morsius-pari on juhlallisesti palaava kirkosta. Portin etupuolella luetaan seuraava päälle-kirjoitus: "Kunnioitettu ja rakastettu olkoon Marguerite Vendale!" Sillä hänestä ollaan ylpeät melkein jumaloitsemalla. Näiden odottamattomien tervehdys-sanain hänen uudella nimellänsä pitäisi muka ihastuttaa morsianta, ja sentähden onkin niin toimitettu, että häntä saatetaan kirkolle mutkaista taka-katua myöten, joka aivan helposti menestyy pienessä Briegin kaupungissa mutkaisine katuinensa.

Nyt on kaikki järjestetty, ja kirkkoon mentiin jalkasin. Morsian ja ylkämies, notari Neuschatelista, lakimies Lontoosta, rouva Dor ynnä eräs outo, vahva, salamielinen englantilainen, tunnettu nimellä Zhoé Ladelle, ovat kaikki kokoontuneet ravintolan parhaasen, juhlallisesti puettuun huoneesen. Rouva Dor näkyy nyt puettuna puhtaisin hansikkoihin, tällä kertaa omiinsa, ja molemmat käsivartensa kiertyttyinä morsiamen kaulan ympäri; jonka tähden rouva, ollaksensa loppuun asti itsensä kaltainen on kääntänyt leveän selkänsä muulle seuralle.

"Suo anteeksi, kaunis lapsukaiseni," pyytää rouva Dor, "että minä saatin olla hänen kissanansa."

"Kissanansa, rouva Dor?"

"Niin, jonka täytyy istua vartioitsemassa pientä ihanaa hiirtä," selitti rouva Dor katuvaisella huokauksella.

"Olettehan kuitenkin paras ystävämme! Sano, Yrjöseni, sinäkin, eikö ollut rouva Dor paras ystävämme?"

"Varmaan, lemmityiseni! Kuinka me ilman hänettä olisimme tulleet toimeen?"

"Olette molemmat niin ylevä-mieliset," sanoo rouva Dor, vastaan-ottaen tämän lohdutuksen, vaan lankee taas katumukseen. "Mutta kuitenkin alotin minä kissana."

"Niin, mutta ikäänkuin kissa sadussa, hyvä rouva Dor", sanoo Vendale suudellen häntä poskelle, "olitte kuitenkin oikea nainen, ja sen vuoksi osoittikin sydämenne myötätuntoisuutta muitten rakkaudelle."

"En tahdo millään muotoa tässä estää rouva Dorea saamasta syleilyksiä," saarnaa herra Bintrey, kello kädessä, "enkä rohkene liioin moittia että olette tunkeuneet tänne loukkoon kuni kolme sulotarta; tahdon vaan muistuttaa, että lienee jo aika mennä. Mikä on teidän ajatuksenne, herra Ladle?"

"Se on ihan selvä," vastasi Janne taipuvaisella irvistyksellä. "Ylimalkaan olen minä nyt paljoa selkeämpi, kun olen, näette, niin kauan vierinyt maan pinnalla. En ole ennen koskaan ollut näin kauan yhtä päätä pinnalla, ja tämä on tehnyt mulle oikein hyvää. Cripple Corner'issa olin liian paljon maanpinnan alla, ja tuolla Simplon-vuorella olin liiaksi korkealla sen yli, mutta täällä olen tavannut keski-suunnan, herra. Ja jos minä joskus maistelen iloisten parissa, niin se tapahtukoon tänä päivänä, kun juodaan malja: 'Suojelkoon Jumala heitä molempia!'"

"Niin minustakin!", sanoo Bintrey. "Mutta me, herra Voigt, olkaamme olevinamme ranskalaisia ja laulakaamme: Allons, marchons."

Kaikki kääntyvät oveen, jossa saattoväki heitä odottaa, ja sitten mennään kirkkoon, jossa parikunnan vihkimys onnellisesti tapahtuu. Parahiksi ovat juhlalliset menot alkaneet, niin käsketään notariota käymään pikimmältään ulkona, ja palattuansa jälleen kirkkoon, on vihkimys jo ohitse. Hän seisahtuu Vendalen viereen ja taputtaa häntä olkapäähän.

"Käykää tuota pikaa syrjä-ovella, herra Vendale, vaan yksinänne.

Jättäkää vaimonne minun haltuuni."

Kirkon syrjä-ovella seisoivat nuot kaksi miestä luostarimajasta, jotka jo tunnemme. He ovat läpikastuneet lumesta ja väsyneet matkastaan, vaan toivotettuansa onnea ja menestystä hänelle, panee kumpikin leveän kätensä Vendalea rinnalle, ja katsellen häntä totisilla silmillä sanoo toinen heistä hiljaisella äänellä:

"Ne ovat taas täällä, herra! Paarinne – ihan samat paarinne!

"Paarini täällä? Mitä vasten?"

"Hiljaa! Vaimonne tähden hiljaa! Matka-toverinne sinä päivänä – "

"Miten on hänen?"

Mies katselee kumppaniansa, ja tämä häntä. Kumpasenkin käsi makaa vakavasti Vendalen rinnan päällä.

"Hän oli viipynyt muutamia päiviä ensimmäisessä pakopirtissä, herra; ilma oli välistä hyvä, välistä paha."

"Noh, ja sitten?"

"Toissa päivänä tuli hän meidän maja-taloomme ja tahtoi, nukuttuansa hetken laattialla, valkean ääressä, kaapuunsa peittyneenä, mennä seuraavaiseen majataloon, ennenkuin pimeä tulisi. Häntä peloitti paljon tämä osa matkasta, ja hän luuli tien vielä huononevan seuraavana päivänä."

"Noh, kuinka sitten kävi?"

"Hän kulki yksin, ja juuri kun pääsi suojaman sivutse, niin tuli lumivyöry – ihan samanlainen kuin se joka vieri alas teidän takananne lähellä Ganther siltaa – ."

"Ja tappoi hänet?"

"Me kaivoimme hänen ylös tukehtuneena ja musertuneena. Vaan puhukaamme nyt vaimostanne. Asian laita on semmoinen, että olemme kantaneet miehen tänne paareilla, saadaksemme hänet haudatuksi, ja meidän täytyy kulkea tätä samaa katua. Vaimonne ei tarvitse häntä nähdä. Olisi synti ja häpeä kantaa paareja kunniaportin kautta, ennenkuin vaimonne on siitä kulkenut. Kun lähdette kirkosta, niin me, jotka kannamme paareja, poikkeemme oikealla lähellä olevalle syrjä-kadulle ja asetumme paarein eteen; mutta varoittakaa vaimoanne kääntämästä silmiänsä siihen katuun. Aika joutuu, ja vaimonne ehkä jo kaipaa teitä. Hyvästi!"

Vendale menee takasin kirkkoon ja panee morsiamensa käden oman terveen käsivartensa alle. Kirkon pääportilla odottaa heitä juhlavaatteisin puettu saattoväki, ja nyt astutaan katua alaspäin kelloin soidessa, pyssyin pamahtaessa, lippusten liehutessa, torvien helistessä ja innostuneen kaupungin riemutessa, itkiessä ja hymyillessä. Päät paljastetaan, mistä Marguerite kulkee sivutse, äidit näyttävät häntä lapsillensa, kaikki ihmiset siunaavat häntä. "Taivaan siunaus rakkaalle tytölle! Katso, kuinka hän kävelee nuoruudessaan ja kauneudessaan, hän joka niin uskalasti pelasti ylkänsä hengen."

Tultuansa oikealta puolelta kohtaavan syrjä-kadun nurkkaan puhuttelee Vendale morsiantansa ja kääntää hänen huomiota vasemmalla kädellä oleviin akkunoihin. Päästyänsä nurkan sivutse vähän edemmäksi, sanoo hän; "Älä katso taaksesi, lemmityiseni!" ja kääntää samassa itse päänsä. Hän näkee nyt takanansa paaren ynnä sen kantajan katoavan kunniaportin kautta kirkkomaalle, vaan itse astuu hän morsiamensa ynnä hääjoukon kanssa alas ihanaan, auringon loisteessa kiiltävään laaksoon.