Ensimmäinen kohtaus.
Rooma. Julkinen paikka.
(Menenius, Sicinius ja Brutus tulevat.)
Auguri sanoi minulle, että tänä iltana saamme kuulla uutisia.
Hyviäkö, vai pahoja?
Ei ainakaan kansan toivon mukaisia, sillä se ei rakasta Marciota.
Luonto pedotkin opettaa ystävänsä tuntemaan.
Sano siis, ketä susi rakastaa?
Lammasta.
Niin kyllä, syödäksensä sen: niinkuin nuo nälkäiset plebejitkin tekisivät tuon jalon Marcion.
Niin, kyllä hän on lammas, hän, vaikka ynisee kuin karhu!
Niin kyllä hän on karhu, hän, vaikka elää niinkuin lammas. Te olette ikämiehiä kumpikin, vastatkaatte kysymykseeni.
Kyllä; puhukaa.
Mikä pahe Marciolta puuttuu, jota ei teissä kummassakin ole ylenmäärin?
Häneltä ei puutu ainoakaan pahe, hänessä on niitä kosolta kaikkia.
Erittäinkin ylpeyttä.
Ja kerskaavaisuudessa hän voittaa kaikki muut.
Sepä kummallista. Tiedättekö itse, miten teitä kumpaakin kaupungissa, nimittäin meissä, säätyläisissä, arvostellaan? Tiedättekö sitä?
Mitenkä siis meitä arvostellaan?
No, koska nyt ylpeyden mainitsitte, ettehän minuun suutu?
Asiaan, asiaan!
No, se ei ole mikään suuri asia; sillä mitä pieninkin tilapää-varkaus olisi omiansa sieppaamaan teiltä koko joukon malttamusta. Päästäkää luontonne valloilleen, ja suuttukaa mielinmäärin, vallankin jos se on mieleen teille. Syytätte Marciota ylpeydestä, niinkö?
Me yksin emme sitä tee.
Sen hyvin tiedän; yksin te voitte sangen vähän tehdä. Teillä on apureita monenmoisia, muuten näyttäisivät toimenne ihmeellisen yksinkertaisilta; kykynne on liian alaikäinen, saadakseen yksin suurta aikaan. Mainitsitte ylpeyden. Oi, jos voisitte nähdä oman niskanne nikamiin ja luoda pienen katseen omaan rakkaaseen itsehenne! Oi, jos sen voisitte!
No, mitä sitten?
Silloin näkisitte kaksi niin kelvotonta, ylpeätä, väkivaltaista, itsepäistä virkamiestä (toisin sanoin: narria), ettei Roomassa mokomia.
Tekin, Menenius, olette vallan hyvin tunnettu.
Niin kyllä, iloiseksi patriisiksi, joka mielelläni juon pikarillisen tuimaa viiniä, sekoittamatta siihen pisaraakaan Tiberin vettä. Sanotaan, että olen liian heikko mielitekojani noudattamaan; tulinen ja kiihkoinen tyhjästä joutavasta; että enemmän seurustelen yön takapuolen kuin aamun otsapuolen kanssa. Mitä ajattelen, sen ma lausun, ja kaiken vihani puran ilmi hengätessäni. Kun tapaan kaksi semmoista valtiomiestä, kuin te olette (Lykurgon kaltaisia ette sentään ole), ja jos tarjoomanne juoma ei ole makuisaa kidalleni, niin irmastelen sille. En saata sanoa, että te viisaudessanne olette hyvin asianne esittäneet, jos joka sanasta näen aasin korvien törröttävän; ja vaikka minun täytyykin kärsivällisesti kuulla, kun sanovat teitä kunnollisiksi ja vakaiksi miehiksi, niin verinen valhe on sanoa naamojanne siivoiksi. Jos kaiken tämän näette minun pikkumaailmani kartasta, seuraako siitä, että olen vallan hyvin tunnettu? Mitä vikoja saattaakaan teidän korkeasti valistunut sokeutenne tästä minun luonteestani noukkia, jos olen vallan hyvin tunnettu?
Hyvä, hyvä! Me tunnemme teidät vallan hyvin.
Te ette tunne minua, ettekä itseänne, ettekä mitään. Teidän kunnianhimonne haluaa vaan köyhäin raukkojen kumarruksia ja kursailua; te voitte koko pitkän pituisen aamupäivän istua kuulemassa viininmyyjän ja pomeranssimuijan riita-asiaa, ja kuitenkin lykätä tuon kolmen pennin jutun toiseen istuntopäivään. Jos kahta riitapuolta kuulustellessanne sattumalta saatte mahapakon, niin irmastelette kuin irviöt, nostatte verisen lipun ja julistatte sodan kaikkea mielenmalttia vastaan, ärjytte yöastiaa ja jätätte riita-asian kesken ja yhä enemmän vaan sotkettuna käyttelystänne. Koko sovinto, minkä asiassa aikaansaatte, on siinä, että kumpaakin riitapuolta sanotte konnaksi. Kylläpä olette kaunis pari!
No niin, tiettyähän on, että olette sopivampi pöytäilviöksi kuin kelvollinen jäseneksi Capitolin neuvostoon.
Itse papinkin on pakko ruveta koiransilmäksi, jos kohtaa noin naurettavia olennoita. Järkevinkään puheenne ei maksa partanne liikkumista; ja partanne saa liian kunniallisen haudan, jos joutuu paikkaräätälin päänaluksen täytteeksi, tai välivilloiksi aasin kuormasatulaan. Ja kuitenkin sanotte Marciota ylpeäksi, häntä, joka halvimman arvion mukaan on yhtä ansiollinen kuin kaikki teidän esi-isänne Deucalionista alkaen, vaikka, ken tiesi, jotkut ja parhaat niistä ovat olleet perimöisiä teloittajia. Hyvää yötä, te, kunnian-arvoiset herrat! Pitempi keskusteleminen teidän kanssanne saastuttaisi aivoni, sillä olettehan tuon plebeji-karjan paimenia. Rohkenen sulkeutua suosioonne.
(Brutus ja Sicinius siirtyvät näyttämön perälle. Volumnia, Virgilia, Valeria y.m. tulee.)
Kuinka voitte, hyvät rouvat, kauniit ja jalot (jalompi ei olisi kuu, jos se maassa vaeltaisi), ja mihin noin tarkasti katseenne kiinnitätte?
Kunnon Menenius, Marcius, minun poikani, lähenee. Junon tähden, älkää meitä viivyttäkö!
Haa! Tuleeko Marcius kotiin?
Tulee, kunnon Menenius, ja suurimmat kunnianosotukset ovat hänen osakseen tulleet.
He, Jupiter, ota lakkini ja kiitokseni! – Heleijaa, Marcius tulee kotiin!
Niin, hän tulee.
Nähkääs, tuossa on kirje häneltä, senaatti on saanut toisen, hänen vaimonsa kolmannen, ja luulenpa että on teillekin kirje kotonanne.
Koko minun taloni tänä iltana pemutkoon! – Minulleko kirje?
Niin, varmaankin on siellä kirje teille; olen nähnyt sen.
Minulle kirje! Sehän tuopi minulle terveyttä seitsemäksi vuodeksi; ja koko sen ajan irvistelen minä lääkäreitä. Galenon kaikkivaltaisin tohtorinlippu on pelkkää puoskaroimista, eikä tämän elinrohdon rinnalla parempi hevoslääkitystä. Eikö hänessä ole haavoja? Hänellä on tapana palata kotiin haavoitettuna.
Oi, ei, ei, ei!
On, hän on haavoitettuna, ja siitä kiitän jumalia.
Niin minäkin, jos niitä vaan ei ole liiaksi. – Tuoko hän voiton lakkarissaan? – Haavat häntä kaunistavat.
Otsallaan, Menenius; hän palajaa kotiin kolmannen kerran tammiseppele päässä.
Onko hän Tulloa hyvänpäiväisesti löylyttänyt?
Titus Lartius kirjoittaa heidän otelleen keskenänsä, mutta Aufidion päässeen pakoon.
Parasta olikin sen saatan vakuuttaa. Jos hän olisi puoltaan pitänyt, en maarin minä olisi tahtonut semmoista tulloamista kärsiä, vaikka olisin saanut kaikki Coriolin kirstut kultineen päivineen. Onko siitä senaatille ilmoitettu?
Hyvät rouvat, lähtekäämme! – On, on, on. – Senaatille on tullut kirje päälliköltä, jossa koko tämän sotaretken kunnia luetaan poikani ansioksi. Hän on tässä sodassa voittanut kaksin kerroin entiset urostyönsä.
Todellakin kummia hänestä jutellaan.
Kummia? Niin totta, ja täydellä syyllä, sen takaan.
Suokoot jumalat, että se olisi totta.
Totta! Päh!
Totta! Vannon että se on totta. Missä on haavat hänessä? – (Trihuuneille, jotka tulevat esiin.) Jumalat teitä varjelkoot, te kaikkiviisaat herrat! Marcius tulee kotiin, ja nyt hänellä on vielä suurempi syy ylpeillä. – Missä on haavat hänessä!
Harteissa ja vasemmassa käsivarressa. Oikein komeat naarmat kansan katseltaviksi, kun hän astuu julkisesti esiin viranhakijana. Kun hän Tarquinion karkoitti, sai hän seitsemän haavaa ruumiiseensa.
Yhden niskaan, ja kaksi reiteen, – yhdeksän niitä oli, minun tietääkseni.
Ennen viimeistä sotaretkeä oli hänessä viisikolmatta haavan arpea.
Nyt niitä on seitsemänkolmatta, ja jokainen arpi oli vihollisen hautana. (Torventoitauksia ja ilohuutoja.) Kuulkaas, torvet soivat!
Ne ovat Marcion sanansaattajia. Hänen edellänsä käy riemu, ja jälkeensä hän jättää kyyneleitä. Kädessä tarmokkaassa musta surina. Hän iskee, ja se isku miesten turma.
(Torvet soivat, Cominius ja Titus Lartius tulevat, ja heidän keskellänsä Coriolanus, tammiseppele päässä. Päälliköitä, sotamiehiä ja airut.)
Se kuule, Rooma, että Marcius yksin
Coriolissa taistel', uuden nimen
Näin kunnialla liittäin entisiinsä.
Se mainenimi on Coriolanus. —
Oi, tervetullut, kuulu Coriolanus!
(Torventoitauksia.)
Niin, tervetullut, kuulu Coriolanus!
Heretkää! Tämä sydäntäni loukkaa.
Vait, vaiti!
Tuossa äitis!
Oi, sa mulle
Menestyst' olet jumalilta kaikilt'
Anonut, tiedän sen.
(Polvistuu.)
Ei, nouse, urho,
Mun oma Marcioni, jalo Cajus,
Jok' urhotöistäs juur' sait mainenimen,
Mik' oli se? Coriolanus? – Niinkö? —
Mut, vaimos —
Sulo valtiaani, terve!
Ehk' oisit nauranut, jos ruumiin' oisin
Ma palannut, kosk' itket nyt, kun voitin?
Oi, kultani, Coriolissa leskill'
On silmät tuommoiset, ja poikiansa
Surevill' äideillä.
Oi, jumalat
Sun kruunatkohot!
Vieläkö sä elät? —
(Valerialle.)
Anteeksi, rouvaseni!
Enhän tiedä
Mihinkä käännyn. – Tervetullut kotiin!
Ja tekin, päämies! – Tervetulleet kaikki!
Niin, satatuhat kertaa tervetulleet!
Ma voisin itkeä ja voisin nauraa.
Kevyt on mieleni ja raskas. Terve!
Kirotut sisimmät sen sydänjuuret,
Jok' iloll' ei sua katso! – Teihin kolmeen
Rakastuu Rooma aivan. Mutta tietkääs,
Omenapuit' on kirpeitäkin täällä,
Joit' ei voi maukkaiksi jalostuttaa.
Soturit, tervetulleet toki olkaa!
On nokkonen vaan nokkonen, ja hupsut
On hupsun vehkeet.
Aina yhdenlainen!
Sama Menenius!
Tie auki, syrjään!
CORIOLANUS (vaimolleen ja äidilleen).
Kätesi, – teidän myös! Mut ennenkuin
Saa varjostaa mun päätän' oma suoja,
Patriisein luona täytyy minun käydä,
Joilt' olen, paitsi terveisiä, saanut
Myös kunniaa.
Siis täytettynä näen nyt
Mit' olen toivonut ja mitä mielen'
On suurta kuvaillut; vain yksi puuttuu,
Ja sit' ei varmaan Rooma sulta kiellä.
Oi, äiti, heidän orjanaan käyn ennen
Omia teitäni, kuin heidän teitään.
Halliten heidän kanssaan.
Capitoliin!
(Torventoitauksia. Menevät juhlakulussa, niinkuin
tulivatkin. Tribuunit jäävät.)
Hänestä hokevat nyt kaikkein kielet!
Nenälleen lasit tihrusilmä panee,
Nähdäkseen häntä; imettäjä lörppä
Poruttaa vetotaudin kakaraansa,
Hänestä rupatellen; parhaan vartin
Likaiseen kaulaans' sitoo kyökkipiika
Ja töllistämään ylös seinään kämpii;
Rahit, kuistit, ikkunat on täpötäynnä;
Katoilla, harjoill' istuu kahdareisin
Väkeä kaikenlaista, jotka silmin
Hänt' ahmii kaikki; joukkoon tunkeilevat
Papitkin, harvoin nähdyt, koittain saada
Pukaten paikkaa; hunnutetut naiset
Siloiset poskipäänsä, joilla puna
ja valkea käy sotaa, alttiiks suovat
Himoisen Phoibon tulisuudelmille.
On melu moinen, niinkuin häness' asuis
Mikäkin jumala, jok' ompi salaa
Hänehen hiipinyt ja hurmaavaisen
Sulonsa hälle suonut.
Tuota pikaa
Hän konsul' ompi.
Meidän valtamme
Saa nukkua kai hänen hallitessaan.
Hän maltill' ei voi kantaa kunniaansa
Alusta loppuun; mitä voittanut on,
Menettää hän.
Se lohduks on.
Tuo rahvas,
Jot' edustamme – usko pois! – jo vanhan
Vihankin tähden, pienimmästä syystä,
Nuo hänen uudet arvons' unohtaapi;
Ja syytä varmaan antaa hän, niin totta
Kuin hän siit' ylpeileekin.
Kerran, kuules,
Hän vannoi että, konsuliks jos pyrkis,
Ei torill' ilmestyis hän, eikä kantais
Nöyryyden nukatonta vaippaa, eikä
Hän tavan mukaan haavojansa näyttäis
Ja kerjäis kansan löyhkäist' ääntä.
Oikein.
Niin sanoi hän. Niin, ennen hän sen jättäis
Kuin ottaisi, jos hänt' ei patriisit
Ja ylimykset pyytäis.
Muut' en toivo
Kuin että pysyis aikeissaan ja toimeen
Ne panisi.
Sen varmaankin hän tekee.
Se hälle, niinkuin toivommekin on,
Tuo perikadon varmaan.
Häntä kohtaa
Tai meitä se. Siis kuiskatkaamme kansaan.
Ett' aina heit' on vihannut hän; että
Jos vois, hän heidät tekis aaseiks, tukkis
Suun heidän puoltajiltansa, ja heiltä
Vapauden ryöstäis; että hänest' on he —
Mit' ihmistoimihin ja kykyyn tulee
Ja arvohon ja hyötyyn maailmassa —
Kuin sotakameelit, jotk' appeens' saavat,
Kun kuorman vetävät, ja ruoskaa selkään,
Jos uupuvat.
Niin, tuon jos kuiskaamme,
Kun joskus korskall' ylpeydellään kansaa
Hän loukkaa taas (ja sen hän tekee, jos vaan
Hänt' yllytät: jok' yht' on helppo kuin
Usuttaa koiraa uuheen), syntyy liekki,
Mi heidät sytyttää kuin kuivan oljen;
Ja tämä lieska hänet ijäks mustaa.
(Sanansaattaja tulee.)
Mik' ompi?
Capitoliin oiti! Luullaan
Tulevan Marcion konsuliksi. Häntä
Sokeat tunki kuulemaan ja kuurot
Näkemään häntä; eukot sormikkaitaan
Ja rouvat, tytöt vöitään, huivejansa
Viskoivat hänen tielleen; aatelisto
Kumarsi niinkuin Jupiterin kuvaa,
Ja kansa lakeillaan ja huudoillansa
Satehen aikaan sai ja ukkosjyryn.
En moista ole nähnyt.
Capitoliin!
Nykyisiin korva kiintyköön ja silmä,
Mut sydän tulevaisiin.
Minä seuraan.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Capitoli.
(Kaksi oikeudenpalvelijaa asettelee pieluksia.)
Joutuun, joutuun! He ovat kohta täällä. Kuinka monta mitä on konsuliksi pyrkijää?
Kolme, sanotaan, mutta kaikki luulevat, että Coriolanus vie viran.
Uhkea mies, mutta saakelin ylpeä. Eikä rakasta rahvasta.
Onpahan niitä suuriakin miehiä ollut, jotka ovat kansaa imarrelleet, eivätkä kuitenkaan sitä rakastaneet. Ja niitäkin on, joita kansa rakastaa, vaikkei tiedä miksi. Siis jos se ei tiedä miksi se rakastaa, ei se myöskään tiedä miksi se vihaa. Kun siis Coriolanus ei piittaa siitä, rakastaako häntä kansa vai ei, niin tämä osoittaa, että hän perin tuntee sen mielenlaadun; ja jalomielisessä suruttomuudessaan hän sitä peittelemättä näyttääkin.
Jos hän ei siitä piittaisi, rakastaako se häntä vai eikö, niin hän olisi väliäpitämätön, eikä tekisi sille hyvää eikä pahaa; mutta hän etsii sen vihaa kiihkeämmin, kuin se sitä osoittaa saattaa, ja käyttää joka tilaisuutta julkisesti esiintyäkseen sen vastustajana. Se seikka, että hän julkisesti etsii kansan vihaa ja suuttumusta, on yhtä huonoa kuin sekin, jota hän ei kärsiä saata, nimittäin kansan imarteleminen suosion tähden.
Hän on isänmaansa kiitollisuuden ansainnut, eikä ole niin mukavia teitä kohonnut kuin muut, jotka notkeina ja nöyrinä ovat kansalle lakkiansa nostaneet, eivätkä mitään muuta tehneet saavuttaakseen arvoa ja mainetta; ei, hän on niin kiinnittänyt ansionsa heidän silmiinsä ja tekonsa heidän sydämmiinsä, että olisi laillaan kiittämätöntä solvausta, jos heidän kielensä olisivat vaiti eivätkä sitä tunnustaisi. Ilkeys yksin saattaisi toista väittää, ja itse joutuen valheesta kiinni, saisi se nuhteita ja soimauksia joka korvalta, joka sen kuulisi.
Jääköön hän rauhaan! Hän on kelpo mies. Tie auki, he tulevat.
(Torventoitauksia. Konsuli Cominius, liktorit hänen edellänsä, Menenius, Coriolanus, senaattoreja, Sicinius ja Brutus tulevat. Senaattorit asettuvat paikoilleen; tribuunit samaten.)
Kun volskilaisist' on nyt päätös tehty
Ja sana pantu Titus Lartiolle,
Jää jälki-istuntomme määrättäväks
Sen miehen palkka, joka maansa hyväks
Niin jalosti on taistellut. Suvaitkaa
Siis, arvoisat ja jalot isät, että
Nykyinen konsuli ja äskeinen
Voittoisa päällikkömme meille vähän
Niist' urhotöistä kertoo, joita tehnyt
On Cajus Marcius Coriolanus, jolle
Nyt kunnioitus ansaittu ja kiitos
Osaksi tulkoon.
Kertokaa, Menenius;
Ei pituudesta haittaa. Ennen puuttuu
Varoja valtiolta palkita
Kuin meiltä halu antaa. Suvaitkaa siis,
Te kansan edustajat, meitä kuulla
Ja rahvahassa suosimalla puoltaa
Mit' aiomme nyt päättää.
Sopumielin
Olemme tulleetkin; ja sydämmemme
Se kunnioittaa mielellään ja puoltaa
Tän istuntomme esinettä.
Niin,
Ja vielä mieluisemmin, jos hän tahtois
Parempaa kansast' ajatella vasta
Kuin tähän saakka.
Se ei kuulu tähän.
Parempi olla vaiti. Tahdotteko
Cominiota kuulla?
Mielist' aivan.
Varoitukseni tok' on sattuvampi
Kuin teidän nuhteenne.
Hän lempii kansaa. —
Vai vierekkäinkö pitäis heidän maata? —
Cominius, puhukaa!
(Coriolanus nousee ja yrittää lähteä.)
Ei, jääkää!
Jääkää!
Hävetä mainetöitään Coriolanon
Ei tarvinne.
Oi anteeksi Mutta ennen
Näen haavojeni uudest' aukenevan,
Kuin kuulen kerrottavan, miten sain ne.
Sanani teit' ei karkoittanut kai?
Ei!
Mut usein, vaikk' en iskuj' arastellut.
Sanoja väistin. Ette mairitellut,
Siis ette loukannut. Mut rahvastanne
Ma arvon mukaan lemmin.
Istukaahan!
Ei, sotatorven soidess' ennen annan
Ma pääni kynsittäväks auringossa,
Kuin istun jouten, kuullen halpaa työtän'
Ihailtavan kuin ihme-elukkaa.
(Menee.)
Tribuunit, hän kuink' imarrella saattais
Tuot' alveparveanne (joista tuskin
Yks' tuhannest' on hyvä), hän, jok' ennen
Kaikk' antaa raajans' alttiiks kunnialle
Kuin korviins' ottaa kehun? – No, Cominius!
Mult' ääni puuttuu: Coriolanon töitä
Ei heikost' ilmi tuoda saa. Jos uljuus
Pää-avu on ja miehen suurin kaune,
Ei hänen vertaans' ole maailmassa.
Kuustoista-vuotiaana muiden eellä
Hän kulki, kun Tarquinius Roomaa uhkas.
Diktaattorimme (kunniata hälle!)
Näk' itse, kuinka poika siloleuka
Edellään ajoi urhot viiksihuulet.
Hädästä kansalaistaan auttain, tappoi
Hän, konsulimme nähden, kolme miestä.
Tarquinionkin kohtas ja hänt' iski,
Niin että tämä kaatui polvilleen.
Niin, tähän sankar'-aikaan, jolloin hyvin
Hän näyttämöllä naisest' olis käynyt,
Mies urhein kentäll' oli hän, ja päähäns
Sai palkaks tammiseppeleen. Näin tullen
Pojasta mieheks, nousi hän kuin meri.
Ja seitsemässätoista tappelussa
Vei joka miekan seppeleen hän. Vihdoin,
Mit' on Coriolissa ja sen luona
Hän tehnyt, sit' en ylistää voi kyllin.
Pidätti karkurit hän; pelkureille
Hän harvinaisell' esimerkillänsä
Nauruksi teki kauhun; niinkuin kaisla
Edestä purjelaivan, niinpä väistyi
Hänenkin keulans' eestä miehet; miekka
Kuin surman leima, sattui, mihin tähtäs.
Hän päästä jalkaan oh pelkkää verta;
Jok' askeletta seuras kuolinhuokaus.
Kaupungin kulmaportist' yksin tunki,
Punaten siihen kostonmerkin julman;
Avutta pelastui ja pienin joukoin
Corioliin kuin ilmanraana iski.
Nyt kaikk' on hänen. Taas kun sodan ryske
Viiletti hänen valpast' aistintansa,
Kaht' uljaammin hän heti rohkaisi
Ruhonsa väsyneen ja liekkiin ryntäs,
Miss' suitsuten yl' ihmishenkien,
Kuin ikiturma, syöksi hän; ja vasta
Kun huudettiin: »maat, kaupungit on meidän»,
Levähti hetkeks hengähtäin.
Mies uljas!
Ja täysin ansainnut sen arvon, jonka Aiomme hälle.
Pois hän saaliin kielsi
Ja kalleudet hylki, niinkuin oisi
Ne pelkkää lokaa. Vähemmän hän vaatii,
Kuin mitä kurjin antaa vois, ja katsoo
Työn palkinnoksi itse työn, ikäänkuin
Vaan aikaa tahtois ajan vietoks käyttää.
Todesti jalo! Kutsukaa hän tänne!
1 SENAATTORI. Coriolanus tänne!
Hän jo tulee.
(Coriolanus palajaa.)
Coriolanus, konsuliks sun tehdä
Senaatti näkee hyväks.
Sille aina
Ma työni, henken' uhraan.
Siis ei muuta
Kuin puhuminen kansalle.
Ma pyydän,
Mun suokaa jättää tapa tuo; en saata
Pukeuta vaippaan, näyttää haavojani
Ja kerjätä heilt' ääniä. Ma pyydän,
Mua siitä päästäkää.
Ei, herra, valtaans'
Ei jätä kansa; tavasta ei tingi
Se tippaakaan.
Heit' älkää härnätkö;
Tapahan sääntykää ja ottakaatte
Edeltäjäinne lailla arvo vastaan
Laillista tietä.
Punehtuen varmaan
Tät' osaa näyttelen; tuon oikeuden
Pois kansalt' ottaa saisi.
Kuulittenko?
Kehua: »sen ja sen tein», haavojani
Eheitä näyttää, joita peittää tulis,
Ikäänkuin heidän ääntens' ostohinnaks
Vaan olisin ne saanut!
Myöntykää. —
Tää ehdotus, tribuunit, suvaitkaa
Esittää rahvaallenne, – Auvot, arvot
Osaksi tulkoot jalon konsulimme!
Niin, Coriolanon olkoon auvot, arvot!
(Torventoitauksia. Kaikki menevät,
paitsi Sicinius ja Brutus.)
Nyt näet, kuink' aikoo kohdella hän kansaa.
Jos vaan se huomais sen! Hän tekee pyyntöns',
Ikäänkuin halveksis hän, että heidän
On valta myöntää se.
Nyt lähtekäämme,
Ja kertokaamme heille nämät toimet;
Torilla varmaan vartovat he meitä.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Forum.
(Muutamia kansalaisia tulee.)
Kerrassaan sanottuna, jos hän ääniämme pyytää, niin emme saata niitä häneltä kieltää.
Saatamme kyllä, jos tahdomme.
Meillä kyllä on valta tehdä se, mutta sitä valtaa ei meillä ole valta käyttää; sillä jos hän näyttää meille haavansa ja kertoo meille urotyönsä, niin täytyy meidän panna kielemme noihin haavoihin ja puhua niiden puolesta; ja jos hän ilmaisee meille jalot työnsä, niin tulee meidänkin ilmaista hänelle kiitollisuutemme. Kiittämättömyys on hirmuista, ja jos kansa olisi kiittämätön, niin olisi se kansa koko hirmu, ja me, sen kansan jäsenet, olisimme siis hirmun jäseniä.
Eikä paljoa kai puutu, ettei hän sitä meistä ajattele, sillä kun kerran teimme kapinan, viljaa saadaksemme, niin hän ei epäillyt sanoa meitä monipäiseksi laumaksi.
Siksi on moni meitä sanonut; ei sen tähden, että päämme ovat, kenen ruskea, kenen musta, kenen punainen, kenen kalju, vaan sen tähden, että mietteemme ovat niin monenkarvaiset; ja luulen todellakin, että jos kaikki meidän mietteemme lähtisivät yhdestä ainoasta kallosta, niin lentäisivät ne pohjaan, etelään, itään ja länteen, ja vaikka sopisivatkin yhdestä suunnasta, niin pyrkisivät ne kuitenkin yht'aikaa kaikkiin ilmaneulan suuntiin.
Niinkö arvelet? Mitä suuntaa luulet minun mietteeni menevän?
Niin, sinun mietteesi eivät lähde niin pian kuin muiden; ne ovat liian lujasti visakalloon suuditut; vaan jos ne olisivat vapaat, lentäisivät ne varmaankin etelään.
Ja miksi etelään?
Höyryksi muuttuakseen; mutta jos niistä näin kolme-neljännestä pahaksi huuruksi haihtuisikin, niin tunnon vaivoista viimeinen neljännes kuitenkin palajaisi takaisin, auttamaan sinua vaimon saantiin.
Sinulla on aina ne kompasi! Jatka, jatka!
Oletteko kaikki päättäneet antaa äänenne hänelle? Vaan vähät siitä; enemmistö määrää. Mutta sen ma sanon, että jos hän vaan kansaan suotuisi, ei olisi toista sen ansiokkaampaa miestä. (Coriolanus ja Menenius tulevat.) Tuossa hän tulee, nöyryyden vaippa yllänsä; tarkastakaa hänen käytöstään. Meidän ei sovi kaikkien seisoa näin yhdessä, vaan lähestykäämme häntä yksi, kaksi tai kolme kerrassaan. Hänen tulee pyyntönsä esittää yksityisesti; näin tapahtuu jokaiselle meistä se erityinen kunnia, että saamme kukin antaa oman äänemme omalla suullamme. Seuratkaa nyt minua, niin näytän teille, kuinka teidän tulee häntä lähestyä.
Hyvä, hyvä!
(Menevät.)
Olette väärässä; niin ovat tehneet
Mit' arvokkaimmat miehet.
Mitä sanon?
Ma pyydän – . Hitto vie! ei moiseen taivu
Mun kieleni. – Mun nähkääs haavojani; —
Isänmaan palveluksessa ne sain,
Kun moni teistä oman rummun ääntä
Pakeni mylvien.
Ei, herran tähden!
Siit' ei saa virkkaa. Pyytäkää, ett' teitä
He muistavat.
Mua muistavat! Hiis olkoon!
Parempi, jos mun unhottaisivat.
Kuin pappiensa neuvotkin.
Näin kaikki
Te pilaatte. Ma menen nyt. Mut pyydän,
Puhukaa heille, mutta siivosti. (Menee.)
(Kaksi kansalaista tulee.)
He ruokotkohot suunsa siis ja peskööt
Silmänsä puhtaaks. – Tuossa heit' on pari. —
Syyn tietänette, miksi seison tässä.
Kyllä sen tiedämme, mutta mikä teidät siihen sai?
Oma arvoni.
Omako arvonne?
Niin, eikä oma tahtoni.
Mitä? Eikö oma tahtonne?
Ei, herraseni; en ole koskaan tahtonut köyhältä mitään kerjätä.
Tietäkää, että jos annamme teille jotakin, niin toivomme teiltä jotakin saavamme.
No sanokaa siis, mitä maksaa konsulinvirka?
Ystävällisen pyynnön.
Vai ystävällisen! Minä pyydän siis, antakaa se minulle. Minulla on haavoja näyttää, mutta kahden kesken vaan. – Saanko teidän kelpo äänenne? Mitä?
Saatte, kunnon herra.
No, kättä siitä! – Kaksi kelpo ääntä jo kerjäsin. – Kiitoksia köyhän avusta! Hyvästi!
Mutta tämäpä on kummallista.
Jos olisi mulla vielä ääneni tallella, – mut, yhtä kaikki!
(Menevät.)
(Toista kaks' kansalaista tulee.)
Kuulkaapa! Jos niinkuin sopisi teidän ääntenne nuottiin, että minä tulisin konsuliksi, niin on minulla nyt se tavallinen takki ylläni.
Te olette jalosti ansainnut isänmaanne kiitollisuuden, ettekä ole sitä jalosti ansainnut.
Arvoitusko tuo?
Te olette ollut ruoskana sen vihollisille ja vitsana sen ystäville.
Ette todellakaan ole alhaisia rakastanut.
Sitä kunnollisempana minua pitänette, kun en ole alhaiseksi tehnyt rakkauttani. No niin, ystäväni, tahdon siis imarrella tuota velikultaani, kansaa, saadakseni sen silmissä suuremman arvon. Semmoistahan käytöstapaa pidetään hienona. Ja koska se on niin taitava valitsemaan, että se pitää lakkiani parempana kuin sydäntäni, niin koetan ma harjoitella tuota mielistelevää pään nyökytystä ja osotella viekkautta niin paljon kuin mahdollista, se on: tahdon osotella jonkun kansanmiehen tenhotemppuja ja oikein tuhlaamalla niitä jaella kaikille halullisille. Siis pyydän, ottakaa minut konsuliksi.
Toivomme, että saamme teistä ystävän, ja annamme teille äänemme kaikesta sydämmestä.
Olette saanut monta haavaa isänmaan palveluksessa.
En tahdo tietoanne vahvistaa niitä näyttämällä. Suuriarvoisina pidän äänenne, mutta en tahdo kauemmin teitä vaivata.
Jumalat teille iloa suokoot, sitä toivomme sydämestämme!
(Menevät)
Suloiset, armaat äänet!
Parempi kuolla, nälkään nääntyä,
Kuin palkkaans' ansaittua kerjätä.
Täss' seison, yllä tämä suden mekko,
Ja, kun käy ohi Paavo taikka Pekko,
Heilt' ääntä halpaa kärtän. Tapaa tää!
Mut jos näin tapaa seurataan, niin jää
Pois pyyhkimättä tomut vanhuuden,
Ja harhaluulot, vuoriks kasvaen,
Totuuden kaihtavat. Ei, houkkiot
Ne täten arvovirkaan nouskohot!
Ei halua mulla. Puolitiessä oisin;
Jos vielä lopun matkaa kestää voisin!
(Kolme kansalaista tulee.)
Tuoss' ääniä on lisää! – Äänenne!
Ääntenne tähden taistelin ja valvoin;
Kolmatta tusinaa sain haavoja ma
Ääntenne tähden; kolme kertaa kuusi
Kahakkaa näin ja kuulin; niitä, näitä
Ääntenne tähden tein. Siis äänenne!
Halaisin toden totta konsuliksi.
Hän on reima mies; ei yksikään kunnon kansalainen saata häneltä ääntänsä kieltää.
Hän siis tulkoon konsuliksi! Jumalat hänelle onnea suokoot ja tehkööt hänestä hyvän kansan ystävän!
Amen, amen! – Jumal' auttakoon
Sua, jalo konsulimme!
(Kansalaiset menevät.)
Kelpo äänet!
(Menenius, Sicinius ja Brutus tulevat.)
Te määrätyönne teitte. Kansan äänen
Tribuunit teille suovat. Nyt ei muuta,
Kuin virkapuku yllenne, ja sitte
Senaattiin oiti.
Onko se nyt tehty?
Te tavan vaateet täytitte, ja kansa
Hyväksyi teidät; vahvistusta varten
Se heti kohta kokountuu.
Mihin!
Senaattiinko?
Niin, sinne, Coriolanus.
Pukua saanko muuttaa?
Saatte, herra.
Sen heti teenkin; ja kun itseni
Näin jälleen tunnen, menen senaattiin.
Ma seuraan teitä. —
(Tribuuneille.)
Jäättekö te tänne?
Me odotamme kansaa.
Hyvästi!
(Coriolanus ja Menenius menevät.)
Se on nyt hänen; mutta katse näyttää
Kuin veri kiehuis!
Ylpein mielin kantoi
Hän halpaa vaippaa. Päästättekö kansan?
(Kansalaiset palajavat.)
No, ystävät, tuon miehen valitsitte?
Niin, äänemme hän sai.
Jumala suokoon,
Ett' ansaitsis hän lempenne!
Niin, amen!
Mun halvan huomioni mukaan pilkkas
Hän meitä, kerjätessään ääniämme.
Niin kyllä, nauroi meitä vasten naamaa.
Se hänen tapaans' on; ei pilkannut hän.
Sä yksin sanot, ettei pilkannut hän.
Ois näyttää hänen tullut ansionsa,
Isänmaan palvelussa saadut haavat.
Sen teki hän.
Ei, niit' ei kukaan nähnyt.
Ne sanoi näyttävänsä kahden kesken;
Ivalla heilutellen hattuaan,
»Pyrin konsuliks», hän sanoi, »vanha tapa
Kai vaatii siihen teidän ääniänne;
Siis tänne äänenne!» Kun annettiin ne,
Hän lausui: »Kiitos, äänistänne, – kiitos, —
Suloiset äänet! Nyt te saatte mennä,
Kun äänenne ma sain.» – Tuo eikö pilkkaa?
Olitte tyhmät, kun sit' ette nähneet,
Tai, jos sen näitte, lapsellisen heikot,
Kun hälle soitte äänenne.
Miks ette
Niin vastanneet, kuin teit' ol' opetettu?
Kun halpa mies hän oli valtiossa
Ja valtaa vailla, vihasi hän teitä
Ja vastusteli oikeuksianne
Ja vapauttanne kansalaisina;
Nyt valtaan tulleena ja arvovirkaan,
Jos kansan vihamiehenä hän pysyy
Yht' ilkeenä, niin teille kiroukseksi
On äänenne. Miks' ette sanoneet:
Sen palkan urostöistään, minkä vaatii,
Hän ansaitsee, mut jalomielisesti
Teit' äänistänne myöskin muistakoon, ja
Vihansa lemmeks muuttain, teille olkoon
Hän hellä herra.
Näin jos olisitte
Sanoneet, niinkuin neuvottiin, niin ois se
Sydäntä koitellut ja miehen mieltä;
Lupaukset oivat olisitte saaneet,
Joit' olis, sattuessa, voinut käyttää;
Tai ainakin ois miehen tuima luonto
Siit' ärtynyt, – se jok' ei kärsi vastust'
Ei pienimpää; – näin hänen raivostansa
Te olisitte saaneet syytä kieltää
Äänenne hältä.
Näittekö te, kuinka
Hän julki-ylenkatseell' ääniänne
Pyys tarvitessaan, ja nyt luulettenko,
Ettei tuo ylenkatse teitä ruhjo,
Kun valtaan pääsee hän? Kuin? Eikö teissä
Sydäntä ollut? Järkeäkö vastaan
Porata piti kielenne!
Te kiellon
Olette muille antaneet, ja nyt,
Hänelle, jok' ei pyytänyt, vaan pilkkas,
Äänenne lahjoititte.
Vahvistettu Ei ole vaali; vielä voimme kieltää.
Ja tahdommekin kieltää. Viissataa äänt' on mulla varmaa.
Mulla Tuhannen on, ja niiden ystävät.
Pois joutuun, sano noille ystäville:
Valinneet ovat konsulin, jok' ottaa
Vapaudet heiltä, eikä heille ääntä
Suo enempää kuin koiralle, jot' aina
Vaan lyödään, joko haukkuu tai on vaiti.
Ne ko'otkaa ja täydemmällä järjell'
Epuuttakaa tuo tyhmä vaali oiti.
Penätkää yhä hänen ylpeyttään ja
Vihaansa vanhaa teihin; muistakaa,
Mill' ivalla hän halpaa vaippaa kantoi
Ja kuinka kärttäissään hän teitä ilkkui.
Vain rakkaus, muistain hänen töitään, teitä
Näkemäst' esti hänen käytöstänsä,
Jok' ivallisimman sai pilkan muodon
Vihasta perin juurtuneesta.
Meitä,
Tribuuneja, vaan syyttäkää: me teitä —
Väitteistä huolimatta – pakotimme
Valitsemahan hänet.
Sanokaa,
Ett' enemmän sen käskystämme teitte
Kuin omast' ehdostanne; että teissä
Velvollisuuden voitti täytymys,
Pakottain teitä vastoin tahtoanne
Valitsemahan hänet konsuliksi.
Niin, meitä syyttäkää.
Ja säälimättä.
Sanokaa, että teille saarnasimme
Kuink' alkoi nuorna palvella hän maataan,
Kuink' yhä sitä jatkoi; ett' on juurta
Hän suurten Marcioiden, samaa, jota
Ol' Ancus Marcius, Numan lapsenlapsi
Ja suuren Hostilion jälkeläinen;
Ja samaa, jota Publius ja Quintus,
Jotk' oivaa vettä tänne johtivat.
Myös Censorinus, – siksi nimitetty,
Kun kahdest' oli censorina, hänen
Es'-isiään on.
Moisen suurisynnyn,
Jok' omillakin töillään ansainnut on
Ylevän arvon, teidän suosioonne
Me suljimme. Mut miehen nykykäytöst'
Entuuteen verraten, te näitte, ett' on
Vihollisenne hän, ja pyörrytitte
Pikaisen myöntymyksenne.
Ja että
Sen teitte meidän vaatimuksestamme.
(Tuot' yhä jauhakaa!) Ja heti kun te
Olette koonneet joukkonne, niin tulkaa
Pois Capitoliin.
Kyllä. Melkein kaikki
Katuvat suostumustaan.
(Kansalaiset menevät.)
Menkööt vaan he!
Parempi kapinaa nyt uskaltaa
Kuin suurempata varmast' odottaa.
Luonteensa tapaan heidän kiellostansa
Jos raivostuu hän, tuota käyttäkäämme
Visusti hyödyksemme.
Capitoliin!
Olkaamme siellä ennen kansan tulvaa;
Näin näyttää tää, niinkuin se osaks onkin,
Vaan heidän työltään vaikka syy on meidän.
(Menevät.)